Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

Sampo Kaulanen kertoi aikoinaan Diiilissä, että hänen ihannenaisellaan ei ole finnejä selässä eikä hän piere. Tämä jäi Minttu Murphy-Kaulasen mieleen niin vahvasti, että hän vältteli vessakäyntejä jopa pari vuotta.

Kyläkauppias Sampo Kaulanen, 36, ja hänen vaimonsa Michele ”Minttu” Murphy-Kaulanen, 37, muistelevat suhteensa alkuaikoja Kodin Kuvalehden haastattelussa. Alku oli Mintulle välillä vähän hankalaa, sillä hän ei pystynyt ottamaan rennosti vessahädän yllättäessä.

– Sampo mainitsi aikoinaan Diili-ohjelmassa, että hänen ihannenaisellaan ei ole finnejä selässä eikä hän piere. Se jäi mieleeni niin vahvasti, etten pariin vuoteen kehdannut käydä isolla hädällä Sampon ollessa luonani Tampereella. Vatsahan siinä tuli kipeäksi, Minttu kertoo lehdessä.

– Häivyin aina jossakin vaiheessa oikein ajoitetulle kävelylle. Onneksi tuostakin vaiheesta päästiin yli, Sampo sanoo.

”Syömisen suhteen olemme kuin alkoholistipariskunta”

Nyt pari on ollut yhdessä viitisen vuotta. He kertovat, että tuona aikana molemmat ovat saaneet parikymmentä kiloa lisää painoa.

– Yhdessä olemme lihoneet, yhdessä aiomme myös laihtua. Syömisen suhteen olemme kuin alkoholistipariskunta, kannustaneet toisiamme huonoihin elämäntapoihin, Sampo kertoo.

Mintun mukaan kiloja on tullut sen verran, että vihkisormuskaan ei mahdu enää sormeen. Pari on kokeillut ihmedieettejä, mutta huomannut, ettei niistä ole apua. Nyt he yrittävätkin syödä säännöllisesti aterioita ja keskittyä terveellisiin raaka-aineisiin.

”Halaamme ja pussaamme joka kerta, kun eroamme.”

Se ei kuitenkaan ole aina mutkatonta, sillä kauppiaan arki on epäsäännöllistä. Lisäksi Minttu asuu kahdessa paikassa, joiden välimatka on lähes 900 kilometria. Mintun toinen koti on Tampereella, jossa hänen ensimmäisestä liitosta syntyneet tyttäret Jasmin, 16, ja Jade, 11, käyvät koulua. Puolet kuukaudesta hän asuu Sampon luona Ylläksellä, jossa he pyörittävät Jounin kauppaa. Uusperheeseen kuuluvat myös yhteinen Rianna-tytär, 3, sekä Jenriina, 11, Sampon edellisestä suhteesta.

Vaikka parin arki on usein kiireistä, he eivät unohda pieniä hellyydenosoituksia.

– Parasta liitossamme on se, että voin luottaa Sampoon sataprosenttisesti. Olen naimisissa parhaan kaverini kanssa. Sampo on myös seksikäs. Halaamme ja pussaamme joka kerta, kun eroamme. Sampo muistaa aina sanoa sekä minulle että lapsilleen, että rakastaa, Minttu kertoo.

 

Tulkaahan paikalle! Ollaan Tuurissa! Huomenna tyrkyllä mm.PoroSpydäriä! #miljoonatuning

Kuva, jonka Sampo Kaulanen (@jouninkauppa) julkaisi

Mintulla ei ole osuutta Jounin kaupasta, mutta pistää Sampon mukaan itsensä täysillä likoon sen eteen.

Sampolla on todettu lievä ADHD. Lue Kodin Kuvalehden numerosta 13/2016, miten se näkyy parin arjessa.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

 

Maailmankuulun muotibrändin Daniel Wellingtonin takana on 31-vuotias ruotsalaismies, joka loi menestyvän bisneksen Instagramin avulla.

2,2 miljoonaa Instagram-seuraajaa osoittaa, että kuluneista Nato-hihnoistaan tunnettu Daniel Wellington on arvostettu brändi. Harva kuitenkaan tietää, tarinaa yrityksen takana.

Daniel Wellingtonin perustaja on 31-vuotias ruotsalaismies Filip Tysander, joka sai ajatuksen tyylikkäistä, mutta samalla rennon näköisistä kelloista reppureissullaan vuonna 2011.

Viidessä vuodessa Tysander loi ideastaan 160 miljoonan arvoisen muoti-imperiumin, jonka voittomarginaali on tänä päivänä yli 50 prosenttia.

Kuinka hän teki sen? Nordic Business Insiderin mukaan Tysanderin tarkka silmä sosiaalisen median suhteen oli tie menestykseen.

"Daniel Wellington ei maksa mainoksista, vaan hyödyntää Instagramin voimaa."

Kun Tysander perusti Daniel Wellingtonin vuonna 2011, hän sijoitti siihen noin 20 000 euroa. Myös ajoituksella oli osansa menestyksessä. Tysander perusti yrityksensä, kun pahin finanssikriisi oli ohitettu ja maailmantalous osoitti taas elpymisen merkkejä.

Yritys lähti kasvattamaan myyntiään hyvin suunnitellulla ja täsmällisellä somemarkkinoinnilla. Daniel Wellington ei maksa mainoksista, vaan hyödyntää Instagramin voimaa. Yritys lahjoittaa tuotteitaan Instagram-tähdille, jotka puolestaan poseeraavat seuraajilleen kello ranteessaan.

Kelloimperiumi on myös keksinyt tavan, jolla kuluttajat mainostavat kelloja sen puolesta. Yrityksellä on esimerkiksi kampanjoita, joissa pyydetään tavallisia Instagram-käyttäjiä jakamaan omia kuviaan Daniel Wellingtonin kello ranteessaan. Joka viikko yksi näistä kuvista nostetaan yrityksen viralliselle Instagram-tilille.

Jotta Filip Tysanderin tarinaa ei tarvitsisi tyytyä pelkästään kadehtimaan, Nordic Business Insider on listannut keinoja, joiden avulla voi tulla miljonääriksi alle 30-vuotiaana.

Kokeile esimerkiksi näitä miljonäärien antamia neuvoja:

 

1. ”Älä uuvuta itseäsi jatkuvilla päätöksillä”

Näin neuvoo Tucker Hughes, josta tuli miljonääri 22-vuotiaana. Huomiokyky on rajallinen resurssi, joka kuluu päivässä nopeasti loppuun. Tämä taas heikentää tuottavuuttasi.

2. ”Anna aikaa itsellesi”

– Turvallisin sijoitus, jonka olen koskaan tehnyt, on oma tulevaisuuteni, toteaa maailman menestyneimmäksi liikemieheksi tituleerattu Warren Buffett. Itseensä pitää sijoittaa huolehtimalla hyvinvoinnistaan. Lue joka päivä vähintään puoli tuntia kirjaa tai kuuntele hyvää radio-ohjelmaa.

Buffet itse on kertonut, että 80 prosenttia hänen työajastaan on omistettu lukemiselle.

3. ”Ympäröi itsesi lahjakkailla ihmisillä”

Yhdysvaltalainen Andrew Carnegie, joka aloitti tyhjästä ja puursi tiensä yhdeksi Amerikan rikkaimmista miehistä, on paljastanut salaisuuden menestykseensä. Hän neuvoo hakeutumaan lahjakkaiden ja visioita omaavien ihmisten seuraan, jotka voivat auttaa sinua suunnitelmiesi kanssa.

 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

 

Ministeri

Suomessa lahjakkaista hankkiudutaan ensimmäisenä eroon. Eihän sitä kukaan halua esiintyä sellaisen vieressä, näyttäytyen itse kaikille täysin lahjattomana.

Lahjakkaat pystyy kaiken lisäksi vielä ihan itse perustelemaan asioitaan, eivätkä tarvitse ulkoa opettelua keskeisistä fraaseista.
Menkööt ulkomaille lahjoineen. Suomessa vedetään jukolavite vain tasa-arvoa keskinkertaisille. Jos ei kelpaa, menee pois.

Akaan kaupungissa on pian neljä laulaja Aki Sirkesalon mukaan nimettyä tietä.

Thaimaan tsunamissa jouluna 2004 kuolleen Aki Sirkesalon mukaan nimetään Akaan kaupunkiin neljä tietä, kertoo Ilta-Sanomat. Akaanportin yritysalueella, E75-moottoritien liittymän ja ABC-huoltoaseman lähellä sijaitsevat tiet saavat nimekseen Sirkesalontie, Akinkuja, Levytie ja Musakuja.

Akaan kaupungin kaavoituspäällikkö Jyri Sarkkinen sanoo Ilta-Sanomille, että Sirkesalon mukaan nimetty katu haluttiin keskeiselle paikalle, jonka läpi ihmiset kulkevat usein.

– Toijalan ABC:n liittymä on sellainen, Sarkkinen sanoo.

Sirkesalon omaiset ovat Ilta-Sanomien mukaan antaneet hyväksyntänsä teiden nimeämisille.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Unicef on julkaissut puhuttelevan videon, jossa testataan ohikulkijoiden reaktioita kahdessa erilaisessa tilanteessa.

Unicefin videolla esiintyy kuusivuotias lapsinäyttelijä Anano, joka laitetaan Georgian kadulle seisomaan kauniisti puettuna ja kammattuna.

Yksin kadulla seisova suloinen lapsi saa välittömästi ohikulkevien ihmisten huomion.

– Mikä on nimesi, asutko lähellä? Oletko eksynyt? Ananon luokse pysähtyneet ihmiset kyselevät häneltä huolissaan. Yksi mies kaivaa jo puhelinta esiin soittaakseen apua.

Ihmisten reaktiot kuitenkin muuttuvat täysin, kun Ananolle vaihdetaan nuhjuiset vaatteet päälle ja hänen kasvonsa meikataan likaisen näköisiksi. Tilalle tulee täydellinen välinpitämättömyys: yksinäiseen katulapseen ei yksikään videolla näkyvä ohikulkija kiinnitä huomiota.

Sama kaava toistuu ravintolassa. Kun Anano kiertelee pöytien välissä nätisti puettuna ja hiukset sykerölle kammattuna, ruokailijoilta liikenee tytölle huomiota ja hellyyttä.

Katulapseksi puettuna tyttö joutuu järkytyksekseen kohtaamaan hyvin erilaista kohtelua. Ruokailijat sohivat häntä pois, nostavat laukkujaan turvaan tai pyytävät ravintolan henkilökuntaa viemään tytön pois.

Videolla kerrotaan, että testi jouduttiin tässä vaiheessa keskeyttämään, koska näyttelijä järkyttyi ihmisten reaktioista niin paljon.

– Koska minulla oli likaiset vaatteet ja kasvot, minun käskettiin mennä pois. Se teki surulliseksi, Anano sanoo.

Videolta voit katsoa, millaisia reaktioita Anano herätti:

Video on osa Unicefin #ForEveryChild-kampanjaa. Se on kerännyt Twitterissä vajaassa vuorokaudessa jo yli tuhat uudelleenjakoa. Facebookissa videolle oli ensimmäisten 17 tunnin aikana tullut 1,7 miljoonaa näyttökertaa sekä kymmeniätuhansia tykkäyksiä ja jakoja. Kommentit vaihtelivat surullisesta epäuskoisiin.

"Sydäntäsärkevää. Lapsi on lapsi huolimatta siitä, miltä hän näyttää tai miten hän pukeutuu", eräässä kommentissa todetaan. Monissa kommenteissa kiitetään Unicefia videon julkaisusta.

Unicef toteaa, että videon tarkoitus on muuttaa asenteita katulapsia kohtaan.

– Jos video onnistuu muuttamaan ihmisten käsityksiä kaduilla elävistä lapsista, sen voi katsoa olevan huikea menestys, järjestö iloisee Facebook-sivuillaan.

 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.