Mikko Kuustonen lähtee keväällä konserttikiertueelle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kuva: Juha Salminen
Mikko Kuustonen lähtee keväällä konserttikiertueelle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kuva: Juha Salminen

Mikko Kuustonen elää tuoretta parisuhdetta uusperheessään, totuttelee rooliinsa isoisänä ja tekee jälleen musiikkia. – Uusiutuminen on elämän parhaita ja kipeitä puolia, hän sanoo.

Mikko Kuustosta, 56, pökerryttää vieläkin. On kulunut viikko siitä, kun hän esitti Vain elämää -ohjelmassa Hectorin legendaarisen Woyzeck-biisin rajuudella, joka tuntui kotisohvilla asti.

Jo samana iltana some ja viestiboksit täyttyivät sadoista kommenteista. Ei jälkeäkään pehmeästä bluesjätkästä tai viihdyttävästä tv-panelistista. Vau, mikä veto! Mistä tällainen Kuustonen oikein ilmestyi?

– En pysty vastaamaan, Mikko selittää.

– Löysin keinon ilmaista itsessäni jotain, joka on ollut kateissa pitkään. En ole ehkä koskaan ollut esiintyessäni yhtä paskana. Olen aina pyrkinyt suojelemaan itseäni ja läheisiäni. Mutta kun tulkitsee laulun, jossa puhutaan kuolemasta, hulluudesta ja sorrosta, koko oma elämä tulee toisen kirjoittamiin säkeisiin.

Moni katsoja ja Kuustos-fani tajusi tämän. Varsinkin miehet kirjoittivat häkellyttäviä kirjeitä omista ahdistuksistaan mutta myös ihmettelivät, miten kaiken kevyen keskellä jokin onkin yhtäkkiä totta ja aitoa.

– Vain elämää on kuumottavin ja kummallisin kokemus, jossa olen ollut. Tajusin, että jos oikeasti haluan, että syntyy jotain hyvää, pitää vain luottaa ja päästää irti.

Piste hiljaisuudelle

Mikko Kuustonen on pysytellyt muusikkona hiljaa kymmenkunta vuotta. Edellinen sooloalbumi Hietaniemi ilmestyi vuonna 2007. Sen jälkeen miestä on nähty enimmäkseen suosittuna viihdeohjelmien vakiopanelistina ja juontajana. Näkymättömämpi työ on vienyt häntä työyhteisöjen kouluttajana lastenkodeista pankkeihin.

– Pistin keikkailun katkolle, koska olin tehnyt sitä käytännössä 70-luvulta asti. Halusin löytää uuden riemun, mutta en ollut suunnitellut, kuinka kauan olisin poissa. Vuodet vain menivät hirmuisen nopeasti.

”Pistin keikkailun katkolle, koska olin tehnyt sitä käytännössä 70-luvulta asti.”

Lukuisien hittibiisien mies sanoo, että omat vertauskuvalliset tekstit alkoivat jossain vaiheessa tuntua maneereilta, joiden vangiksi hän jäi.

Nyt olo on kirkas ja utelias, ja tekemisen riemu tuli takaisin. Uusia biisejä syntyy, ja Mikko lähtee keväällä konserttikiertueelle.

– Olen kirjoittanut kiihkeästi tarkempia lauluja, ja se tuntuu hyvältä. Mutta en minä ikinä niistä vertauskuvista irti pääse. Älykkäät metaforat ja moniselitteisyys ovat minusta kiehtovia, Juha Vainio -tunnustuksellakin palkittu lauluntekijä sanoo.

Äänessä on muutenkin kaikin puolin onnellinen mies, joka vasta tunnustelee rooliaan isoisänä, Iina Kuustosen ja Sebastian Rejmanin syyskuussa syntyneen poikavauvan ukkina. Kohtalaisen tuore on myös rooli omassa uusperheessä, sillä Mikko ja hänen kumppaninsa, tanssitaiteilija Hanna Brotherus, 48, ovat muuttaneet yhteiseen kotiin, jossa myös Hannan neljästä lapsesta kaksi nuorinta asuvat.

– Yksi elämän parhaita ja kipeitä puolia on, että joutuu ja saa luoda nahkansa uudelleen.

Mikko erosi pitkästä liitostaan ja lastensa äidistä kolme vuotta sitten.


Hanna Brotherus ja Mikko ovat seurustelleet vuodesta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto

Äidin muisto

”Vanhempani olivat minut saadessaan reilusti yli nelikymppisiä. Olin kuusilapsisen perheen iltatähti ja vahinko ja jäin jo alle kouluikäisenä kolmisin äidin ja isän kanssa, kun minua kymmenen vuotta vanhempi veljeni lähti kotoa 15-vuotiaana. Asuimme Leppävirralla Oravikosken kaivoskylässä, jossa Outokummulla oli nikkelikaivos. Isäni oli kaivoksen sekatyömies ja äiti kotiäiti, joka piti kaivoksen käsivara-apteekkia meillä kotona.

”Olen käynyt läpi äidin menetyksen moneen kertaan.”

Äiti kuoli syöpään, kun olin 16-vuotias. Saattohoidon aikana kävin katsomassa häntä sairaalassa joka päivä koulun jälkeen. Vaihe oli helvetillinen, ja kuolema oli lopulta helpotus. Olin luvannut äidilleni, että etsin lääkkeen syöpään, mutta jouduin pian hyväksymään, että lupasin liikaa.

Olen elämäni aikana käynyt läpi äidin menetyksen moneen kertaan, myös silloin, kun tytöt Iina ja Minka olivat samassa iässä kuin minä silloin. Kun Minkakin täytti 17, tunsin voitonriemua. Tunne oli konkreettinen, koska olin oikeasti pelännyt, etten olisi läsnä.

Isän perintö

Suru sai minut hankkiutumaan uskovaisten nuorten pariin, koska 16-vuotiaasta ajatus jälleennäkemisen toivosta tuntui hienolta. En vain tiennyt, että piirit, joihin päädyin, edustivat herätyshenkistä viidesläisyyttä. Otin siis sen, mitä oli tarjolla siinä arvojen marketissa.

Luulen, että ilman tuota vaihetta olisin voinut hajota siihen paikkaan. Hengellisten piirien kautta päädyin musiikin pariin, sain levytyssopimuksen 19-vuotiaana ja liityin Pro Fide -gospelbändiin.

Taiteilijuuden olen varmaankin perinyt isältäni. Kirjahyllyssäni on tästä yksi todiste: pieni patsas, isän tekemä keraaminen naisfiguuri. Isä ei koskaan löytänyt naista äidin kuoleman jälkeen, vaikka eli pitkän elämän ja oli komea ukko. Hopeahipiksi häntä sanottiin. Hän teki savesta naisia ja etsi ja teki käsillään kauneutta. Hän vain sattui elämään sellaisen ajanjakson, ettei taiteilijaksi ryhtyminen ollut minkäänlainen optio. Siihen aikaan etsittiin vain turvallisuutta.

Varmaan isäukkoa pelotti, että poika suuntautuu noin hataralle alalle. Mutta koskaan se ei sanonut mitään, ei edes, että mee parturiin. Isälle myös lauloin ensimmäisen kirjoittamani biisin. Meillä oli läheiset välit, mehän jäimme asumaan kahdestaan ja jouduimme opettelemaan ruuanlaitonkin alusta alkaen.

Hikari maailmanparantajana

Lukeminen oli meillä kotona arvossaan. Kiertäviltä kirjakauppiailta ostettiin kirjasarjoja niin kuin maaseudulla oli tapana. Maat ja kansat, Otavan Iso Tietosanakirja, Oma Maa ja Toisen maailmansodan historia, kaikki mulle tärkeitä teoksia.

Ei siihen aikaan ollut itsestään selvää, että työläisten lapset menevät lukioon. Nykyisin sitä on vaikea tajuta. Meilläkin oli ehdoton juttu, että tytöt piti saada ylioppilaiksi. Pojilla ei ollut niin väliä, nehän selviäisivät muutenkin, mutta minä kyllä kävin lukion.

Sama tiedonhaluni pääsi esille myöhemmin, kun 80-luvun lopulla päädyin kehitysmaahommiin. Olin siinä hommassa hikari. Tiesin kehitysmaapolitiikasta paljon enemmän kuin musasta. Minua on aina ottanut suunnattomasti päähän, kun ihmiset lausuvat näkemyksiään tajuamatta asioiden suhteellisuutta. Ensin kannattaisi ottaa selville, miten asiat ovat globaalisti ja historiallisesti ja vasta sen jälkeen avata suunsa.

Kiersin kehitysmaissa kansalaisjärjestöjen mukana parikymmentä vuotta. Matkat olen lopettanut, mutta humanitaarisen työn ja ihmisoikeudet koen yhä tärkeiksi. Viimeksi eilen totesin luennoidessani, että tänä vuonna syntyvistä tyttölapsista joka toinen elää yli satavuotiaaksi. Minulle tämä murros elämänpiirissämme on tähtitieteellisen suuri saavutus. Mikä sauma elää hyvää elämää!

Ikuinen murrosikä

Olen saanut suurimman menestykseni soolouralla, mutta silti kaikki parhaat asiat ja käännekohdat ovat tapahtuneet aina muiden ihmisten kanssa. Niin kuin vaikka vuodet Q.Stone-bändissä, Hyvät ja huonot uutiset tai Vain elämää.

Kaikki työyhteisöt on minulle kuin bändejä. Jos siellä ei toimita toisia kunnioittaen ja yritetä saada toisiamme kukoistamaan, se on huonompi juttu. Hyvä työyhteisö on kuin turvavyöhyke, johon voi nojata.

”Väsähdin omaan itsekkääseen elämääni tai ristiriitaan näiden kahden maailman välillä.”

Minulta jäi murrosikä väliin, ja elin sen sitten ekonomisesti yhtä aikaa keski-iän murroksen kanssa. Oikeastaan minulla on jatkuva murrosikä, koska minusta identiteetti on kuin ameeba. Aina kun yksi tiivis projekti loppuu, kuten vaikka Hyvät ja huonot uutiset, haluan löytää identiteettini uudelleen enkä jäädä vanhaan roikkumaan.

Samasta syystä koen hieman vieraantuneeni kansalaisjärjestömaailmasta. Haluan toimia vapaasti ja itsenäisesti. Väsähdin myös omaan itsekkääseen elämääni tai ristiriitaan näiden kahden maailman välillä. Nykyisin, jos pääni ei tuppaa kestämään, se johtuu yleensä siitä, että olen jäänyt tuijottamaan omaan napaani. Filosofi Frank Martela sanoo hienossa Valonöörit-kirjassaan, että onnellisuus ei ole sitä, mitä meillä on vaan sitä, mitä me teemme. Juuri sitä näkee kehitysmaissa: ihmiset lähtevät ja toimivat katastrofin keskelläkin. Siksi siellä on toivoa silloinkin, kun näyttää, että kaikki on mennyttä.

Hauras, kirkas mieli

Minulle on ollut tärkeä tajuta, että mieli on hauras ja etteivät työkyvyn säilyttäminen ja ruumiin ja mielen hyvinvointi olekaan itsestään selviä asioita. Aktiivisesti pitää töitä tehdä, mutta aika myöhään olen moneen asiaan havahtunut.

Terapiassa olen käynyt parikymmentä vuotta. Se on ollut pitkäkestoista kognitiivista psykoterapiaa suurimmaksi osaksi samalla terapeutilla. Välillä olemme pitäneet pieniä katkoja, koska minulla on addiktiivinen mieli ja tauot ovat tehneet ajattelulle hyvää.

Jätin alkoholin lopullisesti vuonna 2004, samana päivänä, kun tuli tsunami. Monien ystävieni mielestä juomiseni oli kohtuullista, eikä se mitään humalassa kaatuilua koskaan ollutkaan. Alkoholinkäyttöni johti sisäiseen lamaantumiseen ja masennukseen, henkiseen pysähdystilaan.

”Oli helpotus tajuta, etten ollutkaan poikkeuksellinen juoppo.”

Omat mittarini menivät punaiselle, kun juomisesta tuli jokapäiväistä. Tiesin, että viinipullo toisi ehkä viiden minuutin hyvän olon ja sen jälkeen loppu olisi alamäkeä. Olin jo siinä vaiheessa käynyt terapiassa ja saanut apua vakavaan masennukseen. Seuraavaksi sain apua Kalliolan avomyllyhoidosta, ja lopulta lähdin ”umpimyllyyn”, laitoshoitoon, joka oli superhyvä juttu.

Intensiivisellä jaksolla tajusin hyvin nopeasti, että sairauteni luonne on sama kuin muillakin enkä ollutkaan poikkeuksellinen juoppo. Oli helpottavaa tajuta sekin, ettei tarvitse lähteä parantumaan hampaat irvessä vaan itseään pitää kunnioittaa ja uskoa, että voin paremmin raittiina.

Parasta oli, että energia palautui. Mitä kovempia paikkoja elämä tuo nykyisin tullessaan, sitä kirkkaampi haluan olla. Sama juttu pätee uneen, syömiseen tai lepoon. Tulee helposti virhearviointeja, jos näissä on vajetta.

Kaikki eivät ole olleet iloisia raitistumisestani. Saan sellaistakin palautetta, että rupesit sitten paremmaksi ihmiseksi. Ajatellaan, että se on jokin suoritus.

Tyttöjen isänä

Olen saanut seurata kahden erilaisen tytön kasvamista naiseksi, ja se on vaikuttanut minuun voimakkaasti. Monet parhaista kavereistanikin ovat naisia. Koko ajattelun logiikka on tuttua niin, että minun on helpompi puhua naisten kuin miesten kanssa.

Minulle jäi morkkis niistä vuosista, joina olin paljon poissa tyttärieni ja puolisoni luota. Olen rasittavuuteen asti kysellyt tätä Iinalta ja Minkalta, eikä asia ole heidän mukaansa niin. He sanovat, että oleellista on se, miten on oltu. Olen siis saanut armahduksen.

”Tehtäväni isänä on hyväksyä tyttäreni, kannustaa heitä ja uskoa heihin.”

Olen oivaltanut, että ensisijainen tehtäväni isänä on hyväksyä tyttäreni, kannustaa heitä ja uskoa heihin. En tarkoita mitään lässynlässyn ”olet maailman paras” vaan sitä, että luotan heidän valintoihinsa ja siihen, että jos he välillä lyövät päätään seinään, siitä syntyy vielä hyvää.

Hyväksyminen merkitsee ehdotonta rakkautta ja isän katsetta. Se ei ole yhtään pehmeä ajatus. Se tarkoittaa, että hyväksyy toisen ihmisen sellaisenaan ja myös, että rakkaus on molemminpuolista. Tytöilleni olen opettanut, ettei ole ihmistä, joka ei mokailisi ja että vaikka ollaan eri mieltä, niin tämä rakkaus pysyy.

Uudet roolit

Parisuhteessa toisen hyväksyminen on suorastaan radikaali ajatus. Että syntyisi tila, jossa lähtökohtaisesti rakastaa toista ja asettuu myös itse hyväksytyksi.

”Parisuhteeni Hannan kanssa on minulle kokonaan uusi elämäntilanne.”

Nykyinen parisuhteeni Hannan kanssa on minulle kokonaan uusi elämäntilanne. Meitä on samassa taloudessa neljä ihmistä, me aikuiset ja Hannan 13- ja 15-vuotiaat lapset vuoroviikoin. Meillä kaikilla on omat tarinamme ja kulttuurimme. Tärkeintä on yhteinen keskusteluyhteys. Meillä se on perustunut siihen, että on puhuttu paljon, ja sitten on opeteltu kuuntelemaan lauseet loppuun. Aika näyttää, miten selviämme siitä.

Suhteessamme on paljon preppausta ja vertaistukea. Hanna tekee koreografina ja tanssijana yhteisöllisiä projekteja, joissa on mukana ei-ammattilaisia, kuten turvapaikanhakijoita ja vanhuksia. Hän lähtee ajatuksesta, että keho on ainoa koti. Ihailen Hannan työskentelytapaa. Minä olen musiikintekijänä aina tottunut etsimään ympärilleni itseäni taitavampia virtuooseja enkä voisi ottaa bändiini ihmisiä, jotka eivät osaa soittaa.

Toinen uusi roolini isoisänä on vielä ihan tuore. En edes tiedä, miten ukkina ollaan. Näin Iinan ja Sebun poikavauvan vain muutaman tunnin ikäisenä. Kun katson sitä lasta, ajattelen, että haluaisin vain suojella häntä. Itse en ehtinyt tavata yhtään isovanhemmistani. Siksi olen etuoikeutettu, kun saan nyt elää tällaisen roolin. On hienoa olla elossa! Toivottavasti se on hyvä asia myös läheisilleni.”

EDIT: Jutun otsikkoa on muutettu 13.28.

Mikko Kuustonen

  • Syntynyt 4.3.1960 Leppävirralla, asuu Helsingin kantakaupungissa.
  • Perhe: puoliso koreografi Hanna Brotherus, aikuiset tyttäret Iina ja Minka Kuustonen sekä Hannan neljä lasta.
  • Muusikko, ihmis­oikeusaktivisti ja luennoitsija.
  • Tuli tunnetuksi Q.Stone- ja Pro Fide -yhtyeistä. Julkaissut 13 sooloalbumia.
  • Lähdössä keväällä konserttikiertueelle kymmenen vuoden tauon jälkeen.
  • Julkaissut tänä syksynä Jenni Pääskysaaren kanssa kirjan Isän tyttö, tytön isä.
Jannika B. Kuva: Jonna Öhrnberg / Sanoma-arkisto

Laulaja kertoo Instagramissa hävenneensä reisiään ja korviaan. Nyt hän kannustaa kaikkia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Laulaja Jannika B, 32, on viime aikoina puhunut suorasanaisesti omista epävarmuuksistaan ja kamppailustaan mielenterveytensä kanssa. Hänen avoin suhtautuminensa vaikeina pidettyihin aiheisiin jatkuu.

Tänään hän julkaisi Instagramissaan näyttävän kuvan, jossa kertoo suhtautumisesta kehoonsa.

– Nuorempana – ja välillä edelleenkin – huomaan häpeäväni ja piilottelevani ”tynnyrireisiäni” ja ”dumbokorviani”. Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itse asiassa neljän) asian näkyä, Jannika kirjoittaa.

 

Eilen oli ihanat kesäpäiväkuvaukset. 🌸🌞 Nuorempana -ja välillä edelleenkin- huomaan häpeäväni ja piilottelevani "tynnyrireisiäni" ja "dumbokorviani". Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itseasiassa neljän) asian näkyä. 💪 Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Kaikilla. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen. Huomenna 23.8.2017 järjestetään kaikenlaisten kehojen riemukulkue ja puistojuhla Helsingin Esplanadin puistossa klo 16.30 alkaen. Suomen ensimmäinen kehopositiivisuuden juhla, Body Pride on Vaakakapinan #lupanäkyä -teeman huipentuma. Kaikki ovat tervetulleita mukaan juuri sellaisena, kuin haluaa tulla nähdyksi! ❤️ #lupanäkyä @yleisradio @vaakakapina

A post shared by Jannika B 💎 (@jannikabofficial) on

Jannikan mukaan kukaan meistä ei säästy ulkonäköön kohdistuvilta epävarmuuksilta. Hänen mielestään kauneutta kannattaisi tavoitella erityisesti sisältä päin.

– Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniiseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen.

Kuva on julkaistu huomenna järjestettävän Body Pride -tapahtuman kunniaksi. 

”Maailman söpöimmät korvat”

Jannika on aiemminkin puhunut ulkonäköönsä liittyvistä epävarmuuksista. Helmikuussa hän kertoi, että häntä kiusattiin koulussa korviensa ja ihonsa pigmenttihäiriön takia. Sen takia hänet on aiemmin nähty julkisuudessa vain harvoin hiukset kiinni.

– Syy tähän on korvani ja kaulassa oleva vitiligo. Koulussa minua kiusattiin näistä kahdesta asiasta, Jannika kertoi.

Emma Gaalan aikaan Jannika kuitenkin huomasi, että hänen tyttärensä Martta on perinyt monet asiat äidiltään.

”Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän.”

– Eilen tajusin, että kaunis tyttäreni on perinyt minun korvani ja ne ovat maailman söpöimmät korvat ja toivon, ettei hän koskaan halua piilotella niitä, Jannika totesi.

Samalla hän kertoi, että aikoo tulevaisuudessa pitää ylpeästi hiuksiaan enemmän kiinni.

– Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän – niin hyvässä kuin pahassa. Olkaa armollisia toisillenne ja etenkin itsellenne, hän kertoi.

Näyttelijä teki yhden elämänsä fyysisesti raskaimmista rooleista uutuuselokuvassa.

Pamela Tola pääsi uudessa Napapiirin Sankarit 3 -elokuvassa kokeilemaan elämänsä ensimmäistä kertaa suofutista. Filmiryhmä kuvasi suolle sijoittuvia kohtauksia monen päivän ajan.

– Se oli kivaa, mutta hirveän raskasta fyysisesti. Otti pari askelta ja tuntui, kuin olisi juossut 10 kilsan lenkin. Sillä ei ole mitään tekemistä tavallisen futiksen kanssa. Kamppeet olivat märkänä aamusta iltaan, hyväntuulinen Pamela kuvaili saapuessaan maanantaina elokuvan ensi-iltaan.

Pamela kuvaa parhaillaan Elisa Viihteelle Kolmistaan-tv-sarjaa yhdessä näyttelijämiehensä Lauri Tilkasen kanssa. Hän oli ottanut pinkin sävyn tukkaansa roolia varten.

– Viikko sitten alkoivat kuvaukset, ja lopputulos nähdään joulukuussa.

”Suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan.”

Työskentely oman miehen kanssa on kuulemma sujunut mallikkaasti.

– Se auttaa, kun tuntee toisen. Kuvauksissa olemme toki eri roolissa kuin kotona ja suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan, hän kuvaili.

Työasiat seuraavat usein yhteisten projektien myötä kotiin saakka.

– Puramme kohtauksia ja roolihenkilöitä kotona hyvässä hengessä. Lomalla ja viikonloppuisin yritämme välttää sitä, mutta ei meillä sellaista sääntöä ole, ettei työjutuista saisi kotona puhua, hän kertoi.

Sarjan kuvausten jälkeen pariskunta jatkaa Turun kaupunginteatteriin tekemään Kybersielut-näytelmää.

– Jatkamme yhteistä duuniputkea siellä. Ainakin näemme jossain, kahden freelancerin ja kolmen lapsen uusperhettä pyörittävä näyttelijä hymähti.

Jutun otsikkoa muutettu 22.8. klo 11.53. Lauri Tilkasen sukunimi on Tilkanen. Ei Tola, kuten otsikossa aiemmin kirjoitettiin.

Antti Tuisku ja Erin nähdään yhdessä myös Idols-ohjelman tuomareina. Kuva: Sanoma-arkisto

Aamukuuteen-kumppani Erin on nyt selvittänyt hämmentävän ilmaisun merkitystä.

”Hei beibi, täs on menny liikaa päivii.
Et ei oo päästy lonimaan, mitä me soditaan.”

Ensimmäisellä kerralla Antti Tuiskun Aamukuuteen-sinkun sanat eivät avaudu. Tai ainakaan yksi niistä. Se ei avaudu vielä toisella eikä kolmannellakaan kuuntelukerralla.

Mitä ihmettä ”lonimaan” tarkoittaa?

”Beibi, kun sä katsot mua ja pyydät mua punkkaas lonimaan.”

”Korvamatomateriaalia.” ”Niin loistava.” Antti Tuiskun fanit ovat hehkuttaneet uutta biisiä paljon eri somekanavilla. Mutta tietävätkö hekään, mitä oikeastaan tarkoittaa lonimaan-ilmaisu, joka toistuu kappaleessa?

Biisin feat-osuuden esittää Erin, joka kertoi maanantaina ”lonia”-ilmaisun merkityksen:

– Lonia-sanaa käytetään ku halutaan ns. muffailla, eli lonia, eli vähän kiehnätä ja pussailla, Erin kirjoitti sosiaalisen median tilillään.

Erinin Instagram-päivitykseen on ehtinyt jo tulla kommentteja, mitä muuta lonia-verbi tarkoittaa eri puolella Suomea.

”Meillä päin lonia tarkoittaa hypistelyä.”

– Meillä päin lonia tarkoittaa hypistelyä. Esim. shoppailemassa lonitaan kaikki hyllyt tai rekit, kuvailee Instagram-käyttäjä Kreettalu.

– Mulle tulee mieleen se, kun joku lonii konvehtirasiasta parhaat, sanoo Izmo58.

”Sitä ihteensä”

Antti Tuisku julkaisi uuden sinkkunsa viime viikolla. Se on mukana uudella albumilla Anatude, joka julkaistaan 15. syyskuuta.

Sunnuntaina Antti Tuisku iloitsi Aamukuuteen-kappaleen Spotify-menestyksestä ja julkaisi Instagram-tilillään kuvan, jossa oli selittävä hashtag #lonimaanonlappiajatarkoittaasitäihteensä.

 

Urbaanissa sanakirjassa lonia tarkoittaa ”valita, lajitella, etsiä jotain asiaa jonkin joukosta”.

Esimerkit:

1. älä loni kaikkia lihapaloja siitä kastikkeesta
2. trafi kielsi rekisterikilpien lonimisen, pitää ottaa järjestyksessä eikä välistä

Kunniaväkivalta saa Suomessakin monia muotoja. Yksi niistä on se, että nuorille pojille sallitaan paljon enemmän vapauksia kuin samanikäisille tytöille, kertoo Helsingin Sanomien haastattelema kurdinainen.

Kolmekymppinen kurdinainen kertoo Helsingin Sanomissa lapsuuden rajusta silpomiskokemuksestaan ja siitä, miten lähipiiri pyrkii rajoittamaan varttuvan tytön ihmisoikeuksia perheen kunnian nimissä.

”Mun oli pakko lähteä pois kotoa.”

– Ensin sinut leikataan, sitten kielletään uiminen, sen jälkeen et saa tavata poikia. Kun olin 17-vuotias, mun oli pakko lähteä pois kotoa. Mun oli pakko tehdä raju askel mun vanhemmille ja perheelle, nimettömäksi jäävä nainen kertoo.

THL määrittelee kunniaväkivallan viittaavan psyykkiseen painostukseen tai suoraan väkivaltaan. Se liittyy ajattelutapaan, jossa kunnia on koko perheen ja suvun yhteinen asia. Koska yksilöiden teot vaikuttavat koko yhteisön kunniaan, käyttäytymisen tulee olla siveellistä ja tietyn seksuaalimoraalin mukaista.

Tytöillä ja pojilla eri säännöt

Kurdinainen kokee, että hänen elämäänsä ja oikeuksiaan rajoitettiin voimakkaasti erityisesti nuoruudessa. Nainen ympärileikattiin nelivuotiaana pakolaisleirillä, ja hän oli vähällä kuolla operaatioon. Taustalla oli perheen pyrkimys saada tytär hyviin naimisiin.  

”Pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin.”

– Kun olin joku 7–8-vuotias, niin muistan, että oli aika, jolloin joka ilta, kun menin nukkumaan, rukoilin vaan, että tulen pojaksi. Halusin ne poikien oikeudet. Koska jo silloin näin, että pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin, kurdinainen kertoo HS:n haastattelussa.

– Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän minulta alettiin kieltämään kaikenlaisia asioita. Multa riistettiin ihmisoikeuksia, mitä enemmän tytöstä naiseksi kasvoin.

Vaara joutua uhriksi

Ympärileikkausten ja kunniaväkivallan uhka on todellinen myös Suomessa.

– Ympärileikkausperinne elää Suomessakin, sanoi Ihmisoikeusliiton asiantuntija Solomie Teshome Me Naisten haastattelussa. 

Suomessa ei ole tullut esiin yhtään tapausta, että maahanmuuttajataustaisia tyttöjä olisi ympärileikattu täällä. Monilla tytöillä on kuitenkin vaara joutua silpomisen uhriksi matkalla vanhempiensa kotimaassa.

– Epäilyt voivat herätä esimerkiksi, jos tyttö on lähdössä yhdessä vanhempiensa tai toisen vanhemman kanssa kotimaahansa. Vaikka niin, että vain perheen tyttö on lähdössä, muut sisarukset eivät.

Solomie kertoi saavansa konsultointipuheluita terveydenhoitajilta tällaisista aiheista etenkin keväisin lomien kynnyksellä. Tyttöjen iät vaihtelevat taaperoista teini-ikäisiin.

– Kun tyttö on jo lähdössä matkalle ja herää epäilys, että hän joutuu silvotuksi, ollaan jo myöhässä, Solomie kertoi.

MillaR

Kolmekymppinen kurdinainen puhuu HS:ssä tyttöjen ja poikien erilaisesta kohtelusta: ”Ensin leikataan, sitten kielletään uiminen”

Naisten ympärileikkaus on törkeä rikos ja yhteiskunnnan pitäisi ottaa aktiivisempi ote tällaisen silpomisen estämisessä. Sama koskee myös poikien ilman lääketieteellistä perustetta olevia ympärileikkauksia, jota ei tietysti voi verrata naisten leikkaukseen, mutta on ihan yhtä perusteetonta. Suomi ei ole sivistysvaltio ennenkuin tällaiseen lapseen kohdistuvaan väkivaltaan puututaan todenteolla.
Lue kommentti