”Lapsentekopäätöstä tehdessä pärjääminen ei pelottanut. Se oli hyvä, sillä ilman pelottomuutta tyttäreni ei olisi syntynyt”, Jani sanoo. Kuva: Milka Alanen

Uupumus vei kansanedustaja Jani Toivolan keväällä sairauslomalle jo toisen kerran. Yksi syy uupumukseen oli yksinhuoltajan arki – ja se oli myös syy toipua nopeasti.

Kansanedustaja Jani Toivola, 38, olisi halunnut puhua istuntosalissa, muttei halunnut avata suutaan.

Mitä hän täällä oikein teki? Entä jos hän sanookin jotain väärää ja mokaa?

Se oli ensimerkki, josta Jani tajusi uupumuksensa viime keväänä. Työ, joka oli viisi vuotta aiemmin tuntunut niin tärkeältä, että näyttelijä oli lähtenyt ehdolle eduskuntaan ja päässyt läpi, aiheutti nyt epävarmuutta ja pelkoa virheistä. Sanottavaa olisi ollut, mutta paikka tuntui väärältä.

Jani itki polkiessaan töistä kotiin. Kun itku tuli, hän ei oikein edes tiennyt, mikä itketti. Yöt hän valvoi. Mieleen hiipi kuolemanpelko. Pinna lyheni, ja tyttärelleenkin hän kiukustui nopeammin.

Työpaikkalääkäri rullasi tuolinsa aivan Janin eteen, katsoi silmiin ja totesi: ”ei mitään hätää”.

– Sitten hän sanoitti 15 minuuttia, miltä minusta tuntuu ja mikä minulla on. Hän otti minut heti vakavasti ja oli aivan oikeassa. Se oli tärkeää, Jani sanoo.

Jani jäi eduskuntatyöstä kahden viikon sairauslomalle. Päätökseen kärjistyi sekä oman työn kriittinen arviointi että yli kahden vuoden yksinhuoltajuus pienen tytön isänä.

– Olin uupunut vaativasta työstä, jolle en löytänyt merkitystä ja pienen lapsen yksinhuoltajuudesta. Niiden yhdistelmä vaatii paljon.

Kun Jani vielä samalla viimeisteli kirjaansa Musta tulee isona valkoinen, jossa hän käy läpi erilaisuuden kokemustaan Suomessa, tunteet kävivät hyvinkin syvissä vesissä:

Mitä jos irtisanoutuisin?

Jo toinen uupumusloma

Uupumus ei ollut Janille uutta.

Jo ensimmäisellä kaudellaan tuore kansanedustaja oli joutunut sairauslomalle samasta syystä. Elämänmuutos näyttelijästä harmaan pukumiehen rooliin oli vaikeampi kuin Jani olisi uskonut.

”Menetin persoonani yrittäessäni olla uskottava.”

– Olin ollut talossa vuoden ja yrittänyt sopeutua mahdollisimman hyvin. Pukeuduin oikein, katsoin miten muut toimivat ja yritin toimia samoin. Menetin persoonani yrittäessäni olla uskottava.

Taakkaa alkoi kertyä, kun Jani halusi auttaa kaikkia ja suhtautui kaikkiin tunteella. Jos hän halusi kerran tehdä politiikkaa inhimillisesti, hänen oli kuunneltava jokainen tarina. Ne jättivät jäljet ja tulivat uniin.

Sitten alkoi risoa se, että kaikille maailma ei näyttäytynyt samoin. Jos oli hätää ja kipeitä kokemuksia, oli myös tonnin toppatakkeja, joissa käveltiin ohi ihan vierestä. Eriarvoisuus ei tuntunut liikauttavan kaikkia.

Janille pahinta oli, kun luotto alkoi mennä paitsi omaan työhön, myös omiin arvoihin.

– Aloin miettiä, onko sitä maailmaa, johon uskoin, olemassakaan, ja muuttuuko maailma mihinkään.

Jani oli kuin piripintaan täytetty maitolasi, josta vähänkin hölskyttämällä läikkyi yli. Hän ei kyennyt keskittymään, vaan asiat tuntuivat leviävän. Siitä levottomuuden tunteesta ei saanut otetta.

Lopulta työkaveri ehdotti Janille työnohjausta. Sinne he sitten menivät yhdessä, kansanedustajat eri puolueista, ja kertoivat, mikseivät jaksa töissä.

– Oli lohduttavaa huomata, etten ollut ainoa, sillä aikuisen ihmisen on vaikea sanoa, ettei jaksa. Pelkäsin ihan kamalasti myös sitä, että julkisuudessa huomataan, että nyt se Idols-Toivola ei selviä.

– Jo silloin aloin kuitenkin miettiä, mitä vikaa tässä työssä on. En missään nimessä valita enkä uhriudu: itsehän tänne olen hakeutunut. Mutta sen sijaan, että vain toteaisimme, että työ uuvuttaa, eikö meidän pitäisi muuttaa työmme kulttuuria? Onko uupuminen vain heikkouden merkki vai olisiko myös järjestelmässä jotain vikaa? Jani miettii.

– Mitä ylipäätään kertoo yhteiskunnastamme, että kansanedustaja pelkää?

Lapsen vuoksi tasapainoon

Jo ensimmäisellä kerralla vyyhti alkoi purkautua, kun Jani oivalsi, ettei voi itse kantaa kaikkien taakkoja voidakseen kantaa itsensä. Hän muutti aikataulujaan, meni nukkumaan aiemmin, sanoi useammin ei ja livahti ihmisten tapaamisten välissä hetkeksi yksin huoneeseensa, maadoittumaan.

Kun uupumus iski nyt uudelleen, keinot sen suitsimiseksi olivat jo olemassa. Jani joogasi, teki kävelylenkkejä, luki Dalai Lamaa ja mietti, kuka hän itse on. Tilanne ei kuitenkaan ollut enää sama: nyt Jani oli tyttärensä yksinhuoltaja.

”Kyllä lapsikin reagoi, kun en voinut hyvin.”

Toisaalta juuri se lisäsi kuormitusta ja oli uupumuksen katalyytti, toisaalta lapsen vuoksi uupumuksesta oli päästävä nopeasti.

– Lapsi on peili minulle ja se, jonka kanssa näemme toisemme parhaimmillamme ja pahimmillamme. Kyllä hänkin reagoi, kun en voinut hyvin, ja minun oli etsittävä tasapainoa. Minähän olen hänet tähän maailmaan tuonut.

Jani rajasi iltojaan vieläkin tiukemmin ja päätti, että tee töitä kuin illan viikossa. Muut on pyhitetty palapeleille, kirjoille ja kikatukselle tyttären kanssa.

Se kaikki on pois kutsutilaisuuksista ja täysistunnoista, joissa saisi istua usein pitkälle iltaan, jos haluaisi. Se kuuluu työhön, mutta onko siitä hyötyä?

Samasta syystä, tasapainon hakemisesta, Jani alun perin kieltäytyi hakemasta toiselle kaudelle eduskuntaan. Kun hän oli vanhempainvapaan aikana ”kytkenyt sähköt pois päältä” ja palannut töihin paperivuorten ja järjettömän kiireen keskelle, tuntui absurdilta, etteikö olisi ollut yhtä tärkeää työntää aamupuuroa suuhun tai ehtiä päiväkotiin.

– Sitten sisuunnuin ja ajattelin, että tämä kuvio on pystyttävä järjestämään, kun niin tekevät muutkin.

Vuoden hän taas sinnitteli. Viime kevään unettomina öinä hän pyöritteli eduskunnan jättämistä oikeasti.

– Jos olisin normitöissä, olisin jo irtisanoutunut, mutta ei eduskunnasta voi. Eron anominen on ihan toisenlainen prosessi, ja rapauttaisi eduskunnan arvovaltaa, jos sieltä tempoilisi irti jokaisen syyn takia. Ja työn sisältö kiinnostaa minua edelleen, vaikka järjestelmästä en ole vakuuttunut.

Yllättävät tunteet

Lapsen tuloon liittyi monta yllätystä. Oli yllätys tai pikemminkin ihme, että Janin haave isyydestä toteutui näin. Hän ei uskaltanut uskoa siihen itsekään, mutta haaveili kyllä.

Kirjassaan Jani kertoo ensikohtaamisestaan lapsensa äidin kanssa. Hänet Jani löysi vastatessaan tuntemattoman naisen sähköpostiin. Lasta toivova nainen etsi isää, joka eläisi lapsen kanssa. Hänestä tulisi viikonloppuäiti.

Jani ja Kirsi tapasivat eduskunnassa kahvilla ja pullalla ja tunnustelivat, miten kemiat toimivat. Lapsi syntyi puolentoista vuoden kuluttua.

”En ollut valmistautunut tuntemaan mitään negatiivista tai epämiellyttävää.”

Ja kun siinä se nyt oli, synnytyslaitoksella ja pian lähdössä Janin mukaan, tunteiden kirjo yllätti. Vaikka Jani oli toivonut lasta hartaasti, rakkauden lisäksi hän tunsi myös ahdistusta ja pelkoa.

– En ollut valmistautunut tuntemaan mitään negatiivista tai epämiellyttävää, hän sanoo.

Sillä hetkellä mieleen tuli oma isä, joka oli jättänyt Janin ja äidin, kun Jani oli vasta kaksivuotias.

– En tietenkään ymmärrä, miten oman lapsen voi hylätä, mutta sillä hetkellä ymmärsin, että hylkäämistä on varmasti edeltänyt paljon erilaisia ahdistuksen ja negaation tunteita, jotka ovat kasautuneet niin, että isä on lähtenyt. Sillä hetkellä näin, ettei mikään ole mustavalkoista.

Janilla oli paljon kokemusta lapsista ja heidän hoidostaan, mutta mikään ei lopulta valmentanut siihen vastuuseen, jota hän yksinhuoltajana tunsi. Totaalisuus iski päälle arjessa ja ihan tavallisissa asioissa. Kun kumppania ei ole, yhtenäkään aamuna ei voi sanoa, että nyt on sinun vuorosi.

– Ei arki mennyt niin kuin olin etukäteen kuvitellut. En tietenkään luullut, että lapsen kanssa käydään vähän keinumassa vaan elämään kuuluu vaikeuksiakin, mutta ennen kuin saa lapsen, ei voi tietää, miten itse mihinkin tilanteeseen reagoi. Jos on oppinut kuvittelemaan itsestään asioita, voi olla aika järkyttävää, että löytää myös paljon sellaista, mistä ei pidä.

– Kuvittelin esimerkiksi etukäteen, että osaan hoitaa monta asiaa luontevasti samaan aikaan, mutta nyt olen joutunut vakuuttelemaan itsellenikin, että kyllä tästä selvitään.

Mutta tietämättömyys oli hyväkin asia, Jani nauraa.

– Lapsentekopäätöstä tehdessä pärjääminen ei pelottanut. Se oli hyvä, sillä ilman pelottomuutta tyttäreni ei olisi koskaan syntynyt.

Yhteys äitiin löytyi

Yksinhuoltajuuden takia Jani alkoi ymmärtää äitiäänkin. Välit eivät ole olleet aina ruusuiset, vaikka rakkaat kyllä. Lapsen on usein vaikea nähdä, mitä vanhempi näkee. Sama toimii toisin päin.

Jania kiusattiin 80-luvun Helsingissä ja 90-luvun Porvoossa ihonvärin takia. Sen päälle Janin taiteellisuus puski läpi. Se lisäsi pilkkaa.

Loukkaavia sanoja paremmin Jani muistaa kuitenkin hiljaisuuden ja sen, että hänet usein sivuutettiin. Olo oli näkymätön.

Puhumattomuutta oli paitsi ulkopuolella, myös kotona. Se tuntui kaikkein pahimmalta. Ei puhuttu isästä, ei näkymättömyydestä, ei siitä, mitä Jani taisi omasta sukupuolestaan jo ala-asteella ajatella. Nuoruuden kuohuissa Jani syytti äitiään välinpitämättömyydestä ja oli vihainenkin.

”Vasta silloin tajusin, mitä oma äitini on joutunut kantamaan.”

Padot aukesivat, kun New Yorkissa opiskellessaan Jani lähetti äidille kirjeen. Äiti soitti, itki ja pyyteli anteeksi. Niin teki Janikin. Samaan aikaan Jani löysi rohkeuden alkaa elää miessuhteissa avoimesti ja lensi Suomeen kertomaan sen. Hän huusi jo äitinsä rappukäytävässä, että olen muuten homo.

– Äiti katsoi minua hetken hölmistyneenä ja käski väistämään, että saa oven kiinni. Hän oli aavistanut sen jo kauan sitten ja oli iloinen, että luotin niin, että kerroin hänelle.

Todellinen yhteys aukesi ensimmäisenä jouluna tyttären syntymän jälkeen, kun vauva oli vajaan kuukauden. Jani purskahti itkuun ja myönsi, että häntä pelottaa niin, että se lamaannuttaa eikä hän tiedä, onko hänestä kaikkeen.

Äiti nappasi Janin syliinsä, halasi ja sanoi yksinkertaisesti, että ”minä tiedän”. Se riitti.

– Vasta sillä hetkellä tajusin, mitä oma äitini on joutunut tekemään ja kantamaan. Miten epävarma, neuvoton ja pelokas hänen on täytynyt olla kasvattaessaan minua yksin? Kenelle hän on voinut puhua tai keneltä hän on saanut apua? Jos oma lapseni on minulle peili, joka näkee minut pahimmillani, minä olen ollut se sama peili omalle äidilleni.

Äiti eli elänyt myös erilaisessa ympäristössä. Jo pelkkää yksinhuoltajuutta katsottiin vielä 70–80-lukujen taitteessa vähän vinoon.

– Puhumattakaan siitä, että poika on musta. Nyt ympäristö on muuttunut. Toisaalta se on muuttunut kovemmaksi: jos äitini sai kuulla yksittäisiä kommentteja kasvotusten mustasta lapsesta, nyt lapset kuulevat vihapuhetta ihan yleisesti. Yhden tuttavani adoptiolapsi näki kyselytuntia ja alkoi miettiä oikeuttaan olla olemassa.

Kiitos avusta

Jani sanoo, että suun avaaminen on ollut ainoa keino selvitä. Siksi hän nytkin puhuu uupumuksestaan ja kokemistaan vaikeuksista. Hän ei halua toistaa menneisyyden virheitä ja hiljaisuutta.

– Olen saanut äidiltä paljon henkistä tukea sen jälkeen, kun uskalsin avata suuni. Ja nyt kun puhumattomuus on rikottu, se on kuule meillä se äiti, joka haluaisi puhua kaikesta koko ajan, Jani nauraa.

”Mitä enemmän meillä on rakkautta, sitä helpompaa meidän on olla.”

Tytär taas höpöttää kaikille vastaantuleville lapsen luottavaisuudella. Se on Janista kiusallistakin, jos hän haluaisi vain olla.

Jani itse on osannut pyytää ympäriltään kaiken avun, jota tarjolla on. Kaikkivoipaisuus on kadonnut ajat sitten.

– Tarvitsemme paljon apua, ja otan kiitollisena vastaan kaiken, mitä annetaan. Äiti, siskot ja tyttäreni kummit auttavat paljon. Olen jo ajat sitten tajunnut, että mitä enemmän meillä on rakkautta ympärillämme, sitä helpompaa meidän on olla, vaikka lähtökohtaisesti olemme kaksikko.

Myös käsitys perheestä on laajentunut. Siihen kuuluvat myös entisen isäpuolen vanhemmat, joita Jani kutsuu isovanhemmikseen. Oma biologinen suku löytyi kahdeksan vuotta sitten, kun Jani tapasi veljensä Berliinissä ja isänsä suvun Keniassa. Isä on jo kuollut, mutta isänisä hengissä.

Suku on yhteyksissä silloin tällöin.

– Juuri sain yksi päivä tekstiviestin serkultani, että miten menee. Oli ihan hullua ajatella, että hän tekstailee siellä Afrikassa. Minä kävelin samaan aikaan Helsingin keskustassa Mannerheimintiellä.

Jani Toivola

  • Syntyi Vaasassa 27.11.1977
  • Asuu Helsingin keskustassa kahdestaan tyttärensä kanssa.
  • Vihreiden kansanedustaja, näyttelijä.
  • Harrastaa joogaa ja meditaatiota.
  • Kirja Musta tulee isona valkoinen ilmestyi juuri.
Myös loppuun palellut

Uupumus vei Jani Toivolan sairauslomalle: ”Itkin polkiessani töistä kotiin ja valvoin yöt”

Aika vastuuton lapsenhankintakeino...niin oli kyllä itsellänikin, kun kuvittelin aikoinani pelastavani avioliittoni, kunhan toinen lapsi olisi syntynyt. Ei toiminut liitto, mutta yksinhuoltajana ilman elatusmaksuja sain lapseni täyspäisinä yhteiskuntakelpoisiksi. Muistan kyllä pari kertaa harkinneeni luovuttamista, kun muotibuumi irtisanomisiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä" alkoi. Nyt olen "päässyt" eläkkeelle, lapset jo keski-ikäisiä ja pärjäävät lapsineen kohtuullisesti...
Lue kommentti
Testattu

Uupumus vei Jani Toivolan sairauslomalle: ”Itkin polkiessani töistä kotiin ja valvoin yöt”

Lapset eivät ole lemmikkejä. Niitä ei voi siirtää sivuun oman elämänsä tieltä. Asiat tulisi kyetä priorisoida. Ensin lapseni, joka ei vielä pysty itsenäiseen elämään. Työ, joka mahdollistaa toimeentulon, mutta huomioi perhesuhteeni. Sen jälkeen muu, mikä elämässäni on tärkeää. Aikaa ei vuorokaudesta jää paljon omille intohimoille. Ne toteuttaa univelkana huomioiden ettei seuraavan päivän velvoitteet ole uhattuna. Tämä ei ole unelma vaan elämää, johon on sopeuduttava.
Lue kommentti

Autoalan harvinaisuus, suomalainen naisjohtaja avautuu tasa-arvosta Helsingin Sanomissa.

Autojätti BMW:n Suomen toimitusjohtajana työskennellyt Mia Miettinen, 44, uskoo, että nainen voi edetä urallaan myös miesvaltaisella alalla siinä missä mies.

– Ei se ole sukupuolikysymys, vaan persoonakysymys. Mielestäni Suomi on ihan tasa-arvoinen maa siinä mittakaavassa kuin sen pitääkin olla, Miettinen kertoo Helsingin Sanomissa.

Autojen parissa kasvanut Miettinen on työskennellyt maaliskuusta lähtien Tommi Mäkinen Racing Oy:n varatoimitusjohtajana. Hän on elänyt ikänsä maailmassa, jota pidetään perinteisesti miesten valtakuntana ja vastustaa sukupuolikiintiöitä.

– Sanoisin, että jokainen suomalainen nainen, joka haluaa päästä pitkälle, niin ei sille ole esteitä. Ei se ole sukupuolikysymys.

Hänen mielestään kaiken pitää lähteä ihmisen osaamisesta ja kapasiteetista sekä omista valinnoista. Miettinen on itse valinnut uraansa keskittymisen – ja on tietoisesti päättänyt esimerkiksi sen, että hän ei hanki lapsia.

”Minun täytyy pystyä katsomaan miestä ylöspäin, henkisesti ja fyysisesti. Minun täytyy tietää kaapin paikka.”

– Minulle ei ole koskaan ollut ongelmaa tehdä uraa ja samalla tehdä miehelleni aamiainen ja silittää hänen paitansa – ja odottaa, että hän puolestaan vaihtaa renkaat autoon.

– Minun täytyy pystyä katsomaan miestä ylöspäin, henkisesti ja fyysisesti. Se on minulle tärkeää. Minun täytyy tietää kaapin paikka.

Kerro kokemuksiasi

Työskenteletkö naisena miesvaltaisella alalla? Tai miehenä naisvaltaisella alalla? Millaisia esteitä olet kokenut urallasi ja miten olet selvinnyt niistä?
Kerro kokemuksistasi alla olevassa kommenttikentässä.

Kirjoittaaksesi kommentin paina pinkkiä painiketta aivan jutun lopussa.

 

Sisustaja-stylisti Teuvo Loman, 54, julkaisi sosiaalisessa mediassa sormuskuvan, jossa hän kertoi ilouutisensa.

”Tänään kihloihin.”

Näin Teuvo Loman kertoi kihloistaan perjantai-iltana Instagram-tilillään. Hän julkaisi kuvan, jossa näkyy kaksi kättä sormuksineen. Tunnuksena hänellä oli kuvassa muun muassa ”kiitollinen”, ”kiitos” ja ”kihloihin” sekä paljon sydämiä.

Lisäksi hän kirjoitti Helsinkiin paikallistamaansa kuvaansa:

– Olen onnellinen.

Uutta kumppaniaan Loman ei ole esitellyt. Hän erosi pitkäaikaisesta puolisostaan Niko Heleniuksesta viime keväänä. Pari tapasi vuonna 2004 Tampere-talolla. Niko oli tuolloin 18-vuotias ja Teuvo 42 vuotta. He rekisteröivät parisuhteensa tapaamisensa 10-vuotisjuhlapäivänä, lokakuussa 2014.

Loman kertoi Me Naisille kesällä, että hän joutunut etsimään itseään uudelleen ja keskittänyt energiansa muun muassa treenaamiseen.

”Toivon, että tulevaisuudessa on rakkautta. En sitä etsi, mutta jos sellainen tulee eteen, tarraan siihen heti.”

– Toivon toki, että tulevaisuudessa on rakkautta. En sitä etsi, mutta jos sellainen tulee eteen, tarraan siihen heti, Loman sanoi haastattelussa.

 

Pilvi ”Aina Inkeri Ankeinen” Hämäläinen on nykyään niin täystyöllistetty, että oikein odottaa hetkeä hengähtää.

Pilvi Hämäläinen voitti kaksi viikkoa sitten Putouksen Aina Inkeri Ankeinen -hahmollaan. Näyttelijän elämä on ollut voiton jälkeen kiireistä.

– Olen tehnyt hahmokeikkoja, ja muitakin uusia työjuttuja on tullut. Olen oikein odottanut, että tulisi tyhjiö, eikä hetkeen tapahtuisi mitään ja saisin huoahtaa.

Ohjelma nosti Pilvin yhdeksi maan kiinnostavimmista näyttelijöistä. Tänään hän juhlii Jussi-gaalassa alan huippujen kanssa.

Menestykseen mutkan kautta

Pilvi ei ikinä päässyt Teatterikorkeakouluun, joten hän on edennyt alalle muuta kautta. Hän on rahoittanut dramaturgian opintojaan ja haavettaan erilaisilla töillä. Pilvi on hoitanut vanhuksia, työskennellyt feissarina ja leikannut ruohoa. Viime vuosina hän on työskennellyt Ryhmäteatterin kahvilassa.

– Olen elättänyt itseäni välillä näyttelijäntöillä. Tilanne on nyt tietysti helpompi, kun töitä on paljon, eikä tarvitse miettiä niin paljon rahaa.

Pilvi haluaa lähettää kohtalotovereilleen terveisiä:

– En ikinä suostunut luopumaan unelmastani näytellä.

Timo Lavikainen sijottui Putouksessa kolmanneksi. Hän kuvaa keväällä kolmea eri elokuvaa. Hänkään ei ole vältellyt hiljaisina näyttelijäkausina muita töitä. – Olen tehnyt lyhyet pätkät töitä raksalla. En ikinä arvota töitä paremmiksi tai huonommiksi. Tietysti elokuvia on hauskempi tehdä.
Timo Lavikainen sijottui Putouksessa kolmanneksi. Hän kuvaa keväällä kolmea eri elokuvaa. Hänkään ei ole vältellyt hiljaisina näyttelijäkausina muita töitä. – Olen tehnyt lyhyet pätkät töitä raksalla. En ikinä arvota töitä paremmiksi tai huonommiksi. Tietysti elokuvia on hauskempi tehdä.

 

Jannika B haluaa olla hänen ja Toni Wirtasen tyttärelle esimerkkinä siitä, että ulkoiset asiat eivät ole olennaisia.

Toni ja Jannika Wirtanen ovat yksi Jussi-gaalan näyttävimmistä pariskunnista. Kutsu tuli Jannikalle yllätyksenä.

– Toni sanoi eilen puolen päivän aikaan, että muistinhan sanoa sinulle, että menemme huomenna Jussi-gaalaan? No ei ollut muistanut.

Jannika löysi illan iltapukunsa lopulta omasta vaatekaapista. Mekko on seitsemän vuoden takainen ostos Gina Tricot -myymälästä, jossa Jannika oli tuolloin myymäläpäällikkönä. Asusteena on äidin 1980-luvun vyö.

Maailman söpöimmät korvat

Jannika  on nähty viime aikoina gaaloissa hiukset kiinni. Tämä on hänelle isompi asia kuin ulkopuolinen saattaa arvella. 

Jannika kertoi Emma-gaalan yhteydessä Instagram-tilillään, että hän on hävennyt korviaan ja kaulassaan olevaa vitiligoa. Koulussa häntä kiusattiin näistä kahdesta asiasta, ja siksi hänet on nähnyt useammin hiukset auki. 

”Jokaisella on mörkönsä kaapissa, pienemmät tai isommat.”

Kun Jannika ymmärsi, että hänen 1,5-vuotiaalla Martta-tyttärellä on samanlaiset korvat, ne olivat hänestä maailman söpöimmät. Hän toivoo, ettei tytär ikinä piilottelisi korviaan.

– Haluan olla omalle tyttärelleni esimerkkinä siitä, että ulkoiset asiat eivät ole olennaisia. Emme edes kiinnittäisi niihin huomiota, jos muut eivät niistä meille huomauttelisi. 

Jokaisella on mörkönsä 

Toni arvelee, että heidän tyttärensä on niin vahvatahtoinen, että tämä ei tule pienistä välittämään.

– Tai jokainen meistä kipuilee tavallaan ja jokaisella on mörkönsä kaapissa, pienemmät tai isommat. Tänne synnytään ja sitten loppuelämä yritetään tappaa omia perkeleitä. Olen onnellinen, että Jannika saa tapettua omiaan. Ja yleisesti on ikävää, että ihmisillä on omaan kehoon liittyviä epävarmuuksia. Näihin nahkoihin kuitenkin synnymme, Toni sanoo.

Tällä hetkellä vanhemmat ihailevat tytön uusia taitoja.

–Hän menee peilin eteen ja sanoo wautsiwau! Puhe kehittyy koko ajan. Eilen hän sanoi täydellisesti neljän sanan lauseen: mummo heittää pallon Martalle.

Emma-gaalassa Jannika edusti yksin, sillä Toni jäi hoitamaan kotiin kipeää tytärtä. Nyt pari halusi tulla gaalaan juhlistamaan kotimaista elokuvaa, vaikka Apulanta-elokuva ei ole ehdolla.

– Elokuvassa käytettiin kokonaan uudenlaista elokuvan tekemisen kulttuuria. Mitä vähemmän kangistutaan kaavoihin, sitä enemmän ala menee eteenpäin. Elokuva oli viime vuoden kohutuin, ihmettelen, miksi se ei ollut ehdolla, Toni sanoo.