Mökkeily, festarit ja urheilu ilman treeniohjelmaa. Siinä muutama kesäuutuus, johon alppiuran jättänyt Tanja Poutiainen vasta tutustuu. Kuva: Satu Kemppainen

Alppihiihdon keväällä lopettanut Tanja Poutiainen viettää nyt erilaista kesää. Suuren elämänmuutoksen järjestelyt ovat taanneet sen, että aika ei ole käynyt pitkäksi.

Kevään vaihtuminen kesäksi olisi totutusti tarkoittanut Tanja Poutiaiselle, 34, sitä, että lyhyt hengähdystauko urheilusta on ohi ja valmistautuminen kilpailukauteen alkaa. Tänä kesänä ­hänen ei kuitenkaan ole tarvinnut ­pukeutua treenivaatteisiin kahdesti päivässä. On kulunut muutama kuukausi siitä, kun Tanja ilmoitti lopettavansa alppi­hiihtouransa.

– Kertaakaan en ole katunut päätöstäni enkä haikaillut takaisin. Se tarkoittaa, että olen tehnyt oikean päätöksen oikeaan aikaan, Tanja hymyilee keskellä tuusulalaista maalaismaisemaa.

Tänä kesänä hän on viettänyt tavallista enemmän aikaa Tuusulassa, missä hänen kihlattunsa, autoalalla työskentelevä Vesa Rinne asuu. Tanja on laittanut kotia ja tuonut oman kädenjälkensä ­yhteisen katon alle.

Tanjalla on yhä koti syntymäseudullaan Rovaniemellä. Pian pitäisi keksiä, minne kahden kodin väliä suhaava pariskunta asettuu.

– Jompaankumpaan päähän, Tuusulaan tai Rovaniemelle, laitamme ykköskodin ja toisessa säilytämme tukikohdan. Ratkaisu on vielä to do -listalla.

Haaveissa perhe

Koskaan aiemmin Tanja ei ollut edes harkinnut lopettamista. Motivaatiota oli riittänyt, ja suunnitelmat olivat selvät Sotshin talviolympialaisiin saakka. Viimeisellä kaudella fiilikset kuitenkin heittelivät.

Tammi- ja helmikuun vaihteessa, juuri ennen talviolympialaisia, Tanja sanoi perheelleen ja miehelleen ääneen, että tämä kausi jää viimeiseksi.

– Tiedän, millaisen sitoutumisen jatkaminen olisi vaatinut. Jotenkin tiesin sisälläni, että tämä on nyt tässä.

Perhe on tukenut Tanjaa pikkutytöstä, ja myös Vesa oli valmis seisomaan Tanjan päätöksen takana, oli se mikä tahansa. Nyt parisuhteelle jää enemmän aikaa.

– Yhteinen aika on tuntunut tosi hyvältä meistä molemmista. On pidemmän päälle rankkaa olla 200 päivää vuodessa reissussa. Toisaalta, olisin kyllä saanut täyden tuen, vaikka olisin vielä jatkanut. Parisuhde ei ollut syy lopettaa.

Nyt Tanjan tulevaisuudenhaave, perheen perustaminen, tulee ajankohtaiseksi.

– Toivon, että meillä olisi lapsia ja ­ehtisimme naimisiin tässä lähivuosina.Sisarukset ovat rikkaus. Olisihan se mahtavaa, jos lapsia olisi muutama.

Tanja ja Vesa tapasivat pari vuotta sitten ja kihlautuivat viime kesänä. Tarkempia hääsuunnitelmia ei ole vielä tehty.

– En minä prinsessahäistä tiedä, mutta voisin kuvitella, että järjestäisimme juhlavat kirkkohäät, mutta siitä pitää päättää yhdessä.

Välillä myös sohvalle

Suuren elämänmuutoksen järjestelyt ovat taanneet sen, että Tanjan aika ei ole käynyt pitkäksi. Päinvastoin.

– Minun pitää opetella, että välillä voi vain mennä sohvalle lepäämään. En vielä oikein osaa ottaa rennosti. En nyt ihan käy kierroksilla, mutta touhuan koko ajan jotain, vaikka sitten siivoan. Ehkä kesä auttaa ottamaan rennommin.

Tanjalla on opiskelupaikka Lapin yliopistossa, ja syksyllä hän aikoo jatkaa opintojaan johtamisen koulutusohjelmassa.

Täysipäiväiseksi opiskelijaksi Tanja ei kuitenkaan ala, vaan hän aikoo lähivuosina tehdä töitä lajiliitto Ski Sportin sekä urheilu-uran aikaisten yhteistyökumppaneidensa kanssa. Myöhemmin nähdään, mikä hänestä tulee "isona".

Muutenkin kilpaurheilun jääminen on tuonut elämään lisää valinnanmahdollisuuksia. Perinteistä suomalaista kesänviettoa mökkeineen ja musafestareineen Tanja ei ole aiemmin harrastanut.

Vesan mukana Tanja on saanut jo maistiaisia mökkeilystäkin. Poutiaisilla ei mökkeilty, mutta Vesan suvun mökki on mukavan ajomatkan päässä Tuusulasta.

– Kun tapasin Vesan, perehdyin ­ensimmäisen kerran suomalaiseen kesämökkikulttuuriin. Paljon emme ole ­mökillä ehtineet olla, sen verran että ranta­saunassa on käyty. Haaveilen, että sille jäisi nyt aikaa. Minulle on vasta valjennut, miten rentouttavaa se on.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Me Naisten numerossa 28/2014.


Lue myös:

Tanja Poutiainen lopettaa uransa

Kesällä kihlautunut Tanja Poutiainen: ”Takana on yksi rankimmista kesistä ja syksyistä” (maksullinen sisältö)

Tanja Poutiainen: "Unelmani on oma perhe"

Tanja Poutiainen: "Kroppani muistuttaa jo, etten ole kone"

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.

Spencer Elden poseerasi Nevermind-klassikkoalbumin kannessa tasan 25 vuotta sitten. Nyt hänestä on otettu uusi kuva samanlaisissa olosuhteissa.

Lauantaina tuli kuluneeksi tasan 25 vuotta, kun Nirvanan klassikkoalbumi Nevermind julkaistiin. Kanteen ikuistettiin tuolloin neljän kuukauden ikäinen vauva, Spencer Elden. Kannen kuvasi aikoinaan Kirk Weddle, mutta nyt toinen valokuvaaja, John Chapple, on saanut houkuteltua Eldenin uudestaan veteen kuvattavaksi. New York Postissa julkaistu kuva on muuten samanlainen kuin alkuperäinen, mutta tällä kertaa Eldenillä on sortsit jalassa, eikä vedessä lillu ongenkoukussa roikkuvaa yhden dollarin seteliä.

Vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria

Elden päätyi kanteen vuonna 1991, sillä hänen vanhempansa olivat valokuvaajan ystäviä. Kuvan ottaminen kesti 15 sekuntia, ja vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria. Daily Mail haastatteli Eldeniä vuonna 2007, kun tämä oli vielä teini.

− On vähän pelottavaa, että niin moni on nähnyt minut alasti. Toisaalta on siistiä olla albumin kannessa. Minulle asia tuntuu melko normaalilta, sillä olen kasvanut tietäen olevani Nirvana-vauva, Elden kertoi lehdelle vuonna 2007.

Nykyään Elden asuu Independent-lehden mukaan Los Angelesissa ja tekee kuulemma taidetta sekä kasvattaa tomaatteja. Nirvanan jäsenet, Kurt Cobain, Dave Grohl ja Krist Novoselic, eivät aikoinaan olleet mukana kansikuvauksissa, mutta Elden ei ole myöhemminkään tavannut yhtyeen elossa olevia muusikoita Grohlia eikä Novoseliciä.

Nevermind oli aikoinaan Nirvanan läpimurtolevy ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta.

Cheekin äiti, sisko ja veli olivat lauantaina katsomassa räppärin klubikiertueen päätöskonserttia.

Cheek eli Jare Tiihonen on puhunut usein julkisuudessa kaksosveljestään Jere Tiihosesta. Kaksikko on myös julkaissut Instagramissa lukuisia yhteiskuvia. Tällä kertaa Jere on kuitenkin julkaissut harvinaisen perhepotretin. Kuvassa ovat Jaren ja Jeren lisäksi heidän äitinsä ja Theresa-siskonsa.

– Kiitos veikka jälleen. Oli mahtava olla mukana 8-salilla Alpha Omega -klubikiertueen päätös keikoilla perheen ja ystävien kanssa, Jere Tiihonen on kirjoittanut kuvatekstiin.

Theresan lisäksi Cheekillä on myös toinen sisko. Isänsä Cheek menetti vuonna 2012, kun tämä sai sydänkohtauksen pilkkireissulla. Cheek puhui aikoinaan kuolemasta Vain elämää -sarjassa, joka kuvattiin vain pari kuukautta kuoleman jälkeen.

– Mietin, mikä mun tehtävä on täällä, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että se tulee olemaan tää musa ja nää biisit. Toivottavasti ne jää elämään, Cheek sanoi syksyllä 2012 esitetyssä ohjelmassa.

Cheek on käsitellyt isänsä kuolemaa myös Niille joil on paha olla -biisissään.

Tiesitkö? Tiihonen ei ole Cheekin alkuperäinen nimi. Lue lisää täältä.

Yhteiskuvasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti.

Mikael Gabriel ponnisti pinnalle räppäämällä peloistaan. Nyt hän aloittelee näyttelijänä ja hoitaa ison talonsa pihanurmikkoa. – Musiikkia on vaikea tehdä, kun on hyvä olla, hän sanoo.

Timantein koristeltu kultakello roikkuu niin raskaan näköisenä Mikael Gabrielin, 26, ranteessa, että sen on pakko olla aito. Rahaa siihen on ainakin palanut. Mikael osti sen helsinkiläisestä kultasepänliikkeestä, antoi vaihdossa kolme halvempaa Rolexia ja maksoi väliäkin vielä 7 000 euroa.

– Meille räppäreille kello on se juttu. Piti saada, kun Danillakin (rap-artisti Uniikilla) on tällainen, Mikael Gabriel sanoo vähän ohimennen.

Kultakello on jo vanha juttu, ja Mikael Gabriel on pysynyt otsikoissa viime aikoina muutenkin. Elokuussa hän debytoi näyttelijänä Taneli Mustosen kauhuelokuvassa Bodom , ja kohta mies nähdään toisessakin kotimaisessa elokuvassa, kun Antti J. Jokisen Pahan kukat -jengidraama saa ensi-iltansa.

– Kiva kuulla eka kertaa kehuja muiltakin kuin itseltäni. Aikaisemmin puhuin saavutuksista jo ennen kuin ne olivat totta. Ajattelin, että fake it till you make it. Mutta en halua enää tehdä samaa.

”Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta se ei ehkä lähdekään.”

Suurelle yleisölle Mikael Gabriel, oikealta nimeltään Mikael Sohlman, tulee tutuksi syksyn aikana, sillä hän on yksi kauden Vain elämää -artisteista. Räppäri, näyttelijä ja tyyli-ikoni, joka raivasi itsensä pikku­rikosten ja huostaanotetun nuoren tieltä menestykseen ei ole koskaan peitellyt menneisyyttään, mutta silti oman elämän läpikäynti kameroiden edessä otti koville.

– Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta kuvauksissa huomasin, että ei se ehkä lähdekään. En ole ikinä hajonnut niin pahasti. Ehkä biisien kirjoittaminen on sittenkin muistojen värjäämistä. Oikeat tunteet voivat jäädä sinne maalauksen taakse.

Lapsuuden kesät Virossa

”Minulla on virolais-suomenruotsalaiset juuret. Äiti on lähtöisin Etelä-Virosta pienestä Võrun kaupungista, isä oli suomenruotsalainen. Äiti tuli Suomeen ennen Viron itsenäistymistä vuonna 1988.

Vietin lapsena kaikki kesät mummin ja ukin luona Võrussa. Kun koulu loppui, lähdin sinne pariksi kuukaudeksi. Pelattiin poikien kanssa futista kerrostalon pihalla, ja kesän jälkeen puhuin aina kuin virolainen. Seuraavaan kesään mennessä olin taas melkein unohtanut eestin kielen.

Mummi ja ukki olivat tosi köyhiä. Lapsena en koskaan ikävöinyt heidän luokseen vaan ajattelin, että jouduin sinne. Myöhemmin tajusin, että mummin kanssa oli sikasiistiä. Kasvatus oli kurinalaista, ja rakkauden tunsi ilmassa. Mummi oli uskomaton pikkunainen, niin pippurinen, ettei mitään järkeä.

Viro oli vasta itsenäistynyt, mutta Võrussä oli vielä neuvostomeininki. Sellaiselta se näytti viimeksikin, kun kävin jättämässä mummille jäähyväiset neljä vuotta sitten. En olisi halunnut nähdä vahvaa ihmistä heikkona vaan olisin halunnut pitää hyvät muistot. Mutta menin, koska äiti pakotti. Olin pitkään haaveillut, että kun alan pärjätä, voisin auttaa mummia taloudellisesti, mutta en saanut siihen koskaan tsäänssiä.”

Isä jäi vieraaksi

”Lapsena mun maailma oli Ylä-Malmi. Asuimme Traktorintie 4:ssä, ja oli kotoisaa, kun koti, koulu ja äidin työpaikka, oma ompelimo, sijaitsivat kaikki pienen kolmion sisällä.

Äidillä on ollut ompelimo niin kauan kuin muistan. Siellä on tehty takkeja Tony Halmeelle, verryttelyasuja HIFKin joukkueelle ja liivejä moottoripyöräjengeille. Hengailin lapsena mutsin työpaikalla paljon ja opin kunnioittamaan käsityötä. Äidin firman seinällä lukee, että ainoa, joka täällä huutaa olen minä, ja että täällä ei tingitä.

Mutsi opetti, että verot pitää maksaa, ja luokitteli asiakkaat niihin, jotka yrittävät maksaa ilman kuittia ja niihin, jotka ymmärtävät käsityötä. Jotain siitä jäi alitajuntaan. Vieläkään en pysty ottamaan ilmaiseksi, kun joku sanoo, että saat tällaisen, jos laitat Faceen. Mieluummin maksan vaikka kakskymppiä.

Äiti on maailman vahvin ihminen, ihan himmee muija. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän häntä. Se kasvatti mut yksinhuoltajana, teki menestyvän firman ja on yhä hengissä.

”Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua.”

Isäni menehtyi elokuussa 55-vuotiaana. Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua. Nyt harmittaa, että en ehtinyt enää tavata isää.

Isän kuolema ei tunnu hyvältä, vaikka olen joutunut käsittelemään kuolemaa paljon. Mulle käy aina näin: heti kun mun elämässä tapahtuu isoja hienoja asioita, joku läheinen kuolee. Kai universumi toimii niin: kun yksi hieno juttu kasvaa isoksi, toinen loittonee. Molemmilta puolilta ei elämään voi tulla koko ajan lisää.

Meillä ei ollut isä–poika-suhdetta koskaan. Kuulin isästä ensimmäisen kerran, kun mulla meni todella huonosti. Äiti oli ottanut yhteyttä isoisään, ja isä soitti, että mitä sä poika pelleilet.

Enemmänkin isän soitto ärsytti. Ajattelin, että mikä sinä olet kertomaan, mitä minun pitäisi tehdä. Kun olin pieni, isä oli vankilassa, mutta hän oli vapautunut jo kauan ennen sitä soittoa. Olin 13-vuotias ja karannut kotoa. Ei silloin ajattele selkeästi. Myöhemmin tutustuimme kuin kaverit.”

Hölmöilyä urakalla

”Mulla oli Malmilla paljon kavereita. Se oli ihan himmee mesta asua. Kutsuttiin kavereiden kanssa itseämme Malmi Murderaz -jengiksi. Se kuulostaa pahemmalta kuin olikaan. Teimme perustyhmyyksiä, tappelimme kuten katujengit tappelee, mutta emme sentään ryöstäneet ketään.

Kerran näpistin ostoskeskuksen Karkkipussi-kaupasta sinisiä liskoja ja jäin kiinni. Siitä alkoi rikollisuuden aaltoni. Kerran yritettiin kaverin kanssa sytyttää koulun nurmikko palamaan, ja kerran pompin vahtimestarin Mersun päällä. Äiti joutui maksamaan, ja totta kai sain rangaistuksen kotona. Pahin oli auton varastaminen. Siitä jäin kiinni ja sain tuomion.

Olen hölmöillyt koko nuoruuteni. Halusin testata äitiä, koska hän oli minulle molemmat, mutsi ja faija. Äiti oli töissä koko ajan, ja olin niin kusipää, että halusin tehdä siitä vaikeampaa sen sijaan, että olisin auttanut. Nyt ajattelen aivan toisin ja haluaisin auttaa. Ethän sä nuorena ajattele muuta kuin itseäsi.

Äiti kasvatti aikamoisella kurilla, mutta oli pakko, koska pompin niin pahasti silmille. Enää minua ei harmita mikään muu kuin se, mitä äiti on joutunut kestämään. Virheet tekevät meistä sellaisia kuin olemme, mutta äiti vanheni niiden kymmenen vuoden aikana 30 vuoden edestä.”

Toteutumaton unelma

”Jalkapallo oli nuorena koko mun elämä. Halusin olla jonain päivänä maailman paras maalivahti ja ihailin Oliver Khania. Përparim Hetemajn kanssa pelattiin melkein joka päivä Pukinmäen jalkapallokentällä. Olin pienissä maaleissa todella hyvä, ja kaikki tiesivät sen. Sitten tulivat isot maalit, ja tipuin nokkimisjärjestyksessä pidemmän jätkän taakse. Pikkuhiljaa sain vähemmän ja vähemmän vastuuta.

”Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin.”

Yritin jatkaa pelaajana, mutta en pärjännyt, joten siirryin salibandyyn. Pääsin suoraan koulun peleistä Tapanilan Erän ykkösjunnuihin ja aloin treenata ahkerasti. Mulla oli hyvä tekniikka ja veto ja aloin pärjätä. Sitten tein tyhmyyden. Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin. Kaikki tiesivät, että ei minulla ollut sellaisia kenkiä, ja sain siirron alempaan porukkaan.

Olin kakkosjunnuihin liian hyvä, joten vaihdoin SSV:iin. Siihen aikaan SSV oli yksi Suomen parhaista joukkueista. Muistan kun tein maalin ensimmäisessä matsissa vanhaa joukkuetta vastaan. Mutta juuri tuohon aikaan minut huostaanotettiin 14-vuotiaana, koska äidillä ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa. En päässyt vähään aikaan treeneihin, ja kun ne tajusivat syyn, siitä tuli ongelma.”

Räppiä alkaa tulla

”Muistan hämärästi sen hetken, kun tekstiä alkoi tulla ensimmäisen kerran. Olin Pihkapuiston perhekodissa Malminkartanossa, jossa asuin aluksi huostaanotettuna kolme kuukautta. Ei ollut mitään tekemistä, ei puhelinta, ei telkkaria, vain vihko, kynä, koulureppu ja mp3-soitin. Kuuntelin Iso H:n Vertigoa, joka kertoo korkean paikan kammosta. Olin yksin huoneessa ja pelkäsin. Yhtäkkiä tajusin, että teen tähän omat sanat omasta pelostani.

Ensimmäisen oman biisin sanat näytin kaverilleni Karimille, joka räppäsi jo Insane MSY -ryhmässä. Nauhoitimme biisin, ja ajattelin saman tien, että olen Suomen paras. Lähdin kaupungille ja soitin sitä joka ikiselle vastaantulijalle. Kaikki sanoivat, että ihan paskaa. Osa kavereistakin totesi, ettet edes näytä räppäriltä, mene pelaamaan jalkapalloa, Miklu!

En tiedä, mikä voima minua vei eteenpäin. Olin joskus kirjoittanut runoja äidille, mutta en koskaan tehnyt biisejä. En ollut koulussa hyvä musiikissa enkä äidinkielessä. Äiti laittoi minut soittamaan kannelta jo nelivuotiaana ja sanoi, että sinusta tulee pianisti. Soitin klassista pianoa kymmenen vuotta Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa, mutta silti vihasin musiikkia. Jokin juttu niistä silti jäi. Kun ensimmäinen levyni tuli vuonna 2009, äiti pääsi nokittamaan, että mitäs minä sanoin.”

Kirjoita, puhu, älä vaikene

”Oli sekä minulle että äidille yllätys, että huostaanottoni venyi yli neljän vuoden mittaiseksi. Ensin oli puhetta kahdesta viikosta, sitten kolmesta kuukaudesta. Meille jopa valehdeltiin suoraan. Sitä asetelmaa minä-äiti-sosiaaliviranomaiset on normaalin ihmisen vaikea ymmärtää. Välillä äiti yritti taistella minua kotiin.

Aika nopeasti kuitenkin tajusin, että syy, miksi näin kävi, oli minussa, ei kenessäkään muussa. Vähitellen Hyrynsalmen nuorisokodista tuli koti. Siellä oli oma huone, kun äidin pienemmässä kodissa sitä ei enää ollut. Eivät hölmöilyt kokonaan loppuneet, meitähän oli seitsemän samanlaista nuorta. Mutta pääsin silti 16-vuotiaana Brightoniin Pop Idol -leirille kesäksi, koska en karkaillut enkä jättänyt tulematta kotilomilta takaisin.

Kirjoitin ja räppäsin koko ajan, ja toiset nuoret ja aikuiset saivat lukea tekstini. Olin kai ainoa nuorisokodin asukas, jota ei pakotettu psykiatrin tapaamisiin, koska teksteistäni tiedettiin, miten voin.

Nykyisin muistutan faneille, että kirjoittaminen auttaa. Kirjoittakaa ja puhukaa vaikka mielikuvitusolennoille, jos tuntuu nololta puhua kaverille. Minä puhuin seinän raoille ja mustille pisteille, kun en muille pystynyt. Jos ei koskaan puhu, ja jonain päivänä päässä räjähtää, kaikki käsittelemättömät asiat räjähtävät yhtä aikaa. Mutta jos pystyy puhumaan ajoissa, räjähtää ehkä vain se yksi juttu. Sen kanssa pärjää.”

Nurmikon laittaja

”Ensimmäisen levyn jälkeen on tapahtunut paljon. Nyt minulla on 300 neliön talo Espoossa, nopea auto, mallityttöystävä ja elokuvaroolit. En ole rikastunut, mutta minulla on varaa hankkia kaikenlaista. Talokaupat tein nopeasti viime syksynä sen jälkeen, kun olin nähnyt kuvia Uniikin talosta. Sain pankista lainaa ja tein kaupat saman tien. Äidin mielestä se on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.

”Äidin mielestä talokauppa on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.”

Talo on kodin ja työpaikan välimaasto. Ensimmäinen talvi oli vaikea, kun koko ajan paloi sulakkeita, ja yksi vesivahinkokin oli. Siinä oli Malmin kerrostalopoika ihmeissään.

Olen tehnyt yläpihan nurmikosta hienon. Käytän alle puhaltavaa bioruohonleikkuria ja poistan voikukat raudalla. Sitten vain nurmikkomultaa ja pari siementä, ja taas kasvaa hieno ruoho tilalle. Kasvihuonekin on valmis, ja betonivalut tehty, mutta istuttaminen jää ensi kesään.”

Mikael ja Triana Bodom-leffan ensi-illassa elokuussa.

Norjalaisen tyttöystäväni Trianan kanssa olemme seurustelleet vuoden. Tapasimme vuosi sitten Gumball-rallissa Tukholmassa, ja kai voi sanoa, että olen rakastunut päästä varpaisiin. Triana on vaikuttanut maailmankatsomukseeni muun muassa sillä, että hän on kasvissyöjä. Kun hän tulee, meillä on kasvisviikot. Kaveritkaan eivät erota Trianan tekemää pastakastiketta bolognesesta.”

Toisten tarinat

”Olen tatuoinut Vladimir Putinin ihooni, koska Putin tekee kaiken oman mielensä mukaan, vaikka koko maailma olisi häntä vastaan. Tatuointi ei ollut poliittinen kannanotto. Muutenkin tuntuu oudolta puhua tatuoinneista, koska kyse on mun ihosta. Ne ovat vähän kuin taiteellinen elämäkertani. Tatuoidut ruusut ovat läheisiäni.

”Menestymiseni on syntynyt siitä, kun meni huonosti.”

Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että olen siirtynyt pysyvästi varjoista aurinkoiselle puolelle. Se on uusi tunne eikä kaikilla tavoin positiivinen. Musiikkia on vaikeampi tehdä, kun on hyvä olla. Ja minun menestymisenihän on syntynyt siitä, kun meni huonosti.

Mutta varjoissa oli silti raskaampaa. Ja muiden ihmisten huolien jakaminen on helvetin raskasta. Opin Elastiselta, että ihmiset hymyilee takaisin, kun sä hymyilet niille.

Uskon, että näyttelemällä pystyn eläytymään toisten ihmisten tarinoihin, eikä minun enää tarvitse kertoa pelkästään itsestäni. Sama voi tapahtua musiikissa: siinäkin kerron toisten tarinoita.

Uskon siihen, että jokaisella on oma vahvuutensa. Luulin aina, että olen jalkapallomaalivahti, ja nyt olenkin räppäri ja näyttelijä. Päätin oman unelmani 14-vuotiaana huostaanotettuna. Jos olisin puhunut siitä muille, kaikki olisivat sanoneet minua hulluksi. Oman unelman eteen kannattaa tehdä töitä, vaikka se tuntuisi mahdottomalta.”

 

Mikael Gabriel

Mikael Sohlman syntyi 25.2.1990 Helsingissä. Asuu Espoossa.

Perhe: äiti yrittäjä Liidia Sohlman ja tyttöystävä dj, juontaja ja malli Triana Iglesias.

Rap-artisti ja näyttelijä.

Opiskeli liiketaloutta ammattikoulussa, mutta jätti opinnot kesken.

Läpimurto 2. albumilla Pohjosen poika 2011. Biisejä striimattu yli 50 miljoonaa kertaa.

Uuden kauden Vain elämää -artisti, jaksot alkavat 16.9.

Päärooleissa elokuvissa Bodom ja Pahan kukat.