”On muodikasta puhua hetkessä elämisestä ja elämän rajallisuudesta. Minulle sen merkitys valkeni vasta, kun jouduin vastakkaisn kuoleman läheisyyden kanssa”, muusikko Astrid Swan sanoo. Kuva: Liisa Valonen

Kun muusikko Astrid Swanilla todettiin rintasyöpä, hän pysyi toiveikkaana. Synkkyys iski vasta, kun raskain vaihe oli ohi. – Olen ollut vihainen, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena.

Mitä sitä kaunistelemaan: kokemus oli katastrofi. Kun laulaja Astrid Swan sairastui rintasyöpään kolme vuotta sitten, hänestä tuntui, että yhdellä diagnoosilla romutettiin kaikki, mitä oli ollut.

31-vuotiaan naistutkimuksen maisterin muusikonura oli hyvässä lennossa, ja neljättä sooloalbumia oltiin viemässä ulkomaille. Oli kaksivuotias poika, jota Astrid oli hiljalleen alkanut vieroittaa rintamaidosta, ja 12 vuotta yhteiseloa brittiläisen tuottajapuolison Nick Trianin kanssa. Astridin ja Nickin ensimmäinen yhteishaastattelu ilmestyi Me Naisissa samaan aikaan, kun Astrid sai tiedon sairastumisestaan.

– Ensimmäiset viikot olivat pelottavimpia. Pyörin kotona sekavana, itkin ja pelkäsin kuolevani. Yhdessä hetkessä minusta oli tullut täysin eri tyyppi kuin siinä haastattelussa.

Loppuelämä hihassa

Astridin syöpä oli aggressiivinen, ja siitä selvitäkseen oli suostuttava järeimpiin hoitoihin. Ensin sairas rinta ja lähistön imusolmukkeet poistettiin, sitten tulivat solumyrkyt ja sädehoidot. Hiukset lähtivät, turvotukset tulivat. Myöhemmin poistetun rinnan tilalle rakennettiin uusi, terve pienennettiin samankokoiseksi.

Hormonilääkitys jatkuu kymmenen vuotta, oikeaa kättä pakottava turvotus todennäköisesti loppuelämän. Muille se näyttäytyy pitkähihaisena kompressiohanskana, johon Astrid pukeutuu päivittäin. Hänelle itselleen se tarkoittaa kivuliaita sidontahoitoja sekä heikentynyttä motoriikkaa sormissa. Astrid sanoo jo huomanneensa toimintakyvyn muutoksen pianoa soittaessaan.

– Fyysiset muutokset ovat olleet yksi sairauden vaikeimpia puolia sietää. Pelkoja voin käsitellä, mutta kehon muutokset ovat pysyviä juttuja. Olen ollut vihainen siitä, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena, Astrid sanoo 35-vuotispäivänsä lähestyessä.

– Samalla huomaan, miten iso osa minua sairaudesta on tullut. Minulla ei ole lupaa unohtaa sitä eikä syytä peitellä sitä. Joskus olen salaa melkein tyytyväinen, kun en uimahallissa näytä normaalilta. Tuntuisi feikiltä, jos minulla olisikin täydelliset silarit.

Tänään Astridia korpeaa, etteivät vanhat farkut mahdu päälle.

– Turhamaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. Olen ollut kuin pakkomielteinen hiusteni kasvatuksesta ja tuskaillut, kun hormonilääkitys lihottaa. Tekisi mieli selittää kaikille, että vatsani johtuu lääkkeistä, tää ei ole niinku oikea minä, Astrid nauraa.

Palaan töihin, siis elän

Syöpään sairastuminen on ollut Astridille moniulotteinen kokemus, jonka voi nähdä vaikuttaneen kaikkeen elämässä: ihmissuhteisiin, arvoihin, elämäntapoihin. Sairastumiseen liittyvät kelailunsa Astrid on nyt työstänyt uusiksi lauluiksi ja esityksiksi. Kappaleissa raa’an rehelliset tekstit kohtaavat kauniit, kepeätkin popsävelmät.

– Minulla on aina ollut tapana käsitellä musiikissani elämää ja tunteisiin meneviä juttuja. Siksi oli luontevaa, että kirjoitin tekstejä myös sairastumisestani.

”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”
”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”

Kirjoittaminen oli Astridille tapa käydä läpi kokemustaan. Maaliskuussa ilmestyvällä albumilla yksi laulu on omistettu syöpään kuolleelle vertaissiskolle, toisessa Astrid listaa pelkojaan.

– Ihan kaikki vaiheet eivät taittuneet biiseiksi, ja osaa koetusta en pysty vielä pukemaan sanoiksi. Tällaisen kokemuksen sanoittaminen oli vaikeaa, mutta vielä enemmän jännitän biisien esittämistä. Niitä harjoitellessakin itku on tullut väkisin.

Astridille nopea paluu töihin on kytkeytynyt uskoon elämän jatkumisesta. Varsinaisesti keikkailu alkaa uudelleen nyt maaliskuussa. Ensimmäisen kerran hän kuitenkin kävi yleisön edessä jo vuoden 2014 elokuussa Flow-festareilla, kun sytostaatti- ja sädehoidot olivat nipin napin saatu päätökseen.

– Ihmisillä kesti tunnistaa minut kaljuna, ja he kyselivät, mitäs sulle on tapahtunut. Omissa muistikuvissani minulla jo kasvoi tukka ja lavalla, kukkaseppele päässäni, tunsin oloni ylvääksi, oli oikein voittajafiilis, Astrid muistelee.

– Jälkeenpäin olen katsonut valokuvia ja todennut, että eihän minulla ollut hiuksia ollenkaan. Kuvissa näkyy vielä tosi heikoilla oleva ihminen.

Toivoaan Astrid ei silti hukannut missään vaiheessa. Ei silloin, kun hoidot veivät kaikki voimat tai kun peilikuva hirvitti.

– Kun kuoleman vaara konkretisoituu, ei ole varaa synkistelyyn. Olin toiveikkain ja elämäniloisin juuri sairauteni rankimmissa vaiheissa. Tein suunnitelmia monen vuoden päähän, ja kun muista huokui suurin huoli, minulla oli varma olo selviytymisestäni, Astrid kuvailee.

– Ehkä se on selviytymisviettiä. Tunnistan saman nyt sairastavissa ystävissäni. Kun asiat ovat huonoimmin, sairastuneesta löytyykin supersissi.

Astridilla synkistelyvaihe iski vasta, kun hän ymmärsi selvinneensä ja alkoi kirjoittaa laulujaan.

– Silloin tulivat mustimmat ajatukset ja ihmettely, mitä minulle oikein tapahtui.

Varhaista pohdiskelua kuolemasta

Astrid näkee puolisonsa Nickin käyneen läpi samat vaiheet. Pelko ja hätäännys ovat päässeet esiin vasta pikkuhiljaa.

– Kun kävin hoidoissa, Nick oli kauhean rohkea. Hän keskittyi työhön ja arjen rullaamiseen ja antoi minun sairastaa rauhassa.

”Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti.”

Pariskunta jutteli paljon töistä. Se piti ajatukset kiinni arjessa, poissa peloista.

– Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti. Siihen tarvitaan voimavaroja, ja usein olimme vain liian väsyneitä. Seurasimme yhteistä fiilistä: puhutaan, kun jaksetaan, Astrid kertoo.

– Itkimme paljon yhdessä. Kun toinen prakasi, toinen lohdutti.

Vanhemmille oli uutta, miten sairaudesta kerrotaan lapselle. Aluksi kaksivuotiaalle puhuttiin pipitissistä, siitä, miten äidin rinta oli kipeä ja lääkärin piti ottaa se pois. Nyt pian viisivuotias tuntee jo sanan syöpä ja on ihmetellyt, miksi äiti selvisi, mutta tämän ystävä ei.

Ja on sairastumisesta irronnut riemuakin. Pojasta on ollut hauskaa leikkiä Astridin rintaproteeseilla ja peruukeilla ja hämmästyttää kavereitaan kertomuksella yksirintaisesta äidistä.

– Lapsilla on mieletön sopeutumistaito, ja meillä paljon opittavaa siitä. Hän normalisoi sairastumiseni nopeasti ja näytti meillekin, miten se sopeutettiin arkeen, Astrid kertoo huvittuneena.

– Jokainen joutuu elämässään pohtimaan pelkojaan ja kuolemaa. Meillä se aloitettiin varhain.

Elämää minimillä

Astrid ei epäröi hetkeäkään nimetessään lapsensa suurimmaksi innostajaksi toipumisessaan.

– Halusin nähdä poikani kasvavan ja listasin mielessäni, mitä kaikkea näkisin hänen tekevän elämänsä varrella.

Myös tavoitteet ja työhön liittyvä kunnianhimo vahvistuivat kuolemanpelon varjossa. Sairastuessaan Astrid oli juuri saanut oikeuden tohtorinopintoihinsa, ja hoitojen lopulla hän ahnaasti halusi saada kaikki projektit käyntiin.

Paluu töihin oli vähän pakon sanelemaakin.

– Freelancerina olin sairastuessani pudonnut minimi-kaikelle. Samalla kun olin puhki hoidoista, arjesta tuli sinnittelyä. Sairastuminen tarkoitti meille köyhyyttä, Astrid sanoo suoraan.

– Oli nöyryyttävää joutua selittelemään uupumustani ja tehdä selvityksiä Kelaan. Olin aika huonossa kunnossa palatessani töihin mutta olin niin tympääntynyt anomaan sairauslomaa, etten halunnut muutakaan.

Hoitojen keskellä Astrid kävi läpi arvojaan. Vaikka hän oli tehnyt musiikkia aina, nyt sen merkitys tuntui vasta kirkastuneen.

– Minulta oli usein kysytty, mitä teen oikeasti, siis elääkseni. Ikään kuin musiikki ei ollut tarpeeksi arvokasta. Hätäpäissäni listasin aina muita projekteja ja todistelin, että minulla on monta rautaa tulessa, Astrid sanoo.

– Vasta sairastuttuani minulle kirkastui, että riittää, jos teen vain musiikkia. Se tuntuu arvokkaammalta ja mielekkäämmältä työltä nyt.

” En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu.”

Oivallus on opettanut Astridille omanarvontuntoa ja armeliaisuutta itseä kohtaan. Elämän nauttimisesta on tullut uusi punainen lanka. Moni hurahtaa sairastuessaan esimerkiksi terveellisempään ruokavalioon, mutta Astrid, gluteeniton kasvissyöjä, antoi palaa.

– Hoitojen aikaan söin pullaa suunnilleen päivittäin. Menin fiiliksen mukaan ja vedin, mitä mieli teki. En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu. Tie terveellisyyden ja nautinnon välimaastossa on parempi valinta. Minulle on nyt tärkeintä kuunnella omaa hyvää oloani.

Se näkyy myös Astridin tavassa olla välittömämpi ja suorempi muita kohtaan. On helpompaa olla suorasukainen ja rohkea toisten kanssa.

– Joillekin se sopii, toisille ei. Osa ystävistä on tullut läheisimmiksi, osa on kaikonnut kokonaan, Astrid kertoo.

– Minun on myös helpompi sanoa, että en jaksa tai pysty tai että tarvitsen lepoa. Minulla on hyvä syy olla kuormittamatta itseäni. Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse enää herättää henkiin.

Irti kohtaloajattelusta

Kun Astrid ja Nick antoivat ensimmäisen yhteishaastattelunsa Me Naisissa, heidän luonne-eronsa piirtyi selvästi. Mies oli temperamenttinen eikä himmaillut hiiltyessään, vaimo taas oli suhteen sovitteleva zen. Astrid nauraa roolien kääntyneen toisin päin.

– Ihmisillä on taipumusta kohtaloajatteluun, että kärsimyksellä olisi merkityksensä ja että lopulta siitä seuraisi jokin lottovoitto. Minunkin päälleni on yritetty sovittaa viittaa, että sairastuminen olisi jalostanut minusta viisaamman ja paremman ihmisen.

Astridista se tuntuu ahdistavalta vaatimukselta.

– Päinvastoin, olen paljon vihaisempi ja ärtyneempi ja siksi varmasti hirveämpi vaimo. Mutta olen siitä vain iloinen, oli jo aikakin!

Astrid Swan

  • 34-vuotias helsinkiläinen musiikintekijä on oikealta nimeltään Astrid Joutseno. Naimisissa Soliti-levy-yhtiötä johtavan Nick Trianin kanssa. Pariskunnalla on nelivuotias poika.
  • Julkaisee viidennen albuminsa From the bed and beyond 3.3.
  • Aloittaa esiintymiset 9.–11.3. keikoillaan WHS Teatteri Unionissa. Keikka on yhteistyö valokuvaaja Tekla Vàlyn, muotisuunnittelija Yat Cheungin sekä mediataiteilija Timo Wrightin kanssa.
  • Valmistelee väitöskirjaa luovien ammattien blogiäideistä.
  • Kuuluu One Quart Magazine -nettijulkaisun perustajiin ja kirjoittajiin.

Makkosen pojilla on Facebookissa 34 000 seuraajaa, ja Elli opettelee laulamaan. Lily ja Nami lentävät 30 kertaa vuodessa, ja Taolla on julkkiksia kummeinaan. Keitä ovat nämä julkkiskoirat?

Kun säämies Pekka Pouta palasi Maikkarin illoista aamutelevisioon, Sini-koira aloitti samalla uransa Huomenta Suomen studiokoirana. Sillä on kollegoita muun muassa Ruotsissa ja Saksassa.

Nyt Sinillä on 3 800 Instagram-seuraajaa, ja se on suositumpi kuin isäntänsä.

– Kun Sini leikkauksen seurauksena lihoi vajaan kilon, katsojat esittivät siitä huolensa, Pekka kertoo.

Malli Lotta Näkyvä ja jääkiekkoilija Kristian Näkyvä asuvat kahdessa maassa. Perheen koirat Lily ja Nami reissaavat tottuneesti Helsingin ja Tukholman väliä kodista toiseen. Niillä on omat passit ja lentolaukku pesänään.

– Viime vuonna tytöt lensivät yhteensä 30 kertaa, Lotta laskeskelee.

Julkkiskummeja ja fanilahjoja

Toiset ovat julkkisten koiria, toiset koirajulkkiksia. Neljänsuora-yhtyeen fanit lähettävät lahjoja laulaja Antti Ketosen Elli-koiralle. 

Somessa seurataan, kun AIno-Kuutamo Uusitorpan griffoni Tao hengailee Suomen ykkösartistien seurassa.

Makkosen pojilla on 34000 Facebook-seuraajaa ja kustannussopimus kirjatalon kanssa.

– Poikien brändääminen tapahtui vahingossa. En silti halua, että kaupallisuudesta tulee hallitseva juttu, snautserinelikon emäntä, valokuvaaja Elisa Makkonen sanoo.

Lue lisää koirastaroista Me Naisten numerosta 21/2017! Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Toimittaja Tuija Pehkosta kiusattiin pitkään työpaikalla. – Erityisesti satutti moraalini epäileminen. Kevytkenkäisen leima on tehokas keino horjuttaa nuoren naisen uskottavuutta työssä.

Toimittaja Tuija Pehkonen on pohtinut paljon työpaikkakiusaamista. Asia on Tuijalle omakohtaisesti tuttu. Hänen kohdallaan kiusaaminen tarkoitti ilkeitä juoruja, supatusta selän takana ja otsaan lyötyä kevytkenkäisen naisen leimaa.

– Eniten loukkasi se, miten yksin jäin, Tuija sanoo.

– Kiusaaminen on aina väärin, ja kiusaaja tietää sen itsekin, muttei jostain syystä osaa lopettaa.

Sivustaseuraajatkaan eivät hänen mielestään ole tilanteessa viattomia.

– Se, etteivät he puutu asiaan, mahdollistaa kiusaamisen jatkumisen. Kuka vain voi avata suunsa ja sanoa, että tämä tuntuu pahalta, ei tehdä näin, en tahdo olla tässä mukana.

– Jokainen meistä voi toimia oikein – olla se tyyppi, joka katkaisee ruman kierteen.

Suomalaisille työpaikoille Tuija Pehkonen toivoisi selvissä kiusaamistapauksissa suorempaa puuttumisen kulttuuria. Tilanteet eivät jatkuisi, paisuisi ja pahenisi, jos suhtautuminen asiaan tiukkenisi, hän uskoo.

Tuija Pehkonen kertoo, millaista työpaikkakiusaaminen oli, miten hän siitä selviytyi ja millaisen jäljen se jätti Me Naisten uudessa numerossa 21/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

 

Näyttelijä menehtyi syöpään 89-vuotiaana.

Bond-legenda Roger Moore on kuollut, kertoo BBC. Moore oli kuollessaan 89-vuotias. BBC:n mukaan Mooren läheiset vahvistivat suru-uutisen lähettämällä medialle tiedotteen. Sen mukaan näyttelijä menehtyi syöpään.

 

Lontoossa syntynyt Moore näytteli seitsemässä James Bond -elokuvassa vuosina 1973–1985: Elä ja anna toisten kuolla (1973), 007 ja kultainen ase (1974), 007 ja rakastettuni (1977), Kuuraketti (1979), Erittäin salainen (1981), Octopussy – mustekala (1983) ja 007 ja kuoleman katse (1985).

The Guardian -lehden mukaan Moore kuoli Sveitsissä. Hän oli neljästi naimisissa. Kolmannesta liitosta näyttelijä Luisa Mattiolin kanssa Moorella on kaksi poikaa ja yksi tytär.

Kysely

Oliko Roger Moore mielestäsi kaikkien aikojen paras James Bond?

Suosikkijuontaja Sami Kuronen keskittyy nyt eron jälkeen työhönsä ja tyttäreensä.

Suosikkijuontaja Sami Kurosen ja toimittaja-maskeeraaja Mirkka Torikan reilut kolme vuotta kestänyt suhde päättyi hiljattain. Sami päivitti eron jälkeen someen kauniin tekstin, jossa kuvasi parin eroavan ystävinä. Pari ei koskaan muuttanut varsinaisesti saman katon alle. He vannoivat etäsuhteen nimeen, sillä Sami on asunut ja työskennellyt pääkaupunkiseudulla ja Mirkka puolestaan Jyväskylässä.

– Kaikki on hyvin ja ystävyytemme jatkuu. Näemme viikonloppuna lasten kanssa, levy-yhtiö Warnerin Spring Break -juhlissa iltaa viettänyt Sami totesi ystävällisesti.

”Ei ole hoppua, enkä ole liittynyt Tinderiin.”

Sinkkuna elävä Sami ei uutta suhdetta haikaile eikä halua asiaa enempää kommentoida.

– Ei ole hoppua, enkä ole liittynyt Tinderiin. Keskityn työntekoon, hän totesi yksikantaan.

Samin elämä on nyt työntäyteistä. Radio Suomipopin pestin lisäksi hän kuvaa Erilaiset äidit -sarjaa ja tekee erilaisia juontokeikkoja. Jäljelle jäävän ajan hän pyhittää kahdeksanvuotiaalle Oona-tyttärelleen, jonka huoltajuuden hän jakaa ex-vaimonsa kanssa.

– Kesästä tulee superkiireinen, eikä levätä juuri ehdi, mutta kiva, että on hommia. Suunnittelen lomaa ja ulkomaanreissua syksylle, hän tuumi.