Tom Malmquist menetti vaimonsa viikko lapsensa syntymän jälkeen. Menetyksestä syntyi menestyskirja. ”Minun ei ole koskaan ollut vaikeaa puhua tapahtuneesta.” Kuva: Erja Lempinen
Tom Malmquist menetti vaimonsa viikko lapsensa syntymän jälkeen. Menetyksestä syntyi menestyskirja. ”Minun ei ole koskaan ollut vaikeaa puhua tapahtuneesta.” Kuva: Erja Lempinen

Kirjailija Tom Malmquistin avovaimo Karin sairastui leukemiaan viimeisillään raskaana. Viikon päästä diagnoosista Karin oli kuollut, ja Tom palasi sairaalasta kaksin vauvan kanssa.

Kaksi päivää aiemmin kaikki oli ollut hyvin. Karin oli lakannut kynsiään ja nauranut tv-ohjelmalle.

Nyt kirjailija Tom Malmquist katseli vierestä, kuinka hänen avovaimoaan Karin Lagerlöfiä kytkettiin hengityskoneeseen Tukholman Karoliinisessa instituutissa. Ensin lääkärit puhuivat keuhkokuumeesta, mutta jo samana päivänä syyksi diagnosoitiin akuutti leukemia.

Tilanne oli käsittämätön. Karinilla oli ollut pari päivää kuumetta ja yskää, mutta sairaalasta oli kehotettu pysymään kotona infektioriskin takia. Kun Karinilla alkoi yhtäkkiä olla hengitysvaikeuksia, Tom soitti ambulanssin.

Tom yritti ymmärtää tilannetta kirjaamalla ylös kaiken näkemänsä.

– Olin aika maaninen siinä, Tom Malmquist, 38, kuvailee viiden vuoden takaisia tapahtumia Södermalmilla sijaitsevassa kodissaan.

– Halusin, että Karin saisi tietää kaiken, mitä hänelle oli tehty. Samalla yritin ottaa hallintaan tilanteen, jota en hallinnut. Yritin etäännyttää itseäni kaikesta.

Muistiinpanojen pohjalta sai alkunsa juuri suomennettu kirja Joka hetki olemme yhä elossa. Teoksesta tuli yksi Ruotsin puhutuimmista kirjoista vuonna 2015.

uuden elämän äärellä

Kun diagnoosi varmistui leukemiaksi, Karinille päätettiin tehdä heti seuraavana päivänä hätäsektio. Ennen nukutusta Karin ehti kuiskata Tomille nimen: Livia. Sen hän halusi tyttärensä nimeksi.

Livia syntyi puolitoista kuukautta etuajassa. Tom leikkasi napanuoran ennen kuin tyttö vietiin keskoskaapissa saamaan hoitoa vastasyntyneiden teho-osastolle.

Kaoottisen tilanteen keskellä Tom pystyi tuntemaan iloa tyttärensä syntymästä.

– Mutta en sellaista iloa, jota kuvittelen vanhempien yleensä tuntevan lapsensa syntymän hetkellä. Pikemminkin tunne oli epätodellinen: olin uuden elämän äärellä, ja lapsi oli minun. Se oli hyvin vahva tunne.

Sillä aikaa kun Livia makasi happiviiksissä keinovalon alla, taisteli Karin elämästään teho-osastolla. Tom juoksi vuorotellen kahden eri osaston väliä, kulki edestakaisin niitä yhdistävää maanalaista tunnelia.

– Kuljin elämän ja kuoleman väliä, Tom kuvailee.

Hän piti Livian ja Karinin lähellä rättejä, ja kuljetti niitä äidin ja tyttären välillä. Hän halusi, että Karin haistaisi Livian tuoksun ja Livia tuntisi lähellään äitinsä tuoksun.

Vastasyntyneen Livian kuvan hän teippasi Karinin sängyn ääreen, mutta sitä tämä ei koskaan nähnyt, sillä Karin ei enää herännyt nukutuksesta. Karinin veriarvoja ei saatu kohenemaan, ja hän kuoli viikko Livian syntymän jälkeen, Tom vierellään.

– Karin oli nuori, vasta 35-vuotias. Hän oli valtavan rakastettu, kaikki jotka tapasivat hänet, pitivät hänestä. Olimme eläneet kymmenen vuotta avoliitossa, hän oli viimeisillään raskaana, lapsi voi hyvin – ja yhtäkkiä hän oli kuollut, Tom kertoo.

– Tuntui kuin hän olisi kuollut auto-onnettomuudessa.


Tom ja Livia asuvat Tukholman Södermalmilla. Työhuoneen seinällä on kuva Karinista.


Pieni tuntematon

Tomin ja Livian koti on vaalea, siisti ja rauhallinen. Makuuhuoneen parisängyn vieressä on Livian sänky, ikkunalla muumien tuttu muovinen tornitalo, lattialla leluja ja nurkassa ikeapusseittain lajittelua odottavia lastenvaatteita. Pienen keittiön takana on työhuone, jonka seinällä on muistiinpanoja ja post-it-lappuja. Niiden yllä on iso valokuva hymyilevästä Karinista Gotlantin-lautalla kesällä 2011.

– Tuona kesänä aloimme odottaa Liviaa, Tom kertoo.

Sairaalassa Livia oli vahvistunut nopeasti, mutta Tomia paluu kotiin kaksin tyttärensä kanssa pelotti.

– Kotona toimin kuin robotti, yritin selvitä päivistä. Yöt nukuin unilääkkeiden avulla, ja silloin äitini ja Karinin äiti huolehtivat Liviasta.

– Oli Livian ansiota, että jaksoin elää. Livia sai minut ylös aamuisin, vastuu hänestä.

Silti tytär tuntui tuntemattomalta. Vei pitkään ennen kuin Tom alkoi tuntea itsensä isäksi.

– En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, se syntyy vasta kun tutustuu toiseen. Kun Liviasta alkoi tulla persoona, jolla on oma tahto, alkoi minun rakkauteni häntä kohtaan kasvaa. Silloin tunsin iloa ja jotain erityistä.

Vähitellen Tom alkoi käydä läpi Karinin tavaroita. Hän pani talteen Karinin hiusharjan sekä tämän joka aamu käyttämän Herbamare-suolapurkin ja mietti, säästäisikö tämän piilolinssitkin. Seinät hän liimasi täyteen Karinin kuvia mutta irrotti ne, kun ei kestänyt katsella niitä. Kun Karinin hautajaiset lähestyivät, Tom päätti kirjoittaa hautajaispuheen itse. Häntä masensi ajatella, että joku tuntematon pappi kertoisi, kuinka hieno ja kaunis Karin oli ollut.

– Kyllä minä sen tiesin. Vaikka Karin oli kuollut, ­minusta tuntui, että hän oli yhä olemassa. Hautajaiset olisivat viimeinen kerta, kun voisin puhua hänelle.

Tom kirjoitti puheen, jossa hän kertoi yksityiskohtaisesti kaiken, mitä sairaalassa oli tapahtunut aina Karinin kuolemaan saakka.

– Puhe oli epätavallinen, mutta minua kiitettiin, että kerroin kaikille, mitä oikein oli tapahtunut.

Sisäinen jännitemittari

Hautajaispuheen kirjoittaminen synnytti ajatuksen kirjasta. Aikaisemmin kaksi runokirjaa julkaissut Tom oli viimeistellyt ensimmäistä romaaniaan saadakseen sen valmiiksi ennen lapsen syntymää, mutta se sai nyt jäädä.

– Huomasin, että kirjoittaessani Karinista ja tapahtuneesta, aloin voida paremmin. Löysin elämän kipinän kaiken sen kurjuuden ja tragedian keskellä.

Hautajaispuheesta löytyi kirjan alun sävy: tunteista riisuttu ja suora.

– Jätin pois kaikki itkukohtaukset. Ei minun tarvitse kirjoittaa, että itkin, kaikki tajuavat, että tietenkin itkin.

Kolmen vuoden ajan Tom kirjoitti aina, kun Livia nukkui. Tom kirjoitti Karinin kuolemasta mutta myös heidän rakkaustarinastaan.

– Oli kauheaa käydä läpi tapahtunut uudestaan ja uudestaan. Oli monia vaikeita päiviä, jolloin romahdin.

Kirjoittamisesta tuli Tomin sisäinen jännitemittari.

– Kirjoittaessani tiesin, kuinka vahvoilla olin aina ­kulloinkin. Kirja muotoutui suruni mukana: kun suruni muutti muotoaan, muutti kirjakin, Tom kertoo.

Edessä oli kuitenkin vielä toinen menetys: neljä kuukautta Karinin kuoleman jälkeen menehtyi Tomin isä.

Lapsuus henkivartijoiden ympäröimänä

Tom asettaa uuden nuuskapussin ylähuulen alle. Tapa on peruja nuoruuden jääkiekkoajoilta. Lajin pariin hänet yllytti isä, urheilutoimittaja Thomas ”Malmen” Malmquist, jolle jääkiekko oli koko elämä.

Thomas Malmquistista tuli koko Ruotsin tuntema julkkis, kun hän kirjoitti Expresseniin 1990-luvun alussa paljastusjuttuja niin sanotusta sopupeliskandaalista, jossa hän väitti mafian sopineen ennakkoon jääkiekko-otteluiden tuloksia.

Tomin isä joutui hengenvaaraan, ja perhe sai suojakseen henkivartijat.

– Silloin ajattelin, että se oli makeeta ja rajua, mutta myöhemmin ymmärsin, että herranjumala, miten se vaikuttaa lapseen. Elää nyt kuolemanvaarassa henkivartijoiden ympäröimänä! Vain he, jotka ovat olleet sodassa, voivat ymmärtää sen, Tom sanoo.

Skandaali koetteli Tomin isää, ja hän alkoi juoda.

– Isäni oli monella tavalla fantastinen, mutta hän oli perinteinen mies, joka joi liikaa ja oli paljon työreissuilla. Äiti sai hoitaa lapset.

Isä kuoli mahasyöpään, jonka kanssa hän oli sinnitellyt jo kymmenen vuotta.

– On sokki tulla isäksi. Kun sitten samalla menettää lapsen äidin ja pian vielä oman isän, elämä alkaa muistuttaa kreikkalaista tragediaa, Tom sanoo.

Pintaan nousi lapsuusmuistoja, jotka Tom päätti ottaa mukaan kirjaansa.

– Olin ajatellut kirjoittavani vain Karinista, mutta en voinut jättää isääni pois. Kirjoittaminen auttoi minua käsittelemään tunteitani.

Surun käsittelyä lapsen kanssa

Kirjoittaessaan Tom luki paljon surun psykologiasta. Se auttoi myös käsittelemään asiaa Livian kanssa.

– Sain välineet puhua siitä lapselle, joka joutuu kasvamaan ­ilman toista vanhempaansa. Tärkeintä on olla suora. Aina välillä Livia saattoi kysyä: ’Missä äiti on?’ Vastasin, että hän on kuollut, johon Livia: ’Ai jaa’.

Tomin mielestä annetaan liian usein ymmärtää, ­että menetyksestä ei voi puhua, että se haavoittaa ja repii muistoja pintaan.

– Puhumattomuus olisi pahinta, mille voisin lapseni altistaa, se olisi sama kuin varastaisin häneltä äidin.

Hän haluaa Livian kohtaavan tunteensa sellaisina kuin ne tulevat.

– Haluan, että Karin on hänelle jotain hienoa ja että hän voi lähestyä aihetta kuinka haluaa. Kerran Livia tanssi ja lauloi ’Karin-äiti on kuollut, Karin-äiti on kuollut’. Tanssimalla ja laulamalla hän epädramatisoi asian.

– Olen mielestäni onnistunut tosi hyvin Livian ­kanssa. Mutta ehkä hän vielä joskus kirjoittaa kirjan, kuinka kunnoton isä olin, Tom hymähtää.

Rakkaudenjulistus

Ruotsissa vuonna 2015 ilmestynyt kirja on menestynyt hyvin myös muissa Pohjoismaissa, ja sen oikeudet on myyty Saksaan, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Kirjan menestys on synnyttänyt ristiriitaisiakin tunteita.

– Tietenkin olen ylpeä, että olen selvinnyt ja että olen kirjoittanut kirjan surustani, joka on intiimi ja yksityinen mutta puhuttelee muitakin ihmisiä.

Kirjassa on kuitenkin mukana monia ihmisiä, jotka eivät olleet julkisuuteen varautuneet: Karinin vanhemmat, Tomin äiti, Livia. Etenkin Karinin vanhemmille kirja ei ole ollut helppo pala.

– Mutta he ovat myös ylpeitä tästä. Tämä on rakkaudenjulistus Karinille.

Tomista on tärkeää, että Livia voi myöhemmin ­lukea tapahtuneesta.

– Tämä kirja on vain yksi palanen, Livialla on iso palapeli ratkaistavanaan. Tämä on vain minun versioni.

Karinia Tom kaipaa eniten arkipäiväisissä hetkissä: sitä, kun jutellaan tv-sarjojen ääressä tai käydään ulkona yhdessä kavereiden kanssa. Hän kadehtii ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet syvää surua.

– Heissä on vielä jäljellä ihana naiivius. En minäkään ollut ennen näin pelokas ja herkkä. En voi nauttia elämästä niin kuin haluaisin, olen koko ajan ihan hirveän huolissani tytöstäni.

– Elämä sellaisena kuin nyt, tällä hetkellä, voi olla toisin huomenna.

Tom Malmquist

Kirjailija on syntynyt 23.3.1978.

Asuu Tukholmassa 5-vuotiaan tyttärensä Livian kanssa.

Debytoi 2007 runoteoksella Sudden death, joka käsitteli jääkiekon mieskuvaa.

Kirja Joka hetki olemme yhä elossa ilmestyi Ruotsissa 2015, ja se julkaistiin juuri suomeksi (S&S, 2017).

Linda Liukkaan tärkein kohderyhmä on pienten lasten isät.

Linda Liukas on palkittu lastenkirjailija ja koodauslähettiläs. Liukkaan tietotekniikka-aiheiset Hello Ruby -lastenkirjat ovat olleet jättimenestys maailmalla: ensin hän keräsi kirjoilleen 380 000 euron arvoisen joukkorahoituspotin ja voitti sitten kiinalaisen 130 000 euron arvoisen muotoilupalkinnon.

Liukkaan uusin, keskiviikkona julkaistu kirja vie lapset tutkimusmatkalle internetiin. Kirjasarjan oikeudet on myyty 22 kielialueelle.

Vaikka Liukkaan teokset ovat lastenkirjoja, kirjailija on kertonut tärkeimmäksi kohderyhmäkseen pienten lasten isät. Hänen mukaansa isien roolimallilla on tärkeä vaikutus pienten tyttöjen päätöksiin.

– Ollessani pieni muut isät sanoivat tietokoiden olevan kalliita aikuisten juttuja. Oma isäni sen sijaan opetti, ettei ole asiaa, mitä ei voisi tietokoneella korjata. Opettelimme yhdessä juttuja ja välillä mokailtiin, Liukas muistelee.

”Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.”

Liukkaan mukaan koululla on paljon vaikutusta lapsen asenteisiin, mutta vanhemmilla vielä suurempi. Liukas haaveileekin omistavansa kymmenen vuoden päästä koulun, jossa teknologiaa kehitetään yhdessä lasten kanssa.

– Lapsia pitää kannustaa löytämään oma juttunsa, ja heitä pitää altistaa uusille asioille. Ei suljeta liian aikaisin mahdollisuuksia lapselta. Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.

Ruby pienten poikien esikuvana

Teknologia-alalla vallitsee vieläkin merkittävä naispula. Liukas kannustaa naisia innostumaan alasta, sillä teknologiaan tarvitaan naisten näkökulmia.

– Ohjelmoija on se henkilö, joka käyttää tietokonetta ratkaistakseen maailman ongelmia, ja tarvitsemme naisten näkemystä. Tietokoneella voi ilmaista itseään ja muuttaa maailmaa paremmin kuin millään muulla, Liukas sanoo.

Kun Liukkaan ohjelmointityöpaja Rails Girls alkoi menestä, hän kohtasi vanhempia miehiä, jotka yrittivät neuvoa joka käänteessä.

– Kun sulkee korvansa setämiesten kritiikiltä, ei törmäile lasikattoihin.

Liukas kertoo ylpeimmäksi hetkekseen sen, kun pienet pojat ovat tulleet kertomaan hänelle, että kirjojen naiskoodaaja Ruby on heidän esikuvansa.

– Se on feminismiä parhaimmillaan, kun nainenkin voi olla teknologia-alan esikuva.

 

Madonna juhli viikolla syntymäpäiviään ja julkaisi sen kunniaksi kuvan koko perheestään.

Popin kuningatar Madonna, 59, jakoi perjantaina ensimmäistä kertaa koskaan yhteiskuvan kaikkien lastensa kanssa. Kuvassa Madonnan kanssa poseeraavat pojat Rocco, 17, ja David, 11, sekä tyttäret Lourdes, 20, Mercy James, 11, ja 4-vuotiaat kaksoset Estere ja Stella.

Kuva on julkaistu Madonnan syntymäpäivän kunniaksi. Hän täytti 59 vuotta 16. elokuuta. Syntymäpäiviään hän juhli Italiassa.

 

Birthday 🎉🎂🎈🇮🇹♥️

A post shared by Madonna (@madonna) on

Lourdes ja Rocco ovat Madonnan biologisia lapsia. Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Roccon isä on elokuvaohjaaja Guy Ritchie, jonka kanssa Madonna erosi vuonna 2008. David, Mercy James, Estere ja Stella ovat adoptoitu Malawista.

Madonna adoptoi Esteren ja Stellan Malawista viime helmikuussa. Alkuvuodesta prosessi tuotti ongelmia. Tyttöjen isä väitti, ettei adoptio mennyt hänelle kerrottujen suunnitelmien mukaan.

– Minulle kerrottiin alussa, että Esther ja Stella menevät asumaan rikkaan naisen luo ulkomaille, ja että hän antaa heille kunnon koulutuksen ja palauttaa heidät sitten minulle, asumaan kanssani ja auttamaan perhettäni, tyttöjen biologinen isä Adam Mwalen kertoi.

Lue lisää täältä: Madonna julkaisi iloisen videon adoptiokaksosistaan – tyttöjen isä väittää, että häntä on huijattu

Myös Madonnan aiemmat adoptiot kuohuttivat. Vuonna 2006 laulaja adoptoi Malawista Davidin ja vuonna 2009 Mercy Jamesin. Erityisesti Mercyn adoptio synnytti kritiikkiä.

Tytön äiti kuoli synnytyksessä, ja sukulaiset sijoittivat lapsen orpokotiin. Jälkikäteen isovanhemmat kuitenkin kertoivat suunnitelleensa, että olisivat ottaneet lapsen hoitaakseen, kun tämä on 6-vuotias. He syyttivät Madonnaa lapsen varastamisesta ja repimisestä juuriltaan. Alun perin he olivat hyväksyneet adoption.

Juttua muokattu 20.8. 12.35: Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Ei Guy Ritchie, kuten aiemmin jutussa kerrottiin.

”Kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle”, Cheek sanoi kutsuessaan Antin lavalle. 

Vuoden 2018 helmikuussa ensi-iltansa saava Veljeni vartija -elokuva on herättänyt runsaasti huomiota jo viime keväästä saakka. Tuolloin saatiin ensimmäisen kerran tietää, että leffassa Jare Tiihosta eli Cheekiä näyttelee Antti Holma.

Moni on pohtinut, miltä näyttelemisestä tunnettu Antti kuulostaa ja näyttää räppärinä.

No, nyt siitä on saatu esimakua. Eilen Tampereella järjestetyillä Blockfest-festivaaleilla saatiin kuulla ja nähdä ensimmäinen maistiainen Antista Cheekinä. Profeettojen festarikeikan aikana räppäri kutsui Antti lavalle esittämään kappaleensa Äärirajoille.

– Mua on jännittänyt tänään tää keikka paljon enemmän, kuin mikään keikka pitkään aikaan. Mulla on parikin syytä siihen, Cheek aloittaa Antin esittelyn.

– Osa teistä tietää, että me ollaan kuvattu tällaista Veljeni vartija -elokuvaa. Meillä on tänään tarkoitus kuvata viimeisiä kohtauksia. Sen takia mä tarviin kohta sitä Blockfest-rakkautta enemmän kuin koskaan, koska kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle eikä nähny tällaista mitä täällä on tai kokenut tällaista.

Cheek pyytää porukkaa laulamaan ja bailaamaan mukana.

Katso osa Antin esiintymisestä tästä:

Eilen illalla Antti kommentoi esiintymistään Twitter-tilillään: 

Antti nähdään valkokankaalla myös Jaren veljenä Jerenä.

– Ajattelen, että tässä leffassa on kolme roolia Jare, Jere ja Cheek. Tarkkailin Jaren tapaa olla maailmassa. Jeressä minua kiehtoo se, että rauhallinen tyyppi voi kiihtyä nollasta sataan, Antti kommentoi viime kesänä Me Naisille.

Antti julkaisi pari viikkoa sitten kuvan Mersusta, jolla ajelee elokuvan kuvausten ajan. Auton rekisteriotteessa lukee A-HOLE. ” Nuo kilvet tosin haaveena vasta”, Antti kirjoitti kuvan yhteydessä.

Juttua muokattu 20.8. klo 9.18: Muokattu kirjoitusvirhe.

Kauppias Sampo Kaulasen isä teki itsemurhan vuosi sitten. Vierellä Minttu-vaimo seurasi, miten lupsakka Sampo muuttui synkäksi. – Jos surua alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä.

Sampo Kaulasen, 38, ja Michele Murphy-Kaulasen, 37, Tampereen-kodin lattialla makaa levällään puolitäysi matkalaukku. Se kertoo tarinaa nopeista lähdöistä, ahkerasta reissaamisesta ja siitä, että jotakuta saa aina ikävöidä.

Alkukesästä Sampo vietti kuusi viikkoa Filippiinien viidakossa Selviytyjät Suomi -ohjelman kuvauksissa. Siitä muistuttavat pukeva rusketus ja kymmenen kiloa kaventunut olemus.

Juuri nyt Sampo, Mintuksi kutsuttu Michele ja perheen nuorimmainen Rianna, 3, ovat kaikki samassa maassa ja samassa kodissa.

Tampereen lisäksi Sampolla ja Mintulla on toinen koti Äkäslompolossa Ylläksellä. Siellä sijaitsee myös perheyritys, kuulu Jounin kauppa, jota ennen Sampoa isännöivät hänen vanhempansa Anne ja Esa Kaulanen.

– Kulunut vuosi on ollut meille hirveän raskas, Sampo Kaulanen aloittaa.

”Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön.”

Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt Esa Kaulanen teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 62-vuotias. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä. Puoliso Anne jäi leskeksi 36 yhteisen vuoden jälkeen.

– Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön. Valtavan surun, jossa on mukana myös kiukkua ja katkeruutta, Sampo Kaulanen sanoo.

Hän on vanhempiensa ainoa lapsi.

Koko perheen suru

Uutinen tuli yllättäen, tavallisena toukokuisena tiistaina, kuten sellaiset uutiset niin usein tulevat. Minttu oli saanut tiedon ensin ja soitti Tampereelta Sampolle, joka oli auton ratissa matkalla Ylläkseltä Ouluun.

Suru-uutinen muutti kaiken hetkessä. Piti hankkiutua pohjoiseen niin pian kuin mahdollista. Minttu lensi Riannan kanssa Rovaniemelle, ja Sampo poimi heidät kyytiinsä lentoasemalta.

– Kun kohtasimme, Sampo oli täysin ilmeetön, surun jähmettämä. Vei viikkoja, ennen kuin hän pystyi millään lailla käsittelemään menetystään, Minttu muistaa.

”Alussa olin eniten huolissani äidistäni.”

Lapsille he kertoivat tapahtuneesta heti, kaunistelematta tapaa, jolla vaari oli menehtynyt. Suoruus ja rehellisyys ovat tällaisissa asioissa parasta, Sampo ja Minttu uskovat. On tärkeää, että lapsi kuulee ikävänkin totuuden vanhemmaltaan, ei ilkeänä juoruna muualta.

– Alussa olin eniten huolissani äidistäni. Mietin, miten ihmeessä hän jaksaa yksinäisyyden pitkän avioliiton jälkeen. Äiti on ihana ihminen, jolle olisin suonut onnelliset eläkepäivät yrittäjän ankaran arjen jälkeen, Sampo sanoo.

Isän kuolemasta käynnistyi perheessä uusi ajanlasku.

–  Kaikki jakautuu tästedes aikaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Avoimuus voi auttaa

Esa Kaulanen oli sairastanut vuosikymmeniä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaudessa vuorottelivat mania ja masennus. Maniavaiheessa kauppias tilaili ylenpalttisesti tarpeetonta tavaraa ja painoi töitä lähes yötä päivää.

Syvissä, mustissa masennusjaksoissa hän tuskin pääsi ylös sängystä ja puhui jatkuvasti itsemurhasta. Jutut muuttuivat iän karttuessa yhä levottomammiksi. Esa myös häpesi sairauttaan, mielensä särkymistä, vaikka perheenjäsenet yrittivät selittää hänelle, ettei mitään hävettävää ole. Viimeisinä vuosina kalastus ja mökillä puuhailu – asiat, jotka ennen olivat tuottaneet Esalle iloa – muuttuivat merkityksettömiksi. Ilo katosi.

– Esa puuskahti kerran, että aikoo päättää päivänsä, Minttu muistaa.

– Muille perheenjäsenille se oli jo siinä vaiheessa arkista puhetta, mutta minulle uutta. Sanoin Esalle, että älä mieti tuollaisia, olet tärkeä meille ja lapsenlapsille. Pian lapset unohtavat minut, hän totesi. En saanut häntä uskomaan muuta.

– Isän kohtalo vahvisti uskoani siihen, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Mielen sairauksiin ja itsemurhiin liittyvä häpeä pitäisi jo jättää menneisyyteen, Sampo painottaa.

Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät ole katsoneet avoimuutta hyvällä silmällä. Olisi syytä pitää suu soukemmalla, Sampo on saanut kuulla. Olla jakamatta asioita, jotka tekevät kipeää ja joihin liittyy häpeän stigma.

– Jos pystyn puhumalla auttamaan edes yhtä ihmistä, olen toiminut oikein, Sampo uskoo.

Vaikeat kysymykset

Perheenjäsenen kuolemasta käynnistyi loputon vyöry käytännön asioita. Hautajaisten suunnittelu, perunkirjoitus, perheyrityksen lopullinen sukupolvenvaihdos pikakelauksella. Eikä puhettakaan, että Sampolla ja Mintulla olisi viime keväänä ollut mahdollisuus keskittyä vain niihin.

Lapset piti hoitaa, etukäteen lukkoon lyöty kesäkiertue ympäri Suomen Jounin kaupan myymäläautolla täytyi toteuttaa. Sopimukset kesätapahtumiin olivat sitovia. Elämän piti jatkua, oli mikä oli. Tien päälle Sampo lähti vain kolme päivää suru-uutisen jälkeen.

Lähes jokaisella kauppa-auton asiakkaalla läpi Suomen oli Sampolle sanottavanaan myötätunnon sana. Sosiaalisen median tempauksista ja televisiosta tuttu, leppoisa pohjoisen mies on helposti lähestyttävä hahmo. Julkkis, joka kerää ihmisiä ympärilleen missä tahansa liikkuukin ja jolle on helppo puhua myös vaikeista asioista. Moni halusi jakaa hänelle oman tarinansa läheisen menettämisestä.

Yleensä ihmisten kohtaaminen on Sampon mielestä ihan mukavaa. Surun keskellä oli toisin. Asiasta puhuminen uudelleen ja uudelleen vieraiden ihmisten kanssa oli raskasta.

– Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta ikävä kyllä siinä tilanteessa ylenpalttinen myötätunto ei juuri auttanut. Suru on niin yksityinen asia. Parhaaksi myötäelämisen tavaksi koin kädenpuristuksen ja yksinkertaisen lauseen: otan osaa, Sampo muistaa.

Ensisokin jälkeen suruun alkoi sekoittua myös toisenlaisia tunteita. Esimerkiksi katkeruutta viranomaisia kohtaan. Kuinka itsemurha on ylipäätään mahdollinen sairaalaoloissa? Laitoksessa, jossa omainen luulee tuskaisen läheisensä olevan turvassa. Miksi mielenterveysongelmista kärsivää on niin vaikea saada hoitoon?

Kysymyksistä raskain ja suurin riippui ilmassa aina, kun perheenjäsenet kohtasivat. Miksi Esa – aviomies, isä, appiukko ja vaari – oli päätynyt ratkaisuun, joka tuotti muille niin mittaamatonta surua.

”Missä vaari on?” Rianna kyseli isoisänsä perään yhä uudelleen.

Sampo puri hammasta. Kiukku ja viha kuplivat pinnan alla.

Miten isä oli saattanut tehdä niin?

Kun kumppani suree

Minttu seurasi aviomiehensä vointia huolestuneena. Sampo sulkeutui suruunsa ja painoi töitä. Joskus hän ­alkoi yllättäen puhua isästään, mutta hiljeni nopeasti, vaikka Minttu yritti jatkaa aiheesta.

Mintulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä toinen kävi läpi. Hän menetti isänsä jo vuonna 2005 ollessaan vain 25-vuotias.

– Suruja ei voi verrata, tietenkään. Minun isäni asui Yhdysvalloissa, ja vaikka rakastin häntä, hän jäi tavallaan etäiseksi. Elimme yhteistä arkea niin vähän. Sampon isä taas oli hänelle erittäin läheinen, he asuivat vuosia Ylläksellä samassa pihapiirissä ja tekivät kaupalla yhdessä töitä. Menetys oli Sampolle valtava.

Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt alkoholia nautittuaan synkäksi ja äreäksi.

– En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Menköön, jos saa siitä iloa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

”Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan kanssa.”

Katkeruus ja kiukku, vastausta vaille jääneet kysymykset, hiipivät pintaan humalassa.

– Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

– Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan ja paikanvaihdosten kanssa. Hän saattoi alkaa yhtäkkiä ­haluta reissuun, vaikka oli vasta samana päivänä ajanut Lappiin. Vitsit alkoivat olla minulta vähissä.

Ensimmäinen muutos parempaan pilkahti perheen ­aurinkolomalla Turkissa vuoden 2016 heinäkuussa. ­Uima-altaan vesi kimalteli, lapset nauroivat, aurinko paistoi. Esasta ei puhuttu kahteen viikkoon sanaakaan.

Myöhemmin syyskuussa, Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla Espanjassa, Sampo pystyi vihdoin rentoutumaan.

– Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Siitä, mitä hänen päässään liikkuu silloin, kun paha olo valtaa. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

– Matkan jälkeen tuli jotenkin parempi olo. On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Hassut ja mukavat muistot

On vaikea määritellä, missä vaiheessa se tapahtuu. Kiukku ja katkeruus pehmenevät ja muuttavat muotoaan. ­Tilalle tulevat vähitellen lämpimät muistot ja huumori. Rakas omainen on rakas omainen, vaikka hänen tekemäänsä ratkaisua olisikin vaikea hyväksyä.

Vasta Esan kuoleman jälkeen Sampo ja Minttu ovat huomanneet, miten paljon työtä tämä teki kaupalla. ­Kätevä mies huomasi kaiken ja eleettömästi korjasi repsottavat listat ja muut pikkuviat.

Riannalle vaari jaksoi lukea loputtomasti, esimerkiksi pitkiä otteita kansalliseepos Kalevalasta.

Lasten ohella erityisen lähellä Esan sydäntä olivat Jounin kaupan yhteydessä olevan Konijänkän kotieläinpihan eläimet. Niitä hän hoiti väsymättä saksanpaimenkoiransa Urpo vierellään. Sampoa ja Minttua naurattaa vieläkin muisto kolmesataakiloisesta urossiasta, valtavasta karjusta, jonka lämpöiseen kylkeen Esa pötkähti mielellään päiväunille.

– Isän silmässä oli kyynel aina, kun joku eläimistä jouduttiin lopettamaan, Sampo muistaa.

– Esalla oli uskomaton muisti ja mahtava, sysimusta huumorintaju. Hän oli herkkä ja empaattinen ihminen, Minttu ­sanoo.

– Surullista on se, ettei Esa koskaan todella ymmärtänyt, miten paljon merkitsi lapsille. Hän elää heidän puheissaan vahvasti edelleen.

Sampokin osaa jo ajatella isänsä ratkaisua armollisemmin.

– Hän teki päätöksensä, sen mukaan meidän muiden on elettävä. Luulen, että isä näki edessään lääkkeiden ja laitosten täyttämän, toivottoman loppuelämän ja halusi muuta. Ymmärrän ja en ymmärrä sitä ajatusta.

– Tiedän, että isä rakasti meitä kaikkia. Tiedän myös, että hän oli minusta ylpeä, Sampo sanoo.

Sampo ja Minttu ovat oppineet, että kaikesta, jopa musertavasta surusta, voi mennä eteenpäin.

– Olemme yhdessä selviytyneet jo monesta liemestä. Perheenä selviydymme tästäkin.

 

Sampo Kaulanen

- 38-vuotias Jounin kaupan omistaja.

- Ensimmäisestä liitosta tytär Jenriina, 12.

- Nähdään syksyllä Nelosella yhtenä Selviytyjät Suomi -ohjelman kilpailijoista.