”On muodikasta puhua hetkessä elämisestä ja elämän rajallisuudesta. Minulle sen merkitys valkeni vasta, kun jouduin vastakkaisn kuoleman läheisyyden kanssa”, muusikko Astrid Swan sanoo. Kuva: Liisa Valonen

Kun muusikko Astrid Swanilla todettiin rintasyöpä, hän pysyi toiveikkaana. Synkkyys iski vasta, kun raskain vaihe oli ohi. – Olen ollut vihainen, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena.

Mitä sitä kaunistelemaan: kokemus oli katastrofi. Kun laulaja Astrid Swan sairastui rintasyöpään kolme vuotta sitten, hänestä tuntui, että yhdellä diagnoosilla romutettiin kaikki, mitä oli ollut.

31-vuotiaan naistutkimuksen maisterin muusikonura oli hyvässä lennossa, ja neljättä sooloalbumia oltiin viemässä ulkomaille. Oli kaksivuotias poika, jota Astrid oli hiljalleen alkanut vieroittaa rintamaidosta, ja 12 vuotta yhteiseloa brittiläisen tuottajapuolison Nick Trianin kanssa. Astridin ja Nickin ensimmäinen yhteishaastattelu ilmestyi Me Naisissa samaan aikaan, kun Astrid sai tiedon sairastumisestaan.

– Ensimmäiset viikot olivat pelottavimpia. Pyörin kotona sekavana, itkin ja pelkäsin kuolevani. Yhdessä hetkessä minusta oli tullut täysin eri tyyppi kuin siinä haastattelussa.

Loppuelämä hihassa

Astridin syöpä oli aggressiivinen, ja siitä selvitäkseen oli suostuttava järeimpiin hoitoihin. Ensin sairas rinta ja lähistön imusolmukkeet poistettiin, sitten tulivat solumyrkyt ja sädehoidot. Hiukset lähtivät, turvotukset tulivat. Myöhemmin poistetun rinnan tilalle rakennettiin uusi, terve pienennettiin samankokoiseksi.

Hormonilääkitys jatkuu kymmenen vuotta, oikeaa kättä pakottava turvotus todennäköisesti loppuelämän. Muille se näyttäytyy pitkähihaisena kompressiohanskana, johon Astrid pukeutuu päivittäin. Hänelle itselleen se tarkoittaa kivuliaita sidontahoitoja sekä heikentynyttä motoriikkaa sormissa. Astrid sanoo jo huomanneensa toimintakyvyn muutoksen pianoa soittaessaan.

– Fyysiset muutokset ovat olleet yksi sairauden vaikeimpia puolia sietää. Pelkoja voin käsitellä, mutta kehon muutokset ovat pysyviä juttuja. Olen ollut vihainen siitä, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena, Astrid sanoo 35-vuotispäivänsä lähestyessä.

– Samalla huomaan, miten iso osa minua sairaudesta on tullut. Minulla ei ole lupaa unohtaa sitä eikä syytä peitellä sitä. Joskus olen salaa melkein tyytyväinen, kun en uimahallissa näytä normaalilta. Tuntuisi feikiltä, jos minulla olisikin täydelliset silarit.

Tänään Astridia korpeaa, etteivät vanhat farkut mahdu päälle.

– Turhamaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. Olen ollut kuin pakkomielteinen hiusteni kasvatuksesta ja tuskaillut, kun hormonilääkitys lihottaa. Tekisi mieli selittää kaikille, että vatsani johtuu lääkkeistä, tää ei ole niinku oikea minä, Astrid nauraa.

Palaan töihin, siis elän

Syöpään sairastuminen on ollut Astridille moniulotteinen kokemus, jonka voi nähdä vaikuttaneen kaikkeen elämässä: ihmissuhteisiin, arvoihin, elämäntapoihin. Sairastumiseen liittyvät kelailunsa Astrid on nyt työstänyt uusiksi lauluiksi ja esityksiksi. Kappaleissa raa’an rehelliset tekstit kohtaavat kauniit, kepeätkin popsävelmät.

– Minulla on aina ollut tapana käsitellä musiikissani elämää ja tunteisiin meneviä juttuja. Siksi oli luontevaa, että kirjoitin tekstejä myös sairastumisestani.

”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”
”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”

Kirjoittaminen oli Astridille tapa käydä läpi kokemustaan. Maaliskuussa ilmestyvällä albumilla yksi laulu on omistettu syöpään kuolleelle vertaissiskolle, toisessa Astrid listaa pelkojaan.

– Ihan kaikki vaiheet eivät taittuneet biiseiksi, ja osaa koetusta en pysty vielä pukemaan sanoiksi. Tällaisen kokemuksen sanoittaminen oli vaikeaa, mutta vielä enemmän jännitän biisien esittämistä. Niitä harjoitellessakin itku on tullut väkisin.

Astridille nopea paluu töihin on kytkeytynyt uskoon elämän jatkumisesta. Varsinaisesti keikkailu alkaa uudelleen nyt maaliskuussa. Ensimmäisen kerran hän kuitenkin kävi yleisön edessä jo vuoden 2014 elokuussa Flow-festareilla, kun sytostaatti- ja sädehoidot olivat nipin napin saatu päätökseen.

– Ihmisillä kesti tunnistaa minut kaljuna, ja he kyselivät, mitäs sulle on tapahtunut. Omissa muistikuvissani minulla jo kasvoi tukka ja lavalla, kukkaseppele päässäni, tunsin oloni ylvääksi, oli oikein voittajafiilis, Astrid muistelee.

– Jälkeenpäin olen katsonut valokuvia ja todennut, että eihän minulla ollut hiuksia ollenkaan. Kuvissa näkyy vielä tosi heikoilla oleva ihminen.

Toivoaan Astrid ei silti hukannut missään vaiheessa. Ei silloin, kun hoidot veivät kaikki voimat tai kun peilikuva hirvitti.

– Kun kuoleman vaara konkretisoituu, ei ole varaa synkistelyyn. Olin toiveikkain ja elämäniloisin juuri sairauteni rankimmissa vaiheissa. Tein suunnitelmia monen vuoden päähän, ja kun muista huokui suurin huoli, minulla oli varma olo selviytymisestäni, Astrid kuvailee.

– Ehkä se on selviytymisviettiä. Tunnistan saman nyt sairastavissa ystävissäni. Kun asiat ovat huonoimmin, sairastuneesta löytyykin supersissi.

Astridilla synkistelyvaihe iski vasta, kun hän ymmärsi selvinneensä ja alkoi kirjoittaa laulujaan.

– Silloin tulivat mustimmat ajatukset ja ihmettely, mitä minulle oikein tapahtui.

Varhaista pohdiskelua kuolemasta

Astrid näkee puolisonsa Nickin käyneen läpi samat vaiheet. Pelko ja hätäännys ovat päässeet esiin vasta pikkuhiljaa.

– Kun kävin hoidoissa, Nick oli kauhean rohkea. Hän keskittyi työhön ja arjen rullaamiseen ja antoi minun sairastaa rauhassa.

”Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti.”

Pariskunta jutteli paljon töistä. Se piti ajatukset kiinni arjessa, poissa peloista.

– Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti. Siihen tarvitaan voimavaroja, ja usein olimme vain liian väsyneitä. Seurasimme yhteistä fiilistä: puhutaan, kun jaksetaan, Astrid kertoo.

– Itkimme paljon yhdessä. Kun toinen prakasi, toinen lohdutti.

Vanhemmille oli uutta, miten sairaudesta kerrotaan lapselle. Aluksi kaksivuotiaalle puhuttiin pipitissistä, siitä, miten äidin rinta oli kipeä ja lääkärin piti ottaa se pois. Nyt pian viisivuotias tuntee jo sanan syöpä ja on ihmetellyt, miksi äiti selvisi, mutta tämän ystävä ei.

Ja on sairastumisesta irronnut riemuakin. Pojasta on ollut hauskaa leikkiä Astridin rintaproteeseilla ja peruukeilla ja hämmästyttää kavereitaan kertomuksella yksirintaisesta äidistä.

– Lapsilla on mieletön sopeutumistaito, ja meillä paljon opittavaa siitä. Hän normalisoi sairastumiseni nopeasti ja näytti meillekin, miten se sopeutettiin arkeen, Astrid kertoo huvittuneena.

– Jokainen joutuu elämässään pohtimaan pelkojaan ja kuolemaa. Meillä se aloitettiin varhain.

Elämää minimillä

Astrid ei epäröi hetkeäkään nimetessään lapsensa suurimmaksi innostajaksi toipumisessaan.

– Halusin nähdä poikani kasvavan ja listasin mielessäni, mitä kaikkea näkisin hänen tekevän elämänsä varrella.

Myös tavoitteet ja työhön liittyvä kunnianhimo vahvistuivat kuolemanpelon varjossa. Sairastuessaan Astrid oli juuri saanut oikeuden tohtorinopintoihinsa, ja hoitojen lopulla hän ahnaasti halusi saada kaikki projektit käyntiin.

Paluu töihin oli vähän pakon sanelemaakin.

– Freelancerina olin sairastuessani pudonnut minimi-kaikelle. Samalla kun olin puhki hoidoista, arjesta tuli sinnittelyä. Sairastuminen tarkoitti meille köyhyyttä, Astrid sanoo suoraan.

– Oli nöyryyttävää joutua selittelemään uupumustani ja tehdä selvityksiä Kelaan. Olin aika huonossa kunnossa palatessani töihin mutta olin niin tympääntynyt anomaan sairauslomaa, etten halunnut muutakaan.

Hoitojen keskellä Astrid kävi läpi arvojaan. Vaikka hän oli tehnyt musiikkia aina, nyt sen merkitys tuntui vasta kirkastuneen.

– Minulta oli usein kysytty, mitä teen oikeasti, siis elääkseni. Ikään kuin musiikki ei ollut tarpeeksi arvokasta. Hätäpäissäni listasin aina muita projekteja ja todistelin, että minulla on monta rautaa tulessa, Astrid sanoo.

– Vasta sairastuttuani minulle kirkastui, että riittää, jos teen vain musiikkia. Se tuntuu arvokkaammalta ja mielekkäämmältä työltä nyt.

” En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu.”

Oivallus on opettanut Astridille omanarvontuntoa ja armeliaisuutta itseä kohtaan. Elämän nauttimisesta on tullut uusi punainen lanka. Moni hurahtaa sairastuessaan esimerkiksi terveellisempään ruokavalioon, mutta Astrid, gluteeniton kasvissyöjä, antoi palaa.

– Hoitojen aikaan söin pullaa suunnilleen päivittäin. Menin fiiliksen mukaan ja vedin, mitä mieli teki. En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu. Tie terveellisyyden ja nautinnon välimaastossa on parempi valinta. Minulle on nyt tärkeintä kuunnella omaa hyvää oloani.

Se näkyy myös Astridin tavassa olla välittömämpi ja suorempi muita kohtaan. On helpompaa olla suorasukainen ja rohkea toisten kanssa.

– Joillekin se sopii, toisille ei. Osa ystävistä on tullut läheisimmiksi, osa on kaikonnut kokonaan, Astrid kertoo.

– Minun on myös helpompi sanoa, että en jaksa tai pysty tai että tarvitsen lepoa. Minulla on hyvä syy olla kuormittamatta itseäni. Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse enää herättää henkiin.

Irti kohtaloajattelusta

Kun Astrid ja Nick antoivat ensimmäisen yhteishaastattelunsa Me Naisissa, heidän luonne-eronsa piirtyi selvästi. Mies oli temperamenttinen eikä himmaillut hiiltyessään, vaimo taas oli suhteen sovitteleva zen. Astrid nauraa roolien kääntyneen toisin päin.

– Ihmisillä on taipumusta kohtaloajatteluun, että kärsimyksellä olisi merkityksensä ja että lopulta siitä seuraisi jokin lottovoitto. Minunkin päälleni on yritetty sovittaa viittaa, että sairastuminen olisi jalostanut minusta viisaamman ja paremman ihmisen.

Astridista se tuntuu ahdistavalta vaatimukselta.

– Päinvastoin, olen paljon vihaisempi ja ärtyneempi ja siksi varmasti hirveämpi vaimo. Mutta olen siitä vain iloinen, oli jo aikakin!

Astrid Swan

  • 34-vuotias helsinkiläinen musiikintekijä on oikealta nimeltään Astrid Joutseno. Naimisissa Soliti-levy-yhtiötä johtavan Nick Trianin kanssa. Pariskunnalla on nelivuotias poika.
  • Julkaisee viidennen albuminsa From the bed and beyond 3.3.
  • Aloittaa esiintymiset 9.–11.3. keikoillaan WHS Teatteri Unionissa. Keikka on yhteistyö valokuvaaja Tekla Vàlyn, muotisuunnittelija Yat Cheungin sekä mediataiteilija Timo Wrightin kanssa.
  • Valmistelee väitöskirjaa luovien ammattien blogiäideistä.
  • Kuuluu One Quart Magazine -nettijulkaisun perustajiin ja kirjoittajiin.

Riisipeltoja ja jokimaisemia. Niistä on Obaman Balin-loma tehty.

Presidenttikautensa jälkeen Barack Obama on bongattu paikoista, joista hän ei ehtinyt virassaan välttämättä edes haaveilla. Hän on saanut rocktähden kohtelua Broadwayllä vieraillessaan sekä kokeillut monia presidentille vaaralliseksi luokiteltuja lajeja, kuten leijasurffausta Karibialla.

Nyt Obaman perhe on lomalla Indonesiassa, jossa he ovat innostuneet muun muassa harrastamaan koskimelontaa.

Uutistoimisto Reutersin kuvat paljastavat, että koko perhe oli yhdessä kumiveneessä Balilla maanantaina.

Kuohuvan kosken keskellä perheenjäsenet näyttivät nauttivan olostaan. Eikä ihme, Indonesian Bali tunnetaan jumalten saarena. Mukana koskenlaskussa oli myös useampi paikallinen opas.

Melat ylös ja hymyä! Kuva: Reuters
Melat ylös ja hymyä! Kuva: Reuters

The Jakarta Postin mukaan Barack ja hänen vaimonsa Michelle sekä tyttäret Sasha ja Malia majoittuvat Balilla Ubudin Four Seasons -resortissa. Esimerkiksi Conde Nast Traveler -lehti on listannut sen yhdeksi maailman parhaaksi lomahotelliksi.

Lue myös! Obaman perheen arki presidenttikauden jälkeen: varvaskuvia ja koirien ulkoilutusta!

Barack Obama on asunut lapsena muutaman vuoden Indonesiassa. Kymmenen päivän Indonesian-vierailustaan Obamat viettävät viisi Balilla. Ayung-joen melonnan lisäksi heidän ohjelmaansa on kuulunut muun muassa museo- ja riisipeltovierailuja.

Rakkaasta Lamby-koirasta luopuminen oli vaikea päätös.

Moni on ihmetellyt, minne rescuekoira Lambyn kuvat ovat kadonneet Girls-tähti Lena Dunhamin Instagram-tililtä.

Lena on koiraihminen koko sydämestään, mutta tuoreessa kirjoituksessaan hän paljastaa tehneensä raskaan päätöksen ja luopuneensa rakkaasta koirastaan. Lenasta on ollut sydäntäsärkevää puhua koko asiasta, mutta hän kirjoittaa Lambyn muuttaneen jo maaliskuussa Los Angelesiin, missä koiraa hoitavat ammattilaiset.

– Käytöshäiriöt ja aggressiivisuus jatkuivat neljä vuotta, emmekä voineet hoitaa niitä koulutuksella, lääkkeillä tai jatkuvalla, rakastavalla koiranomistajuudella, Lena selittää.

 

A lot of you have been asking where Lamby is these days since he's always been the star of my gram and I've been posting pics of my poodle girls. Well, you know honesty is my jam but this one has been really heartbreaking to talk about. But I feel I have to share that last March, after four years of challenging behavior and aggression that could not be treated with training or medication or consistent loving dog ownership, Lamby went to live at an amazing professional facility in Los Angeles @matt_thezendog where an awesome person named @therealdanishay (who is educated in a rescue dog's specific trauma) loves him so hard. Lamby suffered terrible abuse as a pup that made having him in a typical home environment dangerous to him and others- we needed to be responsible to ourselves, our neighbors and especially our beloved boy. Jack and I will miss him forever but sometimes when you love something you have to let it go (especially when it requires tetanus shots and stitches.) Someday I'll really write about the pain and relief of letting Lamby go off and really be Lamby, biting and peeing in his own mouth and all. There were so many lessons in it, about forgiving myself and loving with an open palm and giving in to a larger plan. Shout out to @jennikonner for listening to endless hours of Lamby pain, and especially my partner @jackantonoff for loving him even when he ruined floors and couches and our life. Jack knows what Lamby means to me and he let me come to the decision in my own time even when it made his days challenging. Susan & Karen will never be my first loves, but they are fuzzy and hilarious stuffing for the hole Lamby left and we cherish them deeply ❤️#lamby #thefirstcutisthedeepest #foreverlamb PS If you have a similar situation, please know its possible to responsibly re-home your rescue rather than sending them back into the shelter system. It can require patience, diligence and often a financial contribution but there are solutions that leave everyone happy and safe. You will always have been your dog's first stop outside shelter life and that's beautiful.

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Ennen kuin Lena adoptoi Lambyn, koiranpentu oli kärsinyt pahasta kaltoinkohtelusta. Traumojen vuoksi Lambyn käyttäytyminen oli vaaraksi sille itselleen sekä muille, joten Lenan mukaan ainoa vastuullinen päätös oli sijoittaa koira osaavaan hoitoon. Hän ei halunnut palauttaa sitä takaisin koiratarhaan.

– Tulemme kaipaamaan häntä ikuisesti, mutta joskus kun rakastaa oikein kovasti, pitää päästää irti (etenkin kun se vaatii jäykkäkouristusrokotuksia ja tikkejä).

Lena kiittelee tekstissään myös puolisoaan Jack Antonoffia, joka on antanut Lenan miettiä päätöstä rauhassa ja kestänyt Lambyn oikkuja.

Koirat pysyvät Lenan elämässä yhä, sillä hän otti viime vuonna kaksi pientä villakoiraa, Susanin ja Karenin.

– Ne eivät koskaan tule olemaan ensimmäisiä rakkauksiani, mutta ne ovat pörröisiä ja hupaisia täytteitä aukolle, jonka Lamby jätti.

 

back by popular demand

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Tekstinsä lopuksi Lena Dunham kannustaa muita samassa tilanteessa olevia miettimään, miten koiran saisi vastuullisesti uuteen kotiin.

– Se saattaa vaatia kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja usein rahallista panostusta, mutta on olemassa ratkaisuja, joiden ansiosta kaikki ovat onnellisia ja turvassa.

 

❤️❤️❤️ (📸: @robin_schwartz outtake for the New Yorker magazine)

Henkilön Lamby Antonoff-Dunham (@lamby_antonoff) jakama julkaisu

Lambyn elämää voi seurata koiran omalla Instagram-tilillä.

Courteney Cox puhuu avoimesti siitä, kuinka otti niin paljon pistoshoitoja, ettei enää näyttänyt itseltään.

Frendit-sarjasta tunnettu näyttelijä Courteney Cox, 53, myöntää New Beauty-sivuston haastattelussa, että nuoruuden tavoittelu lähti hänellä käsistä. Nyt hän sanoo luopuneensa pistoshoidoista ja antaneensa kasvoihinsa laitettujen täyteaineiden liueta, sillä hän haluaa näyttää jälleen itseltään.

– Hollywood tekee siitä vaikeaa, tämä ala. Kasvoin ajattelemaan, että ulkonäkö on kaikkein tärkein asia. Niin kauan kuin näytin hyvältä, kaikki olisi OK. Se ajoi minut ongelmiin, näyttelijä tilittää.

– Yritin niin kovasti pysyä mukana, mikä vain pahensi asioita. Nyt olen niin luonnollinen kuin voin olla.

Cox kertoo haastattelussa koukuttuneensa pistoshoitoihin, kun lääkärit suosittelivat niitä. Ensimmäinen kerta oli onnistunut, koska kukaan ei hänen mukaansa hoksannut muutosta – Hollywoodissa lääkärin apuun turvautuminen ulkonäköasioissa on edelleen tabu. Sitten hän halusi lisää, ja joku kertoi uudesta huippulääkäristä, jonka tekemät hoidot ovat luonnollisen näköisiä. Kierre oli valmis.

Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters
Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters

– Tapaat heidät ja he sanovat, että sinun tarvitsee ottaa vain tämä. Seuraavaksi huomaat, että kasvoissasi on kerros toisensa jälkeen. Sitä ei tajua, koska kaikki tapahtuu vaihe kerrallaan, kunnes olet siinä pisteessä, että ei p*ska, tämä ei näytä oikealta.

Courteney Coxinkin kasvojen muuttumista on seurattu julkisuudessa, eivätkä ikävät kommentit ole jääneet näyttelijältä huomaamatta. Ensin hän kuitenkin ajatteli, että valokuvat vain saavat hänet näyttämään oudolta. Lopulta myös ystävät alkoivat huomautella, että nyt riittää.

Jo vajaa vuosi sitten Cox kertoi Vanity Fairille katuvansa joitakin asioita, joita hän on tehnyt kasvoilleen. Silloin hän totesi, että onneksi osa niistä liukenee pois. Aiemmin hän on kertonut myös turvautuneensa botoxiin. Nyt aineiden poistuttua kasvoista hän suhtautuu ulkonäköönsä lempeämmin.

– Asiat tulevat muuttumaan ja kaikki valahtaa. Yritin estää valahtamisen, mutta se sai minut näyttämään feikiltä. Kasvoissa pitää olla liikettä, etenkin jos iho on ohut kuten minulla.

Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press
Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarille Susanna Mälkille lasi on aina puoliksi täysi. – Suuressa mittakaavassa mikään ei kaadu hetkelliseen epäonnistumiseen.

Musiikkitalon käytävillä pyörii hermostuneita nuoria. On pääsykoepäivä, jolloin valitaan opiskelijat Sibelius-Akatemiaan ensi syksyksi. Yksi taideyliopiston entisistä opiskelijoista, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki, 48, suuntaa aamupäivän orkesteriharjoituksista Musiikkitalon pelkistettyyn pukuhuoneeseen.

– Muistan tuon jännityksen hyvin, ja tunnen suurta sympatiaa hakijoita kohtaan. Ei kannata kuitenkaan lannistua, vaikkei opiskelupaikkaa saisi heti. Suuressa mittakaavassa mikään ei kaadu hetkelliseen epäonnistumiseen. Kun pitää mielessä oman pitkän tähtäimen tavoitteensa ja motiivi muusikoksi on kohdallaan, kaikki on mahdollista, Susanna rohkaisee.

Susanna aloitti muusikonuransa sellistinä. Pikkuhiljaa myös orkesterinjohtaminen alkoi houkutella.

– Kapellimestarin työ ei ollut minulle alkuun itsestäänselvä valinta. Murrosiän loppupuolella koin kuitenkin suuren kolahduksen: tätä minä haluan tehdä.

Sinnikkyydellä nykyhetkeen

Matka nykyhetkeen on vaatinut paljon sinnikkyyttä, sillä Susanna on ensimmäinen Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestariksi nimitetty nainen. Hän on vieraillut ensimmäisenä naisena myös Milanon La Scala -oopperassa. Hänen tulkintojaan on kuultu niin Pariisin vanhassa oopperatalossa kuin New Yorkin Metropolitan-oopperassakin.

– On sykähdyttävää astua historiallisiin rakennuksiin kattomaalausten keskelle. Sitä tuntee itsensä samaan aikaan pieneksi ja suureksi, koska pääsee omalta osaltaan osaksi oopperan historiaa.

Se hetki, kun kaikki onnistuu yleisön edessä, on Susannalle maaginen. Hän tiivistää kapellimestarin työn yhteen ajatukseen: hänen tehtävänsä on tuottaa elämyksiä.

– Kun orkesteri puhaltaa yhteen hiileen, musiikki lähtee siivilleen. On suuri ilo onnistua yhdessä. Silloin olen täyttänyt oman työni ja tarkoitukseni.

”Orkesterin ohjaaminen ei ole keskustelutilanne, vaan siinä on oltava tiukka johtaja. Harjoitusten ulkopuolella on aikaa olla ihminen ihmiselle”, Susanna kertoo.
”Orkesterin ohjaaminen ei ole keskustelutilanne, vaan siinä on oltava tiukka johtaja. Harjoitusten ulkopuolella on aikaa olla ihminen ihmiselle”, Susanna kertoo.

Esiintymisjännitys

En enää jännitä esiintymistä yhtä paljon kuin joskus ennen. Tunnen kyllä adrenaliinin nousemisen, mikä nostaa keskittymiskykyni ja antennini pystyyn. Huippukeskittyminen on itse asiassa hyvin kirkas tunne. Se tuntuu mahtavalta, mutta on myös kuluttavaa. Ylikierroksista täytyy saada välillä lepoa.

Rentoutumiskeino

Paras rentoutumiskeinoni on nukkuminen. Konsertin jälkeen olen niin virittynyt, että unta on vaikea saada. Saatankin ottaa päiväunet keskellä päivää.

Kapellimestarin työ ei ole pelkkää taiteellista ilmaisua, vaan sisältää paljon organisointia: partituurien opettelua, harjoitusaikataulujen tekemistä ja ohjelmistosuunnittelua. Toisinaan herään keskellä yötä miettimään, että jokin asia pitää muistaa delegoida eteenpäin.

”Jos orkesteri olisi urheilujoukkue, kapellimestari olisi paitsi sen valmentaja ja kapteeni, hetkittäin myös keskushyökkääjä ja maalivahti.”

Kuin moniottelija

Jos orkesteri olisi urheilujoukkue, kapellimestari olisi paitsi sen valmentaja ja kapteeni, hetkittäin myös keskushyökkääjä ja maalivahti. Joukkuettakin on johdettavana kymmenkertainen määrä. Välillä kiire on kova ja minun täytyy tinkiä tavoitteistani. Se on turhauttavaa. Harjoituksia isolla porukalla kun pystytään järjestämään vain tietty määrä. Tuona aikana minun tehtäväni on varmistaa, että kaikki ikään kuin puhuvat samalla aksentilla.

Parasta työssäni

Kun saan kommunikoida musiikin kielellä. Musiikki tavoittaa minussa syvätasoja, ja minun tehtäväni on välittää ne eteenpäin kuulijoille. Esiintyminen on minun, muusikoiden, yleisön ja säveltäjän välistä keskinäistä kommunikaatiota, josta nautin.

Väsyttävintä: matkustelu

Matkustan työni puolesta paljon. Asun Pariisissa ja teen töitä ympäri maailmaa. Lentokoneessa istuminen onkin alkanut tuntua ajanhaaskaukselta. Myös jatkuva pakkaaminen ja tavaroiden purkaminen väsyttää. Toki olen myös kiitollinen, että olen työni puolesta saanut nähdä upeita paikkoja.

Toteutumaton unelma

Olen aina haaveillut, että olisin jazzlaulajatar. Laulaminen on kiehtonut minua lapsesta asti, mutta olin silloin arka enkä uskaltanut kokeilla sitä. Nyt uskallan ja pidänkin laulamisesta. Mutta nykyinen työni vie silti voiton.

Konfliktit

Harjoituksissa olen putkeen neljäkin tuntia sadan ihmisen edessä. Siinä tilanteessa on mahdotonta olla koko ajan täydellinen. Ajatukseni menevät tuhatta ja sataa, ja virheitä voi tulla. Joskus tuollaiset hetket pomppaavat mieleeni vielä vuosienkin päästä.

”Olen kohdannut urallani sovinismia, vähättelyä ja pahantahtoisuutta.”

Tässä työssä kohtaa myös niitä, jotka levittävät ympärilleen negatiivista energiaa. Olen kohdannut urallani sovinismia, vähättelyä ja pahantahtoisuutta. Osaan kuitenkin nykyään erottaa nuo asiat itsestäni. Olisi mahtavaa, jos sen oppisi jo lapsena, sillä kiusaamista ei pidä koskaan hyväksyä. Nykytilanteessani nämä hetket ovat harvinaisia.

Ulkonäköpaineet

Katseiden kohteena oleminen esiintyessä aiheutti minulle alkuun stressiä. Kaikki katseet kun eivät ole hyväntahtoisia. Nuorena olin herkkä ja otin paineita ulkonäöstäni: kommentointi on jatkuvaa, ja rauhassa ei saa juuri olla. Myöhemmin olen oppinut, ettei se ole elämän ydin vaan ihan toisarvoista. Kun näen nuoria, toinen toistaan hoikempia muusikko-opiskelijoita, mietin, että syökää kunnolla ja tehkää töitä älkääkä keskittykö asiaan, joka on vain pintaa.

Elämänasenne

Olen optimisti, jolle lasi on aina puoliksi täynnä. Se on minulta tietoinen valinta. Joka tilanteessa voin itse vaikuttaa omaan suhtautumiseeni, ja jokainen hetki on tässä ja nyt. En silti ole naiivi ja kuvittele, että kaiken pitäisi olla aina tosi ihanaa. Vaikeana hetkenä pitää edetä askel kerrallaan, hyvää kohti.

Susanna sanoo, että kapellimestarin tehtävä on saada yleisön huomio kiinnittymään musiikkiin, ei häneen itseensä.
Susanna sanoo, että kapellimestarin tehtävä on saada yleisön huomio kiinnittymään musiikkiin, ei häneen itseensä.

Mekko vai puku?

Kapellimestarina tärkeintä on saada huomio kiinnittymään musiikkiin eikä minuun. En laittaisi paljettimekkoa esitykseen, koska viestittäisin sillä väärää asiaa. Mekko sitä paitsi varmaan repeäisi rie­huessani, orkesterin edessä työni on hyvin fyysistä.

2 x idolini

Itävaltalainen kapellimestari Carlos Kleiber. Ihailen edesmennyttä Kleiberiä, sillä hänellä oli maaginen kyky tavoittaa musiikista metatasoja. Hänellä oli paitsi herkkyyttä, myös optimiolosuhteet hioa työtään. Niillä piirteillä hän saavutti uskomattomia tuloksia.

Helsingin kaupunginorkesterin intendentti Gita Kadambi. Hän on lähielämän idolini, sillä hän on hyvä johtaja, jolta olen oppinut valtavasti. On inspiroivaa työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat loistavia siinä, mitä tekevät.

Syntyi Helsingissä 13.3.1969. Asuu Pariisissa.

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari (2016–) ja Los Angelesin filharmonikkojen päävierailija (2017–).

Vuonna 2011 hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali.

Esiintyy Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa kesä–heinäkuussa ja Helsingin juhlaviikoilla 18. elokuuta.