Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

Pikkuprinssi Oscarin ristiäiskuvissa poseeraavat myös hänen kumminsa ja isovanhempansa.

Perjantaina vietettiin maaliskuussa syntyneen prinssi Oscarin ristiäisiä.

Ruotsin hovi on julkaissut nyt myös viralliset ristiäispotretit kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin perheestä sekä kummeista, isovanhemmista sekä pojan tädeistä ja enostakin.

Oscar oli hereillä, kun perhe saapui kirkkoon, mutta nukahti nopeasti. Ristiäiskuvien ottamisen ajan Oscar näyttää kuitenkin pysyneen hereillä äitinsä sylissä. Oscarin isosisko, prinsessa Estelle istuu kuvissa isänsä sylissä.

Prinssi Oscarin kummit takarivissä vasemmalta oikealle: Victorian serkku Oscar Magnuson, prinsessa Madeleine, Tanskan kruununprinssi Frederik, Norjan kruununprinsessa Mette-Marit sekä Danielin serkku Hans Åström.

Isovanhemmilla on jälleen kerran syytä ylpeyteen. Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa, kuningatar Silvia sekä prinssi Danielin vanhemmat Eva ja Olle Westling asettuivat ristiäiskuvaan.

Prinsessa Madeleine on Oscarin ja Estellen täti ja prinssi Carl Philip eno. Takarivissä oikealla prinssi Danielin sisko Anna Westling Söderström.

Prinssi Oscar on kruununperimysjärjestyksessä kolmas äitinsä Victorian ja siskonsa Estellen jälkeen. Kuningas Kaarle Kustaa on ollut vallassa jo vuodesta 1973.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 

Kommentit

Victoria Beckham valmistautuu lähipiirin tietojen mukaan viidenteen raskauteen ruokavalion avulla.

Suunnittelevatko Victoria ja David Beckhamin perheenlisäystä? Beckhameilla on jo ennestään neljä lasta, mutta The Daily Mailin mukaan Victorian ystävän Tana Ramsayn tuttavat olisivat saaneet tietoonsa, että viides lapsi on toiveissa.

Julkkiskokki Gordon Ramsayn puolison tuttavat ovat juorunneet lehdelle, että 42-vuotias Victoria on keskittynyt ruokavaliossaan foolihappopitoisiin ruokiin kuten pinaattiin, parsakaaliin ja vihreälehtisiin kasviksiin. Foolihappoa suositellaan erityisesti raskautta suunnitteleville naisille, sillä elimistö tarvitsee sitä solujen, erityisesti punasolujen, lisääntymistä ja uusiutumista varten.

Victoria on keskittynyt ruokavaliossaan foolihappopitoisiin ruokiin.

Perheen nuorin lapsi, tytär Harper Seven, täyttää heinäkuussa viisi vuotta. Esikoispoika Brooklyn on jo 17-vuotias, Romeo täyttää syksyllä 14 vuotta ja Cruz on 11-vuotias.

Tuoreen Instagram-kuvan perusteella Victorian ja Davidin rakkaus näyttäisi kukoistavan edelleen.

 

Full of love in Mexico 💛 X feeling blessed,I love u baby 🙏🏻 @davidbeckham X #soulmate X VB

Kuva, jonka Victoria Beckham (@victoriabeckham) julkaisi

Victoria on keskittynyt viime vuodet uraansa muotisuunnittelijana ja hänen nimeään kantava luksusbrändi onkin vakiinnuttanut paikkansa alalla ja on monien julkisuuden henkilöiden ja muodin ystävien suosiossa. David jätti jalkapallokentät kolme vuotta sitten ja viettää nyt eläkepäiviään.

Kenties heillä riittäisi aikaa vielä yhdelle pikku-Beckhamille? Lapsirakas pari saattaakin katsoa mallia lähipiiristään, sillä Tana Ramsay, 41, odottaa parhaillaan viidettä lastaan kuten myös tv-kokki Jamie Oliverin vaimo Jools, 41.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 

Kommentit

Madeleine hehkuttaa Facebookissa Ruotsin hovin uusia kuvia Leonoresta ja Estellestä.

Ruotsin prinsessa Madeleine saapui perjantaina vietettyihin prinssi Oscarin ristiäisiin koko perheensä kanssa. Aviomies Chris O'Neillin lisäksi mukana olivat parin lapset, kohta vuoden täyttävä prinssi Nicolas sekä 2-vuotias prinsessa Leonore.

Madeleine, Chris ja lapset asuvat Lontoossa, joten vierailu Ruotsissa oli myös mainiota aikaa pienten serkusten tapaamiselle. Madeleine julkaisi sunnuntaina suloisia yhteiskuvia prinsessa Leonoresta serkkunsa, prinsessa Estellen kanssa. Kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin tytär Estelle on 4-vuotias.

Madeleine kirjoittaa julkaisemiensa kuvien yhteydessä, että serkukset rakastavat toisiaan.

– Siskoni ja minä olemme siunattuja äiteinä, joilla on kaksi suloista pientä tyttöä, Madeleine kiittelee.

Kuvat on ottanut Ruotsin hoville valokuvaaja  Anna-Lena Ahlström. Kuvat nähdäkseen tulee olla kirjautunut Facebookiin.

Kuvissa pientä Leonorea näyttää joko ujostuttavan tai naurattavan, ja prinsessa Estelle halaa serkkuaan lämpimästi. Kuvasarjassa on myös yhteiskuva prinsessa Madeleinesta tytär Leonore sylissään. Madeleinella on yllään sama mekko, joka hänellä nähtiin Oscarin ristiäisissä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 

Kommentit

Kahdesti vaikeaan syöpään sairastunut Maarit Feldt-Ranta tietää, että sairaankin elämä voi olla hyvää. Näkymä elämän ja kuoleman välissä on kirkas: tärkeintä on onni.

Kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta, 48, on herännyt linnunlauluun tuntia ennen kellon soittoa.

Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt liian aikaisin eduskuntaan selaamaan sähköposteja, kuten joskus ennen, hän nappaakin mukaansa kirjan Sapiens – ihmisen lyhyt historia, kipaisee uuteen leikkipuistoon katsomaan, tykkäisikö kolmivuotias tyttärentytär Melissa siitä, ja jää penkille lukemaan.

Hän tekee asioita, joita pitää mielekkäinä.

Menee hän töihinkin, muttei liian aikaisin. Ensin hän nauttii hetkestä arkipäivän nirvanaa.

”Sairaskin voi elää hyvää elämää. Se on ihanan lohdullista.”

Eloisasta naisesta ei näe ulospäin, että hän on käynyt läpi rankat syöpähoidot kaksi kertaa. Sairaus on kuitenkin yksi syy, miksi hän on löytänyt elämän merkityksen ja saavuttanut sen.

– Sairaskin voi elää hyvää elämää. Se on ihanan lohdullista. Viallisilla ja rikkinäisillä ihmisillä on siihen yhtä lailla oikeus ja mahdollisuus.

Maaritille onnen tuovat perhe, työ, ihan tavalliset arjen nautinnot sekä elämänrakkaus, tv-toimittaja Vesa Kallionpää. Kaikki, mikä on merkityksellistä.

Hän näki hyvän elämän mallin jo lapsena, sillä Maaritin isä oli sokea. Kun isällä oli pysyvä vamma, ja äiti oli perheen ainoa elättäjä, se näkyi suoraan kolmilapsisen perheen sosioekonomisessa asemassa.

Materia menetti merkityksensä, ja tärkeintä oli onnen löytäminen muista arvoista.

– Lapsuuteni oli todella hyvä. Jos terveyttä ei ole, onni täytyy kasata elämän muista osa-alueista.

Onnen jano

Onni, se onkin asioista merkityksellisin. Maarit pitää itseään etuoikeutettuna, että on oivaltanut kaikkein tärkeimmän jo nelikymppisenä.

– Elämän tarkoitus on olla onnellinen.

Mahasyöpä iski 41-vuotiaaseen perheenäitiin seitsemän vuotta sitten. Vatsaan sattui. Maarit kuitenkin ajatteli sen johtuvan stressistä. Lääkärikin määräsi närästyslääkettä.

Sitten oireet olivat niin rajuja, ettei vakavammasta sairaudesta jäänyt epäselvyyttä. Eihän näin voi käydä, Maarit ajatteli, sillä hän oli nuori ja kolmen teini-ikäisen lapsen äiti.

– Rankin juttu syövän löytymisessä oli se, miten kerron lapsille. Nuorin oli vasta 14-vuotias, vanhin 18. En niinkään ajatellut, miten minun käy vaan miten heidän käy.

Syöpä leikattiin, Maarit sai sytostaatteja ja kävi kahden kuukauden sädehoitojakson, jossa oli annosta koko loppuelämäksi. Kahdeksan kuukautta hän toipui ja parani.

”En halua elää sitku- tai mutku-elämää. Sitähän kaikki katuvat.”

Sinä aikana Maarit muuttui, sillä hänellä oli aikaa maata ja miettiä.

Elämän tarkoituksen saavuttaminen vaati tietoisia valintoja onnen eteen. Maarit erosi, sillä avioliitto ei tuntunut enää omalta.

– Olen itse aktiivisesti muuttanut käyttäytymistäni ja teen enää asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Vanhaan kaavaan olisi helppo sujahtaa, mutten halua elää sitku- tai mutku-elämää. Sitähän kaikki aina katuvat.

– Oivallukseni jälkeen on tapahtunut paljon vaikeitakin asioita, kuten juuri avioero, mutta on huikeaa, että nykyään jokainen päivä tuntuu merkitykselliseltä, vaikkei mitään ihmeellistä tapahtuisikaan.

Oma valinta toi rakkauden

Kun Maarit oli ottanut ensimmäisen askeleen kohti omaa onnea, iski rakkaus.

Se tuli vähän yllättävältä suunnalta. Maarit oli pitänyt politiikantoimittaja Kallionpäätä työympyröissä erikoisena tyyppinä, mutta sitten kolahti.

Vesan kanssa syntyi symbioosi, jollaista Maarit ei ollut kokenut aiemmin. Kiinnostuksen kohteet ovat yhteiset, mielipiteet melko päinvastaiset. Juuri se tekee yhteiselosta kiehtovaa.

– Ilman sairastumistani en ehkä olisi uskaltanut suoda itselleni tällaista ja hypätä rakkauteen.

Kesken herkimmän huuman Maarit huomasi samat oireet kuin aiemmin. Kesti kolme kuukautta, ennen kuin pahat aavistukset saivat varmuuden.

Maarit osasi odottaa diagnoosia, Vesalle se oli kovempi paikka. Maarit oli käynyt rumban läpi jo kertaalleen, mutta Vesa joutui elämän ja kuoleman kysymysten äärelle kylmiltään.

– Oli kamalaa olla rakastumisen keskellä ja todeta, että sori, tämä diili muuttui vähän.

Se suretti Maaritia niin paljon, että hän ehdotti Vesalle taukoa suojellakseen miestä. Vesa piti ajatusta kahjona. Yhdessä mennään.

– Itse olin rauhallinen. Lapset olivat aikuistuneet, ja tiesin heidän pärjäävän. Enemmän minua otti päähän ajatus rankoista hoidoista, jotka pitäisi käydä uudelleen läpi, jotta minulla olisi mahdollisuus elää. Ilman niitä kuolisin.

”Minulla on ollut huippuelämä. On rajansa, mitä siltä voi pyytää.”

Kuolemaa Maarit ei enää pelännyt. Lohdulliselta tuntui ajatus, että niin käy kuin on tarkoitettu.

– Minulla on ollut huippuelämä. On rajansa, mitä siltä voi pyytää. Ensimmäisellä sairastumiskerralla pyysin, että saisin nähdä lasteni kasvavan aikuisiksi. Sain, ja olen kiitollinen siitä. Tuntui julkealta, että olisin pyytänyt nyt vielä lisää.

Hoidot loppuivat kaksi vuotta sitten vappuna. Sytostaattihoito vei taas tukan, ja Maarit kuntoutui uudesta leikkauksesta.

Koettelemus teki Maaritin ja Vesan siteestä niin vahvan, että Maarit säätää omia menojaankin, jotta he saisivat olla mahdollisimman paljon yhdessä.

Joka-aamuista luksusta on, että aamu-tv pyörii, molemmat lukevat Hesarin ja sitten väitellään päivän puheenaiheista.

– Se on niin innostavaa!

Leima voi olla hyvä

Kaikki eivät uskalla puhua sairaudestaan. Syöpä-sanassa on edelleen leima, joka määrittää ihmistä sen jälkeen. Paraneeko se? Uusiiko se?

Maaritkin mietti, onko hän valmis siihen, että hänet muistetaan aina kansanedustajana, jolla oli syöpä.

Toinen puoli avoimuudessa on lohtu, jonka oma kertomus voi antaa muille syövän tai muun vakavan sairauden kanssa eläville.

Sellaisia tarinoita Maarit olisi halunnut itsekin lukea sairastuttuaan. Kun hän etsi netistä tietoa mahasyövästä, hän ei löytänyt mitään kannustavaa.

Eikä kukaan puhunut onnesta tai elämän arvosta.

– Kun rohkenin kertoa oman tarinani ja palasin töihin, sain tuhansia viestejä ihmisiltä, joille olin antanut lohtua. Mitä sitten, vaikka leimaudun syöpään, jos se antaa tukea? Onko sen hienompaa asiaa kuin antaa toivoa muille sairaille?

– Totta kai on raastavaa avata sielunmaisemansa näin vaikeasta asiasta. Minustakin olisi helpompaa puhua budjettivajeesta ja tiemäärärahoista, mutta jos olisin halunnut steriilin elämän, olisin mennyt bisnekseen. En halunnut.

”Sairauden ansiosta olen saanut nähdä ihmisten hyvyyden ja armon.”

Hän huomasi avoimuuden auttavan myös häntä itseään. Ihmiset kohtelevat häntä nykyään lempeämmin.

Siinä ei ole mitään teennäistä, päinvastoin: joka kerran kun joku kysyy, miten Maarit voi, se tarkoittaa sitä, että hän on ajatellut Maaritia. Se on empatiaa, jota kuka tahansa kaipaa.

– Sairauden ansiosta olen saanut nähdä ihmisten hyvyyden ja armon. Ihmiset myös suovat minulle enemmän, kun elämässäni on ollut vaikeuksia. Minun annetaan esimerkiksi hehkuttaa rakkauttani julkisesti. Jos en olisi ollut niin sairas, moni ajattelisi, että toi on ihan kilahtanut.

– Myös Vesaa katsotaan varmasti nykyään vähän erilaisin silmin. Hänhän osaa jakaa mielipiteet, Maarit nauraa.

Työ ei syöpää uusi

Oivalluksensa jälkeen Maarit on ottanut itselleen enemmän vapauksia myös työssään. Se ei tarkoita lusmuilua, sillä omat kokemukset ovat vain vahvistaneet halua vaikuttaa hyvinvointiyhteiskuntaan.

Hän palasi eduskuntaan alle puoli vuotta hoitojen loppumisen jälkeen ja seisoi seuraavana keväänä Karjaan kävelykadulla jakamassa vaalikahvia ruusumukista. Palo kolmannelle kaudelle oli niin kova.

– Kaikki olisivat ymmärtäneet, jos olisin halunnut jäädä eläkkeelle, mutten halunnut. Olin maannut ihan riittävästi. Työ saa minut tuntemaan itseni merkitykselliseksi.

”Väitän, että teen töitä jopa paremmin nyt.”

Työtehon mittari eivät ole tunnit vaan laatu. Ennen Maarit teki paljon turhaa. Nyt hän käyttää aikansa siihen, mikä on hänen aikansa arvoista. Aiemmin Maarit kirjoitti puheenvuoronsa paperille, nyt hän puhuu vapaasti. Hän istui jokaikisessä kokouksessa, nyt vain tärkeimmissä. Töitä Maarit tekee edelleen paljon, mutta ei enää jatkuvasti liikaa.

– Olen lyhentänyt päivääni, ja väitän, että teen töitä jopa paremmin nyt. Saan myös vaikuttavampaa aikaan, kun olen ihmisenä kypsynyt. Olen hyvä päättäjä, minulla on arvot kohdallaan.

– Se pännii, että nyt, kun lähden johonkin uuteen juttuun, ihmiset tulevat sanomaan, että ota vähän rauhallisemmin, ettei syöpä uusiudu. Ymmärrän, että he tarkoittavat hyvää, mutta ei mahasyöpä tule työnteosta.

Kaikki eivät halua puhua sairaudestaan siksi, että takaraivoon hiipii heikkouden pelko. Millaiseen elämään on oikeutettu, kun sen pituudesta ei ole tietoa? Saako pankista lainaa? Kuka palkkaa sairaan?

– Tässä yt-ilmapiirissä moni ajattelee, että heikot lenkit lähtevät ensimmäisinä. Olen tavannut ihmisiä, jotka käyvät samaan aikaan töissä ja hoidoissa ja peittävät sen.

Maarit pelkää, että pian säästö-Suomessa on pakko käydä arvokeskustelua siitä, kenellä on oikeus hoitoon: jos rahaa ei riitä kaikille, annetaanko parempaa hoitoa sille, jolla on vielä mahdollisuus toipua takaisin töihin?

– Vai parantuuko kohta vain se, jolla on paksu lompakko ja rahaa hakea hoito yksityiseltä?

– Etukäteen ei voi tietää, kuka sairastuu. Syöpäklinikallakin olimme peräkkäin minä, kansanedustaja ja mies, joka näytti asuvan siltojen alla. Minua motivoi joka ikinen aamu se, että haluan yhteiskuntamme säilyvän sellaisena, että se auttaa jokaista.

Tänään on hyvä päivä

Sairaus ei näy Maaritin arjessa paljonkaan.

Nyt hyväntuulinen nainen hörppii tuplaespressoa ja syö ciabattaa kuin kuka tahansa.

– Varmaan näkyvin asia on se, että joudun syömään nykyään paljon pienempiä annoksia. Tanskan kuningattaren illallisella, jossa oli 14 ruokalajia, hovimestari tuli neljännen kohdalla kysymään, onko ruoassa jotain vikaa, kun vain närpin jokaisesta pikkuisen.

Myös rankkaa liikuntaa on pitänyt vähentää. Maarit ei voisi juosta maratonia, mutta uimassa ja kiipeilypuisto Huipussa hän käy.

Sairauden laatu on omanlaisensa. Kun Maarit kolme vuotta sitten Me Naisten haastattelussa kertoi voivansa loistavasti, seuraavana päivänä tulivat koepalan tulokset: mahasyöpä oli uusiutunut.

”Haluan edelleen tehdä tärkeitä asioita.”

Tänään vointi on hyvä. Mahasyövässä on kuitenkin heikko ennuste.

Maarit tietää, mitä se tarkoittaa. Asia ei kuitenkaan ole ajatuksissa päivittäin.

– Olen aina elänyt täydellä liekillä. Vaikka on ihanaa istua penkillä, ei sitä pysty määräänsä enempää tekemään. Olen energinen ja pirteä 48-vuotias nainen, joka haluaa edelleen muuttaa maailmaa.

– Olen sinut itseni ja elämäni kanssa. Elämäni on merkityksellinen. Jos vetäisin elämäni alle viivan, jonka alle jäisi saldo, se olisi plussalla. Mitään tärkeää ei ole enää tekemättä, mutta haluan edelleen tehdä tärkeitä asioita. Siinä on suuri ero.

Maarit Feldt-Ranta
  • Syntyi 26.4.1968 Karjaalla.
  • Poliitikko, Sdp:n kansanedustaja vuodesta 2007.
  • Kolme aikuista lasta.
  • Avopuoliso politiikantoimittaja Vesa Kallionpää.

Kommentit