Terhi ja Vuokko toimivat monissa ammateissa: tuottajina, esiintyjinä, muusikoina, sanoittajina... ”Olisi älytöntä pakottautua vain yhteen rooliin. Tekeminen pysyy mielekkäänä ja jälki on parempaa, kun saamme tehdä monipuolisesti.” Kuvat: Jouni Harala
Terhi ja Vuokko toimivat monissa ammateissa: tuottajina, esiintyjinä, muusikoina, sanoittajina... ”Olisi älytöntä pakottautua vain yhteen rooliin. Tekeminen pysyy mielekkäänä ja jälki on parempaa, kun saamme tehdä monipuolisesti.” Kuvat: Jouni Harala

Ultra Bran solistit Terhi Kokkonen, 42, ja Vuokko Hovatta, 44, eivät haikaile nuoruutta. – Meitä ei enää määritellä sen perusteella, miltä näytämme, vaan sen mukaan, mitä teemme.

Viime viikonloppuna 1990-luvun superyhtye Ultra Bra hoiti toisen sen kolmesta odotetusta paluukeikastaan. Kaikki meni nappiin, ja Turun Ruisrockin päälavalla kuultiin solistien Vuokko Hovatan ja Terhi Kokkosen täydelliseksi hioutunutta yhteislaulua. Naisten äänet ovat nivoutuneet yhteen niin täysin, että sitä on ihmetelty Ultra Bran omallakin porukalla.

– Joskus harjoituksissa Kerkko (Koskinen, yhtyeen säveltäjä) sanoi, että on pelottavaa, miten fraseeraammekin tismalleen samalla tavalla, Terhi kertoo.

– Että kuulostamme siltä kuin hengittäisimme samoilla keuhkoilla, Vuokko jatkaa.

– Vaikka ei me olla sovittu mitään. Meillä vain on herkkyyttä kuunnella toista… Terhi sanoo.

– ...niin, että teemme virheetkin samassa kohdassa, Vuokko nappaa lauseesta.

Tällaista se on näiden kahden innostuessa: toinen aloittaa lauseen, toinen saattaa sen loppuun. Terhi ja Vuokko tunnistavat yhteytensä musiikissa, mutta kyllä se kuuluu heistä muutenkin. Tärkeät vuodet bändikavereina, merkittävien kokemusten keskellä ja aikuisuuden alussa eivät voineet olla jättämättä jälkiään.

Ultra Bra teki kovimpina kesinään yli 50 keikkaa. ”Olimme vapautuneimpia ja riemukkaimpia viimeisenä vuonna. Se oli suuri rakkauden kesä.”
Ultra Bra teki kovimpina kesinään yli 50 keikkaa. ”Olimme vapautuneimpia ja riemukkaimpia viimeisenä vuonna. Se oli suuri rakkauden kesä.”

Kuningattaria ja ikuisia lapsia

Kun Ultra Bra julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1996, Vuokko Hovatta oli 24-vuotias ja Terhi Kokkonen 22. Vuokko oli opiskellut Sibelius-Akatemiassa ja kävi Teatterikorkeakoulua. Terhi oli tuntenut yhtyeen ydinryhmän jo lukiossa, kieltäytynyt ensin kutsusta bändiin, mutta suostunut sitten.

– Kun Vuokko tuli mukaan, ammattimainen ote bändissä kasvoi. Aluksihan me olimme vain joukko kavereita, joilla oli rockunelma, Terhi muistaa.

– Ei ollut helppoa tulla eri kulmasta ystäväporukan ulkopuolelta. Vei aikansa tutustua jengiin, joka oli kasvanut yhdessä, Vuokko myöntää.

Sittemmin naisista tuli enemmän kuin työkavereita, ja yhteys säilyi silloinkin, kun Ultra Bra oli 16 vuotta tauolla.

– Kun emme törmänneet luontevasti, järjestimme illanviettoja kolmistaan Terhin ja Anna Tuluston kanssa. Menimme hyvin syömään ja kutsuimme niitä kuningatarten illallisiksi, Vuokko kertoo.

”Ultra bra -vuosina leikimme kuningattaria.”

– Miksi me olimme kuningattaria? Terhi kysyy.

– Ei mitään hajua, se oli jokin mielisairas idea. Muistan vain, että leikimme kuningattaria ja menimme kolmisin laittamaan asioita järjestykseen.

– Jestas, meidän täytyy järjestää sellaisia taas!

Ultra Bran nopea menestys näkyi parikymppisten elämässä maltillisesti, omat asunnot olivat suosion merkittävin ilmentymä. Joskus kapakasta ajettiin kotiin taksilla, vaikka matkaa oli tuskin kilometri.

– Ehkä meillä oli vähän enemmän fyrkkaa kuin sen ikäisillä. Ei tarvinnut syödä tonnikalaa eikä oltu riippuvaisia vanhemmista, Terhi miettii.

Tänään pöydän ääressä istuvat toisenlaiset naiset: 44- ja 42-vuotiaat äidit. Vuosiin on mahtunut lapsia, puolisoita, eroja, menetyksiä, menestyksiä ja monta erilaista uraa.

– On tapahtunut hirveästi asioita, ja olemme nähneet paljon elämää. Mutta kun asetuimme taas musiikin äärelle, tutut into ja palo olivat heti läsnä. Työssä emme ole vanhentuneet ollenkaan, Vuokko kuvailee.

– Ehkä juju on juuri työssä. Ammateissamme pitää osata olla lapsi, olla auki maailmalle täysin taantuneena, Terhi arvioi.

– Jos olisimme tehneet välivuodet konttoriduunia pörssiyhtiössä, paluu lavalle tuntuisi rajummalta.

Molemmat ovat esiintyjiä: Terhin yhtye Scandinavian Music Group on jo 15-vuotias, Vuokon kiinnitys Helsingin Kaupunginteatterissa on kestänyt yhtä pitkään. Ensi syksynä Terhi valmistuu Aalto-yliopistosta elokuvakäsikirjoittamisesta ja leikkaamisesta, oma lyhytelokuva on jo loppusuoralla.

Yksinäinen työ tietokoneella on toista kuin loistaa festarilavalla.

– Yhteisöllinen sosiaalisuus on toisinaan raskasta luonteelleni, ja tuntuu ihanalta paeta yksinäisyyteen pimeään kammioon. Silloin istun kalsareissa koneella, vedän energiajuomaa ja hinkutan hiirtä, Terhi kuvailee leikkaajantyötään.

Vuokko pyrskähtää tutulle fiilikselle. Teatterissakin treenataan ikkunattomissa saleissa. Vuokko esittää, kuinka tauolla näyttelijät tulevat ulos aurinkoon kuin myyrälaakson asukkaat, silmiään siristellen.

– Me ollaan Pimeässä työskentelijät ry:stä!

Tässä mennään täysillä

Ystävykset viihtyvät nykyisessä iässään ja elämänvaiheessa. Kumpikaan ei haikaile olevansa nuorempi tai vanhempi – tai no, ei ainakaan nuorempi.

– Tämä on kiva vaihe: olemme saaneet tehdä paljon merkityksellisiä asioita emmekä tunne pakkoa todistella paikkaamme. Silti edessä on paljon erilaisia polkuja, joita voi edetä uteliaana. Ja mitä ulkonäköön tulee, minusta on vain kiva vanheta, Vuokko aloittaa.

Terhi on samoilla linjoilla.

”Ulkonäköön liittyvä paskapuhe on jäänyt pois.”

– 90-luvun nuorena naisena oli tavallista, että vartaloitamme kommentoitiin ja meitä puhuteltiin seksistisesti. Nyt se ulkonäköön liittyvä paskapuhe on jäänyt pois. Meitä ei enää määritellä sen perusteella, miltä näytämme, vaan sen mukaan, mitä teemme.

Nuorten keskellä opiskellessaan Terhi on pannut merkille sukupolvien asenne-eron.

– Me totuimme puheeseen, jota ei nykyään kuunneltaisi yhtään. Tämän päivän nuoret naiset eivät niele sellaista sontaa.

Ystäviä korpeaa myös näkemys, että keski-ikäistyvällä naisella parhaat päivät alkavat olla ohi, kun taas miehellä ikä vain lisää karismaa.

– Miten hitossa sellaisia käsityksiä edelleen pidetään yllä? Tässähän mennään täysillä! Vuokko turhautuu.

Terhi muistaa puhelun, jonka sai 33-vuotispäivänään.

– Toimittaja kysyi, miltä tuntuu olla vanheneva laulaja. Olin että mitäääh? Söin muroja jossain yksiössä ja tuumin, että no ei kai tässä mitään.

Hämiksiä ja muuta hirveää

Terhi ja Vuokko kokevat iän ja kokemuksen tuoneen mukanaan paljon hyvää. Niin kuin luontevaa itsevarmuutta, sellaista hyvää rauhallisuutta omasta olemisesta.

– Minä en enää paljon pyytele anteeksi olemistani, Vuokko sanoo.

– Minä taas olen lakannut yrittämästä näyttää itsevarmalta. Nuorena se oli rooli, josta olen tietoisesti pyrkinyt pois. Nykyään voin tunnustaa epävarmuuteni, ja se on ihan ok, Terhi pohtii.

Hän kokee, että myös esiintyessä tietoisuus itsestä on vähentynyt. Itsestä voi antaa vain, jos uskaltaa unohtaa olemisensa ja menettää kontrollin.

– Olen monessa mielessä ujo ja itsekontrollini on suurta. Esiintyminen on minulle yksi keino päästä eroon noista piirteistäni. Kun menen lavalle, voin olla ihan vaan että ”Hello Cleveland”!

Vuokko saa helposti kiinni ajatuksesta. Näyttelijänä hän kärsi joskus överiasteen esiintymispeloista. Vuokko alkoi käsitellä niitä miettimällä, mikä olisi pahinta, mitä yleisön edessä voisi tapahtua.

– Näin itseni itkemässä sikiöasennossa keskellä lavaa. Tajusin sitten, ettei sekään muuttaisi maailmaa. Yleisö luultavasti luulisi sen kuuluvan esitykseen, ja kollegat auttaisivat minut eteenpäin. Teatteri on ryhmätyötä, hän sanoo.

– Esiintyjän työ on itsetuntolaji. Onneksi siinä kehittymiseksi on monenlaisia tekniikoita.

Juttu karkaa erilaisiin pelkoihin ja niistä siedättymisiin. Joissain on onnistuttu, kaikissa ei. Terhin kodin eteisessä on kokoelma pojan muovihämähäkkejä, joiden kohdalla Terhin on pälyiltävä toiseen suuntaan. Vuokko patistaa hypistelemään niitä.

– Seuraavaksi etenet jo katsomaan luontodokkareita, Vuokko ehdottaa.

– Hyi helvetti! Terhi parahtaa.

Varmuus ja kokemus näkyvät myös siinä, millaisen aseman Vuokko ja Terhi ovat lunastaneet musiikkimaailmassa. Varsinkin tekninen puoli on edelleen miesten maastoa.

– Vuosia toimittiin niin, että jos minulla oli asiaa studioteknikolle, kuiskasin asiani Joelille (Melasniemi, bändikaveri), joka sitten esitti ohjeen eteenpäin. Teimme monta levyä ennen kuin pystyin sanomaan asiani itse ja minua kuunneltiin, Terhi sanoo.

Mutsit vetää punkia

Jos Terhin ja Vuokon tarinassa on ollut paljon yhtäläisyyksiä, on naisissa perustavanlaatuisia erojakin. He näkevät yhteisen päämäärän, mutta kulkevansa sinne erilaisia reittejä. Vuokon reitti on suora ja tehokas, Terhin kuulemma hallittu kaaos.

”Olemme aika ristiriitaisia tyyppejä.”

– Olemme aika ristiriitaisia tyyppejä. Vuokko on hyvin käytännönläheinen ja skarppi, mutta hänellä on varsin boheemi elämäntapa, Terhi kuvailee.

– Minä taas olen tavoiltani tylsä: oma aikani on sitä, kun käyn metsässä lenkillä ja pääsen perjantaina saunaan. Samalla olen hajamielinen eikä arkiasioiden hoitaminen ole lempipuuhaani.

Niissä hetkissä Terhi yrittää omaksua Vuokon pontevuuden.

– Puhelimessa esitän Vuokkoa, pöllin hänen puhenuottinsa ja puhun hänen äänellään, Terhi matkii Vuokon syvää ääntä.

Sitten on niitä juttuja, joissa ei ole kyse päämäärästä ollenkaan, mielenrauhasta vain. Terhille purjehtiminen perheen kanssa on sellaista, terapeuttista suorastaan. Terhi innostui purjehtimisesta miehensä, suunnittelija Markus Viiperin mukana. Kompakti purkkari seisoo laiturissa Etelä-Helsingissä.

– Purjehtiminen toimii minulle samanlaisena terapiamuotona kuin kokkaaminen. Kummassakaan ei voi kadota omiin ajatuksiinsa, vaan on oltava tietoinen joka hetkestä ja valppaana ennakoida seuraavaa. Sellainen on hyvää tekemistä ihmiselle, jolla työt helposti valuvat omalle ajalle.

Terhi kävi keväällä purjehduskurssin ja on nyt paremmin selvillä takiloista, staageista ja purjeista.

– Olin tohkeissani siitä kaikesta. Kotona vaahtosin sivuvoiman vaikutuksista. Mieheni, joka on purjehtinut paljon enemmän katsoi, että joo, kiinnostavaa.

Vuokon vapaa-aika kuluu puutarhapalstalla Pohjois-Helsingissä. Tontilla kasvaa kaikkea pöytään nostettavaa: papuja, sipulia, kesäkurpitsaa. Kesäisin Vuokko kulkee monesti töihinkin suoraan mökiltään. Tänä iltana sen kuistilla suunnitellaan tulevaa esitystä säveltäjä Anna-Mari Kähärän kanssa.

– Puutarha on konkreettinen vastapaino töille. Nytkin siellä on kansio, jonka kummastakin kannesta alkaa opeteltavat esitykset. Aamulla treenaan yhden jutun biisejä, tauolla teen puutarhatöitä, ja sitten harjoittelen eri produktiota kansion toisesta päästä.

Ultra Bran tekstejä ei tarvinnut hirveästi harjoitella. Osa lauluista muistui mieleen kuin itsestään.

– Tosin oli niissä sellaisiakin, joita en muistanut koskaan laulaneeni.

Välivuosina Terhi ja Vuokko eivät juuri fiilistelleet Ultra Bran musiikkia. Terhi kuunteli kerran läpi bändin esikoisalbumin, Vapaaherran elämää.

Oli valoisan kevätyön pikkutunnit meneillään. Terhi oli kaksin kotona puolisonsa kanssa. Mies oli kertonut fanittaneensa juuri tuota levyä nuoruudessaan ja ehdotti nyt, että kuunneltaisiin levyä yhdessä.

– Sanoin, että ei varmana kuunnella.

Terhi taipui lopulta. Äänet käännettiin kovalle.

– Levy olikin niin hyvä! Siinä kuului kaksikymppisten vimma, sehän oli ihan punkia. Odotan, että voin joskus soittaa sen 16-vuotiaalle pojalleni ja sanoa ylpeänä, että kuunteles tota!

Vuokko Hovatta

  • Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä syntyi Espoossa 2.9.1972. Teatteritaiteen maisteri, tuottaja.
  • Asuu Helsingissä tyttärensä kanssa.
  • Julkaissut kolme soololevyä. Valmistelee esityksiä uudella kokoonpanolla Vuokko Hovatta Kolmisin.
  • Vierailee syksyllä Kansallisteatterin esityksessä Tippukivitapaus.

 

Terhi Kokkonen

  • Laulaja, sanoittaja syntyi Helsingissä 16.7.1974. Perheeseen kuuluvat seitsemänvuotias poika ja puoliso Markus Viiperi.
  • Perustajajäsen Scandinavian Music Group -yhtyeessä. Yhtye on toiminut vuodesta 2002. SMG:n tuottaja yhdessä Joel Melasniemen kanssa.
  • Valmistumassa Aalto-yliopistosta maisteriksi elokuvakäsikirjoittamisesta ja -leikkaamisesta. Valmistelee ensimmäistä lyhytelokuvaansa.

Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun kyläkauppias Sampo Kaulanen menetti isänsä, hän sulkeutui suruunsa. –Jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu-vaimo miettii nyt.

Jounin kaupastaan tunnetulla Sampo Kaulasella, 38, ja vaimo Michele ”Minttu” Murphy-Kaulasella, 37, on takanaan poikkeuksellisen raskas vuosi.

Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti keväällä 2016, kun Sampon isä teki itsemurhan kärsittyään pitkään mielenterveysongelmista. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä.

Sampo sulkeutui suruunsa. Vierellä Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt synkäksi ja äreäksi.

–En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

–Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

Muutos parempaan tapahtui vasta kuukausien jälkeen ensin perheen aurinkolomalla ja myöhemmin Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla.

–Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

–On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Mitä Sampo ja Minttu ajattelevat läheisen itsemurhasta? Miten aviopari selviytyi rajusta vuodestaan? Lue Sampon ja Mintun tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.