Surutyössä Kataa ovat auttaneet ystävät ja Hurma-koira. Metsälenkki Hurman kanssa on aina päivän paras hetki. Kuva: Milka Alanen
Surutyössä Kataa ovat auttaneet ystävät ja Hurma-koira. Metsälenkki Hurman kanssa on aina päivän paras hetki. Kuva: Milka Alanen

Katarina Malmbergin toimittajapuoliso Ilkka Malmberg menehtyi äkillisesti haimasyöpään viime joulukuussa.

– Välillä olen vihainen Ilkalle siitä, että hän jätti minut yksin, Kata sanoo.

Helsinkiläisen omakotitalon ikkunoista aukeaa kaunis näkymä pieneen kuusikkoon. Kuuden metrin korkeuteen kohoava olohuone huokuu avaruutta ja rauhaa, mutta Katarina, ”Kata” Malmbergille, 46, kodin hiljaisuus on liian syvä ja totaalinen.

Vielä marraskuussa Katan puoliso, Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmberg kommentoi olohuoneen sohvalta USA:n presidentinvaaleja ja tenttasi pojiltaan koulun historian koealueita.

Joulukuun alussa Ilkka menehtyi haimasyöpään, ja sen jälkeen Katan on ollut pakko opetella elämään ilman elämänkumppaniaan ja lastensa isää.

– Vaikka täältä puuttuu vain yksi ihminen, tuntuu, että meillä on kauheasti tilaa. Kotona on niin hiljaista ilman Ilkkaa, sillä ellei Ilkka kirjoittanut tai lukenut, hän puhui taukoamatta, Kata kertoo.

”Kaikki on uutta: koko elämäntilanne yksinhuoltajana ja nuorena leskenä.”

Kata ja Ilkka ehtivät pitää yhtä kaksikymmentä vuotta. Elämää ilman Ilkkaa Kata on elänyt vasta muutaman kuukauden.

– Ei minulle ole vielä muodostunut arkea ilman Ilkkaa. Kaikki on uutta: koko elämäntilanne yksinhuoltajana ja nuorena leskenä. Lisäksi aloitin toimittajana loppuvuonna uudessa työpaikassa, hän kertoo.

Arkeen 16-, 15- ja 12-vuotiaiden poikien kanssa kuuluu jalkapallo- ja suunnistustreenejä, kokeita, läksyjä ja kuljetuksia. Kun on tottunut jakamaan kotityöt puoliksi, yhden aikuisen pyörittämä arki on yhtäkkiä niin täyttä, että Katan on ollut pakko karsia menojaan.

– Viivaan yli koulun myyjäisiä kalenteristani enkä enää ehdi osallistua Vilhon jalkapallojoukkueen vanhempaintoimintaan. En vain yksinkertaisesti jaksa.

– Olen myös huomannut raivoavani pojille, jos he eivät ole siivonneet jälkiään. Aiemmin kotihommista vastasi myös Ilkka, eikä kaikki kaatunut yksin minulle.

"Nyt olen iltaisin niin poikki, etten jaksa ajatella mitään ja kaadun sänkyyn."

Toisaalta lapset ovat pelastus, sillä heidän takiaan arjen on pakko pyöriä.

– Nyt olen iltaisin niin poikki, etten jaksa ajatella mitään ja kaadun sänkyyn.

Toive lisäajasta

Urheilullisen ja terveellisesti eläneen Ilkan sairastuminen tuli kaikille täytenä yllätyksenä. Aluksi miehen epämääräisiä vatsakipuja pidettiin ummetuksena. Mutta kun oireisiin liittyi maksan toiminnan häiriöstä kielivä kova kutina, Ilkkaa alettiin tutkia tarkemmin.

Diagnoosi tuli elokuussa koulujen alkamisviikolla. Jo ultraäänessä näkyneet varjostumat vahvistuivat magneettikuvauksessa syöväksi. Kasvain haimassa oli ehtinyt kasvattaa etäpesäkkeitä maksaan.

Alkusyksyllä ilmassa oli kuitenkin vielä toivoa. Ilkan maksa oli huonossa kunnossa, mutta lääkärit kertoivat, että jos sen tukkeutuneet sappitiehyet saataisiin avattua, syöpähoidot voitaisiin aloittaa.

– Elimme leikkauksesta seuraavaan ja toivoimme pääsevämme hoitoihin, joiden avulla Ilkka saisi lisäaikaa. Tiesimme, että haimasyöpä johtaa kuolemaan ja lisäaika tuntui mittaamattoman arvokkaalta, niin poikien kuin minun takia, Kata kertoo.

Raskas sairaalavaihe päättyi kuitenkin pettymykseen. Maksa oli ehtinyt tuhoutua niin pahasti, että edessä olisi saattohoito.

– Tajusimme, ettei Ilkka koskaan pääsisi syöpähoitoihin eikä mitään lisäaikaa tulisi.

Kaikkein raskainta oli kertoa diagnoosista ja saattohoidon aloittamisesta lapsille ja tajuta, ettei voi suojella heitä suurilta menetyksiltä vaikka kuinka tahtoisi.

– Kuopuksemme itki ja kysyi, miksi tämä tapahtuu juuri meille, kun hän olisi halunnut tehdä vielä isoja asioita isän kanssa. Olimme kuitenkin päättäneet olla suoria koko ajan. Puhuimme lapsille avoimesti sairaudesta ja uskon, että se oli hyvä ratkaisu.

"Tajusimme, ettei Ilkka koskaan pääsisi syöpähoitoihin eikä mitään lisäaikaa tulisi."

Katasta on lohdullista, että heidän poikansa ovat jo niin isoja, että ehtivät elää isänsä kanssa ja tulevat muistamaan tämän hyvin.

– Isän elämä jatkuu heissä. Onneksi teinit katsovat jo elämää eteenpäin. Minun on ollut myös pakko hyväksyä, etten voi elää poikieni puolesta ja tuntea surua heidän puolestaan.

Eläkepäivät pikakelauksella

Rankan sairaala-ajan ja epätietoisuuden jälkeen saattohoito kotona tuntui helpotukselta. Ilkan vointi parani, kun kipuja ja kutinaa pystyttiin hoitamaan. Ruokahalukin palasi.

– Kävin joka päivä hakemassa kaupasta sitä, mitä Ilkan teki mieli. Tilasimme intialaista tai sushia ja luin Ilkalle ääneen juuri ilmestynyttä Saarikoskien Trump-kirjaa. Vitsailimme viettävämme pikaeläkepäiviä yhdessä.

Kata kertoo yllättyneensä siitä, miten monet ihmiset halusivat tehdä jotain konkreettista auttaakseen heitä. Ystävät toivat ruokaa ovelle tai veivät Vilhoa treeneihin.

– Se oli iso juttu, Kata muistelee kiitollisena.

"Olin omaishoitajana pari kuukautta ja se on paras päätös, jonka olen ikinä tehnyt."

Saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin henkilökuntaa Kata kehuu vuolaasti. Hän oli päättänyt hoitaa Ilkkaa kotona niin kauan kuin pystyisi, ja Terhokodin hoitajat kävivät heillä säännöllisesti. Hoitajilla oli aina aikaa jutella.

– Olin omaishoitajana pari kuukautta ja se on paras päätös, jonka olen ikinä tehnyt.

Kata pitää kliseenä, että kuolemansairaan kanssa keskusteltaisiin elämän suurista kysymyksistä. Tai että kuoleva haluaisi antaa jälkeen jääville arvokkaita elämänohjeita.

– Ilkka halusi opettaa Henrille, miten viemäri puhdistetaan. Ehkä se oli miehinen lähestymistapa, että nämä ovat niitä miesten hommia, joissa autatte äitiä.

Kata ja Ilkka ehtivät käydä läpi monia käytännön asioita. Ilkka suunnitteli oman muistotilaisuutensa ja esitti toiveen tuhkansa sijoituspaikasta.

– Ilkka halusi tuhkansa siroteltavan mökillemme Posion Hehtaarille. Häntä ahdisti ajatus siitä, että joka isänpäivä meidän pitäisi käydä jossain haudalla häntä muistelemassa.

Myös raha-asiat käytiin läpi niin, ettei Katarinalla ole kiirettä myydä taloa.

– Mutta kyllä omakotitalossa asuminen vähän hirvittää ja mietin, miten jaksan hoitaa kaikki taloon liittyvät asiat.

Ilkka oli loppuun asti hyvällä mielellä ja kiitollinen kaikesta, mitä oli elämältä saanut.

– Se helpotti silloin paljon, ja auttaa vieläkin. Oli lohdullista meille läheisille, ettei hän ollut lainkaan masentunut tai katkeroitunut.

Kaunis kuolema

Ilkka kuoli kotonaan 3.12. 2016. Edellisenä iltana Terhokodin hoitaja oli kehottanut läheisiä jättämään hänelle jäähyväisensä ja opastanut Kataa kipulääkkeen pistämisessä.

– Jos kuolema voi olla kaunis, niin Ilkan kuolema oli. Sain olla hänen vierellään viimeiseen henkäykseen asti, eikä kuolemassa ollut mitään pelottavaa tai dramaattista. Tuntui arvokkaalta, että ihminen on loppuun asti sama, tuttu ihminen. Oli helpottavaa, että hän pääsi kaikesta ikävästä.

"Jos kuolema voi olla kaunis, niin Ilkan kuolema oli."

Vaikka kuoleman hetki ei Katasta ollut pelottava, sen lopullisuuden tajuaminen on ollut kamalaa.

– Olipa sitten kuinka varautunut kuolemaan ja nähnyt kuoleman vierestä, sen lopullisuus on tyrmistyttävää. Se ettei, toinen oikeasti enää koskaan tule kotiin.

Katan mieli, tai ehkä sydän, tekikin hänelle vielä pitkään kepposia.

– Kun ihmiset Ilkan kuoleman jälkeen muistivat meitä monin tavoin, olin monta kertaa ottamassa puhelinta käteeni ja jo soittamassa Ilkalle kertoakseni hänelle, ’ettet kuule usko, mutta sekin kävi täällä’, Kata kertoo.

Hän piti myös pitkään Ilkan puhelinta ladattuna kirjahyllyn reunalla. Miehensä Facebook-sivut hän sai suljettua vasta pari päivää sitten.

Vaikka Ilkka oli 16 vuotta vaimoaan vanhempi, Kata ei ikinä ajatellut heidän ikäeroaan.

– Ajattelin aina, että minä kuolisin ensin. Ilkka liikkui paljon ja söi terveellisesti. Monissa asioissa tunsin itseni paljon jämähtäneemmäksi, sillä Ilkka ei koskaan ollut keski-ikäinen ihminen, vaan jollain tapaa iätön. Ihastuin aikoinani juuri hänen lapsenmielisyyteensä, poikamaisuuteensa ja kekseliäisyyteensä. Kaikki Ilkan ajatukset olivat hulluja ja kutsuin häntä sen takia välillä pöpi-Ilkaksi.

Kata ja Ilkka ehtivät olla yhdessä 20 vuotta. Häitä tanssittiin Ilkan kotiseudulla Salossa 16 vuotta sitten.
Kata ja Ilkka ehtivät olla yhdessä 20 vuotta. Häitä tanssittiin Ilkan kotiseudulla Salossa 16 vuotta sitten.

 

Yksinäiset sunnuntait

Viimeinen puoli vuotta on opettanut Katalle paljon surusta. Välillä hänen reippauttaan on ihmetelty ääneen, mutta Kata tietää, ettei suru vähene tai katoa, vaikkei koko ajan olisi ihan palasina.

– En itkenyt hulluna koko ajan, päinvastoin muut kävivät ovella itkemässä, ja minä pyörähdin pesemään vessoja. Kun Ilkka vielä oli täällä, ei olisi ollut mitään järkeä istua vieressä pillittämässä. Itkut ovat tulleet myöhemmin.

Avoimuus on auttanut Kataa surutyössä.

– Olen pyrkinyt puhumaan monille, etten rasittaisi vain yhtä ystävääni. Pahin itsekkyys on jo mennyt ohi. Kun elin saattohoitokuplassa, en kuunnellut yhtään muita eikä minulle tullut mieleenkään kysyä mitä muille kuuluu.

Katan keittiönpöydällä monta tyhjää isoa kukkamaljakkoa odottaa palauttamista omistajilleen. Kun suru-uutinen levisi, koti täyttyi kukista ja Kata lainasi vaaseja tutuiltaan.

– Saimme paljon surunvalitteluja, mutta nyt, kun muiden suru laimenee, meillä kotona Ilkan poissaolo vasta konkretisoituu. Tyhjyys on nyt arjessa.

Kata ei koskaan halunnut olla riippuvainen puolisostaan.

– Olen pitänyt huolta, että parisuhteen lisäksi minulla on ollut oma elämä ja ystävät. Olen myös tehnyt asioita ihan vain lasten kanssa. Tiedän, että vaikka olen allapäin ja ahdistunut, pärjään ja saan aikaan asioita. Mutta vastuu kaikesta yksin – varsinkin taloudellisista päätöksistä – tuntuu raskaalta, kun on tottunut jakamaan ne toisen kanssa.

"Välillä olen vihainen Ilkalle siitä, että hän jätti minut yksin."

Elämänkumppanin poissaolo konkretisoituu lasten koulujen juhlissa. Kun kuopus sai erinomaisen joulutodistuksen, Katasta tuntui, ettei kukaan osannut iloita siitä hänen kanssaan samalla tavalla kuin Ilkka, pojan isä, olisi osannut.

– Välillä olen vihainen Ilkalle siitä, että hän jätti minut yksin. Muistan, että sairausaikana puuskahdin hänelle, että ’sinähän pääset pois, mutta minä joudun elämään tämän’.

Yksinäisyys on kuristavinta viikonloppuisin.

– Kun herään sunnuntaiaamuna, eikä vieressä ole ketään, ajattelen että kukaan ei enää rakasta minua. Ehkä se on itsekäs ajatus, sillä ei minua ole unohdettu. Ja totta kai lapset rakastavat minua ja ystävätkin omalla tavallaan.

vihdoinkin Oma mankeli

Katan henkireikä on ollut perheen Hurma-koira.

– Herään aamuisin ennen kuutta ja vaikka herääminen on vaikeaa, lenkki koiran kanssa on päivän paras hetki.

Arjen täyttäminen kaikenlaisella puuhastelulla on auttanut selviytymisessä.

– Siivoan, pesen ja järjestän elämääni. Jo Ilkan sairastumisen aikaan syksyllä kävin läpi kaikki kaapit. Kun ajatukset ovat jumissa, siivotessa saa tehdyksi jotain konkreettista.

Puolison vaatteiden poisheittäminen ei tuntunut Katasta vaikealta, sillä Ilkalta jäi valtava kirjallinen perintö lehtijuttuineen ja kirjoineen.

"Vaikka elämä tuntuu epäreilulta, yritän ajatella, että olen saanut tosi paljon."

Kaiken tulevan suunnittelu ilman Ilkkaa on kuitenkin vielä vaikeaa. Niinpä Kata on tyytyväinen, kun sai varatuksi pojille ja itselleen kesälomamatkan Nizzaan.

– Ei meille olisi tullut mieleen matkustaa Nizzaan Ilkan kanssa. Ajelimme lomilla pohjoiseen tai läpi Euroopan. Ilkka halusi kiertää kaikki pikkutiet ja löysi aina jonkin historiallisen tapahtumapaikan, josta luennoi. Pojilla oli tapana naureskella, että ’nyt isä taas aloittaa, että vuonna nakki ja muusi’, Kata naurahtaa.

– Vaikka elämä tuntuu epäreilulta, yritän ajatella, että olen saanut tosi paljon. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä hän on jättänyt pojille enkä koe olevani tyhjän päällä.

Ilkan kuoleman jälkeen Kata on hankkinut myös yhden vempaimen, jota Ilkan aikana ei taloon olisi koskaan tuotu.

– Olen aina haaveillut mankelista, mutta Ilkan mielestä se oli turha, kallis ja tilaa vievä. Nyt se sopi yhtäkkiä hyvin kylppäriini. Mankeloin joka viikko ja saan siitä kummaa tyydytystä. Ja kuten eräs ystäväni sanoi, menenhän itsekin elämässäni tavallaan mankelin läpi juuri nyt, Kata kertoo.

 

Katarina Malmberg

Toimittaja on syntynyt 6.9.1970 Helsingissä.

Oli naimisissa Kuukausiliitteen toimittajan Ilkka Malmbergin kanssa vuodesta 2000 lähtien. Ilkka menehtyi haimasyöpään joulukuussa 2016.

Asuu Helsingin Maununnevalla. Perheeseen kuuluu kolme poikaa ja koira.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.

Game of Thrones -sarjassa näyttelevä Peter Dinklage on ryhtynyt Petan kanssa toimiin huskyjen hylkäämisen vähentämiseksi.

Huskyt ja suden näköiset koirat ovat tärkeä osa Game of Thrones -sarjaa, ja monet fanit haluavat lemmikikseen samanlaisia koiria. Valitettavasti ilmiö näkyy huskyjen hankkimisen lisäksi myös hylättyjen koirien määrässä.

Helsingin Sanomat kertoo, että Britanniassa hylätään nykyään vuosittain jopa 80 huskya. Ennen Game of Thrones -sarjan alkua määrä oli vain noin kymmenen huskya vuodessa.

Sarjassa Tyrion Lannisteria näyttelevä Peter Dinklage on HS:n mukaan huolestunut siitä, että Game of Thronesin fanit ovat ottaneet siperianhuskyja lemmikeikseen. Moneilta faneilta on puuttunut koiraa ottaessa varmuus siitä, että lemmikistä pystyy pitämään huolta.

Dinklage on yhdistänyt voimansa eläinsuojelujärjestö Petan kanssa estääkseen koirien harkitsematonta ostamista ja hylkäämistä.

Peter Dinklage. Kuva: Lucy Nicholson / Reuters
Peter Dinklage. Kuva: Lucy Nicholson / Reuters

– Ymmärrämme että hurjasusien suosion myötä monet ovat ostaneet huskyja. Se on väärin löytöeläintalojen kotia tarvitseville koirille, ja lisäksi myös näitä huskyja hylätään usein. Niin usein käy, jos koira hankitaan hetken mielijohteesta, Dinklage kirjoittaa.

– Pyydän ja anelen, jos aiotte ottaa koiran perheeseenne, olkaa varmoja siitä, että olette valmiita suureen vastuuseen.

Myös esimerkiksi Game of Thronesissa Arya Starkia näyttelevä Maisie Williams toimii aktiivisesti eläimien oikeuksien hyväksi. Williams on muun muassa protestoinut delfiinien metsästämistä vastaan sekä puhuu eläinkokeilla testaamattomien tuotteiden puolesta. Vuonna 2016 hän myös adoptoi itselleen hylätyn koiran.

 

– Alkoholinjuonnin lopettamisen jälkeen kehoni alkoi huutaa sokeria, Jari Sillanpää kertoo Ilta-Sanomissa.

Laulaja Jari Sillanpää, 52, kertoo Ilta-Sanomissa, miten alkoholin vähentäminen on vaikuttanut hänen hyvinvointiinsa. Jarin mukaan hänen painonsa on noussut tasaisesti viime kesästä lähtien.

– Aloin juoda viime kesänä limuja ja syödä irtokarkkeja. Limut tulivat alkoholin tilalla, Jari kertoo IS:ssa.

Jarin mukaan hän vähensi alkoholinjuontia ”radikaalisti” kolme vuotta sitten.

– Join ihan liikaa ja sain migreenioireita saunan ja alkoholin yhdistelmästä. Mutta alkoholinjuonnin lopettamisen jälkeen kehoni alkoi huutaa sokeria, hän kertoo lehden haastattelussa.

Jari sanoo haluavansa lopettaa limsojen juonnin, jotta pysyisi hyvässä kunnossa. Hän ei kuitenkaan mieti ulkonäköään enää yhtä paljon kuin nuorempana.

Vuonna 2014 Jari kertoi Me Naisten haastattelussa, että hänen painonsa on jojoillut vuosia.

– Olen kurinalaiseen elämään aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Iän myötä minusta on tullut myös armollisempi itseäni kohtaan. ­Painoni on uran varrella vaihdellut 80 kilosta yli sataan kiloon, joten yleisöni on tottunut näkemään minut kaikenkokoisena, Jari kertoi syksyllä 2014.

 

Vierailija

IS: Alkoholin vähentäminen ajoi Jari Sillanpään limsa- ja irtokarkkikoukkuun

Lopetin alkoholin juonnin (en ollut suurkuluttaja, lasi viiniä silloin tällöin) puolitoista vuotta sitten kokonaan kun aloin urheilla vakavammin. Puoli vuotta myöhemmin tajusin olevani sokerikoukussa. Saatoin syödä jopa puolikiloa karkkia/suklaata päivässä, joka päivä. Noin vuosi sitten päätin lopettaa sokerin syönnin (karkit ja vastaavat, ei hedelmiä). Alkoholiin en ole sortunut kertaakaan mutta sokeriin monta kertaa. Nyt taas kolme viikkoa ilman mutta vaikeaa se on edelleen. Sokeri on...
Lue kommentti