Jutta Urpilainen hävisi tänään perjantaina SDP:n puheenjohtajakisan Antti Rinteelle. Lue Urpilaisen haastattelu vuodelta 2011, jolloin hän oli vielä tuore valtiovarainministeri. – Elämä on tuonut eteeni merkittäviä työtehtäviä. Aika näyttää, toteutuuko haave omasta perheestä.

Olenko minä nyt oikeassa paikassa? kurkistaa Jutta Urpilainen ovenraosta. Jutta on valtiovarainministerinä niin tuore, että kalenterikin on vielä siirtämättä vanhasta puhelimesta ­uuteen. Siksi hän suunnistaa ­vielä tapaamisesta toiseen avustajien antamien lappusten avulla.

– Nämä kansiot ovat nyt minun juttuni, Jutta selittää ja nostaa käsilaukustaan paksun pumaskan muis­tiin­panoja ja briiffejä.

Euroopan talouskriisin takia Jutta joutui aloittamaan uudessa tehtävässään ilman minkäänlaista pehmeää laskua. Heti ministeri­nimityksen jälkeen edessä olivat valtiovarainministeriön virkamiesten tiiviit preppaukset, mutta juhannuksena oli aikaa nauttia kesästä. Sen osoittavat päivettyneet kasvot ja punaisina hohkavat olkapäät.

– Juhannuksena ehdin vähän ­ottaa aurinkoakin, mutta muuten lähtö on kieltämättä ollut lentävä. Ministeriössä on moni tullut sanomaan, että en aloita helpossa tilanteessa. Opiskeltavaa on riittänyt, Jutta myöntää.

Hän harkitsi pitkään puolueensa SDP:n salkkujakoa, mutta päätös valtiovarainministeriksi ryhtymisestä syntyi lopulta helposti. Jutta tunsi, että vaikka paikka on vaikea, se on samalla sellainen, jossa voi ­oikeasti vaikuttaa. Ihan pieni seikka ei ollut sekään, että kaikki 67 valtiovarainministeriä ennen Juttaa ovat olleet miehiä.

– Jonkun oli aika murtaa tämäkin lasikatto. Meillä on ollut jo naispresidentti ja naisia pääministereinä, mutta valtiovarainministerin paikka on ollut viimeinen miehinen saareke. Taloudenhoito on kai sitten edelleenkin miesten hommaa.

Aviopuolison mielipidettä ­Jutan ei tarvinnut kysyä miettiessään ministeriksi ryhtymistä.

– Perheeni on sellainen, että se olisi tukenut minua, olisipa päätökseni ollut mikä hyvänsä. Näin isot ratkaisut on tehtävä itse, jotta on sitten sujut niiden kanssa.

Jutta on naimisissa ulkoministeriössä työskentelevän Juha Mustosen kanssa. Aviomiehellä on diplomaatin koulutus, ja valtioiden välisiä suhteita hoitavat diplomaatit työskentelevät usein ­ulkomailla. Pariskunta ei kuitenkaan ole joutunut vääntämään kättä siitä, kumman uraan panostetaan.

– Totta kai on tärkeää, että ­molemmilla on mielekästä työtä, mutta haluamme asua samassa maassa. Tosin ulkomaillekaan muutto jossain vaiheessa ei ole ­mikään poissuljettu vaihtoehto, Jutta miettii.

Toistaiseksi pari viihtyy Kokkolassa, jossa sijaitsee heidän varsinainen kotinsa. Viikot pariskunta asuu työasunnossa Helsingissä.

Vastuun Suomen taloudesta voisi kuvitella tuntuvan valtavalta taakalta. Valtiovarain­ministerin pesti on perinteisesti ollut tehtävä, jossa saa helposti kansan vihan niskaansa. ­Se ei kuitenkaan Juttaa pelota. ­Hänestä suurin haaste on nyt se, kuinka saada ihmiset ymmärtämään, miksi kipeitä ratkaisuja on joskus pakko tehdä, miksi valtion menoista täytyy säästää tai miksi tarvitaan veronkorotuksia.

– Olen miettinyt, kuinka löytää ne oikeat sanat ja perusteet. Mutta nämäkin tehtävät ovat ihmisen ­kokoisia ja ihmiset ovat niitä ­ennen minuakin hoitaneet. ­Kova kritiikki on minulle tuttua jo puolueen puheenjohtajan tehtävistä, sen kyllä kestän, Jutta sanoo.

Monen muun poliitikon ­tavoin Jutta on saanut huomata, että ­samalla kun tehtävien vaatimus­taso kasvaa, kasvaa myös mahdol­lisuus joutua milloin ­tahansa ­televisiokameroiden eteen. Ministeri tai puolueen ­puheenjohtaja ei voi lähteä töihin virttyneessä ­villapaidassa tai meikittömänä.

Tai voi, mutta Jutta ei halua. Sen sijaan hän herää sen verran ajoissa, että ehtii laittaa lämpörullat.

– Jos lähden ponnarissa, selviän liikkeelle puolessa tunnissa, hän kertoo aamurutiineistaan.

Jutalla on apunaan myös ystävä, joka valitsee hänelle vaatteita ja antaa pukeutumisvinkkejä. Kaikki miespoliitikot eivät moista ­oikein ymmärrä.

– Mies selviää kolmella erilai­sella puvulla, mutta jos naisella on vain kolme vaatekertaa, siitä tulee taatusti sanomista. Mutta tuohonkin olen jo tottunut, Jutta hymähtää.

Työvaatimusten entisestään kasvaessa Jutta on erityisen onnellinen hyvistä unenlahjoistaan. Viime viikkoina unet ovat jääneet muutamaan tuntiin, mutta muuten hän nukkuu edelleen yönsä hyvin.

– Kun väsymys käy ylivoimaiseksi, pystyn ottamaan nokkaunet vaikka virka-auton ­takapenkillä. 

Sisarukset

Minulla on yksi veli ja kaksi siskoa. He ovat tietysti tunteneet ­minut koko elämänsä ja he hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen. Se on tuntunut erityisen ­hyvältä juuri tänä keväänä. Sisaruus on minulle tärkeä voimavara.

Olen perheen esikoinen, ja nuorin siskoistani on minua viisitoista vuotta nuorempi. Kun hän syntyi, hoidin häntä kuin omaa lastani ja kuljetin mukanani.

Äitini ja isäni aloittivat perheen perustamisen hyvin nuorena; isovanhempani olivat hädin tuskin nelikymppisiä, kun vanhempani saivat minut. Lasken myös kaikki isovanhempani perheeseeni, sillä he ovat minulle edelleen hyvin ­läheisiä. Lapsena liikuimme paljon heidän kanssaan ja heitä luultiin usein vanhemmiksemme.

Osa sisaruksistani asuu Kokkolassa, osa Helsingissä. Joulut ja ­juhannukset vietämme perinteisesti yhdessä, mutta yritämme ­kokoontua yhteen myös viikonloppuisin joko Helsinkiin tai Kokkolaan. Syömme hyvin ja pelaamme lautapelejä tai pidroa, Kokkolassa suosittua korttipeliä. Uusillekin ystäville opetamme aina, miten pidroa pelataan. Se on tapa päästä lähelle kokkolalaista sielunmaisemaa.

Poliitikko-Jutta ja koti-Jutta ovat aika samanlaisia, mutta kotona en kuitenkaan käyttäydy kuin puheenjohtaja. Kotioloissa ei ole johtajia eikä johdettavia. Tosin ­välillä minun on vaikea muistaa, ettei nuorin siskoni ole enää ­mikään pikkutyttö, vaan tasa­veroinen aikuinen nainen... Riitelen sisarusteni kanssa vain harvoin, mutta ydinvoima on aihe, josta saamme helposti aikaiseksi mohovan keskustelun.

Minulla on jo pitkään ollut haave omasta perheestä, mutta elämä on tuonut eteeni niin merkittäviä työtehtäviä, ettei lapsille ole ollut vielä sijaa. Toive perheestä kuitenkin elää edelleen. Aika näyttää, ­toteutuuko se.

Pidän lapsista ja minulla on kahdeksan kummilastakin, kaikki rakkaita. Kun koulut nyt kesäkuussa loppuivat, lähdin vielä edellisenä yönä ajamaan Helsingistä Kokkolaan, että ehdin ­aamuksi katsomaan kummityttöni kevätjuhlaesitystä. Samalla pääsin laulamaan Suvivirren vanhaan kouluuni.

Piano

Ei mene päivääkään, ettenkö kuuntelisi musiikkia. Heti kun ­tulen kotiin, laitan stereot päälle. Aretha Franklin on erityisen ­hyvää siivousmusiikkia, ja autolla ajaessa kuuluu kuunnella radiosta suomipoppia. Väsyneenä kuuntelen klassista. Tuorein löytöni on Adele.

Pianoa olen soittanut pikku­tytöstä lähtien, rumpuja aloin soittaa vähän myöhemmin. Menin 7-vuotiaana musiikkiopistoon, mutta aluksi meillä ei ollut varaa omaan pianoon, vaan kävin naapurissa harjoittelemassa läksyjä. Kun piano sitten hankittiin, se oli ­minulle iso juttu.

Ikävöin Kokkolassa olevaa pianoani, ja olen pähkäillyt sähköpianon ostamista Helsinkiin. Koska siihen saisi kuulokkeet, voisin soitella sitä vielä myöhään illallakin naapureita häiritsemättä. Murrosiässä sanoin äidilleni, että kiroilen pianon kautta. Kun oikein jurppi, valitsin oikein haastavan kappaleen. Aikani hakattuani pianoa olo aina helpottui.

Minusta piti tulla muusikko. Minulla oli jo opiskelupaikka Helsingin konservatoriossa, mutta en lopulta heittäytynytkään muusikon uralle, vaan lähdin opiskelemaan opettajaksi. Elettiin lamavuosia ja Kokkolassa oli paljon työttömiä. Ajattelin, että opetta­jille varmasti löytyy aina töitä.

Soitan pianoa ja laulan eduskunnan Parlamenttibändissä. Kun minusta tuli ministeri, kollegat kysyivät heti, joudunko jättämään yhtyeen. En kyllä haluaisi! Aion tehdä kaikkeni, että ehtisin edelleen silloin tällöin keikoille.

Ystävät

Vanha ystäväni Kokkolasta lähetti juuri tekstarin ja kysyi, ehdinkö majoittaa heidät vai olenko nykyään liian kiireinen. Hän oli tulossa lastensa kanssa Helsinkiin. Totta kai ehdin, vastasin. Kaverit ovat minulle tukipilareita. On aina ­jotenkin puhdistavaa nähdä heitä ja puhua jostain ihan muusta kuin politiikasta: ihmissuhteista, elämästä, arjesta. Osa ystävistäni ei seuraa lainkaan politiikkaa. On terveellistä, että lähellä on sellaisiakin ihmisiä, jotka katsovat maailmaa ihan eri näkökulmasta.

Parhaan kaverini olen tuntenut tyttöajoista lähtien, mutta minulle on jäänyt hyviä ystäviä kaikista elämänvaiheista. Opettajaopinnois­tanikin on jo kuusitoista vuotta, mutta kymmenen hengen tyttö­porukkamme pitää yhä yhtä: käymme teatterissa, ulkona syömässä ja kyläilemme toistemme luona.

Ystävyys on arkensa jakamista toisen kanssa. Ystävyyden tärkein elementti on rinnalla kulkeminen, ihan vain olemassaolo. Ystävät ovat minulle myös turvaverkko; on tärkeää tietää, että jos minulla on hätä, olen surullinen tai loukattu, minulla on ihmisiä joille puhua.

Suomessa on hirveän paljon ­yksinäisiä ihmisiä ja olen pohtinut, miten heitä voisi auttaa – ­yksi­näi-­ syyttä kun ei voi poistaa lainsäädännöllä. Sosiaalisena ihmisenä ymmärrän, miten valtava merkitys ystävillä on hyvinvointiin.

Mielestäni parisuhteessakin on hyvä muistaa myös oma elämä ja omat ystävät. Silti puolisoni Juha on paitsi perheenjäseneni myös yksi parhaista ystävistäni. ­Tapa­- simme 1990-luvun lopulla, kun olimme molemmat mukana kansalaisjärjestö Allianssin toimin­nassa. Kihlauduimme lempikaupungissani New Yorkissa ja naimisiin menimme vuonna 2006. En ole halunnut tuoda miestäni julkisuuteen. Se on ollut hänen toiveensa, mutta myös minä haluan pitää liittomme vain meidän välisenä.

Zumba

Jos nykyään olen vihainen, kiskon lenkkivaatteet päälle ja lähden vaikka Töölönlahdelle juoksemaan. Kun minusta tuli kansanedustaja, päätin, että pidän urheiluharrastuksestani kiinni, vaikka se olisikin haastavaa.

Käyn kerran viikossa bodypumpissa sekä zumbassa. Zumba on ­aivan ihanaa! On mahtavaa, ­miten se saa eri-ikäiset ja -kokoiset naiset irrottelemaan keskenään. Kokkolassa käyn ihan julkisella jumppasalilla, mutta Helsingissä osallistun eduskunnan jumppiin.

Olin liikkuvainen jo lapsena. Aloitin parivuotiaana äiti–lapsi-jumpasta ja sen jälkeen kokeilin kaikenlaista yleisurheilusta uintiin ja tanssiin. Kuuluin nuorena showtanssiryhmään, ja jopa kilpailimme. Olen opiskellut myös nykytanssia.

Minun on pakko päästä liikkumaan, koska istun päivät pitkät huonossa asennossa ja syöminenkin on vähän sitä sun tätä. Kokous­pulliin ja -pasteijoihin en enää koske ja kahvin sijasta juon välillä vettä. Minulla on ollut tapana tehdä omat eväät töihin ja siitä yritän pitää kiinni jatkossakin.

Rakastan ruuanlaittoa ja sunnuntaisin on onneksi aikaa syödä hyvin, toisin kuin arkisin. Tänäänkin hotkin hernekeiton kahdeksassa minuutissa...

Sunnuntai

Muista pyhittää lepopäivä on yksi tärkeimmistä neuvoista, mitä tässä työssä täytyy muistaa. Huomasin sen joskus puheenjohtajakauden alussa, kun alkoi mennä vähän liian lujaa. Tarvitsen yhden päivän viikossa hiljentymiseen ja rauhoittumiseen. Aina en voi olla kokonaan tekemättä töitä, mutta tapaamisia tai puhetilaisuuksia yritän olla sopimatta sunnuntaiksi.

Sunnuntai on lapsesta lähtien ollut lempiviikonpäiväni. Se johtuu ehkä siitä, että vaikka kansanedustajaisäni oli paljon poissa, sunnuntaisin hän yleensä oli kotona. Vähän vanhempana taas oli ihan parasta, kun sunnuntai-iltapäivisin radiosta tuli Suomen virallinen lista ja telkkarista Beverly Hills 90120.

Olen saanut kotoa perinteisen kristillisen kasvatuksen: luin iltarukouksen, kävin pyhäkoulua ja seurakunnan kerhoa. Rippikoulun jälkeen olin pari kesää isosena. Uskonkysymykset ja hengellisyys kiinnostivat minua, ja jossain vaiheessa pohdin papinkin ammattia. Käyn kirkossa tietenkin juhlapyhinä, mutta silloin tällöin muutenkin.

Viimesyksyinen homokeskustelu sai minut tuohtumaan. Televisiokeskustelussa muutaman ihmisen mielipiteet leimasivat koko kirkon. Tunnen paljon pappeja, jotka pahoittivat mielensä homojen oikeuksien loukkaamisesta.

Kannan kaulassani aina ristiä. Se on lahja mieheltäni. Samalla se muistuttaa minulle tärkeistä kristillisistä arvoista: lähimmäisenrakkaudesta ja armosta. Yritän ­olla armollinen myös itseäni kohtaan, vaikka omien virheiden sietäminen onkin vaatinut opettelua.”

Hyvän olon valinnat

Hyvä paikka: Koti Kokkolassa.
Hyvä ruoka: Intialainen. Harjoittelen kovasti, että oppisin itsekin tekemään hyvää intialaista.
Hyvä biisi: Gloria Gaynorin I Will Survive.
Hyvä juoma: Kahvi. Sitä tulee eniten juotua.
Hyvä fiilis: Kesämökin savusaunan jälkeen.
Hyvä ihminen: Äiti Teresa.
Hyvä muisto: Viime juhannus perheen kanssa
mökillä.

Heidi Sohlbergin avoimuus sairauden suhteen ei miellytä kaikkia.

Rintasyöpää sairastava Heidi Sohlberg on raportoinut avoimesti sairastumisestaan niin Facebookissa kuin Instagramissakin. Heidi on totuttu näkemään sosiaaliseen mediaan postaamissaan kuvissa iloisen ja reippaan näköisenä, mutta viikonloppuna hän julkaisi Instagram-tilillään päivityksen, jossa kertoi viettävänsä päivän visusti vuoteessa aikakauslehtipinon kanssa.

– Näillä pääsee varmasti alkuun. Nyt oli aika kuunnella kroppaa ja olla itsekäs. Tämän päivän Sembalot jää mun osalta väliin, päivän pyhitän ihanille lehdille ja varmistan että tyyny on hyvin. Veikkaan että nukun myös muutaman tunnin päikkärit. Niskaa ja päätä juilii, aftat suussa... Heidi kuvaili oloaan ja jatkoi hiukan myöhemmin viestiketjussa:

”Tiedän että niitä pahoinvointipäiviä on vielä tulossa lukuisia, siksi nautinkin aina niistä päivistä kun voi olla jalkeilla ja tehdä välillä töitä ja urheilla.”

– Ja olenkin kiitollinen joka ikisestä kivuttomasta päivästä. Tiedän että niitä pahoinvointipäiviä on vielä tulossa lukuisia, siksi nautinkin aina niistä päivistä kun voi olla jalkeilla ja tehdä välillä töitä ja urheilla.

Kaikkia ei voi miellyttää

Viime viikolla Heidi julkaisi Instagramissa koskettavan videon, jossa hän kertoi sadoista saamistaan tsemppiviesteistä. Hän kertoi lukevansa ja säilyttävänsä kaikki viestit, vaikkei kaikkiin ehdikään vastata. Samalla hän kertoi tietävänsä, että varmasti joitakin ärsyttää hänen avoimuutensa.

– Mutta mä ite ajattelen sen niin, että mitä enemmän näistä asioista puhutaan, sitä useampaa suomalaista voidaan auttaa ajoissa, hän kertoo videolla.

Heidi kertoo olevansa kiitollinen myös suomalaiselle sairaanhoidolle sekä syöpä- ja geenitutkimukselle, joita ilman hän ei edes tietäisi sairastavansa syöpää.

Huomiohakuisuutta?

Osa ikävistä kommentoijista on ollut sitä mieltä, että Heidi haalii itselleen vain huomiota sairaudellaan. Myös Heidin taisteluhenki ja reippaus ovat herättäneet joissakin ärsytystä. Kuin vastaukseksi heille Heidi julkaisi maanantaina Instagram-tilillään englanninkielisen mietelauseen: I sometimes smile and act like nothing is wrong. It's called dealing with shit and staying strong.

Eli ”toisinaan hymyilen ja olen kuin kaikki olisi kunnossa. Sitä kutsutaan vahvana pysymiseksi.”

 

Yks sana... #kiitos 🙏🏻💕 #taistellaanyhdessä #kiitollinensiunattuonnellinen #perikseianneta #soturi #fuckcancer

A video posted by Heidi Sohlberg (@heidisohlberg) on

 

Mikko Kuustonen kertoo Yhden illan juttu -ohjelmassa, että alkoholista tuli hänelle aikoinaan ongelma salakavalasti.

Muusikko ja tv-kasvo Mikko Kuustonen kertoo Maaret Kallion Yhden illan juttu -ohjelmassa alkoholiongelmastaan.

– Siihen ei sisältynyt glamouria, eikä mitään boheemia taiteilijahommaa. Varmaan siihen sisältyi jonkin verran kivaa biletystä ja paljon hyvää: monta vuotta leppoisaa ja kivaa, ja oli se varmaan yhteisöllistäkin, Kuustonen kertoo psykoterapeutti Maaret Kalliolle. 

”Huomasin rupeavani ajattelemaan juomista vaivaannuttavan paljon.”

Kuustosen mukaan jossain vaiheessa hän alkoi puhua alkoholinkäytöstään muille, mutta moni sanoi, ettei hänellä mitään ongelmaa ole.

– Se, milloin juttu muuttui mun kohdalla ongelmaksi, tapahtui ikään kuin pään sisällä ja salakavalasti. Se johti yksinäiseen tissutteluun ja elämänpiiriin, jossa huomasin rupeavani ajattelemaan juomista vaivaannuttavan paljon.

2754012

Mikään ei tuntunut miltään

Maaret Kallio kysyy jaksossa Kuustoselta, mihin tämä oikein joi?

– Mulle yksi pelottavimpia kokemuksia omassa mielen järkkymisessä on se, kun tulee tilanne, että mikään ei enää tunnu miltään. Unelmat rupeavat häviämään tai häviää mielenkiinto ja uteliaisuus. Luulin lääkitseväni tuota oloa, mutta koin jälkikäteen, että olen pahentanut tuota kehää, Kuustonen selittää.

Yhden illan juttu keskiviikkoisin klo 21.00 Livillä. Mikko nähdään myös Vain elämää -ohjelmassa. Hänen päivänsä on 21.10.

Me Naiset ja Liv kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

Kippis

Mikko "doright" Kuustonen. Veikkaisin että suurin ongelma sinulla oli tuo doright. Näin sinut joskus kavereittesi kanssa huoltoasemalla. Taisin olla jotain kolme vee n. vuonna 79. Teitä oli siellä Dave "terävä" Lindholm, Sinä Mikko Matias "nohnoh" Kuustonen, Tommi "Aika Hyvä" tai "Niin on" Läntinen, Pelle Miljardi, jonka oikea nimi oli niin tylsä että se aiheuttaa narkolepsiaa lausuttaessa. Sinä ja Tommi mietitte, että perustaisitte tahoillanne bändit kunhan vaan keksisitte niille nimet. Taisit lausua minulle muutamaan kertaan silloin nohnoh. Löin Pelleä leukaan silloin. kaikkein oudoin muistikuva on, että 10 min myöhemmin Lemmy Kilmister oli huoltsikan pihassa, kun olin lähdössä vanhempien kanssa pois sieltä. Taisin jutskailla Lemmylle silloin, Dave tulkkasi. Siitä tuli silloin "terävä", kun se osas Lontoota. Lemmy oli herkkämies ei pitänyt yhtään, kun sanoi hänelle, että hän soittaa bassoa hassusti. Olisinko lyönyt häntäkin? Tosin vain reiteen. Leukaan en ylettynyt. Muutamaa vuotta myöhemmin taisin nähdä siluettisi Orivedellä pimeässä illassa. Jossain rokkisaaren lähellä tai sitten vähän kauempana. Siellä oli niitä retkuja, jotka meinas tehdä TV2:lle kusipää televisiosarjaa. Kerros onks tää Mikko unta? En ole ihan varma enää. Sä olet drinkkisi ansainnut. Anna mennä vaan.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen kertoo uutuuskirjassa rakastuneensa mieheensä Tom Gustafssoniin päätä pahkaa. – En ikinä, mistään, olisi voinut saada parempaa ihmistä rinnalleni.

Hiihtäjä Aino-Kaisa "Aikku" Saarinen, 37,  kertoo Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -uutuuskirjassa suhteestaan mieheensä Tom Gustafssoniin, 39,  Aikku kertoo huomanneensa entisen ammattilaiskoripalloilijan jo vuonna 2000 luentosalissa. Molemmat opiskelivat tuolloin Lahden ammattikorkeakoulussa.

– Pitkänhuiskea koripalloilija Tom Gustafsson osui viereiseen pulpettiin, ja urheilijoina löysimme heti yhteisen sävelen. Komea kaveri paljastui hyväkäytöksiseksi, älykkääksi ja analyyttiseksi, A1-luokan saaliiksi, Aikku kertoo Pekka Holopaisen kirjoittamassa kirjassa.

Aikku tiesi jo tuolloin, ettei valmistu koulusta, mutta muistaa miettineensä päänsä puhki, miten pääsisi viettämään Tomin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Hän keksi, että kopiot luentojen muistiinpanoista on helppo keino lähestyä. Aikku kun joutui olemaan paljon pois luennoilta leirien takia. Erään maajoukkueleirin jälkeen kaksikko tapasi kaakaolla.

– Siinä vierähti neljä tuntia. Lopuksi Tom kaivoi kassistaan pinon siistejä opintomuistiinpanoja, mutta kieltäydyin niistä. Kuule, ei musta tietokoneinsinööriä tule. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin oikeastaan tein vähän tikusta asiaa, halusin tutustua sinuun paremmin, Aikku sanoi.

Elämän paras päähänpisto

Aikun mukaan kaakaotreffit eivät heti johtaneet sen kummempaan. Mutta vappuna 2001 hän soitti Tomille hetken mielijohteesta.

– Se oli elämäni paras päähänpisto.

”En ole hetkeäkään ole joutunut katumaan.”

Kaksikko sopi, että he käyvät muutamilla treffeillä ja katsovat, miten suhde etenee. Ja nopeastihan se eteni. Kesällä kaksikko alkoi seurustella, ja syksyllä 2001 Aikku pakkasi kamansa vanhempiensa kotoa, ja pari muutti yhteen.

– Rakastuin Tomiin päätä pahkaa enkä hetkeäkään ole joutunut katumaan. En ikinä, mistään, olisi voinut saada parempaa ihmistä rinnalleni. Minun on turha pelata enää lottoa, sillä seitsemän oikein napsahti jo syksyllä 2001. 

Aikku ja Tom menivät naimisiin kesällä 2012. Tom on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Kuva: Sanoma-arkisto / Panu Rissanen
Aikku ja Tom menivät naimisiin kesällä 2012. Tom on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Kuva: Sanoma-arkisto / Panu Rissanen

Aikku ei katselisi sohvaperunaa

Naimisiin pari meni vuonna 2012. Aikku myöntää kirjassa, ettei välttämättä ole ollut aina helppo kumppani personaanansa, vahvan tahdon ja ammattinsa takia.

”Muista, Aikku, aina se, että minä en koe uhrautuvani tässä millään tavalla.”

Aikun mukan Tom on silti ollut hänen rinnallaan valittamatta. Tuki on ollut pyytetöntä.

– Muista, Aikku, aina se, että minä en koe uhrautuvani tässä millään tavalla. Haluan elää juuri tällaista elämää juuri sinun
kanssasi, Tom on sanonut Aikun mukaan useasti.

Tom on kulkenut Aikun mukana arvokisoissa vuosia. Tämän lisäksi Aikku arvostaa Tomissa sitä, että tämä on pitänyt itsestään huolta myös aktiiviuran jälkeen.

– Sohvaperunaa en katselisikaan, Aikku kertoo.

Aikun mukaan moni kuvittelee, että hän määrää heidän kotonaan kaapin paikan.

– Ei se todellakaan niin mene. Kovin harva tietää, miten meillä eletään, ja se sopii oikein hyvin.

Parin ensimmäinen lapsi, Amanda Ellen, syntyi toukokuussa 2016.

Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot (Teos, kirjoittanut Pekka Holopainen) ilmestyi 27.9.2016.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen kertoo Tahto-kirjassa, että hänen ja kaksossisko Maijan välit eivät ole palautuneet ennalleen keväällä 2015 tapahtuneen välirikon jälkeen.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen, 37, kertoo tällä viikolla ilmestyneessä Tahto Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -kirjassa ristiriitaisista väleistä kaksossiskoonsa Maija Saariseen. Siskosten välit katkesivat keväällä 2015, kun Aino-Kaisan hiihtoon liittyvä päätös ei miellyttänyt Maijaa.

Kaksikon hiihtoseura Lempäälän kisa tarjosi Aikulle mahdollisuutta päättää, haluaako hän tehdä hiihtäjävalinnat Kuusamon SM-kisoihin vai antaako hän seuran päättää. Maija olisi toivonut, että Aikku olisi käyttänyt hänelle tarjottua valtaa. Näin Maija olisi päässyt SM-kisojen parisprinttiin Aikun kanssa. Aikku antoi kuitenkin seuran päättää, eikä Maija tullut valituksi. Tämä oli kova paikka Maijalle.

”Välimme eivät ole palanneet ennalleen, korkeintaan jonkinlaiseen välirauhan tilaan.”

– Maija ei matkustanut Kuusamoon lainkaan, vaan mökötti kotona. Lopputulos oli ennätyksellisen pitkä ja jäätävä välirikko. Välimme eivät sittemminkään ole palanneet ennalleen, korkeintaan jonkinlaiseen välirauhan tilaan. Kaksossisko osaa halutessaan olla kylmä ja torjuva kuin mannerjää, Aikku kertoo toimittaja Pekka Holopaisen kirjoittamassa kirjassa.

Aino-Kaisa Saarinen on voittanut neljä MM-kultaa, yhden hopean ja neljä pronssia. Olympialaisista hänellä on kaksi hopeaa ja kolme pronssia. Taustalla Aikun vanhemmat vuonna 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Sirpa Räihä
Aino-Kaisa Saarinen on voittanut neljä MM-kultaa, yhden hopean ja neljä pronssia. Olympialaisista hänellä on kaksi hopeaa ja kolme pronssia. Taustalla Aikun vanhemmat vuonna 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Sirpa Räihä

Maija: Vanhemmat ovat Aikun henkilökohtainen huoltojoukko

Kirjasta selviää myös, että Maija-siskoa on kaihertanut sekin, miten paljon Aikku saa huomiota ja apua heidän vanhemmiltaan. Kaksosilla on myös kaksi isosiskoa, 10 vuotta vanhempi Terhi ja 8 vuotta vanhempi Tarja, joka asuu Tanskassa. Myös Terhi on Maijan kanssa samaa mieltä.

– Vanhemmat ovat Aikun henkilökohtainen huoltojoukko, se on jotenkin ilmiselvää, koska se on aina ollut niin. Häneltä on urheillessa jäänyt käytännön elämä kokonaan opettelematta, mikä on vähän surullista, Maija kertoo kirjassa.

Aikku ja Maija ovat aikaisemminkin puhuneet räiskyvistä väleistään. Alkuvuonna 2016 he kertoivat Me Naisten haastattelussa, että välejä ovat koetelleet kateus, erilaiset elämäntilanteet ja huippu-urheilijan itsekäs elämäntapa. Maija kertoi haastattelussa, että sai esimerkiksi lukea Aikun raskaudesta lehdestä.

Aikku ja Maija kertoivat Me Naisissa alkuvuodesta, että he olivat jo lapsena todella kilpailuhenkisiä. "Jos toinen meistä kaatui ladulla, toinen pinkoi ihan varmasti ohi", Aikku kertoi. Kuva: Milka Alanen
Aikku ja Maija kertoivat Me Naisissa alkuvuodesta, että he olivat jo lapsena todella kilpailuhenkisiä. "Jos toinen meistä kaatui ladulla, toinen pinkoi ihan varmasti ohi", Aikku kertoi. Kuva: Milka Alanen

Kirjan mukaan närää siskosten välille on aiheuttanut myös se, miten usein Aikku käy syömässä vanhempiensa luona. Siskojen mielestä Aikku aterioi vanhempien luona vuoden jokaisena päivänä. Aikun mukaan tämä on mahdotonta ihan jo teoriassakin, sillä hän on ollut pian 15 vuotta pari sataa päivää vuodessa poissa kotoa. Aikun mukaan todellinen luku on sata.

"Maija ja Terhi ovat päiväsaikaan töissä, eikä Tarjakaan oikein Tanskaan asti vellikellon soittoa kuule."

– Jos äiti kutsuu syömään hyvää ja terveellistä ruokaa, pitäisikö minun kieltäytyä, jotta siskot olisivat tyytyväisiä? Maija ja Terhi ovat päiväsaikaan töissä, eikä Tarjakaan oikein Tanskaan asti vellikellon soittoa kuule, Aikku ihmettelee.

Aikun mukaan siskot kuulemma myös paasaavat äidille, että tämän pitäisi lopettaa Aikun paapominen. Kirjan mukaan Terhi-sisko on sitä mieltä, Aikku melkeinpä käyttää hyväksi vanhempiaan.

Aikku: Kukaan ei muista, että menestykseni hedelmistä on riittänyt muillekin

Aikusta jokainen neljästä lapsesta on saanut vanhemmilta oman 25 prosenttinsa. Hän ihmettelee myös, että siskot ovat unohtaneet kaiken hyvän, mitä Aikku on muiden eteen tehnyt. Aikku luettelee kirjassa, että hän on esimerkiksi ostanut äidin ja isän keittiöön koneita ja raaka-aineita ruuanlaittoon.

– Kukaan ei näytä muistavan myöskään sitä, että menestykseni hedelmistä on kyllä riittänyt jotain aina muillekin. Kukahan maksoi tai hoiti vanhemmille ilmaiset arvokisamatkat, tai Maijalle majoituksen Falunin MM-kisoissa? Olen ajoittain ollut myös lapsista ainoa, joka ei ole tuottanut isälle ja äidille tuskaa ja murhetta, kun nyt mietin vaikka siskojeni parisuhdekuvioita, Aikku sanoo kirjassa.

Erilaisista muistoista ja näkemyksistä huolimatta Aikku kertoo kirjassa, että tietää Maijan ja Terhin rakastavan häntä – kuten hänkin heitä.

– Oveni ovat aina sepposen selällään Terhille ja Maijalle.

Lue Aikun ja Maijan yhteishaastattelu helmikuulta kokonaan täältä.

Tahto Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot (Teos, kirj. Pekka Holopainen) ilmestyi 27.9.2016.