Venäjän tunnetuin suomalainen Ville Haapasalo ei suosittele näyttelijän ammattia lapsilleen.

Vaikka vain katsoo sivusta elokuvatähti Ville Haapasalon menoa, alkaa syke kohota. Mies tekee ympäripyöreitä työpäiviä, nukkuu lentokoneessa, ravaa haastattelusta toiseen ja piipahtaa välillä hymyilemässä punaisella matolla Venäjällä.
Pietarissa näyttelijäksi kouluttautunut Ville on tottunut siihen, että itänaapurissa näyttelijän työ on showbisnestä limusiiniajeluineen ja seurapiirijuhlineen. Viimeksi hänen olisi pitänyt matkustaa 62 kaupunkiin mainostamaan venäläistä romanttista komediaa Rakkautta suuressa kaupungissa.
– En jaksanut olla mukana koko matkaa, kävin vain viidessätoista kaupungissa. Saavat nuoret juosta, 38-vuotias näyttelijä huokaa.

Venäjällä Ville nauttii sen sortin kansansuosiota, että kassajonossa fanit valokuvaavat hänen ostoksiaan. Tähteydellä on myös kääntöpuolensa: viime aikoina suomalaisnäyttelijä on noussut Venäjällä kohuotsikoihin yksityiselämänsä vuoksi. Paikalliset lehdet ovat väittäneet, että naimisissa olevalla Villellä olisi Venäjällä toinen nainen ja lapsi.
Ville kuittaa juoruilun osana venäläistä showbisnestä.
– Ei se minua hirveästi hetkauta, mutta läheisten takia se on inhottavaa. Nykyään kuka tahansa voi kirjoittaa
netissä mitä tahansa. Olen jo haudannut yhden ystävän ja kollegan, joka ei sitä kestänyt, näyttelijä sanoo vakavana.

Taannoin Ville sai otollisen tilaisuuden vetäytyä seurapiireistä ja sulkea kaikki viisi kännykkäänsä, kun hän oli kuvaamassa Suomessa esitettävää tv-sarjaa Venäjän halki 30 päivässä. Sitä tehdessään mies matkusti junalla Moskovasta Vladivostokiin, haaksirikkoutui Volgalla, perehtyi paikalliseen saunakulttuuriin, tutustui shamaaniin ja mitteli painijalegenda Aleksander Karelinin kanssa. Vaiheikas matka päättyi kyyneliin Japaninmeren äärellä.
– Olimme liikkuneet spontaanisti ja kuvanneet ympäri vuorokauden. Reissun päättyessä tuli hullu tunne, että nyt tämä matka on tosiaan tehty.
Vähintään yhtä hullu on ollut Ville Haapasalon matka kansantanssia harrastaneesta hollolalaispojasta Venäjän tunnetuimmaksi suomalaiseksi. Toimittajille näyttelijä on kertonut legendaa, jonka mukaan hän päätyi Venäjälle noustuaan vahingossa väärään junaan. Ammattinäyttelijä tietää, että toisinaan tarinat ovat totuutta kiinnostavampia.
– Matka on ollut pitkä, mutta Siperia opettaa, Ville sanoo.

Kupongilla kylläiseksi

”Jo lapsena tiesin, että haluan ulkomaille opiskelemaan. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin lähdössä Lontooseen teatterikoulun pääsykokeisiin, kun eräs perhetuttu sanoi: ’Miksi sä niin kauas lähdet, lähde Leningradiin, se on paljon lähempänä.’
Venäjä – silloinen Neuvostoliitto – oli minulle täysi mysteeri. Junassa opettelin sanakirjasta kaksi sanaa: da ja njet. Aika pitkälle niillä pärjäsi.

Pääsin opiskelemaan venäläiseen teatterikouluun, jonka nimi on nykyään Pietarin teatteritaiteiden akatemia. Se oli rankka nelivuotinen koulu, opetusta oli seitsemänä päivänä viikossa 14–16 tuntia päivässä. Näyttelijän täytyy harjoittaa oman kehon hallintaa ja liikekieltä, sen vuoksi jouduin jopa treenaamaan balettia. Ex-jääkiekkoilijana olin suhteellisen isokokoinen kaveri, mutta ei auttanut muu kuin vetää trikoot päälle ja tohvelit jalkaan.
Koulussa meininki oli hyvin autoritääristä, opettajia teititeltiin ja minutkin heitettiin ulos monta kertaa. Seisoin opettajien ikkunan alla ja pyytelin anteeksi sitä, että olin niin huono ihminen ja huono näyttelijä. Koulun sisäpihalla hoilasimme kurssikavereiden kanssa lauluja omasta huonoudestamme.
Vuoden 1991 aikana Neuvostoliitto oli hajoamispisteessä ja kaikkialla vallitsi täysi sekasorto. Ruoka oli kortilla, jokaiselle kansalaiselle oli määrätty tietty kuukausiannos: kilo jauhoja, 300 grammaa voita. Sain teatterikoulusta kupongin, jonka avulla sai kaupasta ruokaa, jos sitä jostakin löytyi. Olin 19-vuotias ja tottunut hakemaan ruokani lähikaupasta. Elämäni ensimmäisen mannapuuron tein Neuvostoliitossa. Kun tuosta ajasta on selvinnyt, selviää mistä tahansa.

Kaduilla oli vaarallista, miliisi ei saanut liikkua ulkona yhdeksän jälkeen illalla. Ensimmäisenä opiskeluvuonna minut ryöstettiin ja piestiin yhdeksän kertaa. Pääkatu Nevskillä jouduin keskellä kirkasta päivää aseellisen ryöstön kohteeksi, eikä yksikään ihminen edes kääntynyt katsomaan.
Kerran heräsin Mustaltamereltä ilman papereita ja passeja, ylläni vain verkkarit ja T-paita. Kokonainen junavaunullinen ihmisiä oli tainnutettu
tyrmäystipoilla ja ryöstetty.
Hetkittäin tuli mieleen, olisiko Lontoo sittenkin ollut parempi paikka opiskella. Seisoin ainakin kymmenen kertaa asemalaiturilla tavaroitteni kanssa mutten ikinä noussut junaan. Niinhän sitä sanotaan, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.

Raivo teki kuuluisaksi

Oli kova prosessi irtautua kotoa ja kasvaa mieheksi maassa, jossa ei osannut kieltä eikä tuntenut aluksi yhtä ainoata ihmistä. Olen oppinut puhumaan venäjää käytännön tilanteissa, en osaa kirjoittaa sitä enkä vieläkään ymmärrä kieliopista mitään. Teatterikoulussa opeteltiin lausumaan venäjän kielen suhuäänteitä, se kuului näyttelijäntyön koulutukseen.
Viimeisinä päivinä ennen valmistumista riitaannuin yhden opettajan kanssa ja lähdin kävelemään koulusta. En ole vieläkään hakenut diplomiani. Eipä se ole haitannut, eihän sitä paperilla näytellä.

Veikkaan, että Venäjällä kilpailu rooleista on vielä kovempaa kuin Suomessa. Jos yhdeltä kurssilta valmistuu vuodessa 18 näyttelijää, niistä ehkä kahdesta tulee oikeita näyttelijöitä. Pelkkä koulutus ei vielä takaa työpaikkaa.
Kun venäläinen elokuva oli todellisessa kriisissä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, tein töitä jopa ilmaiseksi luodakseni uraa. Pinnalle ja otsikoihin on helppo päästä, mutta vaatii paljon duunia, jotta pääsee tekemään oikeasti mielekkäitä asioita.
En ole eläissäni pelännyt haasteita. Olen varma siitä, että jos ihminen on valmis ottamaan vastaan, silloin hän myös löytää elämäänsä kiinnostavia asioita. Opiskelujeni loppuvaiheessa sain sattumalta roolin venäläisestä komediasta Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia, jossa näyttelin suomalaista Raivoa. Yritin sanoa ohjaajalle, että Raivo ei ole suomalainen nimi, mutta hän väitti tavanneensa sennimisen suomalaisen. Jatko-osassa nimi vaihtui sentään Raimoksi.
Metsästyskomediasta tuli ehkä Venäjän katsotuin elokuva. Olin nuori, 23-vuotias, ihmiset juoksivat kadulla perässä ja repivät vaatteita. Aluksi se ahdisti suunnattomasti.
Kun lopulta tajusin, että tämä on osa minun työtäni, elämästä tuli paljon helpompaa. Jos en halua, että ihmiset ottavat kuvia, en mene ulos. En voi sanoa nimikirjoitusta pyytäville ihmisille: ’Mene pois, mä en halua nähdä sua.’ Ne ihmiset maksavat minun palkkani.

Elämää ilmassa

Valmistumisen jälkeen olin todella väsynyt taiteen tekemiseen, taidetta tuli korvistakin ulos. Pelästyin myös hysteeristä suosiota, jota metsästyskomedia toi mukanaan. Menestys voi nousta helposti päähän, mutta onneksi vanhemmat kollegani sanoivat minulle, että ’istu perseelles ja oo hiljaa’.
En koskaan ajatellut luoda uraa Venäjällä. Koulun päättymisen jälkeen lähdin näyttelemään Lahteen Teatteri Vanhaan Jukoon. Sitten lipsahdin, kun tuttu ohjaaja Venäjältä soitti ja tarjosi roolia elokuvassa Kalastuksen kansallisia erikoisuuksia. Siitä se taas lähti.
2000-luvun alussa vaihdoin tietoisesti imagoani Venäjällä. Minut oli totuttu näkemään lähinnä komedioissa ja puskafarsseissa, ja leimauduin kyseisten elokuvien näyttelijäksi. Käännekohta oli Käki-elokuva, jonka ansiosta sain Venäjän valtiontaiteilijan nimikkeen. On hienoa saada huomionosoitusta siitä, mitä tekee, mutta ei palkinnoilla ole minulle suurta merkitystä. Tärkeämpänä pidän sitä, jos joku juoksee kadulla perään ja kiittää elokuvasta.

Nykyään työskentelen freelancerina ja olen aika hyvässä tilanteessa. Voin valita agenttien lähettämistä käsikirjoituksista ne työt, jotka teen. Tähän asemaan pääseminen on vaatinut paljon uhrauksia, paljon matkustelua ja työtä.
Toisinaan joudun lentämään viikossa 30 000 lentokilometriä, neljä tai viisi lentoa päivässä. Sen jälkeen perse tietää istuneensa. Vastikään tein samaan aikaan elokuvia Portugalissa, Tšekeissä ja Siperiassa. Kolmeen ja puoleen viikkoon en nähnyt sänkyä. Vietin kaikki yöt lentokoneessa, matkustin ympäriinsä kuudella välilaskulla. Lopulta en enää tiennyt, mihin olin menossa. Lentokentällä läväytin liput tiskille ja kysyin henkilökunnalta apua.
Pari vuotta sitten minut vietiin Itävallassa ambulanssilla sairaalaan työstressin vuoksi. Takana oli liian vähän unta ja liikaa matkustelua. Se oli jonkinlainen paniikkikohtaus, verenpaine nousi niin korkealle, että elimistö ei enää kestänyt sitä. Voimat loppuivat. Se hätkähdytti, pelästyin ihan oikeasti. Pitkiin työpäiviin ei hirveästi mahdu liikuntaa eikä ehdi syömään terveellisesti. Totuus on, että ei sitä enää jaksa niin kuin ennen.

Takarivin pojasta tähdeksi

Minun mielestäni jokaisesta ihmisestä voi tulla näyttelijä, kysymys on vain tahdosta ja tekemisestä. Ehkä ulospäinsuuntautuneisuudesta on apua, vaikka tiedän myös monia sulkeutuneita ihmisiä, jotka ovat loistavia näyttelijöitä.
Olin nuorena hyvin aktiivinen, harrastin kaikkea mitä vain oli tarjolla: pelasin jääkiekkoa, uin, potkin palloa, harrastin kansantanssia ja teatteria. Kerran jonkin ulkoilmaesityksen jälkeen paikallislehden valokuvaaja tuli sanomaan minulle: ’Kai sä tiedät, että on olemassa sellainen ammatti kuin näyttelijä. Sitä voi tehdä työkseen.’ Silloin tiesin, mikä minusta tulee isona.
Kaksitoistavuotiaana haaveilin, että viettäisin kesät näyttelijänä Hollywoodissa ja pelaisin talvet jääkiekkoa NHL:ssä. Kumpikaan ei toteutunut, mutta näyttelijäksi kuitenkin ryhdyin. Takarivissä koulun penkillä kehitin itselleni nimikirjoituksen, joka on yhä käytössä.
Synnyin ja kasvoin Hollolassa ja vietin paljon kesiä maalla. Jo lapsena näin kuitenkin paljon maailmaa, kun matkustelimme perheen ja kansantanssiporukan kanssa. Vieraiden paikkojen näkeminen avartaa maailmankatsomusta. Tärkeimpiä kotona oppimiani arvoja ovat suvaitsevaisuus, erilaisuuden arvostaminen ja sosiaalisuus. Myös työn kunnioittaminen on kotoa peräisin.

Kotoa saadut perusarvot vaikuttavat siihen, millainen olen isänä, mutta toki siihen vaikuttaa myös se, että olen kasvanut maailmalla. Isäksi tuleminen on iso asia ihmisen elämässä. Lasten saamiseen loppuu se aikakausi, kun on vastuussa vain itsestään.
En suosittele näyttelijän ammattia omille lapsilleni, tehkööt jotakin muuta työtä. Tämä on rankka ammatti, itsensä läpilyöminen on vaikeaa. On paljon mukavampia ja helpompiakin teitä. Showbisnes on raakaa, olen nähnyt monen kollegan kaatuvan.
Näyttelijän ammattiin kuuluu myös julkista arvostelua. Otsikoissa ei koskaan lue: ’Matti on tänään lakaissut kadun huonosti!’ Mutta näyttelijän työssä pitää olla vahva kestääkseen sontaa, jota valuu niskaan.

Nelikymppisenä risujen kerääjäksi

Sinä päivänä kun näyttelijän työ ei ole enää mielekästä, lopetan sen välittömästi. Glamour on tästä työstä kadonnut aikoja sitten. Vaikka bileissä olisi presidentti ja 600 kuvaajaa, pidän tätä tavallisena työnä muiden joukossa. Tämä ei ole minulle mikään kutsumusammatti.
Näyttelijänä olen nähnyt paljon. Voisin jäädä nelikymppisenä eläkkeelle, sillä ei tätä hirveän paljon kauempaa jaksa. Lentokilometrit rupeavat olemaan täynnä. Jossakin vaiheessa täytyy katkaista tämä loputon meneminen ja tuleminen.
Mietin aktiivisesti, mitä muuta työtä haluaisin tehdä. Se voi olla vaikka risujen keräämistä metsästä, jos se tuntuu minusta mielekkäältä.

Haaveita on paljon: haluaisin metsuriksi ja muurariksi, haluaisin taidemaalariksi, vaikka en osaa maalata, ja kuvanveistäjäksi, vaikka en osaa veistää. Minulla on firma, joka tekee mainoksia, ja olen myös tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvia. Tuo kaikki tuntuu kuitenkin siltä kuin siirtyisi vain kameran edestä kameran taakse, ojasta allikkoon.
Venäjällä minulla on eräänlainen ’kundi maalta’ -imago. Olen tavallinen häiskä, joka ajaa fillarilla Moskovassa. Jos johonkin pitää mennä limusiinilla, hyppään mieluummin vanhaan Volgaan. Voin helposti ilmestyä ryysyissä juhliin – ihmiset sanovat, että ’tuo on se ulkomaalainen’.
Seurapiirijuhlissa kaikki juovat samppanjaa sliipatut puvut päällä, mutta minä olen alusta asti luonut erilaista julkisuuskuvaa. Kaikki haluavat olla komeita ja nättejä, minä en.”

Kaksi vuotta sitten avioitunut pariskunta ilmoitti tänään erostaan. Sinä aikana Lauri teki kansainvälisen läpimurron mutta jättäytyi sitten musiikkibisneksessä taka-alalle. Paulasta taas kasvoi yksi Suomen kysytyimmistä esiintyjistä.

Muusikkopariskunta Paula Vesala, 34, ja Lauri Ylönen, 37, ilmoitti tänään, että he ovat päättänet erota.

– Olemme yhdessä tehneet surullisen mutta vääjäämättömän päätöksen erota. Eroon ei liity mitään draamaa tai yllättäviä käänteitä, vaan pitkä parisuhde tuli päätökseensä, kaksikko kertoi Iltalehdelle lähettämässään viestissä.

Aivan kuten Angelina Jolie ja Brad Pitt, Paula ja Lauri olivat yhdessä 10 vuotta ennen kuin sinetöivät suhteensa vihkivalalla. Kaksikko meni naimisiin Las Vegasissa loppuvuodesta 2014.

Pitkän suhteen aikana parille syntyi Julius-poika vuonna 2008. Mutta myös molempien uralla on ehtinyt tapahtua paljon.

2003

Kuvat: handout
Kuvat: handout

Paula ja Lauri alkoivat seurustella 2000-luvun alkupuolella. Tuolloin Laurin bändi The Rasmus oli ollut jo vuosia yksi Suomen menestyneimpiä yhtyeitä. Vuonna 2003 Laurilla meni lujaa, kun Rasmus teki kansainvälisen läpimurtonsa albumillaan Dead Letters. Samoihin aikoihin Paula karisti yltään Popstars-leiman perustamalla Mira Luodin kanssa PMMP-yhteen. Heidän kesähittinsä Rusketusraidat oli menestys, ja debyyttialbumi Kuulkaas enot myi hyvin. Kaksikko palkittiin Emma-gaalassa vuoden tulokas -palkinnolla.

2005

Kuvat: Reuters ja Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen
Kuvat: Reuters ja Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen

Vuonna 2005 Rasmus lähti puolitoista vuotta kestänneelle kiertueelle ja keikkaili 38 maassa. Samoihin aikoihin PMMP teki todellisen läpimurtonsa Suomessa Kovemmat kädet -albumillaan. Paula ja Mira nappasivat lukuisia Emma-pystejä ja olivat vuosia yksi kysytyimmistä festariesiintyjistä.

2006

Lauri tienasi 2000-luvun puolivälissä enemmän kuin moni yritysjohtaja.

2008/2009

Kuva: Sanoma-arkisto / Juhani Niiranen
Kuva: Sanoma-arkisto / Juhani Niiranen

Paula ja Mira olivat vuosia erottamaton kaksikko, kuin kattila ja kansi. He tekivät ensimmäiset lapsensakin samaan aikaan.

Laurin elämään lapsi toi ryhtiä.

– Ennen saatoin valvoa aamuseitsemään, mutta nyt herään samaan aikaan leikkimään lapseni kanssa. Lopetin myös alkoholinkäytön. Tajusin, että on minun vastuullani hoitaa pojalleni yhtä hieno lapsuus kuin itsellänikin oli, Lauri kertoi Me Naisten haastattelussa vuonna 2010.

2010

2010-luvulla Paulan monilahjakkuus alkoi tulla ilmi. Hän teki ensimmäinen leffaroolissa Prinsessa-elokuvassa vuonna 2010. Sittemmin hän oli myös pääroolissa elokuvassa 3 Simoa.

2011

Paula ja Lauri harvinaisessa yhteiskuvassa Jussi-gaalassa vuonna 2011. Paula aloitti samana vuonna dramaturgian opinnot Teatterikorkeakoulussa.

Vuonna 2011 Paula julkaisi myös levyn viulisti Pekka Kuusiston kanssa. Lauri puolestaan julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa New Worldin.

2012

Kuva: Sanoma-arkisto / Ismo Henttonen ja handout/ Kaapo Kamu
Kuva: Sanoma-arkisto / Ismo Henttonen ja handout/ Kaapo Kamu

Rasmus ilmoitti jäävänsä pitkälle tauolle vuonna 2012. Samana vuonna Lauri ja Paula kampanjoivat ahkerasti, jotta Pekka Haavistosta olisi tullut presidentti. Vuonna 2012 ilmestyi myös PMMP:n toiseksi viimeinen albumi Rakkaudesta, mutta Paula keikkaili myös Kerkko Koskinen Kollektiivi -kokoonpanon kanssa.

2013

PMMP ilmoitti panevansa pillit pussiin ja järjesti laajan jäähyväiskiertueen.

Lauri nähtiin vuonna 2013 Idols-tuomarina. Hän julkaisi tuolloin myös toisen sooloalbuminsa.

2014

Paulan sooloalbumia alettiin odottaa kiihkesäti vuonna 2014, sen jälkeen kun hän oli hurmannut kaikki Vain elämää -ohjelmassa.

2014/2015

 

We had cool Finnish saturday at our house, Lauri & Paula and SMO ;) #korvapuusti#ilua#friends

A photo posted by JY (@yrcfinland) on

Paula ja Lauri muuttivat Los Angelesiin, kun Paula aloitti opiskelemaan näytelmäkirjoittamista UCLA:ssa.

Lue myös: Paula Vesala elämästään Los Angelesissa: "Puoli vuotta meni sumussa"

Kuva: Oikotie.fi
Kuva: Oikotie.fi

Elokuussa 2015 Lauri myi 6,5 miljoonalla perheen Helsingin Karhusaaressa sijaitsevan asunnon. Lauri suunnitteli ja rakennutti 500-neliöistä taloa vuosia.

Lue myös: Tältä näyttää Lauri Ylösen miljoonatalo

2016

Kuvat: Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen ja Jonna Öhrnberg
Kuvat: Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen ja Jonna Öhrnberg

Paulan odotettu soololevy Vesala ilmestyi viimein kesäkuussa 2016, ja albumia ylistivät niin kriitikot kuin yleisökin. Kuvassa kaksikko on Ruisrockissa, Paula esiintymässä, Lauri yleisössä.

Tällainen on Paula Vesalan sooloalbumi

Lauri on viime aikoina keskittynyt suunnittelemaan taloja. Hän saa MTV3:lle oman ohjelman. Kesäkuussa kanava tiedotti, että Lauri suunnittelee kakkoskodin perheelleen sekä talot 12 julkkikselle. Ruudussa ohjelma nähdään vuonna 2017. Lue lisää täältä.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen ei turhia mielistele, vaan sanoo suoraan. Se selviää hänen tuoreesta kirjastaan Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot.

Hiihtopiireissä Aino-Kaisa "Aikku" Saarinen tunnetaan Oikku-Aikkuna. Mutta monille muille tämän moninkertaisen MM- ja olympiamitalistin persoona on saattanut jäädä mysteeriksi. Tällä viikolla ilmestyneestä Tahto  Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -kirjasta (Teos) tulee kuitenkin selväksi, että hiihtäjää sekä rakastetaan että vihataan. Mutta kyllä Aikku osaa itsekin latoa suoraan. Poimimme Pekka Holopaisen kirjoittamasta kirjasta kaksitoista Aikun kaunistelematonta sitaattia.

 

 

 

 

 

Lue lisää: Aino-Kaisa Saarinen kirjassa pahasta välirikosta kaksossiskonsa kanssa: "Välimme eivät ole palanneet ennalleen"

 

 

 

Lue lisää: Aino-Kaisa Saarinen kirjassaan: "En ikinä, mistään olisi voinut saada parempaa ihmistä rinnalleni"

 

Lue lisää: Aino Kaisa-Saarinen kirjassaan: "Mukavia ja harmittomia maailma suosii harvemmin"

 

 

Rintasyöpää sairastava Heidi Sohlberg pelkäsi hiustenlähtöä, kunnes sen aika tuli. 

Siitä lähtien kun Heidi Sohlbergin, 35, syöpähoidot elokuussa alkoivat, hän oli jännittänyt yhtä vaihetta eniten. Kun hiukset syöpähoitojen seurauksena alkoivat lähteä, itku ei noussutkaan silmiin, vaikka Heidi oli kuvitellut niin. Hiuksia irtosi ensin harjallinen, sitten toinen ja lopulta niitä olisi voinut nyhtää tukkoina.

Heidi kokosi perheensä saman peilin eteen. Tyttäret Josefiina, 9, ja Sofia, 6, saivat sakset sekä kehotuksen naksia äidin vaalea pehko lyhyeksi. Puoliso Niklas viimeisteli siilin trimmikoneella.

”Yllättävän nopeasti tunnelma vaihtui nauruksi.”

– Odotin, että hiusten menettäminen olisi ollut kovempi paikka, mutta yllättävän nopeasti tunnelma vaihtui nauruksi. Varsinkin kun tytöt olivat saksineet pääni näyttämään variksenpelättimeltä, ei siinä kellään pitänyt pokka, Heidi kertoo.

– Parin päivän ajan säikähdin omaa peilikuvaani, mutta sitten silmä jo tottui uuteen lookiin.

Lue myös! Niklas-puolison sanat auttavat Heidi Sohlbergia pahimman yli: ”Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin parantua”

Sairaus ei vähennä naisellisuutta

Leikkaus ja hoidot muuttavat kehoa. Kokemus siitä, ettei kroppaa voikaan täysin hallita, on ollut Heidille tähän asti toipumisessa vaikeinta.

– Kun kortisoni turvottaa ja paikkoja kolottaa, keho tuntuu vieraalta. Turhamaisuus puskee pintaan, ja tuskailen vyötärölle ilmestyneitä jenkkakahvoja. Tosin ystäväni kannusti, ettei kukaan huomaa niitä, sillä kaikki kuitenkin tuijottavat kaljuani.

Kaljuaan Heidi ei ole hävennyt hetkeäkään.

– En ole missään vaiheessa tuntenut, että sairaus vaikuttaisi naisellisuuteeni.

Mitä Heidi kertoo rintasyöpäleikkauksestaan? Parantaako asenne? Lue koko haastattelu Me Naisten numerosta 39/2016!

Töiden takia näkeminen saattaa jäädä pitkäksi aikaa. – On ihanaa olla toisen kirjailijan kanssa, koska hän ymmärtää, he sanovat.

Palkittu kirjailijapariskunta Riku Korhonen ja Anna-Leena Härkönen tunnetaan lukuisista menestysromaaneistaan, ja nyt luvassa on molemmilta uusi teos. Riku Korhosen tuorein Emme enää usko pahaan julkaistiin juuri, ja Anna-Leena Härkösellä on ensi keväänä ilmestyvästä kirjastaan enää neljä lukua kirjoittamatta.

– Tein romaania käytännössä koko kevään ja kesän, pienen pätkän olimme yhdessä Hailuodossa. Väitän olevani ihan hyvä mies silloin, kun olen näkyvillä, Riku veisteli keskiviikkona helsinkiläisen ravintola Salven avajaisissa.

Hän kertoi olevansa helpottunut ja iloinen ison urakan ollessa nyt valmis.

– Luin jo ensimmäiset kritiikit, ja onneksi ne olivat hyviä. Jostain syystä arviot ovat alkaneet jännittää vasta näinä vuosina, taitaa tarkoittaa jotain keski-iän herkistymistä. En tiedä, mihin tämä vielä johtaa.

– Myös minä jännitän kritiikkejä, mutta vähemmän kuin nuorena, Anna-Leena lisäsi.

Kun pariskunta kirjoittaa, he saattavat olla pitkiäkin aikoja näkemättä toisiaan.

– Tänä kesänä emme nähneet yli kuukauteen, koska minä kirjoitin paljon deadlinen lähestyessä, Riku kertoo.

”On tärkeää, että toinen saa olla rauhassa.”

– Loppuvaiheessa tulee ikävä, mutta erossa oleminen on tarpeellista. On tärkeää, että toinen saa olla rauhassa, Anna-Leena komppaa. 

Riku arvostaa sitä, että saa lukkiutua kirjoittamaan ilman selityksiä.

– On ihanaa olla yhdessä toisen kirjailijan kanssa, koska hän ymmärtää mitä tämä työ on. Se on vapauttavaa.

Riku on jo aloittanut uuden kirjan tekemisen, vaikka tuorein romaani on vasta tullut painosta.

– Loppuvaiheessa oli niin hyvä lataus, että huomasin, etten tarvitse mitään lomaa.