”On muodikasta puhua hetkessä elämisestä ja elämän rajallisuudesta. Minulle sen merkitys valkeni vasta, kun jouduin vastakkaisn kuoleman läheisyyden kanssa”, muusikko Astrid Swan sanoo. Kuva: Liisa Valonen
”On muodikasta puhua hetkessä elämisestä ja elämän rajallisuudesta. Minulle sen merkitys valkeni vasta, kun jouduin vastakkaisn kuoleman läheisyyden kanssa”, muusikko Astrid Swan sanoo. Kuva: Liisa Valonen

Kun muusikko Astrid Swanilla todettiin rintasyöpä, hän pysyi toiveikkaana. Synkkyys iski vasta, kun raskain vaihe oli ohi. – Olen ollut vihainen, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena.

Mitä sitä kaunistelemaan: kokemus oli katastrofi. Kun laulaja Astrid Swan sairastui rintasyöpään kolme vuotta sitten, hänestä tuntui, että yhdellä diagnoosilla romutettiin kaikki, mitä oli ollut.

31-vuotiaan naistutkimuksen maisterin muusikonura oli hyvässä lennossa, ja neljättä sooloalbumia oltiin viemässä ulkomaille. Oli kaksivuotias poika, jota Astrid oli hiljalleen alkanut vieroittaa rintamaidosta, ja 12 vuotta yhteiseloa brittiläisen tuottajapuolison Nick Trianin kanssa. Astridin ja Nickin ensimmäinen yhteishaastattelu ilmestyi Me Naisissa samaan aikaan, kun Astrid sai tiedon sairastumisestaan.

– Ensimmäiset viikot olivat pelottavimpia. Pyörin kotona sekavana, itkin ja pelkäsin kuolevani. Yhdessä hetkessä minusta oli tullut täysin eri tyyppi kuin siinä haastattelussa.

Loppuelämä hihassa

Astridin syöpä oli aggressiivinen, ja siitä selvitäkseen oli suostuttava järeimpiin hoitoihin. Ensin sairas rinta ja lähistön imusolmukkeet poistettiin, sitten tulivat solumyrkyt ja sädehoidot. Hiukset lähtivät, turvotukset tulivat. Myöhemmin poistetun rinnan tilalle rakennettiin uusi, terve pienennettiin samankokoiseksi.

Hormonilääkitys jatkuu kymmenen vuotta, oikeaa kättä pakottava turvotus todennäköisesti loppuelämän. Muille se näyttäytyy pitkähihaisena kompressiohanskana, johon Astrid pukeutuu päivittäin. Hänelle itselleen se tarkoittaa kivuliaita sidontahoitoja sekä heikentynyttä motoriikkaa sormissa. Astrid sanoo jo huomanneensa toimintakyvyn muutoksen pianoa soittaessaan.

– Fyysiset muutokset ovat olleet yksi sairauden vaikeimpia puolia sietää. Pelkoja voin käsitellä, mutta kehon muutokset ovat pysyviä juttuja. Olen ollut vihainen siitä, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena, Astrid sanoo 35-vuotispäivänsä lähestyessä.

– Samalla huomaan, miten iso osa minua sairaudesta on tullut. Minulla ei ole lupaa unohtaa sitä eikä syytä peitellä sitä. Joskus olen salaa melkein tyytyväinen, kun en uimahallissa näytä normaalilta. Tuntuisi feikiltä, jos minulla olisikin täydelliset silarit.

Tänään Astridia korpeaa, etteivät vanhat farkut mahdu päälle.

– Turhamaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. Olen ollut kuin pakkomielteinen hiusteni kasvatuksesta ja tuskaillut, kun hormonilääkitys lihottaa. Tekisi mieli selittää kaikille, että vatsani johtuu lääkkeistä, tää ei ole niinku oikea minä, Astrid nauraa.

Palaan töihin, siis elän

Syöpään sairastuminen on ollut Astridille moniulotteinen kokemus, jonka voi nähdä vaikuttaneen kaikkeen elämässä: ihmissuhteisiin, arvoihin, elämäntapoihin. Sairastumiseen liittyvät kelailunsa Astrid on nyt työstänyt uusiksi lauluiksi ja esityksiksi. Kappaleissa raa’an rehelliset tekstit kohtaavat kauniit, kepeätkin popsävelmät.

– Minulla on aina ollut tapana käsitellä musiikissani elämää ja tunteisiin meneviä juttuja. Siksi oli luontevaa, että kirjoitin tekstejä myös sairastumisestani.

”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”
”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”

Kirjoittaminen oli Astridille tapa käydä läpi kokemustaan. Maaliskuussa ilmestyvällä albumilla yksi laulu on omistettu syöpään kuolleelle vertaissiskolle, toisessa Astrid listaa pelkojaan.

– Ihan kaikki vaiheet eivät taittuneet biiseiksi, ja osaa koetusta en pysty vielä pukemaan sanoiksi. Tällaisen kokemuksen sanoittaminen oli vaikeaa, mutta vielä enemmän jännitän biisien esittämistä. Niitä harjoitellessakin itku on tullut väkisin.

Astridille nopea paluu töihin on kytkeytynyt uskoon elämän jatkumisesta. Varsinaisesti keikkailu alkaa uudelleen nyt maaliskuussa. Ensimmäisen kerran hän kuitenkin kävi yleisön edessä jo vuoden 2014 elokuussa Flow-festareilla, kun sytostaatti- ja sädehoidot olivat nipin napin saatu päätökseen.

– Ihmisillä kesti tunnistaa minut kaljuna, ja he kyselivät, mitäs sulle on tapahtunut. Omissa muistikuvissani minulla jo kasvoi tukka ja lavalla, kukkaseppele päässäni, tunsin oloni ylvääksi, oli oikein voittajafiilis, Astrid muistelee.

– Jälkeenpäin olen katsonut valokuvia ja todennut, että eihän minulla ollut hiuksia ollenkaan. Kuvissa näkyy vielä tosi heikoilla oleva ihminen.

Toivoaan Astrid ei silti hukannut missään vaiheessa. Ei silloin, kun hoidot veivät kaikki voimat tai kun peilikuva hirvitti.

– Kun kuoleman vaara konkretisoituu, ei ole varaa synkistelyyn. Olin toiveikkain ja elämäniloisin juuri sairauteni rankimmissa vaiheissa. Tein suunnitelmia monen vuoden päähän, ja kun muista huokui suurin huoli, minulla oli varma olo selviytymisestäni, Astrid kuvailee.

– Ehkä se on selviytymisviettiä. Tunnistan saman nyt sairastavissa ystävissäni. Kun asiat ovat huonoimmin, sairastuneesta löytyykin supersissi.

Astridilla synkistelyvaihe iski vasta, kun hän ymmärsi selvinneensä ja alkoi kirjoittaa laulujaan.

– Silloin tulivat mustimmat ajatukset ja ihmettely, mitä minulle oikein tapahtui.

Varhaista pohdiskelua kuolemasta

Astrid näkee puolisonsa Nickin käyneen läpi samat vaiheet. Pelko ja hätäännys ovat päässeet esiin vasta pikkuhiljaa.

– Kun kävin hoidoissa, Nick oli kauhean rohkea. Hän keskittyi työhön ja arjen rullaamiseen ja antoi minun sairastaa rauhassa.

”Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti.”

Pariskunta jutteli paljon töistä. Se piti ajatukset kiinni arjessa, poissa peloista.

– Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti. Siihen tarvitaan voimavaroja, ja usein olimme vain liian väsyneitä. Seurasimme yhteistä fiilistä: puhutaan, kun jaksetaan, Astrid kertoo.

– Itkimme paljon yhdessä. Kun toinen prakasi, toinen lohdutti.

Vanhemmille oli uutta, miten sairaudesta kerrotaan lapselle. Aluksi kaksivuotiaalle puhuttiin pipitissistä, siitä, miten äidin rinta oli kipeä ja lääkärin piti ottaa se pois. Nyt pian viisivuotias tuntee jo sanan syöpä ja on ihmetellyt, miksi äiti selvisi, mutta tämän ystävä ei.

Ja on sairastumisesta irronnut riemuakin. Pojasta on ollut hauskaa leikkiä Astridin rintaproteeseilla ja peruukeilla ja hämmästyttää kavereitaan kertomuksella yksirintaisesta äidistä.

– Lapsilla on mieletön sopeutumistaito, ja meillä paljon opittavaa siitä. Hän normalisoi sairastumiseni nopeasti ja näytti meillekin, miten se sopeutettiin arkeen, Astrid kertoo huvittuneena.

– Jokainen joutuu elämässään pohtimaan pelkojaan ja kuolemaa. Meillä se aloitettiin varhain.

Elämää minimillä

Astrid ei epäröi hetkeäkään nimetessään lapsensa suurimmaksi innostajaksi toipumisessaan.

– Halusin nähdä poikani kasvavan ja listasin mielessäni, mitä kaikkea näkisin hänen tekevän elämänsä varrella.

Myös tavoitteet ja työhön liittyvä kunnianhimo vahvistuivat kuolemanpelon varjossa. Sairastuessaan Astrid oli juuri saanut oikeuden tohtorinopintoihinsa, ja hoitojen lopulla hän ahnaasti halusi saada kaikki projektit käyntiin.

Paluu töihin oli vähän pakon sanelemaakin.

– Freelancerina olin sairastuessani pudonnut minimi-kaikelle. Samalla kun olin puhki hoidoista, arjesta tuli sinnittelyä. Sairastuminen tarkoitti meille köyhyyttä, Astrid sanoo suoraan.

– Oli nöyryyttävää joutua selittelemään uupumustani ja tehdä selvityksiä Kelaan. Olin aika huonossa kunnossa palatessani töihin mutta olin niin tympääntynyt anomaan sairauslomaa, etten halunnut muutakaan.

Hoitojen keskellä Astrid kävi läpi arvojaan. Vaikka hän oli tehnyt musiikkia aina, nyt sen merkitys tuntui vasta kirkastuneen.

– Minulta oli usein kysytty, mitä teen oikeasti, siis elääkseni. Ikään kuin musiikki ei ollut tarpeeksi arvokasta. Hätäpäissäni listasin aina muita projekteja ja todistelin, että minulla on monta rautaa tulessa, Astrid sanoo.

– Vasta sairastuttuani minulle kirkastui, että riittää, jos teen vain musiikkia. Se tuntuu arvokkaammalta ja mielekkäämmältä työltä nyt.

” En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu.”

Oivallus on opettanut Astridille omanarvontuntoa ja armeliaisuutta itseä kohtaan. Elämän nauttimisesta on tullut uusi punainen lanka. Moni hurahtaa sairastuessaan esimerkiksi terveellisempään ruokavalioon, mutta Astrid, gluteeniton kasvissyöjä, antoi palaa.

– Hoitojen aikaan söin pullaa suunnilleen päivittäin. Menin fiiliksen mukaan ja vedin, mitä mieli teki. En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu. Tie terveellisyyden ja nautinnon välimaastossa on parempi valinta. Minulle on nyt tärkeintä kuunnella omaa hyvää oloani.

Se näkyy myös Astridin tavassa olla välittömämpi ja suorempi muita kohtaan. On helpompaa olla suorasukainen ja rohkea toisten kanssa.

– Joillekin se sopii, toisille ei. Osa ystävistä on tullut läheisimmiksi, osa on kaikonnut kokonaan, Astrid kertoo.

– Minun on myös helpompi sanoa, että en jaksa tai pysty tai että tarvitsen lepoa. Minulla on hyvä syy olla kuormittamatta itseäni. Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse enää herättää henkiin.

Irti kohtaloajattelusta

Kun Astrid ja Nick antoivat ensimmäisen yhteishaastattelunsa Me Naisissa, heidän luonne-eronsa piirtyi selvästi. Mies oli temperamenttinen eikä himmaillut hiiltyessään, vaimo taas oli suhteen sovitteleva zen. Astrid nauraa roolien kääntyneen toisin päin.

– Ihmisillä on taipumusta kohtaloajatteluun, että kärsimyksellä olisi merkityksensä ja että lopulta siitä seuraisi jokin lottovoitto. Minunkin päälleni on yritetty sovittaa viittaa, että sairastuminen olisi jalostanut minusta viisaamman ja paremman ihmisen.

Astridista se tuntuu ahdistavalta vaatimukselta.

– Päinvastoin, olen paljon vihaisempi ja ärtyneempi ja siksi varmasti hirveämpi vaimo. Mutta olen siitä vain iloinen, oli jo aikakin!

Astrid Swan

  • 34-vuotias helsinkiläinen musiikintekijä on oikealta nimeltään Astrid Joutseno. Naimisissa Soliti-levy-yhtiötä johtavan Nick Trianin kanssa. Pariskunnalla on nelivuotias poika.
  • Julkaisee viidennen albuminsa From the bed and beyond 3.3.
  • Aloittaa esiintymiset 9.–11.3. keikoillaan WHS Teatteri Unionissa. Keikka on yhteistyö valokuvaaja Tekla Vàlyn, muotisuunnittelija Yat Cheungin sekä mediataiteilija Timo Wrightin kanssa.
  • Valmistelee väitöskirjaa luovien ammattien blogiäideistä.
  • Kuuluu One Quart Magazine -nettijulkaisun perustajiin ja kirjoittajiin.

Kunniaväkivalta saa Suomessakin monia muotoja. Yksi niistä on se, että nuorille pojille sallitaan paljon enemmän vapauksia kuin samanikäisille tytöille, kertoo Helsingin Sanomien haastattelema kurdinainen.

Kolmekymppinen kurdinainen kertoo Helsingin Sanomissa lapsuuden rajusta silpomiskokemuksestaan ja siitä, miten lähipiiri pyrkii rajoittamaan varttuvan tytön ihmisoikeuksia perheen kunnian nimissä.

”Mun oli pakko lähteä pois kotoa.”

– Ensin sinut leikataan, sitten kielletään uiminen, sen jälkeen et saa tavata poikia. Kun olin 17-vuotias, mun oli pakko lähteä pois kotoa. Mun oli pakko tehdä raju askel mun vanhemmille ja perheelle, nimettömäksi jäävä nainen kertoo.

THL määrittelee kunniaväkivallan viittaavan psyykkiseen painostukseen tai suoraan väkivaltaan. Se liittyy ajattelutapaan, jossa kunnia on koko perheen ja suvun yhteinen asia. Koska yksilöiden teot vaikuttavat koko yhteisön kunniaan, käyttäytymisen tulee olla siveellistä ja tietyn seksuaalimoraalin mukaista.

Tytöillä ja pojilla eri säännöt

Kurdinainen kokee, että hänen elämäänsä ja oikeuksiaan rajoitettiin voimakkaasti erityisesti nuoruudessa. Nainen ympärileikattiin nelivuotiaana pakolaisleirillä, ja hän oli vähällä kuolla operaatioon. Taustalla oli perheen pyrkimys saada tytär hyviin naimisiin.  

”Pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin.”

– Kun olin joku 7–8-vuotias, niin muistan, että oli aika, jolloin joka ilta, kun menin nukkumaan, rukoilin vaan, että tulen pojaksi. Halusin ne poikien oikeudet. Koska jo silloin näin, että pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin, kurdinainen kertoo HS:n haastattelussa.

– Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän minulta alettiin kieltämään kaikenlaisia asioita. Multa riistettiin ihmisoikeuksia, mitä enemmän tytöstä naiseksi kasvoin.

Vaara joutua uhriksi

Ympärileikkausten ja kunniaväkivallan uhka on todellinen myös Suomessa.

– Ympärileikkausperinne elää Suomessakin, sanoi Ihmisoikeusliiton asiantuntija Solomie Teshome Me Naisten haastattelussa. 

Suomessa ei ole tullut esiin yhtään tapausta, että maahanmuuttajataustaisia tyttöjä olisi ympärileikattu täällä. Monilla tytöillä on kuitenkin vaara joutua silpomisen uhriksi matkalla vanhempiensa kotimaassa.

– Epäilyt voivat herätä esimerkiksi, jos tyttö on lähdössä yhdessä vanhempiensa tai toisen vanhemman kanssa kotimaahansa. Vaikka niin, että vain perheen tyttö on lähdössä, muut sisarukset eivät.

Solomie kertoi saavansa konsultointipuheluita terveydenhoitajilta tällaisista aiheista etenkin keväisin lomien kynnyksellä. Tyttöjen iät vaihtelevat taaperoista teini-ikäisiin.

– Kun tyttö on jo lähdössä matkalle ja herää epäilys, että hän joutuu silvotuksi, ollaan jo myöhässä, Solomie kertoi.

MillaR

Kolmekymppinen kurdinainen puhuu HS:ssä tyttöjen ja poikien erilaisesta kohtelusta: ”Ensin leikataan, sitten kielletään uiminen”

Naisten ympärileikkaus on törkeä rikos ja yhteiskunnnan pitäisi ottaa aktiivisempi ote tällaisen silpomisen estämisessä. Sama koskee myös poikien ilman lääketieteellistä perustetta olevia ympärileikkauksia, jota ei tietysti voi verrata naisten leikkaukseen, mutta on ihan yhtä perusteetonta. Suomi ei ole sivistysvaltio ennenkuin tällaiseen lapseen kohdistuvaan väkivaltaan puututaan todenteolla.
Lue kommentti

Maria Veitola kertoo Instagramissa uuvuttavasta työviikostaan, joka vaati lopulta veronsa ja ajoi lepäämään.

Maria Veitola, 44, kertoo Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Veitolan mukaan voimat hupenivat oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia. Veitola työskentelee tällä hetkellä muun muassa Radio Helsingin sisältöjohtajana.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Veitola kirjoittaa.

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin". Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

Henkilön Maria Veitola (@mariaveitola) jakama julkaisu

Instagram-päivityksen mukaan Veitola sai viime viikon lopulla jopa fyysisiä oireita.

”Kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa.”

– Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että ”älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan”.  Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. 

– Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä, Veitola kirjoittaa.

Instagram-kuvassa Veitola todella näyttää makaavan keskellä metsää. Hän myös neuvoo muita työstään ahdistuneita tekemään samoin.

– Menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua.

Veitola on aikaisemmin kertonut, että viime vuosi oli hänelle yksi rankimmista. Hänen isänsä kuoli, ja kodista paljastui paha sisäilmaongelma. Nämä asiat vaikuttivat myös hänen parisuhteeseensa.

Sosiaalisen median mukaan Ohtosesta tuli avioitumisen jälkeen Ohtonheimo.

Luontokuvaaja ja toimittaja Kimmo Ohtonen avioitui Laura-vaimonsa kanssa viime lauantaina. Pariskunta vaihtoi ilmeisesti samalla sukunimensä Ohtonheimoksi. Molemmat löytyvät nyt nimittäin Facebookista sillä nimellä. Toimittaja kertoi avioliitostaan myös Instagramissa.

– Kannan sydäntäsi. Kannan sitä sydämessäni. Eilen sanoimme "tahdon" kauniin perheemme ja ystäviemme edessä. Kiitos teille kaikille, rakastamme teitä paljon, Ohtonheimo hempeilee sunnuntaina Facebookissa julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Kimmo Ohtoheimo on suomalainen luontokuvaaja ja -toimittaja. Hän tuli tunnetuksi uituaan Saimaalla 140 kilometrin matkan saimaannorpan hyväksi. Tempauksestaan Ohtonen palkittiin Kultaisella Venlalla vuoden TV-tekona 2013.

 

They said Yes! 😍#ohtonheimot

Henkilön Riikka Kantinkoski (@weekdaycarnival) jakama julkaisu

 

Linda Liukkaan tärkein kohderyhmä on pienten lasten isät.

Linda Liukas on palkittu lastenkirjailija ja koodauslähettiläs. Liukkaan tietotekniikka-aiheiset Hello Ruby -lastenkirjat ovat olleet jättimenestys maailmalla: ensin hän keräsi kirjoilleen 380 000 euron arvoisen joukkorahoituspotin ja voitti sitten kiinalaisen 130 000 euron arvoisen muotoilupalkinnon.

Liukkaan uusin, keskiviikkona julkaistu kirja vie lapset tutkimusmatkalle internetiin. Kirjasarjan oikeudet on myyty 22 kielialueelle.

Vaikka Liukkaan teokset ovat lastenkirjoja, kirjailija on kertonut tärkeimmäksi kohderyhmäkseen pienten lasten isät. Hänen mukaansa isien roolimallilla on tärkeä vaikutus pienten tyttöjen päätöksiin.

– Ollessani pieni muut isät sanoivat tietokoiden olevan kalliita aikuisten juttuja. Oma isäni sen sijaan opetti, ettei ole asiaa, mitä ei voisi tietokoneella korjata. Opettelimme yhdessä juttuja ja välillä mokailtiin, Liukas muistelee.

”Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.”

Liukkaan mukaan koululla on paljon vaikutusta lapsen asenteisiin, mutta vanhemmilla vielä suurempi. Liukas haaveileekin omistavansa kymmenen vuoden päästä koulun, jossa teknologiaa kehitetään yhdessä lasten kanssa.

– Lapsia pitää kannustaa löytämään oma juttunsa, ja heitä pitää altistaa uusille asioille. Ei suljeta liian aikaisin mahdollisuuksia lapselta. Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.

Ruby pienten poikien esikuvana

Teknologia-alalla vallitsee vieläkin merkittävä naispula. Liukas kannustaa naisia innostumaan alasta, sillä teknologiaan tarvitaan naisten näkökulmia.

– Ohjelmoija on se henkilö, joka käyttää tietokonetta ratkaistakseen maailman ongelmia, ja tarvitsemme naisten näkemystä. Tietokoneella voi ilmaista itseään ja muuttaa maailmaa paremmin kuin millään muulla, Liukas sanoo.

Kun Liukkaan ohjelmointityöpaja Rails Girls alkoi menestä, hän kohtasi vanhempia miehiä, jotka yrittivät neuvoa joka käänteessä.

– Kun sulkee korvansa setämiesten kritiikiltä, ei törmäile lasikattoihin.

Liukas kertoo ylpeimmäksi hetkekseen sen, kun pienet pojat ovat tulleet kertomaan hänelle, että kirjojen naiskoodaaja Ruby on heidän esikuvansa.

– Se on feminismiä parhaimmillaan, kun nainenkin voi olla teknologia-alan esikuva.