Nena Kafka menetti natsi-Saksan joukkotuhoissa lähes koko sukunsa. Kuva: Anna Huovinen

Suomessa elää yhä kaksi natsi-Saksan keskitysleireiltä selvinnyttä ihmistä. Nena Kafka on heistä toinen. Suomeen hän päätyi, kun hänen perheensä ja lähes koko sukunsa oli surmattu.

Elokuun 30. päivä vuonna 1945 Tukholmasta lipui Wellamo-laiva Helsinkiin. Sen mukana saapui tumma, pitkä ja huomattavan laiha tyttö, 17-vuotias ja hädin tuskin 40-kiloinen Nena Szlezynger.

Matkaseurana Nenalla oli hänen enonsa Bernhard Blaugrund, jonka kotiin Etu-Töölöön he olivat matkalla. Siitä oli tulossa Nenan uusi koti, sillä hänen koko puolalainen perheensä oli tapettu keskitysleireillä.

Nyt 89-vuotias Nena, nykyään Kafka, istuu olohuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Asunto on kuin kenen tahansa kypsään isoäiti-ikään ehtineen koti ruskeine plyysisohvaryhmineen ja maisematauluineen.

– Olen tällainen ulospäin suuntautunut, puhelias ja positiivinen. Olen esimerkiksi kaksi oikein hyvää tuttavaani tavannut ratikkapysäkillä, Nena sanoo ja nauraa päälle.

Kuka tahansa isoäiti ei ole kuitenkaan joutunut viettämään nuoruuttaan natsi-Saksan keskitysleireillä ja menettänyt niissä käytännössä koko sukunsa. Nenan ison Blaugrundin suvun kohtalosta toisessa maailmansodassa on juuri ilmestynyt Simo Muirin kirja Ei enää kirjeitä Puolasta.

Kun toinen maailmansota alkoi Saksan hyökkäyksellä Puolaan 77 vuotta sitten, maassa eli 3,5 miljoonaa juutalaista. Pääkaupungissa Varsovassa oli Euroopan suurin juutalaisväestö. Maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 juutalaisia oli Puolassa hengissä noin 300 000. Tuhoamisleireillä tapettiin yli kolme miljoonaa puolanjuutalaista.

Nena selvisi.

Hiljaisuutta lähes 70 vuotta

– Tuntuu se kaikki vieläkin pahalta, muttei enää ihan niin pahalta, Nena sanoo.

Kesti melkein 70 vuotta, ennen kuin Nena pystyi puhumaan kokemuksistaan mitään. Niistä ei kuullut sen enempää aviomies Faivel Kafka kuin Nenan tyttäret Bella ja Rajakaan.

– Mutta sitten olenkin puhunut vaikka kuinka, Nena nauraa.

– Aikaa kai vain kului tarpeeksi.

Nena puhuu kokemuksistaan nyt tunteilematta ja konkreettisesti. Rajutkin adjektiivit saattavat olla liian köykäisiä kuvailemaan 13–17-vuotiaan tytön tuntemuksia, kun ympäriltä vähä vähältä katosivat kaikki läheiset ja päivät toisensa jälkeen täyttyivät pakkotyöstä ja nälästä.

Toisen maailmansodan alkaessa Nena asui pienessä Koziegłowyn maalaiskaupungissa lähellä Saksan rajaa. Kotona oli Nenan lisäksi hänen isänsä ja kaksi vanhempaa veljeä. Kotitalossa oli myös perheen kangaskauppa. Nenan vanhin sisko oli jo naimisissa, ja äiti oli kuollut tuberkuloosiin 1930, kun Nena oli kolmen.


Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi
Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Nena ja hänen serkkunsa Hanka, joka selvisi myös keskitysleireiltä ja tuli Suomeen. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Nenalla oli äidin puolelta kolme tätiä ja viisi enoa. Bernhard-eno oli päätynyt Helsinkiin ensimmäisen maailmansodan aikana, kun hän oli taistellut Venäjän armeijassa, haavoittunut Karpaateilla ja tuotu sotilassairaalaan Suomeen. Siellä hän tapasi helsinkiläisen Veran. Se koitui Bernhardin sukuhaaran onneksi.

Sen sijaan Puolassa ilmapiiri oli levoton kesällä 1939. 12-vuotias Nena teki koulussa sideharsosta ja pumpulista suojamaskeja, koska kaupungissa pelättiin saksalaisten kaasuhyökkäystä. Hitler oli melskannut naapurimaan johdossa jo kuusi vuotta.

– Antisemitismi oli jatkunut Puolassa jo kauan. Kadulla huudeltiin, että älkää ostako juutalaisten liikkeistä, Nena kertoo.

Perhe oli siihen jo tottunut, eikä se nuorta Nenaa kummemmin pelottanut, vaikka ikävältä tuntuikin. Koulussa Nena ei huomannut minkäänlaista itseensä kohdistuvaa syrjintää.

Nena joutuu gettoon

Samaan aikaan saksalaiset rakensivat kuumeisesti gettoja: ahtaita, suljettuja asuinalueita, jonne juutalaiset pakotettiin asumaan. Puolan getot Varsovassa ja Łódźissa olivat suurimpia ja surullisen kuuluisia. Sieltä ihmisiä siirrettiin leireille, mutta jo getoissa monet kuolivat nälkään, surkeissa oloissa leviäviin tauteihin ja kylmyyteen.

Nena sai vielä asua kotikaupungissaan isänsä kanssa. Pian sodan alkamisen jälkeen veljet haettiin kotoa ja vietiin jonnekin, ilmeisesti työleirille. Samoin kävi isosiskon miehelle.

”Aavistelin ehkä jo silloin, etten näe heitä enää.”

Näitä kolmea Nena ei nähnyt enää, vaikkei 12-vuotiaana osannut sellaista vielä ajatella. Sellaista tapahtui, ja tavallaan siihenkin tottui. Pelko oli kuitenkin joka päivä ympärillä.

Isä ei uskaltanut juutalaisen ulkonäkönsä takia juuri liikkua ulkona.

– Minä, pieni tyttö, juoksin kaupungilla hoitamassa kaikki perheen asiat.

Kesäkuussa 1942 saksalaiset sitten saapuivat toden teolla Nenan kotikaupunkiin ja keräsivät kokoon loputkin kaupungin juutalaiset.

Heidät kuljetettiin Zawiercien gettoon. Siellä Nena koki ensimmäisen selektionsa, yhden monista. Selektiossa nuoret ja työkykyiset asetettiin yhteen jonoon oikealle, ja vanhukset, lapset ja äidit pienten lasten kanssa pantiin vasemmalle.

Nena pääsi oikeanpuoleiseen jonoon, mutta hänen isänsä, isosiskonsa ja pieni siskontyttönsä joutuivat vasemmalle. Nena näki heidät viimeisen kerran, sillä vasemmanpuoleisen jonon ihmiset kuljetettiin 60 kilometrin päähän Auschwitziin.

– Aavistelin ehkä jo silloin, etten näe heitä enää.

Auschwitzissa tuhottavaksi määrätyt ihmiset käskettiin riisuutumaan alasti mukamas peseytymistä varten. Heidät ohjattiin ilmatiiviiseen huoneeseen, jonne laskettiin syanidipohjaista zyklon-b-myrkkyä. Auschwitz oli suurin natsi-Saksan tuhoamisleireistä, ja siellä menetti henkensä yli miljoona ihmistä.

Nenan isosisko Chana ja hänen tyttärensä Lucia joutuivat ilmeisesti Auschwitziin. Kuvan taakse isosisko on kirjoittanut vain muutama päivä aiemmin: ”Rakkailleni! Muistoksi.” Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Getosta työleirille

Nena oli nyt 14-vuotias. Hän oli yksin getossa, mutta pääsi asumaan kaukaisen sukulaisperheen luo. Lähisukulaisia oli getoissa Sosnowiecissä ja Łódźissa, ja he kaikki koettivat pitää yhteyttä toisiinsa kirjeillä ja korteilla. Niitä lähetettiin ahkerasti myös Suomeen Bernhard Blaugrundin perheelle, joka auttoi Puolan-sukulaisiaan minkä kykeni.

Jos arki olikin karmeaa, yksittäiset hyvät hetket ovat jääneet Nenan muistiin sitäkin kirkkaampana. Sellainen oli Bernhardin lähettämä ihana, sininen talvitakki, jossa oli turkiskaulus.

– Kun menin sodan jälkeen töihin heidän kangaskauppaansa, tunnistin siellä saman, sinisen takkikankaan, Nena sanoo.

Ikävä kyllä meidän ei onnistunut auttaa sisarentytärtänne. Kaikki ponnisteluni olivat turhia.”

Alkutalvesta 1942 Helsinkiin saapui kuitenkin huonoja uutisia. Sukulaisperheen lähettämässä kortissa kerrottiin, ettei Nenalle kannata enää lähettää paketteja, sillä hänet on siirretty getosta työleirille Neusalz an der Oderiin.

Herra B. Blaugrundille, Keskuskatu 1, Helsinki

Viitaten 8.12. päivättyyn postikorttiinne suvaitsen ilmoittaa teille, että teidän sisarentyttärenne Nena on tällä hetkellä naistenleirillä Neusalzissa Sleesiassa. Ilmoitettua pakettia, jossa on vanhoja vaatteita, en ole tähän mennessä vastaanottanut. Aion kuitenkin lähettää vaatteet joko sisarentyttärellenne leirille tai toimittaa ne rouva Ungerin säilytykseen Sosnowitziin heti, kun se saapuu tänne. Voitte olla huoletta, teen kaikkeni, jotta sisarentyttärenne saa ne haltuunsa. Ikävä kyllä meidän ei onnistunut auttaa sisarentytärtänne. Kaikki ponnisteluni olivat turhia. Tervehdin teitä ja perhettänne mitä sydämellisimmin,

I. Isrol Grandapel

Warthenau, 14. joulukuuta 1942

Juutalaisia vietiin varsovalaisesta getosta kuolemaan. Kuva: Lehtikuva

Salainen apuri

Tulevaisuus oli niin outoa ja arvaamatonta, ettei sitä kannattanut paljon ajatella. Työleirillä Nenan päivä alkoi appellilla, nimenhuudolla. Sieltä vangit kuljetettiin kaupungin keskustaan lankatehtaaseen. Nenan tehtävänä oli käyttää konetta, joka valmisti haavanompelulankaa.

Kone oli suuri ja vaarallinen. Se ei saanut pysähtyä, ja lanka piti katkaista koneen pyöriessä. Kerran kone kiepautti Nenan tukkaa sisuksiinsa.

– Huusin tosi kovaa, ja kone pysäytettiin.

Työpäivät olivat pitkiä ja ruoka surkeaa.

– Se oli vetistä lientä, jossa oli sattumia, niin kuin suomeksi sanotaan, Nena muistelee.

Sattumat eivät tosin olleet lihaa, vaan yleensä lantunpalasia. Nykypäivän pizzalautasten äärellä on vaikea ymmärtää, miten niin heikolla ravinnolla tuli vuosikausia toimeen.

Yksikään enon lähettämistä korteista ei päätynyt perille Nenalle.

– Olin lapsena ollut huono syömään, joten ehkä se osaltaan auttoi, etten tuntenut niin kovaa nälkää kuin jotkut muut, Nena arvelee.

Bernhard sai Suomeen tiedon Nenan olinpaikasta, mutta yksikään hänen lähettämistään korteista ei päätynyt perille Nenalle. Juutalaiset naiset eivät saaneet vastaanottaa leirille mitään paketteja.

Onnekseen Nena tutustui tehtaassa ranskalaiseen sotavankiin, jolle pakettien vastaanottaminen oli sallittua. Joskus hän sujautti Nenalle palan suklaata tai pari tupakkaa, jotka pystyi vaihtamaan leipään. Ranskalaisella oli piilossa radio, jonka välittämiä uutisia hän kirjoitti paperinpalalle ja piilotti Nenan lankakoneeseen.

Kun Nena oli ollut työleirillä vuoden verran, ranskalainen sotavanki katosi.

Nena Kafka oli ensimmäinen Suomeen saapunut, keskitysleiriltä selvinnyt sotapakolainen. Heille ei ollut olemassa minkäänlaista hoitoa. ”Taisin saada yhden rauhoittavan tabletin”, Nena muistelee. Kuva: Anna Huovinen

Puola vaikenee

– Ei me nuoret sitä niin ajateltu, että elämä tähän loppuu. Ajateltiin kai, että tämä on vain työtä, ja kunhan sitä on tarpeeksi tehty, päästään elävänä pois, Nena sanoo nyt.

Sodan tässä vaiheessa Bernhard Helsingissä ei kuullut enää puolalaisista sukulaisistaan mitään. Bernhardin perheelle oli jo selvää, mitä sukulaisille tehtiin. Heistä oli jatkuva huoli, mutta heidän auttamisekseen oli hyvin vähän tehtävissä.

Vuonna 1944 Nenankin oli ruvettava ajattelemaan, ettei tulevaisuus ainakaan kovin valoisa ole. Leirin vangit olivat yhä sairaampia ja huonompikuntoisia, mutta vaivoista ei kannattanut valittaa, sillä sairaalaan joutuneista vangeista ei yksikään palannut.

”Dresdenin lähellä sain palan leipää, se oli kuin kultaa.”

Nena oli jo alkanut arvella, mikä tällaisen toiminnan päämäärä oli, vaikka vangit pidettiin pimennossa kaikenlaisesta tiedonvälityksestä, jopa päivämääristä. Hän aavisti, ettei kadonneita perheen­jäseniä enää ole olemassa sen enempää kuin vanhaa kotiakaan.

Tammikuussa 1945 Nenan leirin noin tuhat vankia käskettiin pois leiristä. Vankeja lähdettiin kuljettamaan kohti länttä kävellen, menetelmällä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kuolemanmarssina. Keskellä talvea huonosti pukeutuneet vangit yöpyivät ladoissa ja paikoissa, joita eteen sattui tulemaan. Jos olisi ollut voimia, olisi voinut yrittää paeta, mutta mihin?

Nenalla oli vielä Bernhardin lähettämä talvitakki, mutta yhtenä päivänä yksi vangeista lainasi takkia kerjätäkseen lähitalosta ruokaa ja katosi se päällään.

Viimeinenkin mieltä kohentanut asia katosi Nenan elämästä.

– Koko sinä aikana ei peseydytty kertaakaan. Ruuan kanssa oli sama juttu. Silloin minullakin oli nälkä. Ruokaa saatiin kerjäämällä maataloista, ja sitä säästeltiin. Dresdenin lähellä sain palan leipää, se oli kuin kultaa.

Kun vangit olivat marssineet seitsemän viikkoa ja useita satoja kilometrejä, he saapuivat Flossenbürgin keskitysleirille. Tuhannesta vangista oli jäljellä kaksisataa, muut olivat kuolleet.

Nena ja tuhat muuta juutalaista marssitettiin Flossenbürgin keskitysleirille. Kuva: Lehtikuva

Vangit merkittiin suurilla otsaan piirretyillä numeroilla. Ryhmä tungettiin ikkunattomaan junan karjavaunuun, jossa oli niin ahdasta, ettei siellä mahtunut istumaan. Yhdessä nurkassa vessan virkaa toimitti yksi ämpäri. Sen enempää ruokaa kuin juomistakaan ei tarjoiltu.

”Siellä Bergen-Belsenin leirissä ei eletty enää ihmisinä.”

Junamatka kesti kolme päivää, ja se päättyi Hannoverin lähellä sijaitsevalle Bergen-Belsenin leirille. Siellä kuoli muun muassa 15-vuotias Anne Frank, jonka päiväkirjat koko maailma tuntee.

– Junamatka oli aivan kamala, ja Bergen-Belsen oli leireistä pahin. Meidät laitettiin tyhjennettyyn ruumishuoneeseen, josta sadat ruumiit oli kasattu heti seinän toiselle puolelle telttaan.

Oli niin ahdasta, että yöt vietettiin istuallaan. Joka yö vieressä oli joku kuollut.

– Siellä ei eletty enää ihmisinä, Nena sanoo tunteilematta ja suoraan.

Ajatukset ja tunteet olivat jo kadonneet.

Työtä ei tehty, mutta aamu avattiin nimenhuudolla. Erittäin huonokuntoisia ihmisiä saatettiin seisottaa parikin tuntia. Yleinen nöyryytyskeino oli laittaa vanki polvilleen ja pitämään tiiltä päänsä päällä. Kaikilla oli lavantauti, myös Nenalla.

– Silloin tunsin, että tilanne on huono.

Vapaus ja kaksi jäätelöä

Huhtikuun puolivälissä 1945 vangit olivat jälleen aamulla nimenhuudossa kentällä. He seisoivat pitkään, kunnes tajusivat, että kaikki vartijat ovat kadonneet.

Leiri oli vapaa, mutta vangit olivat niin huonokuntoisia, että vapautuksen riemujuhla oli vain irvokas. Leiriin saapui brittisotilaita, jotka jakoivat vangeille ruokapakkauksiaan, säilykelihaa ja -maitoa. Moni pitkään ilman ruokaa ollut vanki ahmi lihaa, jota heikko elimistö ei kestänyt, ja odotetusta ateriasta seurasi kuolema.

Lavantautinen Nena pystyi vain juomaan vähän säilykemaitoa.

Bergen-Belsenin keskitysleiri huhti kuussa 1945, kun britit vapauttivat leirin. Kuva: Lehtikuva

Bergen-Belsenistä Nena kuljetettiin Punaisen Ristin sairaalaan. Siellä Nena pyysi päästä Ruotsiin, jonne pakolaisia kuljetettiin. Ruotsi olisi lähellä Suomea, jossa olisi Bernhard-eno, jonka osoitteenkin Nena muisti ulkoa: Keskuskatu 1.

Katse oli jo pois sieltä, missä koti oli ennen sotaa ollut. Sen muisto oli pilalla.

– Tiesin sisimmässäni, ettei kotona Puolassa olisi ketään.

Bernhardin vaimo Vera matkusti Ruotsiin ja yritti selvittää nimilistoista, olisiko heidän sukulaisiaan elossa. Vera ei nähnyt tuttuja nimiä, mutta Nena onnistui kirjoittamaan heille kirjeen Ramlösan pakolaiskeskuksesta.

Kun Nena (vas.) sai enonsa Bernhardin (toinen oik.) ensimmäistä kertaa puhelimeen sodan jälkeen, kumpikaan ei saanut sanotuksi sanaakaan, he vain itkivät. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Elokuussa Bernhard tuli hakemaan Nenaa Suomeen. Odotellessaan Tukholmassa Nenalle viisumia he menivät syömään hienoon Bernsiin. Nena sai elämänsä ehkä ikimuistoisimman jälkiruuan.

– Sain tilata jälkiruokaa ja tilasin jäätelöannoksen. Se oli niin hyvää, että uskaltauduin kysymään, saisinko toisenkin. Sain luvan, ja olisin voinut syödä vielä kolmannenkin.

Elämän alkuun Helsingissä

Helsingissä Nena vietiin lääkäriin, ja Bernhardin ja Veran perhe alkoi syöttää häntä.

– Olin 17-vuotias, mutta painoin kuin lapsi.

Nena oli silti innoissaan ja toiveikas. Hänen nuoruusvuotensa saattoivat vihdoinkin alkaa.

Pian selvisi, että Nenan eno Perec sekä yksi serkuista Hanka olivat selvinneet elossa. Berhard haki Hankan Suomeen tammikuussa 1946, ja kuukautta myöhemmin perässä seurasi Perec. Vuotta nuoremmasta Hankasta tuli Nenalle kuin sisko.

Blaugrundit vieraineen Espoossa rapujuhlissa 1947. Mukana ovat myös Nena sekä kaksi muuta sodasta selvinnyttä sukulaista, Nenan eno Perec ja serkku Hanka. Kuva: Blaugrundin suvun kotialbumi

Heti sodan jälkeen tärkeintä oli päästä kiinni normaaliin elämään, eikä 1940-luvulla tunnettu kriisiterapioita. Jokainen selvisi karmeuksista tavallaan. Nena siirsi ajatukset muualle ja päätti keskittyä nykyhetkeen. Eikä Suomessa kovin monta keskitysleirejä kokenutta vertaistukihenkilöä olisi ollutkaan, kaiken kaikkiaan heitä on ollut kuusi.

Nena ryhtyi opiskelemaan ruotsia, harrasti kuoroa, kirjoitteli kirjeitä Ruotsissa tapaamilleen uusille ystäville ja kävi Helsingissä asuvien puolalaisten järjestämissä juhlissa. Hän myös meni töihin Vera-tädin kangasliikkeeseen Esplanadille. Sellaista tavallista elämää hänen Helsingin-serkkunsa olivat saaneet elää niiden vuosien ajan, kun Nena oli natsien vankina.

Muutaman vuoden kuluttua Nena tapasi Faivel Kafkan, hyvien perhetuttujen pojan.

– Hän ihastui minuun kovasti eikä päästänyt irti, Nena nauraa.

Nena sai oman perheen, miehen ja kaksi tytärtä, sekä kaksikymmenvuotisen työuran Stockmannin kangasosastolla.

Nena pääsi leiriltä pois 71 vuotta sitten, mutta sellaiset tapahtumat eivät unohdu, tuskin edes haalistuvat muistissa. Kun televisiosta tuli holokaustia käsittelevä ohjelma, Nena meni toiseen huoneeseen.

Puolassa hän on vieraillut montakin kertaa, mutta takaisin sinne asumaan hän ei ole haikaillut koskaan. Kerran hän on vieraillut kotikaupungissaan Koziegłowyssä, mutta ei halunnut mennä sinne uudestaan.

– Siellä ei ole mitään, Nena toistaa.

Simo Muirin kirjassa Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016) kerrotaan Blaugrundin suvun koko tarina.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Jari Sarasvuo kertoi viime vuoden lopulla, että on vaarassa menettää puhekykynsä. Nyt hän kertoo Stronghold-sivuillaan, että leikkauksiin valmistava hoito on aloitettu. – Nyt on kielen kannat ruvella. Nieleminen hankalaa. Syöminen sietämätöntä. Suuhygienia kyseenalaista.

Yrittäjä Jari Sarasvuo, 51, kertoi viime vuoden lopulla Me Naisille, että joutuu turvautumaan leikkaushoitoon. Hän ei halunnut kertoa syytä leikkauksiinsa, mutta sanoi, että on vaarassa menettää puhekykynsä – ja, että toipuminen vie ainakin puolitoista vuotta. Leikkausten takia Sarasvuo joutui lopettamaan myös suositun radiomonologinsa Yle Puheella. Nyt Sarasvuon hoidot on aloitettu, mutta ne eivät ole menneet täysin suunnitellusti. Hän kertoo asiasta Stronghold-yhteisönsä nettisivuilla ja tänään tiistaina lähettämässään uutiskirjeessä.

”SM-bondage-häkkyrä laukesi suussani kuusi tuntia asennuksen jälkeen.”

– Viime viikolla tapahtui sekä ammatillinen että henkilökohtainen käänne. Torstaina turpa sullottiin täyteen rautaa. Suuta valmistellaan ensi vuoden leuan halkaisua varten, Sarasvuo aloittaa.

– Jotenkin karmaani liittyy se, että nämä eivät koskaan onnistu kerralla. Tietenkin SM-bondage-häkkyrä laukesi suussani kuusi tuntia asennuksen jälkeen. Nyt oli kita täynnä piikkejä, hän jatkaa.

”Nielussani on pikku-Napoli, mafian pyörittämä yhdyskuntajätepalvelu.”

Leikkaukset välttämättömiä

Sarasvuo kertoi aikaisemmin, että leikkaukset ovat välttämättömiä ja ne tehdään tänä ja ensi vuonna. Hän arveli tuolloin Ilta-Sanomissa, että hänen on pakko pitää jossain vaiheessa sairauslomaa, vaikkei yrittäjänä tunnekaan kyseistä sanaa. Hän kuvailee tämänhetkistä vointiaan näin:

– Nyt on kielen kannat ruvella. Nieleminen hankalaa. Syöminen sietämätöntä. Suuhygienia kyseenalaista. Oikeasti, nielussani on pikku-Napoli, mafian pyörittämä yhdyskuntajätepalvelu. Puhe epäselvää ja vaivaannuttavaa.

”Ainoa vaihtoehto on kohdata haasteensa, tanssia pelkojensa kanssa ja lopulta panna niitä.”

Viime vuoden lopulla Sarasvuo sanoi, että leikkauksiin liittyy isoja riskejä. Vaikka kaikki ei ole sujunut kivuttomasti, Sarasvuo kertoo ”näkevänsä tilanteessa mahdollisuuksia”.

– Minä uskon, että tätä ”puhe puuroa, syöminen sattuu ja kieli ruvella” -kokemusta voi käyttää johonkin sellaiseen, jota olen jo jonkin aikaa kaivannut. Elämänkokemukseni on todistanut yhä uudestaan, että kaltaiseni ihminen tarvitsee parantavaa pakkoa. Ainoa vaihtoehto on kohdata haasteensa, tanssia pelkojensa kanssa ja lopulta panna niitä.

Joulukuussa Sarasvuo kertoi Me Naisille, että toivoo voivansa palata vielä radiotyöhönsä, mutta asia ei ole hänestä kiinni.

Aamulypsy saa uuden aamuvirkun radioäänen.

Näyttelijä Antti Luusuaniemi aloittaa radiojuontajana Aamulypsy-ohjelmassa huhtikuun alussa, kertoo Radio Suomipop.

Luusuaniemen lisäksi Aamulypsyssä jatkavat tutut radioäänet Jaajo Linnonmaa, Anni Hautala ja Juha Perälä.

– Olen superinnoissani, että olen saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä kokeilemaan radion tekemistä, ja nimenomaan juuri Aamulypsyn jengin kanssa, Luusuaniemi kertoo Radio Suomipopin tiedotteessa.

Vielä ei ole päätetty, kuinka pitkään Luusuaniemi työskentelee Aamulypsyssä. Suomipopin ohjelmapäällikkö Paula Niska-Vuorinen kertoo Me Naisille, että Aamylypsy jää kesätauolle juhannukselta.

– Ainakin tämän kevään ajan Luusuaniemi on satunnaisesti mukana Aamulypsyssä. Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta tarkoitus olisi, että hän vierailisi pari kertaa viikossa.

Antti Luusuaniemi on näytellyt Syke-sarjan lisäksi monissa elokuvissa, teatteriesityksissä ja tv-ohjelmissa, kuten Kuudes kerta -leffassa ja Kansallisteatterin Macbethissä. Luusuaniemen ensimmäinen kerta Aamulypsyn vahvistuksessa on maanantaina 3. huhtikuuta.

Me Naiset ja Radio Suomipop kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

 

Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa Vegetaristi-romaanissaan väkivallasta ja seksistä sekä kysyy, miten hulluus määritellään. 

Eteläkorealaisen Han Kangin raju Vegetaristi-romaani teki hänestä supertähden maailmalla. Kun romaani julkaistiin Etelä-Koreassa vuonna 2007, hän ei voinut kuvitella millaiseen pyöritykseen joutuisi – kymmenen vuotta myöhemmin. Vegetaristi voitti viime vuonna arvostetun Man Booker -kirjallisuuspalkinnon, italialaissuosikki Elena Ferranten ja turkkilaisnobelisti Orhan Pamukin nenän edestä.

Nyt 46-vuotias Han Kang on tunnetuin eteläkorealainen kirjailija maailmalla.

– On outoa puhua kirjasta, joka olen kirjoittanut niin kauan sitten, mutta hyvällä tavalla outoa. En odottanut, että se heräisi uudestaan henkiin, Kang kertoo Me Naisten haastattelussa Tukholmassa.

Kotimaassaan Han Kang on moneen kertaan palkittu kirjailija. Hän debytoi vuonna 1993 runoteoksella ja on sittemmin julkaissut kuusi romaania. Vasta Vegetaristin maailmanlaajuisen menestyksen myötä hänestä on tullut myös kotimaassaan julkisuuden henkilö.

”Olen aina ollut pidättyväinen, vetäytyvä ja hiljainen.”

– On vähän pelottavaa, kun ihmiset tunnistavat minut ja tulevat yhtäkkiä puhumaan kanssani.

Han Kang pahoittelee hyvin hiljaista ääntään.

– Eteläkorealaiset ovat todella äänekkäitä ja erittäin temperamenttisia ihmisiä. Minä olen aina ollut pidättyväinen, vetäytyvä ja hiljainen.

Lapsuus kirjojen keskellä

Hänen romaaninsa Vegetaristi sen sijaan on pitelemätön. Sen päähenkilö, keski-ikäinen Yeong-Hye on mukautuvainen kotirouva tai miehensä sanoin: kaikin tavoin vähäpätöinen. Mutta kaikki muuttuu, kun väkivaltaisten unien riivaama Yeong-Hye päättää yhtäkkiä kieltäytyä lihansyömisestä. Sinänsä pieneltä vaikuttava päätös johtaa lopulta koko perheen luhistumiseen. Romaani on hurja keitos yhteiskunnallista kritiikkiä, buddhalaisia ajatuksia mutta myös seksiä ja väkivaltaa.

Romaani on hurja keitos yhteiskunnallista kritiikkiä, buddhalaisia ajatuksia, seksiä ja väkivaltaa.

Länsimaissa Vegetaristia on luettu korealaisen yhteiskunnan kritiikkinä, ja kirjailijaa on tentattu Etelä-Korean väkivaltaisuudesta ja konventionaalisuudesta. Kang on saanut huomata olevansa sanansaattaja koko kulttuurilleen, josta Euroopassa ja Yhdysvalloissa tunnetaan lähinnä K-pop ja kauneusleikkaukset.

– Haluan painottaa, ettei kirjani kuvaa nyky-Koreaa yhteiskuntana. Ei ole luonnollista, että perheet ovat noin väkivaltaisia. Se on hyvin liioiteltua.

Han Kangin oma lapsuudenperhe oli köyhä mutta taiteellinen. Kangin isä Han Seung-won on kirjailija, samoin Kangin veli, ja hänen tätinsä on kuvataiteilija. Perhe muutti isän opettajatyön takia usein, ja Kang kävi peruskoulunsa viidessä eri koulussa. Pysyvyyttä edustivat kirjat, joita isä hankki kotiin hyllymetreittäin.

– Kasvoin kirjaimellisesti kirjojen ympäröimänä. Korealaiset ovat hyvin uteliaita eri kulttuureista ja kääntävät paljon kirjallisuutta, joten luin kaikkea mahdollista.

Kirjat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Kang muistaa myös niiden aiheuttamat, varhaiset epäoikeudenmukaisuuden kokemukset.

– Muistan, kuinka joku kirja näytti ulkoapäin rauhalliselta ja harmoniselta, mutta ei ollutkaan ollenkaan sellainen. Monesti minua satutti huomata, kuinka monessa kirjassa naisesta tehtiin objekti. Tajusin sen vaistonvaraisesti, vaikka olin nuori, alle 10-vuotias.

Kirjoittaminen sen sijaan vaikutti hänestä liian kovalta työltä; isä oli aina väsynyt ja kalpea ja sulkeutui pitkiksi ajoiksi työhuoneeseensa.

– Lapsena ajattelin, etten koskaan ryhdy kirjailijaksi, jotta löydän itse rauhan. Teini-iässä, kun aloin pohtia elämän tarkoitusta, päätin, että ehkä voisin kysyä näitä kysymyksiä kirjoittamalla.

Kirjallisuuden rohkeat naiset

Han Kang syntyi diktatuuriin, mutta hänen alkaessaan 1990-luvulla opiskella Korean kirjallisuutta Yonsein yliopistossa Soulissa, Etelä-Koreasta oli tullut jo demokratia.

– Meitä edeltävän sukupolven piti keskittyä yhteiskunnallisiin aiheisiin ja demokratisoitumiseen, mutta minun sukupolveni oli vapaa etsimään muita kiinnostavia aiheita.

Yhteiskunta oli alkanut muuttua muutenkin. Vielä 1970- ja 80-luvulla miehet kävivät töissä ja naiset hoitivat kodin, mutta 1990-luvulla, Aasian talouskriisin myötä, naiset astuivat työelämään. Samaan aikaan alkoi kirjallisuudessa tapahtua.

– 1990-luvulla Etelä-Koreassa oli feminismin buumi, ja silloin naiset alkoivat kirjoittaa. Naisten kirjoittamien kirjojen määrä jopa ylitti jossain vaiheessa miesten kirjoittamien kirjojen määrän.

– Naiseus ei ole koskaan rajoittanut minua kirjailijana enkä ole kokenut minkäänlaista syrjintää. Meillä on ollut hyvin omaäänisiä naiskirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet rohkeasti erilaisista aiheista. Olen ollut siitä hyvin onnellinen.

Kang sanoo yllättyvänsä aina tajutessaan, ettei asia muualla maailmassa ole lainkaan samalla tavalla.

”Ihmiset eivät Koreassa välitä, onko kirja miehen vai naisen kirjoittama.”

– Ihmiset eivät Koreassa välitä, onko kirja miehen vai naisen kirjoittama. Se on kiinnostavaa, sillä korealainen yhteiskunta on konservatiivinen, mutta kirjallisuus on yhteiskunnan kanssa hyvin vastakohtainen. Muussa taiteessa sama ei pidä paikkaansa: esimerkiksi elokuva-ala on hyvin konservatiivinen ja miesten dominoima.

Kysymyksiä kärsimyksestä

Vegetaristi on kuvaus yhden ihmisen yrityksestä olla viaton.

– Halusin kysyä, onko ihmisellä mahdollisuutta kieltäytyä väkivallasta tai torjua väkivaltaisuutta. Ehkä se on mahdotonta, sillä väkivalta on kaikkialla läsnä, kenties jokaisessa ihmisen teossa, Kang sanoo.

”Väkivalta on kaikkialla läsnä, kenties jokaisessa ihmisen teossa.”

Päähenkilö Yeong-Hye kieltäytyy lopulta kokonaan ruuasta. Hän haluaa muuttua kasviksi ja sanoutua kokonaan irti ihmiselämästä. Moni pitää kirjaa myös patriarkaattisen Etelä-Korean kritiikkinä. Yeong-Hyen isä hallitsee perhettä raivokohtauksilla, ja avioliittokin tarkoittaa alistuvan palvelijan roolia. Yeong-Hyen sisko In-Hye alkaa lopussa kadehtia siskoaan, joka uskaltaa murtautua vapaaksi roolistaan.

– Toki halusin tuoda kirjaan myös äänettömästi kirkuvien naisten äänen.

– Mutta kirja ei ole vain syytös patriarkaattia kohtaan. Se pohtii, miten hulluus ja normaalius määritellään, ja miten normit tukahduttavat meitä. Mutta ennen kaikkea kirja kysyy, voivatko ihmiset ymmärtää toisiaan ja kärsiä toistensa kanssa, Kang sanoo.

Kirjan perimmäiset ajatukset tuntuvatkin kovin buddhalaisilta: jos yksi kärsii, kaikki kärsivät.

– Minä kasvoin buddhalaiseksi, mutta en ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen. Uppouduin siihen parikymppisestä kolmikymppiseksi asti ja olin silloin myös kasvissyöjä. Luin paljon buddhalaista filosofiaa ja hyväksyn ne ajatukset yhä. Se varmasti vaikutti paljon Vegetaristiin.

Han Kangin uusi kirja Human Acts on käännetty jo useissa maissa, ja se on herättänyt Vegetaristiakin enemmän huomiota. Uutuus on raaka kuvaus etelässä sijaitsevan Gwangjun 1980-luvun opiskelijaprotesteista, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Kang asui 9-vuotiaaana Gwangjussa mutta oppi verilöylystä vasta teini-ikäisenä.

– Human Actsin kirjoittaminen oli hyvin vaikeaa. Sen kirjoittaminen muutti minua ja vaikuttaa minuun yhä. Näen siitä vieläkin painajaisia.

Siitä huolimatta Kang aikoo esittää kysymyksiä ihmisten kärsimyksestä ja toisilleen aiheuttamasta kivusta.

– Se on jotain, jonka haluan ratkaista, vaikka on ehkä mahdotonta ratkaista ihmisen olemassaolon tuskaa.

Han Kang elää rauhallista elämää lähellä Soulia teini-ikäisen poikansa kanssa. Päivät kuluvat ”piilossa kotona”, kirjoittaessa ja kävelyillä. Haastattelun jälkeen Kang on lähdössä puhumaan Tukholman Junibackeniin rakastamistaan Astrid Lindgrenin kirjoista.

– Sitten on aika matkustaa viikoksi Norjaaan, Kang huokaisee.

Kirjallisuuden uusi supertähti haluaisi jo takaisin piiloon.

 

”Meidän perheeseen tulee lisäystä,” Kalle Lindroth iloitsee Instagramissa

Hiljattain uudestaan alkaneen Bumtsibumin juontaja Kalle Lindrothilla on iloisia uutisia: hänen perheeseensä on tulossa uusi jäsen. 

Lindroth kertoi uutiset maanantai-iltana Instagram-tilillään: ”Elämäni kevät saa jatkoa ensi kesänä, kun meidän perheeseen tulee lisäystä.”

Kalle Lindroth välitti uutiset Instagram-kuvassa.

Vaikka Lindroth tunnetaan tällä hetkellä parhaiten Bumtisbumin juontajana, hänellä on taustallaan pitkä ura musiikin ja television parissa. Lindroth muistetaan muun muassa Smak-yhtyeestä ja nuortenohjelma Summerista, ja hän on tehnyt kappaleita useille suomalaisille laulajatähdille. 

Lindroth ja hänen Hanna-vaimonsa menivät naimisiin viime kesänä. 

 

Kesä ja häät #haka16

Henkilön Asko Kallonen (@askokallonen) jakama julkaisu

Musiikkialan monitoimimies Asko Kallonen julkaisi Instagram-tilillään kuvan Kalle Lindrothin ja tämän vaimon häistä.