Tellervo Koivisto opettelee nyt elämään arkea yksin. Kuvat: Heli Blåfield
Tellervo Koivisto opettelee nyt elämään arkea yksin. Kuvat: Heli Blåfield

Tellervo Koiviston elämä muuttui hiljattain, kun puoliso, presidentti Mauno Koivisto muutti hoitokotiin. – Olemme palanneet yhteisen taipalaamme alkuun: kaipaamaan toisiamme.

Oppi viime viikoilta: Asun nyt yksin

”Tammikuussa Mauno kaatui yöllä kotona. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, missä hän oli kaksi viikkoa. Olkapään luu murtui, ja käsi on nyt kantositeessä. Nyt hän on muuttanut hoitokotiin.

Olimme suunnitelleet, että asuisimme yhdessä kotona Katajanokalla niin pitkään kuin olemme elossa. Mutta ei täällä kuljeta yhdellä kädellä rollaattorilla. Kun käsi on sidottuna, hän tarvitsee ammatti-ihmistä avukseen kaikessa aina pukeutumisesta lähtien. Hän on hoitokodissa toistaiseksi, mutta koska hänellä on myös muistisairaus, kotiinpaluu voi jäädä haaveeksi.”

Oppi rakkaudesta: se pysyy

”Vietän Maunon luona päivisin kolme neljä tuntia. Iltaisin soittelemme. Olemme ikään kuin palanneet yhteisen taipaleemme alkuun: silloin olimme kirjeenvaihdossa ja kaipasimme toisiamme.

Minulle vaikein on se iltasoitto. Illat ovat Maunolle vaikeita, ja hän saattaa puhelimessa sanoa, että tule hakemaan minut. Sitten rauhoittuu kyllä taas.

Edelleen Mauno kovin mielellään puhuu, ja hän kaipaisi hoitokodissakin keskusteluseuraa. Siellä vain on hyvin vähäpuheista väkeä. Eikä meilläkään mitään uusia juttuja ole. Kyllä ne on ne samat, mitä nuoruuden rakkauskirjeissäkin oli.

Jos olen ollut yli tunnin, Mauno saattaa sanoa, että mene nyt välillä pois ja tule sitten takaisin, kun se tuleminen on aina niin mukavaa. Se vain on niin, että vaikka meilläkin yhteiset keskustelunaiheet ovat jo hyvin rajalliset, niin kyllä se rakkaus pysyy. Puolin ja toisin.”

Oppi Alzheimerista: On vain tämä hetki

”Maunon muisti on jo kauan ollut sellainen, että mikään uusi ei tartu. Hän kuitenkin tunnistaa yhä tutut ja ottaa heidät iloisesti vastaan. Yleensä hän aina muistaa, mistä kukin on ja löytää jonkin yhteisen keskustelunaiheen. Hoitokodissa on käynyt ystäviä, entisiä työtovereita, turvamiehiä.

Saattaa vain käydä niin, että jos minä vähän myöhemmin sanon, että sinulla kävi vieraita, hän ei enää muista. Ei henkilöä eikä keskustelua. Että se on vain se hetki. Alzheimer-potilaalle pitääkin rakentaa hyviä hetkiä.

Oppi itsestäni: Tarvitsen lukemista

”Työhuone on minun valtakuntani. Nyt kun olen yksin, unohdan muut huoneet. On lukemista, telkkari ja puhelin.

En tiedä, mikä paperi tulisi, jos menisin lääkärintarkastukseen, mutta tunnen olevani terve. Minulta murtui lonkkaluu, eikä siitä tullut entisenlaista. Käveleminen on vähän ontumista, ulkona varsinkin. Särkylääkkeitä en viitsi pieneen vaivaan ottaa.

Hoitaessani Maunoa vältin sanaa omaishoitaja. Hän oli kuitenkin siinä kunnossa, että pystyi huolehtimaan itsestään. Vielä viime syksynä hän lähti omin päin ratikkaretkelle. Kerran Mauno viipyi retkellään kaksi tuntia ja olin vähän huolissani, kun oli jo ilta. Soitin sitten hänen kännykkäänsä ja kävi ilmi, että hän oli vaihtanut ratikkaa välillä eikä tiennyt, missä oli. ’En mä näe kadun nimeä missä mä olen, mutta kyllä mä täältä tulen’, hän sanoi. Ja niin hän lopulta tuli.”

Oppi vanhemmilta: Oikeudenmukaisuus

”Lapsuudenkodissani elämänohjeita ei puettu sanoihin, opit tulivat tekojen kautta. Vanhempieni elämään historiaan liittyi voimakas oikeudenmukaisuuden vaatimus. Kapinan ja sisällissodan ajasta oli suhteellisen vähän aikaa, ja talvisota sisältyi myös minun lapsuuteeni. Pienviljelijävanhempieni puheesta kuulsi ajatus, että tietynlainen yhteiskunta on epäoikeudenmukainen.

Oppikoulussa arvot olivat hyvin oikeistolaisia. Uskonnonopettajani ja muutkin olivat oikein tällaisia hurraa-isänmaallisia. Kotini sosialidemokraattiset arvot olivat lähempänä kristillistä ajattelua, vaikka meillä oltiin vain tapakristittyjä.

”Vielä kun valmistuin ekonomiksi, oli asenne , että ei pidä hakea paikkoja, joihin voitaisiin valita mies.”

Olin ainoa kylältämme, joka lähetettiin oppikouluun. Olin niin innokas lukija, että en tahtonut löytää paikkakunnalta enää mitään luettavaa. Oppikouluun lähettäminen oli äitini päätös. Hän perusteli, että koulutettuna pääsee vähemmällä raatamisella.

Tavallisempaa olisi ollut, että olisin mennyt piikomaan ja sitten jonkun kanssa naimisiin. Pienviljelijän vaimon elämä oli silloin raskasta.

Nykyisin on jo Aapisia, joissa äiti tekee muutakin kuin laittaa ruokaa ja lypsää lehmiä, mutta kyllä naisella aika kauan oli lähinnä kodin tehtäviä. Vielä kun valmistuin ekonomiksi, oli asenne , että ei pidä hakea paikkoja, joihin voitaisiin valita mies. Että pikkurouva menee kotiin vain.”

Oppi liitosta: toinen puhuu, toinen kuuntelee

”Koko elämäni on ollut sattumia. Ensin se, että lähetettiin oppikouluun. Oppikoulun jälkeen meitä oli kolme tyttöä, joista yksi ilmoitti, että jatkaa lukioon. Me kaksi muuta päätimme pelkästä kateudesta, että mekin sitten. Seuraavaksi päädyin Turkuun opiskelemaan ja tapasin Maunon.

Oli itsenäisyyspäivän aatto, ja tarkoituksenani oli mennä ylioppilaskunnan tansseihin, mutta se oli suljettu yksityistilaisuuden vuoksi. Jäin epäröimään, kun ovelle tuli pitkä kaveri toteamaan saman. Hän lähti pois, mutta tuli pian takaisin ja kysyi minulta, lähdetäänkö yhdessä hakemaan tansseja. Siihen aikaan illasta Turun Kaskenkatu oli tyhjä. Oli sekin sattuma: tavata nyt tyhjällä Kaskenkadulla, ja siitä alkoi yhteinen elämä.

”Olemme olleet naimisissa 64 vuotta. Kyllä se ihme on ollut, olemme kuitenkin aika erilaiset ihmiset.”

Viime aikoina Mauno on kertonut uskoneensa siihen aikaan maailmanloppuun, koska oli joutunut isänsä kanssa kulkemaan hartausseuroissa. Sitten tuli sota, ja senkin jälkeen jatkuivat levottomuudet; Mauno näki, miten kommunismi levisi. Hän on sanonut uskoneensa maailmanloppuun, kunnes tapasi Tellervon. Minä ilmeisesti syystä tai toisesta olin hänen suuri rakkautensa heti alusta.

Minulla taas ei ollut semmoista, että heti olisi tuntunut. Aloin vain ihailla hänen tapaansa puhua. Rakkaus tuli vähän myöhemmin, viiveellä. Olemme olleet naimisissa 64 vuotta. Kyllä se ihme on ollut, olemme kuitenkin aika erilaiset ihmiset. Ehkä salaisuus on se, että hän on ajattelija, puhuja ja toimija, minä kuuntelija. Huumori on laukaissut monta kiperää hetkeä.”

Oppi politiikasta: pitää tietää, keitä edustaa

”Tulin valituksi kansanedustajaksi 1972. En ollut valmistautunut ja eduskunnasssa mietin, keitä täällä edustan. Tunnettuna olin sivuuttanut suurella äänimäärälläni semmoisia, jotka olivat tehneet paljon työtä. Minusta tuntui, että he olisivat varmasti hoitaneet homman paremmin.

Minulla oli jo status ja toimeentulo mieheni kautta, eikä minun niiden takia olisi tarvinnut jatkaa. Suurella äänimäärälläni olisin voittanut seuraavatkin vaalit, mutta en lähtenyt uudelleen ehdolle.”


Nuori Tellervo oli niin innokas lukija, että kirjat loppuivat kotipaikkakunnalta kesken. Lukeminen on yhä tärkeää.

 

Oppi edustamisesta: mokat muistaa

”Presidentin puolisona mielenkiintoisimpia olivat ulkomaanmatkat. Hautajaiset ja muut merkkipäivät olivat mukavia, kun niissä tapasi valtionpäämiehiä eri puolilta. Valtiovierailuthan ovat aika kaavamaisia, mutta minulle jäivät mieleen ne, jossa itse tein jonkin mokan. Kerran istuin illallispöydässä kaikki korut päällä, kun huomasin, että kunniamerkki oli niin painava, että venemallinen kaula-aukko oli muuttunut sen painosta v-aukoksi. Miten sen sitten irrotat, kun on veitsi ja haarukka käsissä? Onneksi oltiin vain Islannissa.

Kerran presidenttiaikaan olin tuttavan mökillä Lapissa. Meitä oli vain kolme naista, mutta sielläkin piti olla turvamies ja virallinen ohjelma. Paperissa oli kellonajat: lepoa ja virkistystä, lepoa ja virkistystä. Turvamiehellekin tuli töitä; meillä oli viinipullo, mutta majapaikasta ei löytynyt korkkiruuvia. Piti soittaa hänelle, että tulisitko avaamaan.

Oppi vanhemmuudesta: On mukavaa, jos toinen on nopeampi

”Tyttäremme Assin syntymä oli suuren toiveen täyttymys. Olimme pitkään odotelleet, eikä ollut mitään selitystä. Kun lapsi sitten tuli, se oli meille suuri ilo. Isähän sen otti omakseen, kun hänellä on suuremmat kädet. Eivät hänen ikäkautensa miehet vielä yleensä vauvoja hoitaneet. Minulle se oli mukavaa. Kun vauva yöllä huusi, niin ei aina tarvinnut itse lähteä. Tiesi, että joku toinen on nopeampi.”

Oppi masennuksesta: Kirjoittaminen parantaa

”Kirjoitin masennuksestani vuonna 1999. Kirjoittaminen oli terapiaa. Minulla oli sisäinen pakko huutaa se asia julkisuuteen. Kun kirja ilmestyi, aloin jo olla toipunut. Masennuksen vuosina Mauno kärsi mukanani: hänellä oli paidan rinnus märkänä itkustani. Oli vaiheita, joissa lohdutusta tarvitsi kaiken aikaa.

Oli palkitsevaa huomata, että esimerkkini antoi monille mahdollisuuden puhua omasta tilanteestaan. Toisaalta välillä ajattelen, että tuliko aiheutettua epidemia, kun kaikki julkisuudenhenkilöt kertovat nykyisin masennuksestaan!”

Tellervo Koivisto

Ekonomi ja entinen kansanedustaja on syntynyt 2.1.1929 Punkalaitumella. Omaa sukua Kankaanranta.

Asuu Helsingin Katajanokalla. Perheeseen kuuluvat presidentti Mauno Koivisto ja tytär Assi.

Julkaissut teokset Elämää siivellä: Päiväkirjan lehtiä (1970) ja Päiväkirjan uudet sivut (1999). Anne Mattsonin Tellervo Koivisto – elämäkerta ilmestyi tammikuussa (Siltala, 2017).

Koomikko aiheutti pienen somekohun jakamalla meemin Magic Johnsonin ja Samuel L. Jacksonin harmittomasta kuvasta. Ironia ei auennut kaikille.

”Sam ja minä chillasimme penkillä eilen Forte dei Marmissa, Italiassa. Fanit jonottivat ottaakseen kuvia kanssamme.”

Näin entinen huippukoripalloilija Earvin ”Magic” Johnson twiittasi, kun hän vieraili elokuun puolessa välissä Italian Toscanassa. Samalla hän julkaisi shoppailureissunsa päätteeksi kuvan, jossa hän istui rennosti puupenkillä näyttelijä Samuel L. Jacksonin kanssa. Prada- ja Louis Vuitton logot vilkkuivat miesten ostoskasseissa, ja molemmilla oli kuvassa leveähkö hymy.

Johnsonin julkaisema Twitter-kuva alkoi pian elämää omaa elämäänsä, koska italialaiset eivät tunnistaneet julkkiskaksikkoa, kertoo Independent-lehti.

Jotkut italialaiset nimittäin luulivat, että kyseessä on kaksi maahanmuuttajaa – joilla on äärettömän paljon rahaa shoppailuun. Ja kaiken kustantaa tietenkin Italian valtio.

Koomikko Luca Bottura käytti yhtä kuvaa meeminä ja jakoi sen Facebookissa. Hän kirjoitti kuvan yhteyteen muun muassa: ”Valtion varoja Forte dei Marmissa… he tekevät ostoksia Pradan liikkeessä päivittäisellä 35 eurollaan.”

Bottura myös pyysi seuraajiaan jakamaan kuvan, jos he ovat raivostuneita. Telegraphin mukaan Bottura väittää nettimeeminsä tarkoituksen olleen ironinen – mutta moni ymmärsi Botturan sanoman väärin ja lähti levittämään kuvaa ”shoppailevista maahanmuuttajista”.

Facebook-kommentoijat ilmaisivat Botturan kuvan yhteyteen muun muassa ”häpeää” ja ”inhoa”, jota he kokivat –  ja luulivat kuvassa olevan kaksi maahanmuuttajaa, jotka istuskelevat penkillä ökyostoksiensa kanssa.

Kuvaa on jaettu tuhansia kertoja, Bottura kertoi myöhemmin Facebookissa ja analysoi samalla kuvan aiheuttamia reaktioita:

– 40 prosenttia ihmisistä ymmärsi provosointini, 30 prosenttia oli raivoissaan ja 20 prosenttia oli sitä mieltä, että se oli rasistinen meemi ja että en tunnistanut Samuel Jacksonia ja Earvin 'Magic' Johnsonia (en paljasta loppua kymmentä prosenttia).

Monet ovat pitäneet Maria Veitolan Instagram-päivitystä esimiestyön rankkuudesta tärkeänä. Jotkut ovat kuitenkin ihan toista mieltä. 

Radio Helsingin sisältöjohtajana työskentelevä Maria Veitola, 44, kertoi eilen Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Maria kertoi, että hänen voimansa ovat viime aikoina huvenneet oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä, jotka sanovat: ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Maria kirjoitti eilen.

Instagram-päivityksessään Maria kertoi kärsineensä jopa fyysisistä oireista. Hän kuvaili olleensa paniikkihäiriön reunalla.

Lue lisää täältä: Maria Veitola puhuu esimiestyönsä raskaudesta: ”On kamalaa menettää elämänhallinta siksi, että muut ei hallitse elämäänsä”

(Juttu jatkuu päivityksen jälkeen.)

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, bossladynä altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin" tai sekoilevat muuten vaan. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

A post shared by Maria Veitola (@mariaveitola) on

Päivitys on herättänyt paljon keskustelua. Monet ovat kirjoittaneet päivityksen alle, että Maria on rohkea, koska uskaltaa puhua vaikeista asioista niin suoraan.

– Tämän kaiken saa ja pitää sanoa ääneen. Miksi hyssytellä ja esittää supernaista, jos tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Tunteista kertominen auttaa niin itseä kuin muita, eräs kommentoija kirjoittaa.

Jotkut ovat kuitenkin suhtautuneet Marian kirjoituksen aivan toisella tavalla.

Kohtuutonta syyttelyä...

Instagram-tili @lindiis kirjoittaa, että Maria syyllistyy kaksinaismoralismiin. Hänen mielestään on erikoista, että Maria vaatii toisia jaksamaan tappiin saakka. Hänen mielestään on myös kohtuutonta syyttää muita siitä, että esimiehenä joutuu puurtamaan.

– Siksi toivon vähän armollisuutta myös sinulta julkisuuden henkilönä – jos on armollinen itselleen, on oltava sitä myös ulkoisille olosuhteille ja muiden, inhimillisten ihmisten heikkouksille. Saa olla kunnianhimoinen, mutta oikeesti bossladyä on se, ettei syyttele julkisesti omasta olostaan muita.

”Olisit voinut vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa, että oli rankka viikko.”

Instagram-tili @ruutiainen puolestaan toteaa, että Marian kirjoitus saattaa vaikuttaa hänen alaisistaan hyvin loukkaavalta.

– Esimiehenä olet myös yksi iso (ehkä isoin?) tekijä siinä uupuvatko alaisesi. Sitä paitsi, vaikka kuinka vika olisi niissä alaisissa, niin ei oo kovin jees pomona alkaa julkisessa Instassa niitä asioita puimaan, hän kirjoittaa.

– Työpaikan sisäiset asiat kuuluu jäädä työpaikalle. Olisit täällä voinut myös vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa että oli rankka viikko, mutta päätit jakaa koko maailmalle, että syy oli alaisissasi.

...vai sittenkin voimaannuttava keskustelunavaus?

Maria vastasi kommentoijilleen useammalla pitkällä viestillä. Hänen mukaansa päivityksen tarkoituksena oli ainoastaan osoittaa, miten rankkaa esimiestyö voi olla.

– Ihmiset ovat inhimillisiä otuksia kaikkine piirteinensä ja virheinensä, niin alaiseni kuin minäkin. Se tekee elämästä ihanaa ja joskus myös haastavaa. Uskon yhdessä tekemiseen ja avoimuuteen, en erakkouteen, vaikka se voisikin olla monella tavalla helpompaa, Maria kirjoittaa vastauksena @lindiis-nimimerkille.

Maria toteaa vastauksissaan, ettei esimerkiksi ”freelancereiden elämänhallinta ja motivaatio ole hänen vastuullaan”. Hänen mukaansa tilanteessa ei myöskään ole kyse siitä, että alaiset olisivat uupuneita. Sen tarkemmin hän ei kuitenkaan kerro, millainen tilanne työyhteisössä on meneillään.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?”

– En valitettavasti voi vastata uteliaisuudennälkääsi ja kertoa detaljeja eikä sillä oikeastaan ole väliä. Mutta varmasti osaat kuvitella tilanteen jossa usea ihminen – syystä tai toisesta – jättää tekemättä sovitut asiat ja ne kaatuvat muiden päälle. Onko se reilua? Saako siitä puhua? Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä esimies tai -nainen, ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Maria kysyy.

Lopuksi Maria vielä toteaa, että hänelle on tärkeää puhua myös niistä asioista, joista joidenkin mielestä ei julkisesti saisi puhua.

– Mulle on tärkeää puhua asioista joista perinteisesti ”ei saa puhua”, koska ne täytyy vaieta tai piilottaa, koska näin on ollut tapana tehdä. Mun inboxit ja dm [yksityisviestilaatikko] on täynnä viestejä esimiehiltä ja -naisilta, joille postaukseni oli juuri siitä syystä voimaannuttava ja tärkeä, hän kirjoittaa.

Hei esimies! Onko sinun työsi ollut rankkaa? Kerro kokemuksistasi alla olevalla lomakkeella. Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Vierailija

Maria Veitola sai tiukkaa kritiikkiä avauduttuaan esimiestyön rankkuudesta – näin hän vastaa saamiinsa kommentteihin

rasittava tyyppi kaikenkaikkiaan. Jaksaa hakea julkisuutta ja aina valittaa jotain. esimiehellä esimiehen työt, työntekijällä omansa. En voisi itse omia väsymyksiäni kirjoitella yleisesti julkisuuteen.. olisi pian entinen työ.... Asioita voi käsitellä muutenkin kuin nettipalstoilla.. joo paniikki häiriö.. jos oikeasti oli niin meneppä lääkäriin hakemaan apua mieluummin kuin kohdennat sen tänne nettiin..
Lue kommentti
Jannika B. Kuva: Jonna Öhrnberg / Sanoma-arkisto

Laulaja kertoo Instagramissa hävenneensä reisiään ja korviaan. Nyt hän kannustaa kaikkia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Laulaja Jannika B, 32, on viime aikoina puhunut suorasanaisesti omista epävarmuuksistaan ja kamppailustaan mielenterveytensä kanssa. Hänen avoin suhtautuminensa vaikeina pidettyihin aiheisiin jatkuu.

Tänään hän julkaisi Instagramissaan näyttävän kuvan, jossa kertoo suhtautumisesta kehoonsa.

– Nuorempana – ja välillä edelleenkin – huomaan häpeäväni ja piilottelevani ”tynnyrireisiäni” ja ”dumbokorviani”. Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itse asiassa neljän) asian näkyä, Jannika kirjoittaa.

 

Eilen oli ihanat kesäpäiväkuvaukset. 🌸🌞 Nuorempana -ja välillä edelleenkin- huomaan häpeäväni ja piilottelevani "tynnyrireisiäni" ja "dumbokorviani". Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itseasiassa neljän) asian näkyä. 💪 Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Kaikilla. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen. Huomenna 23.8.2017 järjestetään kaikenlaisten kehojen riemukulkue ja puistojuhla Helsingin Esplanadin puistossa klo 16.30 alkaen. Suomen ensimmäinen kehopositiivisuuden juhla, Body Pride on Vaakakapinan #lupanäkyä -teeman huipentuma. Kaikki ovat tervetulleita mukaan juuri sellaisena, kuin haluaa tulla nähdyksi! ❤️ #lupanäkyä @yleisradio @vaakakapina

A post shared by Jannika B 💎 (@jannikabofficial) on

Jannikan mukaan kukaan meistä ei säästy ulkonäköön kohdistuvilta epävarmuuksilta. Hänen mielestään kauneutta kannattaisi tavoitella erityisesti sisältä päin.

– Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniiseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen.

Kuva on julkaistu huomenna järjestettävän Body Pride -tapahtuman kunniaksi. 

”Maailman söpöimmät korvat”

Jannika on aiemminkin puhunut ulkonäköönsä liittyvistä epävarmuuksista. Helmikuussa hän kertoi, että häntä kiusattiin koulussa korviensa ja ihonsa pigmenttihäiriön takia. Sen takia hänet on aiemmin nähty julkisuudessa vain harvoin hiukset kiinni.

– Syy tähän on korvani ja kaulassa oleva vitiligo. Koulussa minua kiusattiin näistä kahdesta asiasta, Jannika kertoi.

Emma Gaalan aikaan Jannika kuitenkin huomasi, että hänen tyttärensä Martta on perinyt monet asiat äidiltään.

”Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän.”

– Eilen tajusin, että kaunis tyttäreni on perinyt minun korvani ja ne ovat maailman söpöimmät korvat ja toivon, ettei hän koskaan halua piilotella niitä, Jannika totesi.

Samalla hän kertoi, että aikoo tulevaisuudessa pitää ylpeästi hiuksiaan enemmän kiinni.

– Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän – niin hyvässä kuin pahassa. Olkaa armollisia toisillenne ja etenkin itsellenne, hän kertoi.

Näyttelijä teki yhden elämänsä fyysisesti raskaimmista rooleista uutuuselokuvassa.

Pamela Tola pääsi uudessa Napapiirin Sankarit 3 -elokuvassa kokeilemaan elämänsä ensimmäistä kertaa suofutista. Filmiryhmä kuvasi suolle sijoittuvia kohtauksia monen päivän ajan.

– Se oli kivaa, mutta hirveän raskasta fyysisesti. Otti pari askelta ja tuntui, kuin olisi juossut 10 kilsan lenkin. Sillä ei ole mitään tekemistä tavallisen futiksen kanssa. Kamppeet olivat märkänä aamusta iltaan, hyväntuulinen Pamela kuvaili saapuessaan maanantaina elokuvan ensi-iltaan.

Pamela kuvaa parhaillaan Elisa Viihteelle Kolmistaan-tv-sarjaa yhdessä näyttelijämiehensä Lauri Tilkasen kanssa. Hän oli ottanut pinkin sävyn tukkaansa roolia varten.

– Viikko sitten alkoivat kuvaukset, ja lopputulos nähdään joulukuussa.

”Suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan.”

Työskentely oman miehen kanssa on kuulemma sujunut mallikkaasti.

– Se auttaa, kun tuntee toisen. Kuvauksissa olemme toki eri roolissa kuin kotona ja suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan, hän kuvaili.

Työasiat seuraavat usein yhteisten projektien myötä kotiin saakka.

– Puramme kohtauksia ja roolihenkilöitä kotona hyvässä hengessä. Lomalla ja viikonloppuisin yritämme välttää sitä, mutta ei meillä sellaista sääntöä ole, ettei työjutuista saisi kotona puhua, hän kertoi.

Sarjan kuvausten jälkeen pariskunta jatkaa Turun kaupunginteatteriin tekemään Kybersielut-näytelmää.

– Jatkamme yhteistä duuniputkea siellä. Ainakin näemme jossain, kahden freelancerin ja kolmen lapsen uusperhettä pyörittävä näyttelijä hymähti.

Jutun otsikkoa muutettu 22.8. klo 11.53. Lauri Tilkasen sukunimi on Tilkanen. Ei Tola, kuten otsikossa aiemmin kirjoitettiin.