Karoliinan koti on myllerretty läpikotaisin ja filosofian laitoksen uudistaminen osoittautuu vähintään yhtä sotkuiseksi tehtäväksi. Onneksi Karoliina löytää liittolaisen odottamattomalta taholta. Siviilipalvelusmies Matiaksen tukea tarvitaankin esimerkiksi silloin, kun laitokselle ilmestyy yllätysvieras.

Keltaisen post-it-lapun sijaan filosofian laitoksen sijainnista ilmoitti nyt messinkinen nimilaatta. Piristyin vähän, kun näin, että olin saanut sentään jotakin aikaan.

Viikonlopun jälkeen oli ylipäätään mukava keskittyä taas työhön ja karistaa hetkeksi kannoilta yksityiselämäni sotkut.

Sotkut olivat tällä kertaa täysin konkreettista laatua. Niistä vastasi entinen anoppini Ritva, joka oli lauantai-iltana myllännyt kaappini ja laatikostoni niin perusteellisesti, että olin epäillyt varkaita ja soittanut poliisille.

Kun olin luetellut kännykkään tavaroita, jotka olivat kadonneet asunnostani, olin pian tajunnut niiden yhteisen nimittäjän. Kaikki esineet olivat alun perin Villen äidin lahjoittamia. Ville oli ilmeisesti vihdoin saanut kerrottua äidilleen, että olimme eronneet puoli vuotta sitten. Ritvan mielestä sukulaisrakkauden mukana oli kai lupa takavarikoida vuosien aikana lahjoitetut tuliaiset sekä syntymäpäivä- ja joululahjat.

Varhain aamulla lukkoseppä oli saapunut ja vaihtanut kotini lukot, minkä vuoksi olin myöhästynyt töistä. Pidemmällä aikavälillä lasku tarkoitti myös, että kuluvan kuukauden lattekahvit saisivat jäädä väliin. Minulla oli opintovelkaa, ja Villen ja minun eron jälkeen olin halunnut edelleen asua vuokralla vanhassa asunnossamme. Olin toivonut, että edes jokin voisi olla
pysyvää tässä pätkistä muodostuvassa elämässäni. Olin ajatellut, että säästäisin sitten muissa kuluissa niin paljon kuin mahdollista. Uudet lukot katsoin kuitenkin välttämättömäksi menoeräksi. Mitäpä ei nainen tekisi torjuakseen loukkaantuneen ex-anopin myöhemmät invaasiot.

Kävelin käytävää peremmälle aamun kantamuksiani raahaten. Messinkinen nimilaatta jäi valitettavasti ainoaksi merkiksi siitä, että olin työskennellyt laitoksella jo viikon. Kaikki sujui tässä homeisessa, akateemisessa umpiossa entiseen malliin. Täydellisesti, jos kysyttiin laitoksen henkilökunnalta, hälyttävän huonosti, mikäli tiedusteltiin yliopiston johdolta tai keneltäkään muulta.

Harmaaparran huoneesta kantautui kuorsaus. Mikäli mies huhki sumean logiikan tuoreimpien kysymysten parissa, Nukkumatti toimi hänen vastaväittäjänään.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvinen luikahti vessaan minut nähdessään. Oli varmaan turvallista päätellä, ettei Järvisen tieteellinen tyhjänpaperinkammo ollut korjautunut sitten viime tapaamisemme.

Siviilipalvelusmies Matias lojui nojatuolissa käytävän perällä, palveli maataan pitämällä hyvin pehmustetut laiskanlinnat vallattuina. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan luovuttaa. Akateemisesta maailmasta ei löytyisi sellaista muutosvastarintaa, jota tämä pätkätöiden nöyryyttämä, ylistressaantunut nainen ei saisi nujerrettua, kun porkkanana oli pysyvä
vakituinen virka, turvattu talous, rauhallisesti nukutut yöt ja tietoisuus kunnollisesta eläkekertymästä.

– Sä olet myöhässä, Matias sanoi ja piti silmiään edelleen kiinni, tunnisti minut kai kenkieni kapseesta.

– Etköhän sä ole nukkunut täällä minunkin puolestani, vastasin kevyesti. Matiaksen ei tarvinnut tietää myöhästymisneuroosistani mitään.

– Mä teen parhaani, Matias sanoi ja avasi silmänsä.
– Mikä tuo on?

”Tuo” viittasi huonekasviin, jota kannoin mukanani. Aamulla, kun olin myöhästynyt tavoittelemastani bussista, olin pistäytynyt odotellessani puutarhaliikkeeseen ja saanut idean. En ehkä ollut ajoissa paikalla, mutta minulla oli suunnitelma.

– Kasvi, sanoin.

– Mikä kasvi?

Sivuutin kysymyksen, paljolti koska aivoni eivät kerta kaikkiaan suostuneet tavoittamaan kukkani nimeä. Olin muistanut sen täydellisesti vielä liikkeessä ja bussimatkalla yliopistolle, mutta nyt päässäni löi tyhjää.

– Ajattelin pyytää Kultalan apua, kerroin.
– Tämä ei viihdy mulla kotona. Mä olen yrittänyt vaikka mitä, mutta se ei vain ala kukkia. Mä olen kastellut sitä välillä vähemmän ja välillä joka päivä, siirrellyt sitä valoon ja varjoon, mutta se ei vain viihdy mun hoidossa.

En oikeastaan olisi halunnut valehdella Matiakselle. Tarvitsin kuitenkin harjoitusta ennen kuin syöttäisin tarinan Kultalalle itselleen.

– Oletko sä varma, että se ylipäätään kukkii? Matias kysyi.
– Musta tuo ei näytä sellaiselta kasvilta, joka tekee kukkia.

– Mä en ole varma, myönsin.
– Mervi varmaan tietää.

Matias otti, jos mahdollista, vielä mukavamman asennon tuolissaan. Hän sulki silmänsä taas.

– Mä luulen, että sun kannattaa ihan uskottavuuden nimissä opetella, mikä sen nimi on, hän väitti.
– Se lukee varmaan kauppakuitissa.

Kiersin kulman taakse ennen kuin otin Matiaksen vinkistä vaarin. Kuitissa luki nukkatyräkki.

Lisäsin tarinaani uskottavuutta ja sotkin kasvin pintaan hiukan pölyä käytävän kaapin päältä. Anteeksipyyntöjä supattaen revin varresta lehden irti, ja kasvi pirskotti käsilleni välittömästi kirveltävää, polttelevaa nestettä. Miksei liikkeessä ollut varoitettu minua tästä?

Kasvi saisi joka tapauksessa luvan kelvata. Nukkatyräkki, nukkatyräkki, nukkatyräkki, hoin mielessäni ja astuin Mervi Kultalan huoneeseen. Oli aika ryhtyä tositoimiin, ottaa hanskat kädestä – tai paremminkin pukea puutarhahanskat käteen.

Ongelma oli, että Kultala näki minut liian erilaisena kuin hän itse oli. Olin eri sukupolvea, edustin asioita, joita hän piti vieraina. Nukkatyräkistä rakentaisin välillemme sillan. Sitä pitkin kulkisi sitten muutakin kuin jaettua puutarharakkautta, kuten esimerkiksi julkaistuja tieteellisiä artikkeleita, riittävää opinto-ohjausta laitoksen opiskelijoille tai toisen maailmansodan aikaista Saksa–Suomi-ase­varustelua.

– Huomenta, Karoliina. Miten voin auttaa? Mervi Kultala kysyi.

Kokemuksesta tiesin, että Kultalan kysymys oli täysin teoreettinen. Ohjasin siis Kultalan huomion kasviini ja jaoin Matiaksen kanssa harjoittelemani tarinan. Pelkäsin, että tyräkkini vaikutti edelleen liian
hyvinvoivalta satuuni nähden, mutta huoleni osoittautui turhaksi. Kultala mutristi suutaan.

– Koska sä olet vaihtanut tähän mullat? hän kysyi.

– Olisiko mun pitänyt?

Kultala katsoi minua moittivasti. Yhtä hyvin olisin voinut olla tuore äiti, joka oli kysynyt, tarvitsiko lapsi tosiaan rintamaitoa.

– Mulla on varmaan tuolla vähän ylimääräistä, Kultala sanoi ja kumartui arkistokaappiinsa. Kansioiden sijaan siellä oli kasviravinteita ja kukkamultaa.

– Oikeastihan tämä olisi pitänyt tehdä kesällä, mutta sun multasi on ala-arvoista. Meidän pieni paha poika ei saa yhtään ravinteita.

Taisin näyttää lievästi järkyttyneeltä Kultalan hellästä luonnehdinnasta, koska hän paikkasi sitä selityksillä.

– Mä en muista tämän virallista nimeä, hän sanoi samalla, kun avasi multasäkin.

– Nukkatyräkki, kerroin väliin vähän liiankin innostuneena.

– Me kutsutaan näitä vain pahoiksi pojiksi, Kultala jatkoi.

– Seksipalmuiksi. Tuhmiksi pojiksi. Katsohan, kun niiden hedelmät aukeavat, ne lennättävät siemenensä parinkin metrin päähän. Ja sitten sitä saattaa löytää uuden pikkuruisen pahan pojan huoneen toisesta nurkasta, viattoman kiinanruusun mullasta.

Kymmenen minuutin kuluttua paha poika seisoi suorana tuoreessa mullassaan, ja Kultala silmäili tyytyväisenä kättensä jälkeä.

– Näin, hän sanoi.
–Eiköhän se ala piristyä. Se tarvitsi vain vähän elintilaa.

Kiitin Kultalaa avusta ja tartuin hänen puolustuskyvyttömään, hellään hetkeensä.

–  Niin kuin tuossa aiemmin jo puhuin, minusta meidän pitäisi kutsua koolle opiskelijat, jotka ovat hyvin lähellä valmistumista. Kun he saisivat tutkintonsa kasaan, laitoksen tilanne näyttäisi ainakin hetkellisesti paljon paremmalta. Eihän se pidemmän aikavälin ratkaisu olisi, mutta ehkä heiltä saisi myös osviittaa siitä, miksi laitoksen opiskelijat eivät saa tutkintoja
aikaiseksi.

– Mmm, Kultala äännähti, mutten voinut olla varma, oliko hän rekisteröinyt ajatukseni.

– Se olisi eräänlainen akateeminen mullanvaihto, yritin.

– Niin, Kultala huokasi lopulta, meni pesemään käsiään mullasta.
– Ideana se on tietysti valtavan hieno.

”Ideana”-sanalla oli pahaenteinen korostus. Olin sitä paitsi kertonut Kultalalle saman suunnitelman jo edellisellä viikolla, ja se oli silloinkin ollut hänen mielestään erinomainen ajatus.

– Mitä luulet, olisiko sulla tänään aikaa laittaa sitä käyntiin? kysyin.

Kultala piiloutui taas pahan pojan hoivaamiseen ja käänteli kasvia pöydällä, katseli sitä eri kulmista.

– Tänään on kyllä kiirettä, hän väitti.
– Kaikenlaista meneillään. Mitä luulet, onko nämä alimmat lehdet jo alkaneet irrota? Niitä ei kannata kyllä omin päin mennä
nykimään, siitä tulee ihan hirveä ihottuma siitä nesteestä.

Kiskoin vaivihkaa hihojani alas. Ranteitani poltti niin kuin ne olisivat olleet tulessa.

– Huomenna sitten? kysyin, vaikka tunsin jo hävinneeni.

Kultala rypisti otsaansa.

– Vaikea sanoa, hän levitteli käsiään.
– Mistä minä saisin esimerkiksi tietää, kenestä opiskelijoista siinä olisi kyse?

– Kai teillä on joku rekisteri olemassa?

– On varmaan. Kyllä meillä varmaan täytyy olla?

Sanoissa oli jälleen tuttu kysyvä sävy, niin kuin minä osaisin vastata Kultalan laitosta koskeviin kysymyksiin häntä itseään paremmin. Hieroin otsaani. Ahdisti.

Kultala heltyi myötätuntoiseksi, ja katseli minua hetken kuin olisin ollut yksi hänen kasveistaan.

–  Näytät väsyneeltä, hän sanoi. – Oletko varma, ettet nyt haali itsellesi liian suurta urakkaa? Muista levätä ja nauttia elämästä. Ei näitä työasioita nyt niin vakavasti kannata ottaa.

Nyökkäsin mutta salaa kannoin Kultalaa kohtaan hentoa kaunaa. Helppohan hänen oli neuvoa minua rentoutumaan, kun hänellä itsellään oli virka. Häntä ei käytännössä potkittaisi yliopistolta koskaan pois, ellei hän syyllistyisi opiskelijoiden ahdistelemiseen, ylettömään juopotteluun tai rehtorin julkiseen haukkumiseen.

Otin pahan poikani, en enää muistanut sen oikeaa nimeä. Kultala epäröi.

– Mä voin kyllä ottaa sen tännekin joksikin aikaa, hän sanoi.
– Huolehdin sen parempaan kuntoon, niin sitten se kestää vähän tottumattomankin emännän hoidossa.

Kaikesta aamun vaivannäöstä palkakseni jäi siis vain kirvelevä ihottuma ja lisäkasvi Kultalan kokoelmaan. Rojahdin nojatuolille Matiaksen viereen. Matias nosti toista kuuloketta irti korvastaan.

– Kaikki ok? hän kysyi.

– Joo. Mä hengähdän vain hetken.

Matias nyökkäsi ja palasi musiikkiinsa. Hänen kasvonsa elivät musiikin mukana kuin hän olisi lukenut kirjaa, ajatukset vaihtuivat toisiin musiikin rytmissä. Aina välillä katseemme kohtasivat, ja tunsin kuinka hänen flow’nsa katkesi. Olin ehkä hänen tiellään mutta olin myös liian lannistunut lähteäkseni mihinkään.

– Mitä sä kuuntelet? kysyin hetken kuluttua.

Matias ojensi minulle kuulokkeet. Musiikki kuulosti minusta enemmän maisemalta kuin kappaleelta. Sillä ei ollut selvää suuntaa.

– Ihan ok, sanoin ja palautin kuulokkeet.

– Auts, Matias irvisti.

– Ei kun ihan ok on ihan ok.

– Sä kaivat vain syvempää kuoppaa.

Yritettyään turhaan saada musiikista jälleen kiinni Matias sammutti laitteen ja luopui kuulokkeista kokonaan. 

– Sun stressaaminen kuuluu tänne asti, hän sanoi.

Taistelin avointa itsesääliä vastaan mutta hävisin surkeasti.

– Ketään ei kiinnosta, mitä mä yritän tehdä täällä, sanoin.

– Kyllä mua kiinnostaa, Matias vastasi.

Toruin häntä katseellani. Matias hymyili.

– Tai jos ei niin älyttömästi kiinnostakaan, niin voin mä kuitenkin auttaa, hän sanoi.
– Mitä sä tarvitset?

Rakkautta ja huolenpitoa, taloudellista turvaa, mielenterveyttä entiselle anopille, seksiä, jota ei tarvitse katua, tunteen siitä että kaikki järjestyy.

– No esimerkiksi listan vuoden n opiskelijoista, joilla on vain muutama opintojakso jäljellä, sanoin ääneen.

– Mikset sä heti kertonut? Onko sulla kynä ja paperia?

Tein Matiakselle mieliksi ja kaivoin taskustani lyijykynän ja ruutulehtiön.

– Matias Nummi, Matias sanoi.
– Siinä sulla on ensimmäinen. Onhan se alku sekin?

Hetkeä myöhemmin Matias oli loihtinut tietokoneen näytölle filosofian laitoksen opiskelijarekisterit. Selasimme niitä, ja Matias antoi minulle tarvitsemiani lisätietoja. Hän kertoi opiskelijoista, jotka kannattaisi kutsua mukaan ja niistä toisista, jotka tuskin olisivat kykeneviä tai halukkaita valmistumaan, vaikka heille olisi maksettu siitä suoraan yliopiston pahojen päivien rahastosta.

Matias osoitti sormellaan erästä K-kirjaimen opiskelijaa.

–  Tällä on oma pelifirma. Se teki ensimmäisen miljoonansa viime vuonna. Mä en oikein usko, että sitä kiinnostaa käydä täällä kääntymässä, vaikka siltä puuttuu vain kolme opintopistettä.

– Ehkä sen itsetunto kärsii, kun se ei ole maisterimiljonääri? ehdotin toiveikkaasti.

– Voihan sitä tietysti kokeilla. Mun muistaakseni se tosin asuu Ranskassa.
Puhelimeni soi, ja kaivoin sen laukustani. Ruudussa välkkyi Ritvan nimi. Harkitsin hetken, että jättäisin vastaamatta, mutta luovuin ajatuksesta, koska muutoin vain stressaisin siitä, mitä hänellä oli ollut sanottavaa. Tuskin Ritva voisi puhelimen kautta tehdä suurta vahinkoa?

– Karoliina, vastasin.

– Ville käski minun soittaa ja pyytää anteeksi, Ritva sanoi.

Jäin odottamaan varsinaista anteeksipyyntöä, mutta sitä ei selvästikään ollut luvassa.

– Mä olen vain niin pettynyt, Ritva sanoi sen sijaan.
– Te olitte niin hyvä pari. Ja sinä olit minulle kuin oma tytär, etkö ollutkin?

Päivä näytti olevan omistettu holhoaville keinoäideille, vaikka sen paremmin Mervi Kultala kuin Ritvakaan eivät koskaan voisi täyttää äitini paikkaa. Äiti oli ollut täyspäinen ja tasapainoinen, kohtuullinen kaikissa odotuksissaan. Ritva ei olisi ikinä voinut korvata häntä, niin työteliäs ja itseään säästämätön anoppi kun hän oli aina ollutkin. Mielessäni häilähti äidin ikävä. Olisinpa saanut edes minuutin hänen kanssaan, ja murheideni äksyt rakit olisivat asettuneet jalkoihini kuin rapsutusta kerjäävät hauvat.

– Enkä mä ole ainoa, joka tekee täällä virheitä, Ritva sanoi.
– Harkitsisit vielä. Mikä siinä Villessä muka on vikana?

– Ei Villessä ole mitään vikaa, sanoin ja vaimensin ääntäni niin, ettei koko keskustelu kantautuisi Matiaksen korviin.

Ritva kuulosti kärsimättömältä.

– Anteeksi, nyt mä en kyllä saa selvää, mitä sä sanoit.

– Ei Villessä ole mitään vikaa, toistin kovempaan ääneen. 

– Tällaista vain tapahtuu. Ihmiset ajautuvat erilleen.

Ritvan tuhahduksen kuuli kännykänkin välityksellä.

– Höpsis, hän sanoi.
– Valintahan se on. Ja se mitä mä olen Villen puheista ymmärtänyt, se on ollut sun valintasi.  

Pälyilin kattoon. Ritva oli syyllistämisen mestari, ja tällä kertaa olin hänelle helppo kohde. Oli totta, että ellen itse olisi päättänyt lähteä Villen ja minun suhteesta, Ville itse olisi tuskin löytänyt työkiireiltään aikaa miettiä suhteemme tulevaisuutta tai tehdä sitä koskevia päätöksiä. Mutta ei se varsinaisesti tarkoittanut, että olin ollut arviossani väärässä. 

– Mun täytyy nyt mennä, sanoin ja luovuin sitten kokonaan rehellisyyden ihanteesta. Olin aloittanut päiväni petoksella niin, että samoihin syyllisyyksiin saisi mennä tämäkin.
– Mulla on täällä kiireellisiä työasioita meneillään.

Matiaksen ja minun katseet kohtasivat. Matias hymyili, silmäili ympärilleen kuin olisi etsinyt huoneesta sitä kiireellistä hoidettavaa, josta Ritvalle puhuin. Katkaisin puhelun. 

– Tuore ero? Matias kysyi.
– Sori, mä en voinut olla kuulematta.

– On siitä jo puoli vuotta, sanoin.
– Tässä nyt on vielä vähän tällaista jälkihoitoa.

– Tuosta mä tiedän, että se on tällä hetkellä luostarissa, Matias sanoi varttituntia myöhemmin ja osoitti nimeä listan loppupuolella.
– Voihan sille meilata, muttei se kuitenkaan tule.

– Annetaan olla, vastasin.

–  Sitten tämä Wihuri. Se oli masentunut tässä pari vuotta sitten, mutta mä luulen, että nyt se voisi olla jo ihan opiskelukunnossa. Otetaanko me sekin mukaan?

Nyökkäsin. Pois se minusta, että diskriminoisin mielenterveys­ongelmien perusteella. Masentunut tai onnellinen maisteri, se oli minulle samantekevää, kunhan tutkintoja alkaisi sadella. 

– Otetaan vain.

– Näitä on nyt… Matias sanoi ja laski listalta poimimamme nimet.
– Kaksitoista. Vieläkö me etsitään?

Pudistin päätäni.

– Aloitetaan näillä, sanoin. 
– Voisitko sä kutsua ne tänne käymään mahdollisimman pian?

– Onnistuu, Matias sanoi ja nousi seisomaan, venytteli.
– Lähdetkö lounaalle?

Olin jo suostua mutta muistin sitten tehneeni muita sitoumuksia.

– Mä en voi, sanoin.
– Mä tapaan Villen.

Matias näytti vähän pettyneeltä mutta toipui nopeasti, palasi normaaliin kevyeen kuittailuunsa.

– Sulla on jännä tapa olla eronnut, hän sanoi.

– Miten niin?

Kysymys jäi ilmaan, Matias teeskenteli, ettei kuullut. Kävelimme rinnakkain laitokselta ulos. Matias vihelteli. Minun ajatukseni olivat vähän harmaammat.  

– Eikö susta sitten ole hyvä olla väleissä eksien kanssa? kysyin.

Matias kohautti olkiaan.

– Parempi kai se on kuin murhanhimo, hän sanoi.
– Kyllä mä niitä moikkaan.

Kun saavuin yliopistoruokalaan ja näin Villen, huomasin, ettei minua täyttänytkään sama lämmin tunne kuin tähän asti. Enemmänkin minua ärsytti.

Kaikki tuntui menevän niin kuin aina, tein sitten mitä tahansa. Tulin aamulla töihin ja säädin jotakin toivotonta urakkaa. Kävin Villen kanssa lounaalla, ja hän jutteli minulle mukavia. Jatkoin töitä, palasin kotiin, stressasin ja yritin turhaan viedä ajatuksiani mukavampiin asioihin. En saanut kunnolla unta, ja seuraavana aamuna kaikki alkoi alusta uudelleen.

”Sulla on jännä tapa olla eronnut”, kaikui korvissani, vaikka tein parhaani hätistääkseni Matiaksen kommentin. Mitä Matias tiesi mistään? Mitä hän tiesi siitä, miten ihmiset tottuivat toisiinsa, kun he elivät vuosikausia yhdessä? Eikö kaikkien naistenlehtien ihanne ollut ero, jonka jälkeen säilyttiin ystävinä? 

Niillä kriteereillä minun ja Villen ero oli ollut pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta lähes täydellinen. Olin auttanut Villeä muuttamaan. Olimme pysyneet puhe­väleissä. Ville tuki minua kaikessa niin kuin ennenkin, ja minä olin täysin valmis tutustumaan hänen uuteen naisystäväänsä, kun sen aika joskus koittaisi. 

Ville halasi minua ja avasi suunsa sanoakseen jotakin. Jokin Villen ilmeessä kavalsi, mitä hän oli sanomassa, ja keskeytin hänet ennen kuin hän ehti puhua.

– Mä tiedän, että mä näytän väsyneeltä, sanoin.
– Mua ei tarvitse muistuttaa siitä.

Villen kasvoilla kävi kummastunut ilme. Hän jätti halauksen lyhyeksi. Olin ehkä ennakoinut keskustelun kulkua liikaa. Ehkä hän oli aikonut sanoa jotakin ihan muuta? 

– Anteeksi, sanoin ja hipaisin Villen kättä.
– On ollut vähän turhauttavaa töissä. Ja mulla on varmaan hermot muutenkin kireänä Ritvan ryöstöretken jäljiltä.

– Mä olen pahoillani siitä. Siitäkin.

– Eihän se sun syytä ole.

– Geneettisesti mussa ja äidissä on puolet samaa. Mä pyydän puoliksi anteeksi.

Hymyilin vähän.

– Kiva kun tulit takaisin, Ville sanoi.
– Mä ehdin jo kaivata mun tavallista Karoliinaa.

Haimme linjastolta ateriat ja puhelimme jonottaessamme niitä näitä, mutta pöytään päästyämme keskustelu ajautui taas Ritvaan. 

Ennen tätä viikonloppua en ollut koskaan aivan ymmärtänyt Villen ja Sariannan halua salata elämänsä käänteitä äidiltään. He pimittivät Ritvalta tietoa kuin vihamiehiltään. Ritvan viikonloppuinen tempaus auttoi tajuamaan paremmin, miksi se oli saattanut tuntua kätevältä.

– Voisitko sä edes sanoa sille, että se oli yhteinen päätös? kysyin.

Ville kohotti kulmiaan.

– Siis valehdella?

– Sä olet sen mulle velkaa. Sun olisi pitänyt hoitaa tämä asia puoli vuotta sitten. Etkö sä ole valehdellut sille muutenkin jo kuukausia?

Ville luopui puhtoisen sankarin esittämisestä.

– Okei, hän myöntyi. – Mutta mitä mä sanon sille? Miksi mä halusin erota susta?

Viimeistä lausetta saatteli jälleen outo tunteellisuus. Samaan aikaan kun tavallaan nautin Villen ihailusta, minua kiusasi se, että minun oli vaikea uskoa sitä täysin todeksi. Minusta tuntui, että jos hyppäisin takaisin Villen kelkkaan, hän saattaisi yhtä hyvin säikähtää kuin ilahtua.

– Keksit jotain, vastasin ja pidin ääneni kuivana.
– Mä olen varma, että sulle tulee jotakin mieleen. 

Kävellessäni takaisin filosofian laitosta kohti hoidin pari Sariannan häihin liittyvää puhelua, jotka olivat jääneet uuden työn vuoksi viime tippaan. Niiden päätyttyä luettelin mielessäni asioita, jotka olivat nyt kunnossa. Häitä varten oli paikka, pappi, pitopalvelu, hääpuvut, sormukset, morsiuskimppu, valokuvaaja … Mitä vielä tarvittiin? Tuntui kuin olisin unohtanut jotakin tärkeää, mutten saanut otetta siitä, mitä se voisi olla. Lupasin itselleni, että googlaisin jonkin hääsivuston muistilistan heti, kun pääsisin laitokselle.

Laitoksella Matiaksen tavallisesti valtaama nojatuoli oli tyhjä. Uteliaisuuteni heräsi ja palasin taaksepäin, vilkaisin oleskeluaulaan siltä varalta, etten ollut huomannut häntä. Sohva oli sielläkin vapaa. Kurkistin henkilökunnan keittiöön. Matias voiteli siellä leipiä.

– Ne on nyt tuolla kokoushuoneessa, hän sanoi.

– Mitkä? kysyin.

– Ne loppuvaiheen opiskelijat.

Hieroin silmiäni. Kultalan tempoon tottuneena olin ajatellut, että näkisin tapaamisen toteutuvan hyvällä onnella kuukauden kuluttua. 

– Sä sanoit mahdollisimman pian, Matias selitti.
– Mutta voin mä pyytää, että tulevat vaikka ensi viikolla. 

– Ei kun ihan tosi hyvä, sanoin.  

Nyt minulla oli minuutti aikaa keksiä taikasanat, joilla saisin opiskelijat yliopiston liukuhihnalta valmiisiin pakkauksiin. 

Puheensorina ei vaimennut kun astuin sisään. Jos olin odottanut näkeväni nuorisoa, joka ottaisi minut vastaan pelastajanaan, sain huomata odotukseni ylimitoitetuiksi. Opiskelijat juttelivat toistensa kanssa eivätkä antaneet minun häiritä. Joku nukkui huoneen perällä. 

Mutta olivat he sentään täällä, tsemppasin itseäni. Täytyihän sen merkitä jotakin. Eivät he olisi saapuneet tänne, ja vielä näin nopeasti, elleivät he sisimmässään olisi itsekin kokeneet opintojen päättämistä tärkeäksi.

– Tervetuloa, sanoin yleisen keskustelun ylle.
–Mukava, kun pääsitte paikalle näin lyhyellä varoitusajalla. 

– Matias sanoi, että täällä on voileipiä ja kahvia, nurkan nukkuja herkesi puhumaan.
– Se tekee tosi hyviä voileipiä. 

Se siitä opintomotivaatiosta. 

Ennen kuin ehdin vastata, Matias käveli leipätarjottimen kanssa sisään. Opiskelijoiden kädet ojentautuivat leipiä kohti. Minun kävi heitä hetken sääliksi: nälässäkö he olivat olleet ilman tutkintoaan? 

– Te olette kaikki täällä, koska opinnoistanne on vain joitakin opintojaksoja jäljellä, yritin puhua leipäruljanssin lomaan.
– Tyypillisimmin tietysti gradu, mutta joillakin roikkuu vain joku hassu ruotsin kurssi.

Kukaan ei kuunnellut. 

Otin leivän itsekin. Vaikka olin juuri syönyt lounasta, leipä maistui taivaalliselta. Istuuduin pöydän ääreen, ja keskityimme kaikki aterioimaan. Tunnelma oli melkein harras, ja Matias näytti tyytyväiseltä. 

Kun leipiä oli jäljellä enää kaksi ja joku opiskelijanaisista valitti ensimmäistä kertaa homeilman aiheuttamaa päänsärkyä, tartuin itse asiaan, ennen kuin opiskelijoiden syy pysyä paikalla katoaisi kokonaan. Joku haukotteli, toinen katsoi kelloaan, mutta kovetin sydämeni. Jos opiskelijat olivat ottaneet vastaan ilmaisen kylpyläloman, he saisivat luvan kärsiä läpi myös lomaosake-esittelyn. Ilmaisia lounaita ei ollut, ei edes voileipiä. 

– Mä olen täällä sitä varten, että saisimme aikaan konkreettisen ja nopean suunnitelman, jolla tehtäisiin teistä maistereita. Mä tiedän, että teitä on vaivannut tämä asia. Opintojen viivästymiselle on varmasti monta sellaista syytä, joihin me täällä laitoksella pystymme vaikuttamaan. Niin että eiköhän laiteta asiat rullaamaan? 

Jätin pienen tauon mahdollisille riemunkiljahduksille. 

Huoneessa oli hiljaista.

– Aloitetaan vaikka esittäytymiskierroksella, sanoin.
– Jokainen voisi kertoa nimensä ja vaikka jotain nykyisistä kuulumisistaan.

Osoittautui, että huoneessa oli yksi nykyinen kotiäiti ja kaksi koti-isää, kaupan kassa, toisen aineen jatko-opiskelija, työtön ja sairaus­lomalainen. Remonttimiehiä oli kokonaista kaksi. He olivatkin saapuneet lounaalle haalareissaan. Minua hymyilytti, kun ajattelin, millaisia keskusteluja he voisivat työmaalla käydä. ”Kategorisen imperatiivin mukaan meidänhän kuuluu eristää tämä kylpyhuone niin, että toimistamme voitaisiin tehdä sääntö kaikille maailman rakentajille. Mutta puhtaasti utilitaristisen etiikan mukaan…”

Olin saanut selville myös joitakin konkreettisia asioita, jotka olivat hidastaneet opiskelijoiden valmistumista tai ainakin saaneet heidät näyttämään laitokselle keski­sormea. Sen paremmin Kultala kuin harmaapartakaan eivät olleet vastanneet opiskelijoiden sähköposteihin tai auttaneet heitä selvittämään, mitä jaksoja heidän tutkinnoistaan ylipäätään vielä puuttui. Graduohjausta ei saanut, laitoksella ei tehnyt homeilman vuoksi mieli käydä, tenttipäiviä oli liian harvoin.

Tärkein kysymys jäisi tosin avoimeksi, vaikka onnistuisin korjaamaan kaikki nämä ongelmat ja siirtämään filosofian laitoksen parempaan ilmastoon. Toinen nykyisistä koti-isistä puki tunteen täsmällisimmin sanoiksi:

– Mä en ymmärrä, miksi mun pitäisi vääntää jotain hikistä kielten kurssia, jotta mä voin olla kortistossa yksi työtön yhteiskuntatieteiden maisteri lisää.

Yritin löytää mielestäni vakuuttavan kannustimen. Koska laitos saisi rahaa? Koska minä saisin opintoasiain päällikön paikan ja voisin maksaa opintolainani pois ja saada taas nukutuksi paremmin?

– Ehkä syy voi olla niinkin pieni kuin että keskeneräiset asiat rassaavat, sanoin lopulta.
– On eri asia myöhemmin miettiä, että tuli tehtyä sellainenkin tyhjänpäiväinen tutkinto kuin että tuli jätetyksi sekin tutkinto kesken.

Opiskelijat katsoivat minua vaitonaisina. Sanani eivät ehkä muodostaneet aivan niin vakuuttavaa sisäisen sankaruuden kannustuspuhetta kuin Sarasvuo olisi voinut keksiä. Jari olisi ehkä luvannut, että opiskelijoista tulisi uusia valtakunnanfilosofeja, joiden yritykset saivat laatia miljoonapalkkioilla valtion tulevaisuusselvityksiä. Toisaalta sekään tie ei ollut uutisten perusteella osoittautunut erityisen hohdokkaaksi.

Matias saapui avukseni.

– Musta Karo on ihan oikeassa, hän sanoi.
– Mä jätin lapsena kitaransoiton kesken, kun se mun mielestä oli ajanhukkaa. Mä en ole katunut mitään niin paljon viime vuosina kuin sitä, että mä en osaa soittaa mitään kunnolla.

– Meidän seuraava tapaaminen on siis jo ensi viikolla, sanoin, kun kokoontumisemme alkoi lähestyä elinkaarensa päätepistettä.
– Onko kaikilla nyt selkeä käsitys siitä, mitä teiltä siihen mennessä toivotaan?

– Karo, Matias keskeytti.

– Niin? vastasin ja tunsin hymyileväni vähän liian auliisti. En voinut sille mitään, että minusta oli mukavaa, miten hän sanoi nimeni. Ei Karoliina vaan Karo. Karo oli kokonaan toinen nainen kuin minä. Karo ei huolehtinut mistään, Karo tarttui hetkeen.

Matias nyökkäsi ovea kohti. 

Ritva seisoi kynnyksellä pahvilaatikko käsissään. 

Pyyhin kasvoiltani Matiaksen nostattaman hymyn. Ritva oli närkästyneestä ilmeestä päätellen ehtinyt silti rekisteröidä sen. 

– Yritin viedä näitä sinulle kotiin, hän sanoi.
– Mutta avain ei käynyt enää lukkoon.

– Pieni hetki, sanoin opiskelijoille. Keräsin itseni ja kävelin Ritvan luokse, suljin oven jäljessäni ja johdatin häntä kauemmaksi käytävälle. Ritvan ääni oli kantava, eikä laitoksen äänieristys ollut mainittavan hyvä.

– Tässä nämä nyt ovat, hän sanoi ja työnsi syliini täpötäyden pahvilaatikon. – Anteeksi, että kajosin omaisuuteesi.

Tutkin laatikkoa. Sen sisällä oli Ritvan ja minun yhteinen historia esineiden muodossa. Lukuisilla matkoillaan maailman eri kolkissa Ritva oli pysähtynyt paikallisten kojuihin ja verovapaisiin lentokenttämyymälöihin etsimään tavaroita, joista hän oli arvellut olevan minulle iloa.

Ritva omiin käsitöihin oli vaadittu satojen tuntien työpanos: kudottu kaulaliina, jonka kirjailuun nykysukupolvella ei olisi ollut hermoja, keraaminen maljakko, jonka Ritva oli dreijannut savityökurssillaan ja värjännyt tapetteihini sopivaksi, pellavainen yöpaita, jonka kauluksessa luki nimikirjaimeni. Minun olisi pitänyt olla suuttunut, mutta oli vaikea olla liikuttumatta laatikkoon kerätystä vaivannäöstä. En ollut koskaan nähnyt aivan näin selkeästi, kuinka paljon Ritva oli minuun panostanut.

– Kiitos, sanoin.
– Onko jotakin, mitä sä erityisesti haluaisit itsellesi takaisin?

Ritvan ajatus oli salaman­nopea. Hänen kätensä nappasi helmikaulakorun ja rutisti sen kämmenen sisään.

– Se kuului minun isoäidilleni, hän selitti.
– Sillä ei ole juurikaan rahallista arvoa, mutta haluaisin pitää sen.

Nyökkäsin. Harmitti, etten ollut itse huomannut antaa sitä takaisin.

– Tietysti, sanoin.
– Sen pitää säilyä teidän suvussa.

Myöntyväisyyteni rohkaisemana Ritva tarttui takkiin, jonka hän oli tuonut Italian-matkaltaan.

– Mikä tässä oli vikana? hän sanoi.

Yritin selittää, että takki oli oikein kaunis ja että käytin sitä usein. Lopetin, kun Ritva näytti minulle hintalappua, joka roikkui edelleen hihasta.

– Jotenkin se ei vain ole tuntunut mun tyyliseltä, sanoin.

– Mä pidän sen sitten. Jos sopii.

– Totta kai.

Ritva veti takin ylleen. Hän oli minua pienempi, ja hartiat jäivät vähän suuriksi, mutta Ritva vaikutti silti tyytyväisemmältä kuin tullessaan.

– Ehkä tämän vielä? Ritva kysyi ja näytti keittokirjaa, jonka reseptejä en ollut koskaan kokeillut.

Huomioni kiinnittyi kuitenkin huolipäiväkirjaani, joka pilkotti keittokirjan alta. Olin saanut tyhjän muistikirjan Ritvalta joululahjaksi viisi vuotta aiemmin. Se oli ollut hänen silloisen paperityökurssinsa tuotosta, mutten olisi uskonut, että edes hän menisi niin pitkälle.

– Sä veit mun päiväkirjan?

– En mä sitä lukenut, Ritva väisteli.
– Sen jälkeen kun mä tajusin, mitä sä olit sinne kirjoittanut, mä lakkasin heti lukemasta.

Sydäntäni pusersi. Nyt ei ollut oikea aika saada paniikkikohtaus. Pitelin kättä rinta­kehälläni ja yritin saada happea kulkemaan.

Ritva heltyi, näytti lempeämmältä kuin pitkään aikaan. Hän kosketti otsaani kuin mitatakseen, oliko minulla kuumetta, ja oli hetken taas entinen itsensä, anoppi, joka kantoi minusta huolta.

– Syötkö tarpeeksi? Saatko nukuttua? Näytät väsyneeltä.

Irrottauduin kosketuksesta ja yritin pysytellä rauhallisena, seisoa omilla jaloillani.

– Mä en ole väsynyt! sanoin.
– Voisivatko kaikki lakata kertomasta mulle, että mä olen väsynyt, kun mä en ole väsynyt?

Kun palasin kokoushuoneeseen, vuoden n opiskelijat olivat poistuneet. Vain Matias istui edelleen tuolillaan.

– Mä yritin pidätellä niitä minkä saatoin, mutta…

– Ei se mitään, sanoin.
– Kyllähän tässä jo tärkeimmät tuli. Kiitos kaikesta. 

Keräsin papereitani ja tunsin, miten uupumus otti minua valtaansa. Jos minua olisi pyydetty nostamaan oikea käteni ja ilmoittautumaan opintoasioiden päälliköksi, en ollut varma, että olisin pystynyt suoriutumaan edes siitä tehtävästä.

– Sä näytät… Matias aloitti.

– Anna mä arvaan, keskeytin. – Väsyneeltä?

– Siltä, että lasillinen voisi tehdä hyvää, Matias sanoi. 

Huomasin hymyileväni, eikä se ollut ehkä ihme. Hymyyn vaadittiin vain kaksi lihasta, kaikkiin muihin ilmeisiin moninkertaisesti enemmän. 

– Yksi lasillinen ei riitä, vastasin.

– Vai tapaatko sä sun eksän töiden jälkeen?

Jätin kysymyksen omaan arvoonsa. Matias otti Ritvan lahjalaatikon kantaakseen. Olimme viimeiset laitoksella ja sammutin käytävän päässä valot.

Avasin Matiakselle oven, että hän pääsisi kulkemaan, ja lukitsin oven jälkeemme. 

– Minkä ikäinen sä olet? kysyin Matiakselta hetken mielijohteesta.

– Kaksikymmentäkuusi. 

– Näytät nuoremmalta, totesin.

– Sä näytät vanhemmalta.

Peitin hentoisen loukkaantumisen miten taisin.

– Mistä sä tiedät minkä ikäinen mä olen? kysyin.

– Mä googlasin sut, Matias sanoi ja puolustautui sitten, mielestäni turhaan.
– Ei ollut muutakaan tekemistä. Miten sä kuvittelet, että mä saan täällä päiväni kulumaan?

Ulkona keskittymisestäni taisteli kaksi hölmöä tunnetta: ilo siitä, että Matias oli googlannut minut, ja pettymys siitä, että hänestä näytin vanhalta.

– Mä en tarkoittanut loukata, Matias sanoi.
– Sähän olet vetävä ja kaunis nainen. Sä näytät vain siltä, että koko maailman tulevaisuus on sun harteillasi. 

– En tänään, sanoin ja tunsin riehakkuuden valtaavan sydämestäni alaa.
– Mun puolesta maailma saa tänä iltana vaikka romahtaa. 

Jatkuu ensi viikolla.

Helga joutuu pulaan aavikolla. Missä on Lupe, jonka piti noutaa heidät pois?

Helga hätkähti hereille teltasta. Hän oli levittänyt villatakkinsa makuupussin päälle, mutta hampaat olivat siitä huolimatta kalisseet yöllä vilusta yhteen. Helga oli vaipunut uneen ennen kuin Julius oli tullut telttaan. Hän raotti varovasti teltan vetoketjua.

Aamu valkeni purppuransävyisenä aavikon yllä. Julius istui hiipuneen nuotion äärellä.

”Etkö sä ole nukkunut olenkaan?” Helga kysyi.

Julius pudisteli päätään.

”Täällä on niin ihmeellisen kaunista.”

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta.”

Helga veti makuupussin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. He istuivat hiljaa vierekkäin ja seurasivat, miten aurinko nousi valtavana tulipallona teräväreunaisten vuorten takaa.

He jakoivat aamiaiseksi hedelmäsäilyketölkin. Helga katseli opaalinvärisenä hehkuvaa taivasta. Tällaista oli vapaus, hän ajatteli.

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta”, Julius sanoi niin kuin olisi vaistonnut hänen ajatuksensa.

”Kuin Eeva ja Aatami”, Helga sanoi.

”Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä”, Julius vastasi.

”Täällä käärme on vuorilta näkyvät valot.”

Helga kiskoi keppejä yksi kerrallaan hiekasta ja Julius pöyhi telttaa kasaan. Aurinko oli jo korkealla ja porotti polttavasti.

”Mä tunsin yöllä miten joku voima liikkui meidän ympärillä”, Julius sanoi.

”Mitä sä höpiset?”

”Ihan tosi.”

”Oletko sä saanut auringonpistoksen?” Helga sanoi nauraen.

He jatkoivat tavaroiden keräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hiki virtasi pitkin Helgan selkää, auringolta ei pääsisi enää mihinkään piiloon.

Leirin purettuaan he istuutuivat kantamuksineen nuotiopaikan äärelle odottamaan Lupea. Julius nousi aina välillä tähyilemään aavikolle siinä toivossa, että näkisi lähestyvän auton nostattaman hiekkapilven. Pallomaiset, piikikkäät kaktukset kukkivat keltaisin kukin. Osa kaktuksista oli kapeita ja pitkiä.

”Eikö Lupe luvannut tulla aamulla?”

”Aamupäivällä. Kellon täytyy olla jo yli kaksitoista.”

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ihan kuin nuo kaktukset tuolla olisivat vaihtaneet paikkaa yön aikana”, Julius sanoi.

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ei me voida olla kovin kaukana kylästä.”

”Totta kai mä löydän”, Julius sanoi.

Helga huomasi kuitenkin epävarmuuden tämän kasvoilla. Julius oli aina se, joka otti hoitaakseen tällaiset tilanteet. Julius kantoi vastuuta kuin myllynkiveä selässään. Helga nousi hänkin ylös. He tuijottivat yhdessä autiomaan toisella laidalla näkyviä vuoria. Silmät ja iho kutisivat hiekasta. Jostain puhalsi tuuli. Valaistus näytti muuttuneen aavikon yllä sinertäväksi. Vuorten takaa nousi nyt tummia pilviä.

”Entä jos alkaa sataa?” Helga sanoi.

”Ei täällä sada koskaan.”

”Katso nyt noita pilviä.”

”Sitten päästään näkemään kun aavikko kukkii.”

Helgan suussa rahisi hiekka.

”Missä Lupe oikein viipyy? Onkohan sillä aikomustakaan tulla hakemaan meitä? hän sanoi.

”Mä tiesin koko ajan, ettei siihen naiseen pidä luottaa.”

”Ei tästä voi olla kuin joitain kilometrejä kylälle.”

”Kuinkakohan monta typerää turistipariskuntaa se on tänne huijannut? Ehkä se ilmestyy kohta ja sanoo, että paluumatka maksaa tuhat dollaria. Ei olisi pitänyt luottaa siihen”, Helga huokasi.

”Onko tämä nyt mun syytä?” Julius kysyi.

”Enhän mä niin sanonut.”

”Sun äänensävy kertoi kaiken. Oleko sä pannut merille, että sä syytät aina mua?”

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

Helga ei vastannut. Huulet tuntuivat rutikuivilta, aurinko pisteli poskilla. Hän kääri huivin päänsä ympärille suojaksi auringonsäteiltä.

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

”Mä painoin reitin mieleeni. Me tultiin tuolta”, Julius sanoi ja viittasi kaukaisuuteen.

”Eihän tultu kuin tuolta.”

”Me tultiin pohjoisesta. Eli tuolta”, Julius väitti.

”Jos me jätetään tämä leiripaikka ja eksytään, Lupe tai kukaan muukaan ei löydä meitä enää koskaan”, Helga huokasi.

He istuivat takaisin maahan. Helga asettui makuulle ja tuijotti ylitse liikkuvia pilviä. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja keskittyä ajattelemaan ajatuksia, joista tuli hyvä olo.

”Muistatko sä kun me oltiin mökillä motissa ukonilman jälkeen pari vuotta sitten? Myrsky oli katkonut sähköt ja kaatanut puita tielle. Tajuttiin, että ei voida lähteä kotiin ennen kuin kunta käy sahaamassa ne puut tieltä. Sä lämmitit saunan ja Laura ja Mikko hyppi laiturilta veteen. Ei ollut kiire mihinkään. Se on yksi mun parhaista perhemuistoista”, hän sanoi.

Perhemuistoista. Sana tuntui vieraalta Helgan suussa. Nyt hän oli kuitenkin käyttänyt sitä, noin vain, huomaamattaan. Julius katseli toiseen suuntaan ja pudisteli päätään.

”Miten sä et muista sitä?”

”En mä tiedä. Kai ihmiset vain muistavat eri asioita.”

Helga kohottautui kyynärpäidensä varaan.

”Lapset puhuvat aina teidän kesälomista Tuijan kanssa. Muistatko sä ne sitten?”

”Älä hei nyt taas aloita”, Julius huokasi.

”Mä olen se, joka haalistuu pois perhekuvista. Mä en tule näkymään edes sun sukupuussa. Sun oksalla näkyvät Tuija ja lapset.”

Julius nousi ylös.

”Mä en jaksa riidellä sun kanssasi. Mitä sä oikein haluat mun tekevän?”

”Tuija roikkuu sussa tahallaan. Se hyväksikäyttää sun kiltteyttä ja huonoa omaatuntoa. Sun täytyy vetää sille raja”, Helga sanoi.

Julius paiskasi makuupussin hiekalle.

”Kukaan ei kysy, että mitä mä haluan. Mun täytyy pitää sekä sua ja että Tuijaa tyytyväisenä. En mäkään tätä valinnut. ”

”Eihän sun tarvitsisi ajatella Tuijaa, vaan lapsia.”

”Lapset oireilevat eron takia.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Lapset voivat ihan hyvin. Se on Tuija, joka on saanut sut uskomaan, että ne oireilevat. Ja siksi sä hyvittelet koko ajan joka suuntaan. Olet kuin yksi kävelevä anteeksipyyntö.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Munko syytä teidän ero oli?”

Julius käänsi Helgalle selkänsä ja lähti harppomaan poispäin leiristä.

Helga kiersi kätensä polviensa ympärille ja painoi kasvonsa polviin. Hiki valui pitkin selkää. Aavikko ympärillä ritisi kuivuuttaan. Hän kaivoi kännykän taskustaan. Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Kenttää ei edelleenkään löytynyt, he eivät saisi yhteyttä muuhun maailmaan.

Hän nousi ja tarkisti heidän ruokakassinsa. Sen pohjalla oli vielä muutama säilykepurkki. Vesikanisterissa loiskahti Helgan ravistellessa sitä. Jos Lupe ei palaisi, he voisivat olla vielä yhden yön aavikolla. Heidän pitäisi lähteä kävelemään vuoria kohti heti auringon noustua, silloin olisi viileintä. Hän nousi ja tähyili Juliusta. Tämä seisoi kauempana selin Helgaan. Juliuksen selkää katsoessaan Helga tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hänen mieleensä nousi muistikuva lapsuudesta ajalta, jolloin he vielä asuivat rivitalossa kaupungin laidalla. Hän oli ollut läheisellä lumikentällä rakentamassa lumilinnaa. Hangesta pisti esiin kuivuneita talventörröttäjiä, joita hän keräsi kimpuksi. Linnasta tulisi hänen kotinsa, Helga oli ajatellut. Hän muuttaisi sinne eikä tarvitsisi enää ketään, ei äitiä eikä isää.

Hän oli aurannut yhä lisää lunta linnan luo ja taputellut sitä sileäksi ja kovaksi kerrokseksi seiniin. Äkkiä hän oli havahtunut siihen, että oli jo ilta. Katulyhdyt tuijottivat häntä hämärästä kuin vihamieliset silmät. Tummansininen maailma ympärillä oli muuttunut vieraaksi. Hän ei tiennyt hämärässä, missä suunnassa koti oli. Hän oli juossut hankeen kompastellen ajotien reunaan ja jäänyt siihen seisomaan varmana siitä ettei koskaan enää löytäisi perille. Lumi oli paakkuuntunut lapasiin ja sormet olivat tunnottomat. Hän oli tuntenut kyynelten valuvan poskia pitkin ja vierivän kutittaen kauluksen alle.

Sitten viereen oli pysähtynyt tuttu auto. Isä oli hypännyt ratin takaa ja harpponut hänen luokseen.

”Missä sä olet ollut? Isä on etsinyt sua kaikkialta.”

Helga oli painanut itkuiset kasvonsa isän olkapäälle ja isä oli kantanut hänet autoon lämpimään. Helga ei ollut tiennyt, kummasta hän oli ollut helpottuneempi: siitä että hänet oli löydetty vai siitä ettei isä ollut ollut hänelle vihainen. Hän tiesi kulkeneensa kauemmas kuin hänellä oli ollut lupa.

Kun hän nosti päätään, Julius seisoi hänen vieressään.

”Anna anteeksi”, Helga sanoi hiljaa.

”Anteeksi, että mä suutuin.”

Julius istui hänen viereensä.

”Ei se mitään. Mäkin olen pahoillani.”

”Mä pelkään, että me kuollaan tänne”, Helga sanoi.

Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

”Älä nyt, Julius sanoi ja kiersi käsivartensa hänen harteilleen.

”Odotetaan vaan rauhassa. Kohta Lupe on täällä.”

Helga painautui kiinni Juliukseen.

”Sä tuoksut samalta kuin mun uniriepu lapsena.”

”Eihän me koskaan erota?”

”Ilmankos sä menit mun kanssa naimisiin”, Julius sanoi nauraen.

”Eihän me koskaan erota?”

Julius oli hetken hiljaa.

”Muistatko, kun oltiin Pariisissa häämatkalla ja sä halusit kiinnittää lukon sillankaiteeseen? Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tapaa. Mun mielestä lukko on vastenmielinen rakkauden symboli. Mä kuitenkin halusin tehdä sen sun takia. Ja heitin avaimen Seineen. Siellä se on ja pysyy”, Julius sanoi ja jatkoi:

”Mä olen miettinyt sitä mitä sä sanoit Tuijasta ja lapsista. Sä olet oikeassa.”

”Sä kannat turhaa syyllisyyttä”, Helga sanoi.

”Sitä mä tarkoitin.”

Julius puristi hänen olkapäätään eikä hetkeen vastannut.

”Mä pelkään, että menetän lapset.”

”Et sä niitä voi menettää. Omia lapsiasi.”

Julius painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Helga silitteli Juliuksen hiekkaisia hiuksia.

”Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Helga sanoi.

”Niinkö? Vaikka mä toin sut tänne aavikolle?”

Helga nyökkäsi.

”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?” Helga kysyi.

”Tietysti. Aina on mahdollista aloittaa alusta.”

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa ja venytti varjot pitkäksi. Lämpötila oli alkanut laskea ja Helga veti villatakin päälleen.

”Onkohan Lupelle sattunut jotakin?” Julius huokasi.

”Entä jos se on vaan unohtanut meidät?”

”Meidän pitää pystyttää teltta ennen kuin tulee pimeää. Ja kerätä oksia nuotiota varten.”

He alkoivat järjestellä leiriä uudelleen pystyyn. Puuhastelu sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että se oli heidän hallinnassaan. Vilunväreet kulkivat jo valmiiksi selkäpiitä pitkin kun Helga ajatteli yötä kylmässä teltassa. Julius katkoi kuivien piikkipensaiden oksia mitään puhumatta. He olivat olleet hyväuskoisia hölmöjä kun olivat antaneet Lupen tuoda heidät tänne, Helga ajatteli. Asialle ei kuitenkaan enää mahtanut mitään. Aamulla aikaisin he lähtisivät kävelemään takaisin. Sitten he menisivät hyvään hotelliin, istuisivat uima-altaan reunalla ja joisivat drinkkejä kuten lomalla kuuluikin. He ostaisivat paluulennot ja olisivat pian kotona. Talven pimeys lepäisi kantena kaupungin yllä, mutta tämän kaiken jälkeen se tuntuisi vain rauhoittavalta. Helga kaipasi sitä, että sai istua ikkunassa katselemassa ulkona sinkoilevia lumihiutaleita.

Teltta oli viimein pystyssä ja nuotio sytytystä vaille valmis.

Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Äkkiä Helga tunsi polttavaa kipua sääressään. Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Hän näki maassa mustan skorpionin, joka yritti juosta takaisin kivenkoloon.

”Pysy paikallasi”, Julius sanoi.

Hän otti kenkänsä jalasta ja kohotti sen ylös. Skorpioni ehti kuitenkin perääntyä saksiaan heilutellen ja hävitä kivenkoloon. Helga haukkoi henkeään. Silmissä musteni.

”Mitä me nyt tehdään?”

”Rauhoitu, kulta. Vain muutama skorpionilaji on tappavan myrkyllinen”, Julius sanoi.

”No sepä vasta on lohdullista.”

Julius kaatoi vesikanisterista vettä nenäliinalle ja pyyhki sillä varovasti Helgan sääressä olevaa pistojälkeä.

”Ei näytä pahalta. Suurin osa skorpioninpistoista ei aiheuta mitään vakavia seurauksia. Ja huomenna mä vien sut lääkäriin.”

”Mutta entä jos se oli se tappavan myrkyllinen laji.”

”Ei se ollut”, Julius sanoi ja halasi häntä.

Helga tunsi Juliuksen pulssin hakkaavan paidan alla. Helga puristi silmänsä kiinni ja yritti olla välittämättä kivusta. Jos he antautuisivat pelon valtaan, he eivät selviäisi täältä.

Aavikon yllä leijui sininen hämärä. Taivaalle oli kerääntynyt mustia pilviä, Helga oli tuntevinaan jo ensimmäiset vesipisarat käsivarrellaan. Tuuli tempoili telttakangasta uhkaavasti. Jos nousisi myrsky, teltta olisi heidän ainoa suojansa. Niin ihmismieli toimi, se teki kodin teltastakin jos oli pakko, Helga ajatteli. Jalkaa poltteli ja jomotti. Julius kumartui vähän väliä tutkimaan puremaa.

”Huimaako? Oksettaako?” hän kyseli.

Vaikka mitä Julius skorpioninpuremista tiesi, Helga ajatteli, kunhan uskotteli tietävänsä. Hän yritti hymyillä urheasti vaikka jalkaa särki ja pakotti.

Äkkiä Helga oli näkevinään välähdyksen kaukana viidakolla. Ensin hän luuli, että se oli salama tai että hän oli alkanut nähdä näkyjä.

He pysähtyivät kumpikin katsomaan horisonttiin, sinne missä Julius oli sanonut kylän olevan.

”Näetkö sä saman kuin mä?” Helga sanoi ja nosti kätensä silmiensä suojaksi. Kaukaa nousi hiekkapilvi lähestyvän auton merkiksi.

”Meitä tullaan hakemaan”, Helga huudahti ja oli jo nostamaisillaan kätensä ylös.

Julius laski kätensä hänen kädelleen.

”Odota. Entä jos tulija ei olekaan Lupe?”

Helga ja Julius seisoivat aavikolla ja tähyilivät kaukaisuuteen. Hiekkaa tuntui olevan kaikkialla vaatteiden alla. Pian hämärä vaihtuisi täydeksi pimeydeksi. Helga ei pystynyt seisomaan kunnolla jalalla, johon skorpioni oli pistänyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi hyräillä hiljaa jostain mieleen tullutta lastenlaulua:

”Joka ilta kun lamppu sammuu/ ja saapuu oikea yö...”

Julius nosti kätensä silmiensä suojaksi ja siristi silmiään. Toisessa kädessään hän roikotti isoa machete-veistä.

Jos tulija olisi joku muu kuin Lupe, heillä ei olisi paikkaa mihin paeta, Helga ajatteli. He olivat kaksi hölmöä keskellä aavikkoa. Paikalliset tunsivat sen joka tapauksessa heitä paremmin. Pian pölypilven keskeltä erottui tuttu musta maasturi.

Julius pudotti veitsen hiekalle.

Pölypilvi lähestyi heitä tasaista vauhtia. Lupen auto näytti kiiltelevältä koppakuoriaiselta kyntäessään hiekkaa pitkin. Helga tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut itkeä.

Pian Lupe jo seisoi heidän edessään leveästi hymyillen.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Autoon tuli vika enkä löytänyt kylästä korjaajaa”, hän selitti huolettomasti.

”Etkö olisi voinut lainata autoa joltakulta? Miten saatoit jättää meidät tänne yhden ainoan vesikanisterin kanssa?” Julius sanoi.

”Voi ei, ajattelin että ei teillä ole hätää. Saatte nauttia aavikosta pidempään.”

”Helgaa pisti skorpioni.”

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Voi luoja. Olen pahoillani. Miten voit, kultaseni? Näytähän sitä pistoa”, Lupe sanoi ja kaivoi hansikaslokerosta taskulampun. Hän tutki Helgan sääressä olevaa punoittavaa jälkeä pitkään.

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Mutta vien sinut varmuuden vuoksi lääkäriin. Hypätkää kyytiin”, hän sanoi ja alkoi nostella tavaroita takakonttiin.

Auton ilmastoinnin viilentävä ilma oli kuin silkkiä kasvoja vasten.

”No, pidittekö autiomaassa?” Lupe kysyi ajaessaan.

”En tiedä onko pitää oikea sana”, Helga sanoi.

Hän katseli ohi vilistäviä kaktuksia omituista haikeutta tuntien. Vaikka yö oli ollut kylmä, autiomaassa he olivat olleet ajattomuudessa, niin kuin he olisivat kelluneet selällään tähtien keskellä. Ristiriidat olivat etääntyneet ja kutistuneet kuten maapallo, joka näytti avaruudesta katsottuna vain hehkuvalta lasikuulalta.

”Se oli hieno kokemus”, Julius vastasi.

”Jos skorpioninpistoa ja koko päivän odotusta ei lasketa.”

Lupe vilkaisi häntä peruutuspeilin kautta ja virnisti.

”Gringot! Teidän pitäisi karaista itseänne.”

”Me emme tulleet tänne kuolemaan niin kuin se vanha gringo Fuentesin romaanissa”, Julius sanoi.

”Katsos, tehän tunnette meksikolaista kirjallisuutta”, Lupe sanoi ja kohotti kulmiaan.

”Aavikon salaisuus onkin siinä, ettei mitään mysteeriä ole”, hän jatkoi.

”Ja se se vasta onkin mysteeristä.”

Matka takaisinpäin oli pidempi kuin Helga muisti. Etuvalot leikkasivat kiilat pimeään. Auto pomppi kuopissa ja jäi välillä sutimaan. Siitä huolimatta Helgalla oli kotoisa olo niin kuin lapsena, kun he ajoivat mökiltä kotiin, ulkona salamoi ja autoradiossa soi rautalankarokki, jota isä rakasti. Auto oli tuntunut silloin turvallisimmalta paikalta maailmassa. Lupe hyräili hiljaa, käänsi rattia tottuneesti kuin ralliautoilija eikä ollut töyssyistä moksiskaan.

”Onko kylässä edes lääkäriä? On jo myöhäkin”, Julius sanoi.

”Älkää huoliko, minä tunnen tohtorin. Hän on aina tavattavissa”, Lupe sanoi.

Pian kylän valot erottuivat vuoren rinteestä oranssina helminauhana. Tie nousi jyrkästi ylös ja mutkitteli. Julius tarttui Helgan käteen ja puristi sitä lujasti.

Lupe pysäytti auton matalan talon eteen ja koputti. Kesti pitkään ennen kuin ovi avattiin. Sen takana seisoi harmaahiuksinen, ystävällisen näköinen ja ahavoitunut vanhus. Lupe selitti naiselle jotakin nopealla espanjalla. Nainen nyökytteli ja vilkuili Helgaa. Sitten hän viittoili heitä peremmälle. He tulivat jonkinlaiseen olohuoneen ja vastaanoton välimuotoon. Katossa palavia halogeenilamppuja vasten pörisi kärpäsiä.

Vanhus nosti lasit silmilleen ja pyysi Helgaa näyttämään skorpioninpistoaan. Helga kääri housunlahkeensa ylös. Vanhus tarkasteli pistoa mietteliäästi ja puristeli sitten Helgan jalkaa eri paikoista kysellen, oliko hänellä ollut pahoinvointia tai kuumetta. Lopulta vanhus kääntyi kaivelemaan takanaan olevaa kaappia ja laski Helgan käteen pillerilätkän.

”Ota näitä aamuin illoin viikon ajan”, Lupe käänsi.

”Mitä ne ovat?”

”Tohtori on hoitanut satoja skorpioninpuremia, voit luottaa häneen.”

Kylä oli korkealla ja ohut ilma tuntui jomotuksena ohimoissa. Katuja reunustavat talot näyttivät puoliksi sortuneilta tai hylätyiltä.

”Tämä paikka oli hopeakaivosten ehtymisen jälkeen pitkään lähes aavekaupunkina. Nyt turismi on vetänyt tänne lisää asukkaita. Paikalliset uskovat, että maan alla liikkuu yhä El Jergas -niminen aave, joka houkutteli kaivosmiehiä pimeisiin käytäviin ja luoliin. Tarinoiden mukaan aave johdatti usein myös uuden hopeasuonen luo”, Lupe selitti.

Kun hän vihdoin parkkeerasi auton hotellin eteen, oli jo myöhä. Hotelli oli sama, jossa he olivat yöpyneet ennen aavikkoretkeä. Rakennus vaikutti autiolta, yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoja.

Unelias mies vastaanottotiskin takana tuijotti pientä matkatelevisiota. Huoneen nurkassa oli muovinen Neitsyt Maria -patsas, jonka ympärille oli kiedottu sateenkaaren väreissä vilkkuva jouluvalosarja. Mies vilkaisi heitä, nousi ylös irrottamatta katsettaan televisiosta ja lykkäsi heille huoneen 13 avaimen. Samassa huoneessa he olivat yöpyneet edelliselläkin kerralla. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui yksinäistä aasin hirnuntaa. Julius sulki ikkunan ensi töikseen. Sitten hän työnsi laturin pistorasiaan ja käynnisti kännykkänsä. Se piippaili äkäisesti viestien merkiksi.

Helga sulkeutui kylpyhuoneeseen ja seisoi kuuman suihkun alla. Tuntui luksukselta levittää iholle saippuaa. Pian vesi alkoi kuitenkin viiletä ja hän kiersi hanan pettyneenä kiinni. Helga istui sängylle pyyhe hiustensa ympärille käärittynä. Julius nojasi tyynyihin ja hörppi olutta. Kännykkä oli samalla paikalla mihin tämä oli sen laskenut.

”Pitäisikö sun lähettää lapsille viesti, että olet kunnossa”, Helga sanoi.

”Äh, eihän mitään ole edes tapahtunut. Sitä paitsi kotona on vasta aikainen aamu. Lapset nukkuvat.”

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

Helga tajusi Juliuksen olevan oikeassa. Oli niin kuin he olisivat eläneet eri ajassa kuin muu maailma.

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

”On outoa, että se jätti meidät aavikolle koko päiväksi. Ehkä sillä on jotain hämäriä sivubisneksiä. Jos se on kuljettanut meitä mukanaan esiliinana etteivät sotilaat pysäyttäisi sitä tiellä.”

Julius kohautti olkapäitään.

”En usko. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Helga huokasi.

”Ja onhan se hyvä tarinankertoja. Ajattele, miten tylsää meillä olisi ollut ilman sitä.”

Helga makasi yöllä pitkään valveilla. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta uni ei ottanut tullakseen. Skorpioninpistoa ei enää särkenyt, ehkä tohtorin antamat lääkkeet todella toimivat, mitä ne sitten sisälsivätkään. Öisen taivaan yli kaartui kirkas tähtitaivas. Linnunrata tuntui olevan Meksikossa lähempänä kuin muualla. Jossain hirnui yksinäinen aasi. Tuntui hyvältä maata siinä Juliuksen tasaista hengitystä kuunnellen.

Hän muisti viimeisen kerran kun he olivat tavanneet Jaakon kanssa. Jaakko oli odottanut häntä hymyillen Kappelin pöydässä näyttäen siltä, että kuvitteli tapaamisen olevan jonkin alku. Helga oli istuutunut Jaakkoa vastapäätä takkiaan riisumatta. Heidän välissään oli ollut lasisessa maljakossa kuihtunut, punainen ruusu. Kun tarjoilija oli tuonut ruokalistat, Helga oli työntänyt ne pois.

”Jaakko, me ei voida nähdä enää. Halusin tulla sanomaan sen kasvotusten”, hän oli sanonut.

”Mutta miksi? Eihän mitään ole tapahtunut?”

”Juuri siksi.”

Jaakko oli katsonut häntä silmät täynnä surua. Sinä hetkenä Helga oli ajatellut, että hän voisi rakastaa myös Jaakkoa, mutta valitsisi silti Juliuksen. Aina Juliuksen.

”Ole Jaakko kiltti, anna olla.”

Hän oli noussut ja kävellyt ovelle. Hän oli tuntenut Jaakon katseen selässään vielä ulkonakin. Oli satanut lunta ja puihin oltiin ripustamassa jouluvaloja.

Julius mutisi hiljaa unissaan. Taivaalle oli noussut suuri, kylmää valoa hohtava kuu. He olivat tulleet siihen kohtaan matkaa, jossa horisontti alkaa taas nousta esiin ulapan takaa, Helga ajatteli. Pian heidän pitäisi palata. Heidän lähtiessään oli tuntunut, että kaikki oli umpikujassa. Heidän välissään oli ollut liikaa hiljaisuutta. Helga tajusi oivaltaneensa aavikolla, että sitä piti oppia vain sietämään, sillä joidenkin asioiden edessä sanat olivat voimattomia.

Helga liukui huomaamattaan uneen, jossa hän istui lapsuuden olohuoneen vihreällä, nypyläpintaisella sohvalla. Äidin ja isän varjot liukuivat seinällä, hän kuuli miten he huusivat toisilleen. Helga oli taas pikkutyttö ja painoi käsiä korvilleen. Äänet eivät kuitenkaan vaimentuneet. Silloin hän tajusi, että ne kuuluivat hänen päänsä sisältä.

”Hiljaa”, hän sanoi äidille ja isälle.

”En tarvitse teitä enää.”

Äiti ja isä pysähtyivät paikoilleen ja kääntyivät katsomaan häntä. Heidän hahmonsa haalistuivat hitaasti kuin valokuvat auringossa ja hävisivät lopulta kokonaan.

Hän hätkähti hereille. Julius nukkui vielä. Oli aivan hiljaista.

Helga nousi istumaan ja venytteli pitkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli hyväntahtoista ja kevyttä, sellaista jonka sisällä oli turvallista olla.

Hän laski jalkansa maahan ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli jo noussut, taivas kattojen yläpuolella oli indigonsininen. Helga nousi ja avasi ikkunan. Ulkoa tulvi makeaa kukkien tuoksua. Hän huomasi pihan kaktusten puhjenneen yön aikana lilaan kukkaan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Helga ja Julius yöpyvät aavikolla ja käyvät yön hiljaisuudessa läpi suhdettaan. Aamun tultua pois noutavaa kuskia ei kuulukaan.

Helga kaivoi kännykän taskustaan ja naputteli Juliukselle viestin. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään vailla päämäärää pitkin katuja. Muutaman korttelin päässä vastaan tuli pitkä kulkue. Helga jäi seinän viereen seisomaan päästääkseen ihmiset ohitseen. Joukon edellä kulki mustiin pukeutuneita naisia. Kulkueen keskeltä erottui puinen hauta-arkku, jota miehet kantoivat. Arkun päälle oli laskettu palmunlehvä ja kauhtunut stetsonhattu. Hatussa näkyivät vielä elettyjen päivien jäljet läikkinä ja ryppyinä.

Kun Helga astui hotellin aulaan, hän näki Juliuksen heti. Tämä istui avonaisen ikkunan edessä viinilasi edessään.

”Missä sä olet ollut?” Helga kysyi istuutuessaan Juliusta vastapäätä.

Julius kohautti harteitaan.

”Museossa. Ja sitten tapasin Lupen ja kävimme yhdessä ostamassa varusteita.”

”Mitä varusteita?”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne?"

”Makuupussit. Teltan. Vesikanisterin. Tulitikkuja. Veitsen. Autiomaata varten.”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne? Siellä voi olla skorpioneja ja kalkkarokäärmeitä.”

Julius nyökkäsi.

”Lupe tietää kyllä mihin se meidät vie.”

He olivat hetken hiljaa.

”Mitä se eilinen puhe oikein oli?” Julius sanoi sitten ja siemaisi viiniänsä.

Helga katsoi ulos ikkunasta.

”Musta tuntuu, että me eletään keskenämme eri elämää”, hän sanoi.

”Mulla on ikävä sua. Mulla on ikävä meitä. Sitä yhteyttä, joka meillä alkuaikoina oli”, hän jatkoi.

”Kuka se Jaakko sitten oikein on?”

”Se ei liity tähän.”

”Miksi sä sitten otit sen puheeksi? Onko sulla suhde sen kanssa?”

Helga pudisteli päätään.

”Mitä meille susta oikein on tapahtunut?”

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Ehkä me ollaan kumpikin muututtu”, Julius sanoi.

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Haluatko sä erota?”

”Mä en tiedä mitä mä haluan”, Julius huokasi.

”Mä en jaksa koko ajan analysoida meidän suhdetta. Siitä on tullut rasittava kolmas pyörä.”

Helgan kurkkua kuristi. Taas se oli siinä, tunne siitä että kaikki oli vain typerää väärinkäsitystä. Pitäisi vain löytää oikeat sanat, jotka korjaisivat kaiken.

”Julius, anna mä selitän.”

”Äh, mä en nyt jaksa puhua.”

”Mennään sinne autiomaahan”, Helga kuuli sanovansa.

Aamulla Lupe odotti heitä aulassa vihreään liiviin ja maastohousuihin sonnustautuneena. Auton takakontti oli lastattu täyteen tavaraa.

”San Luis Potosiin on monen tunnin ajomatka”, Lupe sanoi.

”Tehkää olonne mukavaksi.”

Julius nukahti melkein heti. Helga katseli ikkunan takana näkyviä vuoria ja yritti miettiä, mistä heidän välillään oleva hiljaisuus oli oikein saanut alkunsa. Se oli kuin piikkipallo, joka pyöri pitkin katuja ja keräsi mukaansa yhä lisää kuivuneita oksia ja roskaa. He olivat kumpikin alkaneet vältellä vaikeita aiheita. Julius oli sopinut lastensa asioista Tuijan kanssa ja kertonut niistä hänelle vasta sitten kun oli ollut pakko. Helga oli niellyt pettymyksensä ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Hän vilkaisi Juliusta, jonka pää oli painunut hänen olkaansa vasten. Nukkuessaan Julius näytti nuoremmalta, siltä kuin tämä oli näyttänyt heidän tavatessaan. Kunpa kaiken ikävän heidän väliltään saisi pyyhittyä pois niin kuin rypyt nukkuvan kasvoilta. Juliuksen silmät näyttivät liikkuvan suljettujen silmäluomien alla. Hän näki unta, joka pysyisi Helgalta suljettuna.

Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia.

Helga katseli okranpunaisena pöllyävää maisemaa. Tämä oli maa, jossa ihmisiä katosi jäljettömiin, hän ajatteli. Heidän ongelmansa tuntuivat sen rinnalla mitättömiltä. Täällä he näyttivät luultavasti varakkaalta gringopariskunnalta, sellaiselta, joka järjesti rentoja grillijuhlia puutarhassaan ja ajeli isolla autolla. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia. Mutta mitä onni lopulta oli, Helga mietti auton kiivetessä vuoristotietä ylöspäin. Ehkä se oli merkityksellisyyden tunnetta, sitä että koki kuuluvansa johonkin.

Älkää antako sen mitä ei ole, pilata sitä mitä on, Helga muisti Jaakon sanoneen. Jaakko oli ollut oikeassa. Elämän rinnalla eli aina rinnakkaistodellisuus, jossa asiat olivat menneet toisin.

Todellisuus, jossa he olisivat tavanneet jo paljon aiemmin ja saaneet yhdessä lapsia. Mutta mistä sitä tiesi jos he olisivat siinä tarinassa päätyneet eroon. Lopulta oli vain siedettävä kaiken sattumanvaraisuutta.

Lupe oli levittänyt kartan etupenkille. Tie halkoi maisemaa, joka alkoi vähitellen muuttua yhä karummaksi. Aina välillä Lupe pysähtyi katsomaan karttaa ja mutisi itsekseen.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti.

”Real de Catorce on vanha hopeakaupunki”, Lupe selitti ajaessaan. ”Nyt se on lähes hylätty. Mutta turistit tuovat sinne rahaa.”

”Miksi turistit haluavat tulla hylättyyn kaupunkiin?”

”Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin tyhjyys. Intiaanit uskoivat, että koko universumi luotiin aavikolla”, Lupe selitti.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti. Auto sukelsi pimeään tunneliin. Pimeys jatkui jatkumistaan. Odottiko sen päässä ero? Sana oli kova ja terävä, sellainen, joka repisi kaiken rikki.

Helgan henkeä alkoi äkkiä ahdistaa. Hänen olisi päästävä ulos.

”Lupe, pysäytä”, hän huusi heti auton syöksyessä takaisin valoon.

Lupe kurvasi tien laitaan. Julius näytti heränneen. Helga astui ulos autosta ja nojasi käsiään reisiinsä. Ilma ulkona oli lämpöisempää kuin autossa. Vuorelta puhaltava tuuli tuntui lempeältä kasvoja vasten.

”Tältä tieltä ei voi kääntyä takaisin”, Lupe sanoi autosta.

Hotellihuoneen ikkuna oli raollaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Sisään virtaava vuoristokaupungin ilma oli raikasta ja viileää.

Julius katseli miten Helga sulloi tavaroita takaisin laukkuunsa. He olivat yöpyneet pienessä majatalossa, jonka pihalla aasi äänteli surumielisesti. Lupe oli kertonut, että täydenkuun aikaan kaikki kaupungin aasit kerääntyivät läheiselle torille hirnumaan. Sen täytyi olla kamalaa. Aasin ääni oli korkeampi kuin hevosen, siinä oli viiltävää inhimillisyyttä.

Kun Helga meni kylpyhuoneeseen, Julius kaivoi kännykän esiin ja näpytteli salamannopeasti viestin Tuijalle. Hei, miten Laura voi? Tuija oli edellisenä iltana tekstannut, että Lauralla oli flunssa. Helga suuttuisi jos huomaisi hänen tekstaavan ex-vaimolleen.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu.

Helgan valittelema ulkopuolisuuden tunne oli kuin monipäinen lohikäärme. Aina kun yhden pään sai katki, nousi jostakin seuraava.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu. Ja jos hän jättäisi vastaamatta, Tuija syyttäisi häntä tapansa mukaan välinpitämättömyydestä.

Kun he olivat eronneet, Tuija oli saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Julius oli sanonut Helgalle vievänsä roskat ja seissyt vesisateessa roskakatoksen alla puhelin korvallaan ja rauhoitellut linjan päässä itkevää Tuijaa. Julius oli tiennyt Helgan odottavan häntä takaisin höyryävän aterian ja viinipullon kanssa. Oli kaiken kukkuraksi Helgan syntymäpäivä. Siinä kengät märkinä seistessään hänestä oli tuntunut, ettei hän selviäisi kahden vaimon loukostaan.

”Tuija, mä haen lapset meille”, hän oli sanonut lopulta.

”Meille”, Tuija matki ja purskahti entistä kovempaan itkuun.

Julius oli vaihtanut puhelimen korvalta toiselle ja ajatellut, että oli mahdotonta miellyttää kumpaakin vaimoa. Jos hän hakisi lapset heille, Helga ei ehkä sanoisi mitään, mutta valittaisi seuraavassa riidassa ettei häneltä ollut taaskaan kysytty mitään. Jos hän taas sanoisi Tuijalle, että heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja että hänen piti mennä, Tuija suuttuisi ja pitäisi viikkotolkulla mykkäkoulua. Jos Tuijan kiukku äityisi pahaksi, tämä ei ehkä enää antaisi lapsia hänelle. Mitä hän silloin voisi tehdä – mennä poliisien kanssa oven taa lapsia vaatimaan? Lapsetkin jo pelästyisivät. Sitten Tuija oli rauhoittunut ja sanonut menevänsä nukkumaan. Helga oli istunut pöydän ääressä jäähtyneen risoton ja lämmenneen kuohuviinipullon kanssa.

Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään.

Kun Helga sitten oli alkanut puhua yhteisestä lapsesta, Julius oli aluksi kavahtanut koko ajatusta. Hän oli pelännyt vauvan romahduttavan vaimojen välisen hauraan tasapainon lopullisesti. Ajatus yhteisestä lapsesta oli kuitenkin alkanut pian tuntua järkevältä. Ehkä yhteinen lapsi sitoisi heidän uuden ja eriparisen perheensä yhteen. Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään, sillä Tuija oli tullut raskaaksi heti, jo melkein pelkästä ajatuksesta. Sitä hän ei tietenkään voinut Helgalle sanoa. Lopulta he olivat istuneet lapsettomuusklinikan lääkärin huoneessa, jonka lattialla oli valkoinen karvamatto kodikkuuden merkitsijänä. Julius oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kun lääkäri oli antanut tuomionsa: Helga ei koskaan voisi saada omaa lasta endometrioosinsa takia. Julius ei muistanut seuraavista päivistä jälkikäteen kuin Helgan itkukohtaukset. Hän oli istunut hiljaa olohuoneen sohvalla ja tuntenut olevansa syypää kaikkeen.

Pihalta kuului taas aasin hirnuntaa. Ajatus Meksikon matkasta oli ollut alun perin yhteinen. He olivat jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta irtiotosta, sillä häämatkakin oli aikoinaan jäänyt tekemättä Mikon korvatulehduskierteen takia ja sitten koko asia oli vain jäänyt.

Lupe odotti heitä jo varmasti alhaalla. Siinä naisessa oli jotakin häiritsevää. Vaikka Lupe oli Juliusta ainakin kymmenen vuotta vanhempi, tämä huokui outoa sensuellisuutta. Oli niin kuin Lupe olisi koko ajan nähnyt enemmän kuin antoi ymmärtää. Julius oli kuitenkin pohjimmiltaan uskollista tyyppiä.

Hän oli jo varhain tullut siihen tulokseen, että yhdessäkin naisessa oli riittävästi hommaa.

”Mennäänkö sitten”, Helga sanoi.

”Oletko sä varma, että haluat lähteä autiomaahan?”

”Totta kai. Onhan sulla päähine mukana?”

Julius seurasi vaimoa peilikuvan kautta. Hän oli kuvitellut tuntevansa Helgan, mutta täällä hän oli tajunnut että vaimolla oli oma, häneltä suljettu elämänsä. Mitä vaimo oli oikein tarkoittanut puhuessaan siitä lavastajasta?

Lupe hyppäsi autostaan heidät nähdessään ja hymyili leveästi. He pakkautuivat mitään puhumatta takapenkille. Lupe kaasutti pian pitkin vuorenrinnettä kiemurtelevaa hiekkatietä pelottavan kovaa vauhtia.

Auto pomppi kuopissa niin että pää oli osua vähän väliä kattoon. Autiomaa levittäytyi alhaalla heidän eteensä kuin kangastus. Ilma väreili sen yllä kuumuudesta vaikka oli vasta aamupäivä. Siellä täällä törrötti miehenmittaisia kaktuksia.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli. Länsimainen pariskunta matkalla aavikolle puimaan aviollisia ongelmiaan. Kuvasta puuttui vain se, että he eksyisivät ja amerikkalainen helikopteri pörräisi pelastamaan heidät janoon nääntymiseltä. Tosielämässä kukaan ei kuitenkaan osaisi etsiä heitä. Julius oli varmuuden vuoksi tekstannut Tuijalle heidän koordinaattinsa. Jos hänestä ei kuuluisi, ainakin Tuija osaisi ihmetellä asiaa. Julius koetti painaa mieleen reitin Lupen ajaessa kapeaa hiekkatietä yhä pidemmälle aavikolle.

”Huichol-intiaanit vaeltavat tänne etsimään pyhää peyote-kaktusta. He käyttävät sitä seremonioissaan. Länsimaiset ihmiset ovat aina tulleet Meksikoon etsimään mystiikkaa. 1960-luvulla täällä hengasi psykedeliasta innostuneita amerikkalaisia muusikoita ja hippejä”, Lupe selitti.

Hän pysäytti auton vanhan nuotiopaikan kohdalle niin että hiekka pöllysi.

”Intiaanit yöpyvät tässä vaelluksellaan”, Lupe sanoi.

”Tämä saa siis kelvata teillekin.”

Julius silmäili ympyräksi aseteltuja kiviä ja aluskasvillisuudesta raivattua teltanpaikkaa. Hän oli varma, että leiri oli lavastettu ja sille tuotiin nimenomaan heidänlaisiaan turisteja, muttei sanonut mitään. Lupe kaivoi auton takakontista esiin makuupussit, kolisevan säkin, jossa oli teltta, vesikanisterin, tulitikkupuntin, ison machete-veitsen ja kassillisen täynnä hedelmiä ja säilykkeitä. Aurinko porotti jo kuumasti ja nostatti hien otsalle.

”Tulen hakemaan teitä huomenna. Muistakaa pystyttää teltta ajoissa. Yöt ovat kylmiä vaikka sitä ei nyt uskoisikaan”, Lupe sanoi.

”Mitä meidän oikein on tarkoitus täällä tehdä?”

”No ainakin kannattaa kerätä oksia nuotiota varten. Hasta luego!”

Lupe hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Julius seurasi katseellaan auton nostattamaa hiekkapilveä. Autiomaa heidän ympärillään ritisi niin kuin siellä olisi liikkunut jokin näkymätön voima.

Telttakepit eivät tahtoneet pysyä pystyssä hiekalla. Julius setvi naruja ja Helga piteli tuulessa liehuvaa kangasta. Kun he vihdoin saivat teltan pystyyn, yksi kepeistä kaatui ja rakennelma lässähti kasaan.

”Voi hemmetti, Helga sanoi ja vajosi istumaan.

”Miksi me oikein ollaan täällä?”

”Nouse nyt ylös siitä, muru. Meidän on selvittävä tästä yhdessä”, Julius sanoi.

”En saa yksin telttaa pystyyn.”

Julius vilkuili Helgaa heidän lyödessä keppejä maahan ja selvitellessä naruja. Helga näytti keskittyneeltä. He kokosivat telttaa mitään puhumatta, toistensa liikkeitä seuraten.

Vihdoin teltta oli pystyssä. Sen katto oli hieman vinossa, mutta se saisi kelvata. Julius otti pitkän machete-veitsen ja alkoi leikata kuivuneita piikkipensaiden oksia nuotiota varten. Helga raahasi oksia leiripaikalle. Kun Julius pudotti veitsen maahan juodakseen, Helga jatkoi työtä.

Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli.

Oli tukahduttavan kuuma. He istuivat telttakankaan alle varjoon syömään hedelmiä. Helgan poskilla näkyi hiekanmuruja. Heidän ympärillään sirisi ja surisi. Ilma väreili kaktusten yllä. Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli. Ehkä ihminen ei ylipäätään selviä maailmassa yksin, se oli vain yksi läntisen maailman illuusioista. Siinä heidän istuessaan Juliuksesta tuntui vahvasti, että he olivat aavikolla vieraina. Heidän olisi kunnioitettava tuntematonta maailmaan ympärillään.

Hämärä laskeutui autiomaan ylle niin kuin joku olisi kaatanut sitä purkista. Ensin maisema liekehti opaalinvärisenä, sitten valo sammui ja tähdet syttyivät taivaalle. Nuotio paloi rätisten. Liekit loivat heidän ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella aavikon tuntemattomat voimat pysyttelisivät. He istuivat vierekkäin nuotion lämmössä. Ilma oli muuttumassa kostean kylmäksi.

”Me ollaan nyt kaikkein kauimpana ja lähimpänä kotia”, Helga sanoi ja kiersi kätensä polviensa ympärille.

”Tällä tavalla meidän esiäidit ja esi-isätkin ovat eläneet. Istuneet nuotiolla iltaisin, etsineet ruokaa päivisin ja yrittäneet selvitä päivästä toiseen.”

”Meidän esivanhemmilla on vain ollut vähän kylmemmät oltavat. Luoja tietää miksi sinne pohjoiseen on oikein pitänyt mennä”, Julius naurahti.

Hän näki mielessään luolassa kyyhöttävän muinaisen perheen. Mies, nainen ja lapsia. Sellainen uusperhe kuin heillä olisi ollut siihen aikaan mahdottomuus, paitsi jommankumman vanhemman kuoleman kautta. Uusi kumppani olisi silti ehkä hyljeksinyt lesken jälkikasvua.

Kaukana aavikolla erottui valonvälkähdys. Julius nousi seisomaan ja tähyili pimeyteen. Jos joku nyt tulisi nuotiolle ja kävisi heidän kimppuunsa, he eivät voisi tehdä mitään. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Valopiste eteni kauempana, ehkä se oli vain auto, jonka kyydissä istui humalaisia kyläläisiä.

Julius istui takaisin nuotion äärelle.

”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

”Musta tämä toimii hyvin näin”, Julius sanoi liekkejä katsellen.

”Miten?”

”Että ei puhuta mitään. Ollaan hiljaa.”

”Ei me voida pakoilla täällä loputtomiin. Joskus meidän on palattava kotiinkin.”

”Hyvä on. Kertoisitko sä lopulta, miksi sä otit sen Jaakon puheeksi?”

Helga ei vastannut.

”Mulle tulee tästä kaikesta mieleen se näytelmä, jossa sä esitit katkeraa ja riitelevää vaimoa.”

”Ai Kuka pelkää Virginia Woolfia?”

”Niin, juuri se. Näytöksen lopussa vaimo käy naimassa nuoren miehen kanssa. Ja aviomies lukee sinä aikana kirjaa. Niinkö sullekin kävi?”

”Äh, lopeta. Ei tapahtunut mitään sellaista.”

”No mitä sitten tapahtui?”

”Me ollaan Jaakon kanssa vain ystäviä. Me jutellaan.”

”Juttelette? Mitä muuta me sitten tehdään kuin jutellaan päivästä toiseen samoista asioista?”

”Mutta me ei puhuta siitä mistä pitäisi. Me kierretään hiljaisuutta sanoilla.”

Julius viskasi uuden oksan nuotioon. Helgalle ei riittänyt mikään. Ei edes se, että he puivat suhdettaan lakkaamatta. Heidän olisi pitänyt puhua vieläpä oikealla tavalla. Hän tunsi itsensä näytelmän petetyksi aviomieheksi, joka vain poltteli piippuaan vaimon pannessa vierasta miestä hänen silmiensä edessä.

”Nyt riittää. Pidätkö sä mua ihan pellenä? Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, niin ollaan sitten hiljaa”, hän kivahti.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella?" 

Helga pomppasi seisomaan niin että hiekka pöllähti ja tuijotti häntä.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella? Tajuatko sä, miten ulkopuoliseksi mä tunnen itseni sun ja Tuijan elämässä?”

”Ei ole mitään mun ja Tuijan elämää.”

”Onpas. Teillä on lapset”, Helga sanoi.

”Aina sä jauhat ulkopuolisuudesta. Mulla se vasta on sisäpuolinen olo teidän naisten keskellä. Te olette kuin kaksi sukkaa repivää terrieriä. Ja mä olen se sukka.”

Helga käänsi hänelle selkänsä ja marssi teltan luo. Julius kuuli miten Helga nyki vetoketjua ja ryömi sisälle telttaan. Tuli aivan hiljaista. Tähdet kimmelsivät taivaalla kuin jääkiteet. Nuotio ritisi ja kipinöi Juliuksen edessä.

”Tule Helga nyt takaisin”, hän huusi teltalle. ”Onhan tää nyt älytöntä riidellä keskellä autiomaata.”

Vastausta ei kuulunut. Julius nousi ja käveli teltalle.

”Kop kop”, hän sanoi.

Kun Helga ei vastannut, hän veti vetoketjun varovasti auki. Helga kyyhötti kädet polvien ympärillä teltassa ja itki.

”No, älä nyt”, Julius sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan. Hän pyyhkäisi sillä Helgan poskia ja ojensi sen sitten tälle.

”Tule, otetaan koko juttu ihan alusta.”

Helga istui makuupussiinsa kääriytyneenä nuotion vieressä.

”Muistatko kun sä olit lasten kanssa mökillä ja Laura tuli kipeäksi? Ja sitten Tuija ajoi sinne”, hän aloitti hiljaa.

”Tuija oli huolissaan, ja mä en löytänyt mökiltä särkylääkkeitä.”

”Mä ymmärsin sen kyllä. Mutta arvaa miltä musta tuntui kun te olitte kaikki neljä mökillä?”

Julius kohensi tulta. Hän muisti hyvin sen illan. Itse asiassa Tuija oli halunnut juoda mökillä viiniä, tullut humalaan ja alkanut itkeä. Tuija oli pyydellyt häntä viereensä nukkumaan, mutta Julius ei ollut suostunut. Tuijan nukahdettua hän oli istunut kuistilla ja tuntenut pettäneensä sekä nykyisen että entisen vaimonsa.

”Mä pyysin sua silloin mukaan mökille, mutta sä et lähtenyt. Sulla oli muuta tekemistä.”

”Samana iltana oli Kuka pelkää Virginia Woolfin karonkka. Se oli mulle tärkeää. Ja mähän pyysin sua sinne. Mutta sä halusit mökille lasten kanssa. Mäkin tunsin itseni hylätyksi.”

”Olitko sä siellä karonkassa sen Jaakon kanssa?”

”Jaakko on lavastaja. Me ei saatu taksia ja jäätiin teatterille jatkoille. Juotiin viiniä ja juteltiin. Jaakolla oli kanssa parisuhdekriisi päällä. Istuttiin sen näytelmän kulisseissa kaksistaan. Ja sitten me suudeltiin.”

Julius viskasi risuja liekkeihin.

”Mä aloin äkkiä tuntea itseni siksi näytelmän Marthaksi. Katkeraksi ja yksinäiseksi. Mä en halunnut olla niin kuin se. Tajusin, että sua ja mua yhdistää jokin paljon suurempi. Niin kuin se pojan haamu yhdistää näytelmässä avioparia. Silloin mä sanoin Jaakolle hyvää yötä ja lähdin. Mä kävelin koko matkan kotiin vaikka räntää pyrytti päin naamaa”, Helga sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Miksi sä et voinut soittaa mua sinne mökille?” hän jatkoi sitten.

”Olisin mäkin voinut tuoda Lauralle lääkkeitä.”

Julius oli hiljaa.

”Laura itki äitinsä perään. Minkä minä sille mahdoin.”

”Musta tuntuu, että mulle ei ole tilaa sun lasten elämässä.”

”Älä nyt. Ei se ole totta”, Julius sanoi ja rykäisi.

Ehkä Helga oli oikeassa.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

”Mä muistan miten makasin lapsena peiton alla kun isä ja äiti riitelivät. Joka kerta riidan jälkeen äiti istui sängynlaidalla ja puhui. En ymmärtänyt muuta kuin että isä oli sen mielestä jotenkin paha. Sitten se jätti mut yksin pimeään. Kun mä ajattelin sua, Tuijaa ja lapsia mökillä, mulla oli yhtä yksinäinen olo kuin lapsena. Mä olisin halunnut niin kovasti oman perheen”, Helga sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihalla.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

Julius kiersi käsivartensa Helgan olkapäiden ympärille.

He istuivat hiljaa autiomaan tiheä pimeys ympärillään.

Nuotion valokiilan ulkopuolelta kuului rasahdus. Julius hätkähti. Rapiseva ääni lähti kiertämään heitä hitaasti. Julius hapuili hiekassa lojuvan machete-veitsen käteensä. Helga painautui lähemmäs häntä.

”Se on varmaan jokin eläin”, Julius kuiskasi. Hänen pulssinsa hakkasi. Helga painautui kiinni Juliuksen olkapäähän.

”Entä jos Lupe ei haekaan meitä huomenna pois täältä?” Helga sanoi hiljaa.

”Kyllä Lupe tulee”, Julius vastasi vaikka ei ollut asiasta niinkään varma.

Machete-veitsen kahva tuntui viileältä kädessä.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga käyvät läpi parisuhdettaan helteisessä Meksikossa. Helga kipuilee lapsettomuutensa kanssa. Suhdetta kiusaa myös Juliuksen ex-vaimo Tuija.

Kun Helga heräsi, hän kuvitteli unen ja valveen rajamailla olevansa heidän tutussa Töölön kodissaan. Sitten hän näki ikkunaluukkujen välistä tulvivan auringonvalon ja muisti olevansa Mexico Cityssä.

Helga työnsi ikkunaluukut auki ja jäi seisomaan ikkunaan. Kaupunki oli jo hereillä, se nukkui tuskin koskaan. Kadulla kulki lihavartaita ja maissintähkiä kärryissä työntäviä miehiä, autot tööttäilivät tiellä ja pulut kurluttivat katonrajassa.

Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin.

Helga sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi kasvonsa aurinkoon. Miten hän olikaan kaivannut valoa ja lämpöä. Tänne aurinkokin näytti pohjolan pimeyttä paenneen. Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin. Kerrankin heillä olisi aikaa kulkea rauhassa kylästä ja kaupungista toiseen.

”Tule takaisin tänne”, Julius sanoi sängystä.

”No, tule nyt.”

Helga asettui vuoteelle kiinni Juliukseen. Juliuksen iho oli hänelle tuttu, kaikki miehessä oli jo kuin osa häntä itseään. Siinä heidän maatessaan saattoi kuvitella, että he olivat vastarakastunut pariskunta eikä maailmassa ollut kuin he kaksi. Juliuksen käsi liukui hänen paljasta selkäänsä pitkin alemmas. Miten ihanaa oli, että heillä ei ollut kiire minnekään, Helga ajatteli.

Samassa Juliuksen kännykkä piippasi. Helga vetäytyi irti hänestä ja kääntyi selälleen. Viesti oli varmaan Tuijalta. Kenties tämä tiedotti, että lapsilla oli nuha tai yskä. Julius huokasi ja tarttui kännykkäänsä.

Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?

”Se on Lupe. Hän odottaa meitä aulassa”, Julius sanoi.

”Lupe? Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?”

”Totta kai me mennään. Missään muualla maailmassa ei voi nähdä miljoonia monarkkiperhosia yhtä aikaa”, Julius sanoi.

Helga nousi pettyneenä sängystä ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen.

Lupe nosti heidän matkalaukkunsa mustan maasturinsa takakonttiin. Auto oli uusi eikä sopinut liehuvamekkoisen Lupen itsestään antamaan boheemiin vaikutelmaan.

”Vamonos! Mennään!” Lupe huikkasi.

Julius keskusteli kohteliaaseen sävyyn Lupen kanssa auton puikkelehtiessa kaupungin kapeilla kaduilla. Helga näki ikkunasta laihan kulkukoiran, joka tonki roskakasaa. Lupe nauroi tuon tuostakin ja puhua pulputti iloiseen sävyyn.

Jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Kun Lupen käsi kurottautui painelemaan radion nappuloita, Helga jäi tuijottamaan tämän sormusten peittämiä käsiä. Kuvitteliko hän vai jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Hän pakotti itsensä kääntämään katseensa pois.

Hän oli saanut jokin aika sitten roolin Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän elämäänsä kyllästyneenä, giniä kittaavana Marthana. Näytelmässä Martha kinastelee miehensä kanssa nuoren pariskunnan seuratessa riitaa sivusta. Helga tunsi itsensä toisinaan näytelmän Marthaksi.

Helga hätkähti siihen, että Lupe katsoi häneen peruutuspeilin kautta.

”Kaikki hyvin?”

Helga nyökkäsi ja pakotti kasvoilleen hymyn.

”Julius kertoi, että olette hääpäivämatkalla. Kauanko olette olleet naimisissa?”

”Viisi vuotta”, Helga vastasi.

”Onko teillä lapsia?”

Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne.

Helga nielaisi. Hän ei koskaan tiennyt, mitä siihen kysymykseen olisi pitänyt vastata. Olihan heillä, mutta lapset olivat Juliuksen ja Tuijan. Ja sitten oli se lapsi, jota he olivat niin toivoneet, mutta jota he eivät olleet saaneet. Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne. Hän tiesi, että sellainen oli uusperheessä väistämätöntä. Ulkopuolisuus oli kuin yksi perheenjäsenistä, sitä pitäisi vain sietää.

”On. Tyttö ja poika”, Julius kiirehti vastaamaan.

”Minulla on jo kaksi aikuista tytärtä”, Lupe sanoi.

”Minusta tulee pian isoäiti.”

”Sepä hienoa”, Julius sanoi leveästi hymyillen.

Helga painoi otsansa ilmastoinnin viilentämään ikkunalasiin. Siinä oli taas yksi asia, jota he eivät saisi koskaan kokea yhdessä. Isovanhemmuus. He eivät koskaan näkisi yhteisen lapsenlapsensa telmivän uima-altaalla tai saisi seurata tämän kasvua taaperosta koululaiseksi. Lupe vilkaisi häntä taas peilin kautta.

”Ilot ovat jaettuja, surut yksityisiä”, Lupe sanoi ja etsi radiosta uuden kanavan. Auto täyttyi meksikolaisesta kansanmusiikista. Säkeistöissä toistui yhä uudelleen sana corazón, sydän.

He ajoivat Morelian pastellivärisen kaupungin läpi ja jatkoivat kohti Mariposa Monarca -perhosaluetta. Perillä Julius kaivoi ensitöikseen kameralaukkunsa esiin. Ensimmäinen perhonen leijaili jo jostain heitä kohti, levitti mustanoranssiset siipensä ja laskeutui Helgan kädelle.

Kun Helga katsoi taivaalle, hän näki että siellä lenteli isona parvena tuhansittain perhosia.

”Aikuinen monarkkiperhonen elää vain kuukauden. Sinä aikana kun ne talvehtivat Meksikossa, vaihtuu useampi sukupolvi”, Lupe selitti.

Ilma vuorilla oli viileämpää. Lupe käveli heidän edellään ja Helga ja Julius seurasivat perässä. Heidän edessään kohosi korkeita puita, jotka olivat kauttaaltaan perhosten peitossa. Perhosia lenteli ilmassa ja niitä oli maassa. Ne näyttivät pienen pieniltä tulenlieskoilta. Niitä oli niin paljon, että Helga ei ollut varma, oliko näky kiehtova vai kammottava. Julius juoksi perhosparven perässä innoissaan kuin poika haavin kanssa.

Lupe istui penkille ison puun alle ja taputti paikkaa vieressään.

Helga varoi katsomasta Lupea silmiin.

”Tule istumaan.”

Helga istuutui kohteliaisuudesta Lupen viereen, mutta varoi katsomasta tätä silmiin.

”Minkä ikäisiä teidän lapsenne ovat?” Lupe kysyi.

Helga huokasi. Hän ei olisi halunnut puhua koko aiheesta.

”Eivät lapset ole oikeastaan meidän.”

”Miten niin?”

”Ne ovat Juliuksen ja hänen ex-vaimonsa.”

”Ahaa”, Lupe sanoi ja nyökytteli ymmärtäväisesti.

”Minäkin olen toista kertaa naimisissa. Mieheni on hänkin antropologi. Tapasimme jo opiskeluaikana, mutta löysimme toisemme vasta nyt. Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia. Olimme jo tavatessamme liian vanhoja siihen. Lapset ovat ihania, mutta on mahtavaa saada nauttia vapaudesta”, Lupe jatkoi.

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Helga oli melkein kuulevinaan tuhansien ja taas tuhansien perhosten siivistä lähtevän väpättävän äänen. Julius oli pysähtynyt kameroineen ison puun alle ja valokuvasi niska kenossa sen oksia verhoavia perhosia.

”Jostain syystä perhoset suosivat aina samoja puita”, Lupe sanoi.

Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Kun niiden tulee kylmä, ne kerääntyvät etsimään lämpöä toisistaan. Meksikossa me voimme turvautua vain toisiin ihmisiin. Muuta suojaa ei ole.”

”Niin, perhe on teille tärkeä”, Helga vastasi väkinäisesti. Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Tiedätkö, opiskelin nuorena Saksassa. Siellä naiset jäivät kotiin lapsen synnyttä ja työnsivät sitten vauvaansa vaunuissa pitkin katuja. Kadut olivat täynnä itkuisen näköisiä naisia, jotka olivat kaikki yhtä yksin vauvojensa kanssa. En koskaan ymmärtänyt sitä. Täällä perhe on paljon laajempi käsite kuin Euroopassa. Myös ystävät ja naapurit voivat olla osa perhettä. Serkuista ja pikkuserkuista puhumattakaan”, Lupe sanoi.

”Ruokapöydässä istuu vaihteleva joukko ihmisiä. Mutta he ovat kaikki perhettä. Minä kasvoin teini-iästä asti mummoni kanssa sillä äitini oli kirjailija ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Serkkuni ovat minulle kuin sisaruksia.”

Helga vilkaisi Lupea. Tämä oli luultavasti vanhempi kuin miltä näytti. Silmäkulmiin oli puhjennut naururyppyjä. Äkkiä hän tunsi sympatiaa Lupea kohtaan.

”Pian vietetään Kuolleiden päivää. Ihmiset kerääntyvät hautausmaille muistamaan poismenneitä rakkaitaan. Voin viedä teidät Pátzcuaroon, joka on Kuolleiden päivän juhlinnan keskus. Käyn siellä itsekin joka vuosi.”

Helga tuijotti niityn yläpuolella parveilevia perhosia.

”Emme halua olla vaivaksi.”

”Saan harvoin vieraita noin kaukaa pohjoisesta. Vien teidät sinne mielelläni.”

He ajoivat yöksi Morelian kaupunkiin. Ilta laskeutui vuorilta kaupungin ylle ja aurinko hävisi horisontin taa. Lupe jätti heidät hotellille sanoen, että hänellä olisi illalla asioita hoidettavanaan.

”Nauttikaa nyt toisistanne ja hääpäivämatkastanne”, Lupe sanoi silmää iskien.

Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

Hän kumartui syleilemään Helgaa ja maiskautti kevyesti huuliaan molemmin puolin tämän poskia. Sitten hän kumartui tekemään saman Juliukselle. Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi todella painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

”Kiitos tästä päivästä”, Julius sanoi hymyillen.

Lupe heilautti kättään, hyppäsi autoonsa ja kaasutti pois.

He illastivat vanhan rakennuksen sisäpihalla olevassa ravintolassa. Ravintolan seinät oli koristeltu nauravaa luurankorouva La Catrinaa esittävillä maalauksilla. Kun tarjoilija oli vienyt heidän lautasensa, Julius alkoi selata kuvia kameran näytöltä.

Pienelle korokkeelle pihan keskelle nousi mies ja alkoi soittaa kitaraa. Sävelmä oli surumielinen mutta rytmikäs. Helga ajatteli Lupea ja tämän sanoja. Ehkä hänen todellinen perheensä olivat hänen ystävänsä. Juliuksen lisäksi he tunsivat hänet kaikkein parhaiten.

”Katso nyt tätäkin. Eikö ole hieno”, Julius sanoi ja tyrkytti kameraansa pöydän yli. Ruudulla näkyi oranssi kasa perhosia.

”Laita nyt se kamera pois.”

Julius vilkaisi häntä loukkaantuneesti ja työnsi sitten kameran mitään sanomatta laukkuunsa.

”Meidän pitäisi puhua”, Helga sanoi.

”Hyvä on. Puhutaan.”

Kumpikin oli pitkään hiljaa.

Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.

”Mistä meidän oikein pitäisi aloittaa?”

”Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.”

”Ei kun ihan totta.”

”Joo, joo. Ihan totta. Me ehditään puhua myöhemminkin”, Julius sanoi ja tarttui hänen käteensä.

Hotellihuoneessa Julius veti hänet sängylle. Helga sulki silmänsä. He makasivat vierekkäin kuin kaksi ujoa teiniä. Sitten Julius alkoi napittaa hänen puseroaan auki. Helgaa kutitti ja hermostutti. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli käsillään tuttua ihoa.

Jälkikäteen he jakoivat yhteisen olutpullon ja istuivat ikkunalaudalla.

”Ihan kuin silloin ennen”, Helga sanoi.

”Mitä meille oikein tapahtui tässä välissä”, Julius vastasi.

Pátzcuaron torilla kuhisi myyjiä perinteisissä intiaaniasuissaan. Ilmassa väreili odotus. Lupe kulki heidän edellään raivaten tietä väkijoukon läpi. Pöydille oli aseteltu isoja pinoja suklaisia ja sokerisia pääkalloja. Vanhat naiset myivät keltaisia kehäkukkia. Niitä vietiin Kuolleiden päivän alttareille ja hautausmaalle, Lupe selitti. Illalla kaikki kerääntyisivät hautausmaalle syömään, juomaan ja odottamaan poismenneiden läheistensä sieluja, joiden uskottiin yöllä palaavan tervehtimään eläviä. Väkijoukossa juoksenteli lapsia maissintähkiä käsissään.

”Eilen täällä vietettiin pienten enkelten päivää”, Lupe sanoi.

”Meksikossa uskotaan, että myös kuolleiden ja syntymättömien lasten sielut palaavat tervehtimään eläviä.”

Lupe kaiveli laukkuaan.

Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen.

”Minulla on teille pieni lahja”, hän sanoi, ja veti kassistaan esiin kaksi sokeripääkalloa. Toisen otsaan oli kirjoitettu Julius ja toisen Helga.

”Näitä on tapana antaa lapsille muistutuksena siitä, että elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen. Mutta älkää yrittäkö syödä näitä, katkaisette vielä hampaanne. Nähdään illalla!”

Helga jäi tuijottamaan pääkalloa, jonka otsassa luki hänen nimensä. Se oli koristeltu taidokkaasti punaisella ja mustalla sokerikuorrutuksella. Sen otsassa olisi voinut lukea heidän syntymättömän lapsensa nimi. Onni tai Satu, Olli tai Ada.

Kansaa vaelsi varjoina hautausmaata kohden. Lähempänä Helga erotti, että ihmiset olivat kerääntyneet perhekunnittain hautojen ympärille. Ilmassa leijaili suitsukkeen tuoksu. Hautojen ristit olivat oranssien kukkien peitossa ja niiden ympärillä paloi kymmenittäin kynttilöitä.

Helga pani merkille, että erään haudan vieressä istui vanha nainen, jonka harmaat hiukset olivat kahdella pitkällä palmikolla. Nainen tuijotti liekkeihin ja nojasi ponchoon pukeutuneen vanhan miehen olkapäähän. Istuisivatko hekin Juliuksen kanssa jonain päivänä tuolla tavalla toisiinsa kiinnikasvaneena? Helga mietti pariskuntaa tarkkaillessaan.

Ihmiset juttelivat hiljaa, jostain kantautui musiikkia.

Lupe jätti heidät istumaan kivipenkille ja sanoi palaavansa myöhemmin.

Helga katseli kynttilämerta ja haudoilla istuvia sombreropäisiä miehiä ja huopiin kääriytyneitä naisia. Ihmiset nauroivat ja nostelivat maljoja. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota.

Helgaa palelsi ja Julius kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille.

”Oletko sä ollut mulle rehellinen?” Helga kysyi.

Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.

”Onko ihminen rehellinen edes itselleen?”

”Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.”

”Onko tämä taas mustasukkaisuuskohtaus?”

”Ei, vaan mun pitää kertoa jotakin. Muistatko sä, kun me harjoiteltiin Kuka pelkää Virginia Woolf -näytelmää?”

”Se oli se, missä pariskunta tappeli kolme tuntia lavalla. Ja siinä välissä vaimo käy panemassa nuorempaa miestä.”

”Juuri se näytelmä. Olin silloin paljon poissa kotoa. Ja mä tapasin yhden lavastajan. Jaakon.”

Helga tunsi miten Julius jähmettyi paikoilleen. Hän veti kätensä pois ja kääntyi Helgaan päin.

”Onko sulla suhde?”

Helga pudisteli päätään.

”Julius, kuuntele. Anna mä selitän.”

”Mä en tiedä haluanko mä kuulla”, Julius sanoi, ponnahti ylös ja lähti harppomaan poispäin.

”Julius!”

Mutta Julius ei kääntynyt vaan harppoi hautojen välitse porttia kohden. Helga näki miten hän kaivoi puhelimen taskustaan ja katosi väkijoukkoon.

Aamulla Juliuksen paikka sängyllä oli tyhjä. Helga muisti, että Julius oli palannut myöhään ja tuoksunut viskiltä. Helga jäi makaamaan selälleen. Ikkunaluukkujen välistä seinälle heijastui valoviiruja. Mitä hän tekisi jos Julius olisi lähtenyt ja jättänyt hänet hotellille, Helga mietti. Hän olisi yksin keskellä Meksikoa.

Ei viestejä eikä puheluita. Se tuntui tappiolta.

Helga vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä puheluita. Ei edes lappua pöydällä. Se tuntui tappiolta. Helga laski kännykän huokaisten takaisin yöpöydälle vanhanmallisen, vihreän lankapuhelimen viereen.

Helga mietti heidän yöllistä riitaansa, joka oli jäänyt kesken. Hän ei tiennyt mitä olisi Jaakosta Juliukselle kertonut. Nyt tuntui typerältä, että hän oli ottanut koko asiaa puheeksi. Illalla se oli vielä vaikuttanut hyvältä ajatukselta. Ehkä kaikki oli johtunut Kuolleiden päivän illan oudosta välitilatunnelmasta.

Jaakko ja hän olivat tavanneet Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän harjoituksissa. Jaakko oli ollut produktiossa lavastajana. Ohjaaja oli pistänyt Helgan näyttelemään yhä uudestaan lopun kohtauksen, jossa käy ilmi, että näytelmän pariskunta oli vain keksinyt tarinan yhteisestä pojastaan. Mitään poikaa ei todellisuudessa ollut, vaan kaiken pohjalla oli lapsettomuuden tuska. He olivat istuneet Jaakon kanssa harjoitustauolla kulissien keskellä, syöneet suolakeksejä ja jutelleet.

”Eikö ole vähän outoa, että kolmen tunnin raivokas riitely selitetään lopulta lapsettomuudella”, Jaakko oli sanonut.

”Eikö se ole vähän liian helppo ratkaisu? Ei kai niiden kaikki ongelmat voi siitä johtua. Ihmiset haluavat yksinkertaisia selityksiä. Mun mielestä vaimon olisi pitänyt lähteä. Vaikka sen näytelmän nuorenmiehen mukaan, jonka kanssa se harrastaa seksiä.”

”Mutta se mieshän oli naimisissa.”

”Entä sitten?”

Sen illan jälkeen he olivat käyneet silloin tällöin kahvilla. Jaakon kanssa oli ollut helppoa puhua kaikesta siitä, josta he Juliuksen kanssa vaikenivat. Lapsista. Ulkopuolisuudesta. Pettymyksistä. Jaakko oli hyvä kuuntelija ja oikeastaan ainoita Helgan tuntemia ihmisiä, jotka todella pysähtyivät kuuntelemaan mitä toisella oli sanottavaa. Jaakko oli naimisissa, sekin oli yhdistänyt heitä.

Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Mitään vakavaa ei ollut oikeastaan tapahtunut. Sitä kertaa pikkujoulujen jälkeen teatterilla ei voinut laskea. Ulkona oli riehunut lumimyrsky eikä taksia ollut saanut koko kaupungista. He olivat istuneet näytelmän avioparin nojatuoleissa ja juoneet viiniä. Sitten Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Helga painoi silmänsä kiinni.

Se oli ollut yksinäisyyden jakamista. He olivat olleet kuin pimeään lavalle jätettyjä näyttelijöitä. Se oli ollut hetkellistä yhteyttä kahden ihmisen välillä.

Helga pakotti itsensä ylös sängystä ja avasi ikkunaluukut. Taivas oli sininen, ulkoa kuului linnunlaulua. Hän lähtisi kävelylle kaupungille. Ehkä se selvittäisi hänen ajatuksiaan. Ensin hän söisi kuitenkin rauhassa aamiaisen.

Kun hän käveli kahvikuppinsa kanssa hotellin terassille, hän huomasi että Lupe istui siellä aurinkolasit otsallaan. Lupe kohotti katseensa ja viittoili pöytäänsä niin kuin olisi odottanut häntä. Helga istuutui vastahakoisesti. Hän olisi halunnut olla itsekseen ja vaipua ajatuksiinsa. Lupe sulki kirjansa ja laski aurinkolasit sen viereen pöydälle.

”Mitä kuuluu?” hän kysyi.

”Hyvää”, Helga sanoi nopeasti.

Lupe vilkaisi häntä uteliaasti.

”Olin eilen Juliuksen kanssa baarissa”, hän sanoi sitten.

”Niinkö?”

”Julius soitti ja sanoi kaipaavansa seuraa. Olit kuulemma sairaana.”

Helga katsoi toiseen suuntaan. Häntä ärsytti tapa, jolla Lupe lausui Juliuksen nimen, niin että J kuulosti H:lta. Ja mitä tuo Lupen suorasukaisuus oikein oli olevinaan? Nämä olivat yksityisasioita. Mitä Lupe loppujen lopuksi heistä halusi? Eikö Lupesta ollut sitä paitsi outoa, että tämä oli istunut hänen aviomiehensä kanssa baarissa iltamyöhään?

”Julius kertoi, että te olette täällä etsimässä ratkaisua avioliittoonne”, Lupe jatkoi hänen hiljaisuudestaan välittämättä. Helga veti kahvikupin lähemmäs itseään. Ei ollut Juliuksen tapaista puhua avoimesti tuntemattomalle. Toisaalta, tunsiko hän lopulta Juliusta niin hyvin kuin oli kuvitellut? Kai hänkin voisi kertoa tuolle uteliaalle naiselle oman versionsa.

”Jos totta puhutaan, me riitelimme.”

Lupe nyökkäsi niin kuin olisi tiennyt asian jo.

”Ette te tulleet tänne riitelemään”, Lupe hymähti.

”Asiat menevät puhumalla vain pahempaan solmuun.”

”On helpompi riidellä kuin olla surullinen”, Lupe huokasi.

”Mitä tarkoitat?”

”Riiteleminen on usein surematonta surua.”

”Missä Julius on nyt?”

Lupe kohotti kulmiaan.

”Eikö Julius palannut illalla hotellille?”

”Palasi. Mutta aamulla se oli jo lähtenyt jonnekin.”

Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.

Lupe risti kätensä eteensä.

”Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.”

”Autiomaahan? Me ajattelimme mennä rannalle.”

Lupe pudisteli päätään.

”Autiomaasta löytyy vastaus kaikkeen.”

”Onko se jokin turisteille järjestetty retki? Onko siellä shamaani sulkapäähineessä tanssimassa nuotion ympärillä?”

”Ei, autiomaassa ollaan yksin. Siinä on koko jutun idea. Minä vien teidät sinne. Puhuin siitä jo eilen Juliukselle.”

”Onko se edes turvallista?”

”Minä huolehdin kaikesta. Luota minuun, tunnen autiomaan.”

Lupen ystävällisyydessä oli jotakin epäilyttävää, Helga ajatteli. Kenties tämä jättäisi heidät keskelle hiekkaerämaata ja häviäisi heidän rahojensa ja passiensa kanssa.

”Emme halua olla vaivaksi”, hän sanoi.

”Mitä turhia”, Lupe sanoi.

”Autan mielelläni. Äläkä Juliuksesta huoli, kyllä se palaa takaisin.”

Kaupungin keskusaukiolla istuskeli pareja kuhertelemassa. Joukko vanhoja miehiä seisoskeli suihkulähteen luona ja jutteli keskenään. Vanha, kokoon painunut vanhus yritti myydä ihmisille onnenarpoja. Miehellä oli päässään auringossa kimalteleva paljettihattu ja ruusu korvan takana. Aukion keskellä seisoi pönäkkä, matadorin kiiltelevään asuun pukeutunut mies miekan kanssa ja esitti jahtaavansa näkymätöntä härkää. Miekka tavoitteli yhä uudestaan tyhjää, miehen ympärille kerääntynyt yleisö nauroi ja taputti käsiään.

Helga mietti, mitä tekisi, jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota.

Helga mietti mitä tekisi jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota. Oli mahdollista, että Julius istui juuri nyt jossakin kaupungin cantinoista varmana päätöksestään. Helgan vatsaa kylmäsi. Miksi rakkaudessa tuntui aina loppuun asti siltä, että kaikki eripura oli vain väärinkäsitystä? Että ei oltu löydetty oikeita sanoja ja että jos ne löytyisivät, kaikki olisi vielä korjattavaissa? Entä jos niin ei ollutkaan?

Matador nosti taas miekkansa valmiina tappamaan näkymättömän härän.

Oli helpompi paeta kuin kohdata vaikeudet silmästä silmään. Jaakko oli ollut pakoa, fantasiaa, jota hän oli elänyt päänsä sisällä. Hän oli halunnut uskoa, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Totuus oli kuitenkin, että ovia ei olisi loputtomiin avattavaksi.

Ehkä rakkaudessa oli aina kyse tanssista näkymättömän kanssa, Helga mietti. Ehkä rakkaus oli sitä, että kurotti toisen kautta kohti jotakin suurempaa. Hän muisti, miten rakastuneita he olivat Juliuksen kanssa alkuaikoina olleet. Nyt kun sitä ajatteli, hän oli heijastanut Juliukseen toiveensa ja halunsa, nähnyt tässä sen minkä oli halunnutkin.

Ja sitten äkkiä Juliuksen lapset olivat istuneet heidän kanssaan ruokapöydässään. Oli niin kuin joku olisi vaihtanut näytelmää heille siitä kertomatta. Lapset kauhoivat kasviskeittoa lautasiltaan ja puhuivat lakkaamatta äidistään. Äiti on hyvä tekemään makaronilaatikkoa. Muistatko isä, kun oltiin äidin kanssa Rodoksella? Lapset olivat selvästi kuvitelleet, että vanhempien ero oli jollakin tapaa Helgan syytä. Pikkuhiljaa he olivat tottuneet häneen niin kuin huonekaluun totutaan. Helga puolestaan oli hyväksynyt roolinsa näytelmän sivuhenkilönä.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Kyse ei silti ollut vain lapsista.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Silti heidän yhteinen elämänsä oli ollut riittävän hyvää, nyt kun sitä tarkasteli etäisyyden päästä.

Matador iski miekkansa näkymättömän härän sydämeen. Yleisö vihelsi ja taputti.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga matkustavat Mexico Cityyn asti, mutta riitelevät edelleen Tuijasta, Juliuksen eksästä. Kauniin Lupen läsnäolo ei juuri rentouta tunnelmaa pariskunnan välillä.

Helgan lähdettyä Julius jäi seisomaan hotellihuoneen ikkunan eteen. Helga oli sanonut menevänsä Frida Kahlo -museoon ja Juliusta kadutti ettei hän ollut lähtenyt vaimonsa mukaan. Hän oli ollut itsekäs sopiessaan heti ensimmäiseksi päiväksi työtapaamisen. Helga oli vaikuttanut viime aikoina sulkeutuneelta. Oli jotenkin lannistavaa, että he eivät osanneet olla edes matkalla riitelemättä.

Mexico City kohisi hotellin ikkunoiden eteen vedettyjen sälekaihtimien takana. Äkkiä Julius muisti, että maanjäristykset olivat täällä yleisiä. Hotelli vaikutti olevan jo muutenkin sortumisvaarassa.

Kaupungin toisella laidalla siinsi tulivuori, joka sekin antoi aika ajoin itsestään elonmerkkejä. Hän ei voisi nukkua, hänen olisi oltava vartiossa, Julius ajatteli. Vaikka mitäpä hän maanjäristyksille tai tulivuorenpurkauksille voisi. Hänen käsittääkseen tulivuorenpurkauksia pystyi ennustamaan. Maanjäristys taas saattoi tapahtua milloin vain.

Siitä asti kun lapset olivat syntyneet hän oli salaa pelännyt onnettomuuksia. Hän tarkasti laivallakin aina ensimmäisenä poistumistiet.

Julius poimi puhelimen käteensä ja tarkisti viestit. Tuija oli lähettänyt valokuvan, jossa lapset vilkuttivat hänelle iloisesti samanlaiset siniset t-paidat päällään. Julius laski puhelimen kädestään ja palasi ikkunaan.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta.

Huoli lapsista kalvoi häntä jatkuvasti. Vaikka he olivat sopineet erosta Tuijan kanssa yhdessä, hän tunsi siitä huolimatta olevansa siihen syypää. Lapset näyttivät sopeutuneen eroon alun jälkeen hyvin, mutta Tuija vihjaili, että Lauralla oli keskittymisvaikeuksia koulussa ja että tyttö näki painajaisia öisin ja heräsi itkien. Tuija huokaili hänen hakiessaan lapsiaan ja väitti eron ja yksin valvottujen öiden laukaisseen migreenin. Hän sanoi sen äänenpainolla, joka vihjasi Juliuksen olevan siihen syyllinen. Helga puolestaan valitti tuntevansa itsensä sivuhenkilöksi lasten elämässä.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Pian oli käynyt kuitenkin ilmi, että siinä missä lapset olivat pitäneet heitä Tuijan kanssa yhdessä kuin liima, olivat lapset Helgan mielestä kiila heidän välissään.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat.

Helga yritti aluksi järjestää lapsille retkiä ja peli-iltoja, odotti hymyillen Afrikantähden kanssa näiden saapuessa. Kun lapset eivät innostuneet Helgan ohjelmanumeroista, tämä loukkaantui ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat. Lapset olivat omalakisia olentoja, joilla oli oma tahtonsa. Juliuksen ei auttanut kuin yrittää tasapainoilla entisen ja nykyisen vaimonsa välissä.

Ehkä oli niin, että lapsi oli aina parisuhteessa läsnä mahdollisuutena tai tyhjänä paikkana.

Helga ei tuntunut käsittävän, että jos heillä olisi ollut yhteinen lapsi, he eivät olisi voineet viettää sellaista matkustelevaa ja vapaata elämää kuin mihin olivat tottuneet.

Helgan olisi pitänyt luopua pitkistä ja kosteista illanvietoista näyttelijäystäviensä kanssa ja tottua siihen jokapäiväiseen kamppailuun kurahousujen ja nuhakuumeiden kanssa, jota pikkulapsiajaksi kutsuttiin.

Helgan käsitys pikkulapsiajasta oli ylipäätään vaaleanpunainen. Julius sen sijaan oli kokenut sen kaiken Mikon ja Lauran kanssa. Hän muisti lastentaudit ja väsymyksen, joka kiristi päätä kuin vanne ja teki elämästä yhtä sohjoa.

Julius toivoi salaa, että Meksikon matka saisi Helgan arvostamaan heidän elämäänsä sellaisena kuin se oli. Siksi hän oli ylipäätään suostunut matkustamaan tänne pelkkä menolippu taskussaan.

Julius vilkaisi huokaisten kelloaan, työnsi puhelimen taskuunsa ja lähti aulaan. Hän pysäytti taksin ja pyysi kuskia ajamaan antropologian museolle.

Taksin penkki oli auringon kuumaksi lämmittämä. Julius kertaili takapenkillä alkeellista espanjan sanastoaan huuliaan liikutellen. Guadalupe González, jonka kanssa hän oli sopinut museolle tapaamisen, oli arvostettu antropologi. Julius oli ollut Madridissa konferenssissa kuuntelemassa tämän esitelmää.

Kun Julius astui museon ilmastoituun aulaan, Guadalupe seisoi jo odottamassa häntä ja heilautti tuttavallisesti kättään. Nainen näytti nuoremmalta kuin Julius muisti. Tällä oli päällään punainen, värikkäästi kirjailtu mekko.

Guadalupe kumartui tervehtimään häntä tuttavallisella poskisuudelmalla.

"Kutsu minua vain Lupeksi", hän sanoi hymyillen.

"Missä vaimosi on?"

"Hän lähti katsomaan Frida Kahlon museota."

"Sinistä taloa. Niin naiset aina", Lupe sanoi hymyillen.

"Fridaa ihaillaan Euroopassakin, eikö ihaillakin?"

Julius nyökkäsi.

"Frida oli poikkeuksellinen nainen", Lupe sanoi mietteliäästi.

"Yhtä aikaa hauras ja niin vahva. Joku voisi sanoa, että hän uhrasi kaiken Diegon rakkaudelle. Frida ei kuitenkaan itse ajatellut niin. Ehkä meksikolaiset rakastavat häntä juuri siksi."

"Eikö hän ole itsenäisen naisen ikoni ja esikuva?"

"Sitäkin. Mutta naiset haluavat myös itse pyhittää kärsimyksensä. Naiset haluavat uskoa, että onni on omasta asenteesta kiinni. Usein heillä ei ole muuta mahdollisuuttakaan.

On helpompi elää lieden äärellä ja omistaa elämänsä lapsille, jos uskoo itse valinneensa sen. Vaikka kyllä minäkin ihailen Kahloa. Hän oli lahjakas taiteilija. Ja hyvä vaimo sille sammakon näköiselle miehelle", Lupe nauroi.

He kiersivät pitkin museon saleja ja ohittivat mayojen ja atsteekkien kauan sitten tekemiä patsaita. Yhdessä salissa oli atsteekkien Tenochtitlanin kaupungin pienoismalli lukuisine temppeleineen. Se näytti epätodelliselta keskellä kuhisevaa, nykyaikaista suurkaupunkia.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Lupe pysähtyi osoittamaan milloin mitäkin kivipaasia tai astiaa ja puhua pulputti kuin museon virallinen opas. Lupe heilutteli käsiään vilkkaasti puhuessaan ja nauroi usein ja tarttuvasti.

Yhdessä huoneista havainnollistettiin miten punaisena hehkuva meteoriitti oli muinoin osunut Jukatanin niemimaalle ja jättänyt maan täyteen kuoppia ja vedellä täyttyneitä maanalaisia luolia.

"Sanotaan, että meteoriitti tappoi myös dinosaurukset", Lupe sanoi.

"Ikävä sattuma", Julius sanoi.

"Tai kohtalo. Ehkä ne ovat yksi ja sama asia", Lupe vastasi.

Julius yritti pidätellä huokaustaan.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Sekin, että he olivat Helgan kanssa tavanneet, oli ollut Juliuksen mielestä puhdasta sattumaa. He olivat osuneet samoille kutsuille ja alkaneet jutella jostain merkityksettömästä asiasta. Siinä ei sinänsä ollut vielä mitään erikoista. Heillä kummallakin oli ollut yhtä aikaa jonkinlainen toisen ihmisen kohtaamisen tarve. Julius oli ollut silloin vastaeronnut.

Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen.

Hän uskoi, että pariutuminen edellytti ikään kuin jaettua tahtotilaa. Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen, joka oli alkanut ohjata heidän elämäänsä.

Helgan kertomus edellytti nimittäin myös jatko-osaa: yhteisiä lapsia ja asuntolainaa, vaikka ne olivat juuri asioita, jotka olivat ajaneet Juliuksen edellisen liiton karille.

Helga oli huomannut jokin aika sitten heidän rappunsa parvekkeella tiedotteen, jossa sanottiin sen olevan sortumisvaarassa.

Helga oli pitänyt sitä jonkinlaisena merkkinä ja vilkuillut parveketta siitä lähtien joka kerta heidän ohittaessaan sen. Sortumisvaarasta oli tullut Helgalle jonkinlainen pakkomielle. Siitä Helga oli saanut idean näytelmäänsäkin, josta Julius ei ollut ymmärtänyt suoraan sanottuna mitään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut Helgalle tunnustaa.

Näytelmässä kaksi naista piti vuorotellen monologia. Kumpikin puhui miehestä ja suhteestaan tähän. Pikkuhiljaa katsoja tajusi, että ne puhuivat samasta miehestä.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta.

Sellainen oli niin Helgan tapaista, Julius ajatteli. Helga etsi jatkuvasti merkkejä ikään kuin kohtalo olisi kirjoitettuna arkisiin yksityiskohtiin.

Julius sen sijaan tiesi, että parvekkeen kestävyydessä oli kyse puhtaasta insinöörimatematiikasta. Siihen oli tarpeetonta liittää sen enempää mystiikkaa.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta. Helga kuitenkin halusi puhua ja analysoida suhdetta loputtomasti ikään kuin se olisi mitään muuttanut.

Miten rakastuneita he olivatkaan Helgan kanssa aluksi olleet, Julius mietti.

Rakkaus oli saanut heidät vakuuttuneeksi siitä, että kaikki järjestyisi kuin omalla painollaan. He olivat matkustaneet häämatkalle Pariisiin ja kiinnittäneet rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan, jossa lukkoja oli niin tiheässä, että näytti siltä kuin silta olisi oudon viruksen kourissa.

Julius oli kuullut, että myöhemmin lukot oli pitänyt hitsata irti sillasta, sillä muuten se olisi ehkä sortunut rakkaudenlupausten painosta veteen.

Julius pysähtyi katsomaan suurennettuja valokuvia värikkäistä perhosista. Moni niistä kuului uhanalaisiin lajeihin. Kun hän oli ollut lapsi, perhosia oli lennellyt mökillä niityillä isoina parvina. Nykyään niitä näki yhä harvemmin.

"Oletko sinä kiinnostunut perhosista?" Lupe kysyi.

Julius nyökkäsi.

"Ukilla oli niitä laatikossa. Hänen aikanaan niitä piti kerätä koulussa. Nykyään ne ovat onneksi rauhoitettuja", Julius sanoi.

Hän muisti nuppineulalla kankaalle kiinnitetyt perhoset, joiden siivet olivat niin hauraat, että valo näytti kuultavan niiden lävitse. Lasin alle kiinnitetyt liikkumattomat ja säilötyt perhoset olivat kiehtoneet ja kauhistuttaneet häntä lapsena. Ne näyttivät olevan elämän ja kuoleman välissä.

Oli helppo kuvitella, että jos avaisi laatikon, ne alkaisivat räpytellä hapuillen siipiään ja lentäisivät pian taivaalle. Julius oli lapsena viettänyt tuntikausia niityllä suurennuslasin kanssa. Oli pitänyt olla aivan hiljaa ja odottaa, että perhonen laskeutui apilankukkiin. Iltaisin yöperhosia oli lennellyt saunan lyhtyjen ympärillä. Valo veti niitä puoleensa ja toisinaan ne jäivät lampun sisälle loukkoon. Silloin Julius oli auttanut ne vapauteen.

"Perhoset ovat ikivanhoja muodonmuutoksen symboleja", Lupe sanoi katsellen kuvia pää kallellaan.

”Ajattele, että elottoman näköisestä kotilosta murtautuu tuollainen säihkyvä olento. Ne ovat niin kauniita, hauraita kuin itse elämä. Ei niitä saisi vangita.”

Museokierroksen jälkeen he istuivat kahvilassa. Lupe tilasi heille lounaan kanssa valkoviiniä.

Lupe selitti, että lautasella olevat vihreät, pilkotut kasvit olivat kaktusta. Ruskea kastike oli puolestaan suklaasta ja chilistä tehtyä molea.

"Mummoni osasi tehdä oikeaa molea. Sen tekeminen saattoi kestää useita päiviä. Mummo istui morttelin ääressä, jauhoi mausteita ja hyräili. Tortillat hän paistoi avotulella. Ruoanlaitto oli mummolle elämän tärkein tehtävä. Se oli hänen taidettaan. Mummo oli sillä tavoin perinteinen meksikolainen nainen. Samaa ei voi sanoa minusta", Lupe nauroi.

"Meillä mieheni tekee ruoat. Hän ei nykyään edes päästä minua keittiöön."

"Mitä miehesi tekee työkseen?"

"Hän on antropologi kuten minäkin."

"Oletko sinä kotoisin Mexico Citystä?"

Lupe pudisteli päätään.

"Kasvoin San Miguel del Allendessa. Se on pikkukaupunki noin parin tunnin matkan päästä täältä. Nykyään se on turistien suosiossa. Mutta kun olin lapsi, siellä asui paljon taiteilijoita ja muita boheemeja. Nukahdin lapsena aina olohuoneesta kantautuvaan keskusteluun. Äitini on kirjailija. Hän se taisteli itsensä vapaaksi perinteisestä naisenroolista. Minulla oli helppoa", Lupe sanoi.

"Minäkin asuin lapsuuteni pikkukaupungissa. Vanhempani olivat virkamiehiä. Boheemius oli kylläkin kodistamme kaukana. Meillä mentiin nukkumaan kymmeneltä ja ostettiin tarjousruokia marketista."

"Te Euroopassa olette sellaisia", Lupe sanoi. "Varaudutte aina huomiseen. Tiedätkö mitä? Sellainen tappaa elämisen lumon."

"Ehkä minä kiinnostuin antropologiasta juuri vanhempieni takia", Julius naurahti.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Eurooppalaiset ajattelevat, että Meksikon kaltaisissa maissa ollaan jotenkin lähempänä aitoa elämää. Että täällä osataan elää. Onhan se toki niinkin. Mutta asioilla on kaksi puolta. Meksikossa on vaikea saada asioita hoidettua, sillä ihmiset elävät hetkessä. Mitään suunnitelmaa ei ole. Tämän päivän lupaukset on jo huomenna unohdettu. Ja köyhyys sitten. Täällä on kyliä, joissa on pakko juoda kaktuksesta tehtyä pulque-viinaa, koska juomavettä ei ole. Vaikka intiaaneja mielellään käytetäänkin matkailukuvastossa, he elävät köyhissä oloissa. Eikä kukaan ole kiinnostunut heidän perinteistään."

Lupe oli hetken hiljaa.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Millaisia asioita?"

"Enteitä. Sellaisia, mitä ei voi järjellä selittää. Mummo osasi lukea luonnosta asioita kuin kirjasta. Mummo tiesi aina seuraavan päivän sään ja näki vieraat ennalta."

"Kuulostaa epätieteelliseltä."

"Sitä se onkin. Mutta ehkä minusta siksi tuli antropologi. Me luemme maailmaa toisin, mutta suuri osa tulkinnastamme perustuu yhä uskomuksille. Mummo halusi, että minut nimetään Guadalupeksi Meksikon suojeluspyhimyksen mukaan. Ihme kyllä äiti suostui."

Julius huomasi jääneensä tuijottamaan Lupen käsiä, jotka elehtivät vilkkaasti tämän puhuessa.

Heidän istuessaan auringonpaisteessa ja siemaillessa viiniä Julius tajusi unohtaneensa hetkeksi kaiken muun. Hän vilkaisi kelloaan. Helga oli varmasti jo palannut hotellille ja odotti häntä.

"Minun täytyy lähteä."

"Mietin niitä perhosia. Michoacanissa on laakso, johon kerääntyy miljoonia monarkkiperhosia joka syksy. Minä vien teidät sinne huomenna", Lupe sanoi.

"Niinkö? Ehtisitkö?"

"Tottakai. Haen teidät aamulla hotellilta."

Julius tajusi hyväksyneensä kutsun Helgalta kysymättä. Helga väittäisi tapansa mukaan ettei Julius kysynyt hänen mielipidettään missään asiassa.

Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Hetken ajan hän toivoi, että olisi ollut matkalla yksin. Lupe tuijotti häntä tummilla silmillään ja hymyili.

Julius nousi ja mutisi käyvänsä wc:ssä. Hän lukitsi oven ja painoi otsansa kiinni peiliin. Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Lupe tuntui näkevän hänen lävitseen, aina ytimeen asti, tavalla, jolla kukaan ei ollut katsonut häntä aikoihin. Hän oli niin pitkään nähnyt itsensä vain Helgan silmin että ei ollut muistanut ,miltä tuntui olla vieras ja haluttu.

Mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää?

Hän ei edes muistanut, milloin he olivat harrastaneet Helgan kanssa seksiä. Lapsettomuuden myötä seksistä oli tullut suorittamista. Helga oli aikatauluttanut yhdynnät tarkasti ovulaatiotikkujensa tahtiin ja valmistautunut seksiin kuin urheilusuoritukseen. Sitä vaihetta oli seurannut pitkä kuiva kausi.

Nyt piti rahoittua, Julius sanoi itselleen. Helga odotti häntä hotellissa. Jos hän antaisi periksi sivupolkujen houkutuksille, heidän suhteensa menisi lopullisesti rikki.

Toisaalta, mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää? jokin ääni kuiski hänen sisällään. Hän oli ollut kuuliainen aviomies, hieronut selkää ja silittänyt päätä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi. Hän sai aina tuntea olevansa syypää naisten hermostollisiin oireisiin ja migreeneihin.

Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

Hän oli viime aikoina kokenut itsekin outoja tunnepuuskia. Kenties kyse oli jonkinlaisesta naurettavasta keski-iän villityksestä. Hän ei halunnut alistua ajatukseen, että elämä olisi tässä niin kuin sotkuinen lankakerä, joka meni sitä tiukemmin solmuun mitä lujemmin sitä yritti selvittää.

Julius valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja katseli itseään peilistä. Ei hän ollut hullumman näköinen keski-ikäiseksi. Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

"Voitko huonosti? Minä heitän sinut hotellille", Lupe sanoi hänen palattuaan.

"Älä suotta vaivaudu. Aikaerosta se vain johtuu. Pääsen sinne hyvin taksilla."

"Tule", Lupe sanoi.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa. Minun pitää hakea Jorge yliopistolta."

Lupe ajoi hiljaa hyräillen. Julius rullasi auton ikkunan auki. Sisään tulviva ilma tuoksui bensalta ja asvaltilta. Auringonvalo tuntui lämpönä kasvoilla.

"On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

Julius sulki silmänsä. Tällaista oli olla elossa, hän ajatteli. Hän halusi ajaa autolla maan halki, pysähtyä tienvarren puolihylättyihin hotelleihin ja nähdä villihevoslaumojen juoksevan aavikolla.

"Mitä vaimosi tekee työkseen?" Lupe kysyi.

"Helga on näyttelijä."

"Sepä kiinnostavaa. On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

"Miten niin?"

"Tiedätkö sinäkään milloin hän näyttelee ja milloin on tosissaan?" Lupe sanoi nauraen.

"Se oli vitsi. Loppujen lopuksi elämä on näytelmä. Me ajaudumme eri rooleihin eri ihmisten kansa. Toistamme rooliemme vuorosanoja ja toimimme niiden mukaan. Mutta roolia on mahdollista myös muuttaa. Silloin vastanäyttelijänkin on muutettava esitystään", Lupe sanoi.

”Minä olisin halunnut valokuvaajaksi. Mutta taiteella on mahdotonta elää. Äidiltä se onnistui, mutta hänellä olikin rikas mies.”

"Asuvatko vanhempasi täällä?"

"Äiti asuu. Isä kuoli auto-onnettomuudessa."

"Otan osaa."

"Isä oli kova juomaan. Kerran isä lähti juhlien jälkeen ajamaan vuorilta alas ja auto syöksyi ulos tieltä. Kun pelastajat tulivat paikalle, isä oli jo kuollut. Ne kertoivat, että auton yläpuolella liiteli iso kotka. Mummo sanoi, että se oli isän sielu."

"Miten vanha olit silloin?"

"Kolmetoista. Äiti lähti sen jälkeen johonkin retriittiin kirjoittamaan ja minä asuin mummon luona. Mummo pakotti minut katoliseen kouluun. Loppujen lopuksi minä ikävöin häntä kaikista eniten", Lupe sanoi.

"Mummoa ja hänen korianterin tuoksuista keittiötään. Kun tyttäreni syntyi, annoin hänelle mummon nimen. Tytöstä tuli Maria. Hänellä on mummoni silmät."

"Entä äitisi?"

"Äiti istuu kahvilassa ystävättäriensä kanssa, juo viiniä ja kirjoittaa monimutkaisia ja paksuja romaaneja, joita juuri kukaan ei enää lue."

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä.

He ohittivat aukion, jolla liehui valtavan kokoinen Meksikon lippu. Aukiolla käyskenteli mariachi-soittajia kiiltävissä asuissaan ja leveälierisissä hatuissaan.

Lupe hyräili hiljaa ja taputteli rattia rytmikkäästi radion musiikin mukana.

"Kiitos opastuksesta ja kyydistä", Julius sanoi Lupen pysäköityä hotellin eteen.

"Odota, haluan näyttää sinulle vielä jotakin huomista varten", Lupe sanoi ja napsautti turvavyönsä auki.

Julius nyökkäsi. Päänsärky tykytti jo ohimoilla. Hän ei tiennyt miten selittäisi Helgalle sen, että oli muuttanut tältä kysymättä heidän matkasuunnitelmiaan. Helga suhtautuisi epäilevästi vieraaseen oppaaseen, Julius oli siitä varma.

He istuivat aulaan korituoleihin. Katossa pyörivä tuuletin vatkasi laiskasti auringon lämmittämää ilmaa. Lupe kaivoi kannettavan tietokoneen laukustaan ja osoitti karttoja ja perhostenkuvia.

Juliusta väsytti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Lupelle. Lupen ääni vaipui taustalle ja hänen oli pinnisteltävä pitääkseen silmänsä auki.

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä. Lupe nousi ylös ja ojensi kätensä leveästi hymyillen . Julius esitteli naiset toisilleen. Helga jäi seisomaan pöydän ääreen kuin jotakin odottaen.

"Jos minä sitten tästä lähden. Nähdään huomenna", Lupe sanoi.

Helga jäi tuijottamaan naisen perään.

"Mitä tämä nyt on? Meidänhän piti lähteä merenrantaan eikä mihinkään perhoslaaksoon. Mikset sanonut sitä tuolle naiselle?"

"Lupe vie meidät sinne ystävällisyyttään."

"Pitääkö sun olla niin kiltti."

"Mitä sä tarkoitat?"

"No olisit sanonut sille suoraan, että meillä on muita suunnitelmia."

He makasivat selät vastakkain sängyssä.

Julius huokasi. Siinä se taas oli, Helgan syyttävä katse, joka vihjasi, että hän antoi aina periksi, Tuijallekin. Aina kun he riitelivät, he riitelivät lopulta Tuijasta ja hänestä. Helga käyttäytyi niin kuin jokainen Juliuksen valinta olisi lopulta ollut valinta Helgan ja muun maailman välillä.

"Haluan nähdä ne perhoset", Julius sanoi päättäväisesti.

He makasivat selät vastakkain sängyssä. Kadulta kuului etäistä liikenteen pauhua. Kattotuuletin surisi ja paukkui vaimeasti. Peitto oli tekokuitua ja hiosti ja rätisi sähköisyyttään.

Julius ajatteli keskusteluaan Lupen kanssa. Ehkä elämä todella oli näytelmä, jossa ihmisellä oli lukemattomia eri rooleja.

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

Hän ja Helga olivat jumiutuneet omiinsa. He eivät olleet valinneet niitä, vaan roolit olivat valinneet heidät. Mukana näytelmässä oli niin paljon sivuosan esittäjiä, että heidän oli vaikea muuttua. Ihmiset vieroksuivat luontaisesti muutosta eivätkä halunneet muidenkaan vaihtavan roolejaan.

"Mistä sä tunnet sen naisen?" Helga kysyi omalta puolelta sänkyään.

"Se oli konferenssissa puhumassa."

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

"Se on näkijöiden sukua", Julius mutisi ennen kuin liukui uneen.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.