Avanteen ansiosta Santra voi matkustella ja harrastaa liikuntaa koiriensa kanssa. ”Lemmikit ovat olleet liikuttajiani ja terapeuttejani.” Kuva: Milka Alanen

Krooninen suolistosairaus sai Santra Lacyn tekemään päätöksen, jota moni pelkää: ottamaan pysyvän avanteen. Sen ansiosta hän pystyi ponnistamaan takaisin elämään avioeron, työttömyyden ja masennuksen jälkeen.

Sairaalan heräämössä käsi hakeutui heti vatsalle. Ennen leikkausta lääkäri oli vakuuttanut, ettei avannetta tarvita.

Mutta siinä se oli.

– Ei minusta tuntunut oikein miltään, Santra Lacy, 35, muistelee kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Takana oli jälleen yksi leikkaus vaikean suolistosairauden, Crohnin taudin vuoksi. Santran ohutsuolta oli pätkitty jo neljä kertaa aiemmin. Tällä kertaa suoli oli niin tulehtunut, että lääkäri päätti tehdä väliaikaisen avanteen sen rauhoittamiseksi. Sen kautta uloste pääsisi poistumaan suolesta vatsan päälle kiinnitettävään pussiin. Tarkoitus oli, että suolet yhdistetään myöhemmin ja elämä jatkuisi ennallaan.

”Kun avanne on tässä, se on tuonut minulle elämäni takaisin.”

Se ei jatkunut. Ärhäkkä tauti iski voimalla melkein heti leikkauksen jälkeen, ja Santralle piti tehdä uusi avanne vuoden sinnittelyn jälkeen, taas ”vähäksi aikaa”. Elämä helpottui niin, että kahden vuoden väliaikaiselon jälkeen Santra pyysi asiaa, jota moni pelkää: pysyvää avannetta.

– Turha valehdella: eihän tämä ole tila, jota kukaan haluaa, mutta ei tämä ole hirveääkään. Kun avanne nyt on tässä, se on tuonut minulle elämäni takaisin.

Aiemmin kaikki oli kurjempaa.

Puoli elämää sairaana

Avanteen saadessaan Santra oli sairastanut jo 12-vuotiaasta saakka eli puolet elämästään. Viidesluokkalaisena, diagnoosin saadessaan, hän ei vielä sisäistänyt, että Chronin tauti kestää loppuelämän.

Välillä tauti elää hiljaiseloa eli on remissiossa, välillä iskee akuuttivaihe. Silloin sattuu, ja elämä kiertyy sairauden ympärille.

Santran tauti oli akuutti 18 vuotta. Se tarkoitti kovia vatsakipuja, sillä suoli kuroutui tulehduksesta johtuvasta arpikudoksesta umpeen. Tukos saattoi tulla milloin vain, ja sitten mentiin täysillä sairaalaan, ettei suoli puhkea.

”Tuntuu, että suolistosairauksia vähätellään, kun ei tajuta, mitä ne tekevät elämälle käytännössä.”

Suuren rakkauden, popcornien, takia Santra kiiti sairaalaan kolmesti. Koska suoli oli sairas ja lyhentynyt jokaisessa leikkauksessa, ruuan ravintoaineet eivät imeytyneet kunnolla. Siksi olo oli jatkuvasti voimaton.

– Sitä oli joskus muiden vaikea ymmärtää. Tuntuu, että suolistosairauksia vähätellään, kun ei tajuta, mitä ne tekevät elämälle käytännössä.

Santran normiarkea olivat myös oksentelu ja kuumeilu, joka johtui jatkuvasta tulehduksesta kehossa. Kun sairaus alkoi pahentua, Santra ei ollut päästä ulos, sillä vessahätä iski kerta toisensa jälkeen.

– Elämäni alkoi siirtyä neljän seinän sisälle, sillä en yksinkertaisesti jaksanut tai halunnut lähteä enää minnekään.

Samaan sumaan osuivat elämän suurimmat koetinkivet: avioero, muutto toiseen kaupunkiin, opiskelujen lopettaminen ja masennus. Kaikki ne johtuivat suoraan tai osittain sairaudesta. LVI-insinööriopinnot Santra joutui lopettamaan, koska oli voimaton ja aina sairaalassa. Avioero tuli, kun puolisot alkoivat erkaantua. Santra päätti, ettei halua olla riippakivi, lähti liitosta ja palasi Oulusta kotikaupunkiinsa Espooseen.

– Emme voineet mieheni kanssa tehdä paljonkaan asioita, ja minusta tuntui, että se oli minun vikani. Se oli aika lannistavaa, mutta ehkä itsekin vaadin mieheltäni liikaa huomiota sairaudelleni.

Myös uusi sosiaalinen asema oli kova paikka. Santra joutui määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle 25-vuotiaana. Samoihin aikoihin hän teki vaikean päätöksen pysyvästä avanteesta.

”Tunsin itseni pohjasakaksi.”

Mieleen hiipi masennus. Vaikeita vuosia oli kolme.

– Tunsin itseni pohjasakaksi, sillä en voinut tehdä muuta kuin olla yhteiskunnan elätettävänä ja syödä kalliita lääkkeitä. Oloni oli arvoton, Santra kertoo.

– Olin katkera siitä, mitä sairaus oli minulta vienyt. Joskus olin niin sairas, että toivoin salaa kuolevani leikkauspöydälle. Jossain vaiheessa taas olin katkera siitä, ettei sairauteni ole syöpä, sillä siitä voi myös parantua. Tämä ei parane koskaan.

Nousu pohjalta

”Olen arvokas ja elän täyttä elämää.”

Ne psykologin sanat Santra lukee edelleen kännykästään päivittäin.

Käänne parempaan alkoi oikeastaan heti romahduksen jälkeen. Kun pysyvä avanneleikkaus oli takana ja mieli käynyt pohjalla, Santra päätti, ettei näin voisi jatkua.

Hän hankki koiran, vaikka päätöstä pidettiin hulluna. Eihän hän jaksaisi ulkoiluttaa sitä, kun ei ollut jaksanut aiemminkaan, eihän?

– Koira oli minulle syy lähteä ulos, ja se auttoi päätäkin. Wilhosta tuli terapeuttini, jolle purin kaiken.

Jaksamista auttoivat avanne, jonka ansiosta Santran ei tarvinnut ravata vessassa, sekä se, että sairaus meni remissioon. Nyt se on pysynyt aisoissa viisi vuotta.

”Hän sanoi, että joillakin on raskausarpia, sinulla tuollainen, mitä sitten.”

Päätös oman elämän muuttamisesta johti myös treffi-ilmoitukseen Suomi24:n palstalla. Santralle vastasi kiva mies, jonka kanssa hän alkoi tapailla. Avanteesta kertominen oli Santralle kova paikka – ja miehen reaktio valtava helpotus.

– Hän sanoi, että joillakin on raskausarpia, sinulla on tuollainen, mitä sitten. Oli mahtavaa huomata, että avanne ei estä minua tutustumasta ihmisiin lähemmin.

Voimien palautuminen johti siihenkin, että Santra uskalsi etsiä töitä. Täyttä päivää hän ei jaksa vieläkään, mutta sopiva työ löytyi toimistosta. Siellä Santra työskentelee neljä tuntia joka arkipäivä. Työpaikalla hän on kertonut sairaudestaan avoimesti.

– On jatkuvaa tasapainoilua, mikä minulle tekee hyvää ja mikä ei. Toisaalta työ rasittaa, ja pelkään, että se saattaa laukaista sairauden akuuttivaiheen. Toisaalta tekee hyvää päästä ihmisten pariin. Töissä tunnen myös olevani tärkeä.

Elämä avanteen kanssa

Arki avanteen kanssa on käytännössä tätä: ruuan jälkeen on odoteltava, että se, minkä on suuhunsa laittanut, siirtyy vyötärölle – kirjaimellisesti.

– Voin syödä melkein kaikkea pienissä määrin, vain kovia kuituja, kuten porkkanaraastetta, pähkinöitä ja sieniä kannattaa syödä vähän. Sieniä inhoan muutenkin, joten en kauheasti menetä, Santra nauraa.

Avannepussi on yleensä tyhjennettävä tunnin tai kahden välein, myös öisin. Enää Santra ei tarvitse herätyskelloa.

– Käyn vessassa kerran tai kaksi yössä, mutta saan unen päästä heti kiinni. Joskus on toki tapahtunut vahinkoja ja pussi on falskannut. Onneksi olen välttynyt julkisilta nöyryytyksiltä.

”Viime vuonna menin ensi kertaa rannalle bikineissä.”

Kiusallisia tilanteita on vähän. Vain pitkille illallisille Santra ei kovin mielellään porukalla lähde, ja uimahallikeikat hän jättää väliin.

– Vältän tilanteita, joissa pitää riisuutua muiden edessä, mutta menen kyllä rannalle tai kylpylään, jossa voin kulkea koko ajan uimapuku päällä, hän kertoo.

– Viime vuonna olin ensi kertaa niin rohkea, että menin rannalle bikineissä. Aiemmin häpesin vatsani kaikkia leikkausarpia, mutta avanteen rinnalla ne eivät tuntuneet enää miltään.

Santran rohkaistuminen näkyy myös niin, että hänen valokuvansa on päätynyt näyttelyyn, johon avanneleikatut kuvattiin pussit näkyvissä, vaatteet päällä.

– Vaikka en enää häpeä, on minulla pitkä matka siihen, että kertoisin avanteesta ensimmäisenä uudelle ihmiselle. Eikä minun tarvitsekaan. Sairaus ei määritä elämääni, vaan päiväni täyttyvät muusta. Sairaus on vain pieni osa.

Kuka minä olen?

Terapiasta ja itsetutkiskelusta huolimatta Santra ei pysty vieläkään hyväksymään sairauttaan.

– Vaikkei katkeruudesta pääse kokonaan, sen kanssa voi oppia elämään. Olen oppinut aika hyvin, hän sanoo.

Myös uuden minäkuvan kehitys on kesken. Nuorena Santra ei ehtinyt miettiä, mitä hän haluaisi elämältään. Kun muut halusivat laulajiksi, palomiehiksi tai sairaanhoitajiksi, Santra toivoi, että häneen sattuisi vähemmän.

– Vasta nyt voin miettiä, mikä on minun juttuni. En ole vielä keksinyt sitä, hän kertoo.

”Olen onnellisempi, kun en aseta kauheasti tavoitteita.”

Pelko tulevaisuudesta rajoittaa kaikkia suunnitelmia. Mitä jos sairaus yltyy taas akuuttivaiheeseen?

– Mitä enemmän suunnittelen tulevaa, sitä enemmän elämässä tulee pettymyksiä. Olen onnellisempi, kun en aseta kauheasti tavoitteita, Santra sanoo.

Onni merkitsee hänelle kivutonta arkea, jossa voi tehdä tavallisia juttuja.

– Pystyin juuri viettämään viikonlopun kummilapseni kanssa. Kävimme Kiasmassa ja hampurilaisella ja katselimme illan elokuvia, hän kertoo.

– Laskuvarjolla voisin vielä hypätä.

Santra Lacy

  • 35-vuotias espoolainen.
  • Sairastanut Crohnin tautia 12-vuotiaasta saakka.
  • Osa-aikatöissä toimistossa, osittain työkyvyttömyyseläkkeellä.
  • Harrastaa eläimiä. Kotona on kaksi kissaa, kaksi koiraa, kuusi tarantulahämähäkkiä, kolme ruusuboaa ja yksi rottakäärme.
Pirjo

Suolistosairaudesta kärsivä Santra: ”Joskus toivoin kuolevani leikkauspöydälle”

Minulla 40 v avanne 23 v tehtiin. Hyvin olen voinut sen jälkeen kun kävin Raimo Lindroosin akuhoidoissa Helsingissä. Kiinnikkeet aukesi siellä. Olen Oulusta. Hyvin urheilullinen. En ole koskaan käpertynyt avanteeseen ja ei koskaan ole tullut mielenterveysjuttuja. Sen kun hyväksyy ja muiden ihmisten jutut ei anna vaikuttaa. Tsemppiä! Sen kanssa jaksaa!
Lue kommentti

Tinkimättömyys ja vanhempien tuki ovat tehneet historiantutkija Rinna Kullaan unelmista totta. Mottonsa hän on napannut Men in Black -elokuvasta.

Kaikki alkoi helsinkiläisestä kirjastosta. Siellä istui 1980-luvulla nuori tyttö, joka luki päivät läpeensä.

– Meidän perheessämme ei silloin ollut kauhean helppoa. En koskaan ollut mikään huippuoppilas saati lahjakas, en edes osannut lukea ennen kouluun menoa, Rinna Kullaa kertoo Louvren taidemuseon kahvilassa, josta on tullut hänen uusi turvasatamansa.

Rinna on tällä hetkellä akatemiatutkijana Suomessa sekä Pariisin arvostetun Science Po -yliopiston ja Wienin yliopiston vieraileva professori. Venäjää ja Balkania käsittelevä tutkimustyö on vienyt hänet puhumaan myös Euroopan neuvostoon. Jo 32-vuotiaana Rinna piti alustuksia Yhdysvaltain ulkoministeriössä ja toimi Kroatian hallituksen asiantuntijana. Eikö päätä huimannut koskaan?

– Men in Black -elokuvassa on kohtaus, jossa henkilö haluaa olla kaikkein paras: ”the best of the best of the best” . Niin minäkin ajattelen, Rinna nauraa.

”Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.”

Suuri maailma kutsui Rinnaa jo teini-iässä. Ensin hän haki IB-lukioon Tanskaan ja sieltä valmistuttuaan Columbian yliopistoon New Yorkiin. Työläistaustaisille vanhemmille Rinnan kansainvälinen maailma oli tuntematon. Kun Rinna kertoi isälleen pääsystään huippuyliopistoon, tämän suusta pääsi kirosana. Columbian vuosimaksut ovat tähtitieteelliset.

– Pääsy yliopistoon tarkoitti, että vanhempani joutuivat myymään osakkeet ja auton.

Sittenkin rahaa oli vasta ensimmäiseksi vuodeksi.

– Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.

Seuraavat vuosimaksut hoituivat lainarahalla, stipendeillä ja osapäivätöillä. Columbiasta valmistuttuaan Rinna pääsi paikalliseen lakiasiaintoimistoon töihin, mistä matka vei Oxfordiin.

Rinna kannustaa naisia asettamaan riman korkealle. Se ei tietenkään ole helppoa: kansainvälisessä yliopistomaailmassa kilpailu on kovaa, eikä naiseuskaan ole auttanut. Vaikka matkan varrelle on osunut paljon tukijoita, on sekaan mahtunut myös sovinisteja ja jopa lähentelijöitä.

– Minä olen aina vain mennyt eteenpäin. Teen paljon töitä, opettelen uusia asioita ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.

Suomessa vai ulkomailla?

”En ajattele, että akateeminen tutkimusympäristö olisi jossain maassa parempi kuin toisessa. Mutta vähän niin kuin pianistitkin, minä näen, että on tärkeää soittaa erilaisten orkesterien kanssa, jotta itse voi kehittyä.”

Työasenne

”Teen paljon töitä ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.”

 

Luennolla Rinna seuraa rannekellosta ajankulua. ”Puhelimella otan kuvia dokumenteista. Joskus myös haastattelen ihmisiä. Sitä varten minulla on kravattimikrofoni.”

 

Ensimmäinen duunini

”Lukioaikana olin Tanskassa siivooja. Siivosin rikkaitten ihmisten asuntoja. Siivoustöillä sain helposti kasaan rahat seuraavan viikon ruokaan.”

Parasta työssäni

”Parasta ovat ihmiset: kollegat ja opiskelijat. En pärjäisi ilman heitä, koska ajatukset eivät kehity ilman vuorovaikutusta. Se on varmaan yksi syy myös siihen, miksi haluan työskennellä niin monessa maassa.”

Rasittavinta työssäni

”Työn määrä. Työhöni menee paljon aikaa. Esimerkiksi tutkimusmateriaali minun on käytävä aina itse läpi. Olisi kiva jakaa taakkaa jonkun muun kanssa, mutta todellisuudessa vain minä voin päättää, mikä on tärkeää ja mikä ei.”

 

Louvresta on tullut Rinnalle rakas paikka. Museossa hän viettää paljon aikaa ollessaan Pariisissa – kaunis, esteettinen ympäristö antaa vastapainoa puurtamiselle.

 

Työidolini

”Ihailen oikeushammaslääkäri Helena Rantaa ja sitä, mitä hän on saanut asiantuntemuksellaan aikaan. Vaikka Helena Ranta on joutunut kohtaamaan valtavasti kuolemaa, hän on säilyttänyt herkkyytensä ja lempeytensä.”

Suurin saavutukseni

”Suurin saavutukseni on vierailevan professorin työ Science Po -yliopistossa Pariisissa. Se on mielestäni korkeinta, mitä voin professorina saavuttaa.”

Työminä

”Työpaikalla haluan olla kiltti ja mukava ihmisille, jotka tekevät töitä minulle ja minun kanssani. Olen myös aina hyvin organisoitu ja valmistautunut. Kotona saatan olla tosi pinnallinen. Olen kiinnostunut meikkauksesta, hiusten kihartamisesta ja parfyymeistä.”

Haluaisin kehittyä

”Haluaisin oppia saksan kielen hyvin. Ja haluaisin myös kommunikoida ranskan kielellä entistä paremmin. Silloin ihmisillä olisi hauskempaa seurassani.”

Normipäivä

”Se vaihtelee. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina saavuin Pariisiin ja menin suoraan ulkoministeriöön töihin ja tutkin asiakirjoja. Sitten menin Pariisin-asunnolle, kävin kuntosalilla ja kylvyssä. Illalla jatkoin töitä vielä kolme tuntia.”

Nuoruuden haaveammatti

”Historioitsija. Olen päässyt unelmatyöhöni.”

Suurin haave

”Että saisin tehdä juuri sitä, mitä minä nyt teen. Odotan toki myös, että saisin kirjoitettua kirjan kylmän sodan historiasta Välimerellä aina tämän päivän tapahtumiin saakka. Silloin voisimme ymmärtää paremmin, mitä siellä tapahtuu nyt.”

Tärkein opetus

”Minun äitini muistuttaa aina, että pitää muistaa olla hyvä ihminen.”

Rinna Kullaa

Syntynyt vuonna 1977 Helsingissä.

Valmistunut valtiotieteen kandidaatiksi Columbian yliopistosta vuonna 2001, Venäjän ja Itä-Euroopan opintojen maisteriksi 2004 Oxfordin yliopistosta, Euroopan historian tohtoriksi Marylandistä 2008.

Työskentelee akatemiatutkijana Rusmed-hankkeessa. Lisäksi vieraileva professori Pariisin Science Po:ssa ja Wienin yliopistossa.

Asuu Helsingissä, Pariisissa ja Wienissä.

Näyttelijä Shannen Doherty on kertonut avoimesti syövästään. Nyt sairaus on remissiossa.

Beverly Hills 90210 ja Siskoni on noita -sarjoista tuttu näyttelijä Shannen Doherty, 46, kertoo Instagramissa saaneensa kuulla lääkäriltään, että hänen syöpänsä on remissiossa. Hän sairastui rintasyöpään noin kaksi vuotta sitten ja on siitä saakka kertonut sosiaalisessa mediassa avoimesti elämästään sairauden kanssa.

Remissiolla tarkoitetaan tilaa, jossa tauti vetäytyy taka-alalle: oireet lievittyvät ja sairastuneen tila kohenee. Se voi olla joko pysyvää tai tilapäistä.

– Kuulin sanan, enkä tiedä miten reagoida, Doherty kirjoittaa julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Vaikka uutiset ovat hyviä, näyttelijä tietää, että nyt hän voi vain odottaa.

– Kuten joka ikinen kaveri syöpäperheessäni tietää, seuraavat viisi vuotta ratkaisevat. Uusiutumisia tapahtuu koko ajan. Moni teistä on jakanut sen tarinan kanssani. Joten minä odotan, ehdottomasti keveämmällä sydämellä.

Hän kirjoittaa, että odotellessa pitää myös tehdä päätöksiä esimerkiksi korjausleikkauksista ja seuraavan viiden vuoden lääkityksestä, jolla on sivuvaikutuksensa.

– Tiedän, että minua on siunattu. Mutta nyt... remissio. Aion vain hengittää.

Ensin Heidi Foxellia ammuttiin kuolettavasti, sitten hoitovirhe vei hänen kävelykykynsä. Kun elämä näytti jo valoisammalta, hän sairastui leukemiaan. Mutta kaiken tämänkään jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta.

Hiekkarantaa, uima-altaalla makoilua, snorklausta, avoautolla ajamista ja tietenkin aurinkoa. Heidi Foxellin, 29, juuri päättynyt reissu Floridan Key Westissa oli kaikin tavoin unelmien täyttymys.

Se oli täydellinen matka siitäkin huolimatta, ettei Heidi päässyt kävelemään kuumalle hiekalle eikä tuntenut nurmikkoa jalkojensa alla, sillä hänen jaloissaan ei enää ole tuntoa. Fiilistä ei pilannut sekään, ettei Heidi voinut pukea päälleen bikinejä valtavien leikkausarpiensa takia.

Vuosien toipumisen jälkeen ensimmäinen lento ja hotelliloma tuhansien kilometrien päässä Meilahden sairaalasta tuntuivat tärkeiltä.

– Viimeiset viisi vuotta olen asunut ja rampannut sairaalassa, joten päätin, että nyt riittää, hyvinvoivan näköinen Heidi kertoo kirkkaana kevätpäivänä Kaivopuiston rantakahvilassa. Mukaan matkalle Heidi otti äitinsä, joka oli valvonut joka päivä tyttären sängyn vieressä, lukenut Heidille kirjoja ja pitänyt tämän järjissään synkimpinäkin hetkinä.

– Halusin tarjota matkan äidilleni, joka on ollut suurin tuki selviytymisessäni. Se on vähintä, mitä voin tehdä kiittääkseni häntä, Heidi sanoo.

Kuusitoista kattolaattaa

Heidi muistetaan toukokuun yönä vuonna 2012 Hyvinkäällä tapahtuneesta ampumisesta. Ravintola­illan päätteeksi ystäviensä kanssa riitaantunut nuori mies haki isänsä kotoa kiväärin ja alkoi ampua sillä talon katolta summamutikassa ihmisiä. Dramaattisessa välikohtauksessa kuoli kaksi ja haavoittui seitsemän. Vakavimmin loukkaantui poliisikokelas Heidi, jonka elämä muuttui silmänräpäyksessä totaalisesti.

Heidistä tuli Meilahden sairaalan vatsakirurgian päivystysosaston pitkäaikaisin potilas. Hänelle tehtiin 150 nukutusta vaativaa operaatiota, ja kun hän pääsi sairaalasta pois vuoden 2015 syksyllä, hän oli viettänyt siellä yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta.

"Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät."

Sinä aikana Heidi ehti laskea moneen kertaan huoneensa katon kuusitoista laattaa. Pieneen huoneeseen mahtui sänky, yöpöytä, lamppu ja nojatuoli.

– Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät, kun itse aina jäin, Heidi kertoo.

Sairaalassa päivät seurasivat toisiaan , ajantaju katosi.

– Vietin sairaalassa niin kauan, että hoitajat tunsivat tapani: halusin nukkua aamulla pitkään ja koska en pystynyt syömään aamupalaa, hoitajat hipsivät vain hiljaa tuomaan pöydälleni mehua ja vettä, Heidi kertoo.

Päivän kohokohta oli mieluisan fysioterapeutin Iirun tapaaminen. Silloin Heidi nousi jalkeille, vaikka muuten ei aina kipujen ja masennuksen takia jaksanut. Kolmessa vuodessa Heidistä ja nyt jo eläkkeelle jääneestä fysioterapeutista ehti tulla läheiset.

– Iiru on ihana ihminen, joka osasi tsempata minua juuri oikealla tavalla. Hän uskoi minuun aina, koska oli niin monta kertaa nähnyt sen tarmon ja draivin, mikä minulla voi olla päällä. Hän osasi myös lohduttaa minua vaikeina hetkinä, kun en pystynyt pidättämään itkua.

"Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut."

Iltapäivisin Heidin äiti saapui sängyn viereen.

– Katsoimme yhdessä 32 tuumaista telkkaria, jonka poliisiystäväni olivat ostaneet ja kiinnittäneet seinään sairaalan pienen television tilalle. Iltapäivisin tuijotin kaikki sieltä tulevat sarjat, esimerkiksi alaskalaisista kullankaivajista kertovan Gold Rushin, jota varmaan kukaan toinen lisäkseni ei seurannut. Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut.

Myös musiikki auttoi. Janna Hurmerinnan Sä et ole hullu ja Ellinooran Elefantin paino olivat Heidille voimabiisejä.

Maailma ulkopuolella

Kun makaa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen samassa sairaalasängyssä, kaikki siteet ulkomaailmaan muuttuvat tärkeiksi. Heidi on varma, ettei olisi selvinnyt ilman ystäviään ja kollegoitaan, jotka kävivät tapaamassa häntä ja pitivät mukana maailman tapahtumissa.

– Ystäväni Tiia tuli Vaasasta asti luokseni ja nukkui sairaalan nojatuolissa. Hän on my person niin kuin Greyn anatomiassa sanotaan. Kurssikavereistani Aleksista ja Joonasta tuli tosi tärkeitä: kun he vierailivat luonani, minusta tuntui, ettei minua ole unohdettu poliisissa.

"Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta."

– Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta.

Sairaala-ajan hienoimpana hetkenä Heidi muistaa päivän, jolloin hän pystyi kävelemään rollaattorilla kanttiinin asti ostamaan energiajuomaa.

Vähän myöhemmin toipuminen oli niin hyvässä vauhdissa, että Heidi käveli pitkää käytävää ainoastaan fysioterapeuttinsa kädestä kiinni pitäen.

Kotiinpääsy siinsi lähellä, mutta sitten Heidi joutui palaamaan lähtöruutuun.

Uusi romahdus

Keväällä 2014 vatsalaukun tähystyksessä jokin meni pahasti pieleen. Hoitovirheen takia Heidille syntyi selkäydinvamma ja hän menetti kävelykykynsä.

Kunnon romahtamisen lisäksi Heidiä piinasi hirvittävä hermosärky.

– Kipu oli viiltävää. Tuntui kuin jalkoja pitkin kulkisi polttavia muurahaisia ja kynsien alle työnnettäisiin lasinsirpaleita. Minulle annettiin niin paljon vahvoja kipulääkkeitä, että lääkärit miettivät kestävätkö elimeni sitä.

– Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa. Vuosien jälkeen lihakseni ovat niin surkastuneet, että saan melkein sormeni yltämään pohkeen ympäri. Kävelemään oppiminen vaatii tuhottomasti töitä, verta, hikeä ja kyyneliä, mutta se voi onnistua. Ainakin minä uskon niin. Samoin kuin äitini. Ja entinen fysioterapeuttini.

"Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa."

Heidi kertoo, että synkimpinä hetkinä hoitovirheen jälkeen hän ei nähnyt elämässään mitään valoa.

– Olin niin masentunut, että mietin onko mitään järkeä elää. Tuntui epäreilulta, että minun kohdalleni piti taas sattua tällaista. Eikö yhdelle ihmiselle annettu vähän liikaa kannettavaksi? Heidi pohtii.

Heidi ihmemaassa

Syyskuussa 2015 Heidi pääsi viimein muuttamaan sairaalasta Validian kuntoutuskeskukseen ja paluu ulkomaailmaan alkoi. Heidi tunsi olevansa kuin vanki, joka pääsee vuosien jälkeen vapauteen eikä enää osaa toimia siellä.

– Siihen asti olin saanut kaiken ravinnon suoneen. Ja jos on yli kolme vuotta syömättä, kaikki maistuu tosi oudolta. Jouduin totuttelemaan ruokiin samalla tavalla kuin pienet lapset, Heidi kertoo.

Myös ensimmäinen kauppareissu yhdessä toimintaterapeutin kanssa oli kokemus.

– Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut. Maitotölkkeihin oli ilmestynyt pyöreät muovikorkit, karkkipussit olivat erinäköisiä ja isompia, ja ihan joka paikassa myytiin yhtäkkiä niitä smoothieita, Heidi nauraa.

"Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut."

Heidi pääsi kuntoutuksesta kotiin tammikuussa 2016 ja ehti jo iloita tulevan kesän luokkakokouksesta ja ystävänsä häistä. Sitten hänellä todettiin leukemia.

– Ulkona paistoi aurinko. Minun piti viettää ihana kesä. Mutta olin jälleen takaisin sairaalassa.

Heidi ei muistanut lääkärin diagnoosista mitään ja vasta, kun hänen äitinsä purskahti itkuun, hän tajusi, miten vakavasta asiasta oli ollut kyse.

Onneksi leukemian todettiin olevan lievää muotoa ja se pysyy nykyään kurissa yhdellä lääkkeellä.

– Leukemia ei mene huonompaan suuntaan, muttei täysin paranekaan, Heidi kertoo.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.
Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.

Viimeinkin oma koti

Jos kaikki menee hyvin, Heidi saa poliisiopintonsa päätökseen vielä tämän vuoden aikana.

– Poliisi minussa ei ole kadonnut mihinkään. Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä. Kun tehtävä tulee, tehtävälle mennään ja hoidetaan se niin hyvin kun pystytään, hän sanoo.

"Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä."

– Mikään ei estä minua palaamasta poliisin työhön, vaikka kentällä en ehkä pystykään toimimaan.

Opintojen lisäksi Heidin suurimpia ilonaiheita ovat nyt ensimmäinen oma koti ja 1,5-vuotias koira, jonka hän hankki melkein heti sairaalasta päästyään.

Tammikuussa ostettu asunto on kokenut muodonmuutoksen, kun kaikki sen pinnat on remontoitu.

Parasta kodissa on sen sijainti maan tasolla:

– Voin päästää koirani Heran aamulla suoraan takapihalle ja pääsen liikkumaan kodissa helposti, Heidi kuvailee.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty koira on Heidin silmäterä.

– Olen aina halunnut koiran, mutta aikaisemmin elämäni oli liian kiireistä, jotta olisin voinut huolehtia eläimestä, muun muassa jalkapalloa SM-tasolla pelannut Heidi kertoo.

Vaikka Heidi on päässyt sairaalasta kotiin, hänen arkensa on entiseen urheilulliseen elämään verrattuna hidasta.

– Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi. Olen aina pitänyt huolta muista ja itsestäni ja ollut vahva. Kun katselen vanhoja valokuviani, huomaan, että minulla on ollut melkein sixpack. ­Vihaan olla avuton ja heikko.

"Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi."

– Olen aina ajatellut, että vatsa on ihmisen kaunein ruumiinosa. Nyt minulla ei ole lainkaan vatsalihaksia, vain pelkkä nahka ja sisäelimet ja suolenpätkä, joka turpoaa ulos pallovatsaksi, kun syön, Heidi kertoo.

Pyörätuoli leimaa

Heidin suurin unelma on päästä vielä kävelemään omin jaloin. Siihen asti hän on päättänyt yrittää suhtautua pyörätuoliin välineenä, joka ei ole hänelle vihollinen, vaan apuväline.

Se ei kuitenkaan ole helppoa, kun kaikille tuoli tuntuu olevan symboli henkisen kapasiteetin puutteesta.

– Pyörätuolilla liikkuvaa ihmistä katsotaan alaspäin. Ajatellaan, että tuolla on varmasti päässä vikaa.

– Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa. Ihan kuin en olisi enää samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

"Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa."

Liikuntakyvyttömänä eläminen kiristää sähäkän ja impulsiivisen naisen pinnaa muutenkin.

– Minua ärsyttää, jos olen juuri päässyt sohvalle makaamaan ja tajuan, että jotain puuttuu. Joudun kampeamaan itseni pystyyn ja änkeämään tuoliin, ja se on raivostuttavan hidasta. Yritän nykyään aina miettiä, mitä haluan tehdä tai juoda seuraavan puolen tunnin aikana, koska kaikki on niin hankalaa.

– Välillä vihaan tätä pyörätuolia ja sitä, etten voi mennä koirani kanssa metsään. Onneksi äitini kanssa Hera pääsee juoksemaan vapaana.

Toisen ihmisen kaipuu

Kaiken kokemansa jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta rakkaudesta.

– Olen hirveän hellyydenkipeä, tykkään maata toisen kainalossa, hän sanoo.

– Sen ihmisen pitää vaan olla tosi vahva, että pystyy tähän kaikkeen. Arki kanssani vaatii ylimääräistä voimaa ja taistelutahtoa.

Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet.

– On myös ihmisiä, jotka ennen olivat tärkeitä ystäviäni, mutta joita en enää näe ollenkaan. Jotkut eivät vaan jaksa tällaista taakkaa, Heidi sanoo.

Suhde poikaystäväänkin päättyi, kun Heidi kotiutui sairaalasta. Se tuntuu raskaimmalta.

– Ehkä arki kanssani oli sittenkin liikaa. Kyllä minua sattuu, etten pystynyt tekemään häntä onnelliseksi ja etten riitä sellaisena kuin olen nyt.

"Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta."

Heidi ei itsekään halunnut olla suhteessa, jossa tunsi, ettei hänellä ole mitään tarjottavaa. Ampumisen seurauksena hänen vatsansa alueella on niin isoja vaurioita, ettei hänen elimistönsä kestä vaikkapa raskautta.

– Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta, Heidi sanoo.

Vasta hiljattain Heidi on tajunnut, että hänen elämänsä oli pause-näppäimellä koko sen neljä vuotta, jonka hän vietti sairaalassa ja kuntoutuksessa.

– Tuntuu kuin olisin edelleen 24-vuotias, mutta ystäväni ovat menneet elämässään eteenpäin. He menevät nyt naimisiin ja perustavat perheitä.

Ystävien onnea ei ole aina helppo seurata.

Vähän aikaa sitten kyläpaikassa Heidi katseli, miten vauvaperhe leikki yhdessä legoilla. Hän joutui poistumaan toiseen huoneeseen.

– Minua alkoi itkettää, kun näin, miten symbioosissa ja siunattuja he ovat. Tajusin, ettei minulla ikinä tule olemaan sellaista onnea.

 

Heidi

Foxell

Syntynyt 29.3.1988 Vaasassa.

Poliisiharjoittelija loukkaantui vakavasti Hyvinkään ammuskelussa toukokuussa 2012.

Pelasi maalivahtina jalkapalloa naistenliigassa. Edusti viimeiseksi HJK:ta.

Asuu Vantaalla koiransa Heran kanssa.

Vierailija

Hyvinkäällä haavoittunut poliisi Heidi Foxell ei lannistunut hoitovirheestä eikä leukemiasta: ”Vihaan olla avuton ja heikko”

Ihana Heidi olet! Mukava lukea kuulumisiasi, vaikka liian paljon pahaa tunnut saaneesi kohdallesi. Taistelutahtoa sinulta ei onneksi puutu, vaikka hetkittäin kuka tahansa väsyy taakkojensa alla... Asenne kantaa ja toivo paremmasta! Ja niiden asioiden hyväksyminen, joita ei voi muuttaa. Kateus ja katkeruus ei auta, elämä kurittaa jokaista ennemmin tai myöhemmin. Tuo ajatus on ainakin itseäni lohduttanut... että jokaiselle tulee elämässä vaiheita, jolloin jostain tärkeästä joutuu luopumaan. Älä...
Lue kommentti
Hatun nosto

Hyvinkäällä haavoittunut poliisi Heidi Foxell ei lannistunut hoitovirheestä eikä leukemiasta: ”Vihaan olla avuton ja heikko”

Voi Heidi! Olet kyllä totisesti saanut enemmän kantaaksesi kuin suurin osa meistä muista. En voi kuin ihailla miten kaikesta huolimatta jaksat jatkaa elämääsi niillä eväillä, jotka nyt ovat käytössäsi. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista ja voimia. Sinulla on sisukas ja hieno luonne, varmasti tulevaisuus tulee yllättämään sinut vielä positiivisesti! Kaikkea hyvää Heidi!
Lue kommentti

Laulaja Erika Vikman nautiskeli Lapin taiasta vanhassa herraseurassa ja piti kisakatsomon Iholla-naisten kanssa.

Viikon kohokohta?

Ehdottomasti bändini kanssa Levi-tunturin huipulle kiipeäminen. Maisemat olivat aivan huikeat! Osa bändistäni ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt Lapissa, joten ilo oli moninkertainen. Taivas oli täysin pilvetön ja aurinko paistoi. Söimme ihanaa ruokaa ja nautimme.

Levin huippu oli huippu!
Levin huippu oli huippu!

Mikä potutti?

Muusikkokollega Laura Voutilainen oli Levillä viereisessä paikassa keikalla, mikä saattoi näkyä yleisömäärässämme. Kilpailuasetelma on aina pottumainen, vaikka se kuuluu tämän työn luonteeseen.

Bäkkärillä.
Bäkkärillä.

Mikä riemastutti?

Lähdin Lapin-keikkareissulle Finnhittien kuninkaiden Dannyn, Frederikin ja Tapani Kansan kanssa ja erkanin jossain vaiheessa omille keikoilleni. Ensimmäisenä päivänä istuin keikkabussissa Frederikin vieressä. Kuuntelin neljä tuntia Reetu-juttuja nauraen korvat punaisina.

Mikä liikutti?

Keikoilla liikutuin, kun näin iloisia, juhlivia ihmisiä. Siinä kohtaa ymmärsi, miksi tätä työtä tekee. Liikutuin myös, kun näin ensimmäistä kertaa Iholla-sarjan, koska tunnistin itseni siitä eikä se ahdistanut.

Erika ja bändi. Keikkareissut ovat työn suola.
Erika ja bändi. Keikkareissut ovat työn suola.

Mikä ei mennyt niin kuin Strömsössä?

Unohdimme bändin poikien kanssa auton oven täysin selälleen. Kun palasimme autolle tunnin päästä, huomasimme, että ovi oli yhä auki. Kukaan ei tunnustanut olleensa syypää. Onneksi mitään ei varastettu. Asia huvitti jälkeenpäin!

Iholla-naiset ihan iholla. Kristiina Komulainen, Erika ja Sini Sabotage.
Iholla-naiset ihan iholla. Kristiina Komulainen, Erika ja Sini Sabotage.

Miten rentouduit?

Kokoonnuimme porukalla katsomaan Iholla-sarjan ensimmäistä jaksoa molempien Kristiinojen sekä Sinin ja Lauran kanssa. Pidimme kisakatsomon netin välityksellä ravintolassa. Meistä on tullut sarjan myötä myös hyvät ystävät.

Lue Me Naisten muutkin Viikko paketissa -jutut täältä.

Erika Vikman

24-vuotias muusikko. Tangokuningatar 2016.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Seurustelee musiikkineuvos Ilkka ”Danny” Lipsasen kanssa.

Mukana Avan Iholla-sarjassa.