08:00 Call time! Paola syö aamupalaa kuvauspaikalla Villa Råbäckissa Espoossa. ­Vegetaristina Paola haukkaa juustoruisleipää ja juo kupin kahvia.
09:10 Paola laittaa malli Annikan tukkaa poninhännälle. Vierellä tv-mainokset stailannut Sofia Oksanen.
09:30 Pyyhe päähän ja kuvaamaan! Paola kurkkii, miltä kuvaaja Kasimir Lehdon asettelema kuva näyttää. ”Koska olen opiskellut kuvaajaksi, tiedän mikä on teknisesti mahdollista ja mikä ei. Se nopeuttaa työtä.”
09:45 Kas näin mallin pitää föönata hiuksiaan patterin edessä. Paolan sormet osoittavat, miten kameran linssi kuvatessa on.
11:10 Kuistikuvauksia varten Paola joutuu vetäisemään karvakengät jalkaan ja villatakin päälle. Hän seuraa kuvaa käsimonitorista. ”Ohjaajana koen onnen hetkiä, kun näen, että kuva ­tulee näyttämään ihan hemmetin hyvältä.”
11:50 Kasimir on Paolan oikea käsi. ”Kassu on huippukuvaaja. Olen tuntenut hänet jo vuosia, ja olemme tehneet ennenkin töitä ­yhdessä. Kun kuvaajalla ja ­ohjaajalla synkkaa, se on match made in heaven.”
13:00 Lounaaksi vegepataa. Kuvaukset etenevät ­aikataulun mukaan. ”Paniikki lähtee pyörimään, jos aika­taulut kusevat. ­Välillä kuvauksissa saattaa tulla pientä kärhämää, mutta koetan silloin hillitä itseni. Tiedän, että osaan sanoa todella sivaltavasti.”
14:25 Pieni hengähdystauko ilmapallojen keskellä. ”Olin elämäni suurimmassa prässissä, kun opiskelin Losissa ­kuvaajaksi. Silloin tuntui, että sekunnit loppuivat päivästä. Koska selvisin siitä, uskon selviäväni mistä vain.”
17:05 Paola ja valaisija Kalle Penttilä käyvät kohtausta läpi. ”Jenkeissä ammattiyhdistykset hallitsevat, ­joten valomies ei saa koskea kameraan tai ohjaa­ja kiinnittää valokalvoa. Muu­ten tulee huudot.”
18:00 Paola opastaa Annikaa ottamaan korkokengät hyllystä. ”Haaveilin pitkään omasta kenkä­mallistosta, ja tänä kesänä sellainen tulee kauppoihin.”
18:55 Kun kuvat ovat purkissa ja työ on tehty, Paola syö iltapalaksi juustokeittoa. ”Vaikka kirjoitin nuorena käsi­kirjoituksia koulun näytelmiin ja suunnittelin niiden puvustuksia, en muista haaveilleeni elokuva-alasta. Minusta olisi hyvin voinut tulla äitini lailla psykoanalyytikko.”
19:15 Kotiinlähdön aika. ”Kun intensiivinen kuvauspäivä on ohi, minut valtaa äärimmäisen tyydyttävä, raukea olo. Haluaisin vain fiilistellä kaikkea päivän aikana tapahtunutta, niitä onnistuneita hetkiä.”

Me Naisten uudet mainoselokuvat ohjannut Paola Suhonen nauttii kuvaus­päivistä. Kun flow vie naista, stressi unohtuu ja päivä voi venyä aamuun.

"Työni ihanuus on kuvauspäivissä. Se on vähän kuin luokkaretkellä olisi. Kaikki kokoontuvat yhteen, ja yhteishenki on mahtava. Kun kuvaaminen alkaa, unohdan stressin ja jännityksen ja antaudun vain flow’n vietäväksi.
Minua motivoi työssäni maailmojen ja haaveiden todeksi tekeminen. Pääsen parhaimmillaan elämään uudestaan jonkin hetken elämästäni ja rakentamaan uudelleen muistikuviani. Me Naisten mainoselokuvat ovat silkkaa visuaalista ilotulitusta. Niiden aihe on herkullinen, ja videot ­sekoittavat naisen elämää ja muotia ihastuttavan värikkäästi. Hattaran tekeminen ja kuplapilvessä tanssiminenhan ovat jokaisen tytön haaveita!

Työpäivät venyvät joskus aamu­kuuteen, mutta vastapainoksi nukun kuin tukki. Nuorempana saatoin jättää yöunet väliin ja vetää kaksi päivää putkeen. Enää se ei onnistuisi.

Minulla on säännöllinen työrytmi. ­Herään joka aamu kahdeksalta ja lähden ripeällä aikataululla liikenteeseen. Vien koirani Affen ulos, käyn suihkussa, juon kahvia ja valitsen vaatteet. Laittautumiseeni menee vain viisi minuuttia: pistän tukan kiinni ja sudin ripsaria autossa.

Otan Affen aina mukaani Ivana Helsingin toimistolle Arabianrantaan, jonne siirsin työpisteeni viime keväänä. Työhuoneellani Punavuoressa tunsin itseni välillä yksinäiseksi, mutta toimistolla huomaan taas kaipaavani hiljaisuutta. Siellä kilisee ja kolisee jatkuvasti, ihmiset puhuvat ja ompelukoneet surisevat. Siksi jään usein tekemään töitä muiden lähdettyä, silloin saan keskittyä rauhassa.

Tarvitsen oman valtakunnan missä operoida ja haluan päättää itse työajoistani ja menemisistäni. Painajaiseni olisi kahdeksasta neljään toimistotyö ja työyhteisö, jossa naiset jauhaisivat paskaa toisistaan, kävisivät yhdessä röökillä ja lounaalla ja lähettelisivät hirveitä kiertovitsejä toisilleen Facebookissa.

Toimin parhaiten silloin, kun minulla on kymmenen projektia kesken. Teen ­koko ajan päällekkäin erilaisia luovia juttuja: ohjaan, kuvaan, käsikirjoitan ja suunnittelen. Saatan istua ­koneella 24 tuntia putkeen enkä todellakaan soimaa siitä itseäni. Yrittäjänä kaikki mitä teen, on ­aikaa itselleni – ei aikaa itseltäni. Osaan onneksi ottaa töistä irtiottoja: käyn landella, teen road trippejä, hengaan ­himassa Affen kanssa ja näen frendejäni.

Olen pienestä asti tykännyt organisoida ja tehdä asioita. Vanhempani rohkaisivat minua ja isosiskoani Pirjoa ­kokeilemaan ja harrastamaan kaikkea. Meillä on taitoluisteltu, ratsastettu, soitettu pianoa ja viulua, laulettu kuorossa. Saimme testata asioita ja epä­onnistua, ja silti meitä aina kannustettiin.

Päätin lähteä opiskelemaan elokuva-alaa Jenkkeihin viisi vuotta sitten ihan päähänpistosta. Olen valmistunut ­kuvaajaksi, mutta ohjaaminen on alusta lähtien ollut minun juttuni.

Menestyminen merkitsee minulle ­sitä, että pystyn elättämään itseni omalla duunillani ja sillä on jonkinlainen jatkumo. Että minua, mielipiteitäni ja näkemystäni arvostetaan ja kuunnellaan.

Sain laittaa Me Naisten videoihin ­sopivasti taiteellista näkemystäni ja olin mukana kaikissa työvaiheissa – miettimässä mainosbiisiäkin. Kappaleen on tehnyt hyvä ystäväni, amerikkalaisyhtye Au Revoir Simonen Erika Spring. Bändi soitti Ivana Helsinki -muotitalomme näytöksessä Pariisin muotiviikoilla viisi vuotta sitten, mutta meistä tuli Erikan kanssa hyvät ystävät, kun asuin Nykissä.

Epäilen silti itseäni jatkuvasti. Koska voin sanoa olevani ohjaaja, olenko edes oikea suunnittelija? Olenko vain osannut huijata ihmisiä ja rakentaa ­uskottavan kuvan itsestäni? Koska jään kiinni siitä, etten oikeasti ole hyvä työssäni? Minulla on kuitenkin sen verran itsetuntoa ja maileja takana, että tiedän, etten voi miellyttää kaikkia. Aina on niitä, jotka eivät tykkää minusta ja estetiikastani: ihmisiä, joiden mielestä olen täysi nolla. Silti pitää mennä eteenpäin."

Katso kaikki viisi Paola Suhosen ohjaamaa mainoselokuvaa täältä.

Paola Suhonen

  • Suunnittelija ja ohjaaja (s. 19.6.1974) teki Me Naisten uuden mainoselokuvakampanjan, joka alkaa pyöriä 1.3.
  • Opiskeli viisi vuotta Yhdysvalloissa, mutta asuu nyt koiransa Affen kanssa Helsingissä.
  • Valmistui viime keväänä elokuvaajaksi American Film Institutesta.
  • Suorittaa parhaillaan maisterin tutkintoa Taide­teollisessa korkeakoulussa.
  • Perusti siskonsa Pirjo Suhosen kanssa Ivana Helsinki -vaatemerkin 1998.

 

Lue lisää Paola Suhosesta:

Paola Suhonen: "Luotan, että lapsia voi saada aika vanhanakin"

Me Naiset vuonna 2010: Paola Suhonen fanittaa rakkautta

Paola Suhosen uusi mallisto julkaistaan ensimmäisenä somessa

Kansanedustaja Jani Toivola tuli kaapista nuorena asuessaan Yhdysvalloissa. Seksikokemukset newyorkilaisessa metsikössä eivät olleet kauniita.  

Kansanedustaja Jani Toivola kertoo tällä viikolla ilmestyvässä Musta tulee isona valkoinen -kirjassaan (Siltala) pitkästä tiestään, jonka hän on kulkenut hyväksyäkseen itsensä. 

Jo kirjan alkusanoissa käy ilmi, että Jani salasi pitkään seksuaalisen suuntautumisensa itseltäänkin:

– On vaikea määritellä, kuka loppujen lopuksi teki päätöksen salaamisesta, minä vai yhteisö, joka unohti kertoa, että minun tarinani on yhtä totta kuin muidenkin.

Janin tarina tuli näkyväksi, kun hän oli parikymppinen ja juuri muuttanut New Yorkiin. Uudessa kotikaupungissaan hän meni elokuviin katsomaan romanttista komediaa, jossa molemmat pääosanesittäjät olivat miehiä.

”Miten helpottavalta tuntui nähdä oma todellinen rakkautensa päivänvalossa.”

– Miten helpottavalta tuntui nähdä omat haavekuvansa, oma todellinen rakkautensa päivänvalossa, Jani kuvailee kirjassa.

Ihastumisia jo nuorena

Kirjassa Jani Toivola kertoo ihastuneensa poikiin jo ala-asteella, mutta pitäneensä sitä vääränä ja salattavana asiana. Hän seurusteli useammankin tytön kanssa jonkin aikaa.

Viimeinen suhde naisen kanssa päättyi, kun Jani oli 23-vuotias, ja hänen tanskalainen tyttöystävänsä päätti lähteä New Yorkista takaisin Tanskaan.

Jani kuvaa kirjassa, että muutos tapahtui yhdessä yössä tyttöystävän lähdön jälkeen.

– En enää pelännyt enkä halunnut peitellä mitään. Olin homo! hän kirjoittaa.

Vapautuminen vei Janin brooklynilaiseen metsään, jossa harhaili erityisesti latinoja ja mustia miehiä rakkauden – tai ehkä paremminkin seksin – toivossa. 

– Nyt kun katson noita hetkiä nykyhetkestä käsin tajuan, että lähinnä kidutin itseäni, talloin kaikkien oikeiden kaipuideni päälle menemällä väkisin siihen metsään. 

Tuntematon huppupää

Jokin metsässä kuitenkin veti puoleensa, vaikka Jani uskaltautui vasta kuudennella yrittämällä jatkaa metsän reunalta syvemmälle.

Tuo kerta päättyi kivuliaaseen yhdyntään tuntemattoman huppupäisen miehen kanssa.

– Mies oli pikimusta ja haisi tupakalle. Emme sanoneet mitään, Jani muistelee kirjassa.

”Jokainen käynti metsässä oli askel syvemmälle paikkaan, jossa en voinut hyvin.”

Jälkikäteen hän tunsi epäonnistumista ja häpeää – hänhän tavoitteli turvallisuuden ja rakkauden tunteita eikä tosiaankaan saanut niitä metsästä.

– Jokainen käynti metsässä oli askel syvemmälle paikkaan, jossa en voinut hyvin ja josta minun oli kivuliaasti askel askeleelta myöhemmin tuotava itseni takaisin ja aloitettava rakkaudelliset teot itseäni kohtaan.

Äiti suhtautui hyvin

Vaikka Jani eli jo New Yorkissa avoimesti homona, kävi treffeillä ja homobaareissa, hänen lähipiirinsä Suomessa ei tiennyt asiasta mitään.

Äidilleen kertoakseen hän matkusti kotimaahan ja täräytti asian julki jo rappukäytävässä. Kirjassa Jani kertoo äitinsä suhteutuneen asiaan vastaanottavaisesti. Janille itselleen kaapista tulo oli helpotus.

– En ole koskaan elämässäni tuntenut oloani niin kevyeksi ja voittamattomaksi kuin tuona iltana äidin luota lähtiessäni, hän kirjoittaa.

Saara Aalto koki jättiyllätyksen X Factor -kilpailussa.

Suomalaislaulaja Saara Aalto iloitsee uudesta mahdollisuudestaan Britannian X Factor -kisassa.

Hän kertoo Facebook-sivuillaan, että hän on edelleen mukana maailman isoimmassa laulukilpailussa ja se tuntuu hänestä uskomattomalta kunnialta.

– Vaikka Sharon tiputti mut itse haasteessa, päätettiin ohjelmassa yllättäen käyttää wildcardeja, jotta saatiin pelastettua kilpailijat, joiden tippumista kaduttiin. Ihan uskomatonta, että mussa nähtiin niin paljon potentiaalia, että villikortti käytettiin muhun! Se on todella suuri kunnia, Saara kirjoittaa maanantaisessa Facebook-päivityksessään.

Lue myös! Britannian X Factorissa loistanut Saara Aalto vastaa kritiikkiin: ”Sovin paremmin ulkomaille kuin Suomeen”

Laulaja luuli jo tiensä päättyneen sunnuntai-iltaisen esityksensä jälkeen Britannian X Factor -kilpailussa, jossa hän ei tullut valituksi jatkoon. Niin sanottu villi kortti päätyi kuitenkin Saaralle ja hän jatkaa kilpailua.

”Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta.”

– Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta. Ja vaikka tosiaan jotkut keskittyvät negailuun, haluan itse fiilistellä kaikkea kisasta seurannutta positiivista; huiput palautteet Simonilta ja Nicolelta, yleisön tuki, fanien uskomaton tsemppi, tuleva judges houses ja kaikki superit mahdollisuudet, joita tästä seuraa, Saara hehkuttaa tunnelmiaan.

Katso myös! Uskomaton esitys: Saara Aalto laulaa videolla 15 kielellä

 

Kansanedustaja Jani Toivolan lapsen äiti on Kirsi-niminen nainen, joka halusi perheen ilman parisuhdetta.

Tällä viikolla ilmestyvässä Musta tulee isona valkoinen -kirjassa (Siltala) kansanedustaja Jani Toivola kertoo muun muassa siitä, kuinka hänestä tuli isä. Janin tytär on nyt kaksivuotias.

Kirjassa Jani kertoo, että hänellä on aina ollut voimakas hoivavietti. Hän kirjoittaa pelänneensä teini-ikäisenä sitä, ettei koskaan saisi perhettä, koska on homo.

– Minähän olin syntynyt suurperheen äidiksi! Yhteiskunta ympärilläni antoi ymmärtää, että oikeudet vanhemmuuteen ja perheen perustamiseen eivät kuulu homoille, hän kuvailee kirjassa.

Nähtyään New Yorkissa asuessaan homoperheen Jani tiesi, että voisi toteuttaa haaveensa perheestä, jos pitäisi silmänsä avoinna erilaisille mahdollisuuksille.

– Lapsen saamiseen liittyvine haaveinemme olemme lopulta kaikki samalla viivalla riippumatta varallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sosiaalisesta asemasta. Voimme toivoa lasta ja kaivata vanhemmuutta, mutta kenellekään ei voi antaa takeita siitä, että haaveet toteutuvat, hän kirjoittaa.

Perhe, ei parisuhdetta

Jani Toivola oli pitkään tahtomattaan lapseton, mutta lopulta sähköpostiviesti tarjosi mahdollisuuden perheen perustamiseen.

– Minulle sähköpostitse lähetetyn linkin takaa löytyi ilmoitus, joka kiinnitti huomioni välittömästi. Nainen halusi äidiksi ja etsi isäksi miestä tai miesparia. Hän ei halunnut parisuhdetta, mutta perheen hän halusi, hän kertaa kirjassa.

”Sisälläni kuiski ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta.”

Ilmoituksen nainen halusi muodostaa perheen, jossa voisi itse olla viikonloppuvanhempana, ja isä tai isät olisivat pääasiallisia huoltajia.

Jani Toivolalle ajatus perheen perustamisesta tuntemattoman kanssa oli etäinen. Kirjassaan hän kertoo pitäneensä adoptiota realistisena vaihtoehtona. Epäilyksistään huolimatta Jani vastasi ilmoituksen jättäneelle naiselle.

– Olin pyörällä päästäni – mutta sisälläni kuiski vahva ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta, hän kuvailee kirjassa.

Suunnitelmaa hiotaan

Jani ja ilmoituksen jättänyt Kirsi tapasivat lukuisia kertoja seuraavien kuukausien aikana. Tapaamisten aikana he tutustuivat toisiinsa ja laativat suunnitelmia. Lopulta päätös perheen perustamisesta syntyi rautatieasemalla Kirsin kotikaupungissa.

– Junan lähtöön oli neljä minuuttia, kun halasimme toisiamme ja päätimme, että meistä tulisi perhe, jos luoja suo. Saman vuoden loppupuolella jo odotimme tyttäreni syntymää.

”Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa.”

Ennen lapsen syntymää Jani kirjoittaa käyneensä läpi jonkinlaisen kriisin itsensä kanssa. Hän lähestyi isyyttä kohtalaisen pelottomasti, mutta huomasi tottuneensa ajatukseen ydinperheestä ainoana oikeana perhemallina – vaikka on itsekin kasvanut yksinhuoltajan lapsena elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta.

– Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa, Jani kirjoittaa.

Hänen äitinsä kannusti poikaansa sanomalla, että rakkaus on se, mitä lapsi tarvitsee.

Unelmien vauvavuosi

Tyttären syntymä sujui kirjan mukaan vauhdikkaasti. Jani kirjoittaa rakastuneensa lapseensa heti, mutta myös tunteneensa hetkellistä ahdistusta uudesta vastuusta. Hän eli tyttärensä kanssa heti yksinhuoltajan arkea, vaikka Kirsi-äiti vierailikin säännöllisesti Toivolan ja tyttären kotona.

– Palasin töihin vasta kun tyttäreni oli noin vuoden ikäinen, sitä ennen olin hoitanut muutamia työtehtäviä satunnaisesti, ja jo pelkkä puvun päälle laittaminen oli tuntunut lähes ylivoimaiselta ponnistukselta, Jani kertoo kirjassa.

Hän kuvaa lapsen kanssa kotona viettämäänsä vauvavuotta unelmien vuodeksi.

 

Team Kenya. #pantteri #africa #kenya #helsinki

Kuva, jonka Jani Toivola (@janitoivo) julkaisi

Jani Toivolan tytär on pian kolmivuotias.

Fakta: Apilaperheet
  • Jani Toivola kertoo kirjassaan vierastaneensa lapsen hankkimista tuntemattoman kanssa, koska ei tuntenut kunnolla yhtään apilaperhettä.
  • Apilaperheessä ainakin kahdella vanhemmalla on lapsi tai lapsia ilman parisuhdetta.
  • Apilaperheessä lapsen tai lasten vanhemmat voivat olla esimerkiksi miespari ja nainen, mies- ja naispari tai mies ja nainen, jotka eivät ole keskenään parisuhteessa. Jälkimmäistä perhemuotoa kutsutaan myös ystäväperheeksi.
  • Lainsäädäntö antaa vain kahdelle apilaperheen vanhemmista mahdollisuuden olla virallisesti lapsen vanhempia. Käytännössä vaikka kaikki kolme tai neljä perheen aikuista voivat olla lapsen vanhempia.

Lähde: Sateenkaariperheet ry

Sairasta

Sairasta. Yhteiskuntamme on pahasti rikki, kun hyväksyy tämmöisiä asioita. Kukaan ei edes esitä enää kiinnostusta lapsien hyvinvoinnista, kun aikuiset haluavat jotain tarpeeksi itsekkäästi.

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.