Pitkästä aikaa asiat sujuvat Karoliinan akateemisessa pätkäprojektissa, ja ero Villestä tuntuu todellisemmalta kuin koskaan. Mutta miksi siviilipalvelusmies Matias on niin etäinen ja vaikea?

Oli kulunut kuukausi siitä, kun olin aloittanut työni filosofian laitoksella. Oli korkea aika, että tapaisin laitoksen ainoan tutkijan, joka oli saanut aikaan jotakin tieteelliseksi julkaisuksi laskettavaa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Tähän asti olin kommunikoinut Helke Komulaisen kanssa ainoastaan sähköpostin välityksellä. Filosofian laitoksen homeongelma oli karkottanut hänet yliopiston käytäviltä ja pakottanut hänet määräämättömäksi ajaksi etä­työhön.

Pyöräilin kaupungin läpi edellisvuonna valmistuneeseen, uutuuttaan hohkaavaan kerrostalotorniin ja nousin hissillä talon yhdeksänteen kerrokseen. Perille päästyäni soitin ovikelloa. Kuulin askeleita ja sitten ovea raotettiin.

– Tulitko sä laitokselta vai kotoa? varautunut naisääni kysyi.

– Kotoa.

Ovi raottui vähän enemmän, ja nyt näin Komulaisen. Hän oli pienikokoinen, vähän minua vanhempi nainen, joka oli pukeutunut
jakkupukuun.

Arvioiva katse kävi minut läpi päästä varpaisiin.

– Onko sulla ollut nuo vaatteet päällä laitoksella?

– On.

– Oletko sä pessyt niitä tässä välissä?

Yritin muistella vaatteiden pesuhistoriaa. Paidan ja alusvaatteet olin ottanut aamulla suoraan puhtaasta pyykistä, mutta hameen materiaali oli sellainen, ettei siinä näkynyt lika. Oli täysin mahdollista, etten ollut pessyt sitä lainkaan sen jälkeen, kun olin ostanut sen kaupasta.

Komulainen veti hiljaisuudestani omat johtopäätöksensä. 
– Mikä sun vaatekoko on? hän kysyi.

– 38.

– Pieni hetki.

Ovi loksahti jälleen kiinni. Odotin hetken, ja Komulainen palasi. Hän ojensi minulle kaupan avaamattoman muovipakkauksen, joka sisälsi nähtävästi naisten XL-kokoisen oloasun.

– Se on varmaan vähän liian iso, Komulainen pahoitteli.
– Mä annoin viimeisen sun koon eilen mun ystävälle, joka vei ensin mun papereita Kelalle ja tuli tänne kahville. Kelalla on ihan hirveä sisä­ilma.

Olin astumassa Komulaisen asuntoon vaihtamaan vaatteita, mutta hän ei päästänyt minua sisään.

– Sä voit vaihtaa tuolla käytävän päässä. Siellä on parveke, jolla käy harvoin kukaan. Ota tänne sisään vain arvotavarat. Kännykkä, lompakko ja tietokone. Jätä muut kamat tähän ovensuuhun, ei niitä kukaan vie.

Alistuin kohtalooni ja noudatin Komulaisen ohjeita. Hytisin puolipukeissa tuuletusparvekkeella, kun vanha mies kurkisti ovesta ja astui sisään.

– Taidat olla Komulaisen vieraita, hän sanoi.
– Näin, kun kävelit tänne tuolta parkkipaikalta.

…ja ajattelit tulla katsomaan, kun riisuudun, täydensin lausetta mielessäni.

Vanha mies pisti tupakaksi, vilkuili samalla paljaita sääriäni.
– Miten se on, onko se kokonaan hullu vai puolihullu? hän kysyi.

Tuokiota myöhemmin istuin Helke Komulaisen keittiössä. Join lämmintä vahvaa teetä, jota Komulainen oli valmistanut minua varten. Päässäni oli kertakäyttöinen hiusmyssy, ja muu kehoni oli verhoiltu säkkimäiseen valkoiseen trikoo-oloasuun, jonka hihat ja lahkeet olin kiertänyt rullalle.

– Mä olen pahoillani tästä, Helke Komulainen sanoi.
– Mutta viime kerran, kun joku tuli suoraan laitokselta mun luokse käymään, mä olin tunnin sisällä päivystyksessä vakavien hengitysvaikeuksien vuoksi. Mulla meni kaksi viikkoa palautua työkuntoon. Enkä mä uskalla ottaa riskiä, että tämä asunto pääsisi jotenkin saastumaan. Näyttää, että mä voin ehkä asua täällä pidempään.

– Ei se mitään, vastasin.
– Tärkeintä on, että me tavataan.

– No, miten siellä kaikki voivat? Järvinen ja Vinhanmäki ja kumppanit.

Komulainen nojautui eteenpäin kuin olisi halunnut varmistaa, ettei vähäisinkään tiedonmurunen menisi häneltä ohi. Etä- ja yksintyöskentelyä oli nähtävästi kestänyt jo niin kauan, että työyhteisö oli alkanut näyttäytyä Komulaiselle ruusuisessa valossa. Pois muistista olivat pyyhkiytyneet käytävillä kerrotut pakkonaurettavat vitsit ja puuduttavat, huonosti organisoidut kokoukset. Ne olivat korvautuneet nostalgisilla kuvilla, joissa käytiin virkistäviä keskusteluja vesiautomaateilla ja jaettiin kollegiaalista apua monistuskoneen huristessa lempeästi taustalla.

Sikäli kuin Komulaisen olemuksesta saattoi päätellä, hän olisi voinut tappaa, jos olisi saanut atk-tukihenkilön asumaan naapurihuoneeseen.

– Vinhanmäki opettelee tieto­koneen käyttöä, sanoin.
– Lähinnä se kyllä pelaa sillä verkossa sakkia.

– Sekin on niin mahtava vanha pieru, Komulainen kommentoi, ja minun oli vaikea yhdistää ronskeja sanoja hillittyyn olemukseen.

Katselin Komulaisen jakkupuvun alta pilkottavaa, vasta silitettyä paitapuseroa, ja yhtäkkiä minun kävi häntä vähän sääliksi. Mietin, sonnustautuiko hän jakkupukuun aamulla silloinkin, kun hän ei tulisi tapaamaan ketään, vai viettikö hän päivän suosiolla yöpaidassa, söi näkkileipää ja karkkia ja sortui yhä useammin katsomaan ostostelevisiota, vaikka hänen olisi pitänyt kirjoittaa työhakemuksia.

Viimeinen mielikuva ei kylläkään koskenut Komulaista. Se oli oma muistoni niiltä parilta kuukaudelta, jotka olin ollut valmistumisen jälkeen työtön. Toimettomuus ei ollut todellakaan sopinut minulle. En ymmärtänyt, miten
Komulainen jaksoi pitää elämänsä ryhtiä yllä yksin päivästä toiseen.

– Entä Kultala? Komulainen kysyi.

Äänessä oli tuskin havaittava, kirpeä sävy. Ilmeisesti välimatka filosofian laitoksen todellisuuteen ei ollut palauttanut aivan kaikkia ihmisiä Komulaisen suo­sioon.

– Joko sä olet tajunnut, että siinä on nainen niin väärällä paikalla kuin vain voi olla? Se myy kollegansa tuosta noin vain, jos se saa vastineeksi lannoitetta ja elintilaa pelargonioilleen.

En ollut välttämättä eri mieltä, mutta yritin olla lisäämättä tulta Komulaisen liekkeihin. Jo Kultalan satunnaisista puheista olin saanut sen käsityksen, että homeongelman paljastuttua Komulaisen ja Kultalan entisestäänkin heikot
välit olivat kärjistyneet ilmiriidaksi. Komulaisen mielestä Kultala ei kantanut vastuutaan laitoksen johtajana, ja Kultala puolestaan tahtoi nähdä Helke Komulaisen luulosairaana ja luonnevikaisena.

– Romahduksen jälkeen se ei ole ollut tehtäviensä tasalla, Komulainen sanoi.
Herkesin silti uteliaaksi. Vihamiehiltä sai usein kuulla hyödyllistä informaatiota.

– Minkä romahduksen?

Odotin kuulevani selvityksen Kultalan tuoreesta akateemisesta loppuunpalamisesta, joka olisi auttanut selittämään hänen tämänhetkistä puutarhaintoiluaan.

– Neuvostoliiton, Komulainen sanoi.
– Sehän oli aikansa johtava marxilaisen filosofian tutkija. Kommunismi ei vain ole enää ollut ihan niin suuressa huudossa kuin joskus.

Vuonna, jolloin Neuvostoliitto oli muuttunut Venäjäksi, olin ollut seitsemänvuotias. Mikäli Komulaisen puhe piti paikkansa, filosofian laitos oli ollut samassa jamassa viimeiset 22 vuotta. Ajatus tuntui minusta vähän liian masentavalta, joten kampesin keskustelun Komulaisen nykyiseen tutkimusaiheeseen.

– Mitä sulla on tällä hetkellä työn alla? 

– Mä tutkin homekeskustelua. Täsmällisemmin mä yritän käsitteellistää, mistä me puhumme, kun kysymme, onko hometta ilmiönä ”olemassa”?

Viimeisen sanan kohdalla Komulainen teki lainausmerkit.

– Olemassa? 

– Niin. Miten ”olemassa oleminen” keskustelussa määritellään? Se palaa tähän klassiseen perus­ongelmaan. Jos jokin olio on olemassa, on tarpeetonta lisätä sitä koskevaan väitelauseeseen erikseen mainintaa olemassaolon ominaisuudesta. Ja jos taas jokin olio ei ole olemassa, ei voida sanoa erikseen, ettei se olisi olemassa. Koska sellaiselta oliolta ei voida kieltää mitään, joka ei ole edes olemassa. Mä haluan antaa oman panokseni tähän filosofiseen keskusteluun siitä, mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne.

Komulainen lämpeni omille ajatuksilleen mutta piti sitten tauon, odotti selvästikin, että minä tekisin sen, mistä oli ollut puhetta: ohjaisin hänen tieteellistä työtään kohti kansainvälistä huippua. 

Nielaisin. Niin kasvatustieteen vastavalmistunut tohtori kuin olinkin, en kokenut olevani aivan pätevä vastaamaan Komulaisen haasteeseen.

Kun kahta tuntia myöhemmin kävelin syksyisen kaupungin läpi ja talloin jalkakäytäville pudonneita lehtiä, olin sitä mieltä, että keskustelumme olisi voinut sujua huonomminkin. Jos olin tulkinnut Komulaisen reaktioita oikein, hän ei ollut huomannut jatkuvaa bluffaamistani. Olin nojannut turvallisiin kysymyksiin ja lähinnä pitänyt Komulaista itseään äänessä: Mikä hänestä tuntui tällä hetkellä oleellisimmalta ongelmalta? Miten hän oli tähän mennessä yrittänyt lähestyä sitä? Oliko jotakin, mitä hän ei ollut vielä kokeillut mutta mikä vaikuttaisi kiinnostavalta mahdollisuudelta?

Erotessamme Komulainen oli joka tapauksessa vaikuttanut innostuneelta. Hän oli puristanut kättäni kolmesti, melkein halannut minua ennen kuin oli muistanut mahdollisesti kantamani itiökannan. ”Susta oli aivan suunnattomasti hyötyä”, Komulainen oli väittänyt. ”Yksin mä olisin miettinyt seuraavaa askelta ainakin vielä vuoden.”

Mitä tuli Komulaisen varsinaiseen työhön, en ollut millään tavalla viisastunut siitä, oliko hän tekemässä vuosisadan filosofista läpimurtoa vai koostuiko hänen työnsä oman homehelvetin puolivillaisesta teoretisoinnista. Olisi tarvittu joku muu kuin minä huomaamaan se kohta, jossa hän laski yhteen kaksi ja kaksi ja sai tulokseksi viisi.

Bluffia tai ei, Komulaisen tapaaminen sai minut joka tapauksessa tuntemaan, että päivän urotyöt oli kohdallani suoritettu. Hengitin syysilmaa syvälle sisääni, otin sitä talteen ennen kuin taas joutuisin homelaitokselle riutumaan. Tunsin, miten tuuli viilensi kasvojani ja olin hetken vain olemassa, miten tahansa tuo olemassaolo sitten määriteltäisiinkin. 

Saapuessani perille yliopistolle näin yllätyksekseni Villen, joka istui pihan penkillä lähellä lounasruokalaa. Kävelin hänen luokseen.

– Ei kai meidän pitänyt tavata tänään? Vai teinkö mä sulle vahingossa oharit? Anteeksi.

– Mä tulin tänne muuten vain, Ville rauhoitteli.
– Satuin ajamaan ohi ja kävin syömässä. Mutta onko sulla kiire?

Pudistin päätäni. Ville taputti penkkiä ja noudatin kutsua, istuuduin hänen viereensä.

Vaikka erosta oli jo seitsemän kuukautta, minusta oli tuntunut vasta viimeisten viikkojen aikana, että suhteemme olomuoto oli alkanut muuttua. En enää kokenut tuntevani Villeä samaan tapaan kuin ennen. Hän oli etäämpänä, melkein tavoittamattomissani. En olisi voinut riidellä hänen kanssaan yhtä luottavaisesti kuin aiemmin, koska en ollut enää täysin varma siitä, että riita jatkuisi kunnes päätyisimme sovintoon.

Kun asiaa ajatteli tarkemmin, se oli vähän niin kuin Komulaisen aiemmat kysymykset olemassaolosta. Kun jokin oli olemassa, sen olemassaolosta ei tarvinnut erikseen tehdä numeroa. Ja kun se ei ollut, kaikista kysymyksistä tuli äärettömän paljon vaikeampia. 

– Mitä mieltä sä olet? Ville kysyi.

Havahduin ajatuksistani ja tajusin, että Ville oli puhunut minulle kaiken aikaa.

– Anteeksi, mä taisin taas unohtua miettimään jotain. Mulla oli pitkä työpalaveri tänään. Sen asiat pyörii mielessä.

– Ei se mitään, Ville vastasi mutta kuulosti vähän loukkaantuneelta. 

– Anteeksi, totta kai se on tär­keää. Mitä sä kysyit? 

Ville huitaisi kättään, sai sitten ajatuksen ja jakoi sen heti:
– Olinko mä tuollainen silloin, kun me oltiin yhdessä?

– Millainen?

– Etten mä kuunnellut. Että mä mietin vain töitä.

Oli vaikea olla hymyilemättä. Mietin, kuinka hellävaraisesti tieto oli syytä jakaa.

– Kyllä sä voit sanoa suoraan, Ville jatkoi.

– No olit sä. Ainakin sen jälkeen, kun sulla alkoi olla yrityksen kanssa kiireitä.

– Mä olen pahoillani. Olisit sanonut. 

Hymyilin taas. Se ei täysin torjunut kipua, joka säteili vieläkin pinnan alla. En ollut osannut ennakoida oikein, mitkä murheistani jäisivät minuun senkin jälkeen, kun ero oli varmistunut. Toisin kuin olin pelännyt, minua ei yleensä enää huolettanut se, olinko tehnyt oikean ratkaisun. Ja sitten oli näitä yllätyksiä, kuten se, että minua edelleen välillä suretti, miten yksin olin suhteessamme jäänyt.

– Kyllä mä sanoin, vastasin.

– No olisit sanonut niin, että mä kuulen.  

– Ai laittanut pyssyn ohimolle keskellä yötä ja alkanut tilittää?

– Vaikka. Mieluummin mä sen olisin ottanut kuin tämän.

Suru päästi minut otteestaan, nämä hetket eivät nykyään kestäneet kuin sekunteja. Haamukipua, ajattelin, säteilyä todellisuudesta, joka ei ollut enää totta. Ei ollut Villen tapaista epäillä itseään, ja niin virkistävää kuin se välillä olikin, en tahtonut jättää hänelle väärää vaikutelmaa. 

– Ei se siitä ollut kiinni. Oli tylsää, ettet sä aina kuunnellut mua ja teit niin paljon työtä, muttei se siitä ollut kiinni.

– Mistä sitten? Ville kysyi.

– Ollaanhan me siitä puhuttu.

– Ehkä mä en ole vielä kuunnellut.

Helken tapaamisen jäljiltä olin aivan liian väsynyt käymään toista niin vaativaa keskustelua. 

– Sariannan häät on ihan kohta, sanoin.
– Voisitko sä ehkä pitää huolta siitä, että ihmiset saa autonsa kirkolla järkevästi parkkiin? Mulla on sinä päivänä kädet muutenkin täynnä työtä.

Jos Ville tuntuikin ajautuvan kauemmaksi minusta, kokonainen joukko filosofeja oli melkein huomaamattani lähentynyt sydäntäni.

Laitoksen henkilökunta oli alkanut käydä minulle niin tutuksi, etten aina osannut pitää heidän ongelmiaan ongelmina. Varsinaisen tehtäväni suorittamisen kannalta se oli tietysti pulmallista, mutta juuri tänään minun ei tehnyt mieli olla suuri uudistaja vaan ainoastaan vaatimaton osa porukkaa.

Kulkiessani harmaaparran huoneen ohitse huomasin, että Vinhanmäki oli syventynyt tieto­konesakkiin. Mies oli tätä nykyä valjastanut kaikki loogiset kykynsä selättääkseen koneen sakkistrategiat, jopa siinä määrin, että hänen päiväunensa olivat alkaneet jäädä väliin. Minun olisi ehkä ollut syytä yrittää kanavoida tämä teknisten taitojen kertyminen siihen, että Vinhanmäki vastaisi opiskelijoiden sähköposteihin, mutta toistaiseksi pidin muutosta askeleena oikeaan suuntaan.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvisen huoneessa oli edelleen hiljaista, mutta päätin tulkita asiantilan niin, että Järvinen piti kenties vain taukoa näppäimistön näpyttelystä. Mistä tiesin, mitä kaikkea hän oli saanut aikaan vieraillessani Helke Komulaisen luona? Hiivin ohitse, etten häiritsisi Järvisen keskittymistä. Jos kuningasajatus oli muodostumassa, en tahtonut tulla sen tielle.

Käytävän päässä pysähdyin hengittämään Kultalan huoneesta kantautuvaa mullan tuoksua. Olin alkanut välillä pistäytyä siellä vilkaisemassa, miten nukkatyräkkini eli paha poika jaksoi. Vaikka suhde kasviin oli muodostettu petoksen merkeissä, se tuntui minusta koko ajan todemmalta. Kun Kultala esitteli minulle nukkatyräkin paremmasta voinnista kertovia pieniä merkkejä, minusta tuntui kuin olisin oikeasti tuonut kasvin kotoani sen sijaan, että olin hankkinut sen puutarhamyymälästä  luodakseni Kultalan ja minun välille valheellista läheisyyttä.

– Karoliina! Kultala huudahti, kun hän huomasi minut.

Mervi kiikutti käytävään pelargonian ruukkuineen ja osoitti minulle pientä vihreää silmua sen juuressa.

– Katso nyt, hän sanoi.
– Vain pari viikkoa, ja meidän tuhmeliini levittää siemeniään.

– Onko se mun pahasta pojasta?

– Mistäpä muualtakaan? Nämä mun vanhat kasvit osaavat kyllä olla ihan kiltisti.

Tunsin hienoista äidin ylpeyttä, ja jatkoin matkaani hymyillen.

Hymy kuivahti kasvoilleni vasta, kun huomasin, että käytävän viimeinenkin sohva oli tyhjä. Toisin kuin muiden filosofien, Matiaksen kanssa välimme olivat paremminkin viilenneet kuin lämmenneet viime aikoina. Baari-illan jälkeen hän oli pitänyt selvästi etäisyyttä minuun. Hän ei lojunut enää sohvalla tai nojatuolilla vaan uppoutui keksimiinsä työtehtäviin, kirjoitteli jotakin tietokoneellaan ja pysytteli lopun aikaa asiallisena. Hän ei kiusoitellut minua eikä myöskään ehdotellut lounaita tai lasillisia.

Yksi huoli vähemmän, yritin ajatella. Minä en ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat osanneet navigoida työpaikkaromanssin läpi, ja Villen ja minun erosta oli joka tapauksessa vain vähän aikaa. Eikö minun ollut ollut tarkoitus elää yksin, aikuistua, itsenäistyä, ottaa selvää, millainen ihminen olin omillani?

Siitä huolimatta vähän kaihersi.

Kokoushuone oli tyhjillään ja otin sen haltuuni, laskin pöydälle kaksi kassillista askartelutavaraa. Sariannan hääjärjestelyt olivat alkaneet vallata arjestani yhä suurempia palasia, ja nyt aioin röyhkeästi käyttää siihen myös osan työtunneistani. Joskus oli sentään hyötyäkin siitä, ettei filosofian laitoksella seurattu niin tarkkaan, mitä kukin työntekijä sai päähänsä puuhailla.

Mikäli olisin tiennyt, mihin olin ollut ryhtymässä, kun olin tarjoutunut hoitamaan Sariannan hääjärjestelyt, olisin harkinnut hanketta toiseen kertaan. Mutta olin ollut voimaton Sariannan huonosti peittelemän pettymyksen edessä.

Opintojen, työn, lasten ja tarmottoman puolison aiheuttamien paineiden keskellä Sarianna oli kertonut, ettei hän sittenkään jaksaisi järjestää itselleen haaveilemiaan häitä vaan menisi naimisiin maistraatissa parin todistajan läsnäollessa. ”Elämää se vain on”, Sarianna oli sanonut, mutta haikeus oli kuultanut sanoista läpi. Siinä vaiheessa minä olin vielä ollut yhdessä Villen kanssa. Olin ollut väsynyt kaikkiin niihin kompromisseihin, joita elämä tuntui meiltä vaativan, ja olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Mitä muuta tekemistä minulla muka olisi, kun Ville oli illat töissä ja minä saattaisin olla työtön? Kuinka vaikeaa häiden järjestäminen muka saattoi olla?

Melko vaikeaa, olin saanut todeta. Sariannan budjetti oli tiukka. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että hallussani oli nyt 200 tulitikkurasiaa, joista minun pitäisi päällystää ja koristella karkkirasiat yhtä monelle vieraalle.

Ensin tyhjensin tulitikkuaskit kokouspöydälle. Kahdestasadasta tulitikkurasiasta syntyi yllättävän suuri kasa tikkuja.

Kosti Järvinen sattui oviaukkoon. Hän pysähtyi ja katsoi toimiani vähän epäillen. 

– Sattuisiko sulla olemaan sytytysnestettä? kevensin. 

Järvinen mumisi jotakin tuttuun vaimeaan tapaansa. Tein pienen eleen, ja hän nosti äänenvoimakkuuttaan. 

– Kyllä mulla ehkä olisi auton peräkontissa, Järvinen toisti ja raapi päätään.
– Käynkö hakemassa?

– Mä vain vitsailin, selitin hiukan häkeltyneenä siitä, kuinka valmis Järvinen nähtävästi oli yliopiston tuhopolttoon.
– Mä teen näistä hääkarkkeja. Rasioita hääkarkeille.

Näytin Järviselle askarteluliikkeestä malliksi saamaani rasiaa, ja Järvinen käänteli sitä käsissään.

– Menetkö sä naimisiin? hän kysyi.

Erotin jo Järvisen perusilmeettömyyden takaa hillittyjä tunnereaktioita. Kun olin nähnyt Järvisen humalaiset tunnekuohut, saatoin nyt tunnistaa niiden maltillisemmat, selvät versiot, vaikkeivät Järvisen kasvojen lihakset juuri liikkuneet. Nyt vaikutti siltä, ettei ajatus naimisiinmenostani ollut Järviselle mieleen.

– Autan ystävää, sanoin.
– Mä olen kaaso.

– Sehän mukavaa, Järvinen vastasi.
– Sinä se sitten jaksat olla ihmisille avuksi. 

Ihailevasta katseesta päätellen olin kovaa vauhtia antamassa itsemurhafilosofillemme syyn elää. Järvinen jäi seuraamaan puuhiani. Levitin pöydälle muut askartelutarvikkeet: paperit, nauhat, koriste­kukkaset, nallekarkkipussit. Kauan en antanut myöskään ihailijani seisoa toimettomana.

– Sä voit leikata mulle papereita, jos haluat, sanoin.

Järvinen istuutui alas. Hän otti sakset ja alkoi leikata minulle päällyspaperia.

– Kelpaako tämä? hän kysyi.

– Joo, se on tosi hyvä.

Sopuisan kahdenolomme keskeytti kohta Mervi Kultala, joka kurkisti sisään.

– Mitä te teette? 

– Hääkoristeita, Järvinen ja minä vastasimme yhteen ääneen.

– Ai kun ihanaa. Mä autan. Mä olen aika kätevä käsistäni, vaikka itse sanonkin.

Kultala asettui rivin jatkoksi ja otti vastuulleen rasian päällyksen kukkaiskoristelun. Liukuhihnatyönä urakka eteni rivakasti. Järvinen leikkasi paperin, minä liimasin sen rasiaan, Kultala koristeli rasian kukkasin.

– Näetkö Karoliina? Kultala kysyi.
– On meillä sentään täällä hyvä tiimi, vai mitä?

Hymyilin ja myönsin. Katsoin tällä kertaa sormien läpi sitä, ettei hääkarkkirasioiden koristelu ehkä täysin toteuttanut filosofian laitoksen perustehtävää. Ainakin Sari­anna saisi kauniit hääkarkit, jos mitään pysyvää ei pätkäprojektistani  seuraisikaan.

Kultala keitti kahvia. Sen tuoksu ja puheensorinamme katkaisi kai Harmaaparran ja sakin välisen lumouksen. Ainakin hän pistäytyi hetken kuluttua huoneeseen.  

– Täälläkö sitä nyt sitten seurataan yliopiston visiota? hän naljaili, mutta niin näyttivät seura ja kahvi kelpaavan hänellekin.

Annoin Vinhanmäen tehtäväksi täyttää laatikot nallekarkeilla. Siinä kohden tuotantolinjamme kärsi tosin melkoisesta hävikistä. Ainakin puolet Vinhanmäen nakkisormien läpi kulkevista nallekarkeista päätyi Harmaaparran omaan suuhun.

– Karkkipalkka, sanoin.
– Ihan reilua. Mutta jätä nuo punaiset, ne sopii niin hyvin väreihin. 

– Anna minullekin, Kultala ojensi käsiään karkkeja kohden.
– Näyttävät niin herkullisilta.

Heitin Kultalalle yhden pusseista. 

– Kosti? kysyin ja ojensin yhden pussin myös Järvistä kohden.

– No ehkä sitä pari voisi maistaa, Järvinen myöntyi.
– Jos niitä tosiaan riittää.

Sata valmista karkkirasiaa myöhemmin olimme kaikki tukevassa sokerihumalassa. Tunsin oloni epäilyttävän pirteäksi ja myös hieman pahoinvoivaksi. Kultala koristeli rasioita runsaalla kädellä, ja Järvisen sakset tekivät yhä suurpiirteisempää jälkeä. Vinhanmäki oli alkanut kertoilla vitsejä. Se oli hänessä miellyttävä, uusi piirre, jonka ainoa varjopuoli oli, etten ymmärtänyt, mille minun olisi pitänyt nauraa.

– Yritetään uudestaan, Vinhanmäki sanoi ja puhui tällä kertaa hitaasti kuin viisivuotiaalle lapselle.
– Werner Heisenberg, Kurt Gödel ja Noam Chomsky kävelevät baariin. Heisenberg sanoo toisille: ”Tämä on selvästikin vitsi, mutta mistä voimme päätellä, onko se hauska vai ei?” Gödel vastaa: ”Me emme voi tietää, koska olemme vitsin sisällä.” Chomsky sanoo: ”Tietysti se on hauska. Kerrot sen vain väärin.”

Muut nauroivat, minä heidän mukanaan, tälläkin kertaa tosin vain kohteliaisuudesta. Samassa näimme Matiaksen kulkevan käytävällä ohi. Kultala huusi hänen jälkeensä. Matias perääntyi takaisin kynnykselle.  

– Liity seuraan, Kultala sanoi. 
– Me ollaan kaikki täällä. Saat nalle­karkin.

Matias epäröi mutta käveli kuitenkin sisään. 

– Tässä sulle yksi punainen, Kultala sanoi.
– Vaikka Karoliinan mielestä ne pitäisi jättää rauhaan.

– Kiitos, Matias sanoi ja söi karkin.

– No älä nyt vain seiso siinä, Kultala hössötti.
– Istu alas. Nauti elämästä. 

Matias totteli ja istuutui pöydän ääreen, vaikkakaan elämästä nauttiminen ei tullut hänen olemuksestaan aivan heti mieleen. Hän ei olisi voinut sijoittua kauemmaksi minusta vaikka olisi yrittänyt. 

Syvennyin rasian päällystämiseen tunnontarkasti ja tein silti kömpelömpää jälkeä kuin yhdenkään aiemman rasian kohdalla.

– Mikä se niin Matiasta mietityttää? Kultala kysyi.

– Miten niin? Matias vastasi.

– Sä olet nykyään niin hiljainen.

Vilkaisin Matiakseen, joka kohautti olkiaan ja hymyili vaisusti. Vinhanmäki yritti piristää tunnelmaa, nostaa sen aiempiin korkeuksiin.

– Otetaanpa Karoliina vielä yksi, hän sanoi.
– Nyt tarkkana. Hegel tulee kotiin työmatkalta ja löytää vaimonsa sängystä. Kun hän avaa vaatekaapin, hän löytää parhaan ystävänsä alastomana kaapista. Hegel kysyy: ”Mitä sinä teet täällä? Ystävä vastaa: ”Jokaisen täytyy olla jossakin.” Ymmärrätkö? Jokaisen täytyy olla jossakin.

Vinhanmäki nauroi sukkeluudelleen, mutta aivoni eivät pystyneet suoriutumaan niille annetusta tehtävästä. Hegelistä tuli ainoastaan mieleeni Helke Komulainen. 

– Helke lähetti kaikille terveisiä, sanoin ja vaihdoin puheenaihetta, toivoin, että voisimme jättää huumorintajun ja sivistyksen puutteeni hetkeksi rauhaan.
– Se viimeistelee artikkelia. Se tuntui kaipaavan teitä.

Muut mutisivat kiitoksiaan. 

– Pitäisi käydä sen luona useammin, valitti Järvinen.

– On kyllä tosiaan jäänyt, Vinhanmäki jatkoi.

– Se on ihan käytännöllisestikin katsoen niin vaikeaa, Kultala sanoi ja vaimensi äänensä supatukseksi.
– Yritin kerran viedä Helkelle sen vanhoja kirjoja täältä laitokselta, ja se katsoi kuin mä olisin tarjonnut sille ruttovirusta. Ja sitten se pyysi mua riisumaan kaikki vaatteet.   

Kultala piteli sydänalaansa kuin ei olisi toennut järkytyksestä vieläkään. Helken mainitseminen näytti muistuttavan kaikkia homesai­rauksien riskistä, koska seurasi epätahtinen yskäisyjen sarja. Järvinen kävi avaamassa tuuletusikkunan.

– Joo, mulla on tuolla tuota juttua, Matias sanoi ja lähti.

Tunnelma ei ollut palautuakseen, vaikka Matias oli poissa. Nallekarkit kävivät vähiin. Siirsin osan karkeista valmiista rasioista tyhjiin. Ajatus kai oli tärkein?

– Mä rakastan häitä, Kultala huokaisi.
– Sitä kukkien paljoutta ja hyvää ruokaa ja elävää musiikkia…

Musiikkia.

Sydämeni jätti lyönnin väliin.

Tämä ei voinut olla totta. En ollut hankkinut Sariannan häihin musiikkia. Olin luvannut, etteivät hänen häänsä olisi kompromissi, ja sitten en ollut järjestänyt musiikkia.

Järvinen tarjosi minulle pussin viimeistä nallekarkkia.

– Ei nyt, sanoin.
– Mua oksettaa.

Jos joskus olisin tarvinnut oman työhuoneen, niin nyt. Työhuoneiden lukittujen ovien suojissa ihmiset saivat hermoromahduksensa, pitivät piilopullonsa ja söivät suklaalevyjä yhdeltä istumalta. Sen jälkeen he avasivat oven, tervehtivät vastaantulijoita ja teeskentelivät normaalia entiseen tapaan. 

Pätkätyöläinen, jolla ei ollut omaa työhuonetta, joutui esittelemään mielenterveytensä heikot hetket julkisesti. Etsin tilaa, jossa luhistumiseni aiheuttaisi vähiten vahinkoa, ja luikahdin monistuskoppiin. Happi kulki huonosti keuhkoihini. Yritin turhaan rakentaa kopiopaperista riittävän tiivistä paperipussia, johon voisin hengittää. Olin kaiketi jo käyttänyt kaikki päivän askarteluresurssini Sariannan hääkarkkeihin.

I accept myself, kuiskasin. I accept the universe. I embrace life.

Sanoilla ei ollut minkäänlaista tehoa.

– Helvettiin koko youtubegurupaska, tuiskahdin ääneen.

Se auttoi vähän. Sain ilman kiertämään keuhkoissani. Sen jälkeen paniikki asettui tavallista voimakkaammaksi itsesääliksi.

Minun ei olisi ikinä pitänyt ryhtyä Sariannan kaasoksi. Kuka minä olin lupaamaan ihmisille, ettei heidän elämänsä tai häänsä olisi kompromissi? Kuka minä olin asettumaan heidän ja maailmankaikkeuden väliin? Ei olisi pitänyt yrittää olla niin täydellinen käly ja ystävä ja hyvä ihminen, kun en oikeasti ollut.

Matias törmäsi sisään kopioitava paperinippu kädessään. Se tästä vielä puuttuikin. Se tästä vielä puuttui, että minun piti kohdata hänet päivästä toiseen, aina yllättäen, aina niin etten ollut parhaimmillani. Matias oli kääntyä kannoillaan mutta astua sitten kuitenkin sisään.

– Mikä on, Karo? hän kysyi. 

Lempinimi sai minut melkein itkemään. Matias ei ollut kutsunut minua Karoksi sitten baari-iltamme. Hänen äänensä oli lempeä, ei enää niin etäinen ja tyly ja kummallinen kuin aiemmin. 

– Ei mikään, sanoin.
– Mä tarvitsin vain hetken. Mulla ei ole omaa työhuonetta. Mä en voi oikein mennä minnekään muualle, jos mä tarvitsen vähän omaa aikaa. 

Matias pyysi heti anteeksi ja perääntyi.

– En mä tarkoittanut, että sun pitäisi lähteä, kiirehdin sanomaan.
– Jää vain. Jos sua ei haittaa. 

Mitään sanomatta Matias meni kopiokoneen luokse ja laittoi koneen monistamaan papereita. Hän vilkaisi minuun. 
– Kerro, jos mä voin auttaa. 

– Mä olen pilannut Sariannan häät. Mä lupasin järjestää sille mahtavat häät. Sarianna on ansainnut ne, se ei ikinä pyydä keneltäkään mitään. Ja nyt mä olen pilannut koko illan. 

– Oletko varma, ettet sä liioittele? Vai mitä sä olet mennyt tekemään? Kavaltanut niiden hää­rahaston? Syönyt nallekarkit? Pussaillut sulhasen kanssa? 

Nauroin vähän. Vitsi oli kenties heikko, mutta ainakin ymmärsin sen, mikä oli helpotus harmaaparran älykkösutkautusten jälkeen.

– Mulla ei ole bändiä, sanoin ja vuodatin sitten kaikki huoleni. 

– Sen piti olla Sariannalle yllätys. Mä lupasin hoitaa sen, mutta mä olen unohtanut täysin. Miten sen voi unohtaa? Kuka järjestää häät muttei muista hankkia sinne musiikkia? En mä saa ketään tällä varoitusajalla ensi perjantaiksi. Mun pitää itse soittaa siellä huuliharppua. 

– Osaatko sä soittaa huuliharppua?

– En. Miten mä olen saattanut olla näin tyhmä?

Matias harkitsi.
– Mä voin soittaa pari puhelua, hän sanoi sitten.

– Ei se auta. Mä olen jo soittanut joka paikkaan. Ne vain nauraa, siis jos ne edes ylipäätään vastaa puhelimeen.

– No mä kokeilen kuitenkin, Matias sanoi.
– Mä en lupaa mitään, mutta mä yritän.

– Meidän bändi voi tulla, Matias sanoi palatessaan muutaman minuutin kuluttua kopiohuoneeseen.

– Sulla on bändi? kysyin.

Oli vaikea ymmärtää, miksi se yllätti minut. Olin kai kuvitellut siviilipalvelusmiehen tehtävän pysyväksi ja kokonaisvaltaiseksi ihmisen ominaisuudeksi. En ollut ottanut huomioon, että Matiaksella voisi olla elämä palveluksen ulkopuolella. 

– Joo, Matias vastasi, meni kopiokoneelle ja keräsi valmiit monisteensa.
– Se nyt on sitä musiikkia, joka on sun mielestä vain ihan ookoo, mutta on se varmaan parempi kuin vasta-alkaja huuliharpunsoittaja. Siis jos me sulle kelvataan.

Olin niin helpottunut, että menin Matiaksen taakse ja halasin häntä, painoin poskeni vasten hänen selkäänsä. Matiaksen kasvoja en nähnyt, mutta itse hämmennyin läheisyydestä, Matiaksen lämmöstä kehoani vasten, ja erkanin hänestä nopeasti.

– Miten mä voin korvata tämän? kysyin enkä osannut vastata Matiaksen katseeseen.

– Kai ne pojat jotain liksaa haluaa, mutta ei me olla kalliita, Matias sanoi neutraalisti, vaikka näin, että hänelläkin oli siinä jonkinasteisia vaikeuksia.
– Olutta, jos on.

– Niin mutta sulle.

– Ei sun tarvitse mitään korvata. Mä jeesaan mielelläni.

Matiaksen katse näytti niin vilpittömältä, että hetken tunnelma tarttui minuun. Paras tapa lakata kantamasta huolta oli ottaa selvää, miten asiat oikeasti olivat.

– Olenko mä tehnyt jotakin tyhmää? kysyin.
– Tai siis jotain sellaista tyhmää, mitä mä en tajua?

– Miten niin? 

– Mulla on vain sellainen tunne, että sä olet mulle jostakin loukkaantunut.

Matias vaihtoi painoa jalalta toiselle, haroi hiuksiaan.

– En mä ole, hän sanoi.
– Mä en vain halua aiheuttaa mitään ristivetoa. Sulla on selvästi juttuja kesken sun entisen kanssa, ja mä olen vähän väsynyt sellaisiin epäselviin kuvioihin. Musta tuntuu, että mä olen sähläämiseni sählännyt. 

Kesken puheen Matias keskeytti ja vaihtoi suuntaa, selitti:

– Enhän mä tiedä, näetkö sä meidän välejä yhtään samalla tavalla kuin mä. Mä en tiedä, onko sun mielestä tässä ollut mitään värinää, mutta mä ajattelin, että on parempi pitää tilanne selkeänä. 

Sydämeni sykki. Tunsin sen rinta­lastan alla, yritin pitää sitä aloillaan.

– On se, sanoin vaikka juuri sillä hetkellä olisin halunnut sekoittaa elämän täydeksi kaaokseksi, vallata minulle kuulumattoman työhuoneen ja häväistä sen. 
– Selkeä on tietysti hyvä. 

– Sitä mäkin, Matias sanoi.
–Ei kai tässä mitään teinejä enää olla. Ja sitä paitsi sä et ikinä voisi seurustella muusikon kanssa, jos mä oikein ymmärsin.

Matias sanoi sen kevyesti, melkein nauraen, ja minä muistin epämiellyttävästi, millaisia typeryyksiä olin päästänyt suustani baari-illan aikana. ”Mä tiedän että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut.” 

Mieleni oli vaikea sisäistää, mitä tilanteessa oikein tapahtui. Periaatteessa Matias ehkä kertoi, että hän oli minuun ihastunut. 

Samaan aikaan kuvion toteutuminen alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. 

– Hyvä kun saatiin tämä juteltua, Matias sanoi.
– Tosi hienoa, että sä kysyit. On nyt mukava pyöriä täällä, kun molemmat tiedetään, missä mennään.

– Niin minustakin, väitin.

– Kivaa, kun ei tarvitse stressata.

Kävellessäni käytävällä kotiin päin nappasin takkini naulakosta. En voinut estää sitä, että huulilleni nousi hento, varovainen hymy.

Jatkuu ensi viikolla.

Helga joutuu pulaan aavikolla. Missä on Lupe, jonka piti noutaa heidät pois?

Helga hätkähti hereille teltasta. Hän oli levittänyt villatakkinsa makuupussin päälle, mutta hampaat olivat siitä huolimatta kalisseet yöllä vilusta yhteen. Helga oli vaipunut uneen ennen kuin Julius oli tullut telttaan. Hän raotti varovasti teltan vetoketjua.

Aamu valkeni purppuransävyisenä aavikon yllä. Julius istui hiipuneen nuotion äärellä.

”Etkö sä ole nukkunut olenkaan?” Helga kysyi.

Julius pudisteli päätään.

”Täällä on niin ihmeellisen kaunista.”

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta.”

Helga veti makuupussin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. He istuivat hiljaa vierekkäin ja seurasivat, miten aurinko nousi valtavana tulipallona teräväreunaisten vuorten takaa.

He jakoivat aamiaiseksi hedelmäsäilyketölkin. Helga katseli opaalinvärisenä hehkuvaa taivasta. Tällaista oli vapaus, hän ajatteli.

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta”, Julius sanoi niin kuin olisi vaistonnut hänen ajatuksensa.

”Kuin Eeva ja Aatami”, Helga sanoi.

”Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä”, Julius vastasi.

”Täällä käärme on vuorilta näkyvät valot.”

Helga kiskoi keppejä yksi kerrallaan hiekasta ja Julius pöyhi telttaa kasaan. Aurinko oli jo korkealla ja porotti polttavasti.

”Mä tunsin yöllä miten joku voima liikkui meidän ympärillä”, Julius sanoi.

”Mitä sä höpiset?”

”Ihan tosi.”

”Oletko sä saanut auringonpistoksen?” Helga sanoi nauraen.

He jatkoivat tavaroiden keräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hiki virtasi pitkin Helgan selkää, auringolta ei pääsisi enää mihinkään piiloon.

Leirin purettuaan he istuutuivat kantamuksineen nuotiopaikan äärelle odottamaan Lupea. Julius nousi aina välillä tähyilemään aavikolle siinä toivossa, että näkisi lähestyvän auton nostattaman hiekkapilven. Pallomaiset, piikikkäät kaktukset kukkivat keltaisin kukin. Osa kaktuksista oli kapeita ja pitkiä.

”Eikö Lupe luvannut tulla aamulla?”

”Aamupäivällä. Kellon täytyy olla jo yli kaksitoista.”

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ihan kuin nuo kaktukset tuolla olisivat vaihtaneet paikkaa yön aikana”, Julius sanoi.

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ei me voida olla kovin kaukana kylästä.”

”Totta kai mä löydän”, Julius sanoi.

Helga huomasi kuitenkin epävarmuuden tämän kasvoilla. Julius oli aina se, joka otti hoitaakseen tällaiset tilanteet. Julius kantoi vastuuta kuin myllynkiveä selässään. Helga nousi hänkin ylös. He tuijottivat yhdessä autiomaan toisella laidalla näkyviä vuoria. Silmät ja iho kutisivat hiekasta. Jostain puhalsi tuuli. Valaistus näytti muuttuneen aavikon yllä sinertäväksi. Vuorten takaa nousi nyt tummia pilviä.

”Entä jos alkaa sataa?” Helga sanoi.

”Ei täällä sada koskaan.”

”Katso nyt noita pilviä.”

”Sitten päästään näkemään kun aavikko kukkii.”

Helgan suussa rahisi hiekka.

”Missä Lupe oikein viipyy? Onkohan sillä aikomustakaan tulla hakemaan meitä? hän sanoi.

”Mä tiesin koko ajan, ettei siihen naiseen pidä luottaa.”

”Ei tästä voi olla kuin joitain kilometrejä kylälle.”

”Kuinkakohan monta typerää turistipariskuntaa se on tänne huijannut? Ehkä se ilmestyy kohta ja sanoo, että paluumatka maksaa tuhat dollaria. Ei olisi pitänyt luottaa siihen”, Helga huokasi.

”Onko tämä nyt mun syytä?” Julius kysyi.

”Enhän mä niin sanonut.”

”Sun äänensävy kertoi kaiken. Oleko sä pannut merille, että sä syytät aina mua?”

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

Helga ei vastannut. Huulet tuntuivat rutikuivilta, aurinko pisteli poskilla. Hän kääri huivin päänsä ympärille suojaksi auringonsäteiltä.

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

”Mä painoin reitin mieleeni. Me tultiin tuolta”, Julius sanoi ja viittasi kaukaisuuteen.

”Eihän tultu kuin tuolta.”

”Me tultiin pohjoisesta. Eli tuolta”, Julius väitti.

”Jos me jätetään tämä leiripaikka ja eksytään, Lupe tai kukaan muukaan ei löydä meitä enää koskaan”, Helga huokasi.

He istuivat takaisin maahan. Helga asettui makuulle ja tuijotti ylitse liikkuvia pilviä. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja keskittyä ajattelemaan ajatuksia, joista tuli hyvä olo.

”Muistatko sä kun me oltiin mökillä motissa ukonilman jälkeen pari vuotta sitten? Myrsky oli katkonut sähköt ja kaatanut puita tielle. Tajuttiin, että ei voida lähteä kotiin ennen kuin kunta käy sahaamassa ne puut tieltä. Sä lämmitit saunan ja Laura ja Mikko hyppi laiturilta veteen. Ei ollut kiire mihinkään. Se on yksi mun parhaista perhemuistoista”, hän sanoi.

Perhemuistoista. Sana tuntui vieraalta Helgan suussa. Nyt hän oli kuitenkin käyttänyt sitä, noin vain, huomaamattaan. Julius katseli toiseen suuntaan ja pudisteli päätään.

”Miten sä et muista sitä?”

”En mä tiedä. Kai ihmiset vain muistavat eri asioita.”

Helga kohottautui kyynärpäidensä varaan.

”Lapset puhuvat aina teidän kesälomista Tuijan kanssa. Muistatko sä ne sitten?”

”Älä hei nyt taas aloita”, Julius huokasi.

”Mä olen se, joka haalistuu pois perhekuvista. Mä en tule näkymään edes sun sukupuussa. Sun oksalla näkyvät Tuija ja lapset.”

Julius nousi ylös.

”Mä en jaksa riidellä sun kanssasi. Mitä sä oikein haluat mun tekevän?”

”Tuija roikkuu sussa tahallaan. Se hyväksikäyttää sun kiltteyttä ja huonoa omaatuntoa. Sun täytyy vetää sille raja”, Helga sanoi.

Julius paiskasi makuupussin hiekalle.

”Kukaan ei kysy, että mitä mä haluan. Mun täytyy pitää sekä sua ja että Tuijaa tyytyväisenä. En mäkään tätä valinnut. ”

”Eihän sun tarvitsisi ajatella Tuijaa, vaan lapsia.”

”Lapset oireilevat eron takia.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Lapset voivat ihan hyvin. Se on Tuija, joka on saanut sut uskomaan, että ne oireilevat. Ja siksi sä hyvittelet koko ajan joka suuntaan. Olet kuin yksi kävelevä anteeksipyyntö.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Munko syytä teidän ero oli?”

Julius käänsi Helgalle selkänsä ja lähti harppomaan poispäin leiristä.

Helga kiersi kätensä polviensa ympärille ja painoi kasvonsa polviin. Hiki valui pitkin selkää. Aavikko ympärillä ritisi kuivuuttaan. Hän kaivoi kännykän taskustaan. Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Kenttää ei edelleenkään löytynyt, he eivät saisi yhteyttä muuhun maailmaan.

Hän nousi ja tarkisti heidän ruokakassinsa. Sen pohjalla oli vielä muutama säilykepurkki. Vesikanisterissa loiskahti Helgan ravistellessa sitä. Jos Lupe ei palaisi, he voisivat olla vielä yhden yön aavikolla. Heidän pitäisi lähteä kävelemään vuoria kohti heti auringon noustua, silloin olisi viileintä. Hän nousi ja tähyili Juliusta. Tämä seisoi kauempana selin Helgaan. Juliuksen selkää katsoessaan Helga tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hänen mieleensä nousi muistikuva lapsuudesta ajalta, jolloin he vielä asuivat rivitalossa kaupungin laidalla. Hän oli ollut läheisellä lumikentällä rakentamassa lumilinnaa. Hangesta pisti esiin kuivuneita talventörröttäjiä, joita hän keräsi kimpuksi. Linnasta tulisi hänen kotinsa, Helga oli ajatellut. Hän muuttaisi sinne eikä tarvitsisi enää ketään, ei äitiä eikä isää.

Hän oli aurannut yhä lisää lunta linnan luo ja taputellut sitä sileäksi ja kovaksi kerrokseksi seiniin. Äkkiä hän oli havahtunut siihen, että oli jo ilta. Katulyhdyt tuijottivat häntä hämärästä kuin vihamieliset silmät. Tummansininen maailma ympärillä oli muuttunut vieraaksi. Hän ei tiennyt hämärässä, missä suunnassa koti oli. Hän oli juossut hankeen kompastellen ajotien reunaan ja jäänyt siihen seisomaan varmana siitä ettei koskaan enää löytäisi perille. Lumi oli paakkuuntunut lapasiin ja sormet olivat tunnottomat. Hän oli tuntenut kyynelten valuvan poskia pitkin ja vierivän kutittaen kauluksen alle.

Sitten viereen oli pysähtynyt tuttu auto. Isä oli hypännyt ratin takaa ja harpponut hänen luokseen.

”Missä sä olet ollut? Isä on etsinyt sua kaikkialta.”

Helga oli painanut itkuiset kasvonsa isän olkapäälle ja isä oli kantanut hänet autoon lämpimään. Helga ei ollut tiennyt, kummasta hän oli ollut helpottuneempi: siitä että hänet oli löydetty vai siitä ettei isä ollut ollut hänelle vihainen. Hän tiesi kulkeneensa kauemmas kuin hänellä oli ollut lupa.

Kun hän nosti päätään, Julius seisoi hänen vieressään.

”Anna anteeksi”, Helga sanoi hiljaa.

”Anteeksi, että mä suutuin.”

Julius istui hänen viereensä.

”Ei se mitään. Mäkin olen pahoillani.”

”Mä pelkään, että me kuollaan tänne”, Helga sanoi.

Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

”Älä nyt, Julius sanoi ja kiersi käsivartensa hänen harteilleen.

”Odotetaan vaan rauhassa. Kohta Lupe on täällä.”

Helga painautui kiinni Juliukseen.

”Sä tuoksut samalta kuin mun uniriepu lapsena.”

”Eihän me koskaan erota?”

”Ilmankos sä menit mun kanssa naimisiin”, Julius sanoi nauraen.

”Eihän me koskaan erota?”

Julius oli hetken hiljaa.

”Muistatko, kun oltiin Pariisissa häämatkalla ja sä halusit kiinnittää lukon sillankaiteeseen? Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tapaa. Mun mielestä lukko on vastenmielinen rakkauden symboli. Mä kuitenkin halusin tehdä sen sun takia. Ja heitin avaimen Seineen. Siellä se on ja pysyy”, Julius sanoi ja jatkoi:

”Mä olen miettinyt sitä mitä sä sanoit Tuijasta ja lapsista. Sä olet oikeassa.”

”Sä kannat turhaa syyllisyyttä”, Helga sanoi.

”Sitä mä tarkoitin.”

Julius puristi hänen olkapäätään eikä hetkeen vastannut.

”Mä pelkään, että menetän lapset.”

”Et sä niitä voi menettää. Omia lapsiasi.”

Julius painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Helga silitteli Juliuksen hiekkaisia hiuksia.

”Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Helga sanoi.

”Niinkö? Vaikka mä toin sut tänne aavikolle?”

Helga nyökkäsi.

”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?” Helga kysyi.

”Tietysti. Aina on mahdollista aloittaa alusta.”

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa ja venytti varjot pitkäksi. Lämpötila oli alkanut laskea ja Helga veti villatakin päälleen.

”Onkohan Lupelle sattunut jotakin?” Julius huokasi.

”Entä jos se on vaan unohtanut meidät?”

”Meidän pitää pystyttää teltta ennen kuin tulee pimeää. Ja kerätä oksia nuotiota varten.”

He alkoivat järjestellä leiriä uudelleen pystyyn. Puuhastelu sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että se oli heidän hallinnassaan. Vilunväreet kulkivat jo valmiiksi selkäpiitä pitkin kun Helga ajatteli yötä kylmässä teltassa. Julius katkoi kuivien piikkipensaiden oksia mitään puhumatta. He olivat olleet hyväuskoisia hölmöjä kun olivat antaneet Lupen tuoda heidät tänne, Helga ajatteli. Asialle ei kuitenkaan enää mahtanut mitään. Aamulla aikaisin he lähtisivät kävelemään takaisin. Sitten he menisivät hyvään hotelliin, istuisivat uima-altaan reunalla ja joisivat drinkkejä kuten lomalla kuuluikin. He ostaisivat paluulennot ja olisivat pian kotona. Talven pimeys lepäisi kantena kaupungin yllä, mutta tämän kaiken jälkeen se tuntuisi vain rauhoittavalta. Helga kaipasi sitä, että sai istua ikkunassa katselemassa ulkona sinkoilevia lumihiutaleita.

Teltta oli viimein pystyssä ja nuotio sytytystä vaille valmis.

Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Äkkiä Helga tunsi polttavaa kipua sääressään. Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Hän näki maassa mustan skorpionin, joka yritti juosta takaisin kivenkoloon.

”Pysy paikallasi”, Julius sanoi.

Hän otti kenkänsä jalasta ja kohotti sen ylös. Skorpioni ehti kuitenkin perääntyä saksiaan heilutellen ja hävitä kivenkoloon. Helga haukkoi henkeään. Silmissä musteni.

”Mitä me nyt tehdään?”

”Rauhoitu, kulta. Vain muutama skorpionilaji on tappavan myrkyllinen”, Julius sanoi.

”No sepä vasta on lohdullista.”

Julius kaatoi vesikanisterista vettä nenäliinalle ja pyyhki sillä varovasti Helgan sääressä olevaa pistojälkeä.

”Ei näytä pahalta. Suurin osa skorpioninpistoista ei aiheuta mitään vakavia seurauksia. Ja huomenna mä vien sut lääkäriin.”

”Mutta entä jos se oli se tappavan myrkyllinen laji.”

”Ei se ollut”, Julius sanoi ja halasi häntä.

Helga tunsi Juliuksen pulssin hakkaavan paidan alla. Helga puristi silmänsä kiinni ja yritti olla välittämättä kivusta. Jos he antautuisivat pelon valtaan, he eivät selviäisi täältä.

Aavikon yllä leijui sininen hämärä. Taivaalle oli kerääntynyt mustia pilviä, Helga oli tuntevinaan jo ensimmäiset vesipisarat käsivarrellaan. Tuuli tempoili telttakangasta uhkaavasti. Jos nousisi myrsky, teltta olisi heidän ainoa suojansa. Niin ihmismieli toimi, se teki kodin teltastakin jos oli pakko, Helga ajatteli. Jalkaa poltteli ja jomotti. Julius kumartui vähän väliä tutkimaan puremaa.

”Huimaako? Oksettaako?” hän kyseli.

Vaikka mitä Julius skorpioninpuremista tiesi, Helga ajatteli, kunhan uskotteli tietävänsä. Hän yritti hymyillä urheasti vaikka jalkaa särki ja pakotti.

Äkkiä Helga oli näkevinään välähdyksen kaukana viidakolla. Ensin hän luuli, että se oli salama tai että hän oli alkanut nähdä näkyjä.

He pysähtyivät kumpikin katsomaan horisonttiin, sinne missä Julius oli sanonut kylän olevan.

”Näetkö sä saman kuin mä?” Helga sanoi ja nosti kätensä silmiensä suojaksi. Kaukaa nousi hiekkapilvi lähestyvän auton merkiksi.

”Meitä tullaan hakemaan”, Helga huudahti ja oli jo nostamaisillaan kätensä ylös.

Julius laski kätensä hänen kädelleen.

”Odota. Entä jos tulija ei olekaan Lupe?”

Helga ja Julius seisoivat aavikolla ja tähyilivät kaukaisuuteen. Hiekkaa tuntui olevan kaikkialla vaatteiden alla. Pian hämärä vaihtuisi täydeksi pimeydeksi. Helga ei pystynyt seisomaan kunnolla jalalla, johon skorpioni oli pistänyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi hyräillä hiljaa jostain mieleen tullutta lastenlaulua:

”Joka ilta kun lamppu sammuu/ ja saapuu oikea yö...”

Julius nosti kätensä silmiensä suojaksi ja siristi silmiään. Toisessa kädessään hän roikotti isoa machete-veistä.

Jos tulija olisi joku muu kuin Lupe, heillä ei olisi paikkaa mihin paeta, Helga ajatteli. He olivat kaksi hölmöä keskellä aavikkoa. Paikalliset tunsivat sen joka tapauksessa heitä paremmin. Pian pölypilven keskeltä erottui tuttu musta maasturi.

Julius pudotti veitsen hiekalle.

Pölypilvi lähestyi heitä tasaista vauhtia. Lupen auto näytti kiiltelevältä koppakuoriaiselta kyntäessään hiekkaa pitkin. Helga tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut itkeä.

Pian Lupe jo seisoi heidän edessään leveästi hymyillen.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Autoon tuli vika enkä löytänyt kylästä korjaajaa”, hän selitti huolettomasti.

”Etkö olisi voinut lainata autoa joltakulta? Miten saatoit jättää meidät tänne yhden ainoan vesikanisterin kanssa?” Julius sanoi.

”Voi ei, ajattelin että ei teillä ole hätää. Saatte nauttia aavikosta pidempään.”

”Helgaa pisti skorpioni.”

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Voi luoja. Olen pahoillani. Miten voit, kultaseni? Näytähän sitä pistoa”, Lupe sanoi ja kaivoi hansikaslokerosta taskulampun. Hän tutki Helgan sääressä olevaa punoittavaa jälkeä pitkään.

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Mutta vien sinut varmuuden vuoksi lääkäriin. Hypätkää kyytiin”, hän sanoi ja alkoi nostella tavaroita takakonttiin.

Auton ilmastoinnin viilentävä ilma oli kuin silkkiä kasvoja vasten.

”No, pidittekö autiomaassa?” Lupe kysyi ajaessaan.

”En tiedä onko pitää oikea sana”, Helga sanoi.

Hän katseli ohi vilistäviä kaktuksia omituista haikeutta tuntien. Vaikka yö oli ollut kylmä, autiomaassa he olivat olleet ajattomuudessa, niin kuin he olisivat kelluneet selällään tähtien keskellä. Ristiriidat olivat etääntyneet ja kutistuneet kuten maapallo, joka näytti avaruudesta katsottuna vain hehkuvalta lasikuulalta.

”Se oli hieno kokemus”, Julius vastasi.

”Jos skorpioninpistoa ja koko päivän odotusta ei lasketa.”

Lupe vilkaisi häntä peruutuspeilin kautta ja virnisti.

”Gringot! Teidän pitäisi karaista itseänne.”

”Me emme tulleet tänne kuolemaan niin kuin se vanha gringo Fuentesin romaanissa”, Julius sanoi.

”Katsos, tehän tunnette meksikolaista kirjallisuutta”, Lupe sanoi ja kohotti kulmiaan.

”Aavikon salaisuus onkin siinä, ettei mitään mysteeriä ole”, hän jatkoi.

”Ja se se vasta onkin mysteeristä.”

Matka takaisinpäin oli pidempi kuin Helga muisti. Etuvalot leikkasivat kiilat pimeään. Auto pomppi kuopissa ja jäi välillä sutimaan. Siitä huolimatta Helgalla oli kotoisa olo niin kuin lapsena, kun he ajoivat mökiltä kotiin, ulkona salamoi ja autoradiossa soi rautalankarokki, jota isä rakasti. Auto oli tuntunut silloin turvallisimmalta paikalta maailmassa. Lupe hyräili hiljaa, käänsi rattia tottuneesti kuin ralliautoilija eikä ollut töyssyistä moksiskaan.

”Onko kylässä edes lääkäriä? On jo myöhäkin”, Julius sanoi.

”Älkää huoliko, minä tunnen tohtorin. Hän on aina tavattavissa”, Lupe sanoi.

Pian kylän valot erottuivat vuoren rinteestä oranssina helminauhana. Tie nousi jyrkästi ylös ja mutkitteli. Julius tarttui Helgan käteen ja puristi sitä lujasti.

Lupe pysäytti auton matalan talon eteen ja koputti. Kesti pitkään ennen kuin ovi avattiin. Sen takana seisoi harmaahiuksinen, ystävällisen näköinen ja ahavoitunut vanhus. Lupe selitti naiselle jotakin nopealla espanjalla. Nainen nyökytteli ja vilkuili Helgaa. Sitten hän viittoili heitä peremmälle. He tulivat jonkinlaiseen olohuoneen ja vastaanoton välimuotoon. Katossa palavia halogeenilamppuja vasten pörisi kärpäsiä.

Vanhus nosti lasit silmilleen ja pyysi Helgaa näyttämään skorpioninpistoaan. Helga kääri housunlahkeensa ylös. Vanhus tarkasteli pistoa mietteliäästi ja puristeli sitten Helgan jalkaa eri paikoista kysellen, oliko hänellä ollut pahoinvointia tai kuumetta. Lopulta vanhus kääntyi kaivelemaan takanaan olevaa kaappia ja laski Helgan käteen pillerilätkän.

”Ota näitä aamuin illoin viikon ajan”, Lupe käänsi.

”Mitä ne ovat?”

”Tohtori on hoitanut satoja skorpioninpuremia, voit luottaa häneen.”

Kylä oli korkealla ja ohut ilma tuntui jomotuksena ohimoissa. Katuja reunustavat talot näyttivät puoliksi sortuneilta tai hylätyiltä.

”Tämä paikka oli hopeakaivosten ehtymisen jälkeen pitkään lähes aavekaupunkina. Nyt turismi on vetänyt tänne lisää asukkaita. Paikalliset uskovat, että maan alla liikkuu yhä El Jergas -niminen aave, joka houkutteli kaivosmiehiä pimeisiin käytäviin ja luoliin. Tarinoiden mukaan aave johdatti usein myös uuden hopeasuonen luo”, Lupe selitti.

Kun hän vihdoin parkkeerasi auton hotellin eteen, oli jo myöhä. Hotelli oli sama, jossa he olivat yöpyneet ennen aavikkoretkeä. Rakennus vaikutti autiolta, yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoja.

Unelias mies vastaanottotiskin takana tuijotti pientä matkatelevisiota. Huoneen nurkassa oli muovinen Neitsyt Maria -patsas, jonka ympärille oli kiedottu sateenkaaren väreissä vilkkuva jouluvalosarja. Mies vilkaisi heitä, nousi ylös irrottamatta katsettaan televisiosta ja lykkäsi heille huoneen 13 avaimen. Samassa huoneessa he olivat yöpyneet edelliselläkin kerralla. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui yksinäistä aasin hirnuntaa. Julius sulki ikkunan ensi töikseen. Sitten hän työnsi laturin pistorasiaan ja käynnisti kännykkänsä. Se piippaili äkäisesti viestien merkiksi.

Helga sulkeutui kylpyhuoneeseen ja seisoi kuuman suihkun alla. Tuntui luksukselta levittää iholle saippuaa. Pian vesi alkoi kuitenkin viiletä ja hän kiersi hanan pettyneenä kiinni. Helga istui sängylle pyyhe hiustensa ympärille käärittynä. Julius nojasi tyynyihin ja hörppi olutta. Kännykkä oli samalla paikalla mihin tämä oli sen laskenut.

”Pitäisikö sun lähettää lapsille viesti, että olet kunnossa”, Helga sanoi.

”Äh, eihän mitään ole edes tapahtunut. Sitä paitsi kotona on vasta aikainen aamu. Lapset nukkuvat.”

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

Helga tajusi Juliuksen olevan oikeassa. Oli niin kuin he olisivat eläneet eri ajassa kuin muu maailma.

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

”On outoa, että se jätti meidät aavikolle koko päiväksi. Ehkä sillä on jotain hämäriä sivubisneksiä. Jos se on kuljettanut meitä mukanaan esiliinana etteivät sotilaat pysäyttäisi sitä tiellä.”

Julius kohautti olkapäitään.

”En usko. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Helga huokasi.

”Ja onhan se hyvä tarinankertoja. Ajattele, miten tylsää meillä olisi ollut ilman sitä.”

Helga makasi yöllä pitkään valveilla. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta uni ei ottanut tullakseen. Skorpioninpistoa ei enää särkenyt, ehkä tohtorin antamat lääkkeet todella toimivat, mitä ne sitten sisälsivätkään. Öisen taivaan yli kaartui kirkas tähtitaivas. Linnunrata tuntui olevan Meksikossa lähempänä kuin muualla. Jossain hirnui yksinäinen aasi. Tuntui hyvältä maata siinä Juliuksen tasaista hengitystä kuunnellen.

Hän muisti viimeisen kerran kun he olivat tavanneet Jaakon kanssa. Jaakko oli odottanut häntä hymyillen Kappelin pöydässä näyttäen siltä, että kuvitteli tapaamisen olevan jonkin alku. Helga oli istuutunut Jaakkoa vastapäätä takkiaan riisumatta. Heidän välissään oli ollut lasisessa maljakossa kuihtunut, punainen ruusu. Kun tarjoilija oli tuonut ruokalistat, Helga oli työntänyt ne pois.

”Jaakko, me ei voida nähdä enää. Halusin tulla sanomaan sen kasvotusten”, hän oli sanonut.

”Mutta miksi? Eihän mitään ole tapahtunut?”

”Juuri siksi.”

Jaakko oli katsonut häntä silmät täynnä surua. Sinä hetkenä Helga oli ajatellut, että hän voisi rakastaa myös Jaakkoa, mutta valitsisi silti Juliuksen. Aina Juliuksen.

”Ole Jaakko kiltti, anna olla.”

Hän oli noussut ja kävellyt ovelle. Hän oli tuntenut Jaakon katseen selässään vielä ulkonakin. Oli satanut lunta ja puihin oltiin ripustamassa jouluvaloja.

Julius mutisi hiljaa unissaan. Taivaalle oli noussut suuri, kylmää valoa hohtava kuu. He olivat tulleet siihen kohtaan matkaa, jossa horisontti alkaa taas nousta esiin ulapan takaa, Helga ajatteli. Pian heidän pitäisi palata. Heidän lähtiessään oli tuntunut, että kaikki oli umpikujassa. Heidän välissään oli ollut liikaa hiljaisuutta. Helga tajusi oivaltaneensa aavikolla, että sitä piti oppia vain sietämään, sillä joidenkin asioiden edessä sanat olivat voimattomia.

Helga liukui huomaamattaan uneen, jossa hän istui lapsuuden olohuoneen vihreällä, nypyläpintaisella sohvalla. Äidin ja isän varjot liukuivat seinällä, hän kuuli miten he huusivat toisilleen. Helga oli taas pikkutyttö ja painoi käsiä korvilleen. Äänet eivät kuitenkaan vaimentuneet. Silloin hän tajusi, että ne kuuluivat hänen päänsä sisältä.

”Hiljaa”, hän sanoi äidille ja isälle.

”En tarvitse teitä enää.”

Äiti ja isä pysähtyivät paikoilleen ja kääntyivät katsomaan häntä. Heidän hahmonsa haalistuivat hitaasti kuin valokuvat auringossa ja hävisivät lopulta kokonaan.

Hän hätkähti hereille. Julius nukkui vielä. Oli aivan hiljaista.

Helga nousi istumaan ja venytteli pitkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli hyväntahtoista ja kevyttä, sellaista jonka sisällä oli turvallista olla.

Hän laski jalkansa maahan ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli jo noussut, taivas kattojen yläpuolella oli indigonsininen. Helga nousi ja avasi ikkunan. Ulkoa tulvi makeaa kukkien tuoksua. Hän huomasi pihan kaktusten puhjenneen yön aikana lilaan kukkaan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Helga ja Julius yöpyvät aavikolla ja käyvät yön hiljaisuudessa läpi suhdettaan. Aamun tultua pois noutavaa kuskia ei kuulukaan.

Helga kaivoi kännykän taskustaan ja naputteli Juliukselle viestin. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään vailla päämäärää pitkin katuja. Muutaman korttelin päässä vastaan tuli pitkä kulkue. Helga jäi seinän viereen seisomaan päästääkseen ihmiset ohitseen. Joukon edellä kulki mustiin pukeutuneita naisia. Kulkueen keskeltä erottui puinen hauta-arkku, jota miehet kantoivat. Arkun päälle oli laskettu palmunlehvä ja kauhtunut stetsonhattu. Hatussa näkyivät vielä elettyjen päivien jäljet läikkinä ja ryppyinä.

Kun Helga astui hotellin aulaan, hän näki Juliuksen heti. Tämä istui avonaisen ikkunan edessä viinilasi edessään.

”Missä sä olet ollut?” Helga kysyi istuutuessaan Juliusta vastapäätä.

Julius kohautti harteitaan.

”Museossa. Ja sitten tapasin Lupen ja kävimme yhdessä ostamassa varusteita.”

”Mitä varusteita?”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne?"

”Makuupussit. Teltan. Vesikanisterin. Tulitikkuja. Veitsen. Autiomaata varten.”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne? Siellä voi olla skorpioneja ja kalkkarokäärmeitä.”

Julius nyökkäsi.

”Lupe tietää kyllä mihin se meidät vie.”

He olivat hetken hiljaa.

”Mitä se eilinen puhe oikein oli?” Julius sanoi sitten ja siemaisi viiniänsä.

Helga katsoi ulos ikkunasta.

”Musta tuntuu, että me eletään keskenämme eri elämää”, hän sanoi.

”Mulla on ikävä sua. Mulla on ikävä meitä. Sitä yhteyttä, joka meillä alkuaikoina oli”, hän jatkoi.

”Kuka se Jaakko sitten oikein on?”

”Se ei liity tähän.”

”Miksi sä sitten otit sen puheeksi? Onko sulla suhde sen kanssa?”

Helga pudisteli päätään.

”Mitä meille susta oikein on tapahtunut?”

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Ehkä me ollaan kumpikin muututtu”, Julius sanoi.

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Haluatko sä erota?”

”Mä en tiedä mitä mä haluan”, Julius huokasi.

”Mä en jaksa koko ajan analysoida meidän suhdetta. Siitä on tullut rasittava kolmas pyörä.”

Helgan kurkkua kuristi. Taas se oli siinä, tunne siitä että kaikki oli vain typerää väärinkäsitystä. Pitäisi vain löytää oikeat sanat, jotka korjaisivat kaiken.

”Julius, anna mä selitän.”

”Äh, mä en nyt jaksa puhua.”

”Mennään sinne autiomaahan”, Helga kuuli sanovansa.

Aamulla Lupe odotti heitä aulassa vihreään liiviin ja maastohousuihin sonnustautuneena. Auton takakontti oli lastattu täyteen tavaraa.

”San Luis Potosiin on monen tunnin ajomatka”, Lupe sanoi.

”Tehkää olonne mukavaksi.”

Julius nukahti melkein heti. Helga katseli ikkunan takana näkyviä vuoria ja yritti miettiä, mistä heidän välillään oleva hiljaisuus oli oikein saanut alkunsa. Se oli kuin piikkipallo, joka pyöri pitkin katuja ja keräsi mukaansa yhä lisää kuivuneita oksia ja roskaa. He olivat kumpikin alkaneet vältellä vaikeita aiheita. Julius oli sopinut lastensa asioista Tuijan kanssa ja kertonut niistä hänelle vasta sitten kun oli ollut pakko. Helga oli niellyt pettymyksensä ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Hän vilkaisi Juliusta, jonka pää oli painunut hänen olkaansa vasten. Nukkuessaan Julius näytti nuoremmalta, siltä kuin tämä oli näyttänyt heidän tavatessaan. Kunpa kaiken ikävän heidän väliltään saisi pyyhittyä pois niin kuin rypyt nukkuvan kasvoilta. Juliuksen silmät näyttivät liikkuvan suljettujen silmäluomien alla. Hän näki unta, joka pysyisi Helgalta suljettuna.

Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia.

Helga katseli okranpunaisena pöllyävää maisemaa. Tämä oli maa, jossa ihmisiä katosi jäljettömiin, hän ajatteli. Heidän ongelmansa tuntuivat sen rinnalla mitättömiltä. Täällä he näyttivät luultavasti varakkaalta gringopariskunnalta, sellaiselta, joka järjesti rentoja grillijuhlia puutarhassaan ja ajeli isolla autolla. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia. Mutta mitä onni lopulta oli, Helga mietti auton kiivetessä vuoristotietä ylöspäin. Ehkä se oli merkityksellisyyden tunnetta, sitä että koki kuuluvansa johonkin.

Älkää antako sen mitä ei ole, pilata sitä mitä on, Helga muisti Jaakon sanoneen. Jaakko oli ollut oikeassa. Elämän rinnalla eli aina rinnakkaistodellisuus, jossa asiat olivat menneet toisin.

Todellisuus, jossa he olisivat tavanneet jo paljon aiemmin ja saaneet yhdessä lapsia. Mutta mistä sitä tiesi jos he olisivat siinä tarinassa päätyneet eroon. Lopulta oli vain siedettävä kaiken sattumanvaraisuutta.

Lupe oli levittänyt kartan etupenkille. Tie halkoi maisemaa, joka alkoi vähitellen muuttua yhä karummaksi. Aina välillä Lupe pysähtyi katsomaan karttaa ja mutisi itsekseen.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti.

”Real de Catorce on vanha hopeakaupunki”, Lupe selitti ajaessaan. ”Nyt se on lähes hylätty. Mutta turistit tuovat sinne rahaa.”

”Miksi turistit haluavat tulla hylättyyn kaupunkiin?”

”Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin tyhjyys. Intiaanit uskoivat, että koko universumi luotiin aavikolla”, Lupe selitti.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti. Auto sukelsi pimeään tunneliin. Pimeys jatkui jatkumistaan. Odottiko sen päässä ero? Sana oli kova ja terävä, sellainen, joka repisi kaiken rikki.

Helgan henkeä alkoi äkkiä ahdistaa. Hänen olisi päästävä ulos.

”Lupe, pysäytä”, hän huusi heti auton syöksyessä takaisin valoon.

Lupe kurvasi tien laitaan. Julius näytti heränneen. Helga astui ulos autosta ja nojasi käsiään reisiinsä. Ilma ulkona oli lämpöisempää kuin autossa. Vuorelta puhaltava tuuli tuntui lempeältä kasvoja vasten.

”Tältä tieltä ei voi kääntyä takaisin”, Lupe sanoi autosta.

Hotellihuoneen ikkuna oli raollaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Sisään virtaava vuoristokaupungin ilma oli raikasta ja viileää.

Julius katseli miten Helga sulloi tavaroita takaisin laukkuunsa. He olivat yöpyneet pienessä majatalossa, jonka pihalla aasi äänteli surumielisesti. Lupe oli kertonut, että täydenkuun aikaan kaikki kaupungin aasit kerääntyivät läheiselle torille hirnumaan. Sen täytyi olla kamalaa. Aasin ääni oli korkeampi kuin hevosen, siinä oli viiltävää inhimillisyyttä.

Kun Helga meni kylpyhuoneeseen, Julius kaivoi kännykän esiin ja näpytteli salamannopeasti viestin Tuijalle. Hei, miten Laura voi? Tuija oli edellisenä iltana tekstannut, että Lauralla oli flunssa. Helga suuttuisi jos huomaisi hänen tekstaavan ex-vaimolleen.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu.

Helgan valittelema ulkopuolisuuden tunne oli kuin monipäinen lohikäärme. Aina kun yhden pään sai katki, nousi jostakin seuraava.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu. Ja jos hän jättäisi vastaamatta, Tuija syyttäisi häntä tapansa mukaan välinpitämättömyydestä.

Kun he olivat eronneet, Tuija oli saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Julius oli sanonut Helgalle vievänsä roskat ja seissyt vesisateessa roskakatoksen alla puhelin korvallaan ja rauhoitellut linjan päässä itkevää Tuijaa. Julius oli tiennyt Helgan odottavan häntä takaisin höyryävän aterian ja viinipullon kanssa. Oli kaiken kukkuraksi Helgan syntymäpäivä. Siinä kengät märkinä seistessään hänestä oli tuntunut, ettei hän selviäisi kahden vaimon loukostaan.

”Tuija, mä haen lapset meille”, hän oli sanonut lopulta.

”Meille”, Tuija matki ja purskahti entistä kovempaan itkuun.

Julius oli vaihtanut puhelimen korvalta toiselle ja ajatellut, että oli mahdotonta miellyttää kumpaakin vaimoa. Jos hän hakisi lapset heille, Helga ei ehkä sanoisi mitään, mutta valittaisi seuraavassa riidassa ettei häneltä ollut taaskaan kysytty mitään. Jos hän taas sanoisi Tuijalle, että heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja että hänen piti mennä, Tuija suuttuisi ja pitäisi viikkotolkulla mykkäkoulua. Jos Tuijan kiukku äityisi pahaksi, tämä ei ehkä enää antaisi lapsia hänelle. Mitä hän silloin voisi tehdä – mennä poliisien kanssa oven taa lapsia vaatimaan? Lapsetkin jo pelästyisivät. Sitten Tuija oli rauhoittunut ja sanonut menevänsä nukkumaan. Helga oli istunut pöydän ääressä jäähtyneen risoton ja lämmenneen kuohuviinipullon kanssa.

Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään.

Kun Helga sitten oli alkanut puhua yhteisestä lapsesta, Julius oli aluksi kavahtanut koko ajatusta. Hän oli pelännyt vauvan romahduttavan vaimojen välisen hauraan tasapainon lopullisesti. Ajatus yhteisestä lapsesta oli kuitenkin alkanut pian tuntua järkevältä. Ehkä yhteinen lapsi sitoisi heidän uuden ja eriparisen perheensä yhteen. Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään, sillä Tuija oli tullut raskaaksi heti, jo melkein pelkästä ajatuksesta. Sitä hän ei tietenkään voinut Helgalle sanoa. Lopulta he olivat istuneet lapsettomuusklinikan lääkärin huoneessa, jonka lattialla oli valkoinen karvamatto kodikkuuden merkitsijänä. Julius oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kun lääkäri oli antanut tuomionsa: Helga ei koskaan voisi saada omaa lasta endometrioosinsa takia. Julius ei muistanut seuraavista päivistä jälkikäteen kuin Helgan itkukohtaukset. Hän oli istunut hiljaa olohuoneen sohvalla ja tuntenut olevansa syypää kaikkeen.

Pihalta kuului taas aasin hirnuntaa. Ajatus Meksikon matkasta oli ollut alun perin yhteinen. He olivat jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta irtiotosta, sillä häämatkakin oli aikoinaan jäänyt tekemättä Mikon korvatulehduskierteen takia ja sitten koko asia oli vain jäänyt.

Lupe odotti heitä jo varmasti alhaalla. Siinä naisessa oli jotakin häiritsevää. Vaikka Lupe oli Juliusta ainakin kymmenen vuotta vanhempi, tämä huokui outoa sensuellisuutta. Oli niin kuin Lupe olisi koko ajan nähnyt enemmän kuin antoi ymmärtää. Julius oli kuitenkin pohjimmiltaan uskollista tyyppiä.

Hän oli jo varhain tullut siihen tulokseen, että yhdessäkin naisessa oli riittävästi hommaa.

”Mennäänkö sitten”, Helga sanoi.

”Oletko sä varma, että haluat lähteä autiomaahan?”

”Totta kai. Onhan sulla päähine mukana?”

Julius seurasi vaimoa peilikuvan kautta. Hän oli kuvitellut tuntevansa Helgan, mutta täällä hän oli tajunnut että vaimolla oli oma, häneltä suljettu elämänsä. Mitä vaimo oli oikein tarkoittanut puhuessaan siitä lavastajasta?

Lupe hyppäsi autostaan heidät nähdessään ja hymyili leveästi. He pakkautuivat mitään puhumatta takapenkille. Lupe kaasutti pian pitkin vuorenrinnettä kiemurtelevaa hiekkatietä pelottavan kovaa vauhtia.

Auto pomppi kuopissa niin että pää oli osua vähän väliä kattoon. Autiomaa levittäytyi alhaalla heidän eteensä kuin kangastus. Ilma väreili sen yllä kuumuudesta vaikka oli vasta aamupäivä. Siellä täällä törrötti miehenmittaisia kaktuksia.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli. Länsimainen pariskunta matkalla aavikolle puimaan aviollisia ongelmiaan. Kuvasta puuttui vain se, että he eksyisivät ja amerikkalainen helikopteri pörräisi pelastamaan heidät janoon nääntymiseltä. Tosielämässä kukaan ei kuitenkaan osaisi etsiä heitä. Julius oli varmuuden vuoksi tekstannut Tuijalle heidän koordinaattinsa. Jos hänestä ei kuuluisi, ainakin Tuija osaisi ihmetellä asiaa. Julius koetti painaa mieleen reitin Lupen ajaessa kapeaa hiekkatietä yhä pidemmälle aavikolle.

”Huichol-intiaanit vaeltavat tänne etsimään pyhää peyote-kaktusta. He käyttävät sitä seremonioissaan. Länsimaiset ihmiset ovat aina tulleet Meksikoon etsimään mystiikkaa. 1960-luvulla täällä hengasi psykedeliasta innostuneita amerikkalaisia muusikoita ja hippejä”, Lupe selitti.

Hän pysäytti auton vanhan nuotiopaikan kohdalle niin että hiekka pöllysi.

”Intiaanit yöpyvät tässä vaelluksellaan”, Lupe sanoi.

”Tämä saa siis kelvata teillekin.”

Julius silmäili ympyräksi aseteltuja kiviä ja aluskasvillisuudesta raivattua teltanpaikkaa. Hän oli varma, että leiri oli lavastettu ja sille tuotiin nimenomaan heidänlaisiaan turisteja, muttei sanonut mitään. Lupe kaivoi auton takakontista esiin makuupussit, kolisevan säkin, jossa oli teltta, vesikanisterin, tulitikkupuntin, ison machete-veitsen ja kassillisen täynnä hedelmiä ja säilykkeitä. Aurinko porotti jo kuumasti ja nostatti hien otsalle.

”Tulen hakemaan teitä huomenna. Muistakaa pystyttää teltta ajoissa. Yöt ovat kylmiä vaikka sitä ei nyt uskoisikaan”, Lupe sanoi.

”Mitä meidän oikein on tarkoitus täällä tehdä?”

”No ainakin kannattaa kerätä oksia nuotiota varten. Hasta luego!”

Lupe hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Julius seurasi katseellaan auton nostattamaa hiekkapilveä. Autiomaa heidän ympärillään ritisi niin kuin siellä olisi liikkunut jokin näkymätön voima.

Telttakepit eivät tahtoneet pysyä pystyssä hiekalla. Julius setvi naruja ja Helga piteli tuulessa liehuvaa kangasta. Kun he vihdoin saivat teltan pystyyn, yksi kepeistä kaatui ja rakennelma lässähti kasaan.

”Voi hemmetti, Helga sanoi ja vajosi istumaan.

”Miksi me oikein ollaan täällä?”

”Nouse nyt ylös siitä, muru. Meidän on selvittävä tästä yhdessä”, Julius sanoi.

”En saa yksin telttaa pystyyn.”

Julius vilkuili Helgaa heidän lyödessä keppejä maahan ja selvitellessä naruja. Helga näytti keskittyneeltä. He kokosivat telttaa mitään puhumatta, toistensa liikkeitä seuraten.

Vihdoin teltta oli pystyssä. Sen katto oli hieman vinossa, mutta se saisi kelvata. Julius otti pitkän machete-veitsen ja alkoi leikata kuivuneita piikkipensaiden oksia nuotiota varten. Helga raahasi oksia leiripaikalle. Kun Julius pudotti veitsen maahan juodakseen, Helga jatkoi työtä.

Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli.

Oli tukahduttavan kuuma. He istuivat telttakankaan alle varjoon syömään hedelmiä. Helgan poskilla näkyi hiekanmuruja. Heidän ympärillään sirisi ja surisi. Ilma väreili kaktusten yllä. Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli. Ehkä ihminen ei ylipäätään selviä maailmassa yksin, se oli vain yksi läntisen maailman illuusioista. Siinä heidän istuessaan Juliuksesta tuntui vahvasti, että he olivat aavikolla vieraina. Heidän olisi kunnioitettava tuntematonta maailmaan ympärillään.

Hämärä laskeutui autiomaan ylle niin kuin joku olisi kaatanut sitä purkista. Ensin maisema liekehti opaalinvärisenä, sitten valo sammui ja tähdet syttyivät taivaalle. Nuotio paloi rätisten. Liekit loivat heidän ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella aavikon tuntemattomat voimat pysyttelisivät. He istuivat vierekkäin nuotion lämmössä. Ilma oli muuttumassa kostean kylmäksi.

”Me ollaan nyt kaikkein kauimpana ja lähimpänä kotia”, Helga sanoi ja kiersi kätensä polviensa ympärille.

”Tällä tavalla meidän esiäidit ja esi-isätkin ovat eläneet. Istuneet nuotiolla iltaisin, etsineet ruokaa päivisin ja yrittäneet selvitä päivästä toiseen.”

”Meidän esivanhemmilla on vain ollut vähän kylmemmät oltavat. Luoja tietää miksi sinne pohjoiseen on oikein pitänyt mennä”, Julius naurahti.

Hän näki mielessään luolassa kyyhöttävän muinaisen perheen. Mies, nainen ja lapsia. Sellainen uusperhe kuin heillä olisi ollut siihen aikaan mahdottomuus, paitsi jommankumman vanhemman kuoleman kautta. Uusi kumppani olisi silti ehkä hyljeksinyt lesken jälkikasvua.

Kaukana aavikolla erottui valonvälkähdys. Julius nousi seisomaan ja tähyili pimeyteen. Jos joku nyt tulisi nuotiolle ja kävisi heidän kimppuunsa, he eivät voisi tehdä mitään. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Valopiste eteni kauempana, ehkä se oli vain auto, jonka kyydissä istui humalaisia kyläläisiä.

Julius istui takaisin nuotion äärelle.

”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

”Musta tämä toimii hyvin näin”, Julius sanoi liekkejä katsellen.

”Miten?”

”Että ei puhuta mitään. Ollaan hiljaa.”

”Ei me voida pakoilla täällä loputtomiin. Joskus meidän on palattava kotiinkin.”

”Hyvä on. Kertoisitko sä lopulta, miksi sä otit sen Jaakon puheeksi?”

Helga ei vastannut.

”Mulle tulee tästä kaikesta mieleen se näytelmä, jossa sä esitit katkeraa ja riitelevää vaimoa.”

”Ai Kuka pelkää Virginia Woolfia?”

”Niin, juuri se. Näytöksen lopussa vaimo käy naimassa nuoren miehen kanssa. Ja aviomies lukee sinä aikana kirjaa. Niinkö sullekin kävi?”

”Äh, lopeta. Ei tapahtunut mitään sellaista.”

”No mitä sitten tapahtui?”

”Me ollaan Jaakon kanssa vain ystäviä. Me jutellaan.”

”Juttelette? Mitä muuta me sitten tehdään kuin jutellaan päivästä toiseen samoista asioista?”

”Mutta me ei puhuta siitä mistä pitäisi. Me kierretään hiljaisuutta sanoilla.”

Julius viskasi uuden oksan nuotioon. Helgalle ei riittänyt mikään. Ei edes se, että he puivat suhdettaan lakkaamatta. Heidän olisi pitänyt puhua vieläpä oikealla tavalla. Hän tunsi itsensä näytelmän petetyksi aviomieheksi, joka vain poltteli piippuaan vaimon pannessa vierasta miestä hänen silmiensä edessä.

”Nyt riittää. Pidätkö sä mua ihan pellenä? Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, niin ollaan sitten hiljaa”, hän kivahti.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella?" 

Helga pomppasi seisomaan niin että hiekka pöllähti ja tuijotti häntä.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella? Tajuatko sä, miten ulkopuoliseksi mä tunnen itseni sun ja Tuijan elämässä?”

”Ei ole mitään mun ja Tuijan elämää.”

”Onpas. Teillä on lapset”, Helga sanoi.

”Aina sä jauhat ulkopuolisuudesta. Mulla se vasta on sisäpuolinen olo teidän naisten keskellä. Te olette kuin kaksi sukkaa repivää terrieriä. Ja mä olen se sukka.”

Helga käänsi hänelle selkänsä ja marssi teltan luo. Julius kuuli miten Helga nyki vetoketjua ja ryömi sisälle telttaan. Tuli aivan hiljaista. Tähdet kimmelsivät taivaalla kuin jääkiteet. Nuotio ritisi ja kipinöi Juliuksen edessä.

”Tule Helga nyt takaisin”, hän huusi teltalle. ”Onhan tää nyt älytöntä riidellä keskellä autiomaata.”

Vastausta ei kuulunut. Julius nousi ja käveli teltalle.

”Kop kop”, hän sanoi.

Kun Helga ei vastannut, hän veti vetoketjun varovasti auki. Helga kyyhötti kädet polvien ympärillä teltassa ja itki.

”No, älä nyt”, Julius sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan. Hän pyyhkäisi sillä Helgan poskia ja ojensi sen sitten tälle.

”Tule, otetaan koko juttu ihan alusta.”

Helga istui makuupussiinsa kääriytyneenä nuotion vieressä.

”Muistatko kun sä olit lasten kanssa mökillä ja Laura tuli kipeäksi? Ja sitten Tuija ajoi sinne”, hän aloitti hiljaa.

”Tuija oli huolissaan, ja mä en löytänyt mökiltä särkylääkkeitä.”

”Mä ymmärsin sen kyllä. Mutta arvaa miltä musta tuntui kun te olitte kaikki neljä mökillä?”

Julius kohensi tulta. Hän muisti hyvin sen illan. Itse asiassa Tuija oli halunnut juoda mökillä viiniä, tullut humalaan ja alkanut itkeä. Tuija oli pyydellyt häntä viereensä nukkumaan, mutta Julius ei ollut suostunut. Tuijan nukahdettua hän oli istunut kuistilla ja tuntenut pettäneensä sekä nykyisen että entisen vaimonsa.

”Mä pyysin sua silloin mukaan mökille, mutta sä et lähtenyt. Sulla oli muuta tekemistä.”

”Samana iltana oli Kuka pelkää Virginia Woolfin karonkka. Se oli mulle tärkeää. Ja mähän pyysin sua sinne. Mutta sä halusit mökille lasten kanssa. Mäkin tunsin itseni hylätyksi.”

”Olitko sä siellä karonkassa sen Jaakon kanssa?”

”Jaakko on lavastaja. Me ei saatu taksia ja jäätiin teatterille jatkoille. Juotiin viiniä ja juteltiin. Jaakolla oli kanssa parisuhdekriisi päällä. Istuttiin sen näytelmän kulisseissa kaksistaan. Ja sitten me suudeltiin.”

Julius viskasi risuja liekkeihin.

”Mä aloin äkkiä tuntea itseni siksi näytelmän Marthaksi. Katkeraksi ja yksinäiseksi. Mä en halunnut olla niin kuin se. Tajusin, että sua ja mua yhdistää jokin paljon suurempi. Niin kuin se pojan haamu yhdistää näytelmässä avioparia. Silloin mä sanoin Jaakolle hyvää yötä ja lähdin. Mä kävelin koko matkan kotiin vaikka räntää pyrytti päin naamaa”, Helga sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Miksi sä et voinut soittaa mua sinne mökille?” hän jatkoi sitten.

”Olisin mäkin voinut tuoda Lauralle lääkkeitä.”

Julius oli hiljaa.

”Laura itki äitinsä perään. Minkä minä sille mahdoin.”

”Musta tuntuu, että mulle ei ole tilaa sun lasten elämässä.”

”Älä nyt. Ei se ole totta”, Julius sanoi ja rykäisi.

Ehkä Helga oli oikeassa.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

”Mä muistan miten makasin lapsena peiton alla kun isä ja äiti riitelivät. Joka kerta riidan jälkeen äiti istui sängynlaidalla ja puhui. En ymmärtänyt muuta kuin että isä oli sen mielestä jotenkin paha. Sitten se jätti mut yksin pimeään. Kun mä ajattelin sua, Tuijaa ja lapsia mökillä, mulla oli yhtä yksinäinen olo kuin lapsena. Mä olisin halunnut niin kovasti oman perheen”, Helga sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihalla.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

Julius kiersi käsivartensa Helgan olkapäiden ympärille.

He istuivat hiljaa autiomaan tiheä pimeys ympärillään.

Nuotion valokiilan ulkopuolelta kuului rasahdus. Julius hätkähti. Rapiseva ääni lähti kiertämään heitä hitaasti. Julius hapuili hiekassa lojuvan machete-veitsen käteensä. Helga painautui lähemmäs häntä.

”Se on varmaan jokin eläin”, Julius kuiskasi. Hänen pulssinsa hakkasi. Helga painautui kiinni Juliuksen olkapäähän.

”Entä jos Lupe ei haekaan meitä huomenna pois täältä?” Helga sanoi hiljaa.

”Kyllä Lupe tulee”, Julius vastasi vaikka ei ollut asiasta niinkään varma.

Machete-veitsen kahva tuntui viileältä kädessä.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga käyvät läpi parisuhdettaan helteisessä Meksikossa. Helga kipuilee lapsettomuutensa kanssa. Suhdetta kiusaa myös Juliuksen ex-vaimo Tuija.

Kun Helga heräsi, hän kuvitteli unen ja valveen rajamailla olevansa heidän tutussa Töölön kodissaan. Sitten hän näki ikkunaluukkujen välistä tulvivan auringonvalon ja muisti olevansa Mexico Cityssä.

Helga työnsi ikkunaluukut auki ja jäi seisomaan ikkunaan. Kaupunki oli jo hereillä, se nukkui tuskin koskaan. Kadulla kulki lihavartaita ja maissintähkiä kärryissä työntäviä miehiä, autot tööttäilivät tiellä ja pulut kurluttivat katonrajassa.

Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin.

Helga sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi kasvonsa aurinkoon. Miten hän olikaan kaivannut valoa ja lämpöä. Tänne aurinkokin näytti pohjolan pimeyttä paenneen. Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin. Kerrankin heillä olisi aikaa kulkea rauhassa kylästä ja kaupungista toiseen.

”Tule takaisin tänne”, Julius sanoi sängystä.

”No, tule nyt.”

Helga asettui vuoteelle kiinni Juliukseen. Juliuksen iho oli hänelle tuttu, kaikki miehessä oli jo kuin osa häntä itseään. Siinä heidän maatessaan saattoi kuvitella, että he olivat vastarakastunut pariskunta eikä maailmassa ollut kuin he kaksi. Juliuksen käsi liukui hänen paljasta selkäänsä pitkin alemmas. Miten ihanaa oli, että heillä ei ollut kiire minnekään, Helga ajatteli.

Samassa Juliuksen kännykkä piippasi. Helga vetäytyi irti hänestä ja kääntyi selälleen. Viesti oli varmaan Tuijalta. Kenties tämä tiedotti, että lapsilla oli nuha tai yskä. Julius huokasi ja tarttui kännykkäänsä.

Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?

”Se on Lupe. Hän odottaa meitä aulassa”, Julius sanoi.

”Lupe? Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?”

”Totta kai me mennään. Missään muualla maailmassa ei voi nähdä miljoonia monarkkiperhosia yhtä aikaa”, Julius sanoi.

Helga nousi pettyneenä sängystä ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen.

Lupe nosti heidän matkalaukkunsa mustan maasturinsa takakonttiin. Auto oli uusi eikä sopinut liehuvamekkoisen Lupen itsestään antamaan boheemiin vaikutelmaan.

”Vamonos! Mennään!” Lupe huikkasi.

Julius keskusteli kohteliaaseen sävyyn Lupen kanssa auton puikkelehtiessa kaupungin kapeilla kaduilla. Helga näki ikkunasta laihan kulkukoiran, joka tonki roskakasaa. Lupe nauroi tuon tuostakin ja puhua pulputti iloiseen sävyyn.

Jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Kun Lupen käsi kurottautui painelemaan radion nappuloita, Helga jäi tuijottamaan tämän sormusten peittämiä käsiä. Kuvitteliko hän vai jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Hän pakotti itsensä kääntämään katseensa pois.

Hän oli saanut jokin aika sitten roolin Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän elämäänsä kyllästyneenä, giniä kittaavana Marthana. Näytelmässä Martha kinastelee miehensä kanssa nuoren pariskunnan seuratessa riitaa sivusta. Helga tunsi itsensä toisinaan näytelmän Marthaksi.

Helga hätkähti siihen, että Lupe katsoi häneen peruutuspeilin kautta.

”Kaikki hyvin?”

Helga nyökkäsi ja pakotti kasvoilleen hymyn.

”Julius kertoi, että olette hääpäivämatkalla. Kauanko olette olleet naimisissa?”

”Viisi vuotta”, Helga vastasi.

”Onko teillä lapsia?”

Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne.

Helga nielaisi. Hän ei koskaan tiennyt, mitä siihen kysymykseen olisi pitänyt vastata. Olihan heillä, mutta lapset olivat Juliuksen ja Tuijan. Ja sitten oli se lapsi, jota he olivat niin toivoneet, mutta jota he eivät olleet saaneet. Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne. Hän tiesi, että sellainen oli uusperheessä väistämätöntä. Ulkopuolisuus oli kuin yksi perheenjäsenistä, sitä pitäisi vain sietää.

”On. Tyttö ja poika”, Julius kiirehti vastaamaan.

”Minulla on jo kaksi aikuista tytärtä”, Lupe sanoi.

”Minusta tulee pian isoäiti.”

”Sepä hienoa”, Julius sanoi leveästi hymyillen.

Helga painoi otsansa ilmastoinnin viilentämään ikkunalasiin. Siinä oli taas yksi asia, jota he eivät saisi koskaan kokea yhdessä. Isovanhemmuus. He eivät koskaan näkisi yhteisen lapsenlapsensa telmivän uima-altaalla tai saisi seurata tämän kasvua taaperosta koululaiseksi. Lupe vilkaisi häntä taas peilin kautta.

”Ilot ovat jaettuja, surut yksityisiä”, Lupe sanoi ja etsi radiosta uuden kanavan. Auto täyttyi meksikolaisesta kansanmusiikista. Säkeistöissä toistui yhä uudelleen sana corazón, sydän.

He ajoivat Morelian pastellivärisen kaupungin läpi ja jatkoivat kohti Mariposa Monarca -perhosaluetta. Perillä Julius kaivoi ensitöikseen kameralaukkunsa esiin. Ensimmäinen perhonen leijaili jo jostain heitä kohti, levitti mustanoranssiset siipensä ja laskeutui Helgan kädelle.

Kun Helga katsoi taivaalle, hän näki että siellä lenteli isona parvena tuhansittain perhosia.

”Aikuinen monarkkiperhonen elää vain kuukauden. Sinä aikana kun ne talvehtivat Meksikossa, vaihtuu useampi sukupolvi”, Lupe selitti.

Ilma vuorilla oli viileämpää. Lupe käveli heidän edellään ja Helga ja Julius seurasivat perässä. Heidän edessään kohosi korkeita puita, jotka olivat kauttaaltaan perhosten peitossa. Perhosia lenteli ilmassa ja niitä oli maassa. Ne näyttivät pienen pieniltä tulenlieskoilta. Niitä oli niin paljon, että Helga ei ollut varma, oliko näky kiehtova vai kammottava. Julius juoksi perhosparven perässä innoissaan kuin poika haavin kanssa.

Lupe istui penkille ison puun alle ja taputti paikkaa vieressään.

Helga varoi katsomasta Lupea silmiin.

”Tule istumaan.”

Helga istuutui kohteliaisuudesta Lupen viereen, mutta varoi katsomasta tätä silmiin.

”Minkä ikäisiä teidän lapsenne ovat?” Lupe kysyi.

Helga huokasi. Hän ei olisi halunnut puhua koko aiheesta.

”Eivät lapset ole oikeastaan meidän.”

”Miten niin?”

”Ne ovat Juliuksen ja hänen ex-vaimonsa.”

”Ahaa”, Lupe sanoi ja nyökytteli ymmärtäväisesti.

”Minäkin olen toista kertaa naimisissa. Mieheni on hänkin antropologi. Tapasimme jo opiskeluaikana, mutta löysimme toisemme vasta nyt. Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia. Olimme jo tavatessamme liian vanhoja siihen. Lapset ovat ihania, mutta on mahtavaa saada nauttia vapaudesta”, Lupe jatkoi.

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Helga oli melkein kuulevinaan tuhansien ja taas tuhansien perhosten siivistä lähtevän väpättävän äänen. Julius oli pysähtynyt kameroineen ison puun alle ja valokuvasi niska kenossa sen oksia verhoavia perhosia.

”Jostain syystä perhoset suosivat aina samoja puita”, Lupe sanoi.

Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Kun niiden tulee kylmä, ne kerääntyvät etsimään lämpöä toisistaan. Meksikossa me voimme turvautua vain toisiin ihmisiin. Muuta suojaa ei ole.”

”Niin, perhe on teille tärkeä”, Helga vastasi väkinäisesti. Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Tiedätkö, opiskelin nuorena Saksassa. Siellä naiset jäivät kotiin lapsen synnyttä ja työnsivät sitten vauvaansa vaunuissa pitkin katuja. Kadut olivat täynnä itkuisen näköisiä naisia, jotka olivat kaikki yhtä yksin vauvojensa kanssa. En koskaan ymmärtänyt sitä. Täällä perhe on paljon laajempi käsite kuin Euroopassa. Myös ystävät ja naapurit voivat olla osa perhettä. Serkuista ja pikkuserkuista puhumattakaan”, Lupe sanoi.

”Ruokapöydässä istuu vaihteleva joukko ihmisiä. Mutta he ovat kaikki perhettä. Minä kasvoin teini-iästä asti mummoni kanssa sillä äitini oli kirjailija ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Serkkuni ovat minulle kuin sisaruksia.”

Helga vilkaisi Lupea. Tämä oli luultavasti vanhempi kuin miltä näytti. Silmäkulmiin oli puhjennut naururyppyjä. Äkkiä hän tunsi sympatiaa Lupea kohtaan.

”Pian vietetään Kuolleiden päivää. Ihmiset kerääntyvät hautausmaille muistamaan poismenneitä rakkaitaan. Voin viedä teidät Pátzcuaroon, joka on Kuolleiden päivän juhlinnan keskus. Käyn siellä itsekin joka vuosi.”

Helga tuijotti niityn yläpuolella parveilevia perhosia.

”Emme halua olla vaivaksi.”

”Saan harvoin vieraita noin kaukaa pohjoisesta. Vien teidät sinne mielelläni.”

He ajoivat yöksi Morelian kaupunkiin. Ilta laskeutui vuorilta kaupungin ylle ja aurinko hävisi horisontin taa. Lupe jätti heidät hotellille sanoen, että hänellä olisi illalla asioita hoidettavanaan.

”Nauttikaa nyt toisistanne ja hääpäivämatkastanne”, Lupe sanoi silmää iskien.

Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

Hän kumartui syleilemään Helgaa ja maiskautti kevyesti huuliaan molemmin puolin tämän poskia. Sitten hän kumartui tekemään saman Juliukselle. Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi todella painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

”Kiitos tästä päivästä”, Julius sanoi hymyillen.

Lupe heilautti kättään, hyppäsi autoonsa ja kaasutti pois.

He illastivat vanhan rakennuksen sisäpihalla olevassa ravintolassa. Ravintolan seinät oli koristeltu nauravaa luurankorouva La Catrinaa esittävillä maalauksilla. Kun tarjoilija oli vienyt heidän lautasensa, Julius alkoi selata kuvia kameran näytöltä.

Pienelle korokkeelle pihan keskelle nousi mies ja alkoi soittaa kitaraa. Sävelmä oli surumielinen mutta rytmikäs. Helga ajatteli Lupea ja tämän sanoja. Ehkä hänen todellinen perheensä olivat hänen ystävänsä. Juliuksen lisäksi he tunsivat hänet kaikkein parhaiten.

”Katso nyt tätäkin. Eikö ole hieno”, Julius sanoi ja tyrkytti kameraansa pöydän yli. Ruudulla näkyi oranssi kasa perhosia.

”Laita nyt se kamera pois.”

Julius vilkaisi häntä loukkaantuneesti ja työnsi sitten kameran mitään sanomatta laukkuunsa.

”Meidän pitäisi puhua”, Helga sanoi.

”Hyvä on. Puhutaan.”

Kumpikin oli pitkään hiljaa.

Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.

”Mistä meidän oikein pitäisi aloittaa?”

”Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.”

”Ei kun ihan totta.”

”Joo, joo. Ihan totta. Me ehditään puhua myöhemminkin”, Julius sanoi ja tarttui hänen käteensä.

Hotellihuoneessa Julius veti hänet sängylle. Helga sulki silmänsä. He makasivat vierekkäin kuin kaksi ujoa teiniä. Sitten Julius alkoi napittaa hänen puseroaan auki. Helgaa kutitti ja hermostutti. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli käsillään tuttua ihoa.

Jälkikäteen he jakoivat yhteisen olutpullon ja istuivat ikkunalaudalla.

”Ihan kuin silloin ennen”, Helga sanoi.

”Mitä meille oikein tapahtui tässä välissä”, Julius vastasi.

Pátzcuaron torilla kuhisi myyjiä perinteisissä intiaaniasuissaan. Ilmassa väreili odotus. Lupe kulki heidän edellään raivaten tietä väkijoukon läpi. Pöydille oli aseteltu isoja pinoja suklaisia ja sokerisia pääkalloja. Vanhat naiset myivät keltaisia kehäkukkia. Niitä vietiin Kuolleiden päivän alttareille ja hautausmaalle, Lupe selitti. Illalla kaikki kerääntyisivät hautausmaalle syömään, juomaan ja odottamaan poismenneiden läheistensä sieluja, joiden uskottiin yöllä palaavan tervehtimään eläviä. Väkijoukossa juoksenteli lapsia maissintähkiä käsissään.

”Eilen täällä vietettiin pienten enkelten päivää”, Lupe sanoi.

”Meksikossa uskotaan, että myös kuolleiden ja syntymättömien lasten sielut palaavat tervehtimään eläviä.”

Lupe kaiveli laukkuaan.

Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen.

”Minulla on teille pieni lahja”, hän sanoi, ja veti kassistaan esiin kaksi sokeripääkalloa. Toisen otsaan oli kirjoitettu Julius ja toisen Helga.

”Näitä on tapana antaa lapsille muistutuksena siitä, että elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen. Mutta älkää yrittäkö syödä näitä, katkaisette vielä hampaanne. Nähdään illalla!”

Helga jäi tuijottamaan pääkalloa, jonka otsassa luki hänen nimensä. Se oli koristeltu taidokkaasti punaisella ja mustalla sokerikuorrutuksella. Sen otsassa olisi voinut lukea heidän syntymättömän lapsensa nimi. Onni tai Satu, Olli tai Ada.

Kansaa vaelsi varjoina hautausmaata kohden. Lähempänä Helga erotti, että ihmiset olivat kerääntyneet perhekunnittain hautojen ympärille. Ilmassa leijaili suitsukkeen tuoksu. Hautojen ristit olivat oranssien kukkien peitossa ja niiden ympärillä paloi kymmenittäin kynttilöitä.

Helga pani merkille, että erään haudan vieressä istui vanha nainen, jonka harmaat hiukset olivat kahdella pitkällä palmikolla. Nainen tuijotti liekkeihin ja nojasi ponchoon pukeutuneen vanhan miehen olkapäähän. Istuisivatko hekin Juliuksen kanssa jonain päivänä tuolla tavalla toisiinsa kiinnikasvaneena? Helga mietti pariskuntaa tarkkaillessaan.

Ihmiset juttelivat hiljaa, jostain kantautui musiikkia.

Lupe jätti heidät istumaan kivipenkille ja sanoi palaavansa myöhemmin.

Helga katseli kynttilämerta ja haudoilla istuvia sombreropäisiä miehiä ja huopiin kääriytyneitä naisia. Ihmiset nauroivat ja nostelivat maljoja. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota.

Helgaa palelsi ja Julius kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille.

”Oletko sä ollut mulle rehellinen?” Helga kysyi.

Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.

”Onko ihminen rehellinen edes itselleen?”

”Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.”

”Onko tämä taas mustasukkaisuuskohtaus?”

”Ei, vaan mun pitää kertoa jotakin. Muistatko sä, kun me harjoiteltiin Kuka pelkää Virginia Woolf -näytelmää?”

”Se oli se, missä pariskunta tappeli kolme tuntia lavalla. Ja siinä välissä vaimo käy panemassa nuorempaa miestä.”

”Juuri se näytelmä. Olin silloin paljon poissa kotoa. Ja mä tapasin yhden lavastajan. Jaakon.”

Helga tunsi miten Julius jähmettyi paikoilleen. Hän veti kätensä pois ja kääntyi Helgaan päin.

”Onko sulla suhde?”

Helga pudisteli päätään.

”Julius, kuuntele. Anna mä selitän.”

”Mä en tiedä haluanko mä kuulla”, Julius sanoi, ponnahti ylös ja lähti harppomaan poispäin.

”Julius!”

Mutta Julius ei kääntynyt vaan harppoi hautojen välitse porttia kohden. Helga näki miten hän kaivoi puhelimen taskustaan ja katosi väkijoukkoon.

Aamulla Juliuksen paikka sängyllä oli tyhjä. Helga muisti, että Julius oli palannut myöhään ja tuoksunut viskiltä. Helga jäi makaamaan selälleen. Ikkunaluukkujen välistä seinälle heijastui valoviiruja. Mitä hän tekisi jos Julius olisi lähtenyt ja jättänyt hänet hotellille, Helga mietti. Hän olisi yksin keskellä Meksikoa.

Ei viestejä eikä puheluita. Se tuntui tappiolta.

Helga vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä puheluita. Ei edes lappua pöydällä. Se tuntui tappiolta. Helga laski kännykän huokaisten takaisin yöpöydälle vanhanmallisen, vihreän lankapuhelimen viereen.

Helga mietti heidän yöllistä riitaansa, joka oli jäänyt kesken. Hän ei tiennyt mitä olisi Jaakosta Juliukselle kertonut. Nyt tuntui typerältä, että hän oli ottanut koko asiaa puheeksi. Illalla se oli vielä vaikuttanut hyvältä ajatukselta. Ehkä kaikki oli johtunut Kuolleiden päivän illan oudosta välitilatunnelmasta.

Jaakko ja hän olivat tavanneet Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän harjoituksissa. Jaakko oli ollut produktiossa lavastajana. Ohjaaja oli pistänyt Helgan näyttelemään yhä uudestaan lopun kohtauksen, jossa käy ilmi, että näytelmän pariskunta oli vain keksinyt tarinan yhteisestä pojastaan. Mitään poikaa ei todellisuudessa ollut, vaan kaiken pohjalla oli lapsettomuuden tuska. He olivat istuneet Jaakon kanssa harjoitustauolla kulissien keskellä, syöneet suolakeksejä ja jutelleet.

”Eikö ole vähän outoa, että kolmen tunnin raivokas riitely selitetään lopulta lapsettomuudella”, Jaakko oli sanonut.

”Eikö se ole vähän liian helppo ratkaisu? Ei kai niiden kaikki ongelmat voi siitä johtua. Ihmiset haluavat yksinkertaisia selityksiä. Mun mielestä vaimon olisi pitänyt lähteä. Vaikka sen näytelmän nuorenmiehen mukaan, jonka kanssa se harrastaa seksiä.”

”Mutta se mieshän oli naimisissa.”

”Entä sitten?”

Sen illan jälkeen he olivat käyneet silloin tällöin kahvilla. Jaakon kanssa oli ollut helppoa puhua kaikesta siitä, josta he Juliuksen kanssa vaikenivat. Lapsista. Ulkopuolisuudesta. Pettymyksistä. Jaakko oli hyvä kuuntelija ja oikeastaan ainoita Helgan tuntemia ihmisiä, jotka todella pysähtyivät kuuntelemaan mitä toisella oli sanottavaa. Jaakko oli naimisissa, sekin oli yhdistänyt heitä.

Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Mitään vakavaa ei ollut oikeastaan tapahtunut. Sitä kertaa pikkujoulujen jälkeen teatterilla ei voinut laskea. Ulkona oli riehunut lumimyrsky eikä taksia ollut saanut koko kaupungista. He olivat istuneet näytelmän avioparin nojatuoleissa ja juoneet viiniä. Sitten Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Helga painoi silmänsä kiinni.

Se oli ollut yksinäisyyden jakamista. He olivat olleet kuin pimeään lavalle jätettyjä näyttelijöitä. Se oli ollut hetkellistä yhteyttä kahden ihmisen välillä.

Helga pakotti itsensä ylös sängystä ja avasi ikkunaluukut. Taivas oli sininen, ulkoa kuului linnunlaulua. Hän lähtisi kävelylle kaupungille. Ehkä se selvittäisi hänen ajatuksiaan. Ensin hän söisi kuitenkin rauhassa aamiaisen.

Kun hän käveli kahvikuppinsa kanssa hotellin terassille, hän huomasi että Lupe istui siellä aurinkolasit otsallaan. Lupe kohotti katseensa ja viittoili pöytäänsä niin kuin olisi odottanut häntä. Helga istuutui vastahakoisesti. Hän olisi halunnut olla itsekseen ja vaipua ajatuksiinsa. Lupe sulki kirjansa ja laski aurinkolasit sen viereen pöydälle.

”Mitä kuuluu?” hän kysyi.

”Hyvää”, Helga sanoi nopeasti.

Lupe vilkaisi häntä uteliaasti.

”Olin eilen Juliuksen kanssa baarissa”, hän sanoi sitten.

”Niinkö?”

”Julius soitti ja sanoi kaipaavansa seuraa. Olit kuulemma sairaana.”

Helga katsoi toiseen suuntaan. Häntä ärsytti tapa, jolla Lupe lausui Juliuksen nimen, niin että J kuulosti H:lta. Ja mitä tuo Lupen suorasukaisuus oikein oli olevinaan? Nämä olivat yksityisasioita. Mitä Lupe loppujen lopuksi heistä halusi? Eikö Lupesta ollut sitä paitsi outoa, että tämä oli istunut hänen aviomiehensä kanssa baarissa iltamyöhään?

”Julius kertoi, että te olette täällä etsimässä ratkaisua avioliittoonne”, Lupe jatkoi hänen hiljaisuudestaan välittämättä. Helga veti kahvikupin lähemmäs itseään. Ei ollut Juliuksen tapaista puhua avoimesti tuntemattomalle. Toisaalta, tunsiko hän lopulta Juliusta niin hyvin kuin oli kuvitellut? Kai hänkin voisi kertoa tuolle uteliaalle naiselle oman versionsa.

”Jos totta puhutaan, me riitelimme.”

Lupe nyökkäsi niin kuin olisi tiennyt asian jo.

”Ette te tulleet tänne riitelemään”, Lupe hymähti.

”Asiat menevät puhumalla vain pahempaan solmuun.”

”On helpompi riidellä kuin olla surullinen”, Lupe huokasi.

”Mitä tarkoitat?”

”Riiteleminen on usein surematonta surua.”

”Missä Julius on nyt?”

Lupe kohotti kulmiaan.

”Eikö Julius palannut illalla hotellille?”

”Palasi. Mutta aamulla se oli jo lähtenyt jonnekin.”

Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.

Lupe risti kätensä eteensä.

”Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.”

”Autiomaahan? Me ajattelimme mennä rannalle.”

Lupe pudisteli päätään.

”Autiomaasta löytyy vastaus kaikkeen.”

”Onko se jokin turisteille järjestetty retki? Onko siellä shamaani sulkapäähineessä tanssimassa nuotion ympärillä?”

”Ei, autiomaassa ollaan yksin. Siinä on koko jutun idea. Minä vien teidät sinne. Puhuin siitä jo eilen Juliukselle.”

”Onko se edes turvallista?”

”Minä huolehdin kaikesta. Luota minuun, tunnen autiomaan.”

Lupen ystävällisyydessä oli jotakin epäilyttävää, Helga ajatteli. Kenties tämä jättäisi heidät keskelle hiekkaerämaata ja häviäisi heidän rahojensa ja passiensa kanssa.

”Emme halua olla vaivaksi”, hän sanoi.

”Mitä turhia”, Lupe sanoi.

”Autan mielelläni. Äläkä Juliuksesta huoli, kyllä se palaa takaisin.”

Kaupungin keskusaukiolla istuskeli pareja kuhertelemassa. Joukko vanhoja miehiä seisoskeli suihkulähteen luona ja jutteli keskenään. Vanha, kokoon painunut vanhus yritti myydä ihmisille onnenarpoja. Miehellä oli päässään auringossa kimalteleva paljettihattu ja ruusu korvan takana. Aukion keskellä seisoi pönäkkä, matadorin kiiltelevään asuun pukeutunut mies miekan kanssa ja esitti jahtaavansa näkymätöntä härkää. Miekka tavoitteli yhä uudestaan tyhjää, miehen ympärille kerääntynyt yleisö nauroi ja taputti käsiään.

Helga mietti, mitä tekisi, jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota.

Helga mietti mitä tekisi jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota. Oli mahdollista, että Julius istui juuri nyt jossakin kaupungin cantinoista varmana päätöksestään. Helgan vatsaa kylmäsi. Miksi rakkaudessa tuntui aina loppuun asti siltä, että kaikki eripura oli vain väärinkäsitystä? Että ei oltu löydetty oikeita sanoja ja että jos ne löytyisivät, kaikki olisi vielä korjattavaissa? Entä jos niin ei ollutkaan?

Matador nosti taas miekkansa valmiina tappamaan näkymättömän härän.

Oli helpompi paeta kuin kohdata vaikeudet silmästä silmään. Jaakko oli ollut pakoa, fantasiaa, jota hän oli elänyt päänsä sisällä. Hän oli halunnut uskoa, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Totuus oli kuitenkin, että ovia ei olisi loputtomiin avattavaksi.

Ehkä rakkaudessa oli aina kyse tanssista näkymättömän kanssa, Helga mietti. Ehkä rakkaus oli sitä, että kurotti toisen kautta kohti jotakin suurempaa. Hän muisti, miten rakastuneita he olivat Juliuksen kanssa alkuaikoina olleet. Nyt kun sitä ajatteli, hän oli heijastanut Juliukseen toiveensa ja halunsa, nähnyt tässä sen minkä oli halunnutkin.

Ja sitten äkkiä Juliuksen lapset olivat istuneet heidän kanssaan ruokapöydässään. Oli niin kuin joku olisi vaihtanut näytelmää heille siitä kertomatta. Lapset kauhoivat kasviskeittoa lautasiltaan ja puhuivat lakkaamatta äidistään. Äiti on hyvä tekemään makaronilaatikkoa. Muistatko isä, kun oltiin äidin kanssa Rodoksella? Lapset olivat selvästi kuvitelleet, että vanhempien ero oli jollakin tapaa Helgan syytä. Pikkuhiljaa he olivat tottuneet häneen niin kuin huonekaluun totutaan. Helga puolestaan oli hyväksynyt roolinsa näytelmän sivuhenkilönä.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Kyse ei silti ollut vain lapsista.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Silti heidän yhteinen elämänsä oli ollut riittävän hyvää, nyt kun sitä tarkasteli etäisyyden päästä.

Matador iski miekkansa näkymättömän härän sydämeen. Yleisö vihelsi ja taputti.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga matkustavat Mexico Cityyn asti, mutta riitelevät edelleen Tuijasta, Juliuksen eksästä. Kauniin Lupen läsnäolo ei juuri rentouta tunnelmaa pariskunnan välillä.

Helgan lähdettyä Julius jäi seisomaan hotellihuoneen ikkunan eteen. Helga oli sanonut menevänsä Frida Kahlo -museoon ja Juliusta kadutti ettei hän ollut lähtenyt vaimonsa mukaan. Hän oli ollut itsekäs sopiessaan heti ensimmäiseksi päiväksi työtapaamisen. Helga oli vaikuttanut viime aikoina sulkeutuneelta. Oli jotenkin lannistavaa, että he eivät osanneet olla edes matkalla riitelemättä.

Mexico City kohisi hotellin ikkunoiden eteen vedettyjen sälekaihtimien takana. Äkkiä Julius muisti, että maanjäristykset olivat täällä yleisiä. Hotelli vaikutti olevan jo muutenkin sortumisvaarassa.

Kaupungin toisella laidalla siinsi tulivuori, joka sekin antoi aika ajoin itsestään elonmerkkejä. Hän ei voisi nukkua, hänen olisi oltava vartiossa, Julius ajatteli. Vaikka mitäpä hän maanjäristyksille tai tulivuorenpurkauksille voisi. Hänen käsittääkseen tulivuorenpurkauksia pystyi ennustamaan. Maanjäristys taas saattoi tapahtua milloin vain.

Siitä asti kun lapset olivat syntyneet hän oli salaa pelännyt onnettomuuksia. Hän tarkasti laivallakin aina ensimmäisenä poistumistiet.

Julius poimi puhelimen käteensä ja tarkisti viestit. Tuija oli lähettänyt valokuvan, jossa lapset vilkuttivat hänelle iloisesti samanlaiset siniset t-paidat päällään. Julius laski puhelimen kädestään ja palasi ikkunaan.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta.

Huoli lapsista kalvoi häntä jatkuvasti. Vaikka he olivat sopineet erosta Tuijan kanssa yhdessä, hän tunsi siitä huolimatta olevansa siihen syypää. Lapset näyttivät sopeutuneen eroon alun jälkeen hyvin, mutta Tuija vihjaili, että Lauralla oli keskittymisvaikeuksia koulussa ja että tyttö näki painajaisia öisin ja heräsi itkien. Tuija huokaili hänen hakiessaan lapsiaan ja väitti eron ja yksin valvottujen öiden laukaisseen migreenin. Hän sanoi sen äänenpainolla, joka vihjasi Juliuksen olevan siihen syyllinen. Helga puolestaan valitti tuntevansa itsensä sivuhenkilöksi lasten elämässä.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Pian oli käynyt kuitenkin ilmi, että siinä missä lapset olivat pitäneet heitä Tuijan kanssa yhdessä kuin liima, olivat lapset Helgan mielestä kiila heidän välissään.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat.

Helga yritti aluksi järjestää lapsille retkiä ja peli-iltoja, odotti hymyillen Afrikantähden kanssa näiden saapuessa. Kun lapset eivät innostuneet Helgan ohjelmanumeroista, tämä loukkaantui ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat. Lapset olivat omalakisia olentoja, joilla oli oma tahtonsa. Juliuksen ei auttanut kuin yrittää tasapainoilla entisen ja nykyisen vaimonsa välissä.

Ehkä oli niin, että lapsi oli aina parisuhteessa läsnä mahdollisuutena tai tyhjänä paikkana.

Helga ei tuntunut käsittävän, että jos heillä olisi ollut yhteinen lapsi, he eivät olisi voineet viettää sellaista matkustelevaa ja vapaata elämää kuin mihin olivat tottuneet.

Helgan olisi pitänyt luopua pitkistä ja kosteista illanvietoista näyttelijäystäviensä kanssa ja tottua siihen jokapäiväiseen kamppailuun kurahousujen ja nuhakuumeiden kanssa, jota pikkulapsiajaksi kutsuttiin.

Helgan käsitys pikkulapsiajasta oli ylipäätään vaaleanpunainen. Julius sen sijaan oli kokenut sen kaiken Mikon ja Lauran kanssa. Hän muisti lastentaudit ja väsymyksen, joka kiristi päätä kuin vanne ja teki elämästä yhtä sohjoa.

Julius toivoi salaa, että Meksikon matka saisi Helgan arvostamaan heidän elämäänsä sellaisena kuin se oli. Siksi hän oli ylipäätään suostunut matkustamaan tänne pelkkä menolippu taskussaan.

Julius vilkaisi huokaisten kelloaan, työnsi puhelimen taskuunsa ja lähti aulaan. Hän pysäytti taksin ja pyysi kuskia ajamaan antropologian museolle.

Taksin penkki oli auringon kuumaksi lämmittämä. Julius kertaili takapenkillä alkeellista espanjan sanastoaan huuliaan liikutellen. Guadalupe González, jonka kanssa hän oli sopinut museolle tapaamisen, oli arvostettu antropologi. Julius oli ollut Madridissa konferenssissa kuuntelemassa tämän esitelmää.

Kun Julius astui museon ilmastoituun aulaan, Guadalupe seisoi jo odottamassa häntä ja heilautti tuttavallisesti kättään. Nainen näytti nuoremmalta kuin Julius muisti. Tällä oli päällään punainen, värikkäästi kirjailtu mekko.

Guadalupe kumartui tervehtimään häntä tuttavallisella poskisuudelmalla.

"Kutsu minua vain Lupeksi", hän sanoi hymyillen.

"Missä vaimosi on?"

"Hän lähti katsomaan Frida Kahlon museota."

"Sinistä taloa. Niin naiset aina", Lupe sanoi hymyillen.

"Fridaa ihaillaan Euroopassakin, eikö ihaillakin?"

Julius nyökkäsi.

"Frida oli poikkeuksellinen nainen", Lupe sanoi mietteliäästi.

"Yhtä aikaa hauras ja niin vahva. Joku voisi sanoa, että hän uhrasi kaiken Diegon rakkaudelle. Frida ei kuitenkaan itse ajatellut niin. Ehkä meksikolaiset rakastavat häntä juuri siksi."

"Eikö hän ole itsenäisen naisen ikoni ja esikuva?"

"Sitäkin. Mutta naiset haluavat myös itse pyhittää kärsimyksensä. Naiset haluavat uskoa, että onni on omasta asenteesta kiinni. Usein heillä ei ole muuta mahdollisuuttakaan.

On helpompi elää lieden äärellä ja omistaa elämänsä lapsille, jos uskoo itse valinneensa sen. Vaikka kyllä minäkin ihailen Kahloa. Hän oli lahjakas taiteilija. Ja hyvä vaimo sille sammakon näköiselle miehelle", Lupe nauroi.

He kiersivät pitkin museon saleja ja ohittivat mayojen ja atsteekkien kauan sitten tekemiä patsaita. Yhdessä salissa oli atsteekkien Tenochtitlanin kaupungin pienoismalli lukuisine temppeleineen. Se näytti epätodelliselta keskellä kuhisevaa, nykyaikaista suurkaupunkia.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Lupe pysähtyi osoittamaan milloin mitäkin kivipaasia tai astiaa ja puhua pulputti kuin museon virallinen opas. Lupe heilutteli käsiään vilkkaasti puhuessaan ja nauroi usein ja tarttuvasti.

Yhdessä huoneista havainnollistettiin miten punaisena hehkuva meteoriitti oli muinoin osunut Jukatanin niemimaalle ja jättänyt maan täyteen kuoppia ja vedellä täyttyneitä maanalaisia luolia.

"Sanotaan, että meteoriitti tappoi myös dinosaurukset", Lupe sanoi.

"Ikävä sattuma", Julius sanoi.

"Tai kohtalo. Ehkä ne ovat yksi ja sama asia", Lupe vastasi.

Julius yritti pidätellä huokaustaan.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Sekin, että he olivat Helgan kanssa tavanneet, oli ollut Juliuksen mielestä puhdasta sattumaa. He olivat osuneet samoille kutsuille ja alkaneet jutella jostain merkityksettömästä asiasta. Siinä ei sinänsä ollut vielä mitään erikoista. Heillä kummallakin oli ollut yhtä aikaa jonkinlainen toisen ihmisen kohtaamisen tarve. Julius oli ollut silloin vastaeronnut.

Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen.

Hän uskoi, että pariutuminen edellytti ikään kuin jaettua tahtotilaa. Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen, joka oli alkanut ohjata heidän elämäänsä.

Helgan kertomus edellytti nimittäin myös jatko-osaa: yhteisiä lapsia ja asuntolainaa, vaikka ne olivat juuri asioita, jotka olivat ajaneet Juliuksen edellisen liiton karille.

Helga oli huomannut jokin aika sitten heidän rappunsa parvekkeella tiedotteen, jossa sanottiin sen olevan sortumisvaarassa.

Helga oli pitänyt sitä jonkinlaisena merkkinä ja vilkuillut parveketta siitä lähtien joka kerta heidän ohittaessaan sen. Sortumisvaarasta oli tullut Helgalle jonkinlainen pakkomielle. Siitä Helga oli saanut idean näytelmäänsäkin, josta Julius ei ollut ymmärtänyt suoraan sanottuna mitään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut Helgalle tunnustaa.

Näytelmässä kaksi naista piti vuorotellen monologia. Kumpikin puhui miehestä ja suhteestaan tähän. Pikkuhiljaa katsoja tajusi, että ne puhuivat samasta miehestä.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta.

Sellainen oli niin Helgan tapaista, Julius ajatteli. Helga etsi jatkuvasti merkkejä ikään kuin kohtalo olisi kirjoitettuna arkisiin yksityiskohtiin.

Julius sen sijaan tiesi, että parvekkeen kestävyydessä oli kyse puhtaasta insinöörimatematiikasta. Siihen oli tarpeetonta liittää sen enempää mystiikkaa.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta. Helga kuitenkin halusi puhua ja analysoida suhdetta loputtomasti ikään kuin se olisi mitään muuttanut.

Miten rakastuneita he olivatkaan Helgan kanssa aluksi olleet, Julius mietti.

Rakkaus oli saanut heidät vakuuttuneeksi siitä, että kaikki järjestyisi kuin omalla painollaan. He olivat matkustaneet häämatkalle Pariisiin ja kiinnittäneet rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan, jossa lukkoja oli niin tiheässä, että näytti siltä kuin silta olisi oudon viruksen kourissa.

Julius oli kuullut, että myöhemmin lukot oli pitänyt hitsata irti sillasta, sillä muuten se olisi ehkä sortunut rakkaudenlupausten painosta veteen.

Julius pysähtyi katsomaan suurennettuja valokuvia värikkäistä perhosista. Moni niistä kuului uhanalaisiin lajeihin. Kun hän oli ollut lapsi, perhosia oli lennellyt mökillä niityillä isoina parvina. Nykyään niitä näki yhä harvemmin.

"Oletko sinä kiinnostunut perhosista?" Lupe kysyi.

Julius nyökkäsi.

"Ukilla oli niitä laatikossa. Hänen aikanaan niitä piti kerätä koulussa. Nykyään ne ovat onneksi rauhoitettuja", Julius sanoi.

Hän muisti nuppineulalla kankaalle kiinnitetyt perhoset, joiden siivet olivat niin hauraat, että valo näytti kuultavan niiden lävitse. Lasin alle kiinnitetyt liikkumattomat ja säilötyt perhoset olivat kiehtoneet ja kauhistuttaneet häntä lapsena. Ne näyttivät olevan elämän ja kuoleman välissä.

Oli helppo kuvitella, että jos avaisi laatikon, ne alkaisivat räpytellä hapuillen siipiään ja lentäisivät pian taivaalle. Julius oli lapsena viettänyt tuntikausia niityllä suurennuslasin kanssa. Oli pitänyt olla aivan hiljaa ja odottaa, että perhonen laskeutui apilankukkiin. Iltaisin yöperhosia oli lennellyt saunan lyhtyjen ympärillä. Valo veti niitä puoleensa ja toisinaan ne jäivät lampun sisälle loukkoon. Silloin Julius oli auttanut ne vapauteen.

"Perhoset ovat ikivanhoja muodonmuutoksen symboleja", Lupe sanoi katsellen kuvia pää kallellaan.

”Ajattele, että elottoman näköisestä kotilosta murtautuu tuollainen säihkyvä olento. Ne ovat niin kauniita, hauraita kuin itse elämä. Ei niitä saisi vangita.”

Museokierroksen jälkeen he istuivat kahvilassa. Lupe tilasi heille lounaan kanssa valkoviiniä.

Lupe selitti, että lautasella olevat vihreät, pilkotut kasvit olivat kaktusta. Ruskea kastike oli puolestaan suklaasta ja chilistä tehtyä molea.

"Mummoni osasi tehdä oikeaa molea. Sen tekeminen saattoi kestää useita päiviä. Mummo istui morttelin ääressä, jauhoi mausteita ja hyräili. Tortillat hän paistoi avotulella. Ruoanlaitto oli mummolle elämän tärkein tehtävä. Se oli hänen taidettaan. Mummo oli sillä tavoin perinteinen meksikolainen nainen. Samaa ei voi sanoa minusta", Lupe nauroi.

"Meillä mieheni tekee ruoat. Hän ei nykyään edes päästä minua keittiöön."

"Mitä miehesi tekee työkseen?"

"Hän on antropologi kuten minäkin."

"Oletko sinä kotoisin Mexico Citystä?"

Lupe pudisteli päätään.

"Kasvoin San Miguel del Allendessa. Se on pikkukaupunki noin parin tunnin matkan päästä täältä. Nykyään se on turistien suosiossa. Mutta kun olin lapsi, siellä asui paljon taiteilijoita ja muita boheemeja. Nukahdin lapsena aina olohuoneesta kantautuvaan keskusteluun. Äitini on kirjailija. Hän se taisteli itsensä vapaaksi perinteisestä naisenroolista. Minulla oli helppoa", Lupe sanoi.

"Minäkin asuin lapsuuteni pikkukaupungissa. Vanhempani olivat virkamiehiä. Boheemius oli kylläkin kodistamme kaukana. Meillä mentiin nukkumaan kymmeneltä ja ostettiin tarjousruokia marketista."

"Te Euroopassa olette sellaisia", Lupe sanoi. "Varaudutte aina huomiseen. Tiedätkö mitä? Sellainen tappaa elämisen lumon."

"Ehkä minä kiinnostuin antropologiasta juuri vanhempieni takia", Julius naurahti.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Eurooppalaiset ajattelevat, että Meksikon kaltaisissa maissa ollaan jotenkin lähempänä aitoa elämää. Että täällä osataan elää. Onhan se toki niinkin. Mutta asioilla on kaksi puolta. Meksikossa on vaikea saada asioita hoidettua, sillä ihmiset elävät hetkessä. Mitään suunnitelmaa ei ole. Tämän päivän lupaukset on jo huomenna unohdettu. Ja köyhyys sitten. Täällä on kyliä, joissa on pakko juoda kaktuksesta tehtyä pulque-viinaa, koska juomavettä ei ole. Vaikka intiaaneja mielellään käytetäänkin matkailukuvastossa, he elävät köyhissä oloissa. Eikä kukaan ole kiinnostunut heidän perinteistään."

Lupe oli hetken hiljaa.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Millaisia asioita?"

"Enteitä. Sellaisia, mitä ei voi järjellä selittää. Mummo osasi lukea luonnosta asioita kuin kirjasta. Mummo tiesi aina seuraavan päivän sään ja näki vieraat ennalta."

"Kuulostaa epätieteelliseltä."

"Sitä se onkin. Mutta ehkä minusta siksi tuli antropologi. Me luemme maailmaa toisin, mutta suuri osa tulkinnastamme perustuu yhä uskomuksille. Mummo halusi, että minut nimetään Guadalupeksi Meksikon suojeluspyhimyksen mukaan. Ihme kyllä äiti suostui."

Julius huomasi jääneensä tuijottamaan Lupen käsiä, jotka elehtivät vilkkaasti tämän puhuessa.

Heidän istuessaan auringonpaisteessa ja siemaillessa viiniä Julius tajusi unohtaneensa hetkeksi kaiken muun. Hän vilkaisi kelloaan. Helga oli varmasti jo palannut hotellille ja odotti häntä.

"Minun täytyy lähteä."

"Mietin niitä perhosia. Michoacanissa on laakso, johon kerääntyy miljoonia monarkkiperhosia joka syksy. Minä vien teidät sinne huomenna", Lupe sanoi.

"Niinkö? Ehtisitkö?"

"Tottakai. Haen teidät aamulla hotellilta."

Julius tajusi hyväksyneensä kutsun Helgalta kysymättä. Helga väittäisi tapansa mukaan ettei Julius kysynyt hänen mielipidettään missään asiassa.

Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Hetken ajan hän toivoi, että olisi ollut matkalla yksin. Lupe tuijotti häntä tummilla silmillään ja hymyili.

Julius nousi ja mutisi käyvänsä wc:ssä. Hän lukitsi oven ja painoi otsansa kiinni peiliin. Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Lupe tuntui näkevän hänen lävitseen, aina ytimeen asti, tavalla, jolla kukaan ei ollut katsonut häntä aikoihin. Hän oli niin pitkään nähnyt itsensä vain Helgan silmin että ei ollut muistanut ,miltä tuntui olla vieras ja haluttu.

Mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää?

Hän ei edes muistanut, milloin he olivat harrastaneet Helgan kanssa seksiä. Lapsettomuuden myötä seksistä oli tullut suorittamista. Helga oli aikatauluttanut yhdynnät tarkasti ovulaatiotikkujensa tahtiin ja valmistautunut seksiin kuin urheilusuoritukseen. Sitä vaihetta oli seurannut pitkä kuiva kausi.

Nyt piti rahoittua, Julius sanoi itselleen. Helga odotti häntä hotellissa. Jos hän antaisi periksi sivupolkujen houkutuksille, heidän suhteensa menisi lopullisesti rikki.

Toisaalta, mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää? jokin ääni kuiski hänen sisällään. Hän oli ollut kuuliainen aviomies, hieronut selkää ja silittänyt päätä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi. Hän sai aina tuntea olevansa syypää naisten hermostollisiin oireisiin ja migreeneihin.

Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

Hän oli viime aikoina kokenut itsekin outoja tunnepuuskia. Kenties kyse oli jonkinlaisesta naurettavasta keski-iän villityksestä. Hän ei halunnut alistua ajatukseen, että elämä olisi tässä niin kuin sotkuinen lankakerä, joka meni sitä tiukemmin solmuun mitä lujemmin sitä yritti selvittää.

Julius valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja katseli itseään peilistä. Ei hän ollut hullumman näköinen keski-ikäiseksi. Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

"Voitko huonosti? Minä heitän sinut hotellille", Lupe sanoi hänen palattuaan.

"Älä suotta vaivaudu. Aikaerosta se vain johtuu. Pääsen sinne hyvin taksilla."

"Tule", Lupe sanoi.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa. Minun pitää hakea Jorge yliopistolta."

Lupe ajoi hiljaa hyräillen. Julius rullasi auton ikkunan auki. Sisään tulviva ilma tuoksui bensalta ja asvaltilta. Auringonvalo tuntui lämpönä kasvoilla.

"On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

Julius sulki silmänsä. Tällaista oli olla elossa, hän ajatteli. Hän halusi ajaa autolla maan halki, pysähtyä tienvarren puolihylättyihin hotelleihin ja nähdä villihevoslaumojen juoksevan aavikolla.

"Mitä vaimosi tekee työkseen?" Lupe kysyi.

"Helga on näyttelijä."

"Sepä kiinnostavaa. On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

"Miten niin?"

"Tiedätkö sinäkään milloin hän näyttelee ja milloin on tosissaan?" Lupe sanoi nauraen.

"Se oli vitsi. Loppujen lopuksi elämä on näytelmä. Me ajaudumme eri rooleihin eri ihmisten kansa. Toistamme rooliemme vuorosanoja ja toimimme niiden mukaan. Mutta roolia on mahdollista myös muuttaa. Silloin vastanäyttelijänkin on muutettava esitystään", Lupe sanoi.

”Minä olisin halunnut valokuvaajaksi. Mutta taiteella on mahdotonta elää. Äidiltä se onnistui, mutta hänellä olikin rikas mies.”

"Asuvatko vanhempasi täällä?"

"Äiti asuu. Isä kuoli auto-onnettomuudessa."

"Otan osaa."

"Isä oli kova juomaan. Kerran isä lähti juhlien jälkeen ajamaan vuorilta alas ja auto syöksyi ulos tieltä. Kun pelastajat tulivat paikalle, isä oli jo kuollut. Ne kertoivat, että auton yläpuolella liiteli iso kotka. Mummo sanoi, että se oli isän sielu."

"Miten vanha olit silloin?"

"Kolmetoista. Äiti lähti sen jälkeen johonkin retriittiin kirjoittamaan ja minä asuin mummon luona. Mummo pakotti minut katoliseen kouluun. Loppujen lopuksi minä ikävöin häntä kaikista eniten", Lupe sanoi.

"Mummoa ja hänen korianterin tuoksuista keittiötään. Kun tyttäreni syntyi, annoin hänelle mummon nimen. Tytöstä tuli Maria. Hänellä on mummoni silmät."

"Entä äitisi?"

"Äiti istuu kahvilassa ystävättäriensä kanssa, juo viiniä ja kirjoittaa monimutkaisia ja paksuja romaaneja, joita juuri kukaan ei enää lue."

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä.

He ohittivat aukion, jolla liehui valtavan kokoinen Meksikon lippu. Aukiolla käyskenteli mariachi-soittajia kiiltävissä asuissaan ja leveälierisissä hatuissaan.

Lupe hyräili hiljaa ja taputteli rattia rytmikkäästi radion musiikin mukana.

"Kiitos opastuksesta ja kyydistä", Julius sanoi Lupen pysäköityä hotellin eteen.

"Odota, haluan näyttää sinulle vielä jotakin huomista varten", Lupe sanoi ja napsautti turvavyönsä auki.

Julius nyökkäsi. Päänsärky tykytti jo ohimoilla. Hän ei tiennyt miten selittäisi Helgalle sen, että oli muuttanut tältä kysymättä heidän matkasuunnitelmiaan. Helga suhtautuisi epäilevästi vieraaseen oppaaseen, Julius oli siitä varma.

He istuivat aulaan korituoleihin. Katossa pyörivä tuuletin vatkasi laiskasti auringon lämmittämää ilmaa. Lupe kaivoi kannettavan tietokoneen laukustaan ja osoitti karttoja ja perhostenkuvia.

Juliusta väsytti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Lupelle. Lupen ääni vaipui taustalle ja hänen oli pinnisteltävä pitääkseen silmänsä auki.

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä. Lupe nousi ylös ja ojensi kätensä leveästi hymyillen . Julius esitteli naiset toisilleen. Helga jäi seisomaan pöydän ääreen kuin jotakin odottaen.

"Jos minä sitten tästä lähden. Nähdään huomenna", Lupe sanoi.

Helga jäi tuijottamaan naisen perään.

"Mitä tämä nyt on? Meidänhän piti lähteä merenrantaan eikä mihinkään perhoslaaksoon. Mikset sanonut sitä tuolle naiselle?"

"Lupe vie meidät sinne ystävällisyyttään."

"Pitääkö sun olla niin kiltti."

"Mitä sä tarkoitat?"

"No olisit sanonut sille suoraan, että meillä on muita suunnitelmia."

He makasivat selät vastakkain sängyssä.

Julius huokasi. Siinä se taas oli, Helgan syyttävä katse, joka vihjasi, että hän antoi aina periksi, Tuijallekin. Aina kun he riitelivät, he riitelivät lopulta Tuijasta ja hänestä. Helga käyttäytyi niin kuin jokainen Juliuksen valinta olisi lopulta ollut valinta Helgan ja muun maailman välillä.

"Haluan nähdä ne perhoset", Julius sanoi päättäväisesti.

He makasivat selät vastakkain sängyssä. Kadulta kuului etäistä liikenteen pauhua. Kattotuuletin surisi ja paukkui vaimeasti. Peitto oli tekokuitua ja hiosti ja rätisi sähköisyyttään.

Julius ajatteli keskusteluaan Lupen kanssa. Ehkä elämä todella oli näytelmä, jossa ihmisellä oli lukemattomia eri rooleja.

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

Hän ja Helga olivat jumiutuneet omiinsa. He eivät olleet valinneet niitä, vaan roolit olivat valinneet heidät. Mukana näytelmässä oli niin paljon sivuosan esittäjiä, että heidän oli vaikea muuttua. Ihmiset vieroksuivat luontaisesti muutosta eivätkä halunneet muidenkaan vaihtavan roolejaan.

"Mistä sä tunnet sen naisen?" Helga kysyi omalta puolelta sänkyään.

"Se oli konferenssissa puhumassa."

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

"Se on näkijöiden sukua", Julius mutisi ennen kuin liukui uneen.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.