Osa 2/8: Karoliina on akateeminen pätkätyöläinen ja synnynnäinen murehtija: jos jostakin asiasta on ylipäätään mahdollista stressata, Karoliinalta se kyllä onnistuu. Työhuolten keskellä Karoliina iloitsee kutsusta entisen miesystävänsä sukujuhliin. Mutta onko Ville jättänyt jotakin kertomatta?

Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana!

Perjantaihin mennessä olin alkanut tottua uuteen työympäristööni. Löysin filosofian laitoksen ongelmitta yliopiston uumenista. Huolipäiväkirjani ei
kerännyt yhtä paljon merkintöjä kuin alussa. Sain nukutuksi hieman paremmin.

Aamuyöstä heräilin tosin edelleen pohtimaan maailmanlaajuisesti niinkin merkittäviä pulmia kuin esimerkiksi sitä, mitä tapahtuisi, jos kännykkäni akusta loppuisi yöllä lataus ja illalla asettamani herätysääni ei aamulla soisikaan. Entä jos nukkuisin liian pitkään ja myöhästyisin laitokselta taas?

Pahimmassa tapauksessa saisin myöhästelijän maineen, joka kantautuisi myös yliopiston rehtorin korviin. Rehtori oli kirjoittanut pari vuotta sitten ylioppilaslehteen kolumnin, jossa hän oli kertonut pitävänsä myöhästelyä epäjärjestelmällisen ihmisen kuolemansyntinä. Aamun viivästyminen tarkoitti ainakin puoliunisissa kauhu­kuvissani sitä, että haaveilemani opintoasiain päällikön paikka menisi minulta sivu suun. Puoli viideltä yöllä alitajuntani herätti minut siis säännöllisesti tarkistamaan, oliko kännykkäni kiinni laturissa ja laturi pistorasiassa.

Uniongelmat eivät kuitenkaan olleet minulle uusia, ja osasin jo elää niiden kanssa. Puoliksi valvottu yö oli puoliksi nukuttu yö. Sen ajatuksen voimin pystyin hyväksymään, että olin välillä turhaan hereillä. Käytin aamun tunnit päivän tehtävien suunnitteluun ja puoli seitsemältä nousin lopullisesti sängystä. Kun valelin kasvoni kylmällä vedellä, join kaksi kupillista kahvia, pakkeloin silmäpussit piiloon ja herätin koko kehon juoksemalla paikallisbussin kiinni, näytin jo ihmiseltä enkä nälkiintyneeltä pandalta.

Valveilla olemisen hallitsin sitä paitsi nukkumista paremmin. Yön hirviöt osoittautuivat auringon­valossa pelkiksi varjoiksi. Huoleni pysyttelivät käsivarren mitan päässä, ja jos joku niistä tulikin lähelle, saatoin tehdä jotakin sen poistaakseni. Öisin olin avuton, päivisin kaikkea muuta. Minulla oli taas valtaa elämäni kulkuun.

Yliopiston pysäkillä hyppäsin bussista. Nautin, kun sain kävellä alueen läpi melkein yksin. Pihalla ja käytävillä vastaan tuli ani harva kaltaiseni varhaisaamujen valvoja, ja oli kuin yliopisto kirjastoineen, tietoineen ja ajatuksineen olisi varattu kokonaan käyttööni.

En ollut vieläkään kyllästynyt siihen tunteeseen. Minä kuuluin yliopistoon, ja yliopisto kuului minulle. Rakkauteeni vastattiin, vaikka sitä kestikin vain hetken ennen kuin tungos valtasi käytävät ja lounasruokalat.

Akateemiseen maailmaan osallistuminen ei ollut koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ollut sukuni ensimmäinen ylioppilas, yksinhuoltaja-kosmetologi-äidin ainoa tytär, jonka kulttuurinen pääoma rajoittui tunnollisiin ihonhoitorutiineihin ja tavallista parempaan päivä- ja iltameikin tekemisen taitoon.

Niin loistavia kuin lukioajan arvosanani olivatkin olleet, olin menestynyt pääsy­kokeissa ainoastaan lääkärin määräämien beetasalpaajien ansiosta. Kaikki, mitä olin sen jälkeen saavuttanut – opintopiste opintopisteeltä, tutkinto tutkinnolta, määräaikainen pesti toisensa jälkeen – oli sarja pieniä voittoja rajallista muistikapasiteettiani ja heikkoa itseluottamusta vastaan.

Filosofian laitoksella olin ensimmäisenä paikalla. Sytytin käytävään valot. Laitoin taukohuoneeseen kahvin tippumaan. Jätin pöydälle leipomosta hakemaani tuoretta pullaa. Sitten odotin henkilökunnan saapumista.

Aikani kuluksi järjestelin uudelleen laitoksen ilmoitustaulua. Vein vanhoja tenttituloslistoja paperinkeräykseen, poistin ilmoitukset tapahtumista, jotka olivat aikaa sitten menneet menojaan. Graduryhmän ilmoittautumislista näytti olevan edellisvuodelta. Listan päälle oli kirjoitettu punaisella tussilla: SIIRRETÄÄN SYKSYYN. Sitten myös ”syksyyn” oli yliviivattu ja sen yläpuolelle oli kirjoitettu: KEVÄÄSEEN.

Laitoksen ovi kävi. Käsi tapaili vaistomaisesti valonkatkaisijaa ja huomasi sitten, että valot olivat jo päällä. Sisään astui siviilipalvelusmies Matias.

– Huomenta, sanoin.

– Huomenta, Matias mutisi.

Matiaskin näytti siltä, että hän oli valvonut koko yön. Toisin kuin minä, hän oli silti tuskin tehnyt sitä kotonaan. Ryvettynyt olemus kieli paremminkin tuntikausien riehakkaasta baarielämästä, ja katse haki lähintä mukavaa nojatuolia.

Ennen kuin tuoli ehtisi saada Matiaksen valtaansa, astuin hänen tielleen.

– Mulla olisi muutama pikkujuttu. Jos voisit auttaa.

Matias hieroi silmiään.

– Anna tulla.

Viitoin Matiaksen mukaani ja kävelin hänen kanssaan laitoksen pääovelle. Osoitin vaatimatonta post-it-lappua, jossa luki filosofian laitos.

– Tähän tarvittaisiin oikea nimikyltti. Vai mieltä sä olet?

Matias kohautti olkiaan.

– Musta se on aika sympaattinen. Loppujen lopuksi suuriakin teorioita on kirjoitettu vessapaperiin. Ei se muoto vaan se sisältö.

Pidin itseni kurissa, vaikka Matiaksen pehmeänkarhea ääni houkutteli jättämään byrokraattisen pikkusieluisuuden ja liittymään hänen seurakseen sohvapartioon. Matiaksen suggestiot olivat epäilemättä tehonneet opiskelijatyttösiin baaritiskeillä ja yökerhojen lattioilla, mutta nyt ei ollut yö vaan aamu. Tämä ei ollut kahden tähden romanttinen elokuva, missä kireä virkanainen oppii elämästä karismaattisen duunarin suosiollisella avustuksella, vaan todellisuus, oikea elämä.

– Sovitaanko niin, että heti kun joku täällä lähettää muistilappu­kasan, joka hyväksytään kansainvälisessä vertaisarvioidussa julkaisussa, sä saat kirjoittaa laitoksen nimen mihin tahansa vessapaperiin enkä mä puutu siihen millään tavalla? Sillä välin mä haluan tähän kyltin, joka näyttää siltä, että täällä joku edes yrittää.

– Okei, okei, Matias huokaisi ja nappasi post-it-lapun mukaansa.
– Mä hoidan sen. Oliko jotain muuta?

– Harmaapar… Vinhanmäki tarvitsee sen sähköposteihin sala­sanan. Se ei ole ilmeisesti lukenut sähköpostejaan ikinä. Mä en ­ymmärrä, miten opiskelijat on saaneet sen kanssa asioita hoidettua.

Nojatuoli näytti kutsuvan Matiasta edelleen, koska hän palasi kuin magneetin vetämänä sitä kohti, selitti kulkiessaan:

– Vinhanmäki menee töiden jälkeen lasilliselle lähikapakkaan. Me ollaan käyty siellä. Pelataan sen kanssa pari erää shakkia, ja se kuittaa meidän opintopiirit hyväksytyiksi.

Ilmeestäni Matias kaiketi päätteli, ettei järjestely yltänyt silmissäni opinto-ohjauksen tavoitetasolle.

– Mä hoidan sen salasanan, hän sanoi.

Yhtäkkiä minusta tuntui kuin jalkani voisivat millä hetkellä tahansa lähteä alta. Päässäni kieppui, ja minun täytyi ottaa Matiaksesta tukea.

– Oletko sä kunnossa? Matias kysyi.

– Huimaa vain vähän, sanoin, kun tasapainoni ja näkökenttäni alkoivat palautuivat taas normaaleiksi. Hetken kuluttua huomasin myös päästää Matiaksesta irti.

– Se on tämä ilma, Matias selitti.
– Sä totut siihen kyllä. Ellet sitten sairastu pysyvästi ja asu lopun elämääsi teltassa.

Yliopiston homeongelmat olivat kehittäneet aivan erityisen mustan huumorin lajin. Sillä hetkellä tulevaisuusvisio itsestäni työttömänä retkiteltassa ei vain tuntunut niin kaukaa haetulta, että se olisi varsinaisesti naurattanut.

Ponnistauduin hymyilemään ja katselin, kuinka Matias rojahti nojatuoliin. Hän henkäisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä. Sitten hän luki nähtävästi ajatukseni, koska hän avasi toisen silmänsä.

– Älä stressaa. Mä hoidan ne vielä tänään. Mä vain lepuutan silmiäni ensin hetken. Ja siltä varalta että sua alkaa epäilyttää, mä en aio kuolla tähän. Ei tarvitse soittaa hätänumeroon, mä vain levähdän hetken.

Viimeiset lauseet viittasivat kai ensimmäiseen työpäivääni, kun olin kuvitellut Harmaapartaa kuolleeksi tämän nauttiessa päivätorkuistaan.

Katsellessani Matiaksen lapsenkaltaista, tyytyväistä torkahtelua kadehdin molempien miesten unenlahjoja. Laitoksen kannalta oli harmi, ettei nukkuminen ollut yksi akateemisen tehokkuuden mittareista. Silloin filosofian laitos olisi ollut tilastojen kärjessä.

– Esmrk.. tip.. emmph… kategrisen imp…

Istuin pienessä, sotilaallisen hyvin järjestetyssä huoneessa tutkija Kosti Järvistä vastapäätä ja yritin erottaa, mitkä olivat vokaalit Järvisen konsonanttien väleissä. Jos puheäänen jumalat olivat olleet siviilipalvelusmies Matiakselle ylen määrin suopeita, Järvisen kohdalla ne olivatkin sitten käyneet kitsaiksi. Suurimman hankaluuden aiheutti puheen volyymi: Järvinen puhui niin hiljaa, että sanat hukkuivat huonepölyn putoamisääniin.

Koska olin jo kolmesti pyytänyt Järvistä toistamaan lauseensa, menin nyt vain mukana. Nyökyttelin sujuvasti ja toivoin, että pelkkä läsnäoloni kannustaisi häntä filosofis-tieteellisiin huippusuorituksiin. Jospa onnistuisin myötätuntoisella, keskittyneellä olemuksellani kirittämään häntä kohti seuraavaa julkaistua artikkelia?

Ainoa ongelma oli, että minun oli hyvin vaikea pysyä hereillä Järvisen puhuessa. Aamuyölliset valvomiset, harmaaparran ja Matiaksen hyvä esimerkki sekä laitoksen ummehtunut, hapeton ilma tuudittivat minua tiedottomuuteen kuin radiossa kuulutettu merisää tai kansanedustajan puhe täysistunnossa. Toivoin hetken, että olisimme olleet kotonani. Järvinen olisi voinut tulla vuoteeni ääreen mumisemaan, ja itse olisin saanut vaipua hänen tainnuttamanaan uneen.

– Mtp.. kvvapssa…tasol…?

Järvisen lauseessa oli kysyvä sävy. Myös hänen pitämänsä pitkähkö tauko viestitti, että minun taisi olla aika osallistua keskusteluun nykyistä aktiivisemmin.

– Mitä sä itse siitä ajattelet? kysyin.

Järvinen jatkoi puhettaan. Olin selviytynyt täpärästi mutta skarppasin silti. Nipistin itseäni ja yritin ennakoida Järvisen ilmeistä, millaisia välireaktioita minulta odotettaisiin. Järvisen kasvot olivat valitettavasti jokseenkin liikkumattomat ja perussynkät. Sikäli kuin kykenin tulkitsemaan, hän saattoi puhua yhtä hyvin toisen maailmansodan aikaisista rikoksista ihmiskuntaa vastaan kuin tulevan yksinäisen päivällisen kauppalistastaan.

Hetken kuluttua olin jälleen puoliunessa. Miellyttävän, utuisen horroksen läpi erotin sanan, joka tuntui toistuvan Järvisen puheessa, ja lopulta sain siitä kokonaan kiinni.

– Tsemurn… Tsemurha… Itsemurha…

Olin äkkiä täysin valpas. Tutkin Järvisen kasvoja ja akuutti, vähän järjetön huoli täytti mieleni: oliko laitokselle saapumiseni asettanut tutkijalle niin suuria paineita, että hän harkitsi elämänsä päättämistä? Muistin laitoksen tietokoneella näkemäni itsemurhaa koskevat tietohaut, jotka olivat puhuneet omaa karua kieltään.

– Itsemurha on alkanut tuntua… Järvinen aloitti, ja lopusta en saanut taas selvää.

– Kuule, mun täytyy tässä välissä keskeyttää, sanoin ja jätin häveliäisyyden sikseen. En tahtonut miettiä illalla, mitä kaikkea Järvinen oli kuvitellut minulle jakaneensa.

– Mä haluan kysyä sulta yhden asian, ja mä toivon, että sä vastaat siihen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä. Oletko sä harkinnut itsemurhaa?

Olin lukenut sen verran psykologiaa, että tiesin, ettei itsetuho­aikeista kysyminen lisännyt ihmisen riskiä päättää päivänsä. Tieto ei ehkä auttaisi minua siinä tapauksessa, jos Järvinen toteuttaisi suunnitelmansa ja jäisin miettimään, olinko ollut ratkaisuun osallinen, mutta tässä hetkessä se riitti antamaan sanoilleni pontta. Mietin, löytäisinkö laukkuni kätköistä auttavan puhelimen esitteen, joka oli joskus viikkoja aiemmin työnnetty käteeni kävelykadulla. Vaikka eipä puheluista toisaalta olisi Järviselle apua niin kauan kuin hänen puheestaan ei saanut vastatustenkaan selvää.

Järvinen näytti lievästi kummastuneelta. Kaivoin esiin kaikki terapeuttiset kykyni.

– Jos tulee sellaisia ajatuksia, ettei millään ole mitään merkitystä, on lupa ja velvollisuus pyytää apua.

– Niin no, tuo on tietysti melko moderni positio, Järvinen sanoi harkiten. Nyt hän puhui niin, että sanat erotti.

– Jos ajatellaan 1800-luvun ja 1900-luvun alun mielenterveyshoitoa, niin pelkkää puoskarointiahan silloin oli tarjolla.

– Mä puhun ihan nykyhetkestä. Oletko sä masentunut?

Tällä kertaa kummastuksesta ei voinut erehtyä. Järvinen puhui jotakin mutta jälleen niin hiljaa, etten saanut sanoista selvää.

– Sun täytyy ihan oikeasti puhua kovemmalla äänellä koko ajan,
sanoin.

– Mä en ole saanut sun puheesta selvää viimeiseen kahteenkymmeneen minuuttiin.

– Mmph… Järvinen aloitti ja korotti sitten ääntään.

– Mikset sä ole sanonut mitään?

– En halunnut loukata.

– Minä tutkin itsemurhan filosofiaa, Järvinen sanoi.
– Erityisesti Kantin, Schopenhauerin ja Durkheimin ajatuksia siitä.

Sen jälkeen kun Kosti Järvinen oli kirjannut minut huonokuuloisten kategoriaan  ja ryhtynyt puhumaan minulle kuin vanhalle mummolle, keskustelussamme alkoi olla huomattavasti enemmän tolkkua.

– Mikä sinulla on lopullisena tavoitteena tälle työlle? kysyin.

– Ehkä muutama artikkeli jossain vaiheessa. Mieluiten kokonainen teos. Sitten kun pohjatyö on tehty kunnolla.

Välttelevä sävy ilmaisi, että Järvisen aika oli kulunut pohjatöiden parissa jo muutaman akateemisen vuodenkierron verran.

– Onko sulla mitään tekstiä paperilla? Tai tiedostona?

Järvinen selvitteli kurkkuaan. Jäin odottamaan ja annoin hiljaisuuden tehdä työn puolestani.

Lopulta Järvinen ei enää kestänyt.

– Lähinnä olen tässä vaiheessa lukenut taustakirjallisuutta, hän sanoi.
–Luetteloinut merkittävimpiä lähteitä.

Säästin voimiani ja pysyin edelleen vaiti. Järvinen tiesi itsekin, missä mentiin, ei minun tarvinnut selittää sitä hänelle.

– Kyseessähän on erittäin merkittävä avaus, Järvinen kävi puolustuskannalle.
– Se tulee tehdä huolella eikä hutaisten. Mä en tahdo tehdä mitään tusinatyötä, jossa vain määritellään muutamia käsitteitä hieman aiempaa tarkemmin ja ajatellaan, että se riittää tutkimuksen ansioksi. Tässä on tarkoitus tehdä yksi alan filosofisista perusteoksista. Jos nyt ei ihan Tractacuksesta puhuta, niin ei paljon muutenkaan.

Nyökkäsin ja hymyilin. Olin iloinen siitä, että Järvisessä riitti potkua: meidän pitäisi vain kanavoida se oikeaan suuntaan. Tällaisiin kysymyksiin pystyin vastaamaan siitä huolimatta, että Tractacuksesta muistin yksinomaan, että teoksen oli kirjoittanut Wittgenstein ja että siinä kehotettiin ihmisiä vaikenemaan asioista, joista he eivät voineet tietää mitään.

Jos jotakin elämässä olin oppinut niin sen, että Wittgensteinille piti näyttää kieltä. Olin opiskelu­aikoinani ehtinyt kammota tyhjää paperia, tyhjää tiedostoa ja tyhjää päätä niin usein ja hartaasti, että minua hän ei enää pelottelisi. Juuri silloin kun tuntui, että tiesi asioista vähiten, niistä oli alettava viimein puhua.

Viikonloppu soi tervetulleen katkoksen työpaineisiini. Lauantaina luvassa oli Villen 80-vuotiaan isoäidin Pimun syntymäpäivät, ja sunnuntaina tarkoitukseni oli kuolettaa viikon aikana kertynyttä univelkaa.

Entisen miesystävän iäkkään sukulaisen juhliminen ei ehkä olisi ollut monen mielessä syksyn suuri kohokohta. Minä olin kuitenkin aina saanut suurta nautintoa siitä, miten Villen suku oli adoptoinut minut joukkoonsa. Isäni sukuineen oli jäänyt minulle etäiseksi, koska hän ei ollut asunut kanssani sen jälkeen, kun olin täyttänyt kaksi vuotta. Äitini kuoltua kykenin laskemaan yhden käden sormilla sukulaiset, joiden puhelinnumero löytyi kännykkäni muistista.

Villen suku oli täyttänyt ihmisvajettani vuosia. Kun olin jo muuten ollut varma eropäätöksestä, minua oli pidätellyt tietoisuus siitä, että Villen mukana voisin menettää kymmenittäin ihmisiä, joista oli ehtinyt tulla minulle tuttuja ja läheisiä. Viimeinen joulu oli ollut kaikkein vaikein. Olin ollut toisten keskellä mutta tavallaan jo yksin. Olin surrut, että seuraavien juhlapyhien menoissa en olisi varmaankaan enää mukana. Siksi olin enemmän kuin iloinen siitä, että minut kutsuttiin vielä Pimun syntymäpäiviä juhlimaan. Huolien ei tarvinnut aina toteutua. Ihmiset osoittautuivat välillä suuremmiksi ja jalomielisemmiksi kuin millaisina heidät oli nähnyt.

Saapuessani seurakuntatalolle se kuhisi jo väkeä. Pimulla oli salakavala tapa kerätä kiinteitä, pysyviä ystävyyssuhteita. Hän ei ollut erityisen sosiaalinen tai ulospäin suuntautunut, mutta vuosikymmenien aikana minun lisäkseni ilmeisen moni ihminen oli kiintynyt hänen tapaansa katsella maailmaa.

Ensimmäisenä ovella vastaani ei kuitenkaan tullut Pimu vaan Ritva, Pimun tytär ja Villen äiti. Olin pelännyt Ritvan tapaamista siitä asti, kun Ville ja minä olimme eronneet. Ritva oli niitä naisia, joille oli olemassa vain hyviä ja pahoja ihmisiä, rakkaita läheisiä tai tuntemattomia, joista ei tarvinnut välittää.

Omilleen Ritva oli paras mahdollinen puolustaja. Hän oli maalannut Villen ja minun yhteisen asunnon, lainannut meille rahaa ja kantanut väsymättä oksennusämpäreitämme noroviruksen aikaan.

Toisaalta olin kuullut Ritvan kertovan, mitä hän oli sanonut ja tehnyt läheisilleen, joista oli tullut entisiä ystäviä. Ritva todella osasi polttaa sillat takanaan. Erään ystävänsä puutarhasta hän oli välien kylmettyä käynyt kiskomassa irti nuoren omenapuun, jonka hän oli kolme vuotta aiemmin lahjoittanut taimena.

Huomattuaan minut Ritva käveli luokseni ja veti minut lämpimään, pitkään halaukseen. Olin kaiketi pelännyt turhaan hänenkin kohdallaan.

– Ihanaa nähdä sua, Ritva sanoi.
– Viime kerrasta on mennyt ihan liian kauan. Miten sä olet jaksanut?

– Melko hyvin kai, vastasin.

– Oletko sä ottanut sitä auringonhattu-uutetta, jonka mä sulle toin?

– Joo, valehtelin ja rauhoittelin sitten välittömästi heräävää huonoa omatuntoani.
– Aina kun mä olen vain muistanut.

– Muistat tästedes vähän useammin, jooko? Ritva nauroi.
– Se tekee ihmeitä sun vastustuskyvylle. Mitä mä sun ääntäsi kuulen, sulla on nytkin vähän flunssaa pohjalla.

Jätin selittämättä nykyiset homeiset työolosuhteeni, koska tiesin, millaisille ylikierroksille se Ritvan saisi. Juuri nyt en halunnut kuulla, millaisia hometalokauhukertomuksia hänen tuttavapiiristään löytyi.

Ritva katseli ympärilleen.

– Missä Ville on? hän kysyi.

– Se tulee omalla kyydillään.

Ritva rypisti kulmiaan, tutki minua ja vaihtoi sitten ajatuksen suuntaa.

– Kaunis mekko. Pukee sua tosi hyvin. Sulla on niin hoikka vyötärö, tulee hienosti esiin. Eikö Karoliina näytäkin kauniilta tässä mekossa?

Viimeinen kysymys oli osoitettu Villen siskolle Sariannalle, joka oli juuri astunut huoneeseen.

– Ainahan Karoliina näyttää kauniilta, Sarianna hymyili ja tuli halaamaan minua, jatkoi samalla puhumista äidilleen.
– Pimu etsi sua. Se väitti, ettei perunasalaatissa ole tarpeeksi suolaa.

– Makuaisti mennyt raukalla, Ritva väitti.
– Vanhuus ei tule yksin. Pitää mennä ennen kuin äiti suolaa kaiken syömäkelvottomaksi.

Ritva pyyhälsi huoneesta, ja Sarianna ja minä jäimme seisomaan rinnan. Olin tullut Sariannan kanssa aina hyvin toimeen. Sarianna muistutti monessa suhteessa Pimua. Hän ei pelännyt todellisuutta vaan sai siitä voimaa. ”Elämää se vain on”, Sarianna lausui tämän tästä, olivat kyseessä sitten raskauden tuomat lisäkilot, potkut töistä tai Villen ja minun ero, josta hän oli kuullut ennen kuin kukaan muu.

– Mukavaa, että Ritva suhtautuu niin hyvin, sanoin.

– Ai mihin?

– No siihen, ettei minä ja Ville olla enää yhdessä. Jotkuthan voisivat alkaa heti pitää etäisyyttä.

Sarianna vilkaisi minua ja naurahti.

– Mä en usko että äiti tietää, hän sanoi.    

Villen saavuttua seurakunta­talolle vedin hänet välittömästi invavessan suojiin ja ahdistin hänet nurkkaan.

– Etkö sä ole kertonut Ritvalle, ettei me olla enää yhdessä?

Ville meni vaikeaksi. Katse harhaili kattoon.

– Ei se ole kysynyt, hän sanoi.

Argumentti oli niin heikko, etten vaivautunut edes vastaamaan siihen. Ville hieroi otsaansa.

– Mulla oli firman kanssa niin kiirettä.

Senkin perustelun olin kuullut liian monta kertaa antaakseni hyväksyntäni. Ihminen löysi aikaa asioille, joita piti tärkeinä. Jos hän todella olisi pitänyt merkkivuosiamme, saunavuoroamme tai siivouspäiväämme merkittävinä hetkinä, hänelle ei olisi tuottanut
ongelmia antaa asiakkaidensa odottaa. Ja tässä tapauksessa puhuttiin sentään vain muutamasta sekunnista, joiden aikana Villen olisi pitänyt saada uutinen suustaan ulos. 

– Aluksi se ei ollut varmaa, Ville vetosi.
– Me otettiin vain aikalisä, enkä mä halunnut hermostuttaa äitiä turhaan, jos me sitten palattaisiinkin kohta taas yhteen.

Villen käsi hapuili hiuksiani ja silitti niitä. Se oli ele, jolla hän oli lepyttänyt minut satoja kertoja. Nyt pyyhkäisin käden pois.

– Ei me palata, sanoin.

– Kyllä mä sen tiedän.

Suru painoi Villen äänen matalaksi ja vei närkästykseltäni pohjan. Minua harmitti. Miten tilanteet kääntyivätkin aina sellaisiksi, että minä olin se ikävä tyyppi? Oli ollut Villen vastuulla puhua äidilleen, ja silti tuntui, että minun pitäisi pyytää häneltä anteeksi. Minähän se olin päättänyt erota. Olin sekoittanut hyvät suunnitelmat ja vaivalla rakennetun yhteisen elämämme ja aiheuttanut koko sotkun.

– No menet sitten nyt kertomaan, vaadin silti.
– Tässähän sulla on aikaa. Ainakin se on jo varma juttu.

– Pimun syntymäpäivänä? Haluatko sä oikeasti ilmoittaa meidän erosta Pimun juhlissa?

Oli alhaista vedota Pimua kohtaan tuntemaani kiintymykseen, mutta se kortti toimi, varsinkin kun sitä tukemaan Ville latoi pahoittelut, jotka näyttivät tulevan sydämestä tai ainakin niiltä main.

– Anteeksi, Ville sanoi.
– Mun moka. Mä teen sen heti illalla, jooko? Mä kerron äidille, hoidan sen pois päiväjärjestyksestä. Mutta nautitaan nyt juhlista. Mistä sitä tietää, kuinka monta synttäriä Pimulla vielä on.

Nyökkäsin vastahakoisesti.

– Se nyt elää pidempään kuin sä tai mä, sanoin kuitenkin.
– Sut vie hautaan työnteko, ja mut nujertaa stressi.

Vessasta poistuessamme törmäsimme Ritvaan, joka iski minulle silmää. Minulta kesti hetken ennen kuin tajusin Villen äidin kuvittelevan, että olin vienyt Villen kyltymättömän intohimon vallassa seurakuntatalon invavessaan ja käyttänyt viime minuutit pikaiseen rakkaudenaktiin.

Pimu ja minä söimme kermaista lakkakakkua ja olimme hiljaa, nautimme pehmeästä mausta. Tarkkailin vaivihkaa Pimun arvokasta olemusta ja lämmintä katsetta ja tunsin pienen kateuden pistoksen. Niin kauan kuin voin muistaa, olin tahtonut olla vanha. Kaikki mitä saattoi tapahtua, oli silloin jo tapahtunut, paitsi kuolema. Sitten ei enää tarvinnut murehtia, että kuolisi nuorena ja kesken kaiken. Ainoa todellinen uhka oli se, että päätyisi virumaan vuosiksi terveyskeskuksen vuodeosastolle, mutta iltapäivälehtien otsikoista päätellen niitäkään ei valvottu erityisen hyvin. Voisi odottaa talveen ja lähteä sitten pakkaseen hortoilemaan. Ymmärtääkseni hypotermia oli loppuvaiheessa suhteellisen kivuton kokemus.

– Mitä se Karoliina niin miettii? Pimu kysyi.

– Että olisi ihanaa olla vanha.

Pimua hymyilytti.

– Mikä se siinä on niin ihanaa?

– Ei tarvitsisi enää huolehtia.

Kuin olisi pohtinut samaan aikaan ajatustani ja kermakakun rakennetta, Pimu upotti lusikan kakkuun. Hän söi ja laski sitten lusikan lautaselle lepäämään.

– Kyllä kai niitä huolia olisi, jos rupeaisi huolehtimaan, hän sanoi.

– Niin kuin mitä? Jos ei haittaa, että mä kysyn.

Pimu heilautti kättään epämääräisesti ympärilleen. ”Kärpäsiä”, ele tuntui sanovan.

– Lapset, Pimu selitti sitten.
– Lapsenlapset. Lapsenlapsenlapset. Noin esimerkiksi.

– Et sinä vaikuta sellaiselta, joka huolehtii.

Pimu mietti asiaa.

–  Minä en taida olla huolehtivaista tyyppiä, hän sanoi lopulta.
– On ollut niin paljon elämää, ettei ole jaksanut sen päälle kovasti surra. Mutta sen minä sinulle sanon, että jos lapsia haluaa, on paras oppia olemaan huolehtimatta tai jättää ne kokonaan tekemättä. Äitinä täytyy antaa käydä niin kuin käy. Parasta olisi, jos voisi uskoa Jumalaan tai kohtaloon. Se on ollut meidän sukupolvella se pelastus.

– Hmm, mutisin.
– Mulla ja kirkolla on mennyt vähän sukset ristiin rippikoulusta asti.

Pimu nojautui eteenpäin, vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi kuin jakaisi salaisuutta:

– Oletko harkinnut, että kääntyisit muslimiksi? Niillä on hyvä se ohjenuora, että asiat tapahtuvat, jos Jumala suo. Insallah tai jotain sinne päin. Ei tarvitse ihmisen kuvitella, että pystyy hallitsemaan joka pikkuseikkaa.

Pappi keskeytti keskustelumme ja saapui onnittelemaan Pimua kädestä pitäen. Pimu otti onnittelut vastaan kuin harras kristitty ainakin, ei paljastanut ilmeelläkään, että oli juuri suositellut sukulaistytölle toista palveluntarjoajaa.

Ritva oli vainunnut jotakin. Hän tarkkaili minua huoneen poikki ja näytti epäluuloiselta. Ville seisoi syventyneenä toisen seurueen keskusteluun, kun Ritva kiinnitti suureen ääneen hänen huomionsa.

– Ole nyt Ville herrasmies. Älä anna Karoliinan istuskella yksinään. Pidä naisestasi huolta.

Ville hymyili.

– Karoliina osaa pitää huolen itsestään, hän sanoi.

Ritva ei antanut niin helpolla periksi.

– Mä kasvatin sut paremmin, hän sanoi.
– Hae nyt Karoliinalle edes kahvia.

– Mä join jo, kiirehdin kertomaan ja näytin sivupöydällä levännyttä tyhjää kuppia sanojeni vakuudeksi.

– Mulla on kaikki ihan hyvin.

Ritva vaikeni, mutta epäluulon juonteet otsalla syvenivät. Ville katsoi parhaaksi hakea kuppiini lisää kahvia.

– Kiitos, sanoin.

– Näyttää paremmalta, Ritva kommentoi.
– Rakkautta pitää vaalia. Ei se ilmaiseksi säily. Vai mitä Karoliina?

Mutisin jotakin epäselvää kuin tutkija-Järvinen konsanaan.

– Anteeksi, Ville kuiskasi.
– Mä kerron sille heti, kun tämä on ohi.

Join kahvin loppuun. Väistin Ritvan katsetta ja menin ulos seurakuntatalon pihalle. Sarianna leikitti siellä esikoistytärtään. Hän antoi 5-vuotiaan Sikrun purkaa energiaa syksyisellä nurmikolla juoksentelemiseen ja heilutti samalla vaunuja, joissa kuopus nukkui. Minut nähdessään Sikru juoksi suoraan syliini.

– Miksi sä et ole käynyt mun luona? Sikru kysyi.

– Karoliinalla on ollut paljon töitä, Sarianna selitti puolestani.

– Tuletko sä äidin ja iskän häihin? Sikru kysyi.

– Tietysti Karoliina tulee. Karoliina on äidin kaaso. Ei me päästäisi ilman sitä edes naimisiin.

Sariannan puheissa oli mukana vähän totuuttakin. Olin lupautunut hoitamaan valtaosan hänen häidensä järjestelyistä, koska Sarianna itse oli ylityöllistetty opintojensa ja lastensa kanssa. Lupauksen aikoihin Ville ja minä olimme vielä seurustelleet ja oli näyttänyt siltä, että olisin syksyn työttömänä. Olin ajatellut, että minulla olisi ainakin jotakin tekemistä.

Sikru oli keskusteluun tyytyväinen, vaikken ollut puhunut hänelle sanaakaan itse. Hän jatkoi juoksenteluaan.

– Haluatko sä tosiaan, että mä hoidan vielä ne hääjutut? kysyin Sariannalta.
– Mä ymmärrän, jos suunnitelmat menevät uusiksi tällaisissa tapauksissa.

– Höpö höpö, Sarianna sanoi ja heilutti vaunuja tarmokkaasti.
– Sä olet edelleen Sikrun kummi ja mun ystävä. Sitä paitsi mä syytän teidän erosta Villeä.

Äkillinen huoli valtasi Sariannan kasvot. Vaunut pysähtyivät.

– Vai haluatko sä siitä hommasta eroon? Mä ymmärrän, että siinä on paljon vaivaa.

– En en, lohdutin.
–  Mielelläni mä teen.

– Huh, no hyvä, Sarianna huokaisi ja liikutti vaunuja taas.
– Mun on muuten pitänyt kysyä sulta, kenet sä sait meille bändiksi.

– Eikö me sovittu, että se on yllätys?

Yllätys, joka minun pitäisi vielä hoitaa. Viime aikoina asiat olivat jääneet huolestuttavasti viime tinkaan. En ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että uusi työ ja hääjärjestelyt voisivat mennä näin pahasti päällekkäin.

– Sovittiinhan me, Sarianna hymyili.
– Mä luotan sinuun.

Illalla huolipäiväkirjani sai muutaman uuden merkinnän. Mitä tapahtuisi mummilta perimälleni pianolle, jos sairastuisin homeesta ja joutuisin asumaan lopun elämääni teltassa? Saisinko järjestettyä Sariannalle sellaiset häät kuin olin luvannut? Entä jos Villen äiti mustaisi maineeni yliopistolla ja kertoisi kaikille rehtoria myöten, miten seksuaalisesti holtiton olin? Harrastinhan hänen mielestään seksiä seurakuntatalon invavessassa vanhuksen syntymäpäivillä sen lisäksi, että hän oli kerran yllättänyt minut ja Villen puolialastomina anoppilan kodinhoitohuoneesta.
Entä jos Järvinen tappaisi sittenkin itsensä? Mitä, jos hänen tutkimustyönsä oli pelkkä kulissi aidoille pohdinnoille ja olisi minun vikani, etten ollut huomannut eroa?

Youtuben unimeditaatiogurusta Toddistakaan ei ollut apua. I embrace life, toistelin hänen mukanaan, mutta uni hylki minua kuin öljy vettä.

Ennen kuin ahdistuisin siitä liikaa, päätin lähteä iltakävelyä ja hakea kaupasta jäätelöä. Kylmä makea herkku tainnutti minut yleensä, kunhan sitä söi riittävän paljon. Ja vaikkei tainnuttaisikaan, se maistuisi ainakin hyvältä.

Jäätelöhyllyllä jäin jumiin. Kevyttuotteissa oli kenties vähemmän kaloreita, mutta energian mukana katosi myös maku, ja tilalle oli tungettu lisäaineita, joita en tänään jaksaisi googlailla. Päärynäsorbetti oli lopussa.

Kaikkein eniten olisin pitänyt suklaatuuteista, mutten tahtonut stressata tänään siitäkään, että tukisin kenties euroillani jäätelöfirman ostaneen ylikansallisen yhtiön äidinmaidonkorvikkeiden aggressiivista markkinointia kehitysmaissa. 

Keskelle pohdintaani lampsi filosofian laitoksen Matias. Tervehdimme, ja vedin Matiaksen mukaan mielensisäiseen väittelyyni.

– Mitä luulet, onko tämän kaakaon poimimisessa käytetty lapsityövoimaa? kysyin ja näytin minulle tuntemattoman merkin suklaajäätelöä.

– Vaikea sanoa, Matias vastasi.
– Mistä sen tietää.

– Ehkä mä kuitenkin otan näitä toisia, päätin ja palautin jäätelön altaaseen, jäin epäröimään.

– Mutta onko se toisaalta sitten parempi, että sinne päin maailmaa menee rahaa? Parempi kai niiden lasten on olla töissä kuin kadulla? Mille sä naurat?

Matias palautti ilmeensä peruslukemille.

– Eikö sun mielestä niiden lasten elinolot ole tärkeitä? kysyin.

– Tietysti on, Matias rauhoitteli.
– En mä sillä. Ota Benin ja Jerryn jäätelöä. Eikö ne ole ihan hyviä tyyppejä?

Tartuin ehdotukseen helpottuneena siitä, että pääsin jäätelö­umpikujasta ulos. Matias ryhtyi kulkemaan rinnallani, ja kun hän pysähtyi oluthyllyllä, minäkin pysähdyin.

Matias valitsi sixpackin. Muistelin hänen aamuista olemustaan ja mielessäni häivähti kenties jokin lievästi moralisoiva ajatus, koska Matias selitti:

– En mä näitä yksin juo. Tämän juo Samuli ja tuon Kartsa, nuo neljä vetää Jesse ja tämä yksi jää mulle.

Nyökkäsin ja yritin näyttää siltä, että Matias oli puolustautunut turhaan.

Maksoimme kassalla ja astuimme liukuovista yhtä aikaa ulos.

– Minne päin sä olet menossa? Matias kysyi.

– Satamaan, kerroin, ja nyt se olin minä, joka selittelin turhaan.
– Mä käyn usein siellä katsomassa auringonlaskua, jos mä en saa unta. Värit on aika mahtavia tähän aikaan.

– Mä tulen mukaan, Matias sanoi, ei ehdottanut vaan kertoi, mutta tajusi sitten varmistaa.

– Jos sulle sopii.

– Entä ne sun kaverit? kysyin.

– Samuli ja Jesse ja kumppanit?

– Pieni nenänvalkaisu tekee niille ihan hyvää, Matias väitti.

– Jesselle ihan erityisesti.

Kävelimme rinnakkain ja hiljaisuuden vallitessa satamaan. Vakiopenkkini oli tyhjä. Pyyhimme sen iltakasteesta ja istahdimme alas. Avasin jäätelöpakkauksen ja ojensin sen Matiakselle lusikan kera.

– Sä voit aloittaa.

Aurinko laski. Se värjäsi taivaanrannan ja veden.

– Aika täydellistä, Matias sanoi ja maistoi jäätelöä.

– Niin minustakin, myönsin.   

Astelin kohti kotia jäätelön ja Matiaksen tapaamisen pehmentämässä, zeniläisessä mielentilassa, ja tunsin sisälläni oudon ailahduksen. Tunnistin sen vasta hetken jälkeen kiitollisuudeksi.

Oli vain harvoja ihmisiä, jotka saivat pitää itsellään sekä varhaiset aamut että myöhäiset illat. Oli uniongelmistani sitten muutoin mitä mieltä tahansa, ne lahjoittivat minulle auringon laskut ja nousut sekä kummalliset kohtaamiset hetkinä, jotka menivät hyväunisilta kaupunkilaisilta ohi.

Asiat järjestyisivät kyllä, tunsin. Tavalla tai toisella ne järjestyisivät. Ja sitten kun ne olisivat järjestyneet tavalla tai toisella riittävän kauan, olisin vanha niin kuin Pimu eikä minun tarvitsisi enää murehtia mistään.

Perillä kaivoin kotiavaimeni taskusta, avasin oven ja astuin asuntooni. Se oli myllätty läpikotaisin. Varkaita, oli ensimmäinen ajatukseni. Minut oli ryöstetty.

Jatkuu ensi viikolla.

Helga joutuu pulaan aavikolla. Missä on Lupe, jonka piti noutaa heidät pois?

Helga hätkähti hereille teltasta. Hän oli levittänyt villatakkinsa makuupussin päälle, mutta hampaat olivat siitä huolimatta kalisseet yöllä vilusta yhteen. Helga oli vaipunut uneen ennen kuin Julius oli tullut telttaan. Hän raotti varovasti teltan vetoketjua.

Aamu valkeni purppuransävyisenä aavikon yllä. Julius istui hiipuneen nuotion äärellä.

”Etkö sä ole nukkunut olenkaan?” Helga kysyi.

Julius pudisteli päätään.

”Täällä on niin ihmeellisen kaunista.”

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta.”

Helga veti makuupussin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. He istuivat hiljaa vierekkäin ja seurasivat, miten aurinko nousi valtavana tulipallona teräväreunaisten vuorten takaa.

He jakoivat aamiaiseksi hedelmäsäilyketölkin. Helga katseli opaalinvärisenä hehkuvaa taivasta. Tällaista oli vapaus, hän ajatteli.

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta”, Julius sanoi niin kuin olisi vaistonnut hänen ajatuksensa.

”Kuin Eeva ja Aatami”, Helga sanoi.

”Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä”, Julius vastasi.

”Täällä käärme on vuorilta näkyvät valot.”

Helga kiskoi keppejä yksi kerrallaan hiekasta ja Julius pöyhi telttaa kasaan. Aurinko oli jo korkealla ja porotti polttavasti.

”Mä tunsin yöllä miten joku voima liikkui meidän ympärillä”, Julius sanoi.

”Mitä sä höpiset?”

”Ihan tosi.”

”Oletko sä saanut auringonpistoksen?” Helga sanoi nauraen.

He jatkoivat tavaroiden keräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hiki virtasi pitkin Helgan selkää, auringolta ei pääsisi enää mihinkään piiloon.

Leirin purettuaan he istuutuivat kantamuksineen nuotiopaikan äärelle odottamaan Lupea. Julius nousi aina välillä tähyilemään aavikolle siinä toivossa, että näkisi lähestyvän auton nostattaman hiekkapilven. Pallomaiset, piikikkäät kaktukset kukkivat keltaisin kukin. Osa kaktuksista oli kapeita ja pitkiä.

”Eikö Lupe luvannut tulla aamulla?”

”Aamupäivällä. Kellon täytyy olla jo yli kaksitoista.”

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ihan kuin nuo kaktukset tuolla olisivat vaihtaneet paikkaa yön aikana”, Julius sanoi.

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ei me voida olla kovin kaukana kylästä.”

”Totta kai mä löydän”, Julius sanoi.

Helga huomasi kuitenkin epävarmuuden tämän kasvoilla. Julius oli aina se, joka otti hoitaakseen tällaiset tilanteet. Julius kantoi vastuuta kuin myllynkiveä selässään. Helga nousi hänkin ylös. He tuijottivat yhdessä autiomaan toisella laidalla näkyviä vuoria. Silmät ja iho kutisivat hiekasta. Jostain puhalsi tuuli. Valaistus näytti muuttuneen aavikon yllä sinertäväksi. Vuorten takaa nousi nyt tummia pilviä.

”Entä jos alkaa sataa?” Helga sanoi.

”Ei täällä sada koskaan.”

”Katso nyt noita pilviä.”

”Sitten päästään näkemään kun aavikko kukkii.”

Helgan suussa rahisi hiekka.

”Missä Lupe oikein viipyy? Onkohan sillä aikomustakaan tulla hakemaan meitä? hän sanoi.

”Mä tiesin koko ajan, ettei siihen naiseen pidä luottaa.”

”Ei tästä voi olla kuin joitain kilometrejä kylälle.”

”Kuinkakohan monta typerää turistipariskuntaa se on tänne huijannut? Ehkä se ilmestyy kohta ja sanoo, että paluumatka maksaa tuhat dollaria. Ei olisi pitänyt luottaa siihen”, Helga huokasi.

”Onko tämä nyt mun syytä?” Julius kysyi.

”Enhän mä niin sanonut.”

”Sun äänensävy kertoi kaiken. Oleko sä pannut merille, että sä syytät aina mua?”

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

Helga ei vastannut. Huulet tuntuivat rutikuivilta, aurinko pisteli poskilla. Hän kääri huivin päänsä ympärille suojaksi auringonsäteiltä.

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

”Mä painoin reitin mieleeni. Me tultiin tuolta”, Julius sanoi ja viittasi kaukaisuuteen.

”Eihän tultu kuin tuolta.”

”Me tultiin pohjoisesta. Eli tuolta”, Julius väitti.

”Jos me jätetään tämä leiripaikka ja eksytään, Lupe tai kukaan muukaan ei löydä meitä enää koskaan”, Helga huokasi.

He istuivat takaisin maahan. Helga asettui makuulle ja tuijotti ylitse liikkuvia pilviä. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja keskittyä ajattelemaan ajatuksia, joista tuli hyvä olo.

”Muistatko sä kun me oltiin mökillä motissa ukonilman jälkeen pari vuotta sitten? Myrsky oli katkonut sähköt ja kaatanut puita tielle. Tajuttiin, että ei voida lähteä kotiin ennen kuin kunta käy sahaamassa ne puut tieltä. Sä lämmitit saunan ja Laura ja Mikko hyppi laiturilta veteen. Ei ollut kiire mihinkään. Se on yksi mun parhaista perhemuistoista”, hän sanoi.

Perhemuistoista. Sana tuntui vieraalta Helgan suussa. Nyt hän oli kuitenkin käyttänyt sitä, noin vain, huomaamattaan. Julius katseli toiseen suuntaan ja pudisteli päätään.

”Miten sä et muista sitä?”

”En mä tiedä. Kai ihmiset vain muistavat eri asioita.”

Helga kohottautui kyynärpäidensä varaan.

”Lapset puhuvat aina teidän kesälomista Tuijan kanssa. Muistatko sä ne sitten?”

”Älä hei nyt taas aloita”, Julius huokasi.

”Mä olen se, joka haalistuu pois perhekuvista. Mä en tule näkymään edes sun sukupuussa. Sun oksalla näkyvät Tuija ja lapset.”

Julius nousi ylös.

”Mä en jaksa riidellä sun kanssasi. Mitä sä oikein haluat mun tekevän?”

”Tuija roikkuu sussa tahallaan. Se hyväksikäyttää sun kiltteyttä ja huonoa omaatuntoa. Sun täytyy vetää sille raja”, Helga sanoi.

Julius paiskasi makuupussin hiekalle.

”Kukaan ei kysy, että mitä mä haluan. Mun täytyy pitää sekä sua ja että Tuijaa tyytyväisenä. En mäkään tätä valinnut. ”

”Eihän sun tarvitsisi ajatella Tuijaa, vaan lapsia.”

”Lapset oireilevat eron takia.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Lapset voivat ihan hyvin. Se on Tuija, joka on saanut sut uskomaan, että ne oireilevat. Ja siksi sä hyvittelet koko ajan joka suuntaan. Olet kuin yksi kävelevä anteeksipyyntö.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Munko syytä teidän ero oli?”

Julius käänsi Helgalle selkänsä ja lähti harppomaan poispäin leiristä.

Helga kiersi kätensä polviensa ympärille ja painoi kasvonsa polviin. Hiki valui pitkin selkää. Aavikko ympärillä ritisi kuivuuttaan. Hän kaivoi kännykän taskustaan. Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Kenttää ei edelleenkään löytynyt, he eivät saisi yhteyttä muuhun maailmaan.

Hän nousi ja tarkisti heidän ruokakassinsa. Sen pohjalla oli vielä muutama säilykepurkki. Vesikanisterissa loiskahti Helgan ravistellessa sitä. Jos Lupe ei palaisi, he voisivat olla vielä yhden yön aavikolla. Heidän pitäisi lähteä kävelemään vuoria kohti heti auringon noustua, silloin olisi viileintä. Hän nousi ja tähyili Juliusta. Tämä seisoi kauempana selin Helgaan. Juliuksen selkää katsoessaan Helga tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hänen mieleensä nousi muistikuva lapsuudesta ajalta, jolloin he vielä asuivat rivitalossa kaupungin laidalla. Hän oli ollut läheisellä lumikentällä rakentamassa lumilinnaa. Hangesta pisti esiin kuivuneita talventörröttäjiä, joita hän keräsi kimpuksi. Linnasta tulisi hänen kotinsa, Helga oli ajatellut. Hän muuttaisi sinne eikä tarvitsisi enää ketään, ei äitiä eikä isää.

Hän oli aurannut yhä lisää lunta linnan luo ja taputellut sitä sileäksi ja kovaksi kerrokseksi seiniin. Äkkiä hän oli havahtunut siihen, että oli jo ilta. Katulyhdyt tuijottivat häntä hämärästä kuin vihamieliset silmät. Tummansininen maailma ympärillä oli muuttunut vieraaksi. Hän ei tiennyt hämärässä, missä suunnassa koti oli. Hän oli juossut hankeen kompastellen ajotien reunaan ja jäänyt siihen seisomaan varmana siitä ettei koskaan enää löytäisi perille. Lumi oli paakkuuntunut lapasiin ja sormet olivat tunnottomat. Hän oli tuntenut kyynelten valuvan poskia pitkin ja vierivän kutittaen kauluksen alle.

Sitten viereen oli pysähtynyt tuttu auto. Isä oli hypännyt ratin takaa ja harpponut hänen luokseen.

”Missä sä olet ollut? Isä on etsinyt sua kaikkialta.”

Helga oli painanut itkuiset kasvonsa isän olkapäälle ja isä oli kantanut hänet autoon lämpimään. Helga ei ollut tiennyt, kummasta hän oli ollut helpottuneempi: siitä että hänet oli löydetty vai siitä ettei isä ollut ollut hänelle vihainen. Hän tiesi kulkeneensa kauemmas kuin hänellä oli ollut lupa.

Kun hän nosti päätään, Julius seisoi hänen vieressään.

”Anna anteeksi”, Helga sanoi hiljaa.

”Anteeksi, että mä suutuin.”

Julius istui hänen viereensä.

”Ei se mitään. Mäkin olen pahoillani.”

”Mä pelkään, että me kuollaan tänne”, Helga sanoi.

Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

”Älä nyt, Julius sanoi ja kiersi käsivartensa hänen harteilleen.

”Odotetaan vaan rauhassa. Kohta Lupe on täällä.”

Helga painautui kiinni Juliukseen.

”Sä tuoksut samalta kuin mun uniriepu lapsena.”

”Eihän me koskaan erota?”

”Ilmankos sä menit mun kanssa naimisiin”, Julius sanoi nauraen.

”Eihän me koskaan erota?”

Julius oli hetken hiljaa.

”Muistatko, kun oltiin Pariisissa häämatkalla ja sä halusit kiinnittää lukon sillankaiteeseen? Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tapaa. Mun mielestä lukko on vastenmielinen rakkauden symboli. Mä kuitenkin halusin tehdä sen sun takia. Ja heitin avaimen Seineen. Siellä se on ja pysyy”, Julius sanoi ja jatkoi:

”Mä olen miettinyt sitä mitä sä sanoit Tuijasta ja lapsista. Sä olet oikeassa.”

”Sä kannat turhaa syyllisyyttä”, Helga sanoi.

”Sitä mä tarkoitin.”

Julius puristi hänen olkapäätään eikä hetkeen vastannut.

”Mä pelkään, että menetän lapset.”

”Et sä niitä voi menettää. Omia lapsiasi.”

Julius painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Helga silitteli Juliuksen hiekkaisia hiuksia.

”Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Helga sanoi.

”Niinkö? Vaikka mä toin sut tänne aavikolle?”

Helga nyökkäsi.

”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?” Helga kysyi.

”Tietysti. Aina on mahdollista aloittaa alusta.”

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa ja venytti varjot pitkäksi. Lämpötila oli alkanut laskea ja Helga veti villatakin päälleen.

”Onkohan Lupelle sattunut jotakin?” Julius huokasi.

”Entä jos se on vaan unohtanut meidät?”

”Meidän pitää pystyttää teltta ennen kuin tulee pimeää. Ja kerätä oksia nuotiota varten.”

He alkoivat järjestellä leiriä uudelleen pystyyn. Puuhastelu sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että se oli heidän hallinnassaan. Vilunväreet kulkivat jo valmiiksi selkäpiitä pitkin kun Helga ajatteli yötä kylmässä teltassa. Julius katkoi kuivien piikkipensaiden oksia mitään puhumatta. He olivat olleet hyväuskoisia hölmöjä kun olivat antaneet Lupen tuoda heidät tänne, Helga ajatteli. Asialle ei kuitenkaan enää mahtanut mitään. Aamulla aikaisin he lähtisivät kävelemään takaisin. Sitten he menisivät hyvään hotelliin, istuisivat uima-altaan reunalla ja joisivat drinkkejä kuten lomalla kuuluikin. He ostaisivat paluulennot ja olisivat pian kotona. Talven pimeys lepäisi kantena kaupungin yllä, mutta tämän kaiken jälkeen se tuntuisi vain rauhoittavalta. Helga kaipasi sitä, että sai istua ikkunassa katselemassa ulkona sinkoilevia lumihiutaleita.

Teltta oli viimein pystyssä ja nuotio sytytystä vaille valmis.

Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Äkkiä Helga tunsi polttavaa kipua sääressään. Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Hän näki maassa mustan skorpionin, joka yritti juosta takaisin kivenkoloon.

”Pysy paikallasi”, Julius sanoi.

Hän otti kenkänsä jalasta ja kohotti sen ylös. Skorpioni ehti kuitenkin perääntyä saksiaan heilutellen ja hävitä kivenkoloon. Helga haukkoi henkeään. Silmissä musteni.

”Mitä me nyt tehdään?”

”Rauhoitu, kulta. Vain muutama skorpionilaji on tappavan myrkyllinen”, Julius sanoi.

”No sepä vasta on lohdullista.”

Julius kaatoi vesikanisterista vettä nenäliinalle ja pyyhki sillä varovasti Helgan sääressä olevaa pistojälkeä.

”Ei näytä pahalta. Suurin osa skorpioninpistoista ei aiheuta mitään vakavia seurauksia. Ja huomenna mä vien sut lääkäriin.”

”Mutta entä jos se oli se tappavan myrkyllinen laji.”

”Ei se ollut”, Julius sanoi ja halasi häntä.

Helga tunsi Juliuksen pulssin hakkaavan paidan alla. Helga puristi silmänsä kiinni ja yritti olla välittämättä kivusta. Jos he antautuisivat pelon valtaan, he eivät selviäisi täältä.

Aavikon yllä leijui sininen hämärä. Taivaalle oli kerääntynyt mustia pilviä, Helga oli tuntevinaan jo ensimmäiset vesipisarat käsivarrellaan. Tuuli tempoili telttakangasta uhkaavasti. Jos nousisi myrsky, teltta olisi heidän ainoa suojansa. Niin ihmismieli toimi, se teki kodin teltastakin jos oli pakko, Helga ajatteli. Jalkaa poltteli ja jomotti. Julius kumartui vähän väliä tutkimaan puremaa.

”Huimaako? Oksettaako?” hän kyseli.

Vaikka mitä Julius skorpioninpuremista tiesi, Helga ajatteli, kunhan uskotteli tietävänsä. Hän yritti hymyillä urheasti vaikka jalkaa särki ja pakotti.

Äkkiä Helga oli näkevinään välähdyksen kaukana viidakolla. Ensin hän luuli, että se oli salama tai että hän oli alkanut nähdä näkyjä.

He pysähtyivät kumpikin katsomaan horisonttiin, sinne missä Julius oli sanonut kylän olevan.

”Näetkö sä saman kuin mä?” Helga sanoi ja nosti kätensä silmiensä suojaksi. Kaukaa nousi hiekkapilvi lähestyvän auton merkiksi.

”Meitä tullaan hakemaan”, Helga huudahti ja oli jo nostamaisillaan kätensä ylös.

Julius laski kätensä hänen kädelleen.

”Odota. Entä jos tulija ei olekaan Lupe?”

Helga ja Julius seisoivat aavikolla ja tähyilivät kaukaisuuteen. Hiekkaa tuntui olevan kaikkialla vaatteiden alla. Pian hämärä vaihtuisi täydeksi pimeydeksi. Helga ei pystynyt seisomaan kunnolla jalalla, johon skorpioni oli pistänyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi hyräillä hiljaa jostain mieleen tullutta lastenlaulua:

”Joka ilta kun lamppu sammuu/ ja saapuu oikea yö...”

Julius nosti kätensä silmiensä suojaksi ja siristi silmiään. Toisessa kädessään hän roikotti isoa machete-veistä.

Jos tulija olisi joku muu kuin Lupe, heillä ei olisi paikkaa mihin paeta, Helga ajatteli. He olivat kaksi hölmöä keskellä aavikkoa. Paikalliset tunsivat sen joka tapauksessa heitä paremmin. Pian pölypilven keskeltä erottui tuttu musta maasturi.

Julius pudotti veitsen hiekalle.

Pölypilvi lähestyi heitä tasaista vauhtia. Lupen auto näytti kiiltelevältä koppakuoriaiselta kyntäessään hiekkaa pitkin. Helga tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut itkeä.

Pian Lupe jo seisoi heidän edessään leveästi hymyillen.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Autoon tuli vika enkä löytänyt kylästä korjaajaa”, hän selitti huolettomasti.

”Etkö olisi voinut lainata autoa joltakulta? Miten saatoit jättää meidät tänne yhden ainoan vesikanisterin kanssa?” Julius sanoi.

”Voi ei, ajattelin että ei teillä ole hätää. Saatte nauttia aavikosta pidempään.”

”Helgaa pisti skorpioni.”

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Voi luoja. Olen pahoillani. Miten voit, kultaseni? Näytähän sitä pistoa”, Lupe sanoi ja kaivoi hansikaslokerosta taskulampun. Hän tutki Helgan sääressä olevaa punoittavaa jälkeä pitkään.

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Mutta vien sinut varmuuden vuoksi lääkäriin. Hypätkää kyytiin”, hän sanoi ja alkoi nostella tavaroita takakonttiin.

Auton ilmastoinnin viilentävä ilma oli kuin silkkiä kasvoja vasten.

”No, pidittekö autiomaassa?” Lupe kysyi ajaessaan.

”En tiedä onko pitää oikea sana”, Helga sanoi.

Hän katseli ohi vilistäviä kaktuksia omituista haikeutta tuntien. Vaikka yö oli ollut kylmä, autiomaassa he olivat olleet ajattomuudessa, niin kuin he olisivat kelluneet selällään tähtien keskellä. Ristiriidat olivat etääntyneet ja kutistuneet kuten maapallo, joka näytti avaruudesta katsottuna vain hehkuvalta lasikuulalta.

”Se oli hieno kokemus”, Julius vastasi.

”Jos skorpioninpistoa ja koko päivän odotusta ei lasketa.”

Lupe vilkaisi häntä peruutuspeilin kautta ja virnisti.

”Gringot! Teidän pitäisi karaista itseänne.”

”Me emme tulleet tänne kuolemaan niin kuin se vanha gringo Fuentesin romaanissa”, Julius sanoi.

”Katsos, tehän tunnette meksikolaista kirjallisuutta”, Lupe sanoi ja kohotti kulmiaan.

”Aavikon salaisuus onkin siinä, ettei mitään mysteeriä ole”, hän jatkoi.

”Ja se se vasta onkin mysteeristä.”

Matka takaisinpäin oli pidempi kuin Helga muisti. Etuvalot leikkasivat kiilat pimeään. Auto pomppi kuopissa ja jäi välillä sutimaan. Siitä huolimatta Helgalla oli kotoisa olo niin kuin lapsena, kun he ajoivat mökiltä kotiin, ulkona salamoi ja autoradiossa soi rautalankarokki, jota isä rakasti. Auto oli tuntunut silloin turvallisimmalta paikalta maailmassa. Lupe hyräili hiljaa, käänsi rattia tottuneesti kuin ralliautoilija eikä ollut töyssyistä moksiskaan.

”Onko kylässä edes lääkäriä? On jo myöhäkin”, Julius sanoi.

”Älkää huoliko, minä tunnen tohtorin. Hän on aina tavattavissa”, Lupe sanoi.

Pian kylän valot erottuivat vuoren rinteestä oranssina helminauhana. Tie nousi jyrkästi ylös ja mutkitteli. Julius tarttui Helgan käteen ja puristi sitä lujasti.

Lupe pysäytti auton matalan talon eteen ja koputti. Kesti pitkään ennen kuin ovi avattiin. Sen takana seisoi harmaahiuksinen, ystävällisen näköinen ja ahavoitunut vanhus. Lupe selitti naiselle jotakin nopealla espanjalla. Nainen nyökytteli ja vilkuili Helgaa. Sitten hän viittoili heitä peremmälle. He tulivat jonkinlaiseen olohuoneen ja vastaanoton välimuotoon. Katossa palavia halogeenilamppuja vasten pörisi kärpäsiä.

Vanhus nosti lasit silmilleen ja pyysi Helgaa näyttämään skorpioninpistoaan. Helga kääri housunlahkeensa ylös. Vanhus tarkasteli pistoa mietteliäästi ja puristeli sitten Helgan jalkaa eri paikoista kysellen, oliko hänellä ollut pahoinvointia tai kuumetta. Lopulta vanhus kääntyi kaivelemaan takanaan olevaa kaappia ja laski Helgan käteen pillerilätkän.

”Ota näitä aamuin illoin viikon ajan”, Lupe käänsi.

”Mitä ne ovat?”

”Tohtori on hoitanut satoja skorpioninpuremia, voit luottaa häneen.”

Kylä oli korkealla ja ohut ilma tuntui jomotuksena ohimoissa. Katuja reunustavat talot näyttivät puoliksi sortuneilta tai hylätyiltä.

”Tämä paikka oli hopeakaivosten ehtymisen jälkeen pitkään lähes aavekaupunkina. Nyt turismi on vetänyt tänne lisää asukkaita. Paikalliset uskovat, että maan alla liikkuu yhä El Jergas -niminen aave, joka houkutteli kaivosmiehiä pimeisiin käytäviin ja luoliin. Tarinoiden mukaan aave johdatti usein myös uuden hopeasuonen luo”, Lupe selitti.

Kun hän vihdoin parkkeerasi auton hotellin eteen, oli jo myöhä. Hotelli oli sama, jossa he olivat yöpyneet ennen aavikkoretkeä. Rakennus vaikutti autiolta, yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoja.

Unelias mies vastaanottotiskin takana tuijotti pientä matkatelevisiota. Huoneen nurkassa oli muovinen Neitsyt Maria -patsas, jonka ympärille oli kiedottu sateenkaaren väreissä vilkkuva jouluvalosarja. Mies vilkaisi heitä, nousi ylös irrottamatta katsettaan televisiosta ja lykkäsi heille huoneen 13 avaimen. Samassa huoneessa he olivat yöpyneet edelliselläkin kerralla. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui yksinäistä aasin hirnuntaa. Julius sulki ikkunan ensi töikseen. Sitten hän työnsi laturin pistorasiaan ja käynnisti kännykkänsä. Se piippaili äkäisesti viestien merkiksi.

Helga sulkeutui kylpyhuoneeseen ja seisoi kuuman suihkun alla. Tuntui luksukselta levittää iholle saippuaa. Pian vesi alkoi kuitenkin viiletä ja hän kiersi hanan pettyneenä kiinni. Helga istui sängylle pyyhe hiustensa ympärille käärittynä. Julius nojasi tyynyihin ja hörppi olutta. Kännykkä oli samalla paikalla mihin tämä oli sen laskenut.

”Pitäisikö sun lähettää lapsille viesti, että olet kunnossa”, Helga sanoi.

”Äh, eihän mitään ole edes tapahtunut. Sitä paitsi kotona on vasta aikainen aamu. Lapset nukkuvat.”

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

Helga tajusi Juliuksen olevan oikeassa. Oli niin kuin he olisivat eläneet eri ajassa kuin muu maailma.

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

”On outoa, että se jätti meidät aavikolle koko päiväksi. Ehkä sillä on jotain hämäriä sivubisneksiä. Jos se on kuljettanut meitä mukanaan esiliinana etteivät sotilaat pysäyttäisi sitä tiellä.”

Julius kohautti olkapäitään.

”En usko. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Helga huokasi.

”Ja onhan se hyvä tarinankertoja. Ajattele, miten tylsää meillä olisi ollut ilman sitä.”

Helga makasi yöllä pitkään valveilla. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta uni ei ottanut tullakseen. Skorpioninpistoa ei enää särkenyt, ehkä tohtorin antamat lääkkeet todella toimivat, mitä ne sitten sisälsivätkään. Öisen taivaan yli kaartui kirkas tähtitaivas. Linnunrata tuntui olevan Meksikossa lähempänä kuin muualla. Jossain hirnui yksinäinen aasi. Tuntui hyvältä maata siinä Juliuksen tasaista hengitystä kuunnellen.

Hän muisti viimeisen kerran kun he olivat tavanneet Jaakon kanssa. Jaakko oli odottanut häntä hymyillen Kappelin pöydässä näyttäen siltä, että kuvitteli tapaamisen olevan jonkin alku. Helga oli istuutunut Jaakkoa vastapäätä takkiaan riisumatta. Heidän välissään oli ollut lasisessa maljakossa kuihtunut, punainen ruusu. Kun tarjoilija oli tuonut ruokalistat, Helga oli työntänyt ne pois.

”Jaakko, me ei voida nähdä enää. Halusin tulla sanomaan sen kasvotusten”, hän oli sanonut.

”Mutta miksi? Eihän mitään ole tapahtunut?”

”Juuri siksi.”

Jaakko oli katsonut häntä silmät täynnä surua. Sinä hetkenä Helga oli ajatellut, että hän voisi rakastaa myös Jaakkoa, mutta valitsisi silti Juliuksen. Aina Juliuksen.

”Ole Jaakko kiltti, anna olla.”

Hän oli noussut ja kävellyt ovelle. Hän oli tuntenut Jaakon katseen selässään vielä ulkonakin. Oli satanut lunta ja puihin oltiin ripustamassa jouluvaloja.

Julius mutisi hiljaa unissaan. Taivaalle oli noussut suuri, kylmää valoa hohtava kuu. He olivat tulleet siihen kohtaan matkaa, jossa horisontti alkaa taas nousta esiin ulapan takaa, Helga ajatteli. Pian heidän pitäisi palata. Heidän lähtiessään oli tuntunut, että kaikki oli umpikujassa. Heidän välissään oli ollut liikaa hiljaisuutta. Helga tajusi oivaltaneensa aavikolla, että sitä piti oppia vain sietämään, sillä joidenkin asioiden edessä sanat olivat voimattomia.

Helga liukui huomaamattaan uneen, jossa hän istui lapsuuden olohuoneen vihreällä, nypyläpintaisella sohvalla. Äidin ja isän varjot liukuivat seinällä, hän kuuli miten he huusivat toisilleen. Helga oli taas pikkutyttö ja painoi käsiä korvilleen. Äänet eivät kuitenkaan vaimentuneet. Silloin hän tajusi, että ne kuuluivat hänen päänsä sisältä.

”Hiljaa”, hän sanoi äidille ja isälle.

”En tarvitse teitä enää.”

Äiti ja isä pysähtyivät paikoilleen ja kääntyivät katsomaan häntä. Heidän hahmonsa haalistuivat hitaasti kuin valokuvat auringossa ja hävisivät lopulta kokonaan.

Hän hätkähti hereille. Julius nukkui vielä. Oli aivan hiljaista.

Helga nousi istumaan ja venytteli pitkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli hyväntahtoista ja kevyttä, sellaista jonka sisällä oli turvallista olla.

Hän laski jalkansa maahan ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli jo noussut, taivas kattojen yläpuolella oli indigonsininen. Helga nousi ja avasi ikkunan. Ulkoa tulvi makeaa kukkien tuoksua. Hän huomasi pihan kaktusten puhjenneen yön aikana lilaan kukkaan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Helga ja Julius yöpyvät aavikolla ja käyvät yön hiljaisuudessa läpi suhdettaan. Aamun tultua pois noutavaa kuskia ei kuulukaan.

Helga kaivoi kännykän taskustaan ja naputteli Juliukselle viestin. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään vailla päämäärää pitkin katuja. Muutaman korttelin päässä vastaan tuli pitkä kulkue. Helga jäi seinän viereen seisomaan päästääkseen ihmiset ohitseen. Joukon edellä kulki mustiin pukeutuneita naisia. Kulkueen keskeltä erottui puinen hauta-arkku, jota miehet kantoivat. Arkun päälle oli laskettu palmunlehvä ja kauhtunut stetsonhattu. Hatussa näkyivät vielä elettyjen päivien jäljet läikkinä ja ryppyinä.

Kun Helga astui hotellin aulaan, hän näki Juliuksen heti. Tämä istui avonaisen ikkunan edessä viinilasi edessään.

”Missä sä olet ollut?” Helga kysyi istuutuessaan Juliusta vastapäätä.

Julius kohautti harteitaan.

”Museossa. Ja sitten tapasin Lupen ja kävimme yhdessä ostamassa varusteita.”

”Mitä varusteita?”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne?"

”Makuupussit. Teltan. Vesikanisterin. Tulitikkuja. Veitsen. Autiomaata varten.”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne? Siellä voi olla skorpioneja ja kalkkarokäärmeitä.”

Julius nyökkäsi.

”Lupe tietää kyllä mihin se meidät vie.”

He olivat hetken hiljaa.

”Mitä se eilinen puhe oikein oli?” Julius sanoi sitten ja siemaisi viiniänsä.

Helga katsoi ulos ikkunasta.

”Musta tuntuu, että me eletään keskenämme eri elämää”, hän sanoi.

”Mulla on ikävä sua. Mulla on ikävä meitä. Sitä yhteyttä, joka meillä alkuaikoina oli”, hän jatkoi.

”Kuka se Jaakko sitten oikein on?”

”Se ei liity tähän.”

”Miksi sä sitten otit sen puheeksi? Onko sulla suhde sen kanssa?”

Helga pudisteli päätään.

”Mitä meille susta oikein on tapahtunut?”

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Ehkä me ollaan kumpikin muututtu”, Julius sanoi.

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Haluatko sä erota?”

”Mä en tiedä mitä mä haluan”, Julius huokasi.

”Mä en jaksa koko ajan analysoida meidän suhdetta. Siitä on tullut rasittava kolmas pyörä.”

Helgan kurkkua kuristi. Taas se oli siinä, tunne siitä että kaikki oli vain typerää väärinkäsitystä. Pitäisi vain löytää oikeat sanat, jotka korjaisivat kaiken.

”Julius, anna mä selitän.”

”Äh, mä en nyt jaksa puhua.”

”Mennään sinne autiomaahan”, Helga kuuli sanovansa.

Aamulla Lupe odotti heitä aulassa vihreään liiviin ja maastohousuihin sonnustautuneena. Auton takakontti oli lastattu täyteen tavaraa.

”San Luis Potosiin on monen tunnin ajomatka”, Lupe sanoi.

”Tehkää olonne mukavaksi.”

Julius nukahti melkein heti. Helga katseli ikkunan takana näkyviä vuoria ja yritti miettiä, mistä heidän välillään oleva hiljaisuus oli oikein saanut alkunsa. Se oli kuin piikkipallo, joka pyöri pitkin katuja ja keräsi mukaansa yhä lisää kuivuneita oksia ja roskaa. He olivat kumpikin alkaneet vältellä vaikeita aiheita. Julius oli sopinut lastensa asioista Tuijan kanssa ja kertonut niistä hänelle vasta sitten kun oli ollut pakko. Helga oli niellyt pettymyksensä ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Hän vilkaisi Juliusta, jonka pää oli painunut hänen olkaansa vasten. Nukkuessaan Julius näytti nuoremmalta, siltä kuin tämä oli näyttänyt heidän tavatessaan. Kunpa kaiken ikävän heidän väliltään saisi pyyhittyä pois niin kuin rypyt nukkuvan kasvoilta. Juliuksen silmät näyttivät liikkuvan suljettujen silmäluomien alla. Hän näki unta, joka pysyisi Helgalta suljettuna.

Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia.

Helga katseli okranpunaisena pöllyävää maisemaa. Tämä oli maa, jossa ihmisiä katosi jäljettömiin, hän ajatteli. Heidän ongelmansa tuntuivat sen rinnalla mitättömiltä. Täällä he näyttivät luultavasti varakkaalta gringopariskunnalta, sellaiselta, joka järjesti rentoja grillijuhlia puutarhassaan ja ajeli isolla autolla. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia. Mutta mitä onni lopulta oli, Helga mietti auton kiivetessä vuoristotietä ylöspäin. Ehkä se oli merkityksellisyyden tunnetta, sitä että koki kuuluvansa johonkin.

Älkää antako sen mitä ei ole, pilata sitä mitä on, Helga muisti Jaakon sanoneen. Jaakko oli ollut oikeassa. Elämän rinnalla eli aina rinnakkaistodellisuus, jossa asiat olivat menneet toisin.

Todellisuus, jossa he olisivat tavanneet jo paljon aiemmin ja saaneet yhdessä lapsia. Mutta mistä sitä tiesi jos he olisivat siinä tarinassa päätyneet eroon. Lopulta oli vain siedettävä kaiken sattumanvaraisuutta.

Lupe oli levittänyt kartan etupenkille. Tie halkoi maisemaa, joka alkoi vähitellen muuttua yhä karummaksi. Aina välillä Lupe pysähtyi katsomaan karttaa ja mutisi itsekseen.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti.

”Real de Catorce on vanha hopeakaupunki”, Lupe selitti ajaessaan. ”Nyt se on lähes hylätty. Mutta turistit tuovat sinne rahaa.”

”Miksi turistit haluavat tulla hylättyyn kaupunkiin?”

”Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin tyhjyys. Intiaanit uskoivat, että koko universumi luotiin aavikolla”, Lupe selitti.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti. Auto sukelsi pimeään tunneliin. Pimeys jatkui jatkumistaan. Odottiko sen päässä ero? Sana oli kova ja terävä, sellainen, joka repisi kaiken rikki.

Helgan henkeä alkoi äkkiä ahdistaa. Hänen olisi päästävä ulos.

”Lupe, pysäytä”, hän huusi heti auton syöksyessä takaisin valoon.

Lupe kurvasi tien laitaan. Julius näytti heränneen. Helga astui ulos autosta ja nojasi käsiään reisiinsä. Ilma ulkona oli lämpöisempää kuin autossa. Vuorelta puhaltava tuuli tuntui lempeältä kasvoja vasten.

”Tältä tieltä ei voi kääntyä takaisin”, Lupe sanoi autosta.

Hotellihuoneen ikkuna oli raollaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Sisään virtaava vuoristokaupungin ilma oli raikasta ja viileää.

Julius katseli miten Helga sulloi tavaroita takaisin laukkuunsa. He olivat yöpyneet pienessä majatalossa, jonka pihalla aasi äänteli surumielisesti. Lupe oli kertonut, että täydenkuun aikaan kaikki kaupungin aasit kerääntyivät läheiselle torille hirnumaan. Sen täytyi olla kamalaa. Aasin ääni oli korkeampi kuin hevosen, siinä oli viiltävää inhimillisyyttä.

Kun Helga meni kylpyhuoneeseen, Julius kaivoi kännykän esiin ja näpytteli salamannopeasti viestin Tuijalle. Hei, miten Laura voi? Tuija oli edellisenä iltana tekstannut, että Lauralla oli flunssa. Helga suuttuisi jos huomaisi hänen tekstaavan ex-vaimolleen.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu.

Helgan valittelema ulkopuolisuuden tunne oli kuin monipäinen lohikäärme. Aina kun yhden pään sai katki, nousi jostakin seuraava.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu. Ja jos hän jättäisi vastaamatta, Tuija syyttäisi häntä tapansa mukaan välinpitämättömyydestä.

Kun he olivat eronneet, Tuija oli saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Julius oli sanonut Helgalle vievänsä roskat ja seissyt vesisateessa roskakatoksen alla puhelin korvallaan ja rauhoitellut linjan päässä itkevää Tuijaa. Julius oli tiennyt Helgan odottavan häntä takaisin höyryävän aterian ja viinipullon kanssa. Oli kaiken kukkuraksi Helgan syntymäpäivä. Siinä kengät märkinä seistessään hänestä oli tuntunut, ettei hän selviäisi kahden vaimon loukostaan.

”Tuija, mä haen lapset meille”, hän oli sanonut lopulta.

”Meille”, Tuija matki ja purskahti entistä kovempaan itkuun.

Julius oli vaihtanut puhelimen korvalta toiselle ja ajatellut, että oli mahdotonta miellyttää kumpaakin vaimoa. Jos hän hakisi lapset heille, Helga ei ehkä sanoisi mitään, mutta valittaisi seuraavassa riidassa ettei häneltä ollut taaskaan kysytty mitään. Jos hän taas sanoisi Tuijalle, että heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja että hänen piti mennä, Tuija suuttuisi ja pitäisi viikkotolkulla mykkäkoulua. Jos Tuijan kiukku äityisi pahaksi, tämä ei ehkä enää antaisi lapsia hänelle. Mitä hän silloin voisi tehdä – mennä poliisien kanssa oven taa lapsia vaatimaan? Lapsetkin jo pelästyisivät. Sitten Tuija oli rauhoittunut ja sanonut menevänsä nukkumaan. Helga oli istunut pöydän ääressä jäähtyneen risoton ja lämmenneen kuohuviinipullon kanssa.

Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään.

Kun Helga sitten oli alkanut puhua yhteisestä lapsesta, Julius oli aluksi kavahtanut koko ajatusta. Hän oli pelännyt vauvan romahduttavan vaimojen välisen hauraan tasapainon lopullisesti. Ajatus yhteisestä lapsesta oli kuitenkin alkanut pian tuntua järkevältä. Ehkä yhteinen lapsi sitoisi heidän uuden ja eriparisen perheensä yhteen. Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään, sillä Tuija oli tullut raskaaksi heti, jo melkein pelkästä ajatuksesta. Sitä hän ei tietenkään voinut Helgalle sanoa. Lopulta he olivat istuneet lapsettomuusklinikan lääkärin huoneessa, jonka lattialla oli valkoinen karvamatto kodikkuuden merkitsijänä. Julius oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kun lääkäri oli antanut tuomionsa: Helga ei koskaan voisi saada omaa lasta endometrioosinsa takia. Julius ei muistanut seuraavista päivistä jälkikäteen kuin Helgan itkukohtaukset. Hän oli istunut hiljaa olohuoneen sohvalla ja tuntenut olevansa syypää kaikkeen.

Pihalta kuului taas aasin hirnuntaa. Ajatus Meksikon matkasta oli ollut alun perin yhteinen. He olivat jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta irtiotosta, sillä häämatkakin oli aikoinaan jäänyt tekemättä Mikon korvatulehduskierteen takia ja sitten koko asia oli vain jäänyt.

Lupe odotti heitä jo varmasti alhaalla. Siinä naisessa oli jotakin häiritsevää. Vaikka Lupe oli Juliusta ainakin kymmenen vuotta vanhempi, tämä huokui outoa sensuellisuutta. Oli niin kuin Lupe olisi koko ajan nähnyt enemmän kuin antoi ymmärtää. Julius oli kuitenkin pohjimmiltaan uskollista tyyppiä.

Hän oli jo varhain tullut siihen tulokseen, että yhdessäkin naisessa oli riittävästi hommaa.

”Mennäänkö sitten”, Helga sanoi.

”Oletko sä varma, että haluat lähteä autiomaahan?”

”Totta kai. Onhan sulla päähine mukana?”

Julius seurasi vaimoa peilikuvan kautta. Hän oli kuvitellut tuntevansa Helgan, mutta täällä hän oli tajunnut että vaimolla oli oma, häneltä suljettu elämänsä. Mitä vaimo oli oikein tarkoittanut puhuessaan siitä lavastajasta?

Lupe hyppäsi autostaan heidät nähdessään ja hymyili leveästi. He pakkautuivat mitään puhumatta takapenkille. Lupe kaasutti pian pitkin vuorenrinnettä kiemurtelevaa hiekkatietä pelottavan kovaa vauhtia.

Auto pomppi kuopissa niin että pää oli osua vähän väliä kattoon. Autiomaa levittäytyi alhaalla heidän eteensä kuin kangastus. Ilma väreili sen yllä kuumuudesta vaikka oli vasta aamupäivä. Siellä täällä törrötti miehenmittaisia kaktuksia.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli. Länsimainen pariskunta matkalla aavikolle puimaan aviollisia ongelmiaan. Kuvasta puuttui vain se, että he eksyisivät ja amerikkalainen helikopteri pörräisi pelastamaan heidät janoon nääntymiseltä. Tosielämässä kukaan ei kuitenkaan osaisi etsiä heitä. Julius oli varmuuden vuoksi tekstannut Tuijalle heidän koordinaattinsa. Jos hänestä ei kuuluisi, ainakin Tuija osaisi ihmetellä asiaa. Julius koetti painaa mieleen reitin Lupen ajaessa kapeaa hiekkatietä yhä pidemmälle aavikolle.

”Huichol-intiaanit vaeltavat tänne etsimään pyhää peyote-kaktusta. He käyttävät sitä seremonioissaan. Länsimaiset ihmiset ovat aina tulleet Meksikoon etsimään mystiikkaa. 1960-luvulla täällä hengasi psykedeliasta innostuneita amerikkalaisia muusikoita ja hippejä”, Lupe selitti.

Hän pysäytti auton vanhan nuotiopaikan kohdalle niin että hiekka pöllysi.

”Intiaanit yöpyvät tässä vaelluksellaan”, Lupe sanoi.

”Tämä saa siis kelvata teillekin.”

Julius silmäili ympyräksi aseteltuja kiviä ja aluskasvillisuudesta raivattua teltanpaikkaa. Hän oli varma, että leiri oli lavastettu ja sille tuotiin nimenomaan heidänlaisiaan turisteja, muttei sanonut mitään. Lupe kaivoi auton takakontista esiin makuupussit, kolisevan säkin, jossa oli teltta, vesikanisterin, tulitikkupuntin, ison machete-veitsen ja kassillisen täynnä hedelmiä ja säilykkeitä. Aurinko porotti jo kuumasti ja nostatti hien otsalle.

”Tulen hakemaan teitä huomenna. Muistakaa pystyttää teltta ajoissa. Yöt ovat kylmiä vaikka sitä ei nyt uskoisikaan”, Lupe sanoi.

”Mitä meidän oikein on tarkoitus täällä tehdä?”

”No ainakin kannattaa kerätä oksia nuotiota varten. Hasta luego!”

Lupe hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Julius seurasi katseellaan auton nostattamaa hiekkapilveä. Autiomaa heidän ympärillään ritisi niin kuin siellä olisi liikkunut jokin näkymätön voima.

Telttakepit eivät tahtoneet pysyä pystyssä hiekalla. Julius setvi naruja ja Helga piteli tuulessa liehuvaa kangasta. Kun he vihdoin saivat teltan pystyyn, yksi kepeistä kaatui ja rakennelma lässähti kasaan.

”Voi hemmetti, Helga sanoi ja vajosi istumaan.

”Miksi me oikein ollaan täällä?”

”Nouse nyt ylös siitä, muru. Meidän on selvittävä tästä yhdessä”, Julius sanoi.

”En saa yksin telttaa pystyyn.”

Julius vilkuili Helgaa heidän lyödessä keppejä maahan ja selvitellessä naruja. Helga näytti keskittyneeltä. He kokosivat telttaa mitään puhumatta, toistensa liikkeitä seuraten.

Vihdoin teltta oli pystyssä. Sen katto oli hieman vinossa, mutta se saisi kelvata. Julius otti pitkän machete-veitsen ja alkoi leikata kuivuneita piikkipensaiden oksia nuotiota varten. Helga raahasi oksia leiripaikalle. Kun Julius pudotti veitsen maahan juodakseen, Helga jatkoi työtä.

Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli.

Oli tukahduttavan kuuma. He istuivat telttakankaan alle varjoon syömään hedelmiä. Helgan poskilla näkyi hiekanmuruja. Heidän ympärillään sirisi ja surisi. Ilma väreili kaktusten yllä. Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli. Ehkä ihminen ei ylipäätään selviä maailmassa yksin, se oli vain yksi läntisen maailman illuusioista. Siinä heidän istuessaan Juliuksesta tuntui vahvasti, että he olivat aavikolla vieraina. Heidän olisi kunnioitettava tuntematonta maailmaan ympärillään.

Hämärä laskeutui autiomaan ylle niin kuin joku olisi kaatanut sitä purkista. Ensin maisema liekehti opaalinvärisenä, sitten valo sammui ja tähdet syttyivät taivaalle. Nuotio paloi rätisten. Liekit loivat heidän ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella aavikon tuntemattomat voimat pysyttelisivät. He istuivat vierekkäin nuotion lämmössä. Ilma oli muuttumassa kostean kylmäksi.

”Me ollaan nyt kaikkein kauimpana ja lähimpänä kotia”, Helga sanoi ja kiersi kätensä polviensa ympärille.

”Tällä tavalla meidän esiäidit ja esi-isätkin ovat eläneet. Istuneet nuotiolla iltaisin, etsineet ruokaa päivisin ja yrittäneet selvitä päivästä toiseen.”

”Meidän esivanhemmilla on vain ollut vähän kylmemmät oltavat. Luoja tietää miksi sinne pohjoiseen on oikein pitänyt mennä”, Julius naurahti.

Hän näki mielessään luolassa kyyhöttävän muinaisen perheen. Mies, nainen ja lapsia. Sellainen uusperhe kuin heillä olisi ollut siihen aikaan mahdottomuus, paitsi jommankumman vanhemman kuoleman kautta. Uusi kumppani olisi silti ehkä hyljeksinyt lesken jälkikasvua.

Kaukana aavikolla erottui valonvälkähdys. Julius nousi seisomaan ja tähyili pimeyteen. Jos joku nyt tulisi nuotiolle ja kävisi heidän kimppuunsa, he eivät voisi tehdä mitään. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Valopiste eteni kauempana, ehkä se oli vain auto, jonka kyydissä istui humalaisia kyläläisiä.

Julius istui takaisin nuotion äärelle.

”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

”Musta tämä toimii hyvin näin”, Julius sanoi liekkejä katsellen.

”Miten?”

”Että ei puhuta mitään. Ollaan hiljaa.”

”Ei me voida pakoilla täällä loputtomiin. Joskus meidän on palattava kotiinkin.”

”Hyvä on. Kertoisitko sä lopulta, miksi sä otit sen Jaakon puheeksi?”

Helga ei vastannut.

”Mulle tulee tästä kaikesta mieleen se näytelmä, jossa sä esitit katkeraa ja riitelevää vaimoa.”

”Ai Kuka pelkää Virginia Woolfia?”

”Niin, juuri se. Näytöksen lopussa vaimo käy naimassa nuoren miehen kanssa. Ja aviomies lukee sinä aikana kirjaa. Niinkö sullekin kävi?”

”Äh, lopeta. Ei tapahtunut mitään sellaista.”

”No mitä sitten tapahtui?”

”Me ollaan Jaakon kanssa vain ystäviä. Me jutellaan.”

”Juttelette? Mitä muuta me sitten tehdään kuin jutellaan päivästä toiseen samoista asioista?”

”Mutta me ei puhuta siitä mistä pitäisi. Me kierretään hiljaisuutta sanoilla.”

Julius viskasi uuden oksan nuotioon. Helgalle ei riittänyt mikään. Ei edes se, että he puivat suhdettaan lakkaamatta. Heidän olisi pitänyt puhua vieläpä oikealla tavalla. Hän tunsi itsensä näytelmän petetyksi aviomieheksi, joka vain poltteli piippuaan vaimon pannessa vierasta miestä hänen silmiensä edessä.

”Nyt riittää. Pidätkö sä mua ihan pellenä? Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, niin ollaan sitten hiljaa”, hän kivahti.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella?" 

Helga pomppasi seisomaan niin että hiekka pöllähti ja tuijotti häntä.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella? Tajuatko sä, miten ulkopuoliseksi mä tunnen itseni sun ja Tuijan elämässä?”

”Ei ole mitään mun ja Tuijan elämää.”

”Onpas. Teillä on lapset”, Helga sanoi.

”Aina sä jauhat ulkopuolisuudesta. Mulla se vasta on sisäpuolinen olo teidän naisten keskellä. Te olette kuin kaksi sukkaa repivää terrieriä. Ja mä olen se sukka.”

Helga käänsi hänelle selkänsä ja marssi teltan luo. Julius kuuli miten Helga nyki vetoketjua ja ryömi sisälle telttaan. Tuli aivan hiljaista. Tähdet kimmelsivät taivaalla kuin jääkiteet. Nuotio ritisi ja kipinöi Juliuksen edessä.

”Tule Helga nyt takaisin”, hän huusi teltalle. ”Onhan tää nyt älytöntä riidellä keskellä autiomaata.”

Vastausta ei kuulunut. Julius nousi ja käveli teltalle.

”Kop kop”, hän sanoi.

Kun Helga ei vastannut, hän veti vetoketjun varovasti auki. Helga kyyhötti kädet polvien ympärillä teltassa ja itki.

”No, älä nyt”, Julius sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan. Hän pyyhkäisi sillä Helgan poskia ja ojensi sen sitten tälle.

”Tule, otetaan koko juttu ihan alusta.”

Helga istui makuupussiinsa kääriytyneenä nuotion vieressä.

”Muistatko kun sä olit lasten kanssa mökillä ja Laura tuli kipeäksi? Ja sitten Tuija ajoi sinne”, hän aloitti hiljaa.

”Tuija oli huolissaan, ja mä en löytänyt mökiltä särkylääkkeitä.”

”Mä ymmärsin sen kyllä. Mutta arvaa miltä musta tuntui kun te olitte kaikki neljä mökillä?”

Julius kohensi tulta. Hän muisti hyvin sen illan. Itse asiassa Tuija oli halunnut juoda mökillä viiniä, tullut humalaan ja alkanut itkeä. Tuija oli pyydellyt häntä viereensä nukkumaan, mutta Julius ei ollut suostunut. Tuijan nukahdettua hän oli istunut kuistilla ja tuntenut pettäneensä sekä nykyisen että entisen vaimonsa.

”Mä pyysin sua silloin mukaan mökille, mutta sä et lähtenyt. Sulla oli muuta tekemistä.”

”Samana iltana oli Kuka pelkää Virginia Woolfin karonkka. Se oli mulle tärkeää. Ja mähän pyysin sua sinne. Mutta sä halusit mökille lasten kanssa. Mäkin tunsin itseni hylätyksi.”

”Olitko sä siellä karonkassa sen Jaakon kanssa?”

”Jaakko on lavastaja. Me ei saatu taksia ja jäätiin teatterille jatkoille. Juotiin viiniä ja juteltiin. Jaakolla oli kanssa parisuhdekriisi päällä. Istuttiin sen näytelmän kulisseissa kaksistaan. Ja sitten me suudeltiin.”

Julius viskasi risuja liekkeihin.

”Mä aloin äkkiä tuntea itseni siksi näytelmän Marthaksi. Katkeraksi ja yksinäiseksi. Mä en halunnut olla niin kuin se. Tajusin, että sua ja mua yhdistää jokin paljon suurempi. Niin kuin se pojan haamu yhdistää näytelmässä avioparia. Silloin mä sanoin Jaakolle hyvää yötä ja lähdin. Mä kävelin koko matkan kotiin vaikka räntää pyrytti päin naamaa”, Helga sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Miksi sä et voinut soittaa mua sinne mökille?” hän jatkoi sitten.

”Olisin mäkin voinut tuoda Lauralle lääkkeitä.”

Julius oli hiljaa.

”Laura itki äitinsä perään. Minkä minä sille mahdoin.”

”Musta tuntuu, että mulle ei ole tilaa sun lasten elämässä.”

”Älä nyt. Ei se ole totta”, Julius sanoi ja rykäisi.

Ehkä Helga oli oikeassa.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

”Mä muistan miten makasin lapsena peiton alla kun isä ja äiti riitelivät. Joka kerta riidan jälkeen äiti istui sängynlaidalla ja puhui. En ymmärtänyt muuta kuin että isä oli sen mielestä jotenkin paha. Sitten se jätti mut yksin pimeään. Kun mä ajattelin sua, Tuijaa ja lapsia mökillä, mulla oli yhtä yksinäinen olo kuin lapsena. Mä olisin halunnut niin kovasti oman perheen”, Helga sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihalla.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

Julius kiersi käsivartensa Helgan olkapäiden ympärille.

He istuivat hiljaa autiomaan tiheä pimeys ympärillään.

Nuotion valokiilan ulkopuolelta kuului rasahdus. Julius hätkähti. Rapiseva ääni lähti kiertämään heitä hitaasti. Julius hapuili hiekassa lojuvan machete-veitsen käteensä. Helga painautui lähemmäs häntä.

”Se on varmaan jokin eläin”, Julius kuiskasi. Hänen pulssinsa hakkasi. Helga painautui kiinni Juliuksen olkapäähän.

”Entä jos Lupe ei haekaan meitä huomenna pois täältä?” Helga sanoi hiljaa.

”Kyllä Lupe tulee”, Julius vastasi vaikka ei ollut asiasta niinkään varma.

Machete-veitsen kahva tuntui viileältä kädessä.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.