”Lapsentekopäätöstä tehdessä pärjääminen ei pelottanut. Se oli hyvä, sillä ilman pelottomuutta tyttäreni ei olisi syntynyt”, Jani sanoo. Kuva: Milka Alanen

Uupumus vei kansanedustaja Jani Toivolan keväällä sairauslomalle jo toisen kerran. Yksi syy uupumukseen oli yksinhuoltajan arki – ja se oli myös syy toipua nopeasti.

Kansanedustaja Jani Toivola, 38, olisi halunnut puhua istuntosalissa, muttei halunnut avata suutaan.

Mitä hän täällä oikein teki? Entä jos hän sanookin jotain väärää ja mokaa?

Se oli ensimerkki, josta Jani tajusi uupumuksensa viime keväänä. Työ, joka oli viisi vuotta aiemmin tuntunut niin tärkeältä, että näyttelijä oli lähtenyt ehdolle eduskuntaan ja päässyt läpi, aiheutti nyt epävarmuutta ja pelkoa virheistä. Sanottavaa olisi ollut, mutta paikka tuntui väärältä.

Jani itki polkiessaan töistä kotiin. Kun itku tuli, hän ei oikein edes tiennyt, mikä itketti. Yöt hän valvoi. Mieleen hiipi kuolemanpelko. Pinna lyheni, ja tyttärelleenkin hän kiukustui nopeammin.

Työpaikkalääkäri rullasi tuolinsa aivan Janin eteen, katsoi silmiin ja totesi: ”ei mitään hätää”.

– Sitten hän sanoitti 15 minuuttia, miltä minusta tuntuu ja mikä minulla on. Hän otti minut heti vakavasti ja oli aivan oikeassa. Se oli tärkeää, Jani sanoo.

Jani jäi eduskuntatyöstä kahden viikon sairauslomalle. Päätökseen kärjistyi sekä oman työn kriittinen arviointi että yli kahden vuoden yksinhuoltajuus pienen tytön isänä.

– Olin uupunut vaativasta työstä, jolle en löytänyt merkitystä ja pienen lapsen yksinhuoltajuudesta. Niiden yhdistelmä vaatii paljon.

Kun Jani vielä samalla viimeisteli kirjaansa Musta tulee isona valkoinen, jossa hän käy läpi erilaisuuden kokemustaan Suomessa, tunteet kävivät hyvinkin syvissä vesissä:

Mitä jos irtisanoutuisin?

Jo toinen uupumusloma

Uupumus ei ollut Janille uutta.

Jo ensimmäisellä kaudellaan tuore kansanedustaja oli joutunut sairauslomalle samasta syystä. Elämänmuutos näyttelijästä harmaan pukumiehen rooliin oli vaikeampi kuin Jani olisi uskonut.

”Menetin persoonani yrittäessäni olla uskottava.”

– Olin ollut talossa vuoden ja yrittänyt sopeutua mahdollisimman hyvin. Pukeuduin oikein, katsoin miten muut toimivat ja yritin toimia samoin. Menetin persoonani yrittäessäni olla uskottava.

Taakkaa alkoi kertyä, kun Jani halusi auttaa kaikkia ja suhtautui kaikkiin tunteella. Jos hän halusi kerran tehdä politiikkaa inhimillisesti, hänen oli kuunneltava jokainen tarina. Ne jättivät jäljet ja tulivat uniin.

Sitten alkoi risoa se, että kaikille maailma ei näyttäytynyt samoin. Jos oli hätää ja kipeitä kokemuksia, oli myös tonnin toppatakkeja, joissa käveltiin ohi ihan vierestä. Eriarvoisuus ei tuntunut liikauttavan kaikkia.

Janille pahinta oli, kun luotto alkoi mennä paitsi omaan työhön, myös omiin arvoihin.

– Aloin miettiä, onko sitä maailmaa, johon uskoin, olemassakaan, ja muuttuuko maailma mihinkään.

Jani oli kuin piripintaan täytetty maitolasi, josta vähänkin hölskyttämällä läikkyi yli. Hän ei kyennyt keskittymään, vaan asiat tuntuivat leviävän. Siitä levottomuuden tunteesta ei saanut otetta.

Lopulta työkaveri ehdotti Janille työnohjausta. Sinne he sitten menivät yhdessä, kansanedustajat eri puolueista, ja kertoivat, mikseivät jaksa töissä.

– Oli lohduttavaa huomata, etten ollut ainoa, sillä aikuisen ihmisen on vaikea sanoa, ettei jaksa. Pelkäsin ihan kamalasti myös sitä, että julkisuudessa huomataan, että nyt se Idols-Toivola ei selviä.

– Jo silloin aloin kuitenkin miettiä, mitä vikaa tässä työssä on. En missään nimessä valita enkä uhriudu: itsehän tänne olen hakeutunut. Mutta sen sijaan, että vain toteaisimme, että työ uuvuttaa, eikö meidän pitäisi muuttaa työmme kulttuuria? Onko uupuminen vain heikkouden merkki vai olisiko myös järjestelmässä jotain vikaa? Jani miettii.

– Mitä ylipäätään kertoo yhteiskunnastamme, että kansanedustaja pelkää?

Lapsen vuoksi tasapainoon

Jo ensimmäisellä kerralla vyyhti alkoi purkautua, kun Jani oivalsi, ettei voi itse kantaa kaikkien taakkoja voidakseen kantaa itsensä. Hän muutti aikataulujaan, meni nukkumaan aiemmin, sanoi useammin ei ja livahti ihmisten tapaamisten välissä hetkeksi yksin huoneeseensa, maadoittumaan.

Kun uupumus iski nyt uudelleen, keinot sen suitsimiseksi olivat jo olemassa. Jani joogasi, teki kävelylenkkejä, luki Dalai Lamaa ja mietti, kuka hän itse on. Tilanne ei kuitenkaan ollut enää sama: nyt Jani oli tyttärensä yksinhuoltaja.

”Kyllä lapsikin reagoi, kun en voinut hyvin.”

Toisaalta juuri se lisäsi kuormitusta ja oli uupumuksen katalyytti, toisaalta lapsen vuoksi uupumuksesta oli päästävä nopeasti.

– Lapsi on peili minulle ja se, jonka kanssa näemme toisemme parhaimmillamme ja pahimmillamme. Kyllä hänkin reagoi, kun en voinut hyvin, ja minun oli etsittävä tasapainoa. Minähän olen hänet tähän maailmaan tuonut.

Jani rajasi iltojaan vieläkin tiukemmin ja päätti, että tee töitä kuin illan viikossa. Muut on pyhitetty palapeleille, kirjoille ja kikatukselle tyttären kanssa.

Se kaikki on pois kutsutilaisuuksista ja täysistunnoista, joissa saisi istua usein pitkälle iltaan, jos haluaisi. Se kuuluu työhön, mutta onko siitä hyötyä?

Samasta syystä, tasapainon hakemisesta, Jani alun perin kieltäytyi hakemasta toiselle kaudelle eduskuntaan. Kun hän oli vanhempainvapaan aikana ”kytkenyt sähköt pois päältä” ja palannut töihin paperivuorten ja järjettömän kiireen keskelle, tuntui absurdilta, etteikö olisi ollut yhtä tärkeää työntää aamupuuroa suuhun tai ehtiä päiväkotiin.

– Sitten sisuunnuin ja ajattelin, että tämä kuvio on pystyttävä järjestämään, kun niin tekevät muutkin.

Vuoden hän taas sinnitteli. Viime kevään unettomina öinä hän pyöritteli eduskunnan jättämistä oikeasti.

– Jos olisin normitöissä, olisin jo irtisanoutunut, mutta ei eduskunnasta voi. Eron anominen on ihan toisenlainen prosessi, ja rapauttaisi eduskunnan arvovaltaa, jos sieltä tempoilisi irti jokaisen syyn takia. Ja työn sisältö kiinnostaa minua edelleen, vaikka järjestelmästä en ole vakuuttunut.

Yllättävät tunteet

Lapsen tuloon liittyi monta yllätystä. Oli yllätys tai pikemminkin ihme, että Janin haave isyydestä toteutui näin. Hän ei uskaltanut uskoa siihen itsekään, mutta haaveili kyllä.

Kirjassaan Jani kertoo ensikohtaamisestaan lapsensa äidin kanssa. Hänet Jani löysi vastatessaan tuntemattoman naisen sähköpostiin. Lasta toivova nainen etsi isää, joka eläisi lapsen kanssa. Hänestä tulisi viikonloppuäiti.

Jani ja Kirsi tapasivat eduskunnassa kahvilla ja pullalla ja tunnustelivat, miten kemiat toimivat. Lapsi syntyi puolentoista vuoden kuluttua.

”En ollut valmistautunut tuntemaan mitään negatiivista tai epämiellyttävää.”

Ja kun siinä se nyt oli, synnytyslaitoksella ja pian lähdössä Janin mukaan, tunteiden kirjo yllätti. Vaikka Jani oli toivonut lasta hartaasti, rakkauden lisäksi hän tunsi myös ahdistusta ja pelkoa.

– En ollut valmistautunut tuntemaan mitään negatiivista tai epämiellyttävää, hän sanoo.

Sillä hetkellä mieleen tuli oma isä, joka oli jättänyt Janin ja äidin, kun Jani oli vasta kaksivuotias.

– En tietenkään ymmärrä, miten oman lapsen voi hylätä, mutta sillä hetkellä ymmärsin, että hylkäämistä on varmasti edeltänyt paljon erilaisia ahdistuksen ja negaation tunteita, jotka ovat kasautuneet niin, että isä on lähtenyt. Sillä hetkellä näin, ettei mikään ole mustavalkoista.

Janilla oli paljon kokemusta lapsista ja heidän hoidostaan, mutta mikään ei lopulta valmentanut siihen vastuuseen, jota hän yksinhuoltajana tunsi. Totaalisuus iski päälle arjessa ja ihan tavallisissa asioissa. Kun kumppania ei ole, yhtenäkään aamuna ei voi sanoa, että nyt on sinun vuorosi.

– Ei arki mennyt niin kuin olin etukäteen kuvitellut. En tietenkään luullut, että lapsen kanssa käydään vähän keinumassa vaan elämään kuuluu vaikeuksiakin, mutta ennen kuin saa lapsen, ei voi tietää, miten itse mihinkin tilanteeseen reagoi. Jos on oppinut kuvittelemaan itsestään asioita, voi olla aika järkyttävää, että löytää myös paljon sellaista, mistä ei pidä.

– Kuvittelin esimerkiksi etukäteen, että osaan hoitaa monta asiaa luontevasti samaan aikaan, mutta nyt olen joutunut vakuuttelemaan itsellenikin, että kyllä tästä selvitään.

Mutta tietämättömyys oli hyväkin asia, Jani nauraa.

– Lapsentekopäätöstä tehdessä pärjääminen ei pelottanut. Se oli hyvä, sillä ilman pelottomuutta tyttäreni ei olisi koskaan syntynyt.

Yhteys äitiin löytyi

Yksinhuoltajuuden takia Jani alkoi ymmärtää äitiäänkin. Välit eivät ole olleet aina ruusuiset, vaikka rakkaat kyllä. Lapsen on usein vaikea nähdä, mitä vanhempi näkee. Sama toimii toisin päin.

Jania kiusattiin 80-luvun Helsingissä ja 90-luvun Porvoossa ihonvärin takia. Sen päälle Janin taiteellisuus puski läpi. Se lisäsi pilkkaa.

Loukkaavia sanoja paremmin Jani muistaa kuitenkin hiljaisuuden ja sen, että hänet usein sivuutettiin. Olo oli näkymätön.

Puhumattomuutta oli paitsi ulkopuolella, myös kotona. Se tuntui kaikkein pahimmalta. Ei puhuttu isästä, ei näkymättömyydestä, ei siitä, mitä Jani taisi omasta sukupuolestaan jo ala-asteella ajatella. Nuoruuden kuohuissa Jani syytti äitiään välinpitämättömyydestä ja oli vihainenkin.

”Vasta silloin tajusin, mitä oma äitini on joutunut kantamaan.”

Padot aukesivat, kun New Yorkissa opiskellessaan Jani lähetti äidille kirjeen. Äiti soitti, itki ja pyyteli anteeksi. Niin teki Janikin. Samaan aikaan Jani löysi rohkeuden alkaa elää miessuhteissa avoimesti ja lensi Suomeen kertomaan sen. Hän huusi jo äitinsä rappukäytävässä, että olen muuten homo.

– Äiti katsoi minua hetken hölmistyneenä ja käski väistämään, että saa oven kiinni. Hän oli aavistanut sen jo kauan sitten ja oli iloinen, että luotin niin, että kerroin hänelle.

Todellinen yhteys aukesi ensimmäisenä jouluna tyttären syntymän jälkeen, kun vauva oli vajaan kuukauden. Jani purskahti itkuun ja myönsi, että häntä pelottaa niin, että se lamaannuttaa eikä hän tiedä, onko hänestä kaikkeen.

Äiti nappasi Janin syliinsä, halasi ja sanoi yksinkertaisesti, että ”minä tiedän”. Se riitti.

– Vasta sillä hetkellä tajusin, mitä oma äitini on joutunut tekemään ja kantamaan. Miten epävarma, neuvoton ja pelokas hänen on täytynyt olla kasvattaessaan minua yksin? Kenelle hän on voinut puhua tai keneltä hän on saanut apua? Jos oma lapseni on minulle peili, joka näkee minut pahimmillani, minä olen ollut se sama peili omalle äidilleni.

Äiti eli elänyt myös erilaisessa ympäristössä. Jo pelkkää yksinhuoltajuutta katsottiin vielä 70–80-lukujen taitteessa vähän vinoon.

– Puhumattakaan siitä, että poika on musta. Nyt ympäristö on muuttunut. Toisaalta se on muuttunut kovemmaksi: jos äitini sai kuulla yksittäisiä kommentteja kasvotusten mustasta lapsesta, nyt lapset kuulevat vihapuhetta ihan yleisesti. Yhden tuttavani adoptiolapsi näki kyselytuntia ja alkoi miettiä oikeuttaan olla olemassa.

Kiitos avusta

Jani sanoo, että suun avaaminen on ollut ainoa keino selvitä. Siksi hän nytkin puhuu uupumuksestaan ja kokemistaan vaikeuksista. Hän ei halua toistaa menneisyyden virheitä ja hiljaisuutta.

– Olen saanut äidiltä paljon henkistä tukea sen jälkeen, kun uskalsin avata suuni. Ja nyt kun puhumattomuus on rikottu, se on kuule meillä se äiti, joka haluaisi puhua kaikesta koko ajan, Jani nauraa.

”Mitä enemmän meillä on rakkautta, sitä helpompaa meidän on olla.”

Tytär taas höpöttää kaikille vastaantuleville lapsen luottavaisuudella. Se on Janista kiusallistakin, jos hän haluaisi vain olla.

Jani itse on osannut pyytää ympäriltään kaiken avun, jota tarjolla on. Kaikkivoipaisuus on kadonnut ajat sitten.

– Tarvitsemme paljon apua, ja otan kiitollisena vastaan kaiken, mitä annetaan. Äiti, siskot ja tyttäreni kummit auttavat paljon. Olen jo ajat sitten tajunnut, että mitä enemmän meillä on rakkautta ympärillämme, sitä helpompaa meidän on olla, vaikka lähtökohtaisesti olemme kaksikko.

Myös käsitys perheestä on laajentunut. Siihen kuuluvat myös entisen isäpuolen vanhemmat, joita Jani kutsuu isovanhemmikseen. Oma biologinen suku löytyi kahdeksan vuotta sitten, kun Jani tapasi veljensä Berliinissä ja isänsä suvun Keniassa. Isä on jo kuollut, mutta isänisä hengissä.

Suku on yhteyksissä silloin tällöin.

– Juuri sain yksi päivä tekstiviestin serkultani, että miten menee. Oli ihan hullua ajatella, että hän tekstailee siellä Afrikassa. Minä kävelin samaan aikaan Helsingin keskustassa Mannerheimintiellä.

Jani Toivola

  • Syntyi Vaasassa 27.11.1977
  • Asuu Helsingin keskustassa kahdestaan tyttärensä kanssa.
  • Vihreiden kansanedustaja, näyttelijä.
  • Harrastaa joogaa ja meditaatiota.
  • Kirja Musta tulee isona valkoinen ilmestyi juuri.
Myös loppuun palellut

Uupumus vei Jani Toivolan sairauslomalle: ”Itkin polkiessani töistä kotiin ja valvoin yöt”

Aika vastuuton lapsenhankintakeino...niin oli kyllä itsellänikin, kun kuvittelin aikoinani pelastavani avioliittoni, kunhan toinen lapsi olisi syntynyt. Ei toiminut liitto, mutta yksinhuoltajana ilman elatusmaksuja sain lapseni täyspäisinä yhteiskuntakelpoisiksi. Muistan kyllä pari kertaa harkinneeni luovuttamista, kun muotibuumi irtisanomisiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä" alkoi. Nyt olen "päässyt" eläkkeelle, lapset jo keski-ikäisiä ja pärjäävät lapsineen kohtuullisesti...
Lue kommentti
Testattu

Uupumus vei Jani Toivolan sairauslomalle: ”Itkin polkiessani töistä kotiin ja valvoin yöt”

Lapset eivät ole lemmikkejä. Niitä ei voi siirtää sivuun oman elämänsä tieltä. Asiat tulisi kyetä priorisoida. Ensin lapseni, joka ei vielä pysty itsenäiseen elämään. Työ, joka mahdollistaa toimeentulon, mutta huomioi perhesuhteeni. Sen jälkeen muu, mikä elämässäni on tärkeää. Aikaa ei vuorokaudesta jää paljon omille intohimoille. Ne toteuttaa univelkana huomioiden ettei seuraavan päivän velvoitteet ole uhattuna. Tämä ei ole unelma vaan elämää, johon on sopeuduttava.
Lue kommentti

Emmi Peltonen, 17, lopetti opiskelun peruskouluun ja keskittyi luistelemiseen. Leijonalegenda Ville Peltonen tukee tytärtään huippu-urheilussa niin pitkälle kuin mahdollista.

Vaaleatukkainen tyttö on niin pieni, että valkoiset luistimet hänen jaloissaan näyttävät melkein koomisen isoilta. Kaksivuotias vaappuu ja kaatuu välillä jään pintaan, muttei lakkaa yrittämästä ylös.

Eletään 2000-luvun alkua. Emmi Peltonen ottaa ensituntumaa luisteluun ulkojäällä Munkkiniemessä Helsingissä. Hän on halunnut itselleen omat luistimet nähtyään äitinsä kiitävän jäällä. Kyllin pieniä oli vaikea löytää, mutta lopulta onnisti.

Luistelun kanssa käy samoin kuin kävelemään oppimisessa. Emmi saa juonesta kiinni hämmästyttävän varhain ja ihmeen hyvin. Tytöllä on vahva tahto, huomaavat Hanna ja Ville Peltonen, mutta eivät ehkä arvaa, että tytär nähdään vielä kansainvälisillä kilpailujäillä.

Kovaa treeniä päivittäin

Tänään on harvinainen päivä. Tahoillaan kiireiset tytär ja isä, Emmi ja Ville Peltonen ovat samassa maassa ja samassa paikassa, tässä helsinkiläisessä kahvilassa. Muhkeat korvapuustit pöydässä saavat syömisistään tarkan Emmin mietteliääksi.

– Pannaanko yksi puoliksi?

Ville pudistaa päätään.

– Syö vain ja nauti, hän kannustaa tytärtään ja hymyilee.

Lahjakkuus, kova työnteko ja reipas asenne. Siinä perusasiat, joista Peltosten luistelijaperhe menestyksensä ammentaa.

Ville Peltonen on NHL:ssä asti loistanut huippujääkiekkoilija, tytär Emmi kisaa taitoluistelussa MM-tasolla. Myös muut perheenjäsenet ovat jäällä kuin kotonaan. Äiti Hanna Peltonen on entinen SM-tason taitoluistelija ja Emmin veljet Jesper ja Aleksi pelaavat jääkiekkoa. Jo isoäiti oli taitoluistelija, isänisä maajoukkuetason kiekkoilija.

Voisi luulla, että menestyneen NHL-pelaajan perheessä lapsia olisi hemmoteltu mielin määrin.

Mutta ei, Ville ja Hanna ovat kasvattaneet pesueensa tervejärkisesti. Kotitöihin täytyy osallistua, koulu hoitaa ja vanhempia pitää kunnioittaa.

– Isä on opettanut, ettei mitään saa ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä, Emmi sanoo.

Hänen elämässään se tarkoittaa itsekuria ja uutteraa treenaamista. Pullaa ja muita herkkuja voi syödä, mutta harvemmin.

Päivittäin täytyy harjoitella. Jäällä ollaan kaksi tai kolme kertaa päivässä. Usein treeniin kuuluu lisäksi oheisharjoittelua – juoksua, voimaharjoittelua, kehonhuoltoa.

"Ikinä ei tunnu siltä, että vanhempani olisivat pettyneitä minuun."

Taviksen korviin hurjalta kuulostavat määrät ovat Emmille perusarkea. Treeni uuvuttaa välillä muttei kyllästytä. Hän on nähnyt lapsesta asti, millaista huippu-urheilijan elämä on. Jäällä yleisön edessä tehty suoritus on vain kirsikka kakun päällä.

– Vaikka menisi huonosti, ikinä ei tunnu siltä, että vanhempani olisivat pettyneitä minuun. Isä on aina sanonut, että muista Emmi, teet tätä itsellesi, et meille tai muille. Tee rohkeasti omaa juttuasi, hae rajojasi.

Emmi tietää, että elämässä täytyy olla muutakin kuin urheilua. Noin kerran viikossa hän pitää lepopäivän, jolloin voi herkutella, maata sohvalla, nähdä ystäviä, käydä leffassa, shoppailla. Tehdä kaikkea sellaista, mitä muutkin 17-vuotiaat tekevät.

Toisin kuin useimmat muut samanikäiset, Emmi ei kuitenkaan käy koulua. Hän lopetti opinnot yhdeksänteen luokkaan keskittyäkseen luisteluun täysillä. Ratkaisu ei hätkähdyttänyt hänen vanhempiaan.

– Taitoluistelussa parhaat vuodet ovat usein alle kaksikymppisenä. Nyt on Emmin hetki kokeilla rajojaan, katsoa, miten pitkälle hän urheilijana pääsee. Opiskella voi milloin vain myöhemminkin, isä Ville sanoo.

– Aion miettiä asiaa uudelleen olympiavuoden 2018 jälkeen. Opiskeluvaihtoehtoja on useita, Emmi toteaa.

”Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani”, Emmi sanoo.
”Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani”, Emmi sanoo.

Epäonnistumiset kuuluvat asiaan

Emmi on lupaava kyky vaativassa lajissa, nuori nainen matkalla maailman huipulle. Tammikuussa taitoluistelun EM-kisoissa hän ylsi lyhytohjelmallaan uransa ennätyspisteisiin: 53,32.

Maaliskuussa Emmi kisasi MM-tittelistä Helsingin Hartwall Arenalla. Hän seisoi jään reunalla liekinpunaisessa mekossaan ja luki lyhytohjelman pisteensä valotaululta: 50,74. Yleisö taputti villisti nuorelle suomalaislupaukselle, mutta Emmi tiesi, etteivät pisteet todennäköisesti riitä finaaliin. Valmentaja Sirkka Kaipio halasi häntä lohdutukseksi. Emmin pisteillä ei herunut jatkopaikkaa.

Kyse on niin pienistä eroista hiotuissa suorituksissa, ettei taviskatsoja niitä välttämättä edes huomaa. Emmillä ei onneksi ole kiire.

– Myös epäonnistumiset kuuluvat asiaan. Kokonaisuutena olin tyytyväinen. Kotiyleisön edessä luisteleminen oli upeaa, Emmi hehkuttaa puolitoista kuukautta MM-jään tapahtumien jälkeen.

– Emmi tietää, että kaikesta, myös heikommin menneistä suorituksista, voi oppia jotakin, sanoo isä Ville.

Säikähdys kaukalossa

Hartwall Arenan kaukalo on tuttu ympäristö paitsi Emmille, myös urallaan HIFK:n paidassa useita kausia pelanneelle Villelle.

Jääkiekkokansa järkyttyi syvästi syksyllä 2012, kun kiihkeässä paikallispelissä Jokeri-hyökkääjä iski kaukalossa Ville Peltosen kimppuun ja teloi hänet sairaalakuntoon. Moni muistaa kuvat jäällä tajuttomana viruneesta Peltosesta.

Tilanne pelotti katsojia – miltä se mahtoikaan tuntua perheenjäsenistä?

Peltoset eivät tuota iltaa mielellään muistele.

Emmi oli silloin vasta 12-vuotias. Perhe oli hiljattain palannut Suomeen. Kuka olisi uskonut, että monta loukkaantumista kokenut ja niistä toipunut Ville Peltonen joutuisi uransa pahimpaan tilanteeseen kotimaisilla jäillä?

– Onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä. Aika pian sairaalasta voitiin toimittaa pelästyneelle perheelleni tieto, että tästä selvitään kyllä, Ville sanoo.

– Tärkeintä on, että isällä on nyt kaikki hyvin, Emmi toteaa.

Ville Peltonen toipui ja palasi pian jäälle. Hän pelasi uransa sinetiksi vielä yhden hyvän kauden SM-liigassa. Hokkarit mies pisti lopullisesti naulaan keväällä 2014.

"Vau, on minulla aika kova faija, nostan hattua."

Nyt Ville tekee menestyksekästä valmentajanuraa Sveitsissä.

– Olen nähnyt katkelmia vanhoista peleistä isän uran ajalta. Pakko sanoa että vau, on minulla aika kova faija, nostan hattua, Emmi sanoo lämpimästi.

– Olen antanut isälle lempinimen Lion King, leijonakuningas.

Emmi kutsuu Ville-isäänsä lempinimellä Lion King, Leijonakuningas.
Emmi kutsuu Ville-isäänsä lempinimellä Lion King, Leijonakuningas.

Urheilun ehdoilla

Huippu-urheiluun kuuluu myös se, että loukkaantumisia voi tulla. Pahimmillaan ura, johon on panostettu vuosia, voi kaatua fyysisiin pulmiin. Emmi tietää tosiasiat. 14–15-vuotiaana selän kipuilu hidasti hänen harjoitteluaan. Peltosten perheessä ei kuitenkaan ole tapana kantaa etukäteen turhia huolia.

– Riskit kuuluvat urheiluun. Vaikeudet kohdataan ja ratkaisut haetaan sitä mukaan, kun niitä tulee eteen. Urheilijan täytyy elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä tekee, Ville linjaa.

Luistelu vaatii paitsi fyysisiä ja henkisiä, myös isoja taloudellisia uhrauksia. Taustajoukkojen on oltava kunnossa. Tarvitaan fysioterapeuttia, urheilulääkäriä, koreografia, puvuntekijää, valmentajaa. Emmillä niitä on peräti kaksi – Sirkka Kaipio Suomessa ja Rafael Arutunian Yhdysvalloissa. Arutunianin aiempia valmennettavia ovat olleet esimerkiksi Kiira Korpi ja Michelle Kwan. Ilman vanhempien vankkumatonta tukea Emmin luistelu-ura ei olisi mahdollinen.

"Haluan, että lapsillani on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan."

– Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani, Emmi sanoo.

– Olen iloinen siitä, että olemme voineet tarjota Emmille hyvät olosuhteet. Haluan, että lapsillani on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan, Ville toteaa.

– Hannaa on paljolti kiittäminen lasten arjen järjestämisestä. Arki ratkaisee niin paljon, hän lisää.

Emmin ja Villen suhde on selvästi lämmin. Pari vuotta sitten oli silti vaihe, jolloin kotona paiskottiin ovia.

– Taisin välillä olla aika vaikea. Nakkelin niskojani enkä suostunut kuuntelemaan isän ja äidin neuvoja, vaikka kyllä tiesin heidän olevan oikeassa, Emmi myöntää.

Kielipuoli koulussa

Emmi syntyi Yhdysvalloissa Villen pelatessa Nashville Predatorsissa. Hänellä on Suomen ja Yhdysvaltojen kansalaisuus. Perhe asui välillä Sveitsin Luganossa, myöhemmin jälleen Atlantin takana, Floridassa.

"Isä on meidän perheen pääkokki, hän tykkää ruuanlaitosta."

– Isä on aina kotona ollessaan ollut tosi paljon läsnä. Hän hoiti meitä lapsia siinä missä äitikin. Muistan, että aina ennen tärkeää peliä isä nukkui hetken. Pienenä kömmin usein hänen viereensä päiväunille, Emmi kertoo.

– Isä on myös meidän perheen pääkokki, hän tykkää ruuanlaitosta.

Suomea on Peltosilla puhuttu aina. Englanti on kuitenkin Emmin vahvempi kieli. Hanna ja Ville korjailevat välillä kotosalla lempeästi lastensa puheen päätteitä ja sanajärjestystä.

Siinä missä Villen lapsuudenmaisemaa olivat Vantaan Klaukkalan elementtitalot, metsät ja ulkojäät, varttui Emmi lämpimillä ilmastovyöhykkeillä etäällä Suomesta. Hyvää seuraa olivat isän pelikavereiden samanikäiset lapset, joista moneen Emmi pitää yhteyttä edelleen.

Sitten perhe muutti Suomeen.

Emmi meni viidennelle luokalle englantilaiseen kouluun ja opiskeli englanniksi ala-asteen loppuun.

Seuraava askel oli Pohjois-Haagan urheilupainotteinen, täysin suomenkielinen yläaste.

Se oli sokki.

– Äiti ei aluksi pitänyt suomenkielistä koulua hyvänä ideana, ja hetken verran tunsin samoin.

– Ujostutti. En tohtinut viitata tunneilla, koska pelkäsin, että sanon väärin, Emmi muistelee.

Jälkikäteen ajatellen koulu oli hyvä ratkaisu.

Liikunnassa Emmi sai loistaa, se on aina ollut todistuksessa kymppi kuten Villelläkin aikoinaan. Emmi sai uusia kavereita. Kolmessa vuodessa suomi alkoi sujua. Isä auttoi matematiikan tehtävissä.

"Perheenä olemme tottuneet siihen, että asiat ympärillä voivat muuttua nopeasti."

– Kulttuurien välissä kasvaminen on tuonut lapsille haasteita mutta on myös antanut paljon, Ville uskoo.

– Perheenä olemme tottuneet siihen, että asiat ympärillä voivat muuttua nopeasti. Tietyllä tavalla kotimme on aina ollut Suomessa. Olemme olleet täällä joka kesä, usein jouluisinkin, ja vaalineet suhteita täällä asuviin perheenjäseniin.

Molemmissa maissa on puolensa. Suomessa Emmi nauttii erityisesti pohjoisesta luonnosta, Yhdysvalloissa auringosta ja ihmisten avoimuudesta.

Jääkiekkoa katsoessaan Peltoset hurraavat kuitenkin vain yhdelle joukkueelle – tietysti Suomelle.

Äitiyslomalle ohjaaja Alli Haapasalo ei ole vielä ehtinyt, vaikka laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa.

Syysprinssi-elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Alli Haapasalo odottaa ensimmäistä lastaan amerikkalaisen puolisonsa Christian Giordanon kanssa. 

– Lapsen laskettu aika on 12 päivän kuluttua. Oletamme odottavamme poikaa, Alli kertoi parin saapuessa perjantaina Allas Seapoolin avajaisiin Helsingin Katajanokalle.

Ensimmäinen raskaus on Allin mukaan sujunut hyvin.

– Onneksi on ollut niin helppo raskaus, että pystyy vielä porhaltamaan ihmisten ilmoilla. En ole kertaakaan edes oksentanut, hän virnisti.

Yli kymmenen vuotta New Yorkissa asunut pari muutti Suomeen, kun Alli sai kutsun tulla ohjaamaan Syysprinssiä.

– Olin päättänyt, etten muuta ennen kun minulla on elokuvaprojekti sovittuna. Etenkään kun mies joutui ottamaan lopputilin ja muuttamaan toiselle puolelle maapalloa. Eikä lapsia kannata Amerikassa tehdä, vaan Suomessa, Alli jutteli.

Täydellinen ajoitus

Alli ei ole vielä malttanut jäädä äitiyslomalle, koska hänellä on useita projekteja kesken.

– Vauvan ajoitus on kyllä täydellinen. Alkukesän vauvan kanssa pääsee nauttimaan kunnolla kesästä. 

Synnytystä nainen ei osaa etukäteen jännittää.

– Aion mennä tilanteen mukaan. Jos kaikki menee yhtä hyvin kuin äidilläni meni, niin olen turvallisin mielin.

Nimeäkin tulokkaalle on jo mietitty.

– Haluamme nimen, joka toimii myös kansainvälisesti. Meillä on eri sukunimet, joten pitää miettiä etunimeä senkin mukaan.

Antti Holma kertoo heittävänsä vuosittain kaikki sukkansa roskiin ja korvaavansa ne uusilla.

Näyttelijä Antti Holma kertoi muutama vuosi sitten kokkaavansa joka ilta saman ruoka-annoksen: puoli kiloa kanaa ja Oriental-pata-ainespussin.

Antin tuoreesta Facebook-päivityksestä käy ilmi, että hän noudattaa yhtä minimalistista linjaa myös pukeutumisessaan.

Lue myös: Putous-tähti Antti Holman erikoinen ruokavalio hämmästyttää – mitä sanoo ravitsemusterapeutti?

Hän on jakanut kuvan sukka- ja alushousupinostaan ja selittää sen yhteydessä pukeutumisfilosofiaansa.

– En ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat parittomia sukkia ja vaatteiden valinnan hankaluutta. Jos kaikki käyttövaatteet ovat samaa merkkiä, kokoa ja väriä, ei vaikeaa ole ikinä, hän kirjoittaa julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Hän kertoo heittävänsä vuosittain kaikki sukkansa roskiin ja ostavansa tilalle uudet – esikuvakseen hän mainitsee muotisuunnittelija Tom Fordin.

– Jos joskus löydän parittoman sukan, vien sen välittömästi ulos talosta, ulkoroskikseen. Näin se ei pääse levittämään entropiaansa jo valmiiksi sotkuiseen elämääni, Antti selittää.

– Luonto ei ehkä kiitä, mutta toisaalta en tee lapsia tähän lohduttomaan väestöräjähdykseen luonnonvaroja kuluttamaan, joten tasoissa ollaan, saatana.

”Jos kaikki käyttövaatteet ovat samaa merkkiä, kokoa ja väriä, ei vaikeaa ole ikinä.”

Antti Holma ei ole ainoa julkisuuden henkilö, joka suosii pukeutumisessaan yksinkertaisuutta, jopa tylsyyttä. Apple-johtaja Steve Jobs pukeutui aina mustaan pooloon. Facebook-menestyjä Mark Zuckerberg vetää joka päivä ylleen t-paidan ja farkut.

Viime vuosina myös moni nainen on hankkinut itselleen muutamasta luottovaatteesta koostuvan ”kapseligarderobin”, joka helpottaa päivittäistä pukeutumista.

Antti Holmalla on ratkaisulleen käytännön perustelu: elämässä on jo muutenkin tarpeeksi kaaosta. Yhden ja saman asun hehkutetaan myös vähentävän päätöksentekoväsymystä. Kun vaatekaapilla pohdiskeluun ei mene joka aamu puolta tuntia, jää enemmän aikaa ajatella muita, mahdollisesti tärkeämpiä asioita.

Voi vaikka keksiä Facebookin. Tai Kissi Vähä-Hiilarin.

Kysely

Ovatko parittomat sukat sinulle ongelma?

Viikon faijailupalkinto menee kantoreppuhommat suvereenisti hallitsevalle Sipe Santapukille.

Apulanta-yhtyeen rumpali Simo ”Sipe” Santapukki näyttää nauttivan sekä kesästä että isyydestä. Hän julkaisi Instagramissa kuvan, jossa hän poseeraa Turun torilla yhdessä nelikuisen poikansa kanssa. Sipen ja ex-suunnistaja Minna Kaupin lapsi syntyi tammikuun lopulla.

Kuvassa Sipe kantaa vauvaansa kantorepussa. Tunnisteiksi hän on lisännyt muun muassa sanat #torikahvit, #kantoreppu, #rakkaudenkesä, #turunsinappikone sekä #elämäniaurinko.

– Turuilla ja Toreilla. Päällikkö kuskin paikalla, kuvan yhteydessä lukee – mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Sipe ja Minna eivät ole julkaisseet lapsestaan kasvokuvaa, ja myös tässä kuvassa pojan kasvot ovat piilossa kantorepun uumenissa. Melko tuoreen isän kasvoilla on sen sijaan rento hymy.

Myös muiden Instagram-kuvien perusteella vaikuttaa siltä, että Sipe viihtyy isänä. Viikko sitten hän nautiskeli auringonpaisteesta terassilla, tietenkin lastenvaunut mukanaan.

Pari viikkoa sitten Sipe toivotti hyvää äitienpäivää suloisella varvaskuvalla.

– Näillä jaloilla ei ole otettu vielä askeltakaan. Mitä elämänpolkuja ne ikinä päättävätkin talsia, äidillä on siinä(kin) asiassa valtaisa merkitys, hän kirjoitti kuvan yhteydessä.