Jenni Vartiainen palasi vappuna keikoille kahden vuoden tauon jälkeen. Fanit saivat nähdä uuden, entistä rennomman Jennin. Kuvat: Liisa Valonen
Jenni Vartiainen palasi vappuna keikoille kahden vuoden tauon jälkeen. Fanit saivat nähdä uuden, entistä rennomman Jennin. Kuvat: Liisa Valonen

Viime kiertueensa jälkeen Jenni Vartiainen uupui niin, että levy-yhtiö määräsi hänet pakkolomalle. – Yritin täyttää kiertueen jälkeistä tyhjiötä väkisin, vaikka olin ihan lopussa.

Vappuna Tavastian lavalla liehui 250 pinkkiä ilmapalloa. Takahuoneessa Jenni Vartiainen, 34, asetteli ylähuuleensa viiksiä pinkeissä hiuksissaan. Bändin pojat heiluivat ympärillä Tom of Finlandin henkisesti tummaan nahkaan ja verkkopaitoihin pukeutuneina. Jenniä oksetti ja jännitys tuntui polvissa asti. Keikan vetäminen puolentoista vuoden tauon jälkeen kauhistutti: osaisiko hän enää koko hommaa?

Puolitoista tuntia myöhemmin lavalta palasi onnesta hehkuva nainen. Jenni poksautti skumppapullon auki, siirtyi discoon ja tanssi yleisön seassa aamuun asti.

Jenni palasi pitkältä keikkatauolta ulkoisesti erilaisena: blondatut hiukset, reiteen ulottuvat mustat saappaat ja Turvasana-sinkku häkellyttivät fanit. Sehän laulaa nyt seksistä! Todellisuudessa Jenni on naurattanut kaveriporukkaa jo vuosia kaksimielisillä biisintyngillä. Ystävät kuvailevatkin häntä kainalopierumuijaksi.

– Keikoillani käyvät ihmiset tietävät kyllä, että minussa on myös kepeämpi puoli, joka heittää kaksimielistä läppää. Oli vääjäämätöntä, että se puoli tulee esiin jossain vaiheessa. Olen elänyt pitkään suorituskeskeistä elämää, asettanut tavoitteita aina uusi porkkana mielessä, mutta nyt haluan hullutella ja nauttia, Jenni sanoo haukotellen ja hakee toisen kupin kahvia.

Riehakas vappu vaatii vielä veronsa.

Pakkoloma pakotti rauhoittumaan

Heti edellisen Terra-kiertueen jälkeen kainalopierumuijasta ei ollut tietoakaan. Kaksi vuotta kestäneen kiertueen aikana Jenni oli tehnyt ennätysmäärän keikkoja. Lomat hän oli uhrannut niihin työasioihin, joita ei ollut ehtinyt keikkojen välissä hoitaa.

Myös yksityiselämässä asiat olivat menneet uusiksi. Viimeisen keikkansa jälkeen Jenni ajoi suoraan mökkeilemään. Hän yritti asennoitua lomailuun: lämmitti saunaa, vilkuili lukemattomia kirjoja. Olo oli kuitenkin levoton, ajatukset pyörivät kehää. Mitä seuraavaksi?

Aiemmin Jenni oli aina kiertueen jälkeen palannut koulun penkille, mutta nyt hän oli jo valmistunut.

”Olen ihminen, jolla on levollinen olo, kun kalenteri on täysi.”

Heti maanantaina Jenni soitti levy-yhtiöön ja sopi palaverin. Palaverin tulos oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin hän oli ajatellut. Jenni määrättiin puoleksi vuodeksi lomalle. Hän ei saisi tehdä ennen helmikuuta mitään.

– He näkivät, että yritin täyttää kiertueen jälkeistä tyhjiötä väkisin jollakin, vaikka olin lopussa. Itkin helpotuksesta, kun minut pakotettiin lomalle.

Jo ennen kiertueen päättymistä Jenni oli huomannut itsessään uupumisen merkkejä. Väsymys ei enää lähtenyt nukkumalla. Myös läheiset olivat olleet huolissaan ja kehottaneet Jenniä hiljentämään tahtia.

– Jokin lakipiste väsymyksessä tuli vastaan. Olen ihminen, jolla on levollinen olo, kun kalenteri on täysi. Jo kiertueen lopussa asetin itselleni tiedostamattani uusia paineita. Kolmen levyn jälkeen olin päättänyt, että käännän kaikki työskentelymetodini päälaelleen ja luon jotain aivan uutta. Sekin vain lisäsi stressiä.

Väsymyksen kesyttämistä

Lomalla Jenni katseli ihmeissään kotiaan, johon hän oli muuttanut kesken kiertueen muutamaa vuotta aiemmin. Viimeiset muuttolaatikot odottivat yhä purkamista, sisustus oli sekin jäänyt kesken. Eniten totuttelua vaati opetella vain olemaan.

– En tiennyt, mitä kohti olin menossa ja siitä tuli alakuloinen fiilis. Meni aikaa, että osasin antaa sille tunteelle tilan. Että okei, nyt on kuoppa ja kaikki on persiistä, mutta en suostu pelkäämään sitä.

Väsymystä kesyttäessään Jenni opetteli kuuntelemaan itseään. Hän meditoi, erakoitui aina välillä mökille, uskoutui ystävilleen ja haastoi toimintamallejaan. Miksi pakottaa itsensä lenkille, jos on väsynyt? Onko työhuoneella pakko roikkua aina se kahdeksan tuntia päivässä?

”Pyrin siihen, että toisia kohdatessani en ainakaan myrkytä ilmapiiriä tai kiukuttele.”

Jenni uskalsi alkaa luottaa myös kehoonsa. Kun sairastelu ja äänihuulten turvotus venyttivät töiden aloittamista toiset puoli vuotta, Jenni ei kiirehtinyt, vaan halusi antaa myös kropalleen toipumisaikaa.

Vapaudestaan Jenni oppi nauttimaan täysillä kuitenkin vasta kolmen kuukauden jälkeen. Hän kävi kulttuuririennoissa ja keikoilla, kokkaili kotona läpi pisimmätkin reseptit.

– Olen ollut koko elämäni touhukas, halunnut tehdä paljon asioita ja kehittää itseäni. Kun pysähdyin, huomasin, että voin saavuttaa asioita ja kehittyä, vaikka ottaisin rennomminkin. Kaikille tunteille on annettava tilansa.

Tauolta palattuaan Jenni on yrittänyt pitää kiinni vapaapäivästä aina aika ajoin ja olla uhraamatta kalenteriin merkattuja lomia tekemättömille töille.

Jenni on joutunut hyväksymään, että hänellä on vahva oman tilan tarve. Siihen ei kuitenkaan ole aina mahdollisuutta viikkoja kestävillä kiertueilla.

– Olen nyt onnistunut säännöstelemään paremmin, mikä määrä sosiaalista elämää tai yksinoloa on kerralla sopiva määrä. Jaksan paremmin antaa muille, kun otan oman aikani. En aina onnistu täydellisesti, mutta pyrin siihen, että toisia kohdatessani en ainakaan myrkytä ilmapiiriä tai kiukuttele.


”En tiedä, pystyisinkö säännölliseen arkeen enää itse”, Jenni sanoo.
”En tiedä, pystyisinkö säännölliseen arkeen enää itse”, Jenni sanoo.

Sosiaalista puoltaan Jenni ruokkii sopimalla kiirepäivinäkin lounastreffit jonkun ystävän kanssa. Monet lähipiiristä työskentelevät luovilla aloilla ja elävät ilman säännöllisiä työaikoja.

Jenni kuitenkin ihailee ihmisiä, jotka pystyvät elämään vuodesta toiseen säännöllistä arkea.

– En tiedä, pystyisinkö säännölliseen arkeen enää itse. Olen tottunut luomaan rutiinini ja päivärytmini omin päin.

Tauon jälkeen rutiinien luominen vei kuitenkin vähän aikaa ja vaati itsekuria.

– Pahin pelkoni on vääränlainen rutinoituminen. Etten enää seikkailisi tai voisi kokea edes lomilla äärimmäistä spontaaniutta. Niissä tilanteissa tunnen kuitenkin olevani elossa.

Hajalla ihmisten edessä

Viime vuosien myllerrysten aikana Jenni on tukeutunut paitsi ystäviinsä myös vanhempiinsa, jotka ovat muuttaneet Kuopiosta Helsinkiin lähelle tytärtään.

– En jää yksin märehtimään ongelmiani, vaan tukeudun läheisiini. Minulle on tärkeää, että lähelläni on ihmisiä, joiden eteen voin mennä ihan paskana. Vahvana olo on välillä uuvuttavaa.

Suurin osa Jennin nykyisistä ystävistä on löytynyt vasta aikuisiällä. Ajatus tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa keskusteluun heittäytyvästä Jennistä voi tuntua oudolta niistä, jotka vaalivat hänestä kuvaa salaperäisenä supertähtenä. Jennistä kuvaus ei vastaa todellisuutta. Hän sanoo tutustuneensa aina helposti ihmisiin.

Tauonkin aikana Jenni löysi uusia ystäviä muun muassa matkoilta, jonne hän ei ole pelännyt lähteä yksin.

– Minulla on itse asiassa aika laaja tuttavapiiri. Vasta aika on kuitenkin näyttänyt, kenen kanssa on syntynyt luottamus ja yhteys, joka on edennyt ystävyydeksi. Minulla ei ole yhtä isoa kaveripiiriä, vaan useita toisistaan erillisiä. Jos vaikka pitäisin juhlat, moni vieraista ei varmasti tuntisi toisiaan.

”Minulle on kehittynyt tarkka tutka uusien tyyppien suhteen.”

Jenni arvelee, että luottamus ystäviin on asia, jonka ansiosta hän on voinut elää viime vuodet suhteellisen normaalia elämää ja aikuistua rauhassa kasvukipuineen.

– Minulle on tärkeää tietää, että minulla on ystäviä, joille voin puhua vapaasti asioitani ja luottaa, että se myös jää vain meidän välillemme. Muunlaisia ihmisiä lähipiirissäni ei enää olekaan. Totta kai luottamukseni on joskus myös petetty, mutta olen oppinut siitä. Minulle on kehittynyt tarkka tutka uusien tyyppien suhteen. Jos tapaan uuden ihmisen, tunnustelen jonkin aikaa fiilistäni.

Osa ystävyyssuhteista on myös hiipunut ajan myötä. Jenni uskoo silti, että jokaisen ihmisen tapaamisella on ollut jokin tarkoitus.

Taukoonkin mahtui monta merkityksellisiä kohtaamista, joista osa päätyi myös Jennin uusiin lauluihin.

 


Moni Jennin nykyisistä ystävistä on löytynyt aikuisiällä, mutta hänelle on tärkeää, että lähipiiriin kuuluu myös ihmisiä, jotka tunsivat hänet ennen laulajan-uraa. Yksi sellainen on lukiokavereista koostuva tyttöporukka.

Säveltämisen lisäksi Jenni uskalsi nyt ottaa kappaleistaan täyden sanoitusvastuun. Hän kuvailee itseään pöytälaatikkokirjoittajaksi, joka katselee elämää lauluntekijän lasien läpi.

– Iän myötä tuntuu luontevalta, että omat ja ystävien elämäntilanteet nousevat kappaleiden aiheiksi, mutta on muidenkin tekemissä sanoituksissa ollut aina jotakin henkilökohtaista mukana. En ole ennenkään pelännyt tai hävennyt isoja aiheita, mutta rohkeutta on tullut nyt enemmän.

Rakkaudessa Jenni suhtautuu skeptisesti ajatukseen, että jokaista varten olisi olemassa yksi oikea ihminen.

–Ajatus yhdestä oikeasta ihmisestä on kieltämättä romanttinen, mutta epärealistinen. Ajoitus ja elämäntilanne vaikuttavat siihen, eteneekö juttu. Rakkautta pitää myös vaalia kaikissa ihmissuhteissa. Sen minkä annat, saat myös takaisin, Jenni uskoo.

Stoppi juoruille

Juoruilua ja pahoja puheita Jenni ei ole ihmissuhteissaan sietänyt koskaan, mutta niistä hän sai osansa jo lapsena. Kuopiossa varttunut vilkas tyttö oli kova harrastamaan ja osoittautui monissa harrastuksissa poikkeuksellisen lahjakkaaksi ja kunnianhimoiseksi. Taitoluistelu vei eniten aikaa. Siellä Jennin määrätietoisuus koettiin toisinaan myös uhkaksi.

– Luistelupiireissä monet vanhemmat väheksyivät muiden lasten suorituksia. Lapsi aistii tällaiset tilanteet herkästi, Jenni muistaa.

Jenniä helpotti se, että urheilussa oli selkeät mittarit, joilla osaamista arvosteltiin, eivätkä pahat puheet tuloksia muuttaneet. Omille vanhemmilleen Jenni on kiitollinen siitä, että he kuskasivat häntä harrastuksiin ja olivat aina tukena.

”Minullekin tultiin vasta sanomaan päin pläsiä, että uudet hiuksesi ovat ihan hirveät. Mitä käytöstavoille on tapahtunut?”

Myöhemminkään elämässä vanhemmat eivät ole koskaan kyseenalaistaneet Jennin valintoja. Vanhemmiltaan Jenni uskoo saaneensa myös mallin keskittyä jo nuorena muiden puheiden kuuntelemisen sijasta omiin suorituksiin.

Se kasvatti nahkaa tulevaa varten, kun Jenni valittiin 19-vuotiaana Gimmel-yhtyeeseen.

– Muistan kuinka olin shoppailemassa ja teinilauma seurasi minua tuntikausia. Ahdistuin ja linnoittauduin lopulta päiviksi kotiin. Olin myös järkyttynyt, miten paljon Helsingissä ihmiset puhuivat paskaa toisistaan.

Tauon jälkeen Jenni on taas saanut maistaa julkisen työn varjopuolia.

– Ymmärrän työhöni liittyvän kritiikin, mutta en henkilökohtaista loanheittoa, jota tulee sosiaalisen median joka tuutista. Minullekin tultiin vasta sanomaan päin pläsiä, että uudet hiuksesi ovat ihan hirveät. Mitä käytöstavoille on tapahtunut?

”Rauhoittuminen on mielenmaisema.”

Uudesta rentoudestaan huolimatta Jennin voi yhä jäädyttää hetkessä liian tungettelevilla kysymyksillä. Erityisesti häntä ärsyttää vyötärön syynäys ja raskausutelut.

– Aivan kun nainen olisi yleistä omaisuutta, joka olisi tilivelvollinen koko yhteiskunnalle, onko hänellä perhehaaveita.

Rauhoittumista tai aloilleen asettumista Jenni ei kuitenkaan enää elämässä pelkää. Päinvastoin.

– Rauhoittuminen on mielenmaisema. Kunhan elämässä on turvallisuuden tunne ja harmonia, rauhan voi saavuttaa vaikka olisi fyysisesti liikkeessä. Ja kaikesta voi oppia. Vaikeiden hetkien jälkeen ymmärrän, että tarvitsin kaiken sen sonnan, jotta voin oppia ja ammentaa siitä. Ja mennä taas eteenpäin.

Jenni Vartiainen

Laulaja on syntynyt 20.3.1983 Kuopiossa.

Julkaissut kymmenen vuotta kestäneen soolouransa aikana kolme albumia ja on yksi myydyimmistä suomalaisista naisartisteista.

Julkaisi hiljattain Turvasana-kappaleen kahden vuoden hiljaiselon jälkeen. Kiertää kesän festareita ja syksyn konserttisaleja.

Valmistunut ammattikorkeakoulusta laulunopettajaksi.

Linda Liukkaan tärkein kohderyhmä on pienten lasten isät.

Linda Liukas on palkittu lastenkirjailija ja koodauslähettiläs. Liukkaan tietotekniikka-aiheiset Hello Ruby -lastenkirjat ovat olleet jättimenestys maailmalla: ensin hän keräsi kirjoilleen 380 000 euron arvoisen joukkorahoituspotin ja voitti sitten kiinalaisen 130 000 euron arvoisen muotoilupalkinnon.

Liukkaan uusin, keskiviikkona julkaistu kirja vie lapset tutkimusmatkalle internetiin. Kirjasarjan oikeudet on myyty 22 kielialueelle.

Vaikka Liukkaan teokset ovat lastenkirjoja, kirjailija on kertonut tärkeimmäksi kohderyhmäkseen pienten lasten isät. Hänen mukaansa isien roolimallilla on tärkeä vaikutus pienten tyttöjen päätöksiin.

– Ollessani pieni muut isät sanoivat tietokoiden olevan kalliita aikuisten juttuja. Oma isäni sen sijaan opetti, ettei ole asiaa, mitä ei voisi tietokoneella korjata. Opettelimme yhdessä juttuja ja välillä mokailtiin, Liukas muistelee.

”Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.”

Liukkaan mukaan koululla on paljon vaikutusta lapsen asenteisiin, mutta vanhemmilla vielä suurempi. Liukas haaveileekin omistavansa kymmenen vuoden päästä koulun, jossa teknologiaa kehitetään yhdessä lasten kanssa.

– Lapsia pitää kannustaa löytämään oma juttunsa, ja heitä pitää altistaa uusille asioille. Ei suljeta liian aikaisin mahdollisuuksia lapselta. Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.

Ruby pienten poikien esikuvana

Teknologia-alalla vallitsee vieläkin merkittävä naispula. Liukas kannustaa naisia innostumaan alasta, sillä teknologiaan tarvitaan naisten näkökulmia.

– Ohjelmoija on se henkilö, joka käyttää tietokonetta ratkaistakseen maailman ongelmia, ja tarvitsemme naisten näkemystä. Tietokoneella voi ilmaista itseään ja muuttaa maailmaa paremmin kuin millään muulla, Liukas sanoo.

Kun Liukkaan ohjelmointityöpaja Rails Girls alkoi menestä, hän kohtasi vanhempia miehiä, jotka yrittivät neuvoa joka käänteessä.

– Kun sulkee korvansa setämiesten kritiikiltä, ei törmäile lasikattoihin.

Liukas kertoo ylpeimmäksi hetkekseen sen, kun pienet pojat ovat tulleet kertomaan hänelle, että kirjojen naiskoodaaja Ruby on heidän esikuvansa.

– Se on feminismiä parhaimmillaan, kun nainenkin voi olla teknologia-alan esikuva.

 

Madonna juhli viikolla syntymäpäiviään ja julkaisi sen kunniaksi kuvan koko perheestään.

Popin kuningatar Madonna, 59, jakoi perjantaina ensimmäistä kertaa koskaan yhteiskuvan kaikkien lastensa kanssa. Kuvassa Madonnan kanssa poseeraavat pojat Rocco, 17, ja David, 11, sekä tyttäret Lourdes, 20, Mercy James, 11, ja 4-vuotiaat kaksoset Estere ja Stella.

Kuva on julkaistu Madonnan syntymäpäivän kunniaksi. Hän täytti 59 vuotta 16. elokuuta. Syntymäpäiviään hän juhli Italiassa.

 

Birthday 🎉🎂🎈🇮🇹♥️

A post shared by Madonna (@madonna) on

Lourdes ja Rocco ovat Madonnan biologisia lapsia. Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Roccon isä on elokuvaohjaaja Guy Ritchie, jonka kanssa Madonna erosi vuonna 2008. David, Mercy James, Estere ja Stella ovat adoptoitu Malawista.

Madonna adoptoi Esteren ja Stellan Malawista viime helmikuussa. Alkuvuodesta prosessi tuotti ongelmia. Tyttöjen isä väitti, ettei adoptio mennyt hänelle kerrottujen suunnitelmien mukaan.

– Minulle kerrottiin alussa, että Esther ja Stella menevät asumaan rikkaan naisen luo ulkomaille, ja että hän antaa heille kunnon koulutuksen ja palauttaa heidät sitten minulle, asumaan kanssani ja auttamaan perhettäni, tyttöjen biologinen isä Adam Mwalen kertoi.

Lue lisää täältä: Madonna julkaisi iloisen videon adoptiokaksosistaan – tyttöjen isä väittää, että häntä on huijattu

Myös Madonnan aiemmat adoptiot kuohuttivat. Vuonna 2006 laulaja adoptoi Malawista Davidin ja vuonna 2009 Mercy Jamesin. Erityisesti Mercyn adoptio synnytti kritiikkiä.

Tytön äiti kuoli synnytyksessä, ja sukulaiset sijoittivat lapsen orpokotiin. Jälkikäteen isovanhemmat kuitenkin kertoivat suunnitelleensa, että olisivat ottaneet lapsen hoitaakseen, kun tämä on 6-vuotias. He syyttivät Madonnaa lapsen varastamisesta ja repimisestä juuriltaan. Alun perin he olivat hyväksyneet adoption.

Juttua muokattu 20.8. 12.35: Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Ei Guy Ritchie, kuten aiemmin jutussa kerrottiin.

”Kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle”, Cheek sanoi kutsuessaan Antin lavalle. 

Vuoden 2018 helmikuussa ensi-iltansa saava Veljeni vartija -elokuva on herättänyt runsaasti huomiota jo viime keväästä saakka. Tuolloin saatiin ensimmäisen kerran tietää, että leffassa Jare Tiihosta eli Cheekiä näyttelee Antti Holma.

Moni on pohtinut, miltä näyttelemisestä tunnettu Antti kuulostaa ja näyttää räppärinä.

No, nyt siitä on saatu esimakua. Eilen Tampereella järjestetyillä Blockfest-festivaaleilla saatiin kuulla ja nähdä ensimmäinen maistiainen Antista Cheekinä. Profeettojen festarikeikan aikana räppäri kutsui Antti lavalle esittämään kappaleensa Äärirajoille.

– Mua on jännittänyt tänään tää keikka paljon enemmän, kuin mikään keikka pitkään aikaan. Mulla on parikin syytä siihen, Cheek aloittaa Antin esittelyn.

– Osa teistä tietää, että me ollaan kuvattu tällaista Veljeni vartija -elokuvaa. Meillä on tänään tarkoitus kuvata viimeisiä kohtauksia. Sen takia mä tarviin kohta sitä Blockfest-rakkautta enemmän kuin koskaan, koska kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle eikä nähny tällaista mitä täällä on tai kokenut tällaista.

Cheek pyytää porukkaa laulamaan ja bailaamaan mukana.

Katso osa Antin esiintymisestä tästä:

Eilen illalla Antti kommentoi esiintymistään Twitter-tilillään: 

Antti nähdään valkokankaalla myös Jaren veljenä Jerenä.

– Ajattelen, että tässä leffassa on kolme roolia Jare, Jere ja Cheek. Tarkkailin Jaren tapaa olla maailmassa. Jeressä minua kiehtoo se, että rauhallinen tyyppi voi kiihtyä nollasta sataan, Antti kommentoi viime kesänä Me Naisille.

Antti julkaisi pari viikkoa sitten kuvan Mersusta, jolla ajelee elokuvan kuvausten ajan. Auton rekisteriotteessa lukee A-HOLE. ” Nuo kilvet tosin haaveena vasta”, Antti kirjoitti kuvan yhteydessä.

Juttua muokattu 20.8. klo 9.18: Muokattu kirjoitusvirhe.

Kauppias Sampo Kaulasen isä teki itsemurhan vuosi sitten. Vierellä Minttu-vaimo seurasi, miten lupsakka Sampo muuttui synkäksi. – Jos surua alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä.

Sampo Kaulasen, 38, ja Michele Murphy-Kaulasen, 37, Tampereen-kodin lattialla makaa levällään puolitäysi matkalaukku. Se kertoo tarinaa nopeista lähdöistä, ahkerasta reissaamisesta ja siitä, että jotakuta saa aina ikävöidä.

Alkukesästä Sampo vietti kuusi viikkoa Filippiinien viidakossa Selviytyjät Suomi -ohjelman kuvauksissa. Siitä muistuttavat pukeva rusketus ja kymmenen kiloa kaventunut olemus.

Juuri nyt Sampo, Mintuksi kutsuttu Michele ja perheen nuorimmainen Rianna, 3, ovat kaikki samassa maassa ja samassa kodissa.

Tampereen lisäksi Sampolla ja Mintulla on toinen koti Äkäslompolossa Ylläksellä. Siellä sijaitsee myös perheyritys, kuulu Jounin kauppa, jota ennen Sampoa isännöivät hänen vanhempansa Anne ja Esa Kaulanen.

– Kulunut vuosi on ollut meille hirveän raskas, Sampo Kaulanen aloittaa.

”Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön.”

Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt Esa Kaulanen teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 62-vuotias. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä. Puoliso Anne jäi leskeksi 36 yhteisen vuoden jälkeen.

– Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön. Valtavan surun, jossa on mukana myös kiukkua ja katkeruutta, Sampo Kaulanen sanoo.

Hän on vanhempiensa ainoa lapsi.

Koko perheen suru

Uutinen tuli yllättäen, tavallisena toukokuisena tiistaina, kuten sellaiset uutiset niin usein tulevat. Minttu oli saanut tiedon ensin ja soitti Tampereelta Sampolle, joka oli auton ratissa matkalla Ylläkseltä Ouluun.

Suru-uutinen muutti kaiken hetkessä. Piti hankkiutua pohjoiseen niin pian kuin mahdollista. Minttu lensi Riannan kanssa Rovaniemelle, ja Sampo poimi heidät kyytiinsä lentoasemalta.

– Kun kohtasimme, Sampo oli täysin ilmeetön, surun jähmettämä. Vei viikkoja, ennen kuin hän pystyi millään lailla käsittelemään menetystään, Minttu muistaa.

”Alussa olin eniten huolissani äidistäni.”

Lapsille he kertoivat tapahtuneesta heti, kaunistelematta tapaa, jolla vaari oli menehtynyt. Suoruus ja rehellisyys ovat tällaisissa asioissa parasta, Sampo ja Minttu uskovat. On tärkeää, että lapsi kuulee ikävänkin totuuden vanhemmaltaan, ei ilkeänä juoruna muualta.

– Alussa olin eniten huolissani äidistäni. Mietin, miten ihmeessä hän jaksaa yksinäisyyden pitkän avioliiton jälkeen. Äiti on ihana ihminen, jolle olisin suonut onnelliset eläkepäivät yrittäjän ankaran arjen jälkeen, Sampo sanoo.

Isän kuolemasta käynnistyi perheessä uusi ajanlasku.

–  Kaikki jakautuu tästedes aikaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Avoimuus voi auttaa

Esa Kaulanen oli sairastanut vuosikymmeniä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaudessa vuorottelivat mania ja masennus. Maniavaiheessa kauppias tilaili ylenpalttisesti tarpeetonta tavaraa ja painoi töitä lähes yötä päivää.

Syvissä, mustissa masennusjaksoissa hän tuskin pääsi ylös sängystä ja puhui jatkuvasti itsemurhasta. Jutut muuttuivat iän karttuessa yhä levottomammiksi. Esa myös häpesi sairauttaan, mielensä särkymistä, vaikka perheenjäsenet yrittivät selittää hänelle, ettei mitään hävettävää ole. Viimeisinä vuosina kalastus ja mökillä puuhailu – asiat, jotka ennen olivat tuottaneet Esalle iloa – muuttuivat merkityksettömiksi. Ilo katosi.

– Esa puuskahti kerran, että aikoo päättää päivänsä, Minttu muistaa.

– Muille perheenjäsenille se oli jo siinä vaiheessa arkista puhetta, mutta minulle uutta. Sanoin Esalle, että älä mieti tuollaisia, olet tärkeä meille ja lapsenlapsille. Pian lapset unohtavat minut, hän totesi. En saanut häntä uskomaan muuta.

– Isän kohtalo vahvisti uskoani siihen, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Mielen sairauksiin ja itsemurhiin liittyvä häpeä pitäisi jo jättää menneisyyteen, Sampo painottaa.

Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät ole katsoneet avoimuutta hyvällä silmällä. Olisi syytä pitää suu soukemmalla, Sampo on saanut kuulla. Olla jakamatta asioita, jotka tekevät kipeää ja joihin liittyy häpeän stigma.

– Jos pystyn puhumalla auttamaan edes yhtä ihmistä, olen toiminut oikein, Sampo uskoo.

Vaikeat kysymykset

Perheenjäsenen kuolemasta käynnistyi loputon vyöry käytännön asioita. Hautajaisten suunnittelu, perunkirjoitus, perheyrityksen lopullinen sukupolvenvaihdos pikakelauksella. Eikä puhettakaan, että Sampolla ja Mintulla olisi viime keväänä ollut mahdollisuus keskittyä vain niihin.

Lapset piti hoitaa, etukäteen lukkoon lyöty kesäkiertue ympäri Suomen Jounin kaupan myymäläautolla täytyi toteuttaa. Sopimukset kesätapahtumiin olivat sitovia. Elämän piti jatkua, oli mikä oli. Tien päälle Sampo lähti vain kolme päivää suru-uutisen jälkeen.

Lähes jokaisella kauppa-auton asiakkaalla läpi Suomen oli Sampolle sanottavanaan myötätunnon sana. Sosiaalisen median tempauksista ja televisiosta tuttu, leppoisa pohjoisen mies on helposti lähestyttävä hahmo. Julkkis, joka kerää ihmisiä ympärilleen missä tahansa liikkuukin ja jolle on helppo puhua myös vaikeista asioista. Moni halusi jakaa hänelle oman tarinansa läheisen menettämisestä.

Yleensä ihmisten kohtaaminen on Sampon mielestä ihan mukavaa. Surun keskellä oli toisin. Asiasta puhuminen uudelleen ja uudelleen vieraiden ihmisten kanssa oli raskasta.

– Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta ikävä kyllä siinä tilanteessa ylenpalttinen myötätunto ei juuri auttanut. Suru on niin yksityinen asia. Parhaaksi myötäelämisen tavaksi koin kädenpuristuksen ja yksinkertaisen lauseen: otan osaa, Sampo muistaa.

Ensisokin jälkeen suruun alkoi sekoittua myös toisenlaisia tunteita. Esimerkiksi katkeruutta viranomaisia kohtaan. Kuinka itsemurha on ylipäätään mahdollinen sairaalaoloissa? Laitoksessa, jossa omainen luulee tuskaisen läheisensä olevan turvassa. Miksi mielenterveysongelmista kärsivää on niin vaikea saada hoitoon?

Kysymyksistä raskain ja suurin riippui ilmassa aina, kun perheenjäsenet kohtasivat. Miksi Esa – aviomies, isä, appiukko ja vaari – oli päätynyt ratkaisuun, joka tuotti muille niin mittaamatonta surua.

”Missä vaari on?” Rianna kyseli isoisänsä perään yhä uudelleen.

Sampo puri hammasta. Kiukku ja viha kuplivat pinnan alla.

Miten isä oli saattanut tehdä niin?

Kun kumppani suree

Minttu seurasi aviomiehensä vointia huolestuneena. Sampo sulkeutui suruunsa ja painoi töitä. Joskus hän ­alkoi yllättäen puhua isästään, mutta hiljeni nopeasti, vaikka Minttu yritti jatkaa aiheesta.

Mintulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä toinen kävi läpi. Hän menetti isänsä jo vuonna 2005 ollessaan vain 25-vuotias.

– Suruja ei voi verrata, tietenkään. Minun isäni asui Yhdysvalloissa, ja vaikka rakastin häntä, hän jäi tavallaan etäiseksi. Elimme yhteistä arkea niin vähän. Sampon isä taas oli hänelle erittäin läheinen, he asuivat vuosia Ylläksellä samassa pihapiirissä ja tekivät kaupalla yhdessä töitä. Menetys oli Sampolle valtava.

Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt alkoholia nautittuaan synkäksi ja äreäksi.

– En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Menköön, jos saa siitä iloa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

”Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan kanssa.”

Katkeruus ja kiukku, vastausta vaille jääneet kysymykset, hiipivät pintaan humalassa.

– Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

– Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan ja paikanvaihdosten kanssa. Hän saattoi alkaa yhtäkkiä ­haluta reissuun, vaikka oli vasta samana päivänä ajanut Lappiin. Vitsit alkoivat olla minulta vähissä.

Ensimmäinen muutos parempaan pilkahti perheen ­aurinkolomalla Turkissa vuoden 2016 heinäkuussa. ­Uima-altaan vesi kimalteli, lapset nauroivat, aurinko paistoi. Esasta ei puhuttu kahteen viikkoon sanaakaan.

Myöhemmin syyskuussa, Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla Espanjassa, Sampo pystyi vihdoin rentoutumaan.

– Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Siitä, mitä hänen päässään liikkuu silloin, kun paha olo valtaa. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

– Matkan jälkeen tuli jotenkin parempi olo. On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Hassut ja mukavat muistot

On vaikea määritellä, missä vaiheessa se tapahtuu. Kiukku ja katkeruus pehmenevät ja muuttavat muotoaan. ­Tilalle tulevat vähitellen lämpimät muistot ja huumori. Rakas omainen on rakas omainen, vaikka hänen tekemäänsä ratkaisua olisikin vaikea hyväksyä.

Vasta Esan kuoleman jälkeen Sampo ja Minttu ovat huomanneet, miten paljon työtä tämä teki kaupalla. ­Kätevä mies huomasi kaiken ja eleettömästi korjasi repsottavat listat ja muut pikkuviat.

Riannalle vaari jaksoi lukea loputtomasti, esimerkiksi pitkiä otteita kansalliseepos Kalevalasta.

Lasten ohella erityisen lähellä Esan sydäntä olivat Jounin kaupan yhteydessä olevan Konijänkän kotieläinpihan eläimet. Niitä hän hoiti väsymättä saksanpaimenkoiransa Urpo vierellään. Sampoa ja Minttua naurattaa vieläkin muisto kolmesataakiloisesta urossiasta, valtavasta karjusta, jonka lämpöiseen kylkeen Esa pötkähti mielellään päiväunille.

– Isän silmässä oli kyynel aina, kun joku eläimistä jouduttiin lopettamaan, Sampo muistaa.

– Esalla oli uskomaton muisti ja mahtava, sysimusta huumorintaju. Hän oli herkkä ja empaattinen ihminen, Minttu ­sanoo.

– Surullista on se, ettei Esa koskaan todella ymmärtänyt, miten paljon merkitsi lapsille. Hän elää heidän puheissaan vahvasti edelleen.

Sampokin osaa jo ajatella isänsä ratkaisua armollisemmin.

– Hän teki päätöksensä, sen mukaan meidän muiden on elettävä. Luulen, että isä näki edessään lääkkeiden ja laitosten täyttämän, toivottoman loppuelämän ja halusi muuta. Ymmärrän ja en ymmärrä sitä ajatusta.

– Tiedän, että isä rakasti meitä kaikkia. Tiedän myös, että hän oli minusta ylpeä, Sampo sanoo.

Sampo ja Minttu ovat oppineet, että kaikesta, jopa musertavasta surusta, voi mennä eteenpäin.

– Olemme yhdessä selviytyneet jo monesta liemestä. Perheenä selviydymme tästäkin.

 

Sampo Kaulanen

- 38-vuotias Jounin kaupan omistaja.

- Ensimmäisestä liitosta tytär Jenriina, 12.

- Nähdään syksyllä Nelosella yhtenä Selviytyjät Suomi -ohjelman kilpailijoista.