Entisen anopin yllätysvierailun jälkeen Karoliina on hauskanpidon tarpeessa. Filosofian laitoksen siviilipalvelusmies Matias on lupautunut seuraamaan häntä kaupungin yöhön. Mutta onko Karoliina todella valmis uusiin siirtoihin?

Kaupungin pakokaasunkatkuinen ulkoilma ei ollut koskaan tuntunut niin raikkaalta kuin päästyäni filosofian laitokselta ulos.

Matias käveli rinnallani kohti kaupungin keskustaa ja kantoi käsissään pahvilaatikkoa, jossa entinen anoppini Ritva oli palauttanut ryöstösaaliinsa. Pääni alkoi selvitä ummehtuneen homeilman aiheuttamasta lievästä pöhnästä. Mieleni kirkastui ja ajatuksiini ilmaantui outo, toiveikas vire. Kenties olin sittenkin ihminen, joka pystyi irrottautumaan murheistaan ja pitämään hauskaa. Ehkä mitään pahaa ei
tapahtuisi, vaikka en koko ajan ennakoisi, mikä kaikki saattaisi mennä pieleen.

– Varo, lätäkkö, Matias sanoi juuri, kun lampsin suoraan veteen.

Huolettomuudella oli hintansa. Ravistelin kenkiäni minkä pystyin, mutta sukat jäivät silti märiksi. Mahdolliset seuraukset: Flunssa. Keuhkokuume. Aikainen kuolema ennen kuin ehtisin päästä opintoasioiden päälliköksi ja lakata stressaamasta.

Hymyilin Matiakselle ja suoristin henkisen ryhtini. Joskus oli vain otettava riskejä, jos aikoi elää.

Kävelimme rinta rinnan mutta tavallista vaitonaisempina. Pohdin mielessäni, olivatko nämä treffit. Jos ne olivat, niistä puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin mahdolliseen romanttiseen kohtaamiseen. ”Tavallisesti” oli tosin ehkä liioittelua, kun edellisistä ensitreffeistäni oli kymmenen vuotta aikaa. Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita varallemme ja tein niitä nyt pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita. Sen päätteeksi Matias suutelisi minua, viettäisimme yön yhdessä, ja kaikki olisi ihanaa ja yhtäaikaista. Ville pitäisi Matiaksesta niin paljon, ettei hän loukkaantuisi suhteestamme lainkaan. Matias ja minä menisimme naimisiin ruokatunnilla numeroa tekemättä ja saisimme kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten yritin karaista itseäni ottamaan vastaan todellisuuden lannistavammat mahdollisuudet. Ehkä rakastuisin yksipuolisesti. Kenties Matiaksella olikin jo tyttö- tai poikaystävä. Ehkä Matias joisi itsensä usein humalaan, ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

– Mitä sä mietit? Matias kysyi.

– Vanhuutta, vastasin turvallisen ympäripyöreästi.

Säästyin lisäkysymyksiltä, koska saavuimme juuri perille baariin.

– Mikä maistuisi? hän kysyi.

– Ei, vaan minä tarjoan, sanoin.

Toivoin, ettei Matias huomaisi lievää kireyttä äänessäni. Ville oli tarjonnut minulle koko suhteemme ajan kaiken: ruoat, juomat, kyydit, etelänmatkat, neuvot, lihalliset nautinnot. Kun olin kerran päässyt omilleni, olin tullut vähän allergiseksi sille, että minulle tarjottiin mitään. Tai ainakaan juomia ja etelänmatkoja, lihallisten nautintojen suhteen en aikonut välttämättä
pysyä pitkään omavaraisena.

– Okei, Markus sanoi vain. Hän ei onneksi näyttänyt havainneen jäykkyyttäni tai sitten hän oli vain iloinen siitä, että joku kustansi osan hänen reippaista juomistottumuksistaan.
– Olutta sitten.

Nurkkapöytään ehdittyäni huomasin pahvilaatikosta pilkottavat villasukat, jotka Ritva oli kutonut minulle joululahjaksi. Sukkien väri oli riemunkirjava, ja olin käyttänyt niitä toistaiseksi vain kotioloissa, mutta nyt en antanut tyylitajun vaivata. Riisuin märät kengät ja sukat ja vedin tilalle Ritvan villasukkailotulitukset.

Matias seurasi esimerkkiä. Hän poimi pahvilaatikosta Ritvan kutoman pipon ja veti sen päähänsä.

– Se sopii sulle paremmin kuin mulle, sanoin.
– Sä voit pitää sen.

– Miten niin?

Otin pipon ja puin sen päähäni.

– Ei se niin paha ole, Matias väitti, mutta näin, että hänellä oli vaikeuksia olla nauramatta.
– Sä näytät vain vähän mursulta.

Oli vielä alkuilta, ja meno baarissa oli rauhallista. Monet pöydistä olivat tyhjillään. Harvakseltaan baariin sirotellut ihmiset lukivat sanomalehteä, näppäilivät kännykkää ja siemaisivat välillä olutta.

Baari oli yliopistoväen suosiossa, mutta itse olin tullut käyneeksi siellä vuosien aikana vain muutamia kertoja. Ville oli kaapannut minut kainaloonsa kasvatustieteen aloitusluennolta, eikä hän ollut ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut yöelämästä. Minäkin olin ollut niin mukavuudenhaluinen, että niinä iltoina, jolloin ystävieni oli onnistunut houkutella minut ulos, olin palannut kotiin aina ajoissa, etteivät yöuneni ja seuraava työpäivä kärsisi liikaa.

Minusta oli aina näyttänyt siltä, että toisille oli mahdollista se, mikä minulle ei ollut. Sukunsa kolmannen akateemisen sukupolven oli mahdollista marssia samoilta jaloilta aamutenttiin ja silti päästä siitä läpi. Minä olin varmistellut selustaani ja pitänyt juhlimisen minimissä. Olin huolehtinut siitä, että mikäli en joskus läpäisisikään aloittamaani kurssia, syynä ei olisi ainakaan se, etten olisi antanut yliopistolle kaikkeani.

Katseeni osui ikkunapöydän tutulta näyttävään hahmoon. Harmaaparta pelasi siellä yksin sakkia. Hän siirsi mustaa nappulaa ja käänsi sitten laudan, tutki tilanteensa ja liikutti valkoista.

– Luulisi, että se alkaisi toistaa itseään, sanoin.

– Mikä niin? Matias kysyi ja seurasi katsettani.

– Peli. Mä ainakin kuvittelen, että oppisin nopeasti ulkoa mun liikkeet. Ihminen on loppujen lopuksi tosi ennalta-arvattava. Kun se laitetaan samaan tilanteeseen, se tekee aina saman siirron.

– Onpa masentava ajatus, Matias sanoi.

– Eikö se susta sitten ole totta?

– En mä tiedä. Ainakin se on helppo todistaa vääräksi. Mikä olisi sellainen siirto, jota sä et tekisi esimerkiksi tässä tilanteessa?

Punastuin ensimmäisestä ajatuksesta, joka tuli mieleeni, ja sitten se ajatus valtasi kenties myös Matiaksen pään, koska hän vaikeni ja syventyi olueensa. Yritin pelastaa meidät kiusaantumiselta ja sanoin toisen asian, joka tuli mieleeni.

– Ainakaan mä en menisi juttelemaan Vinhanmäelle.

– Mikset?

– Täytyyhän sen antaa olla rauhassa, sanoin ja ryhdyin sitten rehelliseksi.
– Se pelottaa mua. Mä olen varma, että se keksisi mistä tahansa mun avauslauseesta viisi loogista virhettä.

– Ei se ole täällä niin tyly, Matias sanoi.
– Se ei viitsi nipottaa, kun sillä on peli kesken. Kaikki mun kaverit käy täällä kysymässä, jos ne tarvitsee lisäaikaa esseelle tai uuden tenttipäivän. Laitoksella se vain ärhentelee. Ehkä sunkin kannattaisi kokeilla?

– Tehdä uusi siirto?

– Mikä ettei?

Haaste oli jätetty ilmaan. Kohautin olkiani – mitä minulla oli menetettävää? Nousin ja tassuttelin villa­sukissani harmaaparran liepeille. Vinhanmäen kasvoille ilmaantuvasta ärtymyksestä päättelin, että hän oli havainnut minut.

– Kumpi on voitolla? kevensin, mutta joko vitsi oli kulunut tai Harmaaparta ei ollut hilpeällä tuulella. Ärtymys hänen kasvoillaan syveni, ja minun teki mieli perääntyä. Tunsin kuitenkin selässäni Matiaksen katseen enkä voinut luovuttaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin harmaaparta suvaitsi ilmaista
ääneen, että oli minusta tietoinen.

– Pelaatko ? Vinhanmäki kysyi.

Suomeksi: olinko käyttänyt nuoruusvuoteni ajattelutoimintani kehittämiseen vai jättänyt aivoni oman onnensa nojaan?

– En, jouduin myöntämään.
– En ole koskaan tullut opetelleeksi.

Vinhanmäki tarkasteli saakkilaudan tilannetta eri kulmista ja myönsi sitten ajaneensa itsensä nurkkaan. Oli vaikea päätellä, kokiko hän voittaneensa vai hävinneensä. Hän tyhjensi laudan ja asetteli nappulat uudelleen alkupaikoille. Istuuduin hänen viereensä ja otin iPadistani esiin sakkipelin, jota Villellä oli joskus ollut tapanaan pelata.

Kun Vinhanmäki teki ensimmäisen siirtonsa, matkin sen koneelle. Vinhanmäki vilkaisi puuhiani alta kulmien, murahti. Muutaman siirron ajan kone ja Vinhanmäen ajattelu kulkivat samoja polkuja, mutta sitten kone siirsi ratsua kun Harmaaparta siirsi lähettiä. Äännähdin.

– No mitä? Vinhanmäki kysyi.

– Meidän tiet vain erkanee. Mä en tiedä, mitä mä teen nyt.

– Mitä se muka siirsi?

Ojensin iPadin, ja Vinhanmäki tutki koneen valintaa. Hän nyrpisti nenäänsä.

– Voihan sen noinkin tehdä. Tuki sen reitti tuosta sotilaalla.

Sen jälkeen Vinhanmäki pelasi kolmella rintamalla, itseään vastaan varsinaisella pelilaudalla ja konetta vastaan minun kanssani. Hän voitti kaikki vastustajat itseään lukuun ottamatta.

– Ei se vain kone pärjää ihmiselle, Vinhanmäki myhähti.
– Ainakaan ihan joka kerta.

En hennonut kertoa hänelle, että Ville oli säätänyt pelin keskitasolle.

Työnsin iPadin laukkuuni.

– Jotenkin mun on vaikea ymmärtää, miksi juuri sä et tykkää tietotekniikasta, sanoin.
– Eikö ne just ole loogisia? Ykkösiä ja nollia, jos mä olen oikein ymmärtänyt.

Harmaaparta selvitti kurkkuaan, ja nähtävästi se saisi hänen silmissään käydä vastauksesta. Vetäydyin takavasemmalle kuin edellisen sakkipelin kuningatar, se sai liikkua aivan miten tahtoi.

– Nähdäänpä laitoksella, sanoin.

Vinhanmäki yskäisi jälleen.   

– No? Matias kysyi.

– Ei paha. Kyllä se vähitellen mulle lämpiää.

– Niinhän me kaikki, Matias huokaisi, enkä erottanut, kuinka paljon puheessa oli leikkiä. Todennäköisesti kaikki. Ehkei mitään.
– Mitä sä haluat? Matias jatkoi viitaten tyhjään siiderilasiini.

– Mä haen itse kohta, sanoin.
– Mä vielä mietin.

Ohjasin Matiaksen huomion tarjoamiskompleksistani Ritvan palauttamiin tavaroihin.

– Katso, se on nyplännyt tähän itse pitsin, sanoin ja esittelin Ritvan tekemää pellavaista yöpaitaa.

– Musta ei ikinä tule niin mahtavaa anoppia. Hyvä, jos saan paistetuksi pakastepullaa lasteni kumppaneille.

– Montako lasta sulla olikaan? Matias kysyi ja siemaisi oluttaan.

Kurtistin kulmiani.

– Ei yhtään, sanoin ja tajusin vasta sitten, että Matias oli vitsaillut. Kysymys anopinkyvyistäni oli kieltämättä ennenaikainen.
– En mä stressannut sitä, väitin.
– Mä vain totesin miten asia on. Voin mä todeta niinkin, ettei musta tule koskaan niin hirveää anoppia kuin Ritva on. Mä en ikinä ilmestyisi lapseni entisen kumppanin työpaikalle itkemään niiden eroa.

Ajatus antoi minulle voimaa päättää nostalginen katselmus. Pakkasin tavarat huolipäiväkirjaani lukuun ottamatta ja työnsin laatikon pöydän alle. Matias tarttui kirjaan ja käänteli sitä levottomuutta herättävästi käsissään.

– Kirjoitatko sä päiväkirjaa? hän kysyi.
– Mun on vaikea kuvitella. Rakas päiväkirja, olen tänään ollut hyvin ahkera ja…

– Älä kiusaa, sanoin ja nappasin kirjan itselleni.

Matias näytti heti katuvalta.

– Anteeksi, tyhmä juttu, hän sanoi.
– Mutta kirjoitatko sä oikeasti päiväkirjaa? Mä luulin, että se tapa jäi jonnekin 1800-luvulle, jos jotain Matti Klingeä ei lasketa. Mun mielestä maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset jättäisivät bloginsakin päivittämättä ja pitäisivät ajatuksensa ihan itsellään.

Hyväksyin Matiaksen vilpittömyyden ja vastasin siihen omallani. Minusta oli virkistävää, että Matias yritti välillä olla minulle mieliksi.

– Mä en varsinaisesti pidä päiväkirjaa. Kirjaan vain ylös huoliani.

– No auttaako se? Matias kysyi.

– Välillä. Joskus musta kyllä tuntuu, että mä vain innostun keksimään niitä lisää. Mä alan jostain pienestä huolesta ja päädyn maailman täydelliseen tuhoon.   

Matias nauroi.
– Lue mulle jotain.

– No varmaan niin.

– Lue nyt, Matias maanitteli.
– Puhuminen auttaa. Olen utelias.

Matiaksen ääni olisi minun puolestani saanut olla vähän kuivempi ja narisevampi ja metallisempi. Nyt se antoi hänelle aivan liian suuren etulyöntiaseman. Teki mieli totella, olivat hänen ehdotuksensa sitten kuinka kohtuuttomia tahansa.

Matias olisi hyvin voinut alkaa itsemurhalahkon johtajaksi, jos hän olisi tyytynyt unimeditaatio-Toddin tapaan ilmestymään seuraajilleen vain äänenä. Olin joskus googlannut Toddin kuvaa netistä mutta turhaan. Hän tahtoi kai pysyä salaperäisenä tai oli ihmisarka.

Nyt olin kuitenkin käynyt mukavuusalueeni ulkopuolella yhden päivän tarpeiksi. Tarkemmin ajatellen, olin viettänyt mukavuusalueeni ulkopuolella kaksi viikkoa. Oli korkea aika, että minulla olisi taas mukavaa. Pudistin päätäni.

– Mun mielestä ei ole reilua, että mä vain teen tässä uusia siirtoja. Täytyyhän sunkin osallistua.

Matias mietti, kumartui sitten yhtäkkiä lähelleni. Hetken ajattelin, että hän aikoi tehdä todella yllättävän siirron. Hän kuitenkin pysähtyi ja sipaisi hellästi otsaani.

– Mä vain kokeilin, lähteekö sun huoliryppy pois.

– Se on perinnöllinen, sanoin ja kosketin otsaani myös itse. 

– Sä kurtistat sitä nytkin.

Kurtistukseni välitön syy oli itsemurhafilosofi Kosti Järvinen, joka oli astunut juuri sisään baarin ovesta tukevassa humalassa. Järvinen huomasi minut ja ilahtui. Hän suuntasi kuitenkin baaritiskille, väitteli tovin baarimikon kanssa ja osoitteli hieman huolestuttavasti minua. Lopulta sekä Järvinen että baarimikko astelivat jonossa pöytämme luokse.

Baarimikko kantoi olutta ja siideriä, laski ne eteeni.
– Järvinen väitti, että nämä tulevat sinulle, baarimikko sanoi jokseenkin ankarasti.
– Järviselle itselleen mä en enää tarjoile.

Kosti Järvinen seisoi nöyränä baarimikon takana. Vain lakki puuttui kädestä, jotta huutolais­pojan vaikutelma olisi ollut täydellinen.

– Mä en tiennyt, mitä sä juot, niin ostin molempia, Järvinen sanoi.

Baarimikko seurasi tilannetta.

– Joo, me pidetään näistä huoli, Matias sanoi ja ojensi siiderin minulle, otti oluen itselleen.

Järvinen näytti kiitolliselta, ja baarimikko poistui. Kosti otti viereisestä pöydästä tuolin ja asetti sen viereeni. Mikäli hän oli pysynyt aiemmin laitoksella niin etäällä, että hänen oli voinut väittää välttelevän minua, nyt hän hivuttautui sitäkin lähemmäksi.

Haistoin hänen hengityksensä, sekoituksen alkoholia ja tupakkaa ja intialaista ruokaa. Humala näytti luonnostaan lisäävän Järvisen luontaista äänenvoimakkuutta, eikä minulla ollut nyt minkäänlaisia vaikeuksia saada hänen puheestaan selvää.

– Mä olen pahoillani siitä, että olen tuottanut sulle pettymyksen, Järvinen sanoi.
– Voitko sä Karoliina antaa mulle anteeksi, että mä olen tuottanut sulle pettymyksen?

Puhuessaan Järvinen tarttui käteeni ja puristi sitä. Vedin käteni pois niin lempeästi kuin osasin.

– Et sä ole tuottanut pettymystä.

– Tietysti mä olen, Kosti sanoi ja tarttui minun uudelleen.
– Mun piti kirjoittaa sulle jotakin, mutta mä en kirjoittanut. Mä olen pahoillani. Jos mun tutkimuksen aihepiiri olisi yksinkertaisempi, olisin kirjoittanut. Mä en ole täyttänyt sun odotuksiasi. Mä voin tarjota selitykseksi vain, että mä haluan ylittää ne. Mä haluan ylittää sun odotukset, Karoliina. Ymmärrätkö sä?

Vetosin katseellani pikaisesti Matiakseen, jotta hän pelastaisi minut Järvisen tunteenpurkaukselta. Matiaksen ritarillisuus oli kuitenkin tiessään. Olin melkein varma, että häntä huvitti koko juttu.

– Mä vain toivoisin, että sä saisit kirjoitettua sun ajatuksiasi artikkeleiksi asti, sanoin ja vedin jälleen vaivihkaa käteni pois, tarjosin oluttuopin tilalle, kun baarimikon silmä vältti. Hätä ei lukenut lakia.

Järvinen kittasi olutta ja nojautui sitten vieläkin lähemmäksi.

– Sä olet tuonut meidän laitokselle ihan uudenlaista energiaa, Järvinen kuiskasi.
– Mä ihailen tuollaista pystyvyyttä. Ja kauniskin olet.

– Kiitos. Ystävällisesti sanottu.

– Millainen sun tilanne on?

Kysymyksestä ei käynyt täysin ilmi, mitä Järvinen tarkoitti. Viittasiko hän työsopimukseni kestoon, raha-asioihini, siviilisäätyyni vai – Luoja paratkoon – pyysikö hän minua raportoimaan intiimimmistä olosuhteistani.

– Ihan hyvä kai, vastasin ja toivoin sen riittävän selvityksestä.

– Oletko sä onnellinen?

Siinä vaiheessa Matias oli kai nauttinut kitumisestani riittävän kauan, koska hän suvaitsi puuttua peliin. Matias kosketti olkaani ja ehdotti, että vaihtaisimme paikkaa.

– Miten sulla Kosti menee sen sun vuokranantajan kanssa? hän kysyi.
– Joko se suostui ostamaan sulle uuden jääkaapin?

– Se on hirveää, Järvinen valitti.
– Maito menee kahdessa vuorokaudessa pilalle, ja kalja maistuu lämpimältä. Mun pitää juoda neljä lämmintä kaljaa, että saan sen nautinnon, minkä yksi kylmä tuottaa.

Jos Järvisen uudet juomatottumukset hetken huvittivatkin minua, sain vähän ajan kuluttua huomata, etten ollut itse yhtään sen viisaampi. Olin tullut juoneeksi lyhyessä ajassa sekä Kosti Järvisen tarjoaman siiderin että oman juomani. Join tavallisesti vain vähän, koska työpainotteisessa
arjessani ei ollut juurikaan tilaisuuksia, joissa olisi tarjoiltu satunnaista kuoharia enempää, ja Ville oli absolutisti viinaanmenevän isänsä jäljiltä.

Eromme jälkeen en ollut uskaltanut alkaa juoda yksin, koska olin pelännyt päätyväni  alkoholistiksi. Isotätini Hilda oli pitkän avioliiton päätyttyä alkanut hoitaa sydäntään tissuttelemalla ja päätynyt lopulta ottamaan ryyppyporukoista uuden puolison, joka oli ollut huomattavasti kehnompi mies kuin ensimmäinen. En tahtonut testata sukurasitetta.

Kehnon juomakuntoni vuoksi siideri kihahti nopeasti päähän. Hyvä puoli asiassa oli, että minulla oli huoleton olo ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Opintovelkani tuntuivat saatavilta, seuraava yliopistovirka oli käytännöllisesti katsoen minun, Harmaaparrasta ja minusta tulisi sydänystäviä, ja minulla oli sellainen olo, että olin tuntenut Matiaksen hyvin, hyvin pitkään.

Huono puoli asiassa oli, ettei harkintakykyni ollut kenties enää täysin moitteeton. Häveliäisyyteni oli kadonnut, ja luin Matiakselle valikoituja huoliani ääneen. Kosti Järvinen oli siirtynyt pelaamaan Vinhanmäen kanssa sakkia. Vinhanmäen käytöksestä päätellen Järvinen teki poskettoman huonoja siirtoja. Aina välillä Harmaaparta korvasi Järvisen alkuperäisen siirron sellaisella, jossa oli jotakin järkeä.

– Otetaan taas uusi vuosi ja kuukausi, sanoin.

Matias sulki silmänsä ja mietti.

– 2002, hän sanoi lopulta.
– Heinäkuu.

– Tässä on vain viisi viimeistä vuotta. 

– No sitten ensimmäinen heinäkuu, joka siinä sulla on.

Selasin kirjan alkuun. Kävin katseellani läpi huolia ja etsin jotakin mihin tarttua. Sensuroin Villeen liittyvät murheet, joita oli alkanut vähitellen ilmaantua sivuille ja jotka kansoittivat kirjan loppupuolta. Eräs huolista oli toistunut viikosta toiseen, kun olin lopulta uskaltautunut kirjoittamaan sen ylös ja samalla myöntämään asiantilan itselleni. Rakastanko Villeä ollenkaan vai olenko hänen kanssaan vain siksi, että olen häneen tottunut? Olenko suhteessa, koska pelkään olla yksin? Pärjäisinkö edes ilman häntä? Olenko ylipäätään aikuinen?

– Okei, sanoin viimein ja pysäytin sormeni yhdelle aukeaman riveistä.
– Silloin mä huolehdin siitä, että mä saan stressiperäisen sairauden. Että mun vastustuskyky katoaa, mulle puhkeaa joku kammottava autoimmuunisairaus, mun solut hyökkäävät toisiaan vastaan ja mä kuolen, ennen kuin mä saan opintolainat maksettua.

– Kuka nykyään edes ottaa opinto­lainaa? Matias kysyi.

– Ihmiset joilla ei ole perittyä varallisuutta.

Vastauksessani saattoi olla tahattoman kipakka sävy. Olin vain yliopistovuosinani saanut tarpeekseni opiskelukavereista, jotka joko väittivät, etteivät he uskaltaneet ottaa lainaa tai että opintoraha riitti aivan hyvin, jos eli vaatimattomasti. Samaan aikaan kaverieni vanhemmat makselivat heidän vuokriaan ja pyykinpesukoneitaan, käyttivät heitä shoppailemassa omilla luottokorteillaan ja laittoivat tilille säännöllisesti satasia, joiden ainoa lähde minulla oli valtion takaama pankkilaina.

– 2010, joulu, Matias sanoi.

Selasin kirjaa eteenpäin ja pääsin kohtaan, jossa käsialani oli nykivää ja katkonaista. Olin kirjoittanut huoleni niin pienellä, että niitä näki tuskin lukea. Että äiti ei selviä sairaudesta. Että minä en selviä siitä, että äiti ei selviä.

Silmiini kihosi kyyneleitä. Olisin antanut paljon päästäkseni takaisin siihen aikaan, kun ajatukset olivat pelkkiä huolia.

– Anteeksi, Matias sanoi.
– Ei sun ole pakko vastata. Mä otan jonkun uuden. 2013, syyskuu.

Huokaisin, pyyhkäisin reippaasti silmäni. Äiti olisi halunnut, että nauttisin tästä illasta.

– Ei saa kysyä niin läheltä, protestoin sitten.

– Miksei? Onko siellä jotain meistä? Lukeeko siellä, että Matias, siviilipalvelusmies, ei ota tehtäviään riittävän vakavasti? Miten ihmeessä saisin hänet palvelemaan akateemista yhteisöä paremmin?

– Lukee. Siellä lukee, että Matias vain vinoilee eikä ota mitään vakavasti.

– Otan mä, Matias väitti.

– Mitä muka?

Matiaksen silmissä oli taas sama katse kuin aina välillä. Se oli yhtä aikaa leikkiä ja totta, se oli uuden siirron haaste.

– Mennään ulos, sanoin.

– Mä tarvitsen vähän raitista ilmaa.

Ulkona oli jo viileää. Matias tarjosi minulle Ritvan pipoa, mutten tahtonut näyttää hänen silmissään mursulta ja väitin, ettei minua palellut.

Vastakkaisella kadulla kulki kitaristimies soitinkoteloineen.

– Mä en voisi kyllä ikinä seurustella muusikon kanssa, sanoin.

Matias hymyili.
– Kuinka niin?

– Mä tiedän, että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut. Mikään kirja ei riittäisi mun huolille. Jos se ei menestyisi, se alkaisi syyttää mua, kun mä pidän sitä kiinni arjessa eikä se pääse toteuttamaan itseään ja olemaan vapaa.

Matias veti pipoa syvemmälle päähänsä.

– Ehkä sä voisit seurustella menestyvän muusikon kanssa, hän ehdotti.

– No sitten se olisi jatkuvasti jossakin muualla. Ja silloin kun se olisi mun kanssa, mä stressaisin, onko se siinä vain velvollisuudesta vai haluaisiko se mieluummin takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa ja nauttia kaikista niistä irtosuhteista, joita sille tyrkytettäisiin.

Matiaksen hymyili, vaipui sitten ajatuksiinsa. Jalka potki olematonta roskaa katukiveyksellä.

– Millainen se sun eksä sitten on? hän kysyi.

– Se on yrittäjä.

– Mitä se yrittää?

– Sillä on firma, joka myy seikkailukasvatuspaketteja. Oppimateriaaleja ja välineitä luontoliikuntaan kouluille ja yhdistyksille ja kaikille. Se on tosi hyvä siinä. Mutta se tekee hirveän paljon töitä.

– Aha.

Se oli melkein neutraali ”aha”, ja silti tiesin, että tulisin erittelemään sitä yksin ollessani vielä pitkään. Äkkinäisessä rehellisyyden puuskassa tahdoin olla reilu Villeä kohtaan. Tahdoin puhua hänestä totta. En halunnut myydä häntä keskustelussa halvalla vain, koska juuri Matiakselle minun olisi tehnyt mieli väittää, että mennyt oli muinaishistoriaa.

– Ville on mun paras ystävä. Mä en olisi ikinä valmistunut ilman sitä. Se käytännössä ohjasi mun gradun kirjoittamista päivittäin. Se on tosi hyvä tyyppi.

– No mikä sitten meni vikaan?

– En mä oikein tiedä, sanoin.

Muistelin, miten en ollut tuntenut oloani enää hyväksi Villen kanssa, vaikka tilanteet olivat olleet samoja kuin aina. Ville oli toiminut niin kuin hän oli tehnyt suhteemme alusta asti, mutta minä en enää ollut osannut ottaa sitä vastaan niin kuin aiemmin.

Muutos oli alkanut kyteä jo valmistellessani lisensiaatintyötäni. Sen sijaan että olisin rauhoittunut, kun Ville oli jakanut minulle neuvojaan, olin tullut niistä levottomaksi. Olin käyttänyt melkein yhtä paljon aikaa päänsisäiseen väittelyyn Villen neuvoja vastaan kuin lisensiaatintyön varsinaiseen kirjoittamiseen.

Sitten olin alkanut vaivautua, kun Ville ei ollut antanut minun maksaa yhteisiä kaupunkilounaitamme. Villen anteliaisuus ja huolenpito olivat alkaneet tuntua kiusalliselta ja pakolliselta. ”Eikö ole hyvä asia, jos kumppani tahtoo jakaa omastaan?” olin kysynyt huolipäiväkirjassani. ”Eikö parisuhteessa ole lupa taantua toisen hellittäväksi?” Ja samaan aikaan minua oli silti raivostuttanut koko ajan.

Minusta oli tuntunut, että Ville pakotti minut ottamaan lainaa, jota en pystyisi koskaan maksamaan takaisin.

Ville oli tehnyt pitkiä päiviä yrityksessään, enkä minä ollut osannut estää itseäni muuttumasta niiden aikana. Vaikka olin sanonut kaipaavani Villeä hänen työrupeamiensa aikana, vaikka olin lähettänyt hänelle rakastavia viestejä, olin huomannut liikkuvani välillä kaupungilla kuin olisin harjoitellut yksin olemista. Olin kuvitellut, millainen olisin, jos en olisi hänen kanssaan, ja sitten olin alkanut olla sellainen.

Ennen kuin ehdin muodostaa ajatuksen loppuun ja jakaa sen Matiaksen kanssa, puhelimeni soi. Se oli Sarianna.

– Haittaako, jos mä vastaan? kysyin.

– Ei tietenkään, Matias sanoi.

– Mä odotan sisällä. Täällä on pirun kylmää.

Matias laittoi minulle pipon päähän ja meni. Annoin pipon nyt olla ja vastasin puheluun.

– Ajattelin vain ilmoittaa, että hääjuhliin tarvitaan yksi pöytä vähemmän, Sarianna sanoi.
– Äidillä ja sen siskolla on mennyt välit. Äiti suuttui, kun mun täti ei osallistunut Pimun syntymäpäivien kustannuksiin, ja se meni sitten lankoja pitkin Naantaliin, kertasi kokemansa vääryydet viisikymmentäluvulta asti. Kuka oli kulkenut kenen vanhoissa vaatteissa, kenelle oli annettu riisipuuroa päältä ja kenelle kaavittu palaneet pohjat. Joka tapauksessa mun täti ja sen perhe eivät nyt aio tulla häihin, sanoivat ettei tarvitse tuhlata rahaa niiden kestitsemiseen. Vanhasta kokemuksesta mä arvioin, että tilanne pysyy tällaisena noin kolme vuotta. Missään tapauksessa ne ei lopeta mykkäkoulua ennen meidän häitä. Niin että sen yhden pöydän voi ruksia kartasta pois.

Selostuksen jälkeen Sarianna pysähtyi vetämään henkeä.
– Soitinko mä huonoon aikaan? hän kysyi.

– Et. Mä olen vain baarissa. Tai oikeastaan kadulla sen ulkopuolella.

– Ethän sä käy koskaan baarissa, Sarianna ihmetteli.
– Ai niin, mutta sä olet sinkku nyt. Oletko sä treffeillä?

Kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.
– En mä ole treffeillä, sanoin.
– Ihan vain työkavereiden kanssa istumassa iltaa.

– Huh, mä jo säikähdin. Sun pitää antaa mulle sitten varoitus­aikaa, ennen kuin sä alat seurustella jonkun kanssa. Mä en ole vieläkään oikein kunnolla rekisteröinyt, ettette te ole Villen kanssa enää yhdessä.

Pääni alkoi selvitä nousuhumalasta ja kääntyä vastaavaan laskuun. Todellisuus, jota olin koko illan yrittänyt torjua, löysi puolustuksestani Sariannan kokoisen raon. En ollut mikään vapaa, huoleton hauskanpitäjä. Olin vastikään eronnut nainen, ja kestäisi vähintään vuoden ennen kuin minulla olisi lupa uuteen suhteeseen.

– Mä teen parhaani, sanoin ja juttelin Sariannan kanssa vähän aikaa niitä näitä.  Sitten hyvästelin hänet ja katkaisin puhelun.

Palasin sisälle ja menin Matiaksen pöytään. Hän luki lehteä, taittoi sen pois kun tulin.

– Villen sisko soitti, selitin, jälleen tarpeettoman tunnollisena kuin olisin suorittanut minulle annettua tehtävää.
– Mä olen sen kaaso. Se menee naimisiin tässä lähiaikoina.

Matiaksen kasvoilla oli tuttu ilme, tai sitten vain kuvittelin sen.

– Sulla on erikoinen tapa olla eronnut.

– En mä voinut jättää sitä pulaan, puolustauduin.

– Sanoinko mä mitään? Matias kysyi.
– En kai mä nyt sua kyttää.

– Kyllä mä tiedän, että tämä voi vaikuttaa vähän…

– Vähän miltä?

– Erikoiselta. Mutta mä elin Villen kanssa käytännössä kymmenen vuotta. Elämät kietoutuu sellaisessa ajassa aika tiiviisti yhteen. Ei niitä voi ihan täysin enää erottaa.

– Eipä kai, Matias myönsi.

Hän näytti silti pettyneeltä. Minäkin olin pettynyt. Minua vaivasi tunne siitä, että kaikki oli liikkumassa väärään suuntaan.

– Anteeksi, voitko sä odottaa hetken? sanoin ja nousin pöydästä.

Etsin naistenvessan ja istuuduin hetkeksi sinne rauhoittumaan. Päivä oli ollut pitkä. Olin väsynyt, ja minun oli vaikea erottaa, mitkä huolistani olivat todellisia ja mitkä pelkkiä haamuja. Olinko vaarassa hypätä liian pian uuteen suhteeseen, jonka aika ei ollut vielä koittanut? Vai jarruttelinko turhaan vain, koska minua pelotti, mitä hyppäyksestä voisi seurata?

Otin taskusta kännykän ja avasin netin. Menin YouTubeen ja etsin sieltä meditaatio-Toddin. Hän rauhoittaisi hermojani. Hän veisi sydämeni paikkaan, jossa olin vapaa antamaan oikeiden asioiden tapahtua.

Yhteys oli huono, ja video katkeili aluksi, alkoi sitten kuitenkin soida.  Kännykän vaatimaton kaiutin teki Toddin äänestä tavallista metallisemman ja ohuemman.

Kelasin kohtaan, jossa hän oli parhaimmillaan, ja nojasin pääni vessan seinän puhtaimmalta vaikuttavaan kohtaan.

I accept myself. I accept the universe.

Suljin hetkeksi silmäni.

I embrace life.

Havahduin siihen, että vessan ovea jyskytettiin.

– Karoliina! Onko kaikki kunnossa?

Ääni kuului Matiakselle. Hieroin silmiäni. Minun oli täytynyt torkahtaa.

Pesin käteni ja astuin ulos, tajusin vallanneeni baarin ainoan naistenvessan. Vaikka viereinen miestenvessa oli vapaa, olin nähtävästi suututtanut jonon sukupuolierottelua kannattavia naisia.

– Anteeksi, sanoin ja päästin jonon ensimmäisen naisen kulkemaan ohitseni.
– Anteeksi, se on nyt vapaa.

En kyennyt pidättelemään haukotusta.

– Sähän nukahdat seisaallesi, Matias sanoi.
– Noinko tylsää
sulla on tänään ollut?

– Ei tietenkään, mulla on ollut kivaa, vastasin, mutta haukotus karkasi suustani taas.
– Jos vaikka vähän kahvia?   

– Mä luulen että sulla on nukkumaanmenoaika, Matias sanoi.

Jokin seinä oli siinä, missä sitä ei ollut äsken ollut, ja minusta tuntui kuin olisin itse vahingossa rakentanut sen. Olin ollut liian kummallinen, ajattelin. Olin ylittänyt illan outouskiintiöni. Miehen oli ehkä mahdollista kiinnostua epänormaalista, stressiherkästä naisesta, mutta vain jos eksentrisyyttä ripoteltiin vähitellen tietoon. Täytyi syntyä vaikutelma siitä, että kaikki ihmiset olivat pohjimmiltaan vähän kummallisia, kun heidät oppi tuntemaan paremmin.

Myönnyin silti Matiaksen ehdotukseen. En enää tiennyt itse, mitä siirtoja minun olisi pitänyt tehdä, joten oli samantekevää antaa elämän saartaa minut. Sakkimatti.

Matias saattoi minut ja pahvilaatikkoni taksitolpalle. Yritin käyttäytyä vaihteeksi normaalisti, puhua normaalisti, olla normaali. Tapaisimme seuraavana aamuna laitoksella ja halusin tasoittaa tunnelmaa, tuoda tätä iltaa lähemmäksi huomisaamua.

– Kiitos kaikesta, sanoin.
– Nähdään huomenna töissä?

– Pääsetkö sä varmasti kotiin? Matias kysyi.
– Ettet nukahda taksiin? Tai tähän tolpalle? Pitäisikö mun tulla sun mukaan?

– Ei tietenkään, sanoin ja suoristin ryhtini, olin niin normaali ihminen kuin ihminen vain saattoi olla, työkaveri, ihminen, joka kykeni pysymään valveilla vaikka vuoteen 2017, jos siihen oli tarvetta.

Matias nyökkäsi. Taksi kaartoi tolpalle, ja menin sen sisään. Matias nosti pahvilaatikkoni peräkonttiin. Kerroin kuljettajalle osoitteen, ja Matias jäi tolpalle seisomaan.

Vasta sitten lause upposi todella tajuntaani. Pitäisikö mun tulla sun mukaan? Matias oli tarjoutunut tulemaan mukaani. Ja mitä minä olin vastannut: Ei tietenkään.

Olisin voinut potkaista itseäni. Nyt en ainakaan saisi kotona unta.

Jatkuu ensi viikolla.

Helga joutuu pulaan aavikolla. Missä on Lupe, jonka piti noutaa heidät pois?

Helga hätkähti hereille teltasta. Hän oli levittänyt villatakkinsa makuupussin päälle, mutta hampaat olivat siitä huolimatta kalisseet yöllä vilusta yhteen. Helga oli vaipunut uneen ennen kuin Julius oli tullut telttaan. Hän raotti varovasti teltan vetoketjua.

Aamu valkeni purppuransävyisenä aavikon yllä. Julius istui hiipuneen nuotion äärellä.

”Etkö sä ole nukkunut olenkaan?” Helga kysyi.

Julius pudisteli päätään.

”Täällä on niin ihmeellisen kaunista.”

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta.”

Helga veti makuupussin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. He istuivat hiljaa vierekkäin ja seurasivat, miten aurinko nousi valtavana tulipallona teräväreunaisten vuorten takaa.

He jakoivat aamiaiseksi hedelmäsäilyketölkin. Helga katseli opaalinvärisenä hehkuvaa taivasta. Tällaista oli vapaus, hän ajatteli.

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta”, Julius sanoi niin kuin olisi vaistonnut hänen ajatuksensa.

”Kuin Eeva ja Aatami”, Helga sanoi.

”Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä”, Julius vastasi.

”Täällä käärme on vuorilta näkyvät valot.”

Helga kiskoi keppejä yksi kerrallaan hiekasta ja Julius pöyhi telttaa kasaan. Aurinko oli jo korkealla ja porotti polttavasti.

”Mä tunsin yöllä miten joku voima liikkui meidän ympärillä”, Julius sanoi.

”Mitä sä höpiset?”

”Ihan tosi.”

”Oletko sä saanut auringonpistoksen?” Helga sanoi nauraen.

He jatkoivat tavaroiden keräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hiki virtasi pitkin Helgan selkää, auringolta ei pääsisi enää mihinkään piiloon.

Leirin purettuaan he istuutuivat kantamuksineen nuotiopaikan äärelle odottamaan Lupea. Julius nousi aina välillä tähyilemään aavikolle siinä toivossa, että näkisi lähestyvän auton nostattaman hiekkapilven. Pallomaiset, piikikkäät kaktukset kukkivat keltaisin kukin. Osa kaktuksista oli kapeita ja pitkiä.

”Eikö Lupe luvannut tulla aamulla?”

”Aamupäivällä. Kellon täytyy olla jo yli kaksitoista.”

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ihan kuin nuo kaktukset tuolla olisivat vaihtaneet paikkaa yön aikana”, Julius sanoi.

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ei me voida olla kovin kaukana kylästä.”

”Totta kai mä löydän”, Julius sanoi.

Helga huomasi kuitenkin epävarmuuden tämän kasvoilla. Julius oli aina se, joka otti hoitaakseen tällaiset tilanteet. Julius kantoi vastuuta kuin myllynkiveä selässään. Helga nousi hänkin ylös. He tuijottivat yhdessä autiomaan toisella laidalla näkyviä vuoria. Silmät ja iho kutisivat hiekasta. Jostain puhalsi tuuli. Valaistus näytti muuttuneen aavikon yllä sinertäväksi. Vuorten takaa nousi nyt tummia pilviä.

”Entä jos alkaa sataa?” Helga sanoi.

”Ei täällä sada koskaan.”

”Katso nyt noita pilviä.”

”Sitten päästään näkemään kun aavikko kukkii.”

Helgan suussa rahisi hiekka.

”Missä Lupe oikein viipyy? Onkohan sillä aikomustakaan tulla hakemaan meitä? hän sanoi.

”Mä tiesin koko ajan, ettei siihen naiseen pidä luottaa.”

”Ei tästä voi olla kuin joitain kilometrejä kylälle.”

”Kuinkakohan monta typerää turistipariskuntaa se on tänne huijannut? Ehkä se ilmestyy kohta ja sanoo, että paluumatka maksaa tuhat dollaria. Ei olisi pitänyt luottaa siihen”, Helga huokasi.

”Onko tämä nyt mun syytä?” Julius kysyi.

”Enhän mä niin sanonut.”

”Sun äänensävy kertoi kaiken. Oleko sä pannut merille, että sä syytät aina mua?”

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

Helga ei vastannut. Huulet tuntuivat rutikuivilta, aurinko pisteli poskilla. Hän kääri huivin päänsä ympärille suojaksi auringonsäteiltä.

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

”Mä painoin reitin mieleeni. Me tultiin tuolta”, Julius sanoi ja viittasi kaukaisuuteen.

”Eihän tultu kuin tuolta.”

”Me tultiin pohjoisesta. Eli tuolta”, Julius väitti.

”Jos me jätetään tämä leiripaikka ja eksytään, Lupe tai kukaan muukaan ei löydä meitä enää koskaan”, Helga huokasi.

He istuivat takaisin maahan. Helga asettui makuulle ja tuijotti ylitse liikkuvia pilviä. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja keskittyä ajattelemaan ajatuksia, joista tuli hyvä olo.

”Muistatko sä kun me oltiin mökillä motissa ukonilman jälkeen pari vuotta sitten? Myrsky oli katkonut sähköt ja kaatanut puita tielle. Tajuttiin, että ei voida lähteä kotiin ennen kuin kunta käy sahaamassa ne puut tieltä. Sä lämmitit saunan ja Laura ja Mikko hyppi laiturilta veteen. Ei ollut kiire mihinkään. Se on yksi mun parhaista perhemuistoista”, hän sanoi.

Perhemuistoista. Sana tuntui vieraalta Helgan suussa. Nyt hän oli kuitenkin käyttänyt sitä, noin vain, huomaamattaan. Julius katseli toiseen suuntaan ja pudisteli päätään.

”Miten sä et muista sitä?”

”En mä tiedä. Kai ihmiset vain muistavat eri asioita.”

Helga kohottautui kyynärpäidensä varaan.

”Lapset puhuvat aina teidän kesälomista Tuijan kanssa. Muistatko sä ne sitten?”

”Älä hei nyt taas aloita”, Julius huokasi.

”Mä olen se, joka haalistuu pois perhekuvista. Mä en tule näkymään edes sun sukupuussa. Sun oksalla näkyvät Tuija ja lapset.”

Julius nousi ylös.

”Mä en jaksa riidellä sun kanssasi. Mitä sä oikein haluat mun tekevän?”

”Tuija roikkuu sussa tahallaan. Se hyväksikäyttää sun kiltteyttä ja huonoa omaatuntoa. Sun täytyy vetää sille raja”, Helga sanoi.

Julius paiskasi makuupussin hiekalle.

”Kukaan ei kysy, että mitä mä haluan. Mun täytyy pitää sekä sua ja että Tuijaa tyytyväisenä. En mäkään tätä valinnut. ”

”Eihän sun tarvitsisi ajatella Tuijaa, vaan lapsia.”

”Lapset oireilevat eron takia.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Lapset voivat ihan hyvin. Se on Tuija, joka on saanut sut uskomaan, että ne oireilevat. Ja siksi sä hyvittelet koko ajan joka suuntaan. Olet kuin yksi kävelevä anteeksipyyntö.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Munko syytä teidän ero oli?”

Julius käänsi Helgalle selkänsä ja lähti harppomaan poispäin leiristä.

Helga kiersi kätensä polviensa ympärille ja painoi kasvonsa polviin. Hiki valui pitkin selkää. Aavikko ympärillä ritisi kuivuuttaan. Hän kaivoi kännykän taskustaan. Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Kenttää ei edelleenkään löytynyt, he eivät saisi yhteyttä muuhun maailmaan.

Hän nousi ja tarkisti heidän ruokakassinsa. Sen pohjalla oli vielä muutama säilykepurkki. Vesikanisterissa loiskahti Helgan ravistellessa sitä. Jos Lupe ei palaisi, he voisivat olla vielä yhden yön aavikolla. Heidän pitäisi lähteä kävelemään vuoria kohti heti auringon noustua, silloin olisi viileintä. Hän nousi ja tähyili Juliusta. Tämä seisoi kauempana selin Helgaan. Juliuksen selkää katsoessaan Helga tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hänen mieleensä nousi muistikuva lapsuudesta ajalta, jolloin he vielä asuivat rivitalossa kaupungin laidalla. Hän oli ollut läheisellä lumikentällä rakentamassa lumilinnaa. Hangesta pisti esiin kuivuneita talventörröttäjiä, joita hän keräsi kimpuksi. Linnasta tulisi hänen kotinsa, Helga oli ajatellut. Hän muuttaisi sinne eikä tarvitsisi enää ketään, ei äitiä eikä isää.

Hän oli aurannut yhä lisää lunta linnan luo ja taputellut sitä sileäksi ja kovaksi kerrokseksi seiniin. Äkkiä hän oli havahtunut siihen, että oli jo ilta. Katulyhdyt tuijottivat häntä hämärästä kuin vihamieliset silmät. Tummansininen maailma ympärillä oli muuttunut vieraaksi. Hän ei tiennyt hämärässä, missä suunnassa koti oli. Hän oli juossut hankeen kompastellen ajotien reunaan ja jäänyt siihen seisomaan varmana siitä ettei koskaan enää löytäisi perille. Lumi oli paakkuuntunut lapasiin ja sormet olivat tunnottomat. Hän oli tuntenut kyynelten valuvan poskia pitkin ja vierivän kutittaen kauluksen alle.

Sitten viereen oli pysähtynyt tuttu auto. Isä oli hypännyt ratin takaa ja harpponut hänen luokseen.

”Missä sä olet ollut? Isä on etsinyt sua kaikkialta.”

Helga oli painanut itkuiset kasvonsa isän olkapäälle ja isä oli kantanut hänet autoon lämpimään. Helga ei ollut tiennyt, kummasta hän oli ollut helpottuneempi: siitä että hänet oli löydetty vai siitä ettei isä ollut ollut hänelle vihainen. Hän tiesi kulkeneensa kauemmas kuin hänellä oli ollut lupa.

Kun hän nosti päätään, Julius seisoi hänen vieressään.

”Anna anteeksi”, Helga sanoi hiljaa.

”Anteeksi, että mä suutuin.”

Julius istui hänen viereensä.

”Ei se mitään. Mäkin olen pahoillani.”

”Mä pelkään, että me kuollaan tänne”, Helga sanoi.

Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

”Älä nyt, Julius sanoi ja kiersi käsivartensa hänen harteilleen.

”Odotetaan vaan rauhassa. Kohta Lupe on täällä.”

Helga painautui kiinni Juliukseen.

”Sä tuoksut samalta kuin mun uniriepu lapsena.”

”Eihän me koskaan erota?”

”Ilmankos sä menit mun kanssa naimisiin”, Julius sanoi nauraen.

”Eihän me koskaan erota?”

Julius oli hetken hiljaa.

”Muistatko, kun oltiin Pariisissa häämatkalla ja sä halusit kiinnittää lukon sillankaiteeseen? Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tapaa. Mun mielestä lukko on vastenmielinen rakkauden symboli. Mä kuitenkin halusin tehdä sen sun takia. Ja heitin avaimen Seineen. Siellä se on ja pysyy”, Julius sanoi ja jatkoi:

”Mä olen miettinyt sitä mitä sä sanoit Tuijasta ja lapsista. Sä olet oikeassa.”

”Sä kannat turhaa syyllisyyttä”, Helga sanoi.

”Sitä mä tarkoitin.”

Julius puristi hänen olkapäätään eikä hetkeen vastannut.

”Mä pelkään, että menetän lapset.”

”Et sä niitä voi menettää. Omia lapsiasi.”

Julius painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Helga silitteli Juliuksen hiekkaisia hiuksia.

”Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Helga sanoi.

”Niinkö? Vaikka mä toin sut tänne aavikolle?”

Helga nyökkäsi.

”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?” Helga kysyi.

”Tietysti. Aina on mahdollista aloittaa alusta.”

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa ja venytti varjot pitkäksi. Lämpötila oli alkanut laskea ja Helga veti villatakin päälleen.

”Onkohan Lupelle sattunut jotakin?” Julius huokasi.

”Entä jos se on vaan unohtanut meidät?”

”Meidän pitää pystyttää teltta ennen kuin tulee pimeää. Ja kerätä oksia nuotiota varten.”

He alkoivat järjestellä leiriä uudelleen pystyyn. Puuhastelu sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että se oli heidän hallinnassaan. Vilunväreet kulkivat jo valmiiksi selkäpiitä pitkin kun Helga ajatteli yötä kylmässä teltassa. Julius katkoi kuivien piikkipensaiden oksia mitään puhumatta. He olivat olleet hyväuskoisia hölmöjä kun olivat antaneet Lupen tuoda heidät tänne, Helga ajatteli. Asialle ei kuitenkaan enää mahtanut mitään. Aamulla aikaisin he lähtisivät kävelemään takaisin. Sitten he menisivät hyvään hotelliin, istuisivat uima-altaan reunalla ja joisivat drinkkejä kuten lomalla kuuluikin. He ostaisivat paluulennot ja olisivat pian kotona. Talven pimeys lepäisi kantena kaupungin yllä, mutta tämän kaiken jälkeen se tuntuisi vain rauhoittavalta. Helga kaipasi sitä, että sai istua ikkunassa katselemassa ulkona sinkoilevia lumihiutaleita.

Teltta oli viimein pystyssä ja nuotio sytytystä vaille valmis.

Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Äkkiä Helga tunsi polttavaa kipua sääressään. Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Hän näki maassa mustan skorpionin, joka yritti juosta takaisin kivenkoloon.

”Pysy paikallasi”, Julius sanoi.

Hän otti kenkänsä jalasta ja kohotti sen ylös. Skorpioni ehti kuitenkin perääntyä saksiaan heilutellen ja hävitä kivenkoloon. Helga haukkoi henkeään. Silmissä musteni.

”Mitä me nyt tehdään?”

”Rauhoitu, kulta. Vain muutama skorpionilaji on tappavan myrkyllinen”, Julius sanoi.

”No sepä vasta on lohdullista.”

Julius kaatoi vesikanisterista vettä nenäliinalle ja pyyhki sillä varovasti Helgan sääressä olevaa pistojälkeä.

”Ei näytä pahalta. Suurin osa skorpioninpistoista ei aiheuta mitään vakavia seurauksia. Ja huomenna mä vien sut lääkäriin.”

”Mutta entä jos se oli se tappavan myrkyllinen laji.”

”Ei se ollut”, Julius sanoi ja halasi häntä.

Helga tunsi Juliuksen pulssin hakkaavan paidan alla. Helga puristi silmänsä kiinni ja yritti olla välittämättä kivusta. Jos he antautuisivat pelon valtaan, he eivät selviäisi täältä.

Aavikon yllä leijui sininen hämärä. Taivaalle oli kerääntynyt mustia pilviä, Helga oli tuntevinaan jo ensimmäiset vesipisarat käsivarrellaan. Tuuli tempoili telttakangasta uhkaavasti. Jos nousisi myrsky, teltta olisi heidän ainoa suojansa. Niin ihmismieli toimi, se teki kodin teltastakin jos oli pakko, Helga ajatteli. Jalkaa poltteli ja jomotti. Julius kumartui vähän väliä tutkimaan puremaa.

”Huimaako? Oksettaako?” hän kyseli.

Vaikka mitä Julius skorpioninpuremista tiesi, Helga ajatteli, kunhan uskotteli tietävänsä. Hän yritti hymyillä urheasti vaikka jalkaa särki ja pakotti.

Äkkiä Helga oli näkevinään välähdyksen kaukana viidakolla. Ensin hän luuli, että se oli salama tai että hän oli alkanut nähdä näkyjä.

He pysähtyivät kumpikin katsomaan horisonttiin, sinne missä Julius oli sanonut kylän olevan.

”Näetkö sä saman kuin mä?” Helga sanoi ja nosti kätensä silmiensä suojaksi. Kaukaa nousi hiekkapilvi lähestyvän auton merkiksi.

”Meitä tullaan hakemaan”, Helga huudahti ja oli jo nostamaisillaan kätensä ylös.

Julius laski kätensä hänen kädelleen.

”Odota. Entä jos tulija ei olekaan Lupe?”

Helga ja Julius seisoivat aavikolla ja tähyilivät kaukaisuuteen. Hiekkaa tuntui olevan kaikkialla vaatteiden alla. Pian hämärä vaihtuisi täydeksi pimeydeksi. Helga ei pystynyt seisomaan kunnolla jalalla, johon skorpioni oli pistänyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi hyräillä hiljaa jostain mieleen tullutta lastenlaulua:

”Joka ilta kun lamppu sammuu/ ja saapuu oikea yö...”

Julius nosti kätensä silmiensä suojaksi ja siristi silmiään. Toisessa kädessään hän roikotti isoa machete-veistä.

Jos tulija olisi joku muu kuin Lupe, heillä ei olisi paikkaa mihin paeta, Helga ajatteli. He olivat kaksi hölmöä keskellä aavikkoa. Paikalliset tunsivat sen joka tapauksessa heitä paremmin. Pian pölypilven keskeltä erottui tuttu musta maasturi.

Julius pudotti veitsen hiekalle.

Pölypilvi lähestyi heitä tasaista vauhtia. Lupen auto näytti kiiltelevältä koppakuoriaiselta kyntäessään hiekkaa pitkin. Helga tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut itkeä.

Pian Lupe jo seisoi heidän edessään leveästi hymyillen.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Autoon tuli vika enkä löytänyt kylästä korjaajaa”, hän selitti huolettomasti.

”Etkö olisi voinut lainata autoa joltakulta? Miten saatoit jättää meidät tänne yhden ainoan vesikanisterin kanssa?” Julius sanoi.

”Voi ei, ajattelin että ei teillä ole hätää. Saatte nauttia aavikosta pidempään.”

”Helgaa pisti skorpioni.”

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Voi luoja. Olen pahoillani. Miten voit, kultaseni? Näytähän sitä pistoa”, Lupe sanoi ja kaivoi hansikaslokerosta taskulampun. Hän tutki Helgan sääressä olevaa punoittavaa jälkeä pitkään.

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Mutta vien sinut varmuuden vuoksi lääkäriin. Hypätkää kyytiin”, hän sanoi ja alkoi nostella tavaroita takakonttiin.

Auton ilmastoinnin viilentävä ilma oli kuin silkkiä kasvoja vasten.

”No, pidittekö autiomaassa?” Lupe kysyi ajaessaan.

”En tiedä onko pitää oikea sana”, Helga sanoi.

Hän katseli ohi vilistäviä kaktuksia omituista haikeutta tuntien. Vaikka yö oli ollut kylmä, autiomaassa he olivat olleet ajattomuudessa, niin kuin he olisivat kelluneet selällään tähtien keskellä. Ristiriidat olivat etääntyneet ja kutistuneet kuten maapallo, joka näytti avaruudesta katsottuna vain hehkuvalta lasikuulalta.

”Se oli hieno kokemus”, Julius vastasi.

”Jos skorpioninpistoa ja koko päivän odotusta ei lasketa.”

Lupe vilkaisi häntä peruutuspeilin kautta ja virnisti.

”Gringot! Teidän pitäisi karaista itseänne.”

”Me emme tulleet tänne kuolemaan niin kuin se vanha gringo Fuentesin romaanissa”, Julius sanoi.

”Katsos, tehän tunnette meksikolaista kirjallisuutta”, Lupe sanoi ja kohotti kulmiaan.

”Aavikon salaisuus onkin siinä, ettei mitään mysteeriä ole”, hän jatkoi.

”Ja se se vasta onkin mysteeristä.”

Matka takaisinpäin oli pidempi kuin Helga muisti. Etuvalot leikkasivat kiilat pimeään. Auto pomppi kuopissa ja jäi välillä sutimaan. Siitä huolimatta Helgalla oli kotoisa olo niin kuin lapsena, kun he ajoivat mökiltä kotiin, ulkona salamoi ja autoradiossa soi rautalankarokki, jota isä rakasti. Auto oli tuntunut silloin turvallisimmalta paikalta maailmassa. Lupe hyräili hiljaa, käänsi rattia tottuneesti kuin ralliautoilija eikä ollut töyssyistä moksiskaan.

”Onko kylässä edes lääkäriä? On jo myöhäkin”, Julius sanoi.

”Älkää huoliko, minä tunnen tohtorin. Hän on aina tavattavissa”, Lupe sanoi.

Pian kylän valot erottuivat vuoren rinteestä oranssina helminauhana. Tie nousi jyrkästi ylös ja mutkitteli. Julius tarttui Helgan käteen ja puristi sitä lujasti.

Lupe pysäytti auton matalan talon eteen ja koputti. Kesti pitkään ennen kuin ovi avattiin. Sen takana seisoi harmaahiuksinen, ystävällisen näköinen ja ahavoitunut vanhus. Lupe selitti naiselle jotakin nopealla espanjalla. Nainen nyökytteli ja vilkuili Helgaa. Sitten hän viittoili heitä peremmälle. He tulivat jonkinlaiseen olohuoneen ja vastaanoton välimuotoon. Katossa palavia halogeenilamppuja vasten pörisi kärpäsiä.

Vanhus nosti lasit silmilleen ja pyysi Helgaa näyttämään skorpioninpistoaan. Helga kääri housunlahkeensa ylös. Vanhus tarkasteli pistoa mietteliäästi ja puristeli sitten Helgan jalkaa eri paikoista kysellen, oliko hänellä ollut pahoinvointia tai kuumetta. Lopulta vanhus kääntyi kaivelemaan takanaan olevaa kaappia ja laski Helgan käteen pillerilätkän.

”Ota näitä aamuin illoin viikon ajan”, Lupe käänsi.

”Mitä ne ovat?”

”Tohtori on hoitanut satoja skorpioninpuremia, voit luottaa häneen.”

Kylä oli korkealla ja ohut ilma tuntui jomotuksena ohimoissa. Katuja reunustavat talot näyttivät puoliksi sortuneilta tai hylätyiltä.

”Tämä paikka oli hopeakaivosten ehtymisen jälkeen pitkään lähes aavekaupunkina. Nyt turismi on vetänyt tänne lisää asukkaita. Paikalliset uskovat, että maan alla liikkuu yhä El Jergas -niminen aave, joka houkutteli kaivosmiehiä pimeisiin käytäviin ja luoliin. Tarinoiden mukaan aave johdatti usein myös uuden hopeasuonen luo”, Lupe selitti.

Kun hän vihdoin parkkeerasi auton hotellin eteen, oli jo myöhä. Hotelli oli sama, jossa he olivat yöpyneet ennen aavikkoretkeä. Rakennus vaikutti autiolta, yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoja.

Unelias mies vastaanottotiskin takana tuijotti pientä matkatelevisiota. Huoneen nurkassa oli muovinen Neitsyt Maria -patsas, jonka ympärille oli kiedottu sateenkaaren väreissä vilkkuva jouluvalosarja. Mies vilkaisi heitä, nousi ylös irrottamatta katsettaan televisiosta ja lykkäsi heille huoneen 13 avaimen. Samassa huoneessa he olivat yöpyneet edelliselläkin kerralla. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui yksinäistä aasin hirnuntaa. Julius sulki ikkunan ensi töikseen. Sitten hän työnsi laturin pistorasiaan ja käynnisti kännykkänsä. Se piippaili äkäisesti viestien merkiksi.

Helga sulkeutui kylpyhuoneeseen ja seisoi kuuman suihkun alla. Tuntui luksukselta levittää iholle saippuaa. Pian vesi alkoi kuitenkin viiletä ja hän kiersi hanan pettyneenä kiinni. Helga istui sängylle pyyhe hiustensa ympärille käärittynä. Julius nojasi tyynyihin ja hörppi olutta. Kännykkä oli samalla paikalla mihin tämä oli sen laskenut.

”Pitäisikö sun lähettää lapsille viesti, että olet kunnossa”, Helga sanoi.

”Äh, eihän mitään ole edes tapahtunut. Sitä paitsi kotona on vasta aikainen aamu. Lapset nukkuvat.”

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

Helga tajusi Juliuksen olevan oikeassa. Oli niin kuin he olisivat eläneet eri ajassa kuin muu maailma.

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

”On outoa, että se jätti meidät aavikolle koko päiväksi. Ehkä sillä on jotain hämäriä sivubisneksiä. Jos se on kuljettanut meitä mukanaan esiliinana etteivät sotilaat pysäyttäisi sitä tiellä.”

Julius kohautti olkapäitään.

”En usko. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Helga huokasi.

”Ja onhan se hyvä tarinankertoja. Ajattele, miten tylsää meillä olisi ollut ilman sitä.”

Helga makasi yöllä pitkään valveilla. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta uni ei ottanut tullakseen. Skorpioninpistoa ei enää särkenyt, ehkä tohtorin antamat lääkkeet todella toimivat, mitä ne sitten sisälsivätkään. Öisen taivaan yli kaartui kirkas tähtitaivas. Linnunrata tuntui olevan Meksikossa lähempänä kuin muualla. Jossain hirnui yksinäinen aasi. Tuntui hyvältä maata siinä Juliuksen tasaista hengitystä kuunnellen.

Hän muisti viimeisen kerran kun he olivat tavanneet Jaakon kanssa. Jaakko oli odottanut häntä hymyillen Kappelin pöydässä näyttäen siltä, että kuvitteli tapaamisen olevan jonkin alku. Helga oli istuutunut Jaakkoa vastapäätä takkiaan riisumatta. Heidän välissään oli ollut lasisessa maljakossa kuihtunut, punainen ruusu. Kun tarjoilija oli tuonut ruokalistat, Helga oli työntänyt ne pois.

”Jaakko, me ei voida nähdä enää. Halusin tulla sanomaan sen kasvotusten”, hän oli sanonut.

”Mutta miksi? Eihän mitään ole tapahtunut?”

”Juuri siksi.”

Jaakko oli katsonut häntä silmät täynnä surua. Sinä hetkenä Helga oli ajatellut, että hän voisi rakastaa myös Jaakkoa, mutta valitsisi silti Juliuksen. Aina Juliuksen.

”Ole Jaakko kiltti, anna olla.”

Hän oli noussut ja kävellyt ovelle. Hän oli tuntenut Jaakon katseen selässään vielä ulkonakin. Oli satanut lunta ja puihin oltiin ripustamassa jouluvaloja.

Julius mutisi hiljaa unissaan. Taivaalle oli noussut suuri, kylmää valoa hohtava kuu. He olivat tulleet siihen kohtaan matkaa, jossa horisontti alkaa taas nousta esiin ulapan takaa, Helga ajatteli. Pian heidän pitäisi palata. Heidän lähtiessään oli tuntunut, että kaikki oli umpikujassa. Heidän välissään oli ollut liikaa hiljaisuutta. Helga tajusi oivaltaneensa aavikolla, että sitä piti oppia vain sietämään, sillä joidenkin asioiden edessä sanat olivat voimattomia.

Helga liukui huomaamattaan uneen, jossa hän istui lapsuuden olohuoneen vihreällä, nypyläpintaisella sohvalla. Äidin ja isän varjot liukuivat seinällä, hän kuuli miten he huusivat toisilleen. Helga oli taas pikkutyttö ja painoi käsiä korvilleen. Äänet eivät kuitenkaan vaimentuneet. Silloin hän tajusi, että ne kuuluivat hänen päänsä sisältä.

”Hiljaa”, hän sanoi äidille ja isälle.

”En tarvitse teitä enää.”

Äiti ja isä pysähtyivät paikoilleen ja kääntyivät katsomaan häntä. Heidän hahmonsa haalistuivat hitaasti kuin valokuvat auringossa ja hävisivät lopulta kokonaan.

Hän hätkähti hereille. Julius nukkui vielä. Oli aivan hiljaista.

Helga nousi istumaan ja venytteli pitkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli hyväntahtoista ja kevyttä, sellaista jonka sisällä oli turvallista olla.

Hän laski jalkansa maahan ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli jo noussut, taivas kattojen yläpuolella oli indigonsininen. Helga nousi ja avasi ikkunan. Ulkoa tulvi makeaa kukkien tuoksua. Hän huomasi pihan kaktusten puhjenneen yön aikana lilaan kukkaan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Helga ja Julius yöpyvät aavikolla ja käyvät yön hiljaisuudessa läpi suhdettaan. Aamun tultua pois noutavaa kuskia ei kuulukaan.

Helga kaivoi kännykän taskustaan ja naputteli Juliukselle viestin. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään vailla päämäärää pitkin katuja. Muutaman korttelin päässä vastaan tuli pitkä kulkue. Helga jäi seinän viereen seisomaan päästääkseen ihmiset ohitseen. Joukon edellä kulki mustiin pukeutuneita naisia. Kulkueen keskeltä erottui puinen hauta-arkku, jota miehet kantoivat. Arkun päälle oli laskettu palmunlehvä ja kauhtunut stetsonhattu. Hatussa näkyivät vielä elettyjen päivien jäljet läikkinä ja ryppyinä.

Kun Helga astui hotellin aulaan, hän näki Juliuksen heti. Tämä istui avonaisen ikkunan edessä viinilasi edessään.

”Missä sä olet ollut?” Helga kysyi istuutuessaan Juliusta vastapäätä.

Julius kohautti harteitaan.

”Museossa. Ja sitten tapasin Lupen ja kävimme yhdessä ostamassa varusteita.”

”Mitä varusteita?”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne?"

”Makuupussit. Teltan. Vesikanisterin. Tulitikkuja. Veitsen. Autiomaata varten.”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne? Siellä voi olla skorpioneja ja kalkkarokäärmeitä.”

Julius nyökkäsi.

”Lupe tietää kyllä mihin se meidät vie.”

He olivat hetken hiljaa.

”Mitä se eilinen puhe oikein oli?” Julius sanoi sitten ja siemaisi viiniänsä.

Helga katsoi ulos ikkunasta.

”Musta tuntuu, että me eletään keskenämme eri elämää”, hän sanoi.

”Mulla on ikävä sua. Mulla on ikävä meitä. Sitä yhteyttä, joka meillä alkuaikoina oli”, hän jatkoi.

”Kuka se Jaakko sitten oikein on?”

”Se ei liity tähän.”

”Miksi sä sitten otit sen puheeksi? Onko sulla suhde sen kanssa?”

Helga pudisteli päätään.

”Mitä meille susta oikein on tapahtunut?”

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Ehkä me ollaan kumpikin muututtu”, Julius sanoi.

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Haluatko sä erota?”

”Mä en tiedä mitä mä haluan”, Julius huokasi.

”Mä en jaksa koko ajan analysoida meidän suhdetta. Siitä on tullut rasittava kolmas pyörä.”

Helgan kurkkua kuristi. Taas se oli siinä, tunne siitä että kaikki oli vain typerää väärinkäsitystä. Pitäisi vain löytää oikeat sanat, jotka korjaisivat kaiken.

”Julius, anna mä selitän.”

”Äh, mä en nyt jaksa puhua.”

”Mennään sinne autiomaahan”, Helga kuuli sanovansa.

Aamulla Lupe odotti heitä aulassa vihreään liiviin ja maastohousuihin sonnustautuneena. Auton takakontti oli lastattu täyteen tavaraa.

”San Luis Potosiin on monen tunnin ajomatka”, Lupe sanoi.

”Tehkää olonne mukavaksi.”

Julius nukahti melkein heti. Helga katseli ikkunan takana näkyviä vuoria ja yritti miettiä, mistä heidän välillään oleva hiljaisuus oli oikein saanut alkunsa. Se oli kuin piikkipallo, joka pyöri pitkin katuja ja keräsi mukaansa yhä lisää kuivuneita oksia ja roskaa. He olivat kumpikin alkaneet vältellä vaikeita aiheita. Julius oli sopinut lastensa asioista Tuijan kanssa ja kertonut niistä hänelle vasta sitten kun oli ollut pakko. Helga oli niellyt pettymyksensä ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Hän vilkaisi Juliusta, jonka pää oli painunut hänen olkaansa vasten. Nukkuessaan Julius näytti nuoremmalta, siltä kuin tämä oli näyttänyt heidän tavatessaan. Kunpa kaiken ikävän heidän väliltään saisi pyyhittyä pois niin kuin rypyt nukkuvan kasvoilta. Juliuksen silmät näyttivät liikkuvan suljettujen silmäluomien alla. Hän näki unta, joka pysyisi Helgalta suljettuna.

Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia.

Helga katseli okranpunaisena pöllyävää maisemaa. Tämä oli maa, jossa ihmisiä katosi jäljettömiin, hän ajatteli. Heidän ongelmansa tuntuivat sen rinnalla mitättömiltä. Täällä he näyttivät luultavasti varakkaalta gringopariskunnalta, sellaiselta, joka järjesti rentoja grillijuhlia puutarhassaan ja ajeli isolla autolla. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia. Mutta mitä onni lopulta oli, Helga mietti auton kiivetessä vuoristotietä ylöspäin. Ehkä se oli merkityksellisyyden tunnetta, sitä että koki kuuluvansa johonkin.

Älkää antako sen mitä ei ole, pilata sitä mitä on, Helga muisti Jaakon sanoneen. Jaakko oli ollut oikeassa. Elämän rinnalla eli aina rinnakkaistodellisuus, jossa asiat olivat menneet toisin.

Todellisuus, jossa he olisivat tavanneet jo paljon aiemmin ja saaneet yhdessä lapsia. Mutta mistä sitä tiesi jos he olisivat siinä tarinassa päätyneet eroon. Lopulta oli vain siedettävä kaiken sattumanvaraisuutta.

Lupe oli levittänyt kartan etupenkille. Tie halkoi maisemaa, joka alkoi vähitellen muuttua yhä karummaksi. Aina välillä Lupe pysähtyi katsomaan karttaa ja mutisi itsekseen.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti.

”Real de Catorce on vanha hopeakaupunki”, Lupe selitti ajaessaan. ”Nyt se on lähes hylätty. Mutta turistit tuovat sinne rahaa.”

”Miksi turistit haluavat tulla hylättyyn kaupunkiin?”

”Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin tyhjyys. Intiaanit uskoivat, että koko universumi luotiin aavikolla”, Lupe selitti.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti. Auto sukelsi pimeään tunneliin. Pimeys jatkui jatkumistaan. Odottiko sen päässä ero? Sana oli kova ja terävä, sellainen, joka repisi kaiken rikki.

Helgan henkeä alkoi äkkiä ahdistaa. Hänen olisi päästävä ulos.

”Lupe, pysäytä”, hän huusi heti auton syöksyessä takaisin valoon.

Lupe kurvasi tien laitaan. Julius näytti heränneen. Helga astui ulos autosta ja nojasi käsiään reisiinsä. Ilma ulkona oli lämpöisempää kuin autossa. Vuorelta puhaltava tuuli tuntui lempeältä kasvoja vasten.

”Tältä tieltä ei voi kääntyä takaisin”, Lupe sanoi autosta.

Hotellihuoneen ikkuna oli raollaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Sisään virtaava vuoristokaupungin ilma oli raikasta ja viileää.

Julius katseli miten Helga sulloi tavaroita takaisin laukkuunsa. He olivat yöpyneet pienessä majatalossa, jonka pihalla aasi äänteli surumielisesti. Lupe oli kertonut, että täydenkuun aikaan kaikki kaupungin aasit kerääntyivät läheiselle torille hirnumaan. Sen täytyi olla kamalaa. Aasin ääni oli korkeampi kuin hevosen, siinä oli viiltävää inhimillisyyttä.

Kun Helga meni kylpyhuoneeseen, Julius kaivoi kännykän esiin ja näpytteli salamannopeasti viestin Tuijalle. Hei, miten Laura voi? Tuija oli edellisenä iltana tekstannut, että Lauralla oli flunssa. Helga suuttuisi jos huomaisi hänen tekstaavan ex-vaimolleen.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu.

Helgan valittelema ulkopuolisuuden tunne oli kuin monipäinen lohikäärme. Aina kun yhden pään sai katki, nousi jostakin seuraava.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu. Ja jos hän jättäisi vastaamatta, Tuija syyttäisi häntä tapansa mukaan välinpitämättömyydestä.

Kun he olivat eronneet, Tuija oli saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Julius oli sanonut Helgalle vievänsä roskat ja seissyt vesisateessa roskakatoksen alla puhelin korvallaan ja rauhoitellut linjan päässä itkevää Tuijaa. Julius oli tiennyt Helgan odottavan häntä takaisin höyryävän aterian ja viinipullon kanssa. Oli kaiken kukkuraksi Helgan syntymäpäivä. Siinä kengät märkinä seistessään hänestä oli tuntunut, ettei hän selviäisi kahden vaimon loukostaan.

”Tuija, mä haen lapset meille”, hän oli sanonut lopulta.

”Meille”, Tuija matki ja purskahti entistä kovempaan itkuun.

Julius oli vaihtanut puhelimen korvalta toiselle ja ajatellut, että oli mahdotonta miellyttää kumpaakin vaimoa. Jos hän hakisi lapset heille, Helga ei ehkä sanoisi mitään, mutta valittaisi seuraavassa riidassa ettei häneltä ollut taaskaan kysytty mitään. Jos hän taas sanoisi Tuijalle, että heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja että hänen piti mennä, Tuija suuttuisi ja pitäisi viikkotolkulla mykkäkoulua. Jos Tuijan kiukku äityisi pahaksi, tämä ei ehkä enää antaisi lapsia hänelle. Mitä hän silloin voisi tehdä – mennä poliisien kanssa oven taa lapsia vaatimaan? Lapsetkin jo pelästyisivät. Sitten Tuija oli rauhoittunut ja sanonut menevänsä nukkumaan. Helga oli istunut pöydän ääressä jäähtyneen risoton ja lämmenneen kuohuviinipullon kanssa.

Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään.

Kun Helga sitten oli alkanut puhua yhteisestä lapsesta, Julius oli aluksi kavahtanut koko ajatusta. Hän oli pelännyt vauvan romahduttavan vaimojen välisen hauraan tasapainon lopullisesti. Ajatus yhteisestä lapsesta oli kuitenkin alkanut pian tuntua järkevältä. Ehkä yhteinen lapsi sitoisi heidän uuden ja eriparisen perheensä yhteen. Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään, sillä Tuija oli tullut raskaaksi heti, jo melkein pelkästä ajatuksesta. Sitä hän ei tietenkään voinut Helgalle sanoa. Lopulta he olivat istuneet lapsettomuusklinikan lääkärin huoneessa, jonka lattialla oli valkoinen karvamatto kodikkuuden merkitsijänä. Julius oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kun lääkäri oli antanut tuomionsa: Helga ei koskaan voisi saada omaa lasta endometrioosinsa takia. Julius ei muistanut seuraavista päivistä jälkikäteen kuin Helgan itkukohtaukset. Hän oli istunut hiljaa olohuoneen sohvalla ja tuntenut olevansa syypää kaikkeen.

Pihalta kuului taas aasin hirnuntaa. Ajatus Meksikon matkasta oli ollut alun perin yhteinen. He olivat jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta irtiotosta, sillä häämatkakin oli aikoinaan jäänyt tekemättä Mikon korvatulehduskierteen takia ja sitten koko asia oli vain jäänyt.

Lupe odotti heitä jo varmasti alhaalla. Siinä naisessa oli jotakin häiritsevää. Vaikka Lupe oli Juliusta ainakin kymmenen vuotta vanhempi, tämä huokui outoa sensuellisuutta. Oli niin kuin Lupe olisi koko ajan nähnyt enemmän kuin antoi ymmärtää. Julius oli kuitenkin pohjimmiltaan uskollista tyyppiä.

Hän oli jo varhain tullut siihen tulokseen, että yhdessäkin naisessa oli riittävästi hommaa.

”Mennäänkö sitten”, Helga sanoi.

”Oletko sä varma, että haluat lähteä autiomaahan?”

”Totta kai. Onhan sulla päähine mukana?”

Julius seurasi vaimoa peilikuvan kautta. Hän oli kuvitellut tuntevansa Helgan, mutta täällä hän oli tajunnut että vaimolla oli oma, häneltä suljettu elämänsä. Mitä vaimo oli oikein tarkoittanut puhuessaan siitä lavastajasta?

Lupe hyppäsi autostaan heidät nähdessään ja hymyili leveästi. He pakkautuivat mitään puhumatta takapenkille. Lupe kaasutti pian pitkin vuorenrinnettä kiemurtelevaa hiekkatietä pelottavan kovaa vauhtia.

Auto pomppi kuopissa niin että pää oli osua vähän väliä kattoon. Autiomaa levittäytyi alhaalla heidän eteensä kuin kangastus. Ilma väreili sen yllä kuumuudesta vaikka oli vasta aamupäivä. Siellä täällä törrötti miehenmittaisia kaktuksia.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli. Länsimainen pariskunta matkalla aavikolle puimaan aviollisia ongelmiaan. Kuvasta puuttui vain se, että he eksyisivät ja amerikkalainen helikopteri pörräisi pelastamaan heidät janoon nääntymiseltä. Tosielämässä kukaan ei kuitenkaan osaisi etsiä heitä. Julius oli varmuuden vuoksi tekstannut Tuijalle heidän koordinaattinsa. Jos hänestä ei kuuluisi, ainakin Tuija osaisi ihmetellä asiaa. Julius koetti painaa mieleen reitin Lupen ajaessa kapeaa hiekkatietä yhä pidemmälle aavikolle.

”Huichol-intiaanit vaeltavat tänne etsimään pyhää peyote-kaktusta. He käyttävät sitä seremonioissaan. Länsimaiset ihmiset ovat aina tulleet Meksikoon etsimään mystiikkaa. 1960-luvulla täällä hengasi psykedeliasta innostuneita amerikkalaisia muusikoita ja hippejä”, Lupe selitti.

Hän pysäytti auton vanhan nuotiopaikan kohdalle niin että hiekka pöllysi.

”Intiaanit yöpyvät tässä vaelluksellaan”, Lupe sanoi.

”Tämä saa siis kelvata teillekin.”

Julius silmäili ympyräksi aseteltuja kiviä ja aluskasvillisuudesta raivattua teltanpaikkaa. Hän oli varma, että leiri oli lavastettu ja sille tuotiin nimenomaan heidänlaisiaan turisteja, muttei sanonut mitään. Lupe kaivoi auton takakontista esiin makuupussit, kolisevan säkin, jossa oli teltta, vesikanisterin, tulitikkupuntin, ison machete-veitsen ja kassillisen täynnä hedelmiä ja säilykkeitä. Aurinko porotti jo kuumasti ja nostatti hien otsalle.

”Tulen hakemaan teitä huomenna. Muistakaa pystyttää teltta ajoissa. Yöt ovat kylmiä vaikka sitä ei nyt uskoisikaan”, Lupe sanoi.

”Mitä meidän oikein on tarkoitus täällä tehdä?”

”No ainakin kannattaa kerätä oksia nuotiota varten. Hasta luego!”

Lupe hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Julius seurasi katseellaan auton nostattamaa hiekkapilveä. Autiomaa heidän ympärillään ritisi niin kuin siellä olisi liikkunut jokin näkymätön voima.

Telttakepit eivät tahtoneet pysyä pystyssä hiekalla. Julius setvi naruja ja Helga piteli tuulessa liehuvaa kangasta. Kun he vihdoin saivat teltan pystyyn, yksi kepeistä kaatui ja rakennelma lässähti kasaan.

”Voi hemmetti, Helga sanoi ja vajosi istumaan.

”Miksi me oikein ollaan täällä?”

”Nouse nyt ylös siitä, muru. Meidän on selvittävä tästä yhdessä”, Julius sanoi.

”En saa yksin telttaa pystyyn.”

Julius vilkuili Helgaa heidän lyödessä keppejä maahan ja selvitellessä naruja. Helga näytti keskittyneeltä. He kokosivat telttaa mitään puhumatta, toistensa liikkeitä seuraten.

Vihdoin teltta oli pystyssä. Sen katto oli hieman vinossa, mutta se saisi kelvata. Julius otti pitkän machete-veitsen ja alkoi leikata kuivuneita piikkipensaiden oksia nuotiota varten. Helga raahasi oksia leiripaikalle. Kun Julius pudotti veitsen maahan juodakseen, Helga jatkoi työtä.

Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli.

Oli tukahduttavan kuuma. He istuivat telttakankaan alle varjoon syömään hedelmiä. Helgan poskilla näkyi hiekanmuruja. Heidän ympärillään sirisi ja surisi. Ilma väreili kaktusten yllä. Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli. Ehkä ihminen ei ylipäätään selviä maailmassa yksin, se oli vain yksi läntisen maailman illuusioista. Siinä heidän istuessaan Juliuksesta tuntui vahvasti, että he olivat aavikolla vieraina. Heidän olisi kunnioitettava tuntematonta maailmaan ympärillään.

Hämärä laskeutui autiomaan ylle niin kuin joku olisi kaatanut sitä purkista. Ensin maisema liekehti opaalinvärisenä, sitten valo sammui ja tähdet syttyivät taivaalle. Nuotio paloi rätisten. Liekit loivat heidän ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella aavikon tuntemattomat voimat pysyttelisivät. He istuivat vierekkäin nuotion lämmössä. Ilma oli muuttumassa kostean kylmäksi.

”Me ollaan nyt kaikkein kauimpana ja lähimpänä kotia”, Helga sanoi ja kiersi kätensä polviensa ympärille.

”Tällä tavalla meidän esiäidit ja esi-isätkin ovat eläneet. Istuneet nuotiolla iltaisin, etsineet ruokaa päivisin ja yrittäneet selvitä päivästä toiseen.”

”Meidän esivanhemmilla on vain ollut vähän kylmemmät oltavat. Luoja tietää miksi sinne pohjoiseen on oikein pitänyt mennä”, Julius naurahti.

Hän näki mielessään luolassa kyyhöttävän muinaisen perheen. Mies, nainen ja lapsia. Sellainen uusperhe kuin heillä olisi ollut siihen aikaan mahdottomuus, paitsi jommankumman vanhemman kuoleman kautta. Uusi kumppani olisi silti ehkä hyljeksinyt lesken jälkikasvua.

Kaukana aavikolla erottui valonvälkähdys. Julius nousi seisomaan ja tähyili pimeyteen. Jos joku nyt tulisi nuotiolle ja kävisi heidän kimppuunsa, he eivät voisi tehdä mitään. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Valopiste eteni kauempana, ehkä se oli vain auto, jonka kyydissä istui humalaisia kyläläisiä.

Julius istui takaisin nuotion äärelle.

”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

”Musta tämä toimii hyvin näin”, Julius sanoi liekkejä katsellen.

”Miten?”

”Että ei puhuta mitään. Ollaan hiljaa.”

”Ei me voida pakoilla täällä loputtomiin. Joskus meidän on palattava kotiinkin.”

”Hyvä on. Kertoisitko sä lopulta, miksi sä otit sen Jaakon puheeksi?”

Helga ei vastannut.

”Mulle tulee tästä kaikesta mieleen se näytelmä, jossa sä esitit katkeraa ja riitelevää vaimoa.”

”Ai Kuka pelkää Virginia Woolfia?”

”Niin, juuri se. Näytöksen lopussa vaimo käy naimassa nuoren miehen kanssa. Ja aviomies lukee sinä aikana kirjaa. Niinkö sullekin kävi?”

”Äh, lopeta. Ei tapahtunut mitään sellaista.”

”No mitä sitten tapahtui?”

”Me ollaan Jaakon kanssa vain ystäviä. Me jutellaan.”

”Juttelette? Mitä muuta me sitten tehdään kuin jutellaan päivästä toiseen samoista asioista?”

”Mutta me ei puhuta siitä mistä pitäisi. Me kierretään hiljaisuutta sanoilla.”

Julius viskasi uuden oksan nuotioon. Helgalle ei riittänyt mikään. Ei edes se, että he puivat suhdettaan lakkaamatta. Heidän olisi pitänyt puhua vieläpä oikealla tavalla. Hän tunsi itsensä näytelmän petetyksi aviomieheksi, joka vain poltteli piippuaan vaimon pannessa vierasta miestä hänen silmiensä edessä.

”Nyt riittää. Pidätkö sä mua ihan pellenä? Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, niin ollaan sitten hiljaa”, hän kivahti.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella?" 

Helga pomppasi seisomaan niin että hiekka pöllähti ja tuijotti häntä.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella? Tajuatko sä, miten ulkopuoliseksi mä tunnen itseni sun ja Tuijan elämässä?”

”Ei ole mitään mun ja Tuijan elämää.”

”Onpas. Teillä on lapset”, Helga sanoi.

”Aina sä jauhat ulkopuolisuudesta. Mulla se vasta on sisäpuolinen olo teidän naisten keskellä. Te olette kuin kaksi sukkaa repivää terrieriä. Ja mä olen se sukka.”

Helga käänsi hänelle selkänsä ja marssi teltan luo. Julius kuuli miten Helga nyki vetoketjua ja ryömi sisälle telttaan. Tuli aivan hiljaista. Tähdet kimmelsivät taivaalla kuin jääkiteet. Nuotio ritisi ja kipinöi Juliuksen edessä.

”Tule Helga nyt takaisin”, hän huusi teltalle. ”Onhan tää nyt älytöntä riidellä keskellä autiomaata.”

Vastausta ei kuulunut. Julius nousi ja käveli teltalle.

”Kop kop”, hän sanoi.

Kun Helga ei vastannut, hän veti vetoketjun varovasti auki. Helga kyyhötti kädet polvien ympärillä teltassa ja itki.

”No, älä nyt”, Julius sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan. Hän pyyhkäisi sillä Helgan poskia ja ojensi sen sitten tälle.

”Tule, otetaan koko juttu ihan alusta.”

Helga istui makuupussiinsa kääriytyneenä nuotion vieressä.

”Muistatko kun sä olit lasten kanssa mökillä ja Laura tuli kipeäksi? Ja sitten Tuija ajoi sinne”, hän aloitti hiljaa.

”Tuija oli huolissaan, ja mä en löytänyt mökiltä särkylääkkeitä.”

”Mä ymmärsin sen kyllä. Mutta arvaa miltä musta tuntui kun te olitte kaikki neljä mökillä?”

Julius kohensi tulta. Hän muisti hyvin sen illan. Itse asiassa Tuija oli halunnut juoda mökillä viiniä, tullut humalaan ja alkanut itkeä. Tuija oli pyydellyt häntä viereensä nukkumaan, mutta Julius ei ollut suostunut. Tuijan nukahdettua hän oli istunut kuistilla ja tuntenut pettäneensä sekä nykyisen että entisen vaimonsa.

”Mä pyysin sua silloin mukaan mökille, mutta sä et lähtenyt. Sulla oli muuta tekemistä.”

”Samana iltana oli Kuka pelkää Virginia Woolfin karonkka. Se oli mulle tärkeää. Ja mähän pyysin sua sinne. Mutta sä halusit mökille lasten kanssa. Mäkin tunsin itseni hylätyksi.”

”Olitko sä siellä karonkassa sen Jaakon kanssa?”

”Jaakko on lavastaja. Me ei saatu taksia ja jäätiin teatterille jatkoille. Juotiin viiniä ja juteltiin. Jaakolla oli kanssa parisuhdekriisi päällä. Istuttiin sen näytelmän kulisseissa kaksistaan. Ja sitten me suudeltiin.”

Julius viskasi risuja liekkeihin.

”Mä aloin äkkiä tuntea itseni siksi näytelmän Marthaksi. Katkeraksi ja yksinäiseksi. Mä en halunnut olla niin kuin se. Tajusin, että sua ja mua yhdistää jokin paljon suurempi. Niin kuin se pojan haamu yhdistää näytelmässä avioparia. Silloin mä sanoin Jaakolle hyvää yötä ja lähdin. Mä kävelin koko matkan kotiin vaikka räntää pyrytti päin naamaa”, Helga sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Miksi sä et voinut soittaa mua sinne mökille?” hän jatkoi sitten.

”Olisin mäkin voinut tuoda Lauralle lääkkeitä.”

Julius oli hiljaa.

”Laura itki äitinsä perään. Minkä minä sille mahdoin.”

”Musta tuntuu, että mulle ei ole tilaa sun lasten elämässä.”

”Älä nyt. Ei se ole totta”, Julius sanoi ja rykäisi.

Ehkä Helga oli oikeassa.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

”Mä muistan miten makasin lapsena peiton alla kun isä ja äiti riitelivät. Joka kerta riidan jälkeen äiti istui sängynlaidalla ja puhui. En ymmärtänyt muuta kuin että isä oli sen mielestä jotenkin paha. Sitten se jätti mut yksin pimeään. Kun mä ajattelin sua, Tuijaa ja lapsia mökillä, mulla oli yhtä yksinäinen olo kuin lapsena. Mä olisin halunnut niin kovasti oman perheen”, Helga sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihalla.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

Julius kiersi käsivartensa Helgan olkapäiden ympärille.

He istuivat hiljaa autiomaan tiheä pimeys ympärillään.

Nuotion valokiilan ulkopuolelta kuului rasahdus. Julius hätkähti. Rapiseva ääni lähti kiertämään heitä hitaasti. Julius hapuili hiekassa lojuvan machete-veitsen käteensä. Helga painautui lähemmäs häntä.

”Se on varmaan jokin eläin”, Julius kuiskasi. Hänen pulssinsa hakkasi. Helga painautui kiinni Juliuksen olkapäähän.

”Entä jos Lupe ei haekaan meitä huomenna pois täältä?” Helga sanoi hiljaa.

”Kyllä Lupe tulee”, Julius vastasi vaikka ei ollut asiasta niinkään varma.

Machete-veitsen kahva tuntui viileältä kädessä.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga käyvät läpi parisuhdettaan helteisessä Meksikossa. Helga kipuilee lapsettomuutensa kanssa. Suhdetta kiusaa myös Juliuksen ex-vaimo Tuija.

Kun Helga heräsi, hän kuvitteli unen ja valveen rajamailla olevansa heidän tutussa Töölön kodissaan. Sitten hän näki ikkunaluukkujen välistä tulvivan auringonvalon ja muisti olevansa Mexico Cityssä.

Helga työnsi ikkunaluukut auki ja jäi seisomaan ikkunaan. Kaupunki oli jo hereillä, se nukkui tuskin koskaan. Kadulla kulki lihavartaita ja maissintähkiä kärryissä työntäviä miehiä, autot tööttäilivät tiellä ja pulut kurluttivat katonrajassa.

Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin.

Helga sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi kasvonsa aurinkoon. Miten hän olikaan kaivannut valoa ja lämpöä. Tänne aurinkokin näytti pohjolan pimeyttä paenneen. Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin. Kerrankin heillä olisi aikaa kulkea rauhassa kylästä ja kaupungista toiseen.

”Tule takaisin tänne”, Julius sanoi sängystä.

”No, tule nyt.”

Helga asettui vuoteelle kiinni Juliukseen. Juliuksen iho oli hänelle tuttu, kaikki miehessä oli jo kuin osa häntä itseään. Siinä heidän maatessaan saattoi kuvitella, että he olivat vastarakastunut pariskunta eikä maailmassa ollut kuin he kaksi. Juliuksen käsi liukui hänen paljasta selkäänsä pitkin alemmas. Miten ihanaa oli, että heillä ei ollut kiire minnekään, Helga ajatteli.

Samassa Juliuksen kännykkä piippasi. Helga vetäytyi irti hänestä ja kääntyi selälleen. Viesti oli varmaan Tuijalta. Kenties tämä tiedotti, että lapsilla oli nuha tai yskä. Julius huokasi ja tarttui kännykkäänsä.

Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?

”Se on Lupe. Hän odottaa meitä aulassa”, Julius sanoi.

”Lupe? Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?”

”Totta kai me mennään. Missään muualla maailmassa ei voi nähdä miljoonia monarkkiperhosia yhtä aikaa”, Julius sanoi.

Helga nousi pettyneenä sängystä ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen.

Lupe nosti heidän matkalaukkunsa mustan maasturinsa takakonttiin. Auto oli uusi eikä sopinut liehuvamekkoisen Lupen itsestään antamaan boheemiin vaikutelmaan.

”Vamonos! Mennään!” Lupe huikkasi.

Julius keskusteli kohteliaaseen sävyyn Lupen kanssa auton puikkelehtiessa kaupungin kapeilla kaduilla. Helga näki ikkunasta laihan kulkukoiran, joka tonki roskakasaa. Lupe nauroi tuon tuostakin ja puhua pulputti iloiseen sävyyn.

Jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Kun Lupen käsi kurottautui painelemaan radion nappuloita, Helga jäi tuijottamaan tämän sormusten peittämiä käsiä. Kuvitteliko hän vai jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Hän pakotti itsensä kääntämään katseensa pois.

Hän oli saanut jokin aika sitten roolin Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän elämäänsä kyllästyneenä, giniä kittaavana Marthana. Näytelmässä Martha kinastelee miehensä kanssa nuoren pariskunnan seuratessa riitaa sivusta. Helga tunsi itsensä toisinaan näytelmän Marthaksi.

Helga hätkähti siihen, että Lupe katsoi häneen peruutuspeilin kautta.

”Kaikki hyvin?”

Helga nyökkäsi ja pakotti kasvoilleen hymyn.

”Julius kertoi, että olette hääpäivämatkalla. Kauanko olette olleet naimisissa?”

”Viisi vuotta”, Helga vastasi.

”Onko teillä lapsia?”

Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne.

Helga nielaisi. Hän ei koskaan tiennyt, mitä siihen kysymykseen olisi pitänyt vastata. Olihan heillä, mutta lapset olivat Juliuksen ja Tuijan. Ja sitten oli se lapsi, jota he olivat niin toivoneet, mutta jota he eivät olleet saaneet. Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne. Hän tiesi, että sellainen oli uusperheessä väistämätöntä. Ulkopuolisuus oli kuin yksi perheenjäsenistä, sitä pitäisi vain sietää.

”On. Tyttö ja poika”, Julius kiirehti vastaamaan.

”Minulla on jo kaksi aikuista tytärtä”, Lupe sanoi.

”Minusta tulee pian isoäiti.”

”Sepä hienoa”, Julius sanoi leveästi hymyillen.

Helga painoi otsansa ilmastoinnin viilentämään ikkunalasiin. Siinä oli taas yksi asia, jota he eivät saisi koskaan kokea yhdessä. Isovanhemmuus. He eivät koskaan näkisi yhteisen lapsenlapsensa telmivän uima-altaalla tai saisi seurata tämän kasvua taaperosta koululaiseksi. Lupe vilkaisi häntä taas peilin kautta.

”Ilot ovat jaettuja, surut yksityisiä”, Lupe sanoi ja etsi radiosta uuden kanavan. Auto täyttyi meksikolaisesta kansanmusiikista. Säkeistöissä toistui yhä uudelleen sana corazón, sydän.

He ajoivat Morelian pastellivärisen kaupungin läpi ja jatkoivat kohti Mariposa Monarca -perhosaluetta. Perillä Julius kaivoi ensitöikseen kameralaukkunsa esiin. Ensimmäinen perhonen leijaili jo jostain heitä kohti, levitti mustanoranssiset siipensä ja laskeutui Helgan kädelle.

Kun Helga katsoi taivaalle, hän näki että siellä lenteli isona parvena tuhansittain perhosia.

”Aikuinen monarkkiperhonen elää vain kuukauden. Sinä aikana kun ne talvehtivat Meksikossa, vaihtuu useampi sukupolvi”, Lupe selitti.

Ilma vuorilla oli viileämpää. Lupe käveli heidän edellään ja Helga ja Julius seurasivat perässä. Heidän edessään kohosi korkeita puita, jotka olivat kauttaaltaan perhosten peitossa. Perhosia lenteli ilmassa ja niitä oli maassa. Ne näyttivät pienen pieniltä tulenlieskoilta. Niitä oli niin paljon, että Helga ei ollut varma, oliko näky kiehtova vai kammottava. Julius juoksi perhosparven perässä innoissaan kuin poika haavin kanssa.

Lupe istui penkille ison puun alle ja taputti paikkaa vieressään.

Helga varoi katsomasta Lupea silmiin.

”Tule istumaan.”

Helga istuutui kohteliaisuudesta Lupen viereen, mutta varoi katsomasta tätä silmiin.

”Minkä ikäisiä teidän lapsenne ovat?” Lupe kysyi.

Helga huokasi. Hän ei olisi halunnut puhua koko aiheesta.

”Eivät lapset ole oikeastaan meidän.”

”Miten niin?”

”Ne ovat Juliuksen ja hänen ex-vaimonsa.”

”Ahaa”, Lupe sanoi ja nyökytteli ymmärtäväisesti.

”Minäkin olen toista kertaa naimisissa. Mieheni on hänkin antropologi. Tapasimme jo opiskeluaikana, mutta löysimme toisemme vasta nyt. Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia. Olimme jo tavatessamme liian vanhoja siihen. Lapset ovat ihania, mutta on mahtavaa saada nauttia vapaudesta”, Lupe jatkoi.

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Helga oli melkein kuulevinaan tuhansien ja taas tuhansien perhosten siivistä lähtevän väpättävän äänen. Julius oli pysähtynyt kameroineen ison puun alle ja valokuvasi niska kenossa sen oksia verhoavia perhosia.

”Jostain syystä perhoset suosivat aina samoja puita”, Lupe sanoi.

Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Kun niiden tulee kylmä, ne kerääntyvät etsimään lämpöä toisistaan. Meksikossa me voimme turvautua vain toisiin ihmisiin. Muuta suojaa ei ole.”

”Niin, perhe on teille tärkeä”, Helga vastasi väkinäisesti. Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Tiedätkö, opiskelin nuorena Saksassa. Siellä naiset jäivät kotiin lapsen synnyttä ja työnsivät sitten vauvaansa vaunuissa pitkin katuja. Kadut olivat täynnä itkuisen näköisiä naisia, jotka olivat kaikki yhtä yksin vauvojensa kanssa. En koskaan ymmärtänyt sitä. Täällä perhe on paljon laajempi käsite kuin Euroopassa. Myös ystävät ja naapurit voivat olla osa perhettä. Serkuista ja pikkuserkuista puhumattakaan”, Lupe sanoi.

”Ruokapöydässä istuu vaihteleva joukko ihmisiä. Mutta he ovat kaikki perhettä. Minä kasvoin teini-iästä asti mummoni kanssa sillä äitini oli kirjailija ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Serkkuni ovat minulle kuin sisaruksia.”

Helga vilkaisi Lupea. Tämä oli luultavasti vanhempi kuin miltä näytti. Silmäkulmiin oli puhjennut naururyppyjä. Äkkiä hän tunsi sympatiaa Lupea kohtaan.

”Pian vietetään Kuolleiden päivää. Ihmiset kerääntyvät hautausmaille muistamaan poismenneitä rakkaitaan. Voin viedä teidät Pátzcuaroon, joka on Kuolleiden päivän juhlinnan keskus. Käyn siellä itsekin joka vuosi.”

Helga tuijotti niityn yläpuolella parveilevia perhosia.

”Emme halua olla vaivaksi.”

”Saan harvoin vieraita noin kaukaa pohjoisesta. Vien teidät sinne mielelläni.”

He ajoivat yöksi Morelian kaupunkiin. Ilta laskeutui vuorilta kaupungin ylle ja aurinko hävisi horisontin taa. Lupe jätti heidät hotellille sanoen, että hänellä olisi illalla asioita hoidettavanaan.

”Nauttikaa nyt toisistanne ja hääpäivämatkastanne”, Lupe sanoi silmää iskien.

Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

Hän kumartui syleilemään Helgaa ja maiskautti kevyesti huuliaan molemmin puolin tämän poskia. Sitten hän kumartui tekemään saman Juliukselle. Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi todella painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

”Kiitos tästä päivästä”, Julius sanoi hymyillen.

Lupe heilautti kättään, hyppäsi autoonsa ja kaasutti pois.

He illastivat vanhan rakennuksen sisäpihalla olevassa ravintolassa. Ravintolan seinät oli koristeltu nauravaa luurankorouva La Catrinaa esittävillä maalauksilla. Kun tarjoilija oli vienyt heidän lautasensa, Julius alkoi selata kuvia kameran näytöltä.

Pienelle korokkeelle pihan keskelle nousi mies ja alkoi soittaa kitaraa. Sävelmä oli surumielinen mutta rytmikäs. Helga ajatteli Lupea ja tämän sanoja. Ehkä hänen todellinen perheensä olivat hänen ystävänsä. Juliuksen lisäksi he tunsivat hänet kaikkein parhaiten.

”Katso nyt tätäkin. Eikö ole hieno”, Julius sanoi ja tyrkytti kameraansa pöydän yli. Ruudulla näkyi oranssi kasa perhosia.

”Laita nyt se kamera pois.”

Julius vilkaisi häntä loukkaantuneesti ja työnsi sitten kameran mitään sanomatta laukkuunsa.

”Meidän pitäisi puhua”, Helga sanoi.

”Hyvä on. Puhutaan.”

Kumpikin oli pitkään hiljaa.

Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.

”Mistä meidän oikein pitäisi aloittaa?”

”Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.”

”Ei kun ihan totta.”

”Joo, joo. Ihan totta. Me ehditään puhua myöhemminkin”, Julius sanoi ja tarttui hänen käteensä.

Hotellihuoneessa Julius veti hänet sängylle. Helga sulki silmänsä. He makasivat vierekkäin kuin kaksi ujoa teiniä. Sitten Julius alkoi napittaa hänen puseroaan auki. Helgaa kutitti ja hermostutti. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli käsillään tuttua ihoa.

Jälkikäteen he jakoivat yhteisen olutpullon ja istuivat ikkunalaudalla.

”Ihan kuin silloin ennen”, Helga sanoi.

”Mitä meille oikein tapahtui tässä välissä”, Julius vastasi.

Pátzcuaron torilla kuhisi myyjiä perinteisissä intiaaniasuissaan. Ilmassa väreili odotus. Lupe kulki heidän edellään raivaten tietä väkijoukon läpi. Pöydille oli aseteltu isoja pinoja suklaisia ja sokerisia pääkalloja. Vanhat naiset myivät keltaisia kehäkukkia. Niitä vietiin Kuolleiden päivän alttareille ja hautausmaalle, Lupe selitti. Illalla kaikki kerääntyisivät hautausmaalle syömään, juomaan ja odottamaan poismenneiden läheistensä sieluja, joiden uskottiin yöllä palaavan tervehtimään eläviä. Väkijoukossa juoksenteli lapsia maissintähkiä käsissään.

”Eilen täällä vietettiin pienten enkelten päivää”, Lupe sanoi.

”Meksikossa uskotaan, että myös kuolleiden ja syntymättömien lasten sielut palaavat tervehtimään eläviä.”

Lupe kaiveli laukkuaan.

Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen.

”Minulla on teille pieni lahja”, hän sanoi, ja veti kassistaan esiin kaksi sokeripääkalloa. Toisen otsaan oli kirjoitettu Julius ja toisen Helga.

”Näitä on tapana antaa lapsille muistutuksena siitä, että elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen. Mutta älkää yrittäkö syödä näitä, katkaisette vielä hampaanne. Nähdään illalla!”

Helga jäi tuijottamaan pääkalloa, jonka otsassa luki hänen nimensä. Se oli koristeltu taidokkaasti punaisella ja mustalla sokerikuorrutuksella. Sen otsassa olisi voinut lukea heidän syntymättömän lapsensa nimi. Onni tai Satu, Olli tai Ada.

Kansaa vaelsi varjoina hautausmaata kohden. Lähempänä Helga erotti, että ihmiset olivat kerääntyneet perhekunnittain hautojen ympärille. Ilmassa leijaili suitsukkeen tuoksu. Hautojen ristit olivat oranssien kukkien peitossa ja niiden ympärillä paloi kymmenittäin kynttilöitä.

Helga pani merkille, että erään haudan vieressä istui vanha nainen, jonka harmaat hiukset olivat kahdella pitkällä palmikolla. Nainen tuijotti liekkeihin ja nojasi ponchoon pukeutuneen vanhan miehen olkapäähän. Istuisivatko hekin Juliuksen kanssa jonain päivänä tuolla tavalla toisiinsa kiinnikasvaneena? Helga mietti pariskuntaa tarkkaillessaan.

Ihmiset juttelivat hiljaa, jostain kantautui musiikkia.

Lupe jätti heidät istumaan kivipenkille ja sanoi palaavansa myöhemmin.

Helga katseli kynttilämerta ja haudoilla istuvia sombreropäisiä miehiä ja huopiin kääriytyneitä naisia. Ihmiset nauroivat ja nostelivat maljoja. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota.

Helgaa palelsi ja Julius kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille.

”Oletko sä ollut mulle rehellinen?” Helga kysyi.

Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.

”Onko ihminen rehellinen edes itselleen?”

”Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.”

”Onko tämä taas mustasukkaisuuskohtaus?”

”Ei, vaan mun pitää kertoa jotakin. Muistatko sä, kun me harjoiteltiin Kuka pelkää Virginia Woolf -näytelmää?”

”Se oli se, missä pariskunta tappeli kolme tuntia lavalla. Ja siinä välissä vaimo käy panemassa nuorempaa miestä.”

”Juuri se näytelmä. Olin silloin paljon poissa kotoa. Ja mä tapasin yhden lavastajan. Jaakon.”

Helga tunsi miten Julius jähmettyi paikoilleen. Hän veti kätensä pois ja kääntyi Helgaan päin.

”Onko sulla suhde?”

Helga pudisteli päätään.

”Julius, kuuntele. Anna mä selitän.”

”Mä en tiedä haluanko mä kuulla”, Julius sanoi, ponnahti ylös ja lähti harppomaan poispäin.

”Julius!”

Mutta Julius ei kääntynyt vaan harppoi hautojen välitse porttia kohden. Helga näki miten hän kaivoi puhelimen taskustaan ja katosi väkijoukkoon.

Aamulla Juliuksen paikka sängyllä oli tyhjä. Helga muisti, että Julius oli palannut myöhään ja tuoksunut viskiltä. Helga jäi makaamaan selälleen. Ikkunaluukkujen välistä seinälle heijastui valoviiruja. Mitä hän tekisi jos Julius olisi lähtenyt ja jättänyt hänet hotellille, Helga mietti. Hän olisi yksin keskellä Meksikoa.

Ei viestejä eikä puheluita. Se tuntui tappiolta.

Helga vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä puheluita. Ei edes lappua pöydällä. Se tuntui tappiolta. Helga laski kännykän huokaisten takaisin yöpöydälle vanhanmallisen, vihreän lankapuhelimen viereen.

Helga mietti heidän yöllistä riitaansa, joka oli jäänyt kesken. Hän ei tiennyt mitä olisi Jaakosta Juliukselle kertonut. Nyt tuntui typerältä, että hän oli ottanut koko asiaa puheeksi. Illalla se oli vielä vaikuttanut hyvältä ajatukselta. Ehkä kaikki oli johtunut Kuolleiden päivän illan oudosta välitilatunnelmasta.

Jaakko ja hän olivat tavanneet Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän harjoituksissa. Jaakko oli ollut produktiossa lavastajana. Ohjaaja oli pistänyt Helgan näyttelemään yhä uudestaan lopun kohtauksen, jossa käy ilmi, että näytelmän pariskunta oli vain keksinyt tarinan yhteisestä pojastaan. Mitään poikaa ei todellisuudessa ollut, vaan kaiken pohjalla oli lapsettomuuden tuska. He olivat istuneet Jaakon kanssa harjoitustauolla kulissien keskellä, syöneet suolakeksejä ja jutelleet.

”Eikö ole vähän outoa, että kolmen tunnin raivokas riitely selitetään lopulta lapsettomuudella”, Jaakko oli sanonut.

”Eikö se ole vähän liian helppo ratkaisu? Ei kai niiden kaikki ongelmat voi siitä johtua. Ihmiset haluavat yksinkertaisia selityksiä. Mun mielestä vaimon olisi pitänyt lähteä. Vaikka sen näytelmän nuorenmiehen mukaan, jonka kanssa se harrastaa seksiä.”

”Mutta se mieshän oli naimisissa.”

”Entä sitten?”

Sen illan jälkeen he olivat käyneet silloin tällöin kahvilla. Jaakon kanssa oli ollut helppoa puhua kaikesta siitä, josta he Juliuksen kanssa vaikenivat. Lapsista. Ulkopuolisuudesta. Pettymyksistä. Jaakko oli hyvä kuuntelija ja oikeastaan ainoita Helgan tuntemia ihmisiä, jotka todella pysähtyivät kuuntelemaan mitä toisella oli sanottavaa. Jaakko oli naimisissa, sekin oli yhdistänyt heitä.

Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Mitään vakavaa ei ollut oikeastaan tapahtunut. Sitä kertaa pikkujoulujen jälkeen teatterilla ei voinut laskea. Ulkona oli riehunut lumimyrsky eikä taksia ollut saanut koko kaupungista. He olivat istuneet näytelmän avioparin nojatuoleissa ja juoneet viiniä. Sitten Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Helga painoi silmänsä kiinni.

Se oli ollut yksinäisyyden jakamista. He olivat olleet kuin pimeään lavalle jätettyjä näyttelijöitä. Se oli ollut hetkellistä yhteyttä kahden ihmisen välillä.

Helga pakotti itsensä ylös sängystä ja avasi ikkunaluukut. Taivas oli sininen, ulkoa kuului linnunlaulua. Hän lähtisi kävelylle kaupungille. Ehkä se selvittäisi hänen ajatuksiaan. Ensin hän söisi kuitenkin rauhassa aamiaisen.

Kun hän käveli kahvikuppinsa kanssa hotellin terassille, hän huomasi että Lupe istui siellä aurinkolasit otsallaan. Lupe kohotti katseensa ja viittoili pöytäänsä niin kuin olisi odottanut häntä. Helga istuutui vastahakoisesti. Hän olisi halunnut olla itsekseen ja vaipua ajatuksiinsa. Lupe sulki kirjansa ja laski aurinkolasit sen viereen pöydälle.

”Mitä kuuluu?” hän kysyi.

”Hyvää”, Helga sanoi nopeasti.

Lupe vilkaisi häntä uteliaasti.

”Olin eilen Juliuksen kanssa baarissa”, hän sanoi sitten.

”Niinkö?”

”Julius soitti ja sanoi kaipaavansa seuraa. Olit kuulemma sairaana.”

Helga katsoi toiseen suuntaan. Häntä ärsytti tapa, jolla Lupe lausui Juliuksen nimen, niin että J kuulosti H:lta. Ja mitä tuo Lupen suorasukaisuus oikein oli olevinaan? Nämä olivat yksityisasioita. Mitä Lupe loppujen lopuksi heistä halusi? Eikö Lupesta ollut sitä paitsi outoa, että tämä oli istunut hänen aviomiehensä kanssa baarissa iltamyöhään?

”Julius kertoi, että te olette täällä etsimässä ratkaisua avioliittoonne”, Lupe jatkoi hänen hiljaisuudestaan välittämättä. Helga veti kahvikupin lähemmäs itseään. Ei ollut Juliuksen tapaista puhua avoimesti tuntemattomalle. Toisaalta, tunsiko hän lopulta Juliusta niin hyvin kuin oli kuvitellut? Kai hänkin voisi kertoa tuolle uteliaalle naiselle oman versionsa.

”Jos totta puhutaan, me riitelimme.”

Lupe nyökkäsi niin kuin olisi tiennyt asian jo.

”Ette te tulleet tänne riitelemään”, Lupe hymähti.

”Asiat menevät puhumalla vain pahempaan solmuun.”

”On helpompi riidellä kuin olla surullinen”, Lupe huokasi.

”Mitä tarkoitat?”

”Riiteleminen on usein surematonta surua.”

”Missä Julius on nyt?”

Lupe kohotti kulmiaan.

”Eikö Julius palannut illalla hotellille?”

”Palasi. Mutta aamulla se oli jo lähtenyt jonnekin.”

Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.

Lupe risti kätensä eteensä.

”Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.”

”Autiomaahan? Me ajattelimme mennä rannalle.”

Lupe pudisteli päätään.

”Autiomaasta löytyy vastaus kaikkeen.”

”Onko se jokin turisteille järjestetty retki? Onko siellä shamaani sulkapäähineessä tanssimassa nuotion ympärillä?”

”Ei, autiomaassa ollaan yksin. Siinä on koko jutun idea. Minä vien teidät sinne. Puhuin siitä jo eilen Juliukselle.”

”Onko se edes turvallista?”

”Minä huolehdin kaikesta. Luota minuun, tunnen autiomaan.”

Lupen ystävällisyydessä oli jotakin epäilyttävää, Helga ajatteli. Kenties tämä jättäisi heidät keskelle hiekkaerämaata ja häviäisi heidän rahojensa ja passiensa kanssa.

”Emme halua olla vaivaksi”, hän sanoi.

”Mitä turhia”, Lupe sanoi.

”Autan mielelläni. Äläkä Juliuksesta huoli, kyllä se palaa takaisin.”

Kaupungin keskusaukiolla istuskeli pareja kuhertelemassa. Joukko vanhoja miehiä seisoskeli suihkulähteen luona ja jutteli keskenään. Vanha, kokoon painunut vanhus yritti myydä ihmisille onnenarpoja. Miehellä oli päässään auringossa kimalteleva paljettihattu ja ruusu korvan takana. Aukion keskellä seisoi pönäkkä, matadorin kiiltelevään asuun pukeutunut mies miekan kanssa ja esitti jahtaavansa näkymätöntä härkää. Miekka tavoitteli yhä uudestaan tyhjää, miehen ympärille kerääntynyt yleisö nauroi ja taputti käsiään.

Helga mietti, mitä tekisi, jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota.

Helga mietti mitä tekisi jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota. Oli mahdollista, että Julius istui juuri nyt jossakin kaupungin cantinoista varmana päätöksestään. Helgan vatsaa kylmäsi. Miksi rakkaudessa tuntui aina loppuun asti siltä, että kaikki eripura oli vain väärinkäsitystä? Että ei oltu löydetty oikeita sanoja ja että jos ne löytyisivät, kaikki olisi vielä korjattavaissa? Entä jos niin ei ollutkaan?

Matador nosti taas miekkansa valmiina tappamaan näkymättömän härän.

Oli helpompi paeta kuin kohdata vaikeudet silmästä silmään. Jaakko oli ollut pakoa, fantasiaa, jota hän oli elänyt päänsä sisällä. Hän oli halunnut uskoa, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Totuus oli kuitenkin, että ovia ei olisi loputtomiin avattavaksi.

Ehkä rakkaudessa oli aina kyse tanssista näkymättömän kanssa, Helga mietti. Ehkä rakkaus oli sitä, että kurotti toisen kautta kohti jotakin suurempaa. Hän muisti, miten rakastuneita he olivat Juliuksen kanssa alkuaikoina olleet. Nyt kun sitä ajatteli, hän oli heijastanut Juliukseen toiveensa ja halunsa, nähnyt tässä sen minkä oli halunnutkin.

Ja sitten äkkiä Juliuksen lapset olivat istuneet heidän kanssaan ruokapöydässään. Oli niin kuin joku olisi vaihtanut näytelmää heille siitä kertomatta. Lapset kauhoivat kasviskeittoa lautasiltaan ja puhuivat lakkaamatta äidistään. Äiti on hyvä tekemään makaronilaatikkoa. Muistatko isä, kun oltiin äidin kanssa Rodoksella? Lapset olivat selvästi kuvitelleet, että vanhempien ero oli jollakin tapaa Helgan syytä. Pikkuhiljaa he olivat tottuneet häneen niin kuin huonekaluun totutaan. Helga puolestaan oli hyväksynyt roolinsa näytelmän sivuhenkilönä.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Kyse ei silti ollut vain lapsista.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Silti heidän yhteinen elämänsä oli ollut riittävän hyvää, nyt kun sitä tarkasteli etäisyyden päästä.

Matador iski miekkansa näkymättömän härän sydämeen. Yleisö vihelsi ja taputti.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga matkustavat Mexico Cityyn asti, mutta riitelevät edelleen Tuijasta, Juliuksen eksästä. Kauniin Lupen läsnäolo ei juuri rentouta tunnelmaa pariskunnan välillä.

Helgan lähdettyä Julius jäi seisomaan hotellihuoneen ikkunan eteen. Helga oli sanonut menevänsä Frida Kahlo -museoon ja Juliusta kadutti ettei hän ollut lähtenyt vaimonsa mukaan. Hän oli ollut itsekäs sopiessaan heti ensimmäiseksi päiväksi työtapaamisen. Helga oli vaikuttanut viime aikoina sulkeutuneelta. Oli jotenkin lannistavaa, että he eivät osanneet olla edes matkalla riitelemättä.

Mexico City kohisi hotellin ikkunoiden eteen vedettyjen sälekaihtimien takana. Äkkiä Julius muisti, että maanjäristykset olivat täällä yleisiä. Hotelli vaikutti olevan jo muutenkin sortumisvaarassa.

Kaupungin toisella laidalla siinsi tulivuori, joka sekin antoi aika ajoin itsestään elonmerkkejä. Hän ei voisi nukkua, hänen olisi oltava vartiossa, Julius ajatteli. Vaikka mitäpä hän maanjäristyksille tai tulivuorenpurkauksille voisi. Hänen käsittääkseen tulivuorenpurkauksia pystyi ennustamaan. Maanjäristys taas saattoi tapahtua milloin vain.

Siitä asti kun lapset olivat syntyneet hän oli salaa pelännyt onnettomuuksia. Hän tarkasti laivallakin aina ensimmäisenä poistumistiet.

Julius poimi puhelimen käteensä ja tarkisti viestit. Tuija oli lähettänyt valokuvan, jossa lapset vilkuttivat hänelle iloisesti samanlaiset siniset t-paidat päällään. Julius laski puhelimen kädestään ja palasi ikkunaan.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta.

Huoli lapsista kalvoi häntä jatkuvasti. Vaikka he olivat sopineet erosta Tuijan kanssa yhdessä, hän tunsi siitä huolimatta olevansa siihen syypää. Lapset näyttivät sopeutuneen eroon alun jälkeen hyvin, mutta Tuija vihjaili, että Lauralla oli keskittymisvaikeuksia koulussa ja että tyttö näki painajaisia öisin ja heräsi itkien. Tuija huokaili hänen hakiessaan lapsiaan ja väitti eron ja yksin valvottujen öiden laukaisseen migreenin. Hän sanoi sen äänenpainolla, joka vihjasi Juliuksen olevan siihen syyllinen. Helga puolestaan valitti tuntevansa itsensä sivuhenkilöksi lasten elämässä.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Pian oli käynyt kuitenkin ilmi, että siinä missä lapset olivat pitäneet heitä Tuijan kanssa yhdessä kuin liima, olivat lapset Helgan mielestä kiila heidän välissään.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat.

Helga yritti aluksi järjestää lapsille retkiä ja peli-iltoja, odotti hymyillen Afrikantähden kanssa näiden saapuessa. Kun lapset eivät innostuneet Helgan ohjelmanumeroista, tämä loukkaantui ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat. Lapset olivat omalakisia olentoja, joilla oli oma tahtonsa. Juliuksen ei auttanut kuin yrittää tasapainoilla entisen ja nykyisen vaimonsa välissä.

Ehkä oli niin, että lapsi oli aina parisuhteessa läsnä mahdollisuutena tai tyhjänä paikkana.

Helga ei tuntunut käsittävän, että jos heillä olisi ollut yhteinen lapsi, he eivät olisi voineet viettää sellaista matkustelevaa ja vapaata elämää kuin mihin olivat tottuneet.

Helgan olisi pitänyt luopua pitkistä ja kosteista illanvietoista näyttelijäystäviensä kanssa ja tottua siihen jokapäiväiseen kamppailuun kurahousujen ja nuhakuumeiden kanssa, jota pikkulapsiajaksi kutsuttiin.

Helgan käsitys pikkulapsiajasta oli ylipäätään vaaleanpunainen. Julius sen sijaan oli kokenut sen kaiken Mikon ja Lauran kanssa. Hän muisti lastentaudit ja väsymyksen, joka kiristi päätä kuin vanne ja teki elämästä yhtä sohjoa.

Julius toivoi salaa, että Meksikon matka saisi Helgan arvostamaan heidän elämäänsä sellaisena kuin se oli. Siksi hän oli ylipäätään suostunut matkustamaan tänne pelkkä menolippu taskussaan.

Julius vilkaisi huokaisten kelloaan, työnsi puhelimen taskuunsa ja lähti aulaan. Hän pysäytti taksin ja pyysi kuskia ajamaan antropologian museolle.

Taksin penkki oli auringon kuumaksi lämmittämä. Julius kertaili takapenkillä alkeellista espanjan sanastoaan huuliaan liikutellen. Guadalupe González, jonka kanssa hän oli sopinut museolle tapaamisen, oli arvostettu antropologi. Julius oli ollut Madridissa konferenssissa kuuntelemassa tämän esitelmää.

Kun Julius astui museon ilmastoituun aulaan, Guadalupe seisoi jo odottamassa häntä ja heilautti tuttavallisesti kättään. Nainen näytti nuoremmalta kuin Julius muisti. Tällä oli päällään punainen, värikkäästi kirjailtu mekko.

Guadalupe kumartui tervehtimään häntä tuttavallisella poskisuudelmalla.

"Kutsu minua vain Lupeksi", hän sanoi hymyillen.

"Missä vaimosi on?"

"Hän lähti katsomaan Frida Kahlon museota."

"Sinistä taloa. Niin naiset aina", Lupe sanoi hymyillen.

"Fridaa ihaillaan Euroopassakin, eikö ihaillakin?"

Julius nyökkäsi.

"Frida oli poikkeuksellinen nainen", Lupe sanoi mietteliäästi.

"Yhtä aikaa hauras ja niin vahva. Joku voisi sanoa, että hän uhrasi kaiken Diegon rakkaudelle. Frida ei kuitenkaan itse ajatellut niin. Ehkä meksikolaiset rakastavat häntä juuri siksi."

"Eikö hän ole itsenäisen naisen ikoni ja esikuva?"

"Sitäkin. Mutta naiset haluavat myös itse pyhittää kärsimyksensä. Naiset haluavat uskoa, että onni on omasta asenteesta kiinni. Usein heillä ei ole muuta mahdollisuuttakaan.

On helpompi elää lieden äärellä ja omistaa elämänsä lapsille, jos uskoo itse valinneensa sen. Vaikka kyllä minäkin ihailen Kahloa. Hän oli lahjakas taiteilija. Ja hyvä vaimo sille sammakon näköiselle miehelle", Lupe nauroi.

He kiersivät pitkin museon saleja ja ohittivat mayojen ja atsteekkien kauan sitten tekemiä patsaita. Yhdessä salissa oli atsteekkien Tenochtitlanin kaupungin pienoismalli lukuisine temppeleineen. Se näytti epätodelliselta keskellä kuhisevaa, nykyaikaista suurkaupunkia.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Lupe pysähtyi osoittamaan milloin mitäkin kivipaasia tai astiaa ja puhua pulputti kuin museon virallinen opas. Lupe heilutteli käsiään vilkkaasti puhuessaan ja nauroi usein ja tarttuvasti.

Yhdessä huoneista havainnollistettiin miten punaisena hehkuva meteoriitti oli muinoin osunut Jukatanin niemimaalle ja jättänyt maan täyteen kuoppia ja vedellä täyttyneitä maanalaisia luolia.

"Sanotaan, että meteoriitti tappoi myös dinosaurukset", Lupe sanoi.

"Ikävä sattuma", Julius sanoi.

"Tai kohtalo. Ehkä ne ovat yksi ja sama asia", Lupe vastasi.

Julius yritti pidätellä huokaustaan.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Sekin, että he olivat Helgan kanssa tavanneet, oli ollut Juliuksen mielestä puhdasta sattumaa. He olivat osuneet samoille kutsuille ja alkaneet jutella jostain merkityksettömästä asiasta. Siinä ei sinänsä ollut vielä mitään erikoista. Heillä kummallakin oli ollut yhtä aikaa jonkinlainen toisen ihmisen kohtaamisen tarve. Julius oli ollut silloin vastaeronnut.

Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen.

Hän uskoi, että pariutuminen edellytti ikään kuin jaettua tahtotilaa. Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen, joka oli alkanut ohjata heidän elämäänsä.

Helgan kertomus edellytti nimittäin myös jatko-osaa: yhteisiä lapsia ja asuntolainaa, vaikka ne olivat juuri asioita, jotka olivat ajaneet Juliuksen edellisen liiton karille.

Helga oli huomannut jokin aika sitten heidän rappunsa parvekkeella tiedotteen, jossa sanottiin sen olevan sortumisvaarassa.

Helga oli pitänyt sitä jonkinlaisena merkkinä ja vilkuillut parveketta siitä lähtien joka kerta heidän ohittaessaan sen. Sortumisvaarasta oli tullut Helgalle jonkinlainen pakkomielle. Siitä Helga oli saanut idean näytelmäänsäkin, josta Julius ei ollut ymmärtänyt suoraan sanottuna mitään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut Helgalle tunnustaa.

Näytelmässä kaksi naista piti vuorotellen monologia. Kumpikin puhui miehestä ja suhteestaan tähän. Pikkuhiljaa katsoja tajusi, että ne puhuivat samasta miehestä.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta.

Sellainen oli niin Helgan tapaista, Julius ajatteli. Helga etsi jatkuvasti merkkejä ikään kuin kohtalo olisi kirjoitettuna arkisiin yksityiskohtiin.

Julius sen sijaan tiesi, että parvekkeen kestävyydessä oli kyse puhtaasta insinöörimatematiikasta. Siihen oli tarpeetonta liittää sen enempää mystiikkaa.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta. Helga kuitenkin halusi puhua ja analysoida suhdetta loputtomasti ikään kuin se olisi mitään muuttanut.

Miten rakastuneita he olivatkaan Helgan kanssa aluksi olleet, Julius mietti.

Rakkaus oli saanut heidät vakuuttuneeksi siitä, että kaikki järjestyisi kuin omalla painollaan. He olivat matkustaneet häämatkalle Pariisiin ja kiinnittäneet rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan, jossa lukkoja oli niin tiheässä, että näytti siltä kuin silta olisi oudon viruksen kourissa.

Julius oli kuullut, että myöhemmin lukot oli pitänyt hitsata irti sillasta, sillä muuten se olisi ehkä sortunut rakkaudenlupausten painosta veteen.

Julius pysähtyi katsomaan suurennettuja valokuvia värikkäistä perhosista. Moni niistä kuului uhanalaisiin lajeihin. Kun hän oli ollut lapsi, perhosia oli lennellyt mökillä niityillä isoina parvina. Nykyään niitä näki yhä harvemmin.

"Oletko sinä kiinnostunut perhosista?" Lupe kysyi.

Julius nyökkäsi.

"Ukilla oli niitä laatikossa. Hänen aikanaan niitä piti kerätä koulussa. Nykyään ne ovat onneksi rauhoitettuja", Julius sanoi.

Hän muisti nuppineulalla kankaalle kiinnitetyt perhoset, joiden siivet olivat niin hauraat, että valo näytti kuultavan niiden lävitse. Lasin alle kiinnitetyt liikkumattomat ja säilötyt perhoset olivat kiehtoneet ja kauhistuttaneet häntä lapsena. Ne näyttivät olevan elämän ja kuoleman välissä.

Oli helppo kuvitella, että jos avaisi laatikon, ne alkaisivat räpytellä hapuillen siipiään ja lentäisivät pian taivaalle. Julius oli lapsena viettänyt tuntikausia niityllä suurennuslasin kanssa. Oli pitänyt olla aivan hiljaa ja odottaa, että perhonen laskeutui apilankukkiin. Iltaisin yöperhosia oli lennellyt saunan lyhtyjen ympärillä. Valo veti niitä puoleensa ja toisinaan ne jäivät lampun sisälle loukkoon. Silloin Julius oli auttanut ne vapauteen.

"Perhoset ovat ikivanhoja muodonmuutoksen symboleja", Lupe sanoi katsellen kuvia pää kallellaan.

”Ajattele, että elottoman näköisestä kotilosta murtautuu tuollainen säihkyvä olento. Ne ovat niin kauniita, hauraita kuin itse elämä. Ei niitä saisi vangita.”

Museokierroksen jälkeen he istuivat kahvilassa. Lupe tilasi heille lounaan kanssa valkoviiniä.

Lupe selitti, että lautasella olevat vihreät, pilkotut kasvit olivat kaktusta. Ruskea kastike oli puolestaan suklaasta ja chilistä tehtyä molea.

"Mummoni osasi tehdä oikeaa molea. Sen tekeminen saattoi kestää useita päiviä. Mummo istui morttelin ääressä, jauhoi mausteita ja hyräili. Tortillat hän paistoi avotulella. Ruoanlaitto oli mummolle elämän tärkein tehtävä. Se oli hänen taidettaan. Mummo oli sillä tavoin perinteinen meksikolainen nainen. Samaa ei voi sanoa minusta", Lupe nauroi.

"Meillä mieheni tekee ruoat. Hän ei nykyään edes päästä minua keittiöön."

"Mitä miehesi tekee työkseen?"

"Hän on antropologi kuten minäkin."

"Oletko sinä kotoisin Mexico Citystä?"

Lupe pudisteli päätään.

"Kasvoin San Miguel del Allendessa. Se on pikkukaupunki noin parin tunnin matkan päästä täältä. Nykyään se on turistien suosiossa. Mutta kun olin lapsi, siellä asui paljon taiteilijoita ja muita boheemeja. Nukahdin lapsena aina olohuoneesta kantautuvaan keskusteluun. Äitini on kirjailija. Hän se taisteli itsensä vapaaksi perinteisestä naisenroolista. Minulla oli helppoa", Lupe sanoi.

"Minäkin asuin lapsuuteni pikkukaupungissa. Vanhempani olivat virkamiehiä. Boheemius oli kylläkin kodistamme kaukana. Meillä mentiin nukkumaan kymmeneltä ja ostettiin tarjousruokia marketista."

"Te Euroopassa olette sellaisia", Lupe sanoi. "Varaudutte aina huomiseen. Tiedätkö mitä? Sellainen tappaa elämisen lumon."

"Ehkä minä kiinnostuin antropologiasta juuri vanhempieni takia", Julius naurahti.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Eurooppalaiset ajattelevat, että Meksikon kaltaisissa maissa ollaan jotenkin lähempänä aitoa elämää. Että täällä osataan elää. Onhan se toki niinkin. Mutta asioilla on kaksi puolta. Meksikossa on vaikea saada asioita hoidettua, sillä ihmiset elävät hetkessä. Mitään suunnitelmaa ei ole. Tämän päivän lupaukset on jo huomenna unohdettu. Ja köyhyys sitten. Täällä on kyliä, joissa on pakko juoda kaktuksesta tehtyä pulque-viinaa, koska juomavettä ei ole. Vaikka intiaaneja mielellään käytetäänkin matkailukuvastossa, he elävät köyhissä oloissa. Eikä kukaan ole kiinnostunut heidän perinteistään."

Lupe oli hetken hiljaa.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Millaisia asioita?"

"Enteitä. Sellaisia, mitä ei voi järjellä selittää. Mummo osasi lukea luonnosta asioita kuin kirjasta. Mummo tiesi aina seuraavan päivän sään ja näki vieraat ennalta."

"Kuulostaa epätieteelliseltä."

"Sitä se onkin. Mutta ehkä minusta siksi tuli antropologi. Me luemme maailmaa toisin, mutta suuri osa tulkinnastamme perustuu yhä uskomuksille. Mummo halusi, että minut nimetään Guadalupeksi Meksikon suojeluspyhimyksen mukaan. Ihme kyllä äiti suostui."

Julius huomasi jääneensä tuijottamaan Lupen käsiä, jotka elehtivät vilkkaasti tämän puhuessa.

Heidän istuessaan auringonpaisteessa ja siemaillessa viiniä Julius tajusi unohtaneensa hetkeksi kaiken muun. Hän vilkaisi kelloaan. Helga oli varmasti jo palannut hotellille ja odotti häntä.

"Minun täytyy lähteä."

"Mietin niitä perhosia. Michoacanissa on laakso, johon kerääntyy miljoonia monarkkiperhosia joka syksy. Minä vien teidät sinne huomenna", Lupe sanoi.

"Niinkö? Ehtisitkö?"

"Tottakai. Haen teidät aamulla hotellilta."

Julius tajusi hyväksyneensä kutsun Helgalta kysymättä. Helga väittäisi tapansa mukaan ettei Julius kysynyt hänen mielipidettään missään asiassa.

Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Hetken ajan hän toivoi, että olisi ollut matkalla yksin. Lupe tuijotti häntä tummilla silmillään ja hymyili.

Julius nousi ja mutisi käyvänsä wc:ssä. Hän lukitsi oven ja painoi otsansa kiinni peiliin. Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Lupe tuntui näkevän hänen lävitseen, aina ytimeen asti, tavalla, jolla kukaan ei ollut katsonut häntä aikoihin. Hän oli niin pitkään nähnyt itsensä vain Helgan silmin että ei ollut muistanut ,miltä tuntui olla vieras ja haluttu.

Mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää?

Hän ei edes muistanut, milloin he olivat harrastaneet Helgan kanssa seksiä. Lapsettomuuden myötä seksistä oli tullut suorittamista. Helga oli aikatauluttanut yhdynnät tarkasti ovulaatiotikkujensa tahtiin ja valmistautunut seksiin kuin urheilusuoritukseen. Sitä vaihetta oli seurannut pitkä kuiva kausi.

Nyt piti rahoittua, Julius sanoi itselleen. Helga odotti häntä hotellissa. Jos hän antaisi periksi sivupolkujen houkutuksille, heidän suhteensa menisi lopullisesti rikki.

Toisaalta, mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää? jokin ääni kuiski hänen sisällään. Hän oli ollut kuuliainen aviomies, hieronut selkää ja silittänyt päätä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi. Hän sai aina tuntea olevansa syypää naisten hermostollisiin oireisiin ja migreeneihin.

Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

Hän oli viime aikoina kokenut itsekin outoja tunnepuuskia. Kenties kyse oli jonkinlaisesta naurettavasta keski-iän villityksestä. Hän ei halunnut alistua ajatukseen, että elämä olisi tässä niin kuin sotkuinen lankakerä, joka meni sitä tiukemmin solmuun mitä lujemmin sitä yritti selvittää.

Julius valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja katseli itseään peilistä. Ei hän ollut hullumman näköinen keski-ikäiseksi. Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

"Voitko huonosti? Minä heitän sinut hotellille", Lupe sanoi hänen palattuaan.

"Älä suotta vaivaudu. Aikaerosta se vain johtuu. Pääsen sinne hyvin taksilla."

"Tule", Lupe sanoi.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa. Minun pitää hakea Jorge yliopistolta."

Lupe ajoi hiljaa hyräillen. Julius rullasi auton ikkunan auki. Sisään tulviva ilma tuoksui bensalta ja asvaltilta. Auringonvalo tuntui lämpönä kasvoilla.

"On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

Julius sulki silmänsä. Tällaista oli olla elossa, hän ajatteli. Hän halusi ajaa autolla maan halki, pysähtyä tienvarren puolihylättyihin hotelleihin ja nähdä villihevoslaumojen juoksevan aavikolla.

"Mitä vaimosi tekee työkseen?" Lupe kysyi.

"Helga on näyttelijä."

"Sepä kiinnostavaa. On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

"Miten niin?"

"Tiedätkö sinäkään milloin hän näyttelee ja milloin on tosissaan?" Lupe sanoi nauraen.

"Se oli vitsi. Loppujen lopuksi elämä on näytelmä. Me ajaudumme eri rooleihin eri ihmisten kansa. Toistamme rooliemme vuorosanoja ja toimimme niiden mukaan. Mutta roolia on mahdollista myös muuttaa. Silloin vastanäyttelijänkin on muutettava esitystään", Lupe sanoi.

”Minä olisin halunnut valokuvaajaksi. Mutta taiteella on mahdotonta elää. Äidiltä se onnistui, mutta hänellä olikin rikas mies.”

"Asuvatko vanhempasi täällä?"

"Äiti asuu. Isä kuoli auto-onnettomuudessa."

"Otan osaa."

"Isä oli kova juomaan. Kerran isä lähti juhlien jälkeen ajamaan vuorilta alas ja auto syöksyi ulos tieltä. Kun pelastajat tulivat paikalle, isä oli jo kuollut. Ne kertoivat, että auton yläpuolella liiteli iso kotka. Mummo sanoi, että se oli isän sielu."

"Miten vanha olit silloin?"

"Kolmetoista. Äiti lähti sen jälkeen johonkin retriittiin kirjoittamaan ja minä asuin mummon luona. Mummo pakotti minut katoliseen kouluun. Loppujen lopuksi minä ikävöin häntä kaikista eniten", Lupe sanoi.

"Mummoa ja hänen korianterin tuoksuista keittiötään. Kun tyttäreni syntyi, annoin hänelle mummon nimen. Tytöstä tuli Maria. Hänellä on mummoni silmät."

"Entä äitisi?"

"Äiti istuu kahvilassa ystävättäriensä kanssa, juo viiniä ja kirjoittaa monimutkaisia ja paksuja romaaneja, joita juuri kukaan ei enää lue."

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä.

He ohittivat aukion, jolla liehui valtavan kokoinen Meksikon lippu. Aukiolla käyskenteli mariachi-soittajia kiiltävissä asuissaan ja leveälierisissä hatuissaan.

Lupe hyräili hiljaa ja taputteli rattia rytmikkäästi radion musiikin mukana.

"Kiitos opastuksesta ja kyydistä", Julius sanoi Lupen pysäköityä hotellin eteen.

"Odota, haluan näyttää sinulle vielä jotakin huomista varten", Lupe sanoi ja napsautti turvavyönsä auki.

Julius nyökkäsi. Päänsärky tykytti jo ohimoilla. Hän ei tiennyt miten selittäisi Helgalle sen, että oli muuttanut tältä kysymättä heidän matkasuunnitelmiaan. Helga suhtautuisi epäilevästi vieraaseen oppaaseen, Julius oli siitä varma.

He istuivat aulaan korituoleihin. Katossa pyörivä tuuletin vatkasi laiskasti auringon lämmittämää ilmaa. Lupe kaivoi kannettavan tietokoneen laukustaan ja osoitti karttoja ja perhostenkuvia.

Juliusta väsytti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Lupelle. Lupen ääni vaipui taustalle ja hänen oli pinnisteltävä pitääkseen silmänsä auki.

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä. Lupe nousi ylös ja ojensi kätensä leveästi hymyillen . Julius esitteli naiset toisilleen. Helga jäi seisomaan pöydän ääreen kuin jotakin odottaen.

"Jos minä sitten tästä lähden. Nähdään huomenna", Lupe sanoi.

Helga jäi tuijottamaan naisen perään.

"Mitä tämä nyt on? Meidänhän piti lähteä merenrantaan eikä mihinkään perhoslaaksoon. Mikset sanonut sitä tuolle naiselle?"

"Lupe vie meidät sinne ystävällisyyttään."

"Pitääkö sun olla niin kiltti."

"Mitä sä tarkoitat?"

"No olisit sanonut sille suoraan, että meillä on muita suunnitelmia."

He makasivat selät vastakkain sängyssä.

Julius huokasi. Siinä se taas oli, Helgan syyttävä katse, joka vihjasi, että hän antoi aina periksi, Tuijallekin. Aina kun he riitelivät, he riitelivät lopulta Tuijasta ja hänestä. Helga käyttäytyi niin kuin jokainen Juliuksen valinta olisi lopulta ollut valinta Helgan ja muun maailman välillä.

"Haluan nähdä ne perhoset", Julius sanoi päättäväisesti.

He makasivat selät vastakkain sängyssä. Kadulta kuului etäistä liikenteen pauhua. Kattotuuletin surisi ja paukkui vaimeasti. Peitto oli tekokuitua ja hiosti ja rätisi sähköisyyttään.

Julius ajatteli keskusteluaan Lupen kanssa. Ehkä elämä todella oli näytelmä, jossa ihmisellä oli lukemattomia eri rooleja.

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

Hän ja Helga olivat jumiutuneet omiinsa. He eivät olleet valinneet niitä, vaan roolit olivat valinneet heidät. Mukana näytelmässä oli niin paljon sivuosan esittäjiä, että heidän oli vaikea muuttua. Ihmiset vieroksuivat luontaisesti muutosta eivätkä halunneet muidenkaan vaihtavan roolejaan.

"Mistä sä tunnet sen naisen?" Helga kysyi omalta puolelta sänkyään.

"Se oli konferenssissa puhumassa."

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

"Se on näkijöiden sukua", Julius mutisi ennen kuin liukui uneen.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.