Nena Kafka menetti natsi-Saksan joukkotuhoissa lähes koko sukunsa. Kuva: Anna Huovinen

Suomessa elää yhä kaksi natsi-Saksan keskitysleireiltä selvinnyttä ihmistä. Nena Kafka on heistä toinen. Suomeen hän päätyi, kun hänen perheensä ja lähes koko sukunsa oli surmattu.

Elokuun 30. päivä vuonna 1945 Tukholmasta lipui Wellamo-laiva Helsinkiin. Sen mukana saapui tumma, pitkä ja huomattavan laiha tyttö, 17-vuotias ja hädin tuskin 40-kiloinen Nena Szlezynger.

Matkaseurana Nenalla oli hänen enonsa Bernhard Blaugrund, jonka kotiin Etu-Töölöön he olivat matkalla. Siitä oli tulossa Nenan uusi koti, sillä hänen koko puolalainen perheensä oli tapettu keskitysleireillä.

Nyt 89-vuotias Nena, nykyään Kafka, istuu olohuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Asunto on kuin kenen tahansa kypsään isoäiti-ikään ehtineen koti ruskeine plyysisohvaryhmineen ja maisematauluineen.

– Olen tällainen ulospäin suuntautunut, puhelias ja positiivinen. Olen esimerkiksi kaksi oikein hyvää tuttavaani tavannut ratikkapysäkillä, Nena sanoo ja nauraa päälle.

Kuka tahansa isoäiti ei ole kuitenkaan joutunut viettämään nuoruuttaan natsi-Saksan keskitysleireillä ja menettänyt niissä käytännössä koko sukunsa. Nenan ison Blaugrundin suvun kohtalosta toisessa maailmansodassa on juuri ilmestynyt Simo Muirin kirja Ei enää kirjeitä Puolasta.

Kun toinen maailmansota alkoi Saksan hyökkäyksellä Puolaan 77 vuotta sitten, maassa eli 3,5 miljoonaa juutalaista. Pääkaupungissa Varsovassa oli Euroopan suurin juutalaisväestö. Maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 juutalaisia oli Puolassa hengissä noin 300 000. Tuhoamisleireillä tapettiin yli kolme miljoonaa puolanjuutalaista.

Nena selvisi.

Hiljaisuutta lähes 70 vuotta

– Tuntuu se kaikki vieläkin pahalta, muttei enää ihan niin pahalta, Nena sanoo.

Kesti melkein 70 vuotta, ennen kuin Nena pystyi puhumaan kokemuksistaan mitään. Niistä ei kuullut sen enempää aviomies Faivel Kafka kuin Nenan tyttäret Bella ja Rajakaan.

– Mutta sitten olenkin puhunut vaikka kuinka, Nena nauraa.

– Aikaa kai vain kului tarpeeksi.

Nena puhuu kokemuksistaan nyt tunteilematta ja konkreettisesti. Rajutkin adjektiivit saattavat olla liian köykäisiä kuvailemaan 13–17-vuotiaan tytön tuntemuksia, kun ympäriltä vähä vähältä katosivat kaikki läheiset ja päivät toisensa jälkeen täyttyivät pakkotyöstä ja nälästä.

Toisen maailmansodan alkaessa Nena asui pienessä Koziegłowyn maalaiskaupungissa lähellä Saksan rajaa. Kotona oli Nenan lisäksi hänen isänsä ja kaksi vanhempaa veljeä. Kotitalossa oli myös perheen kangaskauppa. Nenan vanhin sisko oli jo naimisissa, ja äiti oli kuollut tuberkuloosiin 1930, kun Nena oli kolmen.


Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi
Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Nena ja hänen serkkunsa Hanka, joka selvisi myös keskitysleireiltä ja tuli Suomeen. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Nenalla oli äidin puolelta kolme tätiä ja viisi enoa. Bernhard-eno oli päätynyt Helsinkiin ensimmäisen maailmansodan aikana, kun hän oli taistellut Venäjän armeijassa, haavoittunut Karpaateilla ja tuotu sotilassairaalaan Suomeen. Siellä hän tapasi helsinkiläisen Veran. Se koitui Bernhardin sukuhaaran onneksi.

Sen sijaan Puolassa ilmapiiri oli levoton kesällä 1939. 12-vuotias Nena teki koulussa sideharsosta ja pumpulista suojamaskeja, koska kaupungissa pelättiin saksalaisten kaasuhyökkäystä. Hitler oli melskannut naapurimaan johdossa jo kuusi vuotta.

– Antisemitismi oli jatkunut Puolassa jo kauan. Kadulla huudeltiin, että älkää ostako juutalaisten liikkeistä, Nena kertoo.

Perhe oli siihen jo tottunut, eikä se nuorta Nenaa kummemmin pelottanut, vaikka ikävältä tuntuikin. Koulussa Nena ei huomannut minkäänlaista itseensä kohdistuvaa syrjintää.

Nena joutuu gettoon

Samaan aikaan saksalaiset rakensivat kuumeisesti gettoja: ahtaita, suljettuja asuinalueita, jonne juutalaiset pakotettiin asumaan. Puolan getot Varsovassa ja Łódźissa olivat suurimpia ja surullisen kuuluisia. Sieltä ihmisiä siirrettiin leireille, mutta jo getoissa monet kuolivat nälkään, surkeissa oloissa leviäviin tauteihin ja kylmyyteen.

Nena sai vielä asua kotikaupungissaan isänsä kanssa. Pian sodan alkamisen jälkeen veljet haettiin kotoa ja vietiin jonnekin, ilmeisesti työleirille. Samoin kävi isosiskon miehelle.

”Aavistelin ehkä jo silloin, etten näe heitä enää.”

Näitä kolmea Nena ei nähnyt enää, vaikkei 12-vuotiaana osannut sellaista vielä ajatella. Sellaista tapahtui, ja tavallaan siihenkin tottui. Pelko oli kuitenkin joka päivä ympärillä.

Isä ei uskaltanut juutalaisen ulkonäkönsä takia juuri liikkua ulkona.

– Minä, pieni tyttö, juoksin kaupungilla hoitamassa kaikki perheen asiat.

Kesäkuussa 1942 saksalaiset sitten saapuivat toden teolla Nenan kotikaupunkiin ja keräsivät kokoon loputkin kaupungin juutalaiset.

Heidät kuljetettiin Zawiercien gettoon. Siellä Nena koki ensimmäisen selektionsa, yhden monista. Selektiossa nuoret ja työkykyiset asetettiin yhteen jonoon oikealle, ja vanhukset, lapset ja äidit pienten lasten kanssa pantiin vasemmalle.

Nena pääsi oikeanpuoleiseen jonoon, mutta hänen isänsä, isosiskonsa ja pieni siskontyttönsä joutuivat vasemmalle. Nena näki heidät viimeisen kerran, sillä vasemmanpuoleisen jonon ihmiset kuljetettiin 60 kilometrin päähän Auschwitziin.

– Aavistelin ehkä jo silloin, etten näe heitä enää.

Auschwitzissa tuhottavaksi määrätyt ihmiset käskettiin riisuutumaan alasti mukamas peseytymistä varten. Heidät ohjattiin ilmatiiviiseen huoneeseen, jonne laskettiin syanidipohjaista zyklon-b-myrkkyä. Auschwitz oli suurin natsi-Saksan tuhoamisleireistä, ja siellä menetti henkensä yli miljoona ihmistä.

Nenan isosisko Chana ja hänen tyttärensä Lucia joutuivat ilmeisesti Auschwitziin. Kuvan taakse isosisko on kirjoittanut vain muutama päivä aiemmin: ”Rakkailleni! Muistoksi.” Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Getosta työleirille

Nena oli nyt 14-vuotias. Hän oli yksin getossa, mutta pääsi asumaan kaukaisen sukulaisperheen luo. Lähisukulaisia oli getoissa Sosnowiecissä ja Łódźissa, ja he kaikki koettivat pitää yhteyttä toisiinsa kirjeillä ja korteilla. Niitä lähetettiin ahkerasti myös Suomeen Bernhard Blaugrundin perheelle, joka auttoi Puolan-sukulaisiaan minkä kykeni.

Jos arki olikin karmeaa, yksittäiset hyvät hetket ovat jääneet Nenan muistiin sitäkin kirkkaampana. Sellainen oli Bernhardin lähettämä ihana, sininen talvitakki, jossa oli turkiskaulus.

– Kun menin sodan jälkeen töihin heidän kangaskauppaansa, tunnistin siellä saman, sinisen takkikankaan, Nena sanoo.

Ikävä kyllä meidän ei onnistunut auttaa sisarentytärtänne. Kaikki ponnisteluni olivat turhia.”

Alkutalvesta 1942 Helsinkiin saapui kuitenkin huonoja uutisia. Sukulaisperheen lähettämässä kortissa kerrottiin, ettei Nenalle kannata enää lähettää paketteja, sillä hänet on siirretty getosta työleirille Neusalz an der Oderiin.

Herra B. Blaugrundille, Keskuskatu 1, Helsinki

Viitaten 8.12. päivättyyn postikorttiinne suvaitsen ilmoittaa teille, että teidän sisarentyttärenne Nena on tällä hetkellä naistenleirillä Neusalzissa Sleesiassa. Ilmoitettua pakettia, jossa on vanhoja vaatteita, en ole tähän mennessä vastaanottanut. Aion kuitenkin lähettää vaatteet joko sisarentyttärellenne leirille tai toimittaa ne rouva Ungerin säilytykseen Sosnowitziin heti, kun se saapuu tänne. Voitte olla huoletta, teen kaikkeni, jotta sisarentyttärenne saa ne haltuunsa. Ikävä kyllä meidän ei onnistunut auttaa sisarentytärtänne. Kaikki ponnisteluni olivat turhia. Tervehdin teitä ja perhettänne mitä sydämellisimmin,

I. Isrol Grandapel

Warthenau, 14. joulukuuta 1942

Juutalaisia vietiin varsovalaisesta getosta kuolemaan. Kuva: Lehtikuva

Salainen apuri

Tulevaisuus oli niin outoa ja arvaamatonta, ettei sitä kannattanut paljon ajatella. Työleirillä Nenan päivä alkoi appellilla, nimenhuudolla. Sieltä vangit kuljetettiin kaupungin keskustaan lankatehtaaseen. Nenan tehtävänä oli käyttää konetta, joka valmisti haavanompelulankaa.

Kone oli suuri ja vaarallinen. Se ei saanut pysähtyä, ja lanka piti katkaista koneen pyöriessä. Kerran kone kiepautti Nenan tukkaa sisuksiinsa.

– Huusin tosi kovaa, ja kone pysäytettiin.

Työpäivät olivat pitkiä ja ruoka surkeaa.

– Se oli vetistä lientä, jossa oli sattumia, niin kuin suomeksi sanotaan, Nena muistelee.

Sattumat eivät tosin olleet lihaa, vaan yleensä lantunpalasia. Nykypäivän pizzalautasten äärellä on vaikea ymmärtää, miten niin heikolla ravinnolla tuli vuosikausia toimeen.

Yksikään enon lähettämistä korteista ei päätynyt perille Nenalle.

– Olin lapsena ollut huono syömään, joten ehkä se osaltaan auttoi, etten tuntenut niin kovaa nälkää kuin jotkut muut, Nena arvelee.

Bernhard sai Suomeen tiedon Nenan olinpaikasta, mutta yksikään hänen lähettämistään korteista ei päätynyt perille Nenalle. Juutalaiset naiset eivät saaneet vastaanottaa leirille mitään paketteja.

Onnekseen Nena tutustui tehtaassa ranskalaiseen sotavankiin, jolle pakettien vastaanottaminen oli sallittua. Joskus hän sujautti Nenalle palan suklaata tai pari tupakkaa, jotka pystyi vaihtamaan leipään. Ranskalaisella oli piilossa radio, jonka välittämiä uutisia hän kirjoitti paperinpalalle ja piilotti Nenan lankakoneeseen.

Kun Nena oli ollut työleirillä vuoden verran, ranskalainen sotavanki katosi.

Nena Kafka oli ensimmäinen Suomeen saapunut, keskitysleiriltä selvinnyt sotapakolainen. Heille ei ollut olemassa minkäänlaista hoitoa. ”Taisin saada yhden rauhoittavan tabletin”, Nena muistelee. Kuva: Anna Huovinen

Puola vaikenee

– Ei me nuoret sitä niin ajateltu, että elämä tähän loppuu. Ajateltiin kai, että tämä on vain työtä, ja kunhan sitä on tarpeeksi tehty, päästään elävänä pois, Nena sanoo nyt.

Sodan tässä vaiheessa Bernhard Helsingissä ei kuullut enää puolalaisista sukulaisistaan mitään. Bernhardin perheelle oli jo selvää, mitä sukulaisille tehtiin. Heistä oli jatkuva huoli, mutta heidän auttamisekseen oli hyvin vähän tehtävissä.

Vuonna 1944 Nenankin oli ruvettava ajattelemaan, ettei tulevaisuus ainakaan kovin valoisa ole. Leirin vangit olivat yhä sairaampia ja huonompikuntoisia, mutta vaivoista ei kannattanut valittaa, sillä sairaalaan joutuneista vangeista ei yksikään palannut.

”Dresdenin lähellä sain palan leipää, se oli kuin kultaa.”

Nena oli jo alkanut arvella, mikä tällaisen toiminnan päämäärä oli, vaikka vangit pidettiin pimennossa kaikenlaisesta tiedonvälityksestä, jopa päivämääristä. Hän aavisti, ettei kadonneita perheen­jäseniä enää ole olemassa sen enempää kuin vanhaa kotiakaan.

Tammikuussa 1945 Nenan leirin noin tuhat vankia käskettiin pois leiristä. Vankeja lähdettiin kuljettamaan kohti länttä kävellen, menetelmällä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kuolemanmarssina. Keskellä talvea huonosti pukeutuneet vangit yöpyivät ladoissa ja paikoissa, joita eteen sattui tulemaan. Jos olisi ollut voimia, olisi voinut yrittää paeta, mutta mihin?

Nenalla oli vielä Bernhardin lähettämä talvitakki, mutta yhtenä päivänä yksi vangeista lainasi takkia kerjätäkseen lähitalosta ruokaa ja katosi se päällään.

Viimeinenkin mieltä kohentanut asia katosi Nenan elämästä.

– Koko sinä aikana ei peseydytty kertaakaan. Ruuan kanssa oli sama juttu. Silloin minullakin oli nälkä. Ruokaa saatiin kerjäämällä maataloista, ja sitä säästeltiin. Dresdenin lähellä sain palan leipää, se oli kuin kultaa.

Kun vangit olivat marssineet seitsemän viikkoa ja useita satoja kilometrejä, he saapuivat Flossenbürgin keskitysleirille. Tuhannesta vangista oli jäljellä kaksisataa, muut olivat kuolleet.

Nena ja tuhat muuta juutalaista marssitettiin Flossenbürgin keskitysleirille. Kuva: Lehtikuva

Vangit merkittiin suurilla otsaan piirretyillä numeroilla. Ryhmä tungettiin ikkunattomaan junan karjavaunuun, jossa oli niin ahdasta, ettei siellä mahtunut istumaan. Yhdessä nurkassa vessan virkaa toimitti yksi ämpäri. Sen enempää ruokaa kuin juomistakaan ei tarjoiltu.

”Siellä Bergen-Belsenin leirissä ei eletty enää ihmisinä.”

Junamatka kesti kolme päivää, ja se päättyi Hannoverin lähellä sijaitsevalle Bergen-Belsenin leirille. Siellä kuoli muun muassa 15-vuotias Anne Frank, jonka päiväkirjat koko maailma tuntee.

– Junamatka oli aivan kamala, ja Bergen-Belsen oli leireistä pahin. Meidät laitettiin tyhjennettyyn ruumishuoneeseen, josta sadat ruumiit oli kasattu heti seinän toiselle puolelle telttaan.

Oli niin ahdasta, että yöt vietettiin istuallaan. Joka yö vieressä oli joku kuollut.

– Siellä ei eletty enää ihmisinä, Nena sanoo tunteilematta ja suoraan.

Ajatukset ja tunteet olivat jo kadonneet.

Työtä ei tehty, mutta aamu avattiin nimenhuudolla. Erittäin huonokuntoisia ihmisiä saatettiin seisottaa parikin tuntia. Yleinen nöyryytyskeino oli laittaa vanki polvilleen ja pitämään tiiltä päänsä päällä. Kaikilla oli lavantauti, myös Nenalla.

– Silloin tunsin, että tilanne on huono.

Vapaus ja kaksi jäätelöä

Huhtikuun puolivälissä 1945 vangit olivat jälleen aamulla nimenhuudossa kentällä. He seisoivat pitkään, kunnes tajusivat, että kaikki vartijat ovat kadonneet.

Leiri oli vapaa, mutta vangit olivat niin huonokuntoisia, että vapautuksen riemujuhla oli vain irvokas. Leiriin saapui brittisotilaita, jotka jakoivat vangeille ruokapakkauksiaan, säilykelihaa ja -maitoa. Moni pitkään ilman ruokaa ollut vanki ahmi lihaa, jota heikko elimistö ei kestänyt, ja odotetusta ateriasta seurasi kuolema.

Lavantautinen Nena pystyi vain juomaan vähän säilykemaitoa.

Bergen-Belsenin keskitysleiri huhti kuussa 1945, kun britit vapauttivat leirin. Kuva: Lehtikuva

Bergen-Belsenistä Nena kuljetettiin Punaisen Ristin sairaalaan. Siellä Nena pyysi päästä Ruotsiin, jonne pakolaisia kuljetettiin. Ruotsi olisi lähellä Suomea, jossa olisi Bernhard-eno, jonka osoitteenkin Nena muisti ulkoa: Keskuskatu 1.

Katse oli jo pois sieltä, missä koti oli ennen sotaa ollut. Sen muisto oli pilalla.

– Tiesin sisimmässäni, ettei kotona Puolassa olisi ketään.

Bernhardin vaimo Vera matkusti Ruotsiin ja yritti selvittää nimilistoista, olisiko heidän sukulaisiaan elossa. Vera ei nähnyt tuttuja nimiä, mutta Nena onnistui kirjoittamaan heille kirjeen Ramlösan pakolaiskeskuksesta.

Kun Nena (vas.) sai enonsa Bernhardin (toinen oik.) ensimmäistä kertaa puhelimeen sodan jälkeen, kumpikaan ei saanut sanotuksi sanaakaan, he vain itkivät. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Elokuussa Bernhard tuli hakemaan Nenaa Suomeen. Odotellessaan Tukholmassa Nenalle viisumia he menivät syömään hienoon Bernsiin. Nena sai elämänsä ehkä ikimuistoisimman jälkiruuan.

– Sain tilata jälkiruokaa ja tilasin jäätelöannoksen. Se oli niin hyvää, että uskaltauduin kysymään, saisinko toisenkin. Sain luvan, ja olisin voinut syödä vielä kolmannenkin.

Elämän alkuun Helsingissä

Helsingissä Nena vietiin lääkäriin, ja Bernhardin ja Veran perhe alkoi syöttää häntä.

– Olin 17-vuotias, mutta painoin kuin lapsi.

Nena oli silti innoissaan ja toiveikas. Hänen nuoruusvuotensa saattoivat vihdoinkin alkaa.

Pian selvisi, että Nenan eno Perec sekä yksi serkuista Hanka olivat selvinneet elossa. Berhard haki Hankan Suomeen tammikuussa 1946, ja kuukautta myöhemmin perässä seurasi Perec. Vuotta nuoremmasta Hankasta tuli Nenalle kuin sisko.

Blaugrundit vieraineen Espoossa rapujuhlissa 1947. Mukana ovat myös Nena sekä kaksi muuta sodasta selvinnyttä sukulaista, Nenan eno Perec ja serkku Hanka. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Heti sodan jälkeen tärkeintä oli päästä kiinni normaaliin elämään, eikä 1940-luvulla tunnettu kriisiterapioita. Jokainen selvisi karmeuksista tavallaan. Nena siirsi ajatukset muualle ja päätti keskittyä nykyhetkeen. Eikä Suomessa kovin monta keskitysleirejä kokenutta vertaistukihenkilöä olisi ollutkaan, kaiken kaikkiaan heitä on ollut kuusi.

Nena ryhtyi opiskelemaan ruotsia, harrasti kuoroa, kirjoitteli kirjeitä Ruotsissa tapaamilleen uusille ystäville ja kävi Helsingissä asuvien puolalaisten järjestämissä juhlissa. Hän myös meni töihin Vera-tädin kangasliikkeeseen Esplanadille. Sellaista tavallista elämää hänen Helsingin-serkkunsa olivat saaneet elää niiden vuosien ajan, kun Nena oli natsien vankina.

Muutaman vuoden kuluttua Nena tapasi Faivel Kafkan, hyvien perhetuttujen pojan.

– Hän ihastui minuun kovasti eikä päästänyt irti, Nena nauraa.

Nena sai oman perheen, miehen ja kaksi tytärtä, sekä kaksikymmenvuotisen työuran Stockmannin kangasosastolla.

Nena pääsi leiriltä pois 71 vuotta sitten, mutta sellaiset tapahtumat eivät unohdu, tuskin edes haalistuvat muistissa. Kun televisiosta tuli holokaustia käsittelevä ohjelma, Nena meni toiseen huoneeseen.

Puolassa hän on vieraillut montakin kertaa, mutta takaisin sinne asumaan hän ei ole haikaillut koskaan. Kerran hän on vieraillut kotikaupungissaan Koziegłowyssä, mutta ei halunnut mennä sinne uudestaan.

– Siellä ei ole mitään, Nena toistaa.

Simo Muirin kirjassa Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016) kerrotaan Blaugrundin suvun koko tarina.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Juontaja Heikki Paasonen tulee toimeen Eivor-äitinsä kanssa niin hyvin, että ottaa tämän mukaan töihinkin. Välit jännittyvät vain, kun tulee puhe lapsenlapsista.

Ihan jokainen äiti ei saa tällaista puhelua. Kun juontaja Heikki Paasonen, 33, soitti äidilleen Eivor Paasoselle, 61, pyytääkseen tätä osaksi uutta Heikki Paasonen Showta, Eivor oli kauhuissaan. Tuttuihin raameihin tottuneelle naiselle ajatus kameroiden edessä työskentelystä oli ensin kutkuttava, sitten pelottava. Entä, jos hän mokaa kaiken?

– Olin totta kai otettu, että Heikki pyysi minua mukaan. Ei ihan joka äippä pääse lapsensa työpaikalle sekoilemaan. Silti minua pelottaa ajatus, että olen huono ja etten tule täyttämään vaatimuksia, Eivor sanoo.

– Olen silti valmis tekemään lapseni puolesta mitä tahansa, vaikka sitten menemään televisioon. Kurjempi olo minulle olisi tullut, jos en olisi suostunut kun oma poika kerran pyysi.

Heikki suhtautuu äitinsä hermoiluihin tyynesti. Hän tietää, miten äitiä kannattaa ohjailla, jotta hänestä saadaan parhaat puolet esiin. Esimerkiksi ohjelman trailerin kuvauksissa Heikki pimitti äidiltään käsikirjoituksen, ettei tämä alkaisi panikoida ennakkoon.

– Mutsi on huolehtiva ja helposti stressaantuva mutta myös ehtymättömän positiivinen ja kannustava. Jokaisessa talk showssa pitää olla mukana yksi sekoilija, nyt se on äitini. Ei haittaa, vaikka äiti nolaisi minut, itsepähän tilasin hänet mukaan. Ja jos hän on ihan huono, leikkaamme hänen osuutensa pois, Heikki nauraa.

Juuri tällainen rento asenne elämää kohtaan on se, mitä Eivor, lempinimeltään Eippa, pojassaan ihailee.

”Olen armoton etukäteismurehtija.”

– Olen armoton etukäteismurehtija ja otan paineita pienistä jutuista. Heikki taas ottaa tilanteet vastaan sellaisena, kuin ne tulevat. Sen luonteenpiirteen haluaisin itsellenikin.

Idea äidin palkkaamisesta houkutti Heikkiä, koska talk show -maailmassa sellaista ei ole ennen tehty. Eivorille on varattu ohjelmasta oma osuus, mutta sen tarkempaa sisältöä Heikki ei halua vielä paljastaa. Eivor on kuitenkin showssa mukana omana itsenään ja Heikin äitinä, mikä on hänestä helpottavaa.

– Saan improvisoida ja tehdä asiat omalla tavallani. Minun on helppo nauraa itselleni ja osaan pistää itseni likoon. Osaan myös sählätä, mikä on aikuiselle hyvä taito, Eivor miettii.

Nimmaritatska pakarassa

Ulospäin Eivor vaikuttaa yhtä sujuvasanaiselta ja itsevarmalta kuin Heikkikin. Molempien silmäkulmassa näkyy särmikäs pilke. Kumpikaan ei jää seinäruusuksi, ja lempeä kuittailu onnistuu puolin ja toisin.

– Huumorintaju yhdistää meitä eniten. Nauramme samoille asioille, esimerkiksi yllättäville ja hauskoille tilanteille. Meillä on samanlainen maailmankatsomus ja meidän on helppo puhua keskenämme. Emme suhtaudu elämään liian vakavasti, Eivor miettii.

Äidin ja pojan yhdessäolo arkena on mutkatonta: noin kerran kuussa Heikki tulee tyttöystävineen syömään vanhempien luokse. Toisinaan perheen miehet nappaavat syliinsä kitarat, ja koko porukka laulaa yhdessä.

Heikki on innokas IFK:n kannattaja ja käy Eivorin kanssa jääkiekkomatseissa. Heikki pelaa lajia myös itse.

– Mutsi ei pysty katsomaan jääkiekkoa muttei myöskään pysty olemaan katsomatta. Hän saattaa ravata edestakaisin portaissa paniikissa jännityksestä ja kurkkia ottelua toisella silmällä, Heikki nauraa.

Heikki kutsuu Eivorin mukaan jopa juhliinsa, esimerkiksi karonkkaan eli työprojektin päätösbileisiin.

– Mutsi tulee kaikkien kanssa toimeen, ja hänestä tykätään paljon. Meidän kaveriporukassamme vanhemmatkin voivat olla mukana, tässä iässä se ei ole enää epäcoolia, Heikki huomauttaa.

Eivor iloitsee, että näkee kiireistä poikaansa nyt enemmän työn puolesta. "Heikki on vähän huono soittelemaan."
Eivor iloitsee, että näkee kiireistä poikaansa nyt enemmän työn puolesta. "Heikki on vähän huono soittelemaan."

Kaikista poikansa tempauksista Eivor ei innostu. Heikillä on esimerkiksi useita tatuointeja, jotka hän on ottamaan hävittyään kavereilleen vedonlyönnissä. Muun muassa pakaraa koristaa yhdysvaltalaisen jääkiekkoilijan Jack Johnsonin nimikirjoitus.

– Yleisissä suihkutiloissa se herättää hämmästystä. Mutta käsittelen tatuointejani kuin arpiani, ne ovat muistoja elämän varrelta, Heikki huomauttaa.

– Tuo on niin idioottimaista kuin olla ja voi. Kuka hullu vääntää tatuoinnin pakaraansa vedonlyönnin seurauksena? Eivor pyörittelee silmiään.

Keskiluokkainen lapsuus

Heikin lapsuusaika oli perinteinen ja onnellinen: Paasosten perhe asui omakotitalossa Espoossa ja eli keskiluokkaista arkea. Heikin ja Eivorin lisäksi perheeseen kuuluvat Heikin isä Kari ja pikkusisko Senni. Eivor työskenteli ja työskentelee edelleen lastentarhanopettajana, Kari taloushallinnon kouluttajana.

Eivor muistelee Heikin lapsuusajan olleen kiireen täyttämä, perinteinen ruuhkavuosivaihe. Heikin isä teki paljon töitä, joten vastuu perheestä jäi pitkälti Eivorille. Päiväkodissa oli hoidettavana toisten lapset, kotona omat.

– Välillä olin ihan uupunut, kun lepoa ei ollut lainkaan. Opetinkin Heikille ja hänen siskolleen, että töiden jälkeen äiti lepää puoli tuntia. Vasta sitten he saivat tulla kyselemään perääni, Eivor sanoo.

Joskus Eivor ihmettelee, miten erilaisia lapsia samasta perheestä voi tulla. Heikin pikkusisko Senni on äitinsä mukaan tasainen ja rauhallinen, Heikki menevämpi. Senni asuu Pohjois-Suomessa ja työskentelee musiikinopettajana, Heikki taas haluaa asua aivan Helsingin keskustassa.

– Senni ja Heikin isä ovat harkitsevampia, minä ja Heikki taas haluamme kaiken tässä ja nyt. Välillä Senni katsoo minua ja Heikkiä yhdessä ja huokaa, että hohhoijaa, Eivor kertoo.

Heikin tempaukset ovatkin välillä pistäneet vanhempien pasmat sekaisin. Perheellä oli tapana ajaa autolla Pietarsaareen Eivorin vanhempien luokse kylään. Heikki ja Senni nahistelivat usein takapenkillä, mistä varsinkin isä hermostui. Kerran Heikki otti kasettinauhurin mukaan, tallensi isän raivarit – ja soitti ne perillä isovanhemmilleen.

– Osasin olla halutessani aikamoinen paskiainen, Heikki virnistää.

 ”Lapsenlapset ovat kuuma peruna, josta emme uskalla keskenämme puhua.”

Nykyään äidin ja pojan välit saa jännittymään puhe lapsenlapsista. Eivor odottaa jo kovasti pääsevänsä mummiksi. Heikkiä aihe ahdistaa.

– Lapsenlapset ovat kuuma peruna, josta emme uskalla keskenämme puhua. Olen jo kerran aiheuttanut riidan sanoessani ääneen, että olisi kiva päästä mummiksi. Mielestäni lapset kannattaisi hommata nyt, kun minulla on vielä voimia auttaa heidän hoitamisessaan, Eivor toteaa.

Heikin mielestä päätös perheen perustamisesta ei kuitenkaan äidille kuulu.

– En ota paineita äitini sanoista, sillä en aio hankkia lapsia omien vanhempieni takia, Heikki huomauttaa.

– Mutta sehän juuri olisi paras syy! Heikki on sitä paitsi hirveän hyvä lasten kanssa, hänestä tulisi hyvä isä, Eivor vetoaa.

"Tulen ehjästä perheestä ja olen saanut kotoa henkistä tasapainoa, mistä on hyötyä tällä alalla", Heikki kiittelee.
"Tulen ehjästä perheestä ja olen saanut kotoa henkistä tasapainoa, mistä on hyötyä tällä alalla", Heikki kiittelee.

Aina samat naamat?

Heikkiä ja Eivoria yhdistää yhteisen huumorin lisäksi esiintymisvietti. Sen he molemmat ovat perineet Eivorin äidiltä. Heikin mummo kertoili sukulaisille niin härskejä vitsejä, että toisinaan hänet piti poistaa ruokapöydästä.

– Heikilläkin on aina ollut kova tarve kertoa, mitä mieltä hän on asioista, Eivor huomauttaa.

Piirteestä on ollut Heikille hyötyä työelämässä. Jo lukioaikana hänet palkattiin juontajaksi Ylen nuoriso-ohjelmiin. Sen jälkeen meriittilista on ollut nousujohteinen: Heikki on juontanut niin Idolsia, Talentia, Putousta kuin The Voice of Finlandiakin.

Muutama vuosi sitten julkisuudessa keskusteltiin siitä, miksi samat kasvot pyörivät juontajana joka ohjelmassa. Heikin nimikin vilkkui keskustelussa mukana.

Heikki itse vertaa työtään omakotitalon rakentamiseen: kuten talon rakennuttaja, tv-ohjelmasta vastaava tuotantoyhtiökin palkkaa yleensä pestiin kokeneen ammattilaisen mieluummin kuin aloittelijan. Heikin äitiä ihmisten lyhytnäköisyys suututtaa.

– Tuo keskustelu ärsyttää minua Heikin puolesta. Hänen työtäänhän on olla esillä. Kun itse menen töihin päiväkotiin, ei minulle kukaan sano, että taas sinä. Välillä murehdinkin, kuinka Heikki jaksaa julkisuuden paineet. Mutta ehkä juuri leppoisan luonteensa takia hän on pärjännyt sen kanssa hyvin.

– En hirveästi stressaa julkisuudesta. Olen tehnyt tätä työtä puolet elämästäni, joten olen siihen tottunut, Heikki miettii.

”Heikki on jopa ylittänyt odotukseni.”

Eivor onkin onnellinen siitä, että oma poika on pärjännyt elämässä niin hyvin.

– Olen älyttömän ylpeä, että Heikki on menestynyt ja saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä rakastaa. Muunkinlaisia tarinoita on. Hän on jopa ylittänyt odotukseni, Eivor iloitsee.

Heikki uskoo, että osasyy menestykseen on vanhemmilta saatu hyväksyntä ja tuki. Eivor onkin aina sanonut pojalleen, että hänestä voi tulla mitä vain.

– Tulen ehjästä perheestä ja olen saanut kotoa henkistä tasapainoa, mistä on hyötyä tällä alalla. Se on ollut hyvä perusta, jolle rankentaa, Heikki kiittelee.

Heikki Paasonen

33-vuotias juontaja syntyi Espoossa, asuu Helsingissä tyttöystävänsä kanssa.

Juontanut Idolsia, Putousta, Talentia, Huumaa ja Euroviisuja. Näytellyt muun muassa Downshiftaajat ja Roba-tv-sarjoissa sekä elokuvissa Menolippu Mombasaan ja Veijarit.

The Voice of Finland Nelosella torstaisin ja perjantaisin.

Heikki Paasonen Show alkaa Nelosella 2. helmikuuta.

 

Eivor Paasonen

61-vuotias lastentarhanopettaja syntyi Pietarsaaressa, asuu Espoossa.

Naimisissa Heikin isän Karin kanssa melkein 40 vuotta. Perheeseen kuuluu myös tytär Senni.

Heikin talk showssa ovat Eivorin lisäksi mukana koomikko Pirjo Heikkilä ja näyttelijä Kari Hietalahti.

Rosa Meriläinen seurustelee toimittaja Tuomas Murajan kanssa.

Kirjailija Rosa Meriläinen, 41, on vahvistanut Anna-lehdelle, että hänellä on uusi kumppani. Meriläinen seurustelee toimittaja Tuomas Murajan kanssa.

Meriläinen ja Simo Frangén, 53, kertoivat erostaan runsas viikko sitten. Ex-parilla on yksi yhteinen lapsi.

– Rosa ja Simo tiedottavat: Rosa Meriläinen ja Simo Frangén ovat eronneet. Molemmat osapuolet toivovat toisilleen erinomaista jatkoa tulevan elämän varrelle. Koska erolle pitää aina olla jokin syy, niin sanotaan nyt vaikka näin: avoliittomme kaatui musiikillisiin erimielisyyksiin. Emme aio kommentoida eroamme julkisuudessa millään tavalla, he kirjoittivat Meriläisen Facebook-sivulla julkaistussa päivityksessä.

Tuomas Muraja on yksi tietojentarkistuspalvelu Faktabaarin perustajista. Faktabaari sai vuonna 2014 Bonnierin journalistipalkinnon vuoden journalistisena tekona. Muraja on työskennellyt myös Turun Sanomissa. Lisäksi hän on julkaissut Sotilaana Afganistanissa -kirjan, jossa hän kertoo omista kokemuksistaan rauhanturvaajana.

 

Minttu Räikkönen ihastelee miehensä elettä Instagramissa.

F1-kuljettaja Kimi Räikkönen, 37, kertoi tällä viikolla Urheilugaalassa, miten tärkeä perhe hänelle on. Nyt Kimi on myös ikuistanut Robin-poikansa iholle. Kimin kädessä on Robinin nauravat kasvo. Kimin puoliso, Minttu Räikkönen, julkaisi tänään lauantaina tatuoinnista kuvan yksityisellä Instagram-tilillään. Näet kuvan Mintun Instagramista, jos olet hänen seuraajansa.

– Isi sai ässän käteen ja voitti koko potin. #tattoo #thesweetestthing, Minttu on kirjoittanut julkaisemansa kuvan yhteyteen.

Kimillä ei ole ollut tapana höpötellä isyydestään julkisuudessa, mutta viime syksynä hän suostui vastaamaan hollantilaismedian kysymyksiin. Kimiltä kysyttiin, toivooko hän Robinista F1-kuskia.

– Kunhan hän on terve ja nauttii siitä mitä tekee, se on pääasia. En aio pakottaa häntä millään tavalla. Pelottavalla tavalla hän on kiinnostunut autoista ja pyöristä, Kimi kertoi Ziggo tv:n haastattelussa.

Isä ja poika keväällä 2016.

Ensi viikolla Räikkösen perheessä vietetään syntymäpäiväjuhlia, sillä Robin täyttää 25. tammikuuta kaksi vuotta. Perheeseen on tulossa myös perheenlisäystä, sillä Minttu kertoi viime marraskuussa olevansa raskaana.

Fitnessmalli Janni Hussi oli vielä lokakuussa muuttamassa miehensä perässä Yhdysvaltoihin. Nyt hän käsittelee sokkieron aiheuttamaa pettymystä. – Jätetyksi tuleminen sai miettimään, oliko vika minussa.

– Usko ja rakkaus ovat nyt menneet, Janni Hussi, 25, naurahtaa ja katsoo kyynärtaivettaan.

Vielä pari kuukautta sitten siinä komeili latinankielinen fraasi ”fides, spes, amor”: usko, toivo, rakkaus. Nyt jäljellä on vain sanoista keskimmäinen ja sen vieressä leikkausarpi.

Viime keväänä Janni päätti hankkiutua eroon tatuoinnista, joka hän otti 18-vuotiaana ja jonka tribaalikuvio ei hänestä enää sopinut nykyiseen tyyliin. Kookkaan kuvan poistaminen vaatii kaksi leikkausta, joista toinen tehdään keväällä.

– Toivo elää siihen asti, Janni tokaisee.

Vaikka fitnessurheilija vitsailee hyväntuulisesti, ovat viime kuukaudet olleet kaukana ilonpidosta. Neljä vuotta kestänyt suhde NHL-pelaaja Lauri Korpikosken, 30, kanssa päättyi yllättäen lokakuussa.

– Minä olisin halunnut jatkaa suhdetta. Tunnen edelleen pelkkää rakkautta häntä kohtaan. Mutta ei ketään voi pakottaa olemaan suhteessa, jos hän ei sitä halua.

”Kun ensimmäisen kerran eron jälkeen jaksoin tehdä ruokaa kotona, oloni oli kuin lottovoittajalla. Taputin itseäni olkapäälle siitä, etten kuollut nälkään”, Janni kertoo.
”Kun ensimmäisen kerran eron jälkeen jaksoin tehdä ruokaa kotona, oloni oli kuin lottovoittajalla. Taputin itseäni olkapäälle siitä, etten kuollut nälkään”, Janni kertoo.

Tämä ei ole totta

Viime kesä sujahti tavallisissa merkeissä. Janni teki tiuhaan keikkatöitä, ja parisuhteessa tuntui kaikki olevan mallillaan.

– Ajattelin, että minulla on hyvä parisuhde ja hyvä mies. En nähnyt syytä, miksi kaikki ei olisi jatkunut niin kuin ennenkin, Janni kertoo.

Syksyllä Janni aikoi muuttaa miehensä työn perässä Yhdysvaltoihin Dallasiin. Siellä odottaisi uusi koti. Edellisen pelikauden he olivat asuneet Kanadan Edmontonissa.

Lokakuussa Janni valmistautui lähtöön.

Muuttoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen sijaan Lauri ilmoitti, ettei suhde voi enää jatkua.

”Saatoin syödä päivässä yhden banaanin tai kolme sushi-palaa.”

– En ollut varautunut siihen millään tavalla. Menin sokkiin enkä ottanut tietoa tosissani. Ajattelin vielä useiden päivien jälkeen, että se on pahaa unta ja palaamme yhteen.

Eron syitä Janni ei halua avata mutta kertoo, ettei siihen liity erityistä dramatiikkaa. Heti seuraavana päivänä Janni muutti Turusta vanhempiensa luo Kouvolaan. Järkytys vei ruokahalun.

– Saatoin syödä päivässä yhden banaanin tai kolme sushi-palaa. Lihakseni surkastuivat, minua vain heikotti ja itketti.

Sokissa Janni alkoi etsiä itselleen asuntoa Helsingistä. Tunteet olivat yhtä vuoristorataa: yhtenä hetkenä tuntui, ettei ero ole maailmanloppu.

– Seuraavana ajattelin, että vittu mitä paskaa. Pohdin, voinko enää koskaan olla onnellinen tai nauraa räkättää kunnolla.

Kun Janni haki viimeiset tavaransa Turusta, ero tuntui ensimmäisen kerran kouriintuntuvan todelliselta. Sokki hälveni, ja suru nousi pintaan. Hän tunki kamppeensa laatikoihin pikavauhtia.

– Tiesin, että jos pysähdyn miettimään edes hetkeksi, siitä ei tule yhtään mitään. Kun painoin oven viimeisen kerran kiinni, padot aukesivat. Se oli todella kova paikka, Janni kertoo.

Elämältä täyslaidallinen

Lokakuun lopussa järjestettävillä I Love Me -messuilla Helsingin Messukeskuksessa ihmiset törmäsivät liioitellun pirteään liikunnanohjaajaan. Hymyssä suin Janni kertoi kysyjille lähtevänsä pian takaisin Yhdysvaltoihin.

Erosta oli tuolloin kulunut viikko.

– Olin niin rikki, etten muista tilanteesta paljonkaan. Ajattelin vain maailman loppuvan, jos en hoida keikkaa.

Marraskuun alussa Janni muutti Harri-villakoiran kanssa Helsingin Kamppiin. Energiapuuskassa hän otti yhteyttä työtarjouksista joka suuntaan ja pommitti kavereitaan kahvittelupyynnöillä. Uudessa kodissaan hän lähinnä nukkui.

”Jätetyksi tuleminen sai miettimään, olisiko suhde voinut jatkua, jos olisin ollut toisenlainen. Oliko vika minussa?”

– Halusin hukuttaa itseni tekemiseen, joten olin buukattuna aamusta iltaan. Se oli minun pakokeinoni. En halunnut ajatella ja käsitellä surua, vaan sivuuttaa sen kokonaan.

Vasta viikkojen jälkeen Janni uskalsi alkaa avata eron aiheuttamia tunteita itselleen. Mieleen hiipi epävarmuus.

– Jätetyksi tuleminen sai miettimään, olisiko suhde voinut jatkua, jos olisin ollut toisenlainen. Oliko vika minussa?

– Oloni oli aivan mitätön. Kyseenalaistin kaiken, mitä tein ja sanoin. Ajattelin, että puhun koko ajan puuta heinää, enkä osaa edes tehdä työtäni.

Elämää synkensivät myös lähipiirin vaikeudet. Kolme Jannin vanhempien läheistä kuoli samana syksynä. Marraskuun puolivälissä rakkaan ystävän Lotta Hintsan isä Aki menehtyi haimasyöpään.

– Kun elämä on heittänyt eteeni kuraa, minulla on ollut tapana sanoa, että kyllä tästä selviää, eihän kukaan ole kuollut. Syksyn aikana se sanonta menetti merkityksensä.

Janni joutui pelkäämään myös oman terveytensä puolesta. Marraskuussa hän löysi rinnastaan patin. Mammografiassa selvisi, että kyhmystä täytyi ottaa koepala. Se sai kuitenkin siirtyä, sillä samana päivänä tieto hänen erostaan levisi julkisuuteen.

– En pystynyt jäämään klinikalle. Mietin, olenko puhunut ohi suuni vai joku läheisistäni. Minusta tuntui, että menetin luottamukseni parisuhteen lisäksi ystäviini, Janni kertoo.

– Mietin, että mitä vielä. Kaikki kamala losahti kerralla niskaan. En uskonut, että edessäni voi olla mitään hyvää.

”On eri asia tulla jätetyksi kuin jättää.”

Oma kyynisyys myös säikäytti.

– Oli kamalaa pelätä, että olen menettänyt luottoni ihmisiin. Sitä en todellakaan halua.

Vaikka luottaminen ystäviin ja perheeseen tuntui vaikealta, Janni pakotti itsensä siihen. Hän alkoi puhua ja keskustella. Muihin tukeutuminen helpotti oloa.

– On eri asia tulla jätetyksi kuin jättää. Minulla on pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa. He antavat kullanarvoisia selviytymisneuvoja. Ymmärsin, että nyt on tärkeää tarttua pieniin iloihin. Kun paha olo tulee, voi miettiä, että onneksi aiemmin oli hyvä hetki.

Läheisten tuki valoi uskoa itseen.

– Se auttoi näkemään, että vaikka yksi ihminen ei halunnut jatkaa suhdetta kanssani, moni välittää minusta yhä.

– Hiljalleen ymmärsin, ettei tilanne olisi toinen, vaikka minä olisin. Olen hyvä tyyppi juuri itsenäni.

Tällä hetkellä Janni on oman elämänsä ykkösihminen. ”Minulla on asiat aika hyvin: on säännölliset tulot ja katto pään päällä.”
Tällä hetkellä Janni on oman elämänsä ykkösihminen. ”Minulla on asiat aika hyvin: on säännölliset tulot ja katto pään päällä.”

Pakollinen suruprosessi

Rinnan patti osoittautui hyvälaatuiseksi. Kadonnut ruokahalu palasi hiljalleen, ja arki on alkanut rullata. Silti sisällä velloo edelleen tunteiden kirjo.

– Toisinaan minusta tuntuu tyhjältä, kuin viereltäni puuttuisi jotain. Olin sitoutunut suhteeseen täysillä ja suunnitellut tulevaisuuden yhdessä.

Häitä, lapsia tai muita tarkkoja suunnitelmia ei ollut, tärkeintä oli, että tiesi viettävänsä tulevan tietyn ihmisen kanssa.

– Kaipaan edelleen sitä ihmistä. Kaipuu on asia, jonka yritän parhaani mukaan haudata, mutta ei sitä voi kieltää.

Ikävä ei katso aikaa tai paikkaa. Arkiset asiat nostavat sen esiin: auton radiossa soiva biisi tai tietty vaate.

– Silloin yritän ajatella jotain muuta, koska ikävässä roikkuminen ei auta mihinkään. Alan syödä viinirypäleitä, menen someen tai kanavasurffailen.

Katkeruutta Janni ei tunne.

”Vihaa en voisi kuvitella tuntevani, vaikka jossain vaiheessa olin ihan varma, että se iskee.”

– Vaikka minut jätettiin, en suostu näkemään itseäni uhrina. Vihaa en voisi kuvitella tuntevani, vaikka jossain vaiheessa olin ihan varma, että se iskee. Luulen, etten koskaan voi vihata häntä, koska hän oli minulle niin rakas ihminen.

– Minusta on hienoa, että viha on jäänyt kokematta. Se on niin kuluttava tunne, että mieluummin itken.

Koska syksy on ollut myös lähipiirille raskas, Janni on miettinyt, saako omaa menetystä surra. Kun läheinen ystävä Lotta menetti isänsä, huono omatunto pilkisti esiin.

– Ajattelin, että mitä minä itken. Minullahan on asiat hyvin, koska oma isäni on hengissä.

– Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että aina on joku, jolla menee vielä huonommin. Muiden haasteiden laittaminen omiensa yläpuolelle voi lykätä toipumista, jos sen takia piilottaa tunteensa. Jokaisen pitää surra oma aikansa.

Omat urahaaveet taka-alalla

Sitoutujatyyppi, joka antaa itsensä työlle, parisuhteelle ja harrastuksille aivan täysillä. Sellaiseksi Janni kuvaa itseään. Hän etsii uusia työprojekteja, mutta maltillisesti.

– Olen tehnyt tietoisen valinnan, etten hukuta itseäni niihin. On tärkeää antaa itselleen aikaa ja armoa.

Janni tietää mistä puhuu. Vuonna 2014 hän paloi loppuun urheiltuaan vuosikausia äärirajoilla. Burnoutissa Janni ei enää kyennyt kuin itkemään keskellä koirapuistoa.

Hän on oppinut, että henkisesti raskaana aikana fyysinen kuormitus pitää olla kohtuullista. Niinpä innokas salimimmi nyt lähinnä venyttelee ja joogaa. Arkirutiineistaan Janni on yrittänyt pitää kiinni. Tärkeintä on Harri-koirasta huolehtiminen.

”Maailma heittää eteen juttuja, joihin en voi vaikuttaa. Mutta siihen pystyn vaikuttamaan, miten niihin suhtaudun.”

– Kun en itse halunnut syödä tai mennä ulos, Harri oli pakko ruokkia ja ulkoiluttaa. Pienet asiat auttavat pysymään kiinni elämässä.

– Maailma heittää eteen juttuja, joihin en voi vaikuttaa. Mutta siihen pystyn vaikuttamaan, miten niihin suhtaudun. Vaikka suren, en surkuttele. Yritän muistuttaa itseäni siitä, kuinka paljon rakastan elämää ja että elän sitä vain itseäni varten. Itseni takia minun on mentävä eteenpäin.

Jos Janni olisi lähtenyt Dallasiin, olisi oma ura jäänyt käytännössä tauolle, Yhdysvaltojen työviisumia kun on vaikea saada. Edmontonissa hän oli vetänyt satunnaisia liikuntatunteja ja tehnyt fitnessmallin keikkoja mutta olisi halunnut työskennellä paljon enemmän.

– Olen huomannut, että suurimmat urahaaveeni ovat olleet taka-alalla parisuhteeni takia.

Suomessa hän on kokeillut siipiään näyttelijänä ja aloittanut myös laulutunnit.

– Luojan kiitos, pidin suhteessakin kiinni itsenäisyydestäni, niin että oli helppo palata töihin. Olisi ollut kammottavaa havahtua siihen, etten ole neljään vuoteen tehnyt duunia, eikä kukaan palkkaa minua.

Janni satsaa nyt työkuvioihin. ”Odotan tulevaa innolla. Ensimmäistä kertaa pääsen näkemään, mihin minusta todella on.”
Janni satsaa nyt työkuvioihin. ”Odotan tulevaa innolla. Ensimmäistä kertaa pääsen näkemään, mihin minusta todella on.”

Uuteen suhteeseen Janni ei kuvittele vielä hyppäävänsä.

– Nyt on hyvä näin. En ole lähelläkään deittailua. Sen tiedän, että kun lähden deittailemaan, teen sen tositarkoituksella. Olen sitoutujaluonne, enkä jaksa juosta baareissa turhanpäiväisyyksien perässä.

Aikuisiällä Jannilla on ollut kaksi pidempää suhdetta, joten sinkkuutta hän vasta harjoittelee.

– Minulla on varatun ihmisen identiteetti. Nyt pitää opetella uusi. En edes osaa flirttailla, saati käyttää Tinderiä. Tässä on vielä paljon opittavaa, hän nauraa.

”Ehkä minäkin olisin katkeroitunut, jos en olisi saanut lähteä kokeilemaan rajojani.”

Aiemmin Janni mietti, olisiko suhde voinut kestää, jos hän olisi ollut toisenlainen. Nyt jossittelu on kääntynyt päälaelleen: Mitä olisi tapahtunut, jos suhde olisi kestänyt?

– Välillä vanhemmat miehet tulevat baarissa kertomaan, että heistäkin olisi voinut tulla NHL-pelaajia, jos elämä ei olisi vienyt toiseen suuntaan. Ehkä minäkin olisin katkeroitunut, jos en olisi saanut lähteä kokeilemaan rajojani. Ehkä minusta olisi tullut pubiruusu, joka huutaa baarissa, mitä kaikkea olisi voinut olla, Janni hymyilee.

Janni Hussi

Fitnessmalli ja liikunta-alan yrittäjä syntyi 14.9.1991.

Asuu Helsingin Kampissa koiransa Harrin kanssa.

Ammatiltaan liikuntaneuvoja ja liikunnanohjaaja.

Vuoden 2010 Fitnessmalli. Voitti vuonna 2014 bikini-fitnessin nuorten SM-hopeaa.