”Tanssijoiden taso on tänä vuonna järjettömän kova”, H&M:n pastellimekossa tanssikisoja sunnuntaina tuomaroinut Kiira Korpi sanoi. Kuva: Jonna Öhrnberg

TTK-tanssituomari Kiira Korpi piipahti viime viikolla kotonaan New Yorkissa.

Ex-taitoluistelija Kiira Korpi on nauttinut roolistaan Tanssii tähtien kanssa -kilpailun tuomarina.

– Olen halunnut antaa rehellisiä kommentteja sillä tavalla, että se auttaisi tanssijoita, koska tiedän itse, millaista esiintyminen on. Aluksi kyllä jännitin, että onko minulla mitään järkevää sanottavaa, hän tunnusti sunnuntaisen lähetyksen jälkeen.

Kiira keksi oivan niksin jännityksensä laukaisemiseen.

–  Ajattelin, että puhun, niin kuin puhuisin parhaalle ystävälleni. Muut hoitavat kyllä lähetyksen teknisen puolen, hän selitti.

Hän on saanut tuomaroinnistaan pelkästään positiivista palautetta.

– Minulle on sanottu, että ainakin olen oma itseni. Siihen olen pyrkinytkin.

”Kävin kotona viime viikolla viiden päivän minilomalla.”

New Yorkissa asuva Kiira on viettänyt kuvausten takia alkuvuoden erossa Arthur-rakkaastaan. Koti-ikävä ei kuulemma kuitenkaan ole pahemmin vaivannut.

– Kävin kotona viime viikolla viiden päivän minilomalla. Oli hauskaa, vaikkakin noin nopea pyrähdys on myös raskas aikaeron takia, hän selitti.

Tanssikisan ohella Kiira nähdään Helsingissä ensi viikolla alkavien taitoluistelun MM-kisojen kummina. Hän kommentoi kisoja kollegansa Laura Lepistön kanssa Ylen kanavilla.

– Vapaa-ajan ongelmia ei todellakaan ole, hän naurahti.

Vastoin kaikkia odotuksia Annika Metsäkedosta tulee ensi vuonna äiti. – Kun Azra muuttaa luoksemme Turkista, hän ei ole enää pelkästään Bariksen tytär.

– Ja taas mennään, Annika Metsäketo-Kirkgöz, 46, naurahtaa.

Azra Kirkgöz, 9, hyppää 18-asteiseen järveen innosta soikeana. Hän polskii kalseassa vedessä ja huikkaa temmellyksen lomasta:

– Tule, Annika, tule!

Annika liittyy Azran seuraan, vaikka tytön isoäiti Leyla pudistelee epäuskoisena päätään. Hänen ja ­Azran kotimaassa Turkissa ei ­todellakaan mentäisi uimaan noin kylmään veteen.

Nuoren uimamaisterin isä, Leylan poika ja Annikan aviomies Baris Kirkgöz, 43, katsoo Annikan ja Azran touhua hymyillen.

– Antaa prinsessan leikkiä, hän sanoo Leylalle.

Azra on ensimmäisellä ulkomaanreissullaan. Kahden viikon Suomi-visiitti isoäidin kanssa on pitänyt sisällään paljon touhua – ja onnea. Poppoo on ensimmäistä kertaa yhdessä moneen kuukauteen, ­eikä joukko voisi olla hil­peämmällä tuulella.

Vielä muutama kuukausi sitten Baris asui Turkissa, missä hän näki tytärtään liki päivittäin. Nyt tilanne on aivan toinen, sillä hän muutti keväällä Suomeen.

– Pidän Suomen rauhasta ja viihdyn täällä. Mutta kaipaan paljon Azraa, Baris kertoo.

Jos suunnitelmat etenevät niin kuin Annika ja ­Baris ovat miettineet, ­ikävä onneksi loppuu pian.

Azran on tarkoitus muuttaa Suomeen mahdollisimman pian, todennäköisesti ensi vuoden alussa. Azran biologinen äiti, Bariksen ex-kumppani on jo ­allekirjoittanut paperit.

”Meistä tulee sittenkin perhe – ja minusta äiti.”

Silloin Annikan ja Bariksen harras toive toteutuu: heistä tulee perhe.

– Kun Azra muuttaa luoksemme Turkista, hän ei ole enää pelkästään Bariksen tytär. Silloin hän on myös minun tyttäreni, Annika kertoo.

– Meistä tulee sittenkin perhe – ja minusta äiti. En malta odottaa, että pääsemme tarjoamaan Azralle ehjän kodin, hän hymyilee.

Aivan liikaa kerralla

Vielä pari vuotta sitten Annika ei osannut kuvitella, että hänestä tulisi äiti. Lapsihaaveestaan hän luopui lopullisesti keväällä 2015.

Ihan kuin siinä vuodessa ei olisi muutenkin ollut tarpeeksi kestettävää.

Annikan isä, muusikko Martti Metsäketo sairastui vuonna 2015 imusolmukesyöpään. Samoihin aikoihin Annika irtisanottiin työstään.

Siihen kaiken päälle istanbulilainen tohtori ilmoitti Annikalle ja Barikselle, että heidän toden­näköisyytensä tulla raskaaksi lapsettomuushoitojenkin avulla oli vain 20 prosenttia. Pari sai kuulla, että klinikka tekisi kaikkensa. Yrittäminen toki maksaisi useita tuhansia euroja.

– Päässäni meni päälle rationaalinen vaihde ja aloin ajatella, että tässä tämä nyt sitten oli. Tiesin heti, etten halua yrittää lasta sillä todennäköisyydellä, siinä tilanteessa, Annika kertoo.

– Hormonihoidot olisivat olleet minulle liian raskas taakka kaiken muun surun keskellä. Mieleni olisi mennyt vielä enemmän sekaisin. En halunnut käydä sitä kaikkea läpi.

”Hormonihoidot olisivat olleet minulle liian raskas taakka kaiken muun surun keskellä. ”

Baris oli valmis seisomaan vaimonsa rinnalla läpi prosessin. Annikan isän sairastaessa hän oli matkannut Suomeen kahdeksi kuukaudeksi koko perheen tueksi. Samalla tavalla hän oli valmis tukemaan Annikaa myös läpi lapsettomuushoitojen.

Vaikka Bariksella on kaksi lasta edellisestä liitostaan, hän haaveili yhteisestä pienokaisesta Annikan kanssa.

– Kumpikin meistä halusi yhteisen lapsen. Se oli haaveemme alusta saakka, hän kertoo.

Mutta joskus haaveista on luovuttava. Lopulta pari päätti yhdessä, että lasta ei hankittaisi.

– Jos kaiken odotuksen jälkeen lapselle olisikin käynyt jotain, se olisi tuhonnut kaiken, Baris kertoo.

– Sydämemme olisivat murtuneet, jos olisimme menettäneet lapsen. Se oli riski, jota emme halunneet ottaa.

Annika ja Baris haluavat muuttaa isompaan kotiin. ”Asuisin mieluusti paikassa, jossa on tilaa pystyttää oma kasvimaa”, Baris kertoo.
Annika ja Baris haluavat muuttaa isompaan kotiin. ”Asuisin mieluusti paikassa, jossa on tilaa pystyttää oma kasvimaa”, Baris kertoo.

Äideistä parhaan mä sain

Kun Annikan isä menehtyi, Metsäketojen perheen elämässä alkoi uuden opettelemisen ja surun täyttämä vaihe. Pikkuhiljaa Annikan ja Bariksen tuska on alkanut hellittää. Annikan äidille puolison kuolema on edelleen raskas taakka.

– Äidissä asuu iso yksinäisyys. Hän oli isän kanssa yhdessä 53 vuotta. Ymmärrän toki, että sellaisen ajanjakson jälkeen minkään muun opetteleminen on vaikeaa, Annika kertoo.

Äidin tuskan näkeminen on ollut Annikalle koettelemus.

– Olimme jo lapsuudessani valtavan läheisiä, mikä oli minusta maailman siisteintä. Hänen ansiostaan minulla on aina ollut vahva näkemys siitä, millainen on hyvä äiti.

Ja sitä näkemystä Annika on aina halunnut jakaa eteenpäin.

”Nykyään ajattelen, että abortti oli silloin ainoa oikea vaihtoehto.”

Mahdollisuuksia sille on myös tullut. Parisuhteet eivät kuitenkaan ole olleet oikeita. Joskus ne olivat niin vääriä, että Annika painostettiin aborttiin.

– Ehkä raskauden keskeyttäminen kaduttaa vähän, mutta nykyään ajattelen, että se oli silloin ainoa oikea vaihtoehto, hän kertoo.

– Nyt jälkeenpäin näen hyvänä, ettei lapsi tullut siihen suhteeseen ja elämäntilanteeseen. Mielestäni lapsi kannattaa tehdä vasta siinä vaiheessa, kun tietää, että hän saa ympärilleen rakastavan perheen.

Itsevarma nelikymppinen

Epäonnisten parisuhteiden jälkeen Annika on vihdoin tilanteessa, johon lapsi saisi ihan tosissaan tulla. Nyt se toive on kuitenkin tyssännyt lopullisesti.

– Kaikki on muuten ihan kunnossa, mutta yli 40-vuotiaana lapsen saaminen on yksinkertaisesti vaikeaa, Annika kiteyttää lapsettomuusklinikalta saadun diagnoosin.

Kun Annika ja Baris alkoivat etsiä syytä lapsettomuuteen, he ymmärsivät ikänsä painavan vaakakupissa. Vaikka yli nelikymppinen nainen ei ole äitinä harvinaisuus, tilastojen mukaan vain viisi prosenttia yli 45-vuotiaana äidiksi haluavista tulee raskaaksi. Puolet näistä raskauksista keskeytyy.

– Vaikka olemme haaveilleet Bariksen kanssa omasta vauvasta, en järkyttynyt, kun sain klinikalla kuulla tilanteemme. Muu elämäntilanne oli toki osasyy päätökseen, mutta oikeastaan olin jo jonkin aikaa ajatellut, ettei minusta tule tässä iässä biologista äitiä kellekään. Olin hyväksynyt sen, Annika toteaa.

Annika ja Baris hakeutuivat lapsettomuustutkimuksiin osaksi siksi, että monet kyselivät heiltä, missä vauva viipyy.

– Minä olen hyväksynyt ikäni jo aikaa sitten. Muut eivät niinkään. Nyt on paljon helpompaa perustella asiaa muille. Voi sanoa, että tämä on tutkittu juttu.

Annika ei ole missään nimessä sitä mieltä, ettei lapsia kannattaisi hankkia nelikymppisenä. Päinvastoin.

”Mielestäni on paljon parempi hankkia lapset 40-vuotiaana kuin 20-vuotiaana.”

– On outoa, että jotkut tuomitaan ”liian vanhoiksi” äideiksi. Mielestäni on paljon parempi hankkia lapset 40-vuotiaana kuin 20-vuotiaana. Parikymppisenä on niin paljon opittavaa elämästä ja parisuhteista. Liian moni eroaa. Nelikymppinen tuntee itsensä ja elämän haasteet jo niin hyvin, että hän on kasvattajana parhaassa iässä, Annika kertoo.

Nelikymppisenä tietää myös jo pikkuhiljaa, milloin ylimääräisestä taakasta kannattaa luopua. Hormonihoitoihin ryhtyminen olisi voinut olla Annikalle sellainen.

– Nyt tiedän, milloin kannattaa sanoa ei. Tämä oli yksi niistä tilanteista, joissa se oli ehdottoman tärkeää. Jos isän sairauden ja potkujen aikaan olisin ryhtynyt hankkimaan lasta, se ei olisi ollut minulle hyväksi. Olen varma, että jokainen mielenterveyden ammattilainen olisi kanssani samaa mieltä, Annika kertoo.

Vaikka hänen ja Bariksen elämäntilanne alkaa nyt olla tasainen, Annika pysyy päätöksessään.

– Minä en todellakaan ala enää lapsentekopuuhiin, hän sanoo.

– Elämäni on nyt mennyt niin, etten ole saanut biologista jälkeläistä. Onneksi voin kuitenkin olla äitipuoli Azralle.

”Olemme Bariksen kanssa loistotiimi. Tiedän, että hän seisoo rinnallani kuin kivi – tapahtui mitä tahansa”, Annika kertoo.
”Olemme Bariksen kanssa loistotiimi. Tiedän, että hän seisoo rinnallani kuin kivi – tapahtui mitä tahansa”, Annika kertoo.

Suunnitelmat uusiksi

Vuosien ajan Annika ja Baris haaveilivat rakentavansa yhteisen elämänsä Turkkiin.

Vuonna 2016 suunnitelmat olivat jo pitkällä. Annika aikoi aloittaa työt matkailualalla useassa kaupungissa. Turkki oli kummankin mielestä Suomea parempi vaihtoehto, koska siellä Bariksen lapset olisivat lähellä. Vuosien varrella maa oli tullut Annikallekin niin tutuksi, että hän piti sitä toisena kotinaan. Suomella ei ollut aiemmin Barikselle samanlaista merkitystä.

Mutta viime kesänä Turkin poliittinen tilanne kärjistyi. Armeija yritti kaapata vallan presidentti Recep Tayyip Erdoğanilta Istanbulissa ja Ankarassa. Lopulta vallankaappaus jäi vain yritykseksi, mutta sen jäljet ovat kantaneet kauas.

– Maassa ei ole edelleenkään tyyntä. Kun Istanbulissa herää aamulla, pitää miettiä, mitä onnetonta tänään tapahtuu. Ei siellä kaaos ole, mutta oman turvallisuuden puolesta pitää pelätä, Baris kertoo.

– Lisäksi Erdoğan ajattelee naisista niin epämiellyttäviä asioita, ettei niitä voi hyväksyä. Hänen näkemyksensä Turkista on kaikkea muuta kuin olemme siellä tottuneet, Annika jatkaa.

Siksi pariskunta päätti viime syksynä, että Baris muuttaa Suomeen. Aluksi Annika vastusti ajatusta.

– Olin onnellinen siitä ajatuksesta, että Baris tulee tänne. Samaan aikaan en ole kuitenkaan voinut välttyä miettimästä, että riistän häneltä perheen ja lapset, Annika kertoo.

Baris oli kuitenkin varma päätöksestään. Samaan aikaan hän ehdotti ex-puolisolleen, että myös Azra muuttaisi Suomeen.

”Kun Azra tulee Suomeen, voi olla sataprosenttisen onnellinen, koska Baris on onnellinen.”

– Hän suhtautui myönteisesti. Hän näkee, kuinka vaikea Turkin tilanne on ja pelkää tyttärensä turvallisuuden ja tulevaisuuden puolesta. 15-vuotiaana Azra ei välttämättä voi mennä Istanbulissa yksin edes lähimarkettiin. Suomessa lapsi voi helposti matkata yksin kouluun, Baris kertoo.

Kun Azran äiti väläytti suunnitelmalle vihreää valoa, Annikakin ymmärsi, että Bariksen paikka on Suomessa.

– Silti varmistelin, ettei kukaan ajatellut, että minä painostan Bariksen tänne. Nyt kun Azra tulee tänne, tilanne helpottaa. Voin olla sataprosenttisen onnellinen, koska Baris on onnellinen, Annika kertoo.

Kun Bariksen ja Annikan onni täydentyy pienellä tytöllä, Azran äiti joutuu luopumaan silmäterästään.

– Azran muutto on hänen äidilleen varmasti vaikea paikka. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuu päästää lapsi asumaan niin kauas. Toisaalta ajattelen, että hänen päätöksensä on järkevää rakkautta, Annika sanoo.

Bariksella on hyvät välit ex-puolisoonsa, ja he ovat keskustelleet tilanteesta avoimesti.

– Me kaikki ajattelemme Azran parasta. Eikä tämä tarkoita, etteikö Azran äiti saisi nähdä tytärtään. Totta kai hän saa. Hän tulee varmasti vierailemaan Suomessa, Baris kertoo.

Tökkimättä eteenpäin

Koska Annika ja Baris ovat asuneet pitkään omillaan, he kaipaavat omaa tilaa. Sen löytämisessä auttaa, että parin keskusteluyhteys toimii.

– Emme töki toisiamme liian pitkälle. Koska olemme olleet niin paljon yhteyksissä lähinnä Skypen kautta, olemme onneksi oppineet puhumaan kaikesta. Se on ollut nytkin valttikorttimme, Annika kertoo.

Puhuminen on ollut viime aikoina erityisen tärkeää. Vaikka parin elämässä on yhä enemmän valoa, moni asia painaa edelleen mieltä.

Baris on alkanut Suomessa opiskella suomen kieltä. Hän on tehnyt elämänsä aikana paljon erilaisia töitä ja haluaisi nytkin löytää vakituisen työn. Kielimuurin takia se ei ole ollut helppoa.

– Kun olen töissä, minusta tuntuu, että minulla on merkitys. Nyt olen paljon kotona ja siivoan, koska en osaa olla paikallani, Baris kertoo.

Annikan tilanne on päinvastainen. Pitkän työttömyyden jälkeen hän painaa kahta työtä. Kesän ajan hän vetää radio-ohjelmaa Saaristoradiossa ja juontaa eri tapahtumissa. Lisäksi hän on ollut keväästä saakka työllistymiskoulutuksessa tv-tuotantoyhtiössä. Syksyllä hänen on tarkoitus valmistua kaupalliseksi tuottajaksi.

”Meillä ei ole vakituisia tuloja, joten joudumme edelleen miettimään, miten maksamme laskumme.”

– Koulutuksen aikana ei saa palkkaa, joten olemme satunnaisten töiden varassa. Meillä ei ole vakituisia tuloja, joten joudumme edelleen miettimään, miten maksamme laskumme, Annika kertoo.

Tilanne vie kummaltakin voimia. Barikselle työttömyys on henkisesti raskasta; Annika puolestaan väsyy työpäivien pituuteen. Usein pari makaa illat kotona ”kuin vihannekset sohvalla”.

– Elämässämme on pitkään ollut vaikeuksia. Nyt yritämme luoda tulevaisuutta oikeastaan tyhjästä. Se kuluttaa ja stressaa. Emme malta odottaa, että tämä huoli ja pennin venyttäminen loppuu, Annika sanoo.

Pari on varma, että paremmat ajat ovat edessä.

– Nyt mennään taistellen ja tehden. Jossain vaiheessa se palkitaan. Koskaan ei saa luovuttaa, Annika sanoo.

Taatusti mahtavaa

Annika ja Baris haluavat, että elämän peruspilarit ovat järjestyksessä, kun Azra muuttaa Suomeen.

– Haluamme, että tyttö tulee tänne silloin, kun kaikki on valmista. Olisi silkkaa hulluutta ottaa hänet tänne nyt heti, kun kaikki on vielä vaiheessa, pari kertoo.

Kumpikin odottaa tulevaa perhe-elämää innolla.

Annika haaveilee siitä, että pääsee letittämään Azran upeaa tukkaa, ja Baris fiilistelee, kuinka aikoo mennä tyttärensä kanssa trampoliinipuistoon. Tällä hetkellä pari asuu Annikan pienehkössä kaksiossa Helsingissä. Tulevaisuudessa he haluavat muuttaa isompaan kotiin, jossa on paremmin tilaa Azralle.

Samalla tulevaisuus pelottaa Annikaa.

– Olen varma, että Azra tulee ainakin jossain vaiheessa vihaamaan minua, Suomea ja Barista. Miten me klaaraamme homman niin, että meillä pysyy Bariksen kanssa hermot kurissa, emmekä riitele asioista lapsen nähden?

”Vaikka tiedän, millainen äiti haluaisin olla, minua jännittää, pystynkö täyttämään omat vaatimukseni.”

– Minä en ole ollut äiti aiemmin. Vaikka tiedän, millainen äiti haluaisin olla, minua jännittää, pystynkö täyttämään omat vaatimukseni. ­Onnistunko kasvattamaan hänestä kunnollisen ihmisen? Uskaltaako hän luottaa minuun? Annika pohtii.

Hän stressaa jo nyt, miten Azra pärjää koulussa. Ei kai tyttöä kiusata, oppiiko hän kielen? Ja siihen päälle päässä pyörii tuhat muuta kysymystä.

– Minulla on hieman erilainen käsitys kasvatuksesta kuin mihin Azra on tottunut. Miten me selvitämme tilanteen Bariksen kanssa yhdessä?

Baris hymyilee lempeästi Annikan huolilistaukselle. Rauhoitellen hän toteaa:

– Nämä ovat tulevaisuuden murheita. Minä uskon sataprosenttisesti, että Annikasta tulee erinomainen äiti.

Azra vieraili tänä kesänä ensimmäistä kertaa Suomessa. ”Tyttö viihtyi täällä tosi hyvin”, Annika kertoo. Kuva: Annikan ja Bariksen kotialbumi
Azra vieraili tänä kesänä ensimmäistä kertaa Suomessa. ”Tyttö viihtyi täällä tosi hyvin”, Annika kertoo. Kuva: Annikan ja Bariksen kotialbumi

Annika Metsäketo

Juontaja ja radioääni syntyi 19.2.1971 Helsingissä.

Asuu Helsingissä miehensä Baris Kirkgözin kanssa. Pian heidän kanssaan asuu myös Bariksen tytär Azra.

Vetää Saaristoradiossa ohjelmaa ja on työllistymiskoulutuksessa tv-tuotantoyhtiössä.

Työskennellyt aiemmin esimerkiksi NRJ:llä, Kiss FM:llä ja Radio Novassa.

Rintasyövän selättäneeltä muusikolta Astrid Swanilta on löydetty levinnyt rintasyöpä, johon ei ole parannuskeinoa.

Rintasyövän sairastanut muusikko Astrid Swan, eli Astrid Joutseno, 35, kertoo blogissaan, että hänen sairastamansa rintasyöpä on uusiutunut.

Tekstissään Swan kirjoittaa kuolemasta ja äitiydestä – hänellä on todettu metastasoitunut rintasyöpä, eli muualle kehoon levinnyt syöpä. Levinneeseen rintasyöpään ei ole hoitoja.

– Mikä on pahinta levinneeseen rintasyöpään sairastuneena äitinä? Minulle pahinta on tietää se, että jätän lapseni taakseni, kun hän vielä tarvitsee minua. Liian aikaisin. Jossain ennalta tuntemattomassa hetkessä tulevaisuudessa, eikä vuosien päästä, jolloin se tuntuisi luonnollisemmalta, Swan kirjoittaa.

Swan on naimisissa brittiläisen tuottajan Nick Trianin kanssa ja pariskunnalla on alle kouluikäinen lapsi.

– Viime kuukausina diagnoosista saakka olen valmistellut ja suunnitellut aikaa, jolloin en ole enää täällä. Hiljattain olen alkanut muuttaa hallitsemisen haluni irtipäästämiseksi. Olen päättänyt lopettaa valmistautumisen, jonka alunperin halusin tehdä. Se on yksinkertaista: en ole täällä enää silloin.

– Ei ole syytä yrittää päättää asioita lapseni tulevaisuudesta nyt, ostaa etukäteen lahjoja, kirjoittaa kirjeitä seuraavien vuosikymmenien syntymäpäiville ja muille virstanpylväille tai muilla tavoin luoda läsnäoloani tulevaisuuteen. Ei ole tehtäväni määritellä läsnäoloani sen jälkeen, kun olen poissa. Se on muiden ihmisten valinta silloin, Swan kirjoittaa.

Astrid Swan kertoi Me Naisille sairaudestaan alkuvuonna, jolloin hän oli selättänyt syövän ensimmäisen kerran. Hän sairastui aggressiiviseen rintasyöpään ollessaan vasta 31-vuotias.

Ohjaaja Aku Louhimies on loppusuoralla elämänsä suurimmassa elokuvahankkeessa, joka syntyi surun keskellä. – Isä ei koskaan sanonut minulle että rakastaa, mutta se ei haitannut. Tiesin sen silti.

Vuosi sitten kesällä ohjaaja Aku Louhimiestä, 49, ei juuri Helsingissä nähty.

Jo etukäteen hän tiesi tekevänsä koko kesän töitä kuvauspaikoilla eri puolilla Suomea – Virolahdella, Kymenlaaksossa, Kotkassa, Haminassa, Kouvolassa, Mikkelissä, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa.

Aku tiesi, että hänellä oli käsissään harvinainen projekti, Suomen kaikkien aikojen suurin elokuvahanke, tulkinta Väinö Linnan klassikosta, Tuntemattomasta sotilaasta. Yksin avustajahakemuksia tuli noin 14 000.

Aku tiesi myös, että kuvaukset jatkuisivat syksyn ja talven yli. Tulevat kuukaudet hänen elämässään olisivat työntäyteisiä ja stressaavia. Mutta sitä hän ei tiennyt, että niihin sisältyisi myös suurta surua.

Eräänä syksyisenä päivänä Akun kännykkä soi.

Hänen isällään oli huonoja uutisia.

"Rakkaus on tärkeintä, mitä meillä on. Tapoja osoittaa sitä on monia."

Hiljaista rakkautta

”Viime vuosina olen miettinyt paljon rakkauden olemusta ja erilaisia tapoja osoittaa sitä. Kahden avioeron jälkeenkin ajattelen, että olisi mahtavaa tavata vielä joku erityinen nainen, joka kukaties tahtoisi kanssani perheen. Ei pidä sanoa ei koskaan. Kaikki voi elämässä muuttua niin nopeasti. Huomenna voi tulla vastaan sellaista, josta en tänään tiedä.

Rakkaus on tärkeintä, mitä meillä on. Tapoja osoittaa sitä on monia.

Isäni, joka kuoli viime maaliskuussa 76-vuotiaana, näytti rakkautta ikäluokkansa miesten tapaan teoillaan, ei sanoillaan. Isä ei koskaan sanonut minulle että rakastaa, mutta se ei haitannut. Tiesin sen silti.

Hän näytti sitä esimerkiksi olemalla todella hyvä isoisä. Isä tuli usein iltapäivisin hoitamaan kouluikäisiä tyttäriäni puku päällä ja salkku kädessä, vei heitä kävelyille ja museoihin, keskusteli, esitteli Helsingin arkkitehtonisesti hienoimpia rakennuksia, pelasi korttia.

"Isä ajaa hurautti aina apuun Volvollaan, työkalupakki mukanaan."

Isä oli auttamassa aina, kun ostin asuntoja tai tein remonttia. Hän ajaa hurautti apuun Volvollaan, työkalupakki mukanaan.

Varmaankin juuri isältä perin suvaitsevaisen, armollisen maailmankuvan. Uskon tasa-arvoon, vapauteen ja siihen, että heikoimmista täytyy pitää huolta. Näitä arvoja isäni toteutti omassa elämässään eleettömästi, itsestään meteliä pitämättä.

Isän hautajaisissa hämmästyin sitä, miten monia ihmisiä hänen elämänsä ja poismenonsa kosketti.

"Isä kuoli vain muutama päivä kuvausten loppumisen jälkeen."

Ohjaajan töitäni isä ei kommentoinut oikeastaan koskaan. Silti hän oli kiinnostunut elokuvistani. Sairastaessaan hän sinnitteli siihen asti, että Tuntemattoman kuvaukset saatiin loppuun. Onneksi ehdin näyttää materiaalia hänelle. Isä kuoli vain muutama päivä kuvausten loppumisen jälkeen.

Sydämessäni tiedän, että hän oli minusta ylpeä.”

Jälki joka jää

”Isä oli pitkään hyvässä kunnossa ja mieleltään nuori. Isän viimeisinä kuukausina mietin paljon jälkeä, jonka kukin meistä jättää tähän maailmaan.

"Meille 60-luvun ja 70-luvun lapsille oli tavallista puhutella vanhempiamme vain etunimillä. Niin tein minäkin."

Ammatiltaan isä oli arkkitehti. Elämäntyökseen hän teki muun muassa kaavoitusta ja suunnitteli esimerkiksi Uudellemaalle viheralueita. Lapsena kiersin niistä varmasti jokaisen hänen kanssaan. Kiinnostuin ympäristöstä ja opin arvostamaan puhdasta suomalaista luontoa.

Meille 60-luvun ja 70-luvun lapsille oli tavallista puhutella vanhempiamme vain etunimillä. Niin tein minäkin. Isä oli minulle aina Raimo.

Sairastaessaan hän ei säälinyt itseään, vaan suhtautui kaikkeen edessä olevaan tyynesti. Puhuimme loppuun asti paljon yhteiskunnasta ja politiikasta, niin olemme aina tehneet. Viimeinen keskustelumme sairaalassa taisi koskea sote-uudistusta.

Riitoja tai väittelyitä saimme harvoin aikaiseksi, koska ajatuksemme kulkivat useimmiten samaan suuntaan. Vain siitä, miten tavoitteisiin päästään, olimme joskus eri mieltä.

"Päätin vakaasti jo lapsena, etten itse koskaan aikuisena eroa. No, ihan niin se ei sitten kuitenkaan mennyt."

Vanhempani erosivat, kun olin kuusivuotias, ja avioituivat uudelleen tahoillaan. Tiedän isäni kärsineen siitä, että sai nähdä meitä lapsiaan vain määrättyinä aikoina, joka toinen viikonloppu. Hän olisi halunnut olla kanssamme enemmän. Päätin vakaasti jo lapsena, etten itse koskaan aikuisena eroa. No, ihan niin se ei sitten kuitenkaan mennyt.

Olen eronnut kahdesta eri liitosta, minulla on neljä lasta. Vanhimmat lapseni ovat jo lähes aikuisia, nuorimmat tyttäreni 12 ja 10. Heillä on kaksi kotia ja he asuvat luonani vuoroviikoin. Isyydessä on kai tärkeintä pysyä kartalla siitä, mitä lapsille oikeasti kuuluu ja olla läsnä. Olen kiitollinen, että olen saanut olla paljon lasteni kanssa. Hienoa on myös, että olen onnistunut säilyttämään hyvät suhteet heidän äiteihinsä.

Lapseni ovat tärkeitä toisilleen ja teemme paljon asioita myös yhdessä. Kenties tämä yhdessä olemisen helppous periytyy omasta taustastani. Minulla on sekä täyssisaruksia että sisaruspuolia. Raja-aitoja meillä ei kuitenkaan perheen sisällä ole.

Perhekäsitykseni lienee perinteistä paljon laajempi. On monta erilaista tapaa olla perhe. Erilaisuuden hyväksyminen ja yhdessä tekeminen sitovat ihmisiä yhteen.”

Mennyt meissä

”Opin piirtämään ennen kuin lukemaan. Ehkä rakkaus kuvien tekemiseen on perua jostakin. Vanhempani tapasivat aikanaan Ateneumissa, jossa he molemmat opiskelivat kamerataiteen linjalla. Myöhemmin isäni vaihtoi arkkitehtiopintoihin, äidistäni tuli vanhemmiten ikonimaalari.

Monessa suomalaisessa suvussa sodan jättämiä arpia on kannettu läpi vuosikymmenten. Omassa perheessäni trauma ei ollut lamauttavan syvä. Ehkä siksi, että isänisäni oli töissä valtion rautateillä, eikä joutunut tai päässyt rintamalle. Äidinisäni sen sijaan oli talvisodassa Taipaleessa ja palveli jatkosodan aikana päämajassa Mikkelissä. Äidinäitini kuului Lotta Svärd -järjestöön, mutta ei ollut rintamalotta.

Sota kosketti kaikkia. Mielestäni myös naisten sotaponnistusten huomiointi on tärkeää.

Sodan jättämästä jäljestä suomalaisessa yhteiskunnassa kertoo esimerkiksi se, että moni meistä voi suoralta kädeltä kertoa, mitä omat isovanhemmat sodan aikana tekivät. Itsenäisyyden puolustaminen yhdessä on se tarina, johon identiteettimme kansakuntana edelleen jollakin lailla kiinnittyy.

"Päätin jo yläasteella, että haluan elokuvaohjaajaksi."

1941 syntyneellä isälläni oli varhaisia, epäselviä muistikuvia Helsingin pommituksista.

Oma lapsuuteni samassa kaupungissa oli seesteisempi. Olen elänyt eri puolilla Helsinkiä – Kruununhaassa, Kulosaaressa, Eirassa, Ullanlinnassa, Kannelmäessä, Kalliossa, Malmilla, Laajasalossa, Vuosaaressa ja keskustassa. En ole koskaan asunut pidempiä aikoja missään muualla Suomessa.

Päätin jo yläasteella, että haluan elokuvaohjaajaksi. Ensimmäisen oman elokuvani ohjasin Kallion ilmaisutaidon lukion toisella luokalla. Noina vuosina kolahtivat isosti esimerkiksi Oliver Stonen Doors-elokuva ja Tolkienin Taru Sormusten Herrasta.

"Soitin jenkkivuoden aikana kotiin muistaakseni vain kaksi kertaa."

17-vuotiaana tein irtioton tutuista ympyröistä. Lukuvuoden 1985–1986 vietin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, Montanassa. Siitä asti amerikkalainen kulttuuri on kiinnostanut minua. Montanan vuoden aikana oivalsin, miten valtavan suuri maailma on, ja miten samanlaisia me ihmiset olemme kulttuurieroista huolimatta.

Siihen aikaan ei kirjoiteltu sähköpostia eikä skypetetty. Soitin jenkkivuoden aikana kotiin muistaakseni vain kaksi kertaa. Vanhempani eivät lähtöpäätöstäni kauhistelleet. Se tuntui silloin ihan luonnolliselta.

Lapsuudenkotini hyllyt pursuivat kirjoja. Niiden joukossa oli Tuntematon sotilas, tietenkin, mutta luin sen vasta armeijassa. Kirja kulki pikku painoksena mukanani maastopuvun taskussa.

Armeijan jälkeen opiskelin joitakin vuosia historiaa Helsingin yliopistossa. Opintojen loppuvaiheessa päätin vaihtaa Taideteolliseen korkeakouluun, josta valmistuin ohjaajaksi vuosituhannen taitteessa. Levottomat oli lopputyöni ja ensimmäinen kokoillan elokuvani. Sillä tiellä olen yhä.”

Johtajan saappaissa

”Teen unelmatyötäni, ja ohjaajana koen olevani hyvässä vireessä. Ihailen Clint Eastwoodia, joka edelleen, 87-vuotiaana, tekee täyttä häkää hienoja elokuvia. Tällaisen taiteellisen työn tekeminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei ole ollenkaan itsestään selvää. Välillä olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Ilman julkista rahoitusta Pohjoismaissa ei elokuvia tehtäisi. Teollisuutta leffanteko ei Suomessa ole. Ensisijaisesti se on kulttuuritoimintaa, suomalaisen kulttuurin säilyttämistä ja puolustamista.

Elokuvanteko on siinä mielessä kummallista työtä, että jos leffa on hyvä, ansio on koko tiimin. Jos elokuva on huono, se on ohjaajan syy. Hän on keulakuva hyvässä ja pahassa.

"Tulkitsemmepa klassikkoa niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin."

Vastuuni ohjaajana ja tuottajana korostuu Tuntemattoman kaltaisen merkkiteoksen kohdalla. Kaikkia ei voi miellyttää. Tulkitsemmepa klassikkoa niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin. Kritiikin sietäminen on johtajan arkea. Suurten mahdollisuuksien mukana tulee suuri vastuu.

Tässä vaiheessa en lähde arvailemaan, tuleeko elokuvasta menestys vai ei. Miten elokuvan menestystä edes tulisi mitata?

Viime keväänä tapasin 94-vuotiaan sotaveteraanin, joka oli lukenut lehdestä, että teen uutta tulkintaa Tuntemattomasta. Skarppi ikämies otti yhteyttä, koska oli palvellut jatkosodassa samassa jalkaväkirykmentti 8:ssa, jossa kirjailija Linnakin aikoinaan.

Hän kertoi, millaista oli joutua nuorena poikana sotaan. Miltä tuntui päästä sieltä lomille, pois välittömästä kuolemanvaarasta siksi toviksi, että ehti viettää häitä kihlattunsa kanssa. Ja pian sen jälkeen erota jälleen, vaihtaa viimeiset hätäiset suudelmat Helsingin rautatieasemalla tietämättä nähtäisiinkö koskaan enää.

"Edesmennyt isäni osoitti rakkauttaan teoillaan, ei puheillaan", ohjaaja Aku Louhimies sanoo.
"Edesmennyt isäni osoitti rakkauttaan teoillaan, ei puheillaan", ohjaaja Aku Louhimies sanoo.

Katselimme yhdessä otteita tulevasta elokuvasta. Rokkaa näyttelevä Eero Aho pitelee Suomi-konepistooliaan täsmälleen oikein, veteraani totesi. Muutenkin minulle jäi vaikutelma, että hän hyväksyi näkemänsä.

Tapaamisemme lopuksi uskaltauduin kysymään vanhalta rintamamieheltä asiaa, jota oli miettinyt pitkään: Miltä toisen ihmisen tappaminen sodassa oikeasti tuntuu?

Hän katsoi minua, totesi että silloin aikanaan oli pakko. Sen koommin en ole ampunut, enkä ammu, hän lopetti keskustelun hiljaa.

Kiitokseksi kutsuin hänet ensi-iltaan. Yritän elää sinne asti, mies lohkaisi.

Tuollaisia hetkiä tässä työssä en unohda koskaan.”

"Minulla on poikkeuksellisen hyvä palautumiskyky. Pärjään tarvittaessa viiden tunnin yöunilla."

Monien maailmojen tulkki

”Ohjaajana vaadin paljon kaikilta projektieni osallisilta, ennen muuta itseltäni. Tällaisessa työssä pitää antaa kaikkensa. Vastapainoksi minun täytyy elää mahdollisimman terveellisesti, muuten en jaksa. Kuvauksissa assistentti muistuttelee minua säännöllisestä syömisestä ja juomisesta. Kuminauhavenyttely ja jalkapallo ylläpitävät liikkuvuutta. Seuraan stressitasojani ja palautumista kehittyneellä sykemittarilla. Kuvausten aikana stressi on huipussaan. Onneksi minulla on poikkeuksellisen hyvä palautumiskyky. Pärjään tarvittaessa viiden tunnin yöunilla.

Arvostan sitä, että taustani ja ammattini on tarjonnut minulle mahdollisuuden päästä kurkistamaan erilaisiin maailmoihin. Se alkoi jo lapsuudessa, kun sain elää osana vanhempieni uusperheitä. Se jatkui vaihto-oppilasvuonna jenkkiperheessä. Se on jatkunut myös omissa perhekuvioissani ja työssäni, jossa olen saanut kohdata kiinnostavia ihmisiä ja sukeltaa erilaisiin teoksiin.

Minun juttuni, kenties kutsumukseni, on olla vierailija monissa maailmoissa. Saan avartaa maailmankatsomustani, uudet näkökulmat avautuvat.

Sodasta kertovaan elokuvaan, kuten Tuntemattomaan sotilaaseen, yhdistetään helposti latautuneita sanoja kuten patrioottisuus ja kansallismielisyys. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Kenellä on oikeus niitä määritellä?

"On mietittävä, millainen maa haluamme tulevaisuudessa olla."

Tuntematon on oma itsenäinen taideteoksensa, ei minkään agendan tai ajatustavan pönkittäjä. Linnan kirja on monikerroksinen.

Minusta Suomen kaltaisen pienen kansakunnan ja kulttuurin täytyy suunnata katse ulospäin. On mietittävä, millainen maa haluamme tulevaisuudessa olla. Mitkä arvot ovat meille niitä tärkeimpiä? Itse uskon vapauteen, moniarvoisuuteen, koulutukseen ja kansainväliseen yhteistyöhön.

Pitää keskittyä sellaisiin asioihin, jotka meitä ihmisiä yhdistävät. Ei niihin, jotka meitä erottavat.”

 

  • Suomalainen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja syntyi 3.7.1968 Helsingissä.
  • Asuu sinkkuna Helsingissä, neljän lapsen isä.
  • On ohjannut kahdeksan kokoillan elokuvaa. Palkittu töistään useilla Jussi-patsailla ja elokuvataiteen valtionpalkinnolla.
  • Ohjasi 2016 Netflixille Rebellion-minisarjan Irlannissa.
  • Ohjaamansa Tuntematon sotilas saa ensi-iltansa 27. lokakuuta 2017.

Jostain syystä moni ajattelee yhä, että mies tietäisi automaattisesti naista enemmän elektroniikasta ja autoista – mikä ei tietenkään pidä paikkansa.

Hei elektroniikkamyyjä, se läppäri on tulossa minulle! Voisitko siis keskustella laitteesta minun etkä vieressä seisovan miehen kanssa?

Vähättely ja tytöttely ovat edelleen arkea suomalaisnaiselle hänen tehdessään ”miehisiä” ostoksia. Kyllä, tavaroita näköjään yhä määritellään sukupuolen mukaan, ja miesten ostoslistalle näyttäisivät kuuluvan ainakin tietokoneet, työkalut sekä autot.

Huonoa palvelua on kohdannut myös bloggaaja ja radiojuontaja Laura Ollila, 28, joka eilen Snapchat-tilillään kertoi törkeästä kohtelustaan autokaupoilla. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, Ollila on tapellut uskottavuuden kanssa autokaupoilla, huolloissa ja katsastuksissa useampaan otteeseen.

– Minulla on tässä noin 10 vuotta ollut auto käytössä, ja olen kolme kertaa ostanut itselleni auton. Silti tulee sellainen fiilis, että minut nauretaan ulos automyymälöistä.

Laura Ollila oli 19-vuotias ostaessaan ensimmäisen autonsa. Silloin kehotettiin palaamaan liikkeeseen huoltajan kanssa.

– Olin vain, että selvä, jos ei raha kelpaa, niin menen toiseen myymälään – ja meninkin. Toki olin nuori, mutta ärsytti jo silloin, kun olin tekemässä ihan omia päätöksiä auton hankinnasta, en minä vanhempiani tarvinnut siihen.

”Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa.”

Seuraavan auton Ollila hankki 25-vuotiaana, ja sama virsi kuului tälläkin kertaa autokaupassa.

– Ostin auton noin kolme vuotta sitten, ja sain myös silloin ihan surkeaa palvelua. Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa liikkeeseen, jotta olisi helpompi selvittää autoasioita sitten hänen kanssaan, Ollila kertoo.

Autonsa hän päätyi tilaamaan toisen merkin liikkeestä – ilman miehen apua.

Huonot kokemukset kruunaa tuorein tapaus, kun muutama vuosi sitten ostetun auton moottorin ahdin hajosi, ja auto jätti Ollilan tien varteen. Sekä hinauksen että huollon kanssa syntyi ongelmia, joita Ollila yritti selvittää puhelimessa. Turhaan.

”Olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa.”

– Asiaa selvittäessämme minulle sanottiin, että olisi helpompaa puhua jonkun miespuolisen henkilön kanssa. Kuulemma heidän olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa, kun se on naisten kanssa aina vähän hankalaa.

– Vastasin vain, että auto-ongelmani eivät kuulu isälleni millään lailla, joka ei muutenkaan tiedä autoista yhtään sen enempää kuin minä. Olen kohta 30-vuotias, enkä tarvitse mitään huoltajaa puuttumaan asiaan. Minulla ei myöskään ole miestä, eivätkä entiset mieheni olisi ymmärtäneet autoista yhtään enempää kuin minä.

OIlila toivookin autokaupoilta ja muilta autoilun firmoilta palvelua, jossa iästä, vaatetuksesta, ulkonäöstä ja muusta vastaavasta ei välitetä.

– Jokainen asiakas pitää ottaa tosissaan. On todella törkeää, että kun on nuoren näköinen nainen, niin ajatellaan, että ei tuolla voi olla varaa hienoon autoon tai ettei voi ymmärtää niistä mitään. Kuka nainen muka menee autokauppaan potkimaan renkaita? Autokaupat eivät ainakaan itselleni ole paikkoja, mihin menisin vain katselemaan, jos en oikeasti ole ostoaikeissa.

”Miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ei ole muuttunut 10 vuodessa yhtään mihinkään.”

– Autokauppojen kannattaisi myös muistaa, että samaan tapaan kuin esimerkiksi ravintoloiden, myös autokauppojen huonot kokemukset kerrotaan eteenpäin, eivätkä ihmiset halua välttämättä mennä niihin.

Sanottiinpa Suomea kuinka tasa-arvoiseksi tahansa, on Ollilan mielestä outoa, että sukupuolittuneisuus autoasioissa on edelleen niin voimakasta.

– Olen ollut jo noin 10 vuotta auton omistaja, eikä miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ole muuttunut siinä ajassa yhtään mihinkään. Sama vähättelevä laulu sieltä tulee edelleen. Ei minua oteta nykyään yhtään sen enempää tosissaan, kun mitä silloin 19-vuotiaana.

Asioista selvää

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

AK kirjoitti: Yhy yhy, sait huonoa palvelua. Teet niinkuin jokainen järkevä: menet seuraavaan liikkeeseen jos sieltä saisi parempaa ja jos oikein hatuttaa katsot onko jotain virallista tapaa antaa palautetta. Naistenlehtien palstoilla asiasta itkeminen (varsinkin kun ymmärrettävistä syistä yhtäkään firmaa ei mainita nimeltä) ei asioita edistä. Jos tietäisit asiasta vähän enemmän, tietäisit että hän nimenomaan meni eri liikkeeseen ja autokin vaihtoon menossa ettei tarvitse kyseisen liikkeen...
Lue kommentti
Autoasentaja

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

Luulisi että provikapalkalla toimivilla myyjillä olisi edes jotain mielenkiintoa palvella ASIAKASTA, oli hän sitten nainen tai mies. Itse olen jättänyt aikanaan auton liikkeeseen, kun myyjä jutteli vain isäni kanssa, minulle esiteltiin auton väri. Isäni totesikin myyjälle minun poistuttua liikkestä, "minulla ei ole auton kanssa mitään tekemistä, tytölle se olisi tullut, ei minulle!" 😁 No mentiin viereiseen liikkeeseen, palvelu pelasi ja auto lähti mukaan!
Lue kommentti