Kuvat Karoliina Paatos

Katsokaa. Jälkiä hipstereistä! Ne ovat jännittävä eliölaji, jonka pitäisi esiintyä tällä alueella. Niistä puhutaan nyt paljon, ja täällä niitä on selvästi liikkunut. Tuurilla ja sinnikkäällä tarkkailulla löydämme ehkä myös elävän yksilön.

Hipsterit, nuo kaupunkiluonnon mysteerit, loputtoman kiehtovat ja kauniit eliöt. He ovat aina hiukan edellä muita. He löytävät kiinnostavimmat ravintolat, kireimmät housut ja nousemaisillaan olevat artistit. Mistään he eivät tykkää niin paljon kuin lähellä paahdetusta reilun kaupan herkku­kahvista. He ovat saaneet elää melko lailla rauhassa, mutta sitten tuli Iina Kuustonen ja teki Putoukseen hipsterin oloisen sketsihahmon Jäbä Leissonin. Nyt kaikki puhuvat Jäbästä, joka ajaa Jopolla,­ on töissä mainostoimistossa ja ”kreaa” eli luo kaikkea uutta ja huikeaa.

Tässä on jäbä, jonka ansiosta kaikki tietävät nyt hipsterin.

Onko Jäbä oikeanlainen hipsteri? Vai aivan väärän näköinen? On lähdettävä kaupungille hipsterijahtiin ja selvitettävä. Asiantuntijat kyllä varoittavat, että elävien hipstereiden etsiminen on kuin naaraisi Tasmanian jokia vesinokkaeläinten toivossa: vaikka niitä pitäisi esiintyä, niitä ei näy. Yritetään silti. Onhan­ meillä tuntomerkkejä.

Siltanen: heikolta näyttää

Siltanen Helsingin Kalliossa on juuri sellainen ravintola, jossa luulisi hipsterin viihtyvän. Huonelämpötila on miellyttävä, istuimet sopivasti löpsähtäneitä retronahkasohvia ja pöydät 60-luvulta: niiden ääressä olisi mukava suunnitella vaikka uutta, yhteisöllistä kaupunkifestaria!

Ihmisiä Siltasessa on perjantain alkuillasta kovin vähän, mutta yhden pöydän nurkalla kiiltelee sentään Applen kannettava tietokone. Se on varma merkki.

Koneen takana istuva noin 35-vuotias mies antaa lähestyä itseään, mutta hipsteriksi hän ei tunnustaudu.

– Sehän on kirosana! Tajuan kyllä, mitä­ sillä tarkoitetaan, mutta kun ei se enää merkitse mitään.

Mies selvittää: alun perin hipstereiksi sanottiin Yhdysvalloissa 40-luvun jazzdiggareita, jotka matkivat idoliensa elämäntyyliä – pukeutumista, rentoutta ja sarkastista huumoria.

Se on Sandron Rabatini-cocktail! Sitä tarjoilee bar manager Oskar Wegelius.

Suomessa hipstereiksi alettiin viitisen vuotta sitten sanoa nuoria kaupunkilaisia, jotka olivat luovissa­ töissä muusikkoina tai media-alalla, seurasivat trendejä tarkasti, viihtyivät somessa ja arvostivat vihreyttä.

Nykyään hipsteri on kuulemma jo niin väsynyt käsite, että sanan voisi kuopata.

– Täällä niitä ei ainakaan ole... mutta kokeile Sandroa, sieltä voisi löytyä.

Sandro: lämpenevää

Pari korttelia ylämäkeen, ja olemme suositussa Sandro-ravintolassa. Se kylpee kynttilän­valossa ja odottelee illan ruuhkaa simpukoiden ja pohjoisafrikkalaisten ruokien kimppuun.

Toistaiseksi asiakaskunta on tavallisen näköistä. Viisikymppisiä ystävättäriä, jokunen pariskunta. Henkilökunta ei sentään petä: baarimikko Oskarilla on viikset! Hipsterimiehillähän kuuluu olla karvoitusta naamassa.

Oskar tarjoaa maistiaiset cocktailista, joka on kuin juotava tsatsiki: jogurtti­likööriä, vodkaa, kurkkua, limeä, granaattiomenaa.­ Hyvää, yllättävää. Entäs­ tuo viiksi- ja partapuoli?

– Mä vaihtelen. Ennen mulla oli iso parta, marraskuussa jätin vain viikset, kun baari osallistui movemberin viiksikampanjaan. Ne olivat silloin sellaiset isot, rullattavat...

Jos hipsteri on kirosana, mukavaa Oskaria­ ei tee mieli nimitellä. Onneksi­ cocktailmestari Daniel tulee paikalle ja sanoo sanan kainostelematta: hänen­ mukaansa­ Kallio on Helsingin hipsterikeskus.

Ilmari tekee musiikkia harrastuksekseen ja on työkseen peltiseppä: ”Olin tämän päivän jumissa taivaalla, kattosiltaa piti asentaa, mutta nosturi meni rikki.”

Daniel halusi tuoda cocktailkulttuurin keskustasta Kallioon, koska tänne tulevat­ nyt myös trendikkäimmät ihmiset.

–  Kallio on uusi Punavuori. Ei tämä ole pelkkä hipsteripaikka, mutta kuitenkin aika hipsteri. Ja kun mietin, että mikä olisi oikein hipsteriä, niin tajusin että superfood!­ Seuraava drinkki listallamme onkin martini, johon tulee goji-marjoja.

Daniel neuvoo tarkkailemaan lähikulmia, kyllä siellä hipstereitä liikkuu. Sandrossa­ ei juuri nyt vain ole ketään – paitsi hetkinen. Ottiko tuo nurkkapöytään istuva mies äsken punaisen pipon päästään? Ehkä näimme juuri hipsterin naamioituvan tavikseksi.

Stupido: polttaa

Musiikki on hipstereille tärkeää. He kuuntelevat sitä hyvistä äänentoisto­laitteista vinyylilevyiltä, joita he käyvät ostamassa esimerkiksi Stupido Shopista muutaman korttelin päästä.

Stupido muutti Punavuoresta Kallioon neljä kuukautta sitten. Uusissa tiloissa käy välillä bändejä soittamassa, ja tiskillä myydään myös hyvää kahvia. Mukavan rentoa, suorastaan hips... no, maltetaan vielä.

–  Muutimme Kallioon, koska täältä löytyivät isommat tilat ja tuntuu, että täällä on nyt se kuhina. Sekä cd:tä että vinyyliä myydään, tällä viikolla on mennyt paljon Bruce Springsteeniä, Arcade Firea, Daft Punkia, selittää Mathias Foster tiskin takaa.

Hänellä itsellään, sivumennen sanoen, on sellainen oikeanlainen pipo päässään.

Vinyylihyllyn edessä seisoo asiakas, Janne Uotila, joka on kerännyt käteensä jazzmerkki Blue Noten uuden julkaisun, Gregory Porterin levyn. Miksi vinyyli?

Janne Uotilan mielestä vinyyli­levy tarjoaa paremman kuuntelukokemuksen kuin cd.

– Myin ison vinyylikokoelmani pois aikoinaan ja kadun sitä. Vinyyli näyttää ja saundaa paremmalta. Lisäksi: jos kuuntelee musaa keskittyneesti, äänilevy on hieno formaatti. Yksi puoli kestää juuri optimaalisen keskittymisajan, 20 minuuttia,­ ja sitten käännetään.

Kokeillaan varovasti tunnustella, onko­ hipsukoita näkynyt. Tämähän olisi heille luonteva elinympäristö.

– Eiii, mä vihaan sitä sanaa, Mathias parahtaa.

– Antaa ihmisten olla sellaisia kuin haluavat, kaikki kukat saavat kukkia.

Aihe on polttava, koska Mathias teki tänään Ilta-Sanomien nettisivuilla Jäbä Leissonin innoittaman ”Testaa, oletko hipsteri” -testin. Siinä kysyttiin paitsi sitä,­ äänestääkö vihreitä ja tykkääkö pyöräilystä myös että ”oletko ollut levy­kaupassa töissä”. Mathias paljastui testissä 65-prosenttiseksi hipsteriksi.

 Mathias Foster on myynyt Kalliossa levyjä, kahvia ja hauskaa tunnelmaa muutaman kuukauden.

– No, kai mä voin sitten rehellisesti tunnustautua, mitä väliä? Mathiasta meinaa ärsyttää, mutta hän päätyy kuitenkin nauramaan.

Mathias neuvoo etsimään vielä hipsukampia läheisistä vintagekaupoista.

– Tuossakin rinteessä on kolmen komean­ miehen pitämä vaatekauppa Welodrom, avattu syksyllä.

Harmi, se on mennyt jo kiinni. Täytyy palata vielä.

Teurastamo – hipsuleiden kehto?

Nyt on tiistai, lounasaika, ja bongauskierros on hyvä aloittaa uusin voimin läheiseltä Teurastamolta. Vanhan teurastamon tiloihin on avattu viime aikoina jos jonkinlaista luomu-, lähi-, hauskuus-, herkku- ja retrokonseptia, ja huhujen­ mukaan missään ei näy niin runsaasti hipsteripipoja kuin paikallisessa ravintolassa ruoka-aikana.

Mari Antikainen on menossa katuruokaruokailemaan. Marin mielestä tyylissä on tärkeintä mukavuus­ ja se, että­ rahaa­ jää muuhunkin elämään.

Jädelino-jäätelökahvilan kyltti pysäyttää. Se on kirjoitettu leikkisällä Comic Sans -kirjasintyypillä. Tämän on pakko olla ironiaa, hipstereiden huumoria. Comic­ Sans oli nimittäin 2000-luvun alussa niin suosittu, että siitä tuli pian kaikkien oikeiden graafikoiden hylkimä junttifontti.

Mutta tämä ei ole juntti­ympäristö, joten Comic Sans on varmasti tulossa muotiin ja viestii siitä, että jäätelökahvilaa pitävät todelliset edelläkävijät. Ei sittenkään. Vesiperä:

– Hehheh, onko se kyltti ihan hirveä? Meille on joku jo sanonut siitä. Mutta me tehtiin kaikki itse, ja meistä se näytti kivalta.­ Eihän me tuollaisia tiedetä, kertoo Jädelinon Tiina Karhu.

Italialaista jäätelöä ja trendeistä viis veisaavaa meininkiä, siis. Omistaja­portaassa ei ainakaan olla ironisia yyberhipstereitä, entä asiakkaissa?

– No yllättävän vähän. Täällä käy lapsi­perheitä ja paljon 30–40-vuotiaita miehiä. Heille näyttää maistuvan jäätelö.

Kellohalli: ei mitään

Viimeksi mainittuja on nytkin laumoittain viereisessä Kellohallissa, mutta mitäs,­ mitäs? Ei näy paksusankaisia laseja­ ja kokopartoja. Sen sijaan on duunareita huomioliiveissään, bisnesmiehiä ja monenlaista­ äijää.

Yhdessä pöydässä on sentään ihmisiä läppäreiden kanssa, selvästi suunnittelemassa jotain luovaa projektia. Kreaamassa! Idiksiä! Ja pöydän alla makaa valkoinen koira, jonka nimi on Ferrari. Ferrari!

Seurue on itse asiassa Teurastamolla töissä, ja he palaveeraavat maaliskuisesta Streat Helsinki -nimisestä katuruokatapahtumasta.

Matias Rantanen, Maarit Kivistö ja Nina Ruotsalainen suunnittelevat maaliskuista katuruokatapahtumaa. Ferrari (pöydän alla) on myös tullut Kellohalliin töihin.

Katuruoka on kova juttu. Ensin siitä intoiltiin New Yorkissa ja Berliinissä, nyt se on täällä. Se on myös hipsterijuttu jos jokin, mutta tuottaja Nina­ Ruotsalainen tekee käsillään ilmaan­ hipsuja puhuessaan hipstereistä.

– Kaipa se jotain edelläkävijää on tarkoittanut, mutta no joo. Olen kerran itsekin­ kirjoittanut jotain juttua ja kysynyt ehkä neljältäkymmeneltä ihmiseltä Flow-festareilla, että oletko hipsteri. Kukaan ei myöntänyt.

Nina vinkkaa hipsterihakuun Vaasankadulle. Siellä on ainakin yksi kuuma katuruokapaikka,­ ja toinen avautuu pian.

Vaasankatu – ne eivät syö

Ihmisiä ärsyttää tulla lokeroiduksi. Kukapa­ haluaisi olla klisee. Ja mikä edellä­kävijä se sellainen on, jolla on ryhmäidentiteetti? Sehän olisi perässähiihtäjä.

Kallion katukuvassa näkyy kyllä paksu­sankaisia silmälaseja ja lämpimiä, liioittelevan isoja takkeja, mutta enemmän täällä tallaa perusmummoja.

Jos internetiä on uskominen, oikeat hipsterit taluttavat kaduilla lemmikkirapua, koska koira on liian tavanomainen, tai laamaa, koska rapu on liian tavanomainen. Polkupyöränsä he nikkaroivat laudoista ja ajavat kahvilaan kirjoittamaan runoja kirjoituskoneella.

Mirja Koski myy Made In Kallion kahvilassa terveellisiä Mmaku-smoothieitaan. Mukana myös pakurikääpää!­

Vaasankadulla näkyy vain jokunen paleleva­ chihuahua ja pari Jopoa. Ruokapaikkoja kyllä on! Edelläkävijät ovat jo kauan sitten jättäneet sushin, nyt he hamuavat­ katuruokaa, sellaista kuin tässä puhutussa Street Gastrossa: yksinkertaista pikaruokaa hyvistä raaka-aineista.

Näyttää kuitenkin siltä, että hipsterien hoikkuuden salaisuus on selvinnyt. He eivät syö lounasta. Ei täällä näy ketään.­ Keittiö neuvoo käymään ”pommin­varmassa” Made In Kallio -kahvilassa, mutta hiljaista on sielläkin. Made In Kalliossa smoothieita myyvä Mirja ehdottaa­ viereistä Soi Soi -kasvisravintolaa.

Soi Soin nurkkapöydässä istuvat tytöt ovat trendikkään ja raikkaan näköisiä kuin mitkäkin, mutta hekään eivät ole kuulemma hipstereitä.

Kaisa Anttila käy usein Soi Soissa syömässä. ”Ruuan takia. Lisäksi tykkään paikoista, joissa on olkkarifiilis.”

– No, tultiin tänne ihan ruuan takia, ei minkään muodikkuuden. Tyyli on peräisin siskon vaatekaapista, hän muuttaa Australiaan ja luopui näistä. Jos itse ostan­ vaatteita, niin käytettyinä.

Soul Vintage: ulkonäkö pettää

Käytettyjä vaatteita varten ei tarvitse poistua kauas. Jos vain uskaltaa astua sisään vintageliikkeeseen, joka näyttää liian mukavalta ollakseen kauppa ja liian tyylikkäältä ollakseen olohuone, niin Helsinginkadun Soul Vintage on kelpo ratkaisu. Omistaja Erika Tatti juo kahvia vihreässä nojatuolissa.

– Kyllä täällä käy aika paljon hipstereitä. Mahtavia tyyppejä, yhdistävät vanhaa ja uutta. He hakevat vähän kalliimpaa ja parempaa, heillä on Martensit jalassa ja pieni laukku, Erika kuvailee.

Erikalla on itselläänkin Martensit.

Erika Tatti jätti vakituisen työpaikan ja perusti miehensä kanssa Soul Vintagen. ”Halusin kokeilla! Tehdä jotain, mihin on intohimoa.”

– No, näytän kuulemma hipsteriltä, mutta en ole. Ai missäkö ero on? En halua­ näyttäytyä. En mene klubille, jossa kalja maksaa kymmenen euroa. Menen mieluummin halpaan pubiin pelaamaan kavereiden kanssa lautapelejä.

Erikan kaupasta viedään Martensit käsistä. Lisäksi täältä saa himoittuja 80-luvun Converse-tennareita. Silloin  ne tehtiin vielä Yhdysvalloissa, niissä on vähän jäykempi pohja kuin nykyisissä ja erilainen kärki. Ero tämän päivän malleihin on juntin silmiin yhtä selkeä kuin Arlan­ ja Rainbown edamjuustoissa, mutta hipsteri on tarkka.

Kaupassa tapahtuu myös kaikkea ylimääräistä kivaa: bändit soittavat ja kesäisin­ vuokrataan pyöriä. Juuri sellaisia kaupunkikulttuuriasioita, joita jäbäleissonit­ kreaavat palavereissaan.

– Käykää seuraavaksi Welodromissa, siinä kauniiden poikien paikassa.

Welodrom: hippuls vikkuls

– Tekö olette ne kauniit pojat, joita täällä mainostetaan?

Tuomas Kaitanen ja Anton Morelli myöntävät olevansa Welodromin omistajia. He pahoittelevat, että troikan kolmas jäsen on nyt poissa. Anton pahoittelee myös sitä, ettei ole käynyt pariin päivään suihkussa, mutta ei sitä huomaa.

Kauniit pojat ovat paitsi yrittäjiä myös bändi, Stockers. Vaatebisnekseen he päättivät lähteä hetken mielijohteesta.

Anton Morelli ja Tuomas Kaitanen pitävät Welodrom-vintagekauppaa. ”Yllättävän hyvin tää pärjää – ainakin niihin kriisi­laskelmiin verrattuna, joita tehtiin aloittaessa.”

– Me myydään laadukkaita, käytettyjä kledjuja ja kavereiden vaatemerkkejä. Nahkarotseja menee, neuleita, Cousteau-pipoja ja sitten tämmöisiä hippuls vikkuls -juttuja, Tuomas kuvailee ja vilauttaa­ 90-luvun alun kuvioneuletta.

Ja arvatkaa mitä? Tuomas ja Anton eivät ole hipstereitä.

– Välitetäänhän mekin siitä, mitä meillä on päällä, että jos se sitten on hipsteriä. Nyt, kun ikää on jo 24 vuotta niin alkaa arvostaa myös mukavuutta. Pari vuotta sitten olisin vetänyt tälläkin pakkasella tiukimmissa kesäfarkuissa mitä löytyy, Anton kertoo.

On niitä, täytyy vain uskoa

Ei voi väittää, etteikö olisi varoitettu. Niitä löytyy huonosti. Moni näyttää harjaantumattomaan silmään hipsteriltä, mutta juuri kukaan ei kerro olevansa sellainen. Ehkä he ovatkin samanlainen laji­ kuin hammaskeijut ja tontut – he eivät hiisku itsestään, mutta totta kai heitä on olemassa!

Eihän kaupungissa muuten olisi hauskoja vintageliikkeitä, irtonaisia kaupunkitapahtumia tai kekseliästä ruokaa.

Kämppisten Kaisa Anttilan ja Laura Rautiaisen pukeutumisfilosofiassa keskeistä on mukavuus ja se, ettei­ vaatteita ostella turhaan.

Lue, mitä tähdet kertovat tänään juuri sinulle.

 

VAAKA

Työelämän sotkujen ei pitäisi yltää ihmissuhteisiisi asti. Pidä huoli siitä, että sinulle jää aikaa läheistesi kanssa olemiseen. Ilman heidän tukeaan et jaksa.

 

SKORPIONI

Joku saattaa yrittää mustamaalata sinua. Pidä silmällä uusia tuttavuuksia, sillä ilmassa voi olla kateutta. Valitse sanasi tarkkaan.

 

JOUSIMIES

Ilman kovaa työtä et pääse pitkälle. Älä säästele itseäsi, vaan panosta peliin kaikkesi. Loistat tänään vahvoilla neuvottelutilanteissa.

 

KAURIS

Älä anna epävarmuuden sekoittaa suunnitelmiasi. Tulevaisuus saattaa olla nyt vaakalaudalla. Palauta mieleesi, mitä olet tavoittelemassa.

 

VESIMIES

Mieti, mikä sinulle on tärkeintä. Koti ja perhe kaipaavat tänään erityistä huomiota. Turvallinen tulevaisuus menee kaiken muun edelle.

 

KALAT

Stressi pääsee yllättämään sinut tänään. Lähelläsi on ihminen, joka ei ole kanssasi täysin rehellinen. Ole tarkkana ja seuraa vaistoasi joka tilanteessa.

 

OINAS

Muutoksia on luvassa. Ne riippuvat pitkälti itsestäsi, joten ole avoin kaikelle uudelle. Lähipiirissäsi ei olla yhtä mieltä ratkaisuistasi.

 

HÄRKÄ

Tarkastele tilannettasi ja tekemättömien asioiden listaa. Järjestelmällisyydellä säästyt paljolta stressiltä. Älä päästä negatiivisia tunteita hallitsemaan sinua.

 

KAKSONEN

Saat olla syystäkin ylpeä aikaansaannoksistasi. Nyt ei ole aika vähätellä itseäsi. Sinulla on paljon annettavaa, eikä se jää muilta huomaamatta.

 

RAPU

Älä yritä pakottaa ketään kannallesi. Etene asioissa rauhallisesti ja muita kuunnellen. Diplomaattiset ehdotukset menevät parhaiten läpi.

 

LEIJONA

Tunteet nousevat pintaan ja aiheuttavat helposti ongelmia. Kysele ja päivitä itsesi ajan tasalle. Tietämättömyys johtaa nopeasti hankaluuksiin.

 

NEITSYT

Ole muille avuksi ja pyydä tarvittaessa vastapalveluksia. Tavoitteesi näyttävät olevan tänään jo monta askelta lähempänä. Älä jätä kaveria pulaan.

Kun laulaja Erin Anttilalla ei vielä ollut lapsia, niiden hankkimisesta udeltiin häneltä toistuvasti. – Inhoan normeja, joiden mukaan ihmisten pitäisi elää.

Erin Anttilan, 39, lounashetki ei tyssää tähän välikohtaukseen:

Pitkään, vaaleaan hiukseen on takertunut hyppysellinen kosteaa kuskusia, kun laulaja nykii sitä irti salaattiannoksestaan.

Erinin ilme tuskin värähtää.

– Ei mitään hätää, hän sanoo, tiputtaa suortuvan pöydälle ja jatkaa tyynesti salaattinsa haarukoimista helsinkiläisessä kahvilassa.

Sitten laulajaa alkaa naurattaa. Mieleen tulee pari ystävää, joista toinen säikkyy jo nähdessään puhdistamattoman hiusharjan.

– Ja se toinen olisi lähtenyt kiljuen tästä pöydästä, Erin kikattaa.

Hyvähän siinä on naureskella, kun ei itse kärsi edes hämähäkkikammosta.

– Taidan olla jotenkin antineuroottinen, Erin heittää.

– Kerran vastasin erityisherkkyystestiin. Yksikään sen aihe ei häirinnyt minua; ei meteli, eivät hajut. Hyvä, etten saanut testistä miinuspisteitä.

Samanlainen rentous on kuulunut Erinin luonteenpiirteisiin aina. Hänen äitinsä pani sen merkille jo, kun Erin oli pikkutyttö: lapsi ei hermostunut tai suuttunut edes silloin, kun olisi ollut syytä.

Erin selittää levollisuuttaan iltatähden osallaan; kolme vanhempaa sisarusta olivat jo pedanneet kaiken valmiiksi.

Aikuistuessa huolettomuus on jalostunut tietoiseksi elämänasenteeksi ja luottavaisuudeksi, että elämä kyllä järjestää.

– Jos satun hävittämään lompakkoni, menee kolme päivää ennen kuin alan toden teolla etsiä sitä. Jossainhan se kukkaro on, Erin kuvailee.

Tai niin kuin viimeksi, kun laulaja kadotti kalliit kuulokkeensa. Aluksi hän kyseli niiden perään studiolla ja kuukauden päästä penkoi hyllynsä työhuoneella ja kotitalon kellarissa, paikoissa, joissa yleensä tekee musiikkihommiaan.

Kun luurit lopulta löytyivät perheen toisesta autosta, nätisti siitä etupenkiltä, Erin saattoi todeta, että hermoilu olisikin ollut aivan turhaa.

– Sanon aina, etten ole perfektionisti, keskityn vain olennaiseen.

Raskas huolettomuus

Lungius on varmasti terveellisempää kuin stressaaminen, ja hyvä esimerkki myös Erinin ja muusikko Vesa Anttilan 3- ja 1-vuotiaille pojille. Mutta kaikki eivät siitä tykkää.

– Olen huomannut, ettei huolettomuuteni aina ole reilua muille. On raskasta olla tällaisen ihmisen lähipiirissä varsinkin, kun kaikki päätökset riippuvat minusta.

Erinin mukaan parhaat laulunaiheet löytyvät tavallisesta arjesta. ”En halua, ttä elämäni olisi pelkkää musahössötystä. Olen tosi iloinen, että minulla on muutakin.” Kuva Jouni Harala.
Erinin mukaan parhaat laulunaiheet löytyvät tavallisesta arjesta. ”En halua, ttä elämäni olisi pelkkää musahössötystä. Olen tosi iloinen, että minulla on muutakin.” Kuva Jouni Harala.

Rauhallisesti Erin on myös päätöksissään. Mieluiten hän antaisi asioille aikaa ja ratkaisujen syntyä omalla painollaan.

– Siksikin olen maailman huonoin johtaja. Olen saanut siitä palautetta niiltä, jotka joutuvat stressaamaan asioista puolestani.

Niin kävi nyt, kun Erin alkoi olla loppusuoralla kolmannen soololevynsä Seli selin tekemisessä. Projekti oli tarkoittanut muutaman kuukauden irrottautumista kaikista muista velvollisuuksista. Sillä aikaa päätökset esimerkiksi julkaisuun ja tulevaan kiertueeseen liittyvistä kysymyksistä pakkautuivat jonoksi. Suma kysyjiä ja palavereita odotti Erinin vastauksia.

”On loputon suo yrittää pitää kaikki tyytyväisinä.”

Paine oli sitä luokkaa, että heti levytyksen päätyttyä Erin järjesti palaveripäivän eräälle lauantaille omaan kotiinsa. Huoli kasautuneista asioista purkautui itkuna kesken kokouksen.

– On loputon suo yrittää pitää kaikki tyytyväisinä. En kriiseile juuri mistään, mutta tänä vuonna olen kriiseillyt riittämättömyyden tunteen kanssa. Yhtä aikaa tapahtui liikaa asioita, jotka kaikki olivat minusta kiinni: kesän keikat, levyn teko, konserttien suunnittelu ja pienten lasten hoitaminen, Erin kuvailee ruuhkavuottaan.

Miljoona asiaa mielen päällä alkoi näkyä myöhästelynä ja hajamielisinä välispiikkeinä lavalla.

– Tunnistin, että nyt on väsymystä ilmassa, eikä tilanne voi jatkua näin, Erin sanoo.

– Osaan kuitenkin keventää ajoissa enkä anna kiireen mennä niin pitkälle, että uupuisin. En ole koskaan yrittänyt puskea väkisin yksin.

Niinpä Erin ensimmäistä kertaa soolourallaan palkkasi itselleen managerin. Carla Ahonius on Erinin vanha työkumppani jo vuosien takaa ja tuttu tekijä muun muassa Cheekin, Chisun ja Jenni Vartiaisen taustajoukoissa.

– Mielelläni ulkoistan hommat, jotka eivät ole minusta riippuvaisia. Harrastan samaa ulkoistamista kodinkin pyörittämisessä: turvaudun säännöllisesti siivoojaan ja ruokakassipalveluun. Kenellä pienen lapsen vanhemmalla on joutilasta aikaa?

Lauluja eletystä elämästä

Marraskuussa ilmestyvälle levylle valikoitui yhdeksän uutta kappaletta. Teksteissä kuuluu Erinin tavaramerkki: tarkka tarttuminen arjen yksityiskohtiin.

Sydäntä särkee ilmestyi jo sinkkuna, ja toinen rakkauslaulu Kohta hänen kulkee matkan kirkon ovelta vihkialttarille. Kaikki eroaa -biisissä ”miehet on idareit, muijat väsyneit, kaikki eroaa, mutta älä sä lähde”.

Albumin avaava Seli seli taas kertoo kolmikymppisille naisille tutusta ilmiöstä, kun heiltä aletaan udella lapsen hankkimisesta. Ei siitä ole kauan, kun Erinkin toistuvasti löysi itsensä tilanteista, joissa oli pakotettu selittelemään lapsettomuuttaan.

– Olen diplomaattinen ja kohtelias ja hymyillen yritin puhua itseni pois niistä tilanteista. Kyseleminen tuntui epämiellyttävältä ja loukkaavalta, vaikka lapseton elämäntilanne oli silloin oma valintani eikä millään tavalla ongelma.

Erinillä oli tapana vastata, ettei ollut vielä varma, halusiko äidiksi ylipäätään. Se oli totta ja yleensä paras keskustelun lopettaja.

– Inhoan normeja, joiden mukaan ihmisten pitäisi elää. Varsinkin, jos et näytä täyttävän niitä normeja, aletaan kysellä ja kyseenalaistaa, Erin sanoo.

– Vielä enemmän ärsyynnyin niiden puolesta, joille lapsettomuus on kipeä asia eikä oma valinta. Miten kenelläkään on oikeus noin tökkiä toista henkisesti? Sellainen on supertörkeää.

Vaikka elämäntilanne on jo toinen, aihe oli vasta nyt valmis biisiksi. Erinin lauluille on tyypillistä perustua tosielämän kokemukseen tai kertomukseen, mutta kypsyä hitaasti alitajunnassa.

– Joissain arjen hetkissä saatan ajatella, että parin kolmen vuoden päästä tästä vielä syntyy hyvä biisi.

”Maailma on jo alkanut viestiä, että olen vanha. Mitä helvettiä!”

Normielämän vastakapina

Tulevien vuosien biisiaiheet voivat siis löytyä Erinin tämän päivän arjesta; ruuhkavuosista ja lähestyvästä nelikymppisyydestä. Sitäkin sivuaviin normeihin laulaja on jo törmännyt. Kaikki ”kun olet tuon ikäinen” -viittaukset särähtävät pahasti korvaan.

– Olen vasta 39-vuotias, mutta maailma on jo alkanut viestiä, että olen vanha. Mitä helvettiä! Jokainen tämän ikäinen tietää olevansa parhaassa vedossa, Erin sanoo.

– En ole koskaan miettinyt ikääni tai kriiseillyt siitä. Mutta nyt neljänkympin lähestyessä ulkopuolinen maailma on alkanut kertoa, millainen minun kuuluisi olla, miten pitäisi pukeutua tai millaisia sanavalintoja voin tehdä biiseissäni, hän puuskahtaa.

– Jopa uutta hiustyyliäni on selitetty iälläni. Jestas sentään, tukkani on vaihdellut pikimustasta pitkiin rastoihin, mutta nyt kampaus kuulemma johtuu iästäni.

Ikään liitettäviä normeja Erin ravisteli aiemmassa hitissään Vanha nainen hunningolla, jonka kuusikymppinen päähenkilö nauttii seksuaalisuudestaan yhden illan jutun kanssa. Samoin kappaleessa Kakkukahvit, jonka nainen ottaa paineita siitä, ettei osaa arkiaskareita kuten häneltä odotetaan.

” En mieti muiden ulkonäköä tai lihomista, miksi ottaisin paineita omastakaan? ”

– Ehkä en osaa ajatella ikääntymistä, koska olen aina ollut perheeni vauva ja sisaruksista nuorin, hän miettii.

– Mutta en noudata normeja muissakaan asioissa. Sellainen ajattelu saa minut kapinoimaan ja välittäisi väärää viestiä. En mieti muiden ulkonäköä tai lihomista, miksi ottaisin paineita omastakaan? Se ei ole pätkäkään kiinnostavaa tai tärkeää.

Työkaluna Maija Vilkkumaa

Kaksi edellistä albumiaan Erin kirjoitti suurimmaksi osaksi yksin, mutta tällä kertaa hän kutsui työparikseen Maija Vilkkumaan. Kummallakin on työhuone Grind Studios -yhteisössä Helsingin Kalasatamassa. Kustantamon, studion ja tuottajien lisäksi tiloissa työskentelee liuta eturivin artisteja Stigistä Kasmiriin ja Nopsajalkaan.

– Kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista. Tuntuu mahtavalta irrottautua sen keskeltä muiden seuraan kahvitauolle tai koputtaa naapurihuoneen oveen ja kysyä, että mitäs olet tästä mieltä.

Erin kuvailee Maijaa ”työvälineekseen”. Sellaiseksi, jonka kanssa saattoi pallotella ideoita, joka auttoi terävöittämään näkökulmia ja joka rohkaisi kirjoittamaan aina vain henkilökohtaisemmin.

Nyt albumin valmistuttua fiilis on helpottunut ja onnellinen.

– Ratkaisuja tehdessä olen kova jahkailemaan, mutta kun työ on valmis, minun on helppo olla tyytyväinen. Moni kollega ei pysty kuuntelemaan omia biisejään, mutta minä kuuntelen uutta levyäni ihan hulluna ja olen siitä fiiliksissäni. Ajattelen, että kaikkien pitäisi tehdä tällaista musaa!

– Tarjoan aina niin hyvää kuin pystyn tekemään ja olen onnellinen siitä.

Erinille tyytyväisyys omaan työnjälkeen onkin tärkeintä.

– En ole janonnut suurta menestystä, sillä se on jatkuvaa aallokkoa eikä kerro oikeasti mistään. Suosio ei ole se juttu vaan oman vision toteuttaminen, hän sanoo.

– Voi tietysti olla, että ääni muuttuu kellossa, kun kukaan ei enää tule keikoilleni.

Tosin senkin Erin on jo kokenut Nylon Beat -aikoinaan lapsuudenystävänsä Jonna Geagean (ent. Kosonen) kanssa. Nuoruuden bändiuralla oli loppuunmyytyjä keikkoja, mutta sellainenkin, jolle tuli tasan yksi kuulija.

– Jos ympärilläni hermoillaan, että sali täyttyi vain puolilleen, muistutan, että siellä oli kuitenkin tosi monta kuulijaa. Olen nähnyt jo niin paljon, että osaan olla iloinen puolikkaastakin.

Kolmas levy merkitsee Erinille yhden etapin saavuttamista. Soolouransa alussa hänellä oli suunnitelma, millaiset kolme levyä hän tekisi. Seuraavista ei sitten olekaan mitään hajua.

– En oikein osaa tehdä pitkäkestoisia urasuunnitelmia. Joskus asetin tavoitteekseni opetella soittamaan kitaraa seuraavan viiden vuoden aikana. No, enpä opetellut, Erin pyrskähtää nauruun.

– Oikeat ratkaisut eivät tule pakottamalla.

Unohdetut lahjat

Jo ennen uuden albumin ilmestymistä Erin bändeineen lähtee konserttikiertueelle. Laulaja on siitä täpinöissään, vaikka keikkailu merkitseekin poissaoloa kotoa. Lapset eivät kierrä mukana kaikilla keikoilla, mutta puoliso kyllä: Vesa on soittanut Erinin bändissä jo Nylon Beatin ajoilta.

– Bändi on minulle kuin toinen perhe ja henkinen koti. Uskon, että yhteen hiileen puhaltaminen kuuluu soitossakin, Erin sanoo ja kuulostaa kiitolliselta.

Muusikon työssä on myös se loistava puoli, että keikkailuun voi yhdistää hauskanpidon, johon pienten lasten vanhemmilla harvoin on aikaa.

– On luksusta istahtaa viinilasilliselle keikan jälkeen. Olisi siihen mahdollisuus kotoakin, mutta en tunne tarvetta lähteä.

Erin valahtaa noloksi kertoessaan saamistaan lahjakorteista, jotka vanhentuneet käyttämättöminä. On kauneushoitoa, hierontaa, ravintolalahjoja ja raakasuklaakurssia sekä liput Mariah Careyn konserttiin, jonne Erin ja Vesa unohtivat mennä.

– Ystävät ovat olleet älyttömän ihania hankkiessaan tällaisia lahjoja, mutta että juuri sinä vuonna, kun minulla ei ole ollut mitään jakoa ehtiä niihin!

Anttiloiden työarki pyörii tutun turvaverkoston avulla. Erinin äiti ja sisarukset perheineen asuvat viidensadan metrin säteellä samassa naapurustossa Itä-Helsingissä, ja ystävät lapsineen ovat usein seurana.

Hekin tietävät, ettei Anttiloilla nipoteta. Viimeksi Erin kuunteli, kun ystävä oli laskemassa lapsikatrasta pihalle.

– Hän oli sanomassa, ettei ulos pidä mennä ilman kenkiä, mutta keskeytti sitten ja mutisi itsekseen: ’paitsi että täällä varmaan saa’.

Erin Anttila
  • Helsinkiläinen laulaja, lauluntekijä syntyi 2.7.1977.
  • Asuu lapsuuden-maisemissaan Itä-Helsingissä muusikkomiehensä Vesa Anttilan sekä 3- ja 1-vuotiaiden poikien kanssa.
  • Erinin äiti on puoliksi irlantilainen, ja Erin aloitti koulunsa Irlannissa viisivuotiaana. Myös Anttiloiden lapset kasvavat kaksikielisiksi.
  • Julkaisee marraskuussa kolmannen soololevynsä Seli seli. Konserttikiertue alkaa Jyväskylästä 30.9.
  • Aloitti uransa 17-vuotiaana Nylon Beatissa.
  • Mukana Vain elämää -kaudella 2012.

Johanna odottaa innoissaan tulevaa etelänmatkaa. Koko perhe saa pakettimatkalla nauttia ruuasta, auringosta ja yhdessäolosta. Aviomies Rane ei reissusta intoile, sillä hänen aikansa kuluisi parhaiten töissä. Miehen toive saattaa toteutua, sillä yhtäkkiä unelmaloma on vaarassa.

Johanna Rantanen hymyili asiakkaalleen leveästi. Hän ei voinut oikein muutakaan. Hän ei ollut kuunnellut yhtään, mitä asiakas hänelle kertoi, ja nyt nainen istui kysyvän näköisenä hänen edessään ja odotti häneltä täsmällistä vastausta. Johanna oli vakuutusvirkailija ja sorvasi työkseen kaikenlaisia vakuutussopimuksia kiinteistöistä henkilövakuutuksiin. Hän ei joutunut käsittelemään korvaushakemuksia. Onneksi. Se olisi vienyt häneltä kokonaan uskon ihmisiin. Pulaan joutuneilla ihmisillä oli tapana venyttää uskottavuuttaan yli maalaisjärjen.

Johanna ei kuunnellut siksi, että oikeasti hän ei ollutkaan paikalla yhtiönsä konttorissa ja omassa toimipisteessään Tampereen Hämeenkadulla. Hän oli ajatuksissaan Kreikassa. Rodoksella, Falirákin kylässä, Välimeren rannalla, Esperides Beach -perhehotellissa, viettämässä all inclusive -lomaviikkoa, jonka hän oli varannut perheelleen jo talvella.

Johannan perheeseen kuuluivat aviomies Rane Rantanen, yhdeksänvuotias poika Kivi sekä seitsemän ja puolen vuoden ikäinen tytär Suvituuli. Ranen nimi oli tosiaan Rane, sillä hänen isänsä oli halunnut pojasta Ranen, ei Raimoa, Raunoa, Raipea eikä Rampea. Siksi Rane oli miehen ristimänimi, ja vieläpä ainoa etunimi. Heidän yhteisten lastensa nimet olivat taas Johannan toivomuksia, jotka olivat sopineet myös Ranelle. Johanna oli rantahullu auringonpalvoja, ja kun lasten nimet olivat Kivi ja Suvituuli, ja sukunimi vielä Rantanen, heillä suhisi aina kuin suvituuli rantakivellä.

All inclusive piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella.

All inclusive. Hela hoito. Se piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä kiireisessä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella. Lekottelua rannalla, herkullista ruokaa ja rentoa olemista hotellin henkilökunnan passattavana. Välimeren pitkät mainingit, huikeat hiekkarannat, auringon lämpö. Ajatuskin Välimeren keittiön runsaista antimista sai veden kihoamaan Johannan kielelle. Kreikkalainen fetasalaatti, jossa maistuivat auringossa kypsyneet tomaatit, mehukkaat kurkut, kirpeä mutta makea punasipuli, yrtit ja oliiviöljy, rapeakuorinen vaalea leipä, hummukset, taramosalata eli mätisalaatti, tsatsiki, viininlehtikääryleet, friteeratut mustekalarenkaat, sinisimpukat, grillatut jättikatkaravut… Sitten pääruoat: Souvlakit eli puuhiilillä grillatut lihavartaat, joiden päälle sopi pirskottaa runsaasti raikasta sitruunamehua. Uunissa haudutetut lihapadat. Grillatut munakoisot, täytetyt paprikat ja lohkoperunat, jotka oli maustettu vuorilta kerätyillä yrteillä. Ruokalajien nimet saivat Johannan melkein itkemään ikävästä Kreikkaan. Dolmades. Horiatiki. Stifado. Kleftiko. Spanakopita.

Johanna pystyi kuvittelemaan itsensä ja perheensä helposti kreikkalaisen ravintolan terassille. Lempeä merituuli puhalsi sinivalkean pöytäliinan alla ja heilutti Johannan hellemekon helmoja. Ilta-aurinko oli jo laskenut, mutta lapset jaksoivat istua kaikessa rauhassa ravintolan pöydässä ja nauttia ennakkoluulottomasti suuta hyväilevistä mauista. Johanna kuvitteli, kuinka hän söisi itselleen suuntuntuman uunissa hautuneesta lammaspadasta ja taputtelisi lautasliinalla huulensa. Hän tarttuisi punaviinilasiinsa, nostaisi sen nenänsä alle, nuuhkaisisi ja siemaisisi varovasti pienen suullisen viiniä. Punaviinin lämpö kiihottaisi makunystyröitä hänen leukaperiensä alla niin, että kihelmöinti tekisi melkein kipeää.

Liharuokia seuraisivat herkulliset jälkiruoat, paistettu halloumi, baklavat eli pienet kakkuset, galaktoboureko… Hunajamelonia, viikunoita, viinirypäleitä… Jälkiruoan kanssa tarjottiin ouzoa, koska kreikkalaiset uskoivat sen edistävän ruoansulatusta ja rauhoittavan vatsaa raskaan aterian jälkeen. Mikäpä Johanna olisi väittämään vastaan, kun kreikkalaisilla oli asiasta erittäin pitkäaikaista käytännön tutkimustulosta? Ruokaryyppy palan painikkeeksi, kun niin kerran käskettiin ottaa, se teki hyvää mielelle ja ruumiille.

All inclusive -paketissa tarjottaisiin koko aterian ajan ilmaisia juomia niin lapsille kuin aikuisillekin. Sen kun vain nousisi ja kävelisi tiskille, jossa viinuri laski juomia hanoista. Lapsiakin naurattaisi, kun he saisivat kerrankin juoda niin paljon kokista kuin halusivat. Kun he olisivat kylläisiä, he siirtyisivät hotellin ulkoilmateatteriin. Amfiteatterissa esitettäisiin yhdeksästä kymmeneen lapsille mieluista ohjelmaa. Sirkustaiteilijoita, temppuja tekeviä eläimiä, viisaita koiria, puhuvia papukaijoja, lauluja, tanssiesityksiä, taikureita, huikeaa akrobatiaa, kovaäänisiä klovneja. Lapset nauraisivat ja nauttisivat, ja aikuiset ehtisivät juoda vielä yhden drinkin katsellessaan iltaesitystä.

– Gin tonic, please.

– Voisinko saada daiquirin?

– Totta kai, madame. Ilman muuta, madame.

Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria.

Ja taas leppeä merituuli hulmuttaisi Johannan hameenhelmoja ja vaaleita hiuksia ja Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria. Kreikassa elpyisi niin sielu kuin vartalokin.

Päivällä hotellin allasosastolla tarjottiin jäätelöä, välipalaksi hampurilaisia, pizzoja, popcornia, karamelleja, mitä vain lapsen mieli keksi himoita. Ja aikuiset saattoivat istua levollisesti aurinkotuolilla, levittää aurinkovoidetta kuumalle iholleen, katsoa jälkikasvunsa ilakointia vesileikeissä ja osallistua yhdessä vesijumppaan tai allaspalloon. Lapset eivät älyäisi riidellä kertaakaan koko viikon aikana.

Joulusta viis! Oi jospa ihmisellä ois all inclusive -loma ainainen!

Nainen katsoi edelleen Johannaa luottavaisen odottavasti, mutta alkoi jo liikehtiä tuolillaan. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa, kun Johannan vastausta ei kuulunut.

Piinkovalla rutiinilla Johanna pääsi hetkessä tilanteen herraksi.

– Tehkäämme yhteenveto kaikesta. Sinä halusit henkivakuutuksen sekä sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, eikö niin? Aiempien vakuutustesi vuoksi keskittämisetu tuo sinulle viidentoista prosentin alennuksen näistä uusistakin vakuutuksista. Henkivakuutukselle jää tällä haluamallasi korvaussummalla hintaa vain kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Euro per yö. Se on mielestäni aika edullinen hinta hyvistä yöunista, vai mitä?

Helpotus, joka naisen kasvoille levisi, sai Johannan hymyilemään entistä leveämmin. Hän halusi, että hänen työpisteeltään poistui vain tyytyväisiä asiakkaita.

– No niin on. Otetaan sellainen vakuutus, nainen sanoi. – Sellainen, joka suo minulle hyvät yöunet.

Johanna nyökkäsi, hymyili ja alkoi syöttää tarpeellisia tietoja tietokoneelleen.

– Tulostan sinulle yksityiskohtaisen terveysselvityksen sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten. Saat täyttää sen kaikessa rauhassa ajan kanssa kotona. Sitten lähetät sen meille, ja sen mukaan päätetään, myönnetäänkö sinulle vakuutusta täydessä laajuudessa vaiko joltain osa-alueelta rajattuna. Mutta näillä tiedoilla täyden laajuuden vakuutukselle ei pitäisi olla mitään estettä.

Näillä näkymin heidän Kreikan-lomallekaan ei pitäisi olla mitään estettä. Johanna oli maksanut matkatoimiston varausmaksun ja jemmatilillä oli jo tallessa matkaan varattu summa. Hänen kesälomansa alkoi jo juhannukselta, lähtöpäivä oli lauantai 2.7. ja lento lähtisi klo 12.25 Helsingistä. Falirákin kylässä oli neljä kilometriä pitkä hiekkaranta ja vesipuisto, josta heidän pienet vesipetonsa tulisivat nauttimaan suunnattomasti.

Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli.

Rane oli luvannut pitää lomaa ainakin sen yhden viikon. Ranen Johanna oli saanut suostutelluksi mukaan matkalle sanomalla, että kohta heidän lapsensa olisivat teini-ikäisiä ja tahtoisivat lähteä lomalle omien kavereidensa kanssa eivätkä enää isänsä ja äitinsä mukaan. Ranella jäisi kokematta lasten riemuhetket. No, eihän se nyt ihan totta ollut, olivathan Kivi ja Suvituuli lapsia vielä pitkään, mutta Ranea piti aina vähän hiillostaa. Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli. Johanna oli päässyt työssäänkin pitkälle nimenomaan diplomaattisen luonteensa ja neuvottelutaitojensa avulla. Suullinen ilmaisu oli tärkeää vakuutusvirkailijoille. Suostuttelua vaativat tehtävät sujuivat häneltä aivan kuin luonnostaan.

Rane kyllä varmasti voihkisi ja valittaisi Kreikassa, että hän ei tykännyt maata helteisellä rannalla, kun työt seisoivat. Ranen mielestä maailmassa oli niin paljon tekemätöntä työtä, että oli sietämätöntä vain maata paikoillaan tekemättä mitään. “Miksi maata, jos voi tehdä työtä?” voisi olla Ranen motto.

– No älä makaa, juokse sitten, tai ui, tai pyöräile, Johanna oli vastannut hänelle.

Rane ei tulisi koskaan jäämään eläkkeelle, sen Johanna tiesi jo nyt. Hän puskisi pitkää päivää niin kauan kuin hänessä henki pihisisi ja hän pääsisi kiipeämään kaivurinsa ja kuormurinsa ohjaamoon. Mies luultavasti tulisi kuolemaan sydänkohtaukseen kaivurinsa puikoissa.

Ranella oli menestyvä maanrakennusfirma. He olivat tavanneet nuorina Tampereen yössä, kun Ranen lapsuudenkaveri seurusteli Johannan lukiokaverin kanssa. He olivat istuneet samaan pöytään, ja Johannaa oli ärsyttänyt heti Ranen itsevarmuus ja nuorelle miehelle harvinaisen kärjekkäät mielipiteet. He olivat alkaneet väitellä ja he olivat jääneet väittelemään vielä senkin jälkeen, kun heidän ystävänsä olivat lähteneet kotiin. Kun valomerkki oli tullut, Rane oli sanonut:

– Eiköhän lähdetä.

– Minne? Johanna kysyi.

– Sinun luoksesi tietysti. Vai haluatko mennä heti taksilla Tirrilään tulevaa anoppiasi tapaamaan?

Johanna purskahti nauramaan.

Tuosta “taksilla Tirrilään” -sanonnasta jäi lentävä lause heidän perheeseensä. Koskaan Johanna ei lähtenyt taksilla Tirrilään, vaan junalla, kun hän rupesi kulkemaan Ranen luona, ja sitten omalla autolla. Nykyään hän kulki Tampereen ja Tirrilän väliä heidän yhteisellä autolla, ellei sitten käyttänyt junaa.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs. Ei mikään lipevä lirkuttelija. Heidän ystävänsä, jotka olivat esitelleet heidät toisilleen, erosivat vain muutama kuukausi tuon tapaamisen jälkeen, mutta Rane ja Johanna olivat olleet siitä asti yhdessä ja naimisissakin jo yli kymmenen vuotta.

Jo seurustelun alussa oli käynyt selväksi, että kyseessä oli vakava suhde. He olivat alkaneet rakentaa omakotitaloa Tirrilään. Rane teki itse maanpohjatyöt ja aika pitkälle rakensikin talon isänsä kanssa. Hänen vanhempansa asuivat kuuden kilometrin päässä heidän talostaan. Appiukko oli nimeltään Pentti Rantanen ja anoppi oli Raija Rantanen. Maanrakennusfirma oli alun perin Pentin perustama, mutta saatuaan sydänkohtauksen – aivan oikein, kaivurinsa ohjaamossa – Pentti oli myynyt firman pojalleen ja jäänyt auttelemaan häntä kiireapuna aina silloin tällöin. Appivanhemmat olivat aivan ihania ihmisiä, jotka eivät tuppautuneet heille liikaa, mutta tulivat kyllä apuun aina kun tarvittiin.

Johannan isä oli jo kuollut, mutta hänen oma äitinsä eli ja voi hyvin yhä Ylöjärvellä. Hän olisi varmaan toivonut, että Johanna ja Rane olisivat muuttaneet hänen lähelleen, mutta kun Ranen yritystoiminta oli jo hyvässä nousukiidossa Tirrilässä, se ratkaisi heidän asuinpaikkansa.

Niin erilaiset kuin he olivatkin, heitä yhdisti kunnianhimoinen suhtautuminen työhönsä. Johanna oli päässyt heti lukion jälkeen kesätöihin vakuutusyhtiöön. Hän oli opiskellut finanssimerkonomiksi, suorittanut liiketalouden perustutkinnon ja vakuutustutkinnon ja kouluttanut itseään työn ohessa monenlaisilla kursseilla. Hänen työpaikkansa oli vakinaistettu pian, ja siitä sai olla näinä päivinä todella iloinen. Hän pani iltaisin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulevaisuus olisi yhtä tasaista ja turvattua jatkossakin. Mutta oli jännä juttu, että mitä epävarmemmilta talous ja ihmisten tulevaisuus näyttivät, sitä enemmän he ottivat vakuutuksia. Se oli Johannan onni se.

Johanna aikoi hakea konttoripäällikön paikkaa. Hän oli kurssittanut talven aikana itseään sitä varten. Kunhan hänellä oli tarpeeksi hyvät paperit, hänen itsevarmuudestaan paikan saanti ei olisi kiinni. Hän tiesi olevansa työssään hyvä. Sen hän oli saanut kuulla asiakkailtaan, työtovereiltaan ja eläkkeelle jäävältä konttoripäälliköltään. Siitä huolimatta hän kaipasi vaihtelua työssään. Konttoripäällikön pesti olisi sitä, Kreikan all inclusive -loma olisi sitä. Faliráki oli ikkuna, jonne hän saattoi kurkistaa aina, kun vanne alkoi kiristää ohimoita. Kreikasta palaisi takaisin Suomeen rentoutunut nainen, joka jaksaisi taas puurtaa konttorissa ja kotona mukisematta seuraavat viisikymmentäyksi viikkoa.

Ranen työpaikka ja yritys olivat myös vakaalla pohjalla, koska hänen koneitaan käytettiin niin monenlaiseen työhön. Vaikka rakennusala oli lamassa, jotain tehtiin kuitenkin aina. Teitä rakennettiin, vesijohtoputkia uusittiin, uusia asuinalueita kaavoitettiin, vanhoja taloja purettiin, puutarhoja muokattiin ja parkkipaikkoja pohjustettiin. Ranea ja Ranen koneita tarvittiin aina. Rane teki helposti kaksitoistatuntista päivää silloin, kun rauta oli kuuma. Ranen rauta tuntui kylläkin olevan aina kuuma, kun sitä piti takoa tauotta. Rane oli työmyyrä tai oikeastaan rumemmin sanottuna työnarkomaani.

Ei se Johannaa haitannut, parempi näin päin kuin niin, että mies olisi lyönyt hanskat tiskiin ja heittänyt hommat sikseen, mutta heidän yhteinen aikansa oli kieltämättä aika vähissä. No, kaikkea ei voinut ihmisparka saada, ja siksikin Johanna odotti kovasti heinäkuuta ja koko perheen yhteistä all inclusive -lomaa. Hän viettäisi loman aikana syntymäpäiväänsä ja täyttäisi kolmenkymmentäkahdeksan vuotta.

– Ihmisen on hyvä ajatella, että vahinko ei tule kello kaulassa. Paras vakuutus onkin sellainen, jota ei koskaan tarvitse, Johanna rupatteli asiakkaalleen.

– Ai etten minä koskaan kuolisi? nainen kysyi ja katsoi epäuskoisena Johannaa.

Johannaa hirvitti, mitä hän oli mennyt ajatuksissaan höpisemään.

– Tarkoitin lähinnä tuota sairaus- ja tapaturmavakuutusta. Ihan kaikkea mekään emme pysty estämään, mutta ainakin on lohdullinen ajatus, että surevien edunsaajien tulevaa polkua on siloteltu.

Nyt skarppaa, nainen! Johanna komensi itseään. Älä päästä ajatuksiasi hajoamaan!

Asiakas keräsi paperiniput Johannan antamaan kansioon ja nousi lähteäkseen.

– Tahdon kiittää sinua, kun otit huoleni tosissasi, nainen sanoi ja kätteli Johannaa oikein kädestä, painoi vielä vasemmankin kätensä Johannan käden päälle. – Nukun varmaan ensi yönä paremmin kuin vuosiin.

– Sitähän varten me täällä olemme, että asiakkaiden huolet poistuisivat, Johanna visersi aurinkoisesti.

Nainen hyvästeli ja poistui. Johannan katse lipui jälleen kerran kahteen postikorttiin, jotka hän oli kiinnittänyt muistitauluunsa pienillä nastoilla. Hän oli ostanut kortit pienestä matkamuistomyymälästä edellisellä Kreikan-matkallaan, kirjoittanut ne tavernan pöydässä lounaalla ja lähettänyt ne kotiinsa. Hän muisti yhä, miltä hentoinen, sinertäviltä vuorilta tullut tuulenvire oli tuoksunut silloin. Kukilta, suolalta ja vuohilta. Toisessa kortissa oli täydellisen pilvetön sininen taivas, valkeaksi kalkittu pieni kreikkalaistalo ja talon seinustalla kasvava pinkkikukkainen köynnöskasvi. Ne loivat yhdistelmän, joka oli vienyt Johannan sydämen. Toisessa kortissa valkealta hiekkarannalta kohosi valkea, kalkkikivinen pystysuora jyrkänne. Turkoosinvihreä meri. Salainen poukama. Valkoinen purjevene. Auringon paahde. Muuta ei tarvittu.

Kyllä ihminen sai katsella, muistella ja tunnelmoida vaikka parin postikortin ääressä. Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto pitkän ja kiireisen talven uurastamisen jälkeen.

Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto talven uurastamisen jälkeen.

Oli vapun alusviikko. Johanna poikkesi töiden jälkeen Stockmannin Herkkuun ostamaan grillattavaa vapuksi. Olihan vappuaatto kesän ja grillikauden virallinen avaus, ainakin jos ei sataisi. Suomessa vappuna oli aina varauduttava sateen varalle, jopa lumisateen. Hän osti marinoimattoman possun sisäfileen, lohta, muutamia munakoisoja ja suurimmat paprikat, joita hän löysi. Hän osti myös valmiita viininlehtikääryleitä, kreikkalaista fetaa, sitruunoita, tuoreita herkkusieniä ja ison ruukun basilikaa. Loput ruokaostokset hän aikoi hankkia Tirrilästä. Hän poikkesi ostamaan myös rehevän ja hilloisen, täyteläisen punaviinin, joka kruunaisi aterian.

Vappua ennen Johanna valmisti suuren määrän simaa lapsille. Hänellä oli vappuaattona vapaata, joten aattoaamu kului Johannan paistaessa ison kasan munkkeja. Lapset auttoivat innokkaina, mutta Johanna hätisti heidät vähän sivummalle siinä vaiheessa, kun munkkirasva alkoi räiskyä ja tenaville tuli vaaran paikat.

Vappusää suosi grillaussuunnitelmia. Lämmintä oli plus kuusitoista astetta, ja sehän oli vappukeliksi aivan ruhtinaallisen leppeä sää. Hän oli marinoinut possun ja kuutioinut lohen ja pistänyt niitä vuorotellen vartaaseen keltaisen paprikan ja parsakaalin kanssa. Suvituuli ja Kivi kantoivat pöytään paperilautasia ja lautasliinoja, vaaleaa leipää, yrttihakkelusta, lohkottuja sitruunoita, ruokailuvälineitä ja simakannun. Heidän kunniatehtävänsä oli koristella omenapuut ilmapalloilla ja serpentiineillä.

Johanna kuuli iloisen tervehdyksen. Naapurinrouva Katariina vilkutti hänelle valkoisen piha-aidan takaa.

– Hauskaa vappua!

– Oikein hauskaa vappua!

Grillaukset olivat siinä pisteessä, että Johanna ennätti hetkeksi aidalle turisemaan.

– Mitä hyvää sinä nyt teet? Katariina kysyi. – Ihanalta tuoksuu! Uteliaisuus heräsi.

Johanna nauroi mielissään.

– Grillaan possu- ja lohivartaita ja tein jo uunissa täytetyt paprikat. Vähän fetasalaattia ja leipää ja sen sellaista. Tervetuloa maistamaan!

– Kiitos vain tarjouksesta, Katariina vastasi, – mutta meilläkin on tarkoitus grillata. Mä teen colaribsejä. Mutta ehkä otetaan lasilliset yhdessä sen jälkeen, kun ollaan syöty?

– Sehän kyllä sopii, Johanna ilahtui. Hän palasi grillin ääreen ja käänsi vartaat ja itkevät munakoisot ympäri. Oli aika kutsua perhe syömään. Rane ja Suvituuli eivät toista komentoa tarvinneet, mutta Kivi viipyi vielä jossain.

Viimein Kivi juoksi talon takaa ihan hädissään.

– Äiti, isä, se vieras kolli ja Kassu tappelevat!

Kassu oli heidän edelliskeväänä syntynyt kollipentunsa. Vieras kolli oli kulkenut heidän pihallaan muutamien päivien ajan ja mourunnut niin kovaa, että Johanna oli yöllä herännyt muutaman kerran unestaan. Se oli liehunut sitkeästi heidän talonsa ympärillä ja ruikkinut auton lokasuojaan ja kuistin kaiteenpieleen terveisiään enemmän kuin tarpeeksi.

Johanna lähti juoksemaan talon nurkan taakse. Tämä piha oli Kassun reviiri eikä kenenkään muun! Lapset tulivat hänen mukaansa, mutta Rane jäi jo nauttimaan pöydän antimista. Hän ei paljon piitannut kissojen kähinöistä.

Johannaa odotti näky, johon hän ei ollut osannut varautua. Hän näki heti, että se, mitä Kassu ja kolli tekivät, ei suinkaan ollut tappelua. Joskus Kreikassa hän oli nähnyt postikortin, jossa oli kolme kissaa päällekkäin köyrimässä toinen toistaan. Oliko niistä alimmainen ollut tyttökissa ja kaksi päällimmäistä uroskissoja? Ken tiesi. Sekaisin ne ainakin olivat, kiimasta ja feromoneista. Johanna ymmärsi, että Kassu ei tainnut sittenkään olla kolli.

Kassu oli ollut niin pitkäkarvainen ja pörheä, kun he olivat ottaneet sen, eikä sen pikkuruisista rei’istä pystynyt sanomaan silloin paljon mitään. Johanna oli luottanut sokeasti kasvattajan sanaan, että Kassu oli kolli, eikä hän ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa. Hänen oli kyllä ollut tarkoitus viedä kissa kastroitavaksi, mutta se oli toistaiseksi lykkääntynyt. Kai hän oli tyhmästi ja itsekkäästi ajatellut, että jos vahinko tapahtuisi, se tapahtuisi jollekulle muulle kuin heille. Tottahan se oli, että Kassun kivekset olivat olleet aika pienet, suorastaan olemattomat, kun niitä ei ollut oikein koskaan näkynyt kaiken sen karvan keskeltä. Nyt hän ymmärsi, miksei niitä ollut näkynyt. Niitä ei ollut näkynyt, koska niitä ei ollut laisinkaan, koska Kassu oli tyttökissa.

Vieras kolli suorastaan nauroi hänelle Kassun selästä. Sillä oli sellainen suuvärkki, että näytti kuin sillä olisi ollut koko ajan mairea hymy huulillaan. Kassu oli kyyryssä ja hyrisi mielissään sekin.

– Senkin likaiset elukat! Irti meidän kissasta, hemmetin panohullu peto! Johanna kiljui ja juoksi kohti vierasta kollia. Hän oli ehtinyt napata talon nurkalta haravan käsiinsä ja alkoi huitoa raidallista kollia eroon Kassusta, mutta kolli vain nypytti ja nytki ja piteli Kassua hampailla niskasta aloillaan. Ei Johanna uskaltanut paljain käsin ruveta kiskomaan vierasta kissaa pois sen lempipuuhasta. Siinä saisi käsiinsä pahat haavat.

Lopulta kolli sai Kassusta kyllikseen ja irrottautui pois sen selästä. Kassu sähähti ja rääpäisi kollia. Vieras kolli väisti ja juoksi vauhdilla tiehensä. Sillä oli kyllä selvästi nähtävissä olevat kulkuset, jotka heilahtelivat riemukkaasti kollin kipittäessä kohti kotiaan.

– Äiti, mitä ne kissat oikein tekivät? Kivi kysyi.

– Ne tekivät pentuja.

– Voivatko mieskissatkin saada yhdessä pentuja? Kivi kysyi.

– Kassu taitaa ollakin tyttökissa.

– Oi, kuinka kivaa! Tuleeko meille ihania pikkuisia kissanpentuja? Suvituuli huudahti.

– Jos oikein huonosti käy, niin tulee, Johanna sanoi.

– Jes jes jes! Kivi kiljui riemusta.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus. Kissan tiineysaika oli noin kuusikymmentäviisi vuorokautta. Heidän Kreikan-matkansa alkuun oli suurin piirtein kaksi kuukautta. Kissa synnyttäisi pentunsa juuri heidän lomamatkansa aikana. Eivät he voisi jättää kissaa yksin kotiin sellaiseen aikaan, synnyttämään ilman apua ja valvontaa ensimmäistä kertaa.

Johanna katseli, kuinka Kassu istui maassa ja nuoli takapuoltaan toinen takajalka sojottaen antennina kohti taivasta. Rietas narttu vaikutti oikein tyytyväiseltä. Johanna otti sen syliinsä ja alkoi puristella sen mahaa, kuin olisi sillä toimenpiteellä saanut vieraan kollin ei-toivotut tuliaiset pusertumaan ulos Kassusta. Kassu älähti vastaan, kierähti ja pyörähti irti Johannan näpeistä. Se halusi nautiskella yllättävän kevätrakkauden hehkuvasta jälkilämmöstä kaikessa rauhassa.

He palasivat etupihalle ruokapöydän ääreen. Rane jo herkutteli grillivartailla täyttä päätä, mutta Johanna oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt ensiksi edes syömään. Lapset ottivat liha- ja kalavartaat, mutta Johanna ei pystynyt kuin nävertämään vähän salaattia ja juomaan ison siemaisun punaviiniä.

– No? Rane kysyi. – Oli se karmea metakka. Kissatko siellä tappelivat?

– Eivät ne tapelleet. Ne tekivät rakkautta.

– Mitä? Meidän Kassuko? Sen kollin kanssa? Eikö Kassu olekaan kollikissa?

– Ilmeisesti ei ole.

– Sitähän minä aina ajattelin, kun se katseli niin usein eteisessä peilikuvaansa. Eivät kollit ole niin kiinnostuneita pärstäkuvastaan.

– Heh-heh, Johanna naurahti ilottomasti. – Oikeasti tämä on paha juttu. Paha, paha juttu.

– Hei, ei se kuule ole mikään katastrofi, jos nyt yksi kissa sattuu paukahtamaan paksuksi. Tapahtuuhan sitä maailmassa tämän tästä.

Ruoat olivat liian herkullisia jätettäväksi jäähtymään. Johanna otti ensiksi lohivartaan ja sen jälkeen vielä lihavartaan. Viininlehtikääryleiden maku sai hänet huokaisemaan. Ehkä Rane oli oikeassa, ei kai tämä ollut maailmanloppu. Pikemminkin uuden elämän alku. Ehkä noin kuuden tai kahdeksan.

Kivi ja Suvituuli söivät itsensä kylläisiksi ja kantoivat astiansa sisälle keittiöön. Sen jälkeen he söivät vielä vähän munkkeja ja joivat simaa. Sitten he menivät pomppimaan trampoliinille. Johannaa ihmetytti, miksi lapset eivät tuntuneet tarvitsevan koskaan ruokalepoa, vaikka heidän vatsansa olisi ollut kuinka täynnä. Jos Johanna olisi mennyt trampoliinille hyppimään, siitä olisi seurannut sotkua.

– Kop, kop! Katariina huusi aidan takaa.

– Tulkaahan peremmälle, Johanna vastasi.

Katariina ja hänen miehensä Osku tulivat portista heidän pihalleen. Laurilat olivat hauska pariskunta, joiden seurassa Rantaset olivat istuneet useita kesäiltoja. Osku myi kodinkoneita ja Katariina oli vanhainkodilla töissä. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet viiden viimeisen vuoden aikana pois kotoa ja he asuivat nyt kahdestaan isoa taloaan. Heillä oli ollut jonkin aikaa tyhjän pesän haikeus, mutta kun siitä oli selvitty, he nauttivat täysillä elämästään. Heidän lapsensa opiskelivat Helsingissä ja Porissa, joten eivät he olleet maailmasta pihalle menneet, vaan kävivät kotona aina silloin tällöin. Eivät he kuitenkaan tulleet kotiin vappuaattona, sehän oli selvä.

Laurilat toivat mukanaan pullon kuohuvaa ja istuivat alas pöytään. Johanna kertoi heille oitis, mitä dramaattista äsken oli tapahtunut, ja he ryhtyivät yhdessä puntaroimaan kissaongelmaa.

– Mitä luulette, voiko kissoille tehdä aborttia? Johanna mietti.

– Muistan, että kerran yksi minun ystävättäreni vei tyttökissansa steriloitavaksi, Katariina sanoi. – Kun homma oli ohi, lääkäri oli sanonut, että kissalla oli ollut kohdussaan sikiöt. Lääkäri oli poistanut ne kohdun mukana. Eli senhän Kassullekin ehkä voisi tehdä.

– Niin. Mutta on sekin niin julmaa. Kissaraukka luulee onnessaan, että se saa tehdä ensimmäiset pentunsa, valmistelee pesäkoloaan ja täyttyy äidillisistä ajatuksista, ja sitten julma ja itsekäs ihminen päättää, että tehdäänkin sille nips-naps. Eikä kissa saa eläissään kokea äitiyden onnea, Johanna maalaili.

– Tää mun likkakaverikin suri jälkikäteen sitä, että oli teettänyt kissalleen steriloinnin, Katariina huomautti.

– Mutta hänhän ei tiennyt silloin, että kissa vartosi.

– No se olikin hänelle ainoa lohdutus ja puolustus.

– Tiedättekö, mahtaakohan kissoille olla katumuspillereitä niin kuin naisille? Jälkiehkäisyä? Johanna kysyi.

– Minulla on, Rane hihkaisi. – .22-kaliiperisia, täysi lippaallinen ja vielä kymmenen laatikollista lisää.

– Rane, älä viitsi! Sä oot ihan kauhee, Johanna siunaili miehensä raadollisuutta.

– On teillä ongelmat, Osku nauroi. – Kenen kissa se vieras kolli muuten oli?

– Kai se on noiden Tirkkosten, Johanna veikkasi. – Ne, jotka asuvat siinä keltaisessa talossa Ketomaantien alkupäässä, tunnetteko? Niiden pihassa mä olen joskus nähnyt sen saman kissan.

– No jos otetaan tähän tällainen miesnäkökulma, niin voisiko kollin omistajan velvoittamaan maksamaan pennuista ruokkoa? Osku sanoi. – Vaikka kymppi per pentu per kuukausi?

Rane räjähti nauramaan.

”Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja?” Rane nauroi.

– Tirkkosen Antero on aika iso mies. Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja? Rane nauroi. – Voi tulla kengänkuva persuksiin tai nyrkinkuva naamatauluun.

– Te laskette leikkiä vakavalla asialla, Johanna tuiskahti. – Helppo se teidän on sanoa, mutta muistutan vain Rane, että koskee tämä asia sinuakin.

– Miten niin? Tuleeko minusta nyt vaari?

– Meidän Kreikan-matkasuunnitelmat menevät mönkään.

– Auts, Rane kiljaisi, mutta ei näyttänyt siltä, että olisi ollut kauhean pahoillaan. Tai ollenkaan. Johanna näki, että Ranen silmiin syttyi suorastaan kirkasvalolamppu, kun hän tajusi välttyvänsä tällä tavoin makaamasta viikon päivät hikisellä ja hiekkaisella aurinkopedillä mielestään liian kuumassa. Senkin ajan hän voisi hikoilla kaivurinsa ohjaamossa.

– Hyvä, Kassu! Rane hihkaisi.

Johanna oli maksanut perheen Kreikan-matkasta vasta ennakkovarausmaksun. Loppusumma erääntyisi maksettavaksi kuukautta ennen lähtöpäivää eli 2.6. Siihen asti heillä olisi aikaa miettiä, mikä olisi paras ratkaisu kissakysymykseen.

Kassu istui aidantolpalla ja nuoli hartaudella ilta-auringossa turkkiaan. Sitä ei näyttänyt huolettavan ollenkaan asia, joka vaivasi sen omistajia tai siis sen palvelijoita: Oliko se paksuna vai ei? Pääsisivätkö Rantaset Rodokselle ja Falirákin kylän hiekkarannalle all inclusive -lomalle vai eivät?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Yksi aikansa suosituimmista komediasarjoista teki Patricia Routledgestä supertähden.

Rakastettavan raivostuttava kotirouva Hyacinth Bucket (Patricia Routledge) palaa jälleen ruutuun, kun TV1 esittää Pokka pitää -sarjan alusta lähtien.

Pokka pitää (Keeping up Appearances) oli yksi aikansa suosituimpia komediasarjoja. BBC:n tuottamaa brittisarjaa esitettiin vuosina 1990–1995. Roy Clarke käsikirjoitti yhteensä 44 jaksoa, ja rakastettua klassikkosarjaa on nähty jo useasti aiemminkin Suomessa toiveuusintoina.

Sarjassa seurataan hienostelevan Hyacinth Bucketin pyrkimyksiä päästä kaikin keinoin yläluokan suosioon. Hyacinth puhuu korostetun hienostelevasti, ylpeilee hienoilla tuttavillaan, vaatii erityiskohtelua sekä pukeutuu sävy sävyyn. Hän pitää kotinsa äärimmäisen siistinä ja järjestää teekutsuja ja kynttiläillallisia, joita muut salaa kammoavat.

Päällepäsmärinä Hyacinth ei ota muiden mielipiteitä lainkaan huomioon, eikä kestä itseensä kohdistuvaa arvostelua. Bucket-sukunimi (suom. ämpäri) on Hyacintin mielestä liian rahvas, joten hän vaatii ihmisiä lausumaan sen ranskalaisittain bukée.

Muu perhe, etenkin, saa kärsiä rouvan päähänpistoista – ja rouva perheestään.

Bucketin perheeseen kuuluvat hissukka aviomies Richard (Clive Swift), visusti poissa pysyvä poika Sheridan, aivan liian rahvaanomaiset siskot Daisy (Judy Cornwell) ja Rose (Shirley Stelfox), Daisyn veltto aviomies Onslow (Geoffrey Hughes) sekä dementoitunut isä-Bucket (George Webb). Hyacinth piinaa vaatimuksillaan myös naapurin Elizabethin (Josephine Tewson) ja hänen eronnutta veljeään Emmettiä (David Griffin), jotka tekevät kaikkensa välttääkseen kohtaamasta tätä täydellisyydentavoittelijaa.

Pokka pitää on BBC:n kaikkien aikojen myydyin sarja. Se oli myös erityisen suosittu Pohjoismaissa. Suomessa Patricia Routledge palkittiin vuoden ulkomaisena tv-kasvona Telvis-gaalassa 2001.

Sarja teki Routledgestä supertähden, mutta hän oli menestynyt näyttelijä jo ennen ohjelmaa. Hänet oli palkittu lukuisilla arvostetuilla teatterialan palkinnoilla. Sarjan lopetettiin kesken huippuvuosien, koska Routledge ei halunnut enää jatkaa Hyacinthin roolissa. Tämän jälkeen Routledge esitti nimiroolia etsiväsarjassa Hetty ratkaisee, jota tehtiin 1995–1999. 87-vuotias Routledge on tehnyt yhä teatterirooleja viime vuosina.

Pokka pitää Yle TV1 la 18.15.