Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

Pikkurooli Girls-tv-sarjassa on ollut tähden mielestä yksi uran kohokohdista.

LÄPIMURTO: Birminghamilaissyntyinen Felicity Jones on esiintynyt teatterissa ja elokuvissa 12-vuotiaasta asti. Kuuluisuuteen hän nousi vasta vuonna 2014 roolistaan fyysikko Stephen Hawkingsin vaimona elokuvassa Teoria kaikesta. Hän kieltäytyi Fifty Shades of Grey -elokuvan pääosasta mutta suostui innokkaasti minirooliin Lena Dunhamin Girls-tv-sarjassa. ”Se oli yksi suurimpia ’nipistäkää minua!’ hetkiäni”, hän on sanonut.

NOUSU TÄHTIIN: 33-vuotiaasta Felicitystä povattiin pitkään Hollywoodin seuraavaa suurta staraa, ja vuonna 2016 ennustus toteutui. Roolit Dan Brown -filmatisoinnissa Inferno, ison rahan fantasiassa A Monster Calls sekä Star Wars -elokuvassa Rogue One nostivat hänet naisnäyttelijöiden A-listalle. Tähtien sodan kapinallistaistelija Jyn Erson rooliin hän treenasi taistelulajeja. ”Näyttelijänä sitä hankkii outoja taitoja. Infernoon opiskelin italiankielisiä lauseita, joita en tule koskaan tarvitsemaan. Ehkä joissakin bileissä voin sitten vetää vähän kung-fua ja puhua samalla italiaa”, hän veisteli Glamour-lehdelle.

RAKKAUSELÄMÄ: Felicity on vaitonainen yksityiselämästään. Vuonna 2013 hän erosi 10-vuotisesta suhteesta taiteilija Ed Fornielesiin. ”Olen saanut rakkautta mutta olen myös joutunut luopumaan siitä”, hän on muotoillut The Sunday Morning Heraldin haastattelussa.

Näyttelijän mielestä suomalaisen miehen suurin haaste ei ole puhumattomuus. Sen sijaan hän peräänkuuluttaa toisten huomioon ottamista. 

Juuri nyt erityisesti Sorjonen-sarjasta tuttu näyttelijä Ville Virtanen, 55, kertoo Ilta-Sanomissa, millainen hänen nuoruutensa oli kuuluisan isän takia. Hänen isänsä on viihdealan moniosaaja Jukka Virtanen, 83.

– Isä oli koko kansan omaisuutta. Opettajat olivat pääosin sodan käyneitä miehiä, osa ihan sekaisin. He eivät ymmärtäneet isän ammattia, ja minua kiusattiin sen takia. Jäin aika yksin kiusaamisen kanssa, 60-luvulla tuollaisen tilanteen hoitamiseen oli hyvin vähän keinoja, Ville kertoo IS:lle.

Uusimmassa elokuvassaan Armoton maa Ville näyttelee poliisia, isää ja isoisää, jonka perhesuhteet kärjistyvät. Ville huomauttaa Ilta-Sanomissa, että vanhemmuussuhde isän ja pojan välillä on usein jännitteinen.

– Vanhemmuuteen liittyy epämiellyttäviäkin tunteita kuten pelkoa, ahdistusta ja huolta. Tällaisten tunteiden kanssa ei ole helppoa elää, ja siksi vahvojen tunteiden vallassa kommunikaatio lähtee helposti väärille urille puolin ja toisin. Ihmissuhteissa arvokkainta olisi kilpailla anteeksiantamisessa.

Villen mielestä suomalaisen miehen suurin ongelma ei ole puhumattomuus, vaikka niin usein väitetään. Suurempi ongelma on se, että ihmiset keskittyvät pelkästään omaan napaansa.

– Ainakin kaikki minun tuntemani miehet puhuvat taukoamatta, mutta pääasiassa vain itsestään. Itsekeskeisyys ja oman edun tavoittelu ovat ongelmia, joiden ympärille kasautuvat muut pulmat kuten empatian puute.

Omalta isältään Ville kertoo erityisesti oppineensa rehellisyyttä.

Viimeistä päiväänsä Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena viettävä Michelle Obama on mielipidemittausten mukaan paljon presidenttimiestään suositumpi. 

Michelle Obamalla on tänään viimeinen päivä Yhdysvaltain presidentin puolisona – tai no, Michellen puoliso on samainen Barack Obama huomennakin, mutta silloin Barack ei enää ole istuva presidentti.

Michelle Obama on nauttinut valtavaa suosiota koko miehensä presidenttikauden ajan. Washington Postin mukaan 66 prosentilla yhdysvaltalaisista oli viime vuoden loppupuolella Michellestä myönteinen vaikutelma. Barackin suosio asettui paljon maltillisempaan 40 prosenttiin. Ei tosin ole ennenkuulumatonta, että presidentin rouvan suosio huitelee korkeammissa lukemissa kuin itse presidentin. Siinä missä keskimäärin 65 prosenttia yhdysvaltalaisista on pitänyt Michelleä miellyttävänä koko presidenttikaudella, esimerkiksi Barbara Bushilla luku oli jopa 81 prosenttia. 

Ainakin näistä syistä Michelle Obama on saavuttanut suuren suosionsa:

1. Michelle kannustaa terveelliseen elämään

Michelle on profiloitunut terveyden ja hyvinvoinnin puolustajaksi. Forbesin mukaan hän on muun muassa kannustanut lapsia liikkumaan, vaikuttanut koululounaisiin ja neuvotellut terveellisen ruuan hintojen alentamiseksi. 

2. Michelle puolustaa tyttöjen ja naisten oikeuksia

Yksi Michelle ja Barack Obaman ansioista on Let Girls Learn -aloite, jonka tavoitteena on laadukkaan koulutuksen saaminen yhä useamman tytön ulottuville. Yksi Michellen kuuluisimmista sitaateista kuuluu: ”Ei ole mitään rajoja sille, mitä me naiset voimme saavuttaa.”

3. Michellellä on lämpimät perhesuhteet

Barack Obama on tullut tunnetuksi vaimonsa kehumisesta. Obama on kuvaillut Michelleä parhaaksi ystäväkseen, loistavaksi ja hauskaksi naiseksi sekä todennut, että Michelle on aina oikeassa – tämän takia Obamat eivät kuulemma riitele. Ihanasta perheestä on toisaalta myös haittaa: Michelle on todennut, ettei aio pyrkiä presidentiksi, koska tyttäret Malia ja Sasha Obama ovat jo joutuneet tekemään tarpeeksi uhrauksia.

4. Michelle ottaa rennosti

Huumorintaju ja heittäytymiskyky ovat hienoja ominaisuuksia kaikille, mutta erityisesti ihmiselle, joka on niinkin virallisessa ja vaikutusvaltaisessa tehtävässä kuin Michelle. Hän on ehtinyt muun muassa laulamaan autokaraokessa ja tanssimaan Michael Jacksonin Thrillerin tahtiin.

5. Michelle on loistava puhuja

Michelle tunnetaan sydämellisenä ja vaikuttavana puhujana. Michellen demokraattien puoluekokouksessa pitämä puhe on Forbesin mukaan hyvä esimerkki: lyhyt, omakohtainen ja intohimoinen. Presidentin rouvalle voi antaa kiitosta myös rehellisyydestä ja rohkeudesta sanoa asioita suoraan. Michelle ei ole epäröinyt tylyttää esimerkiksi Donald Trumpia, kun siihen on ollut aihetta.

Näyttelijä Outi Mäenpää ja tuottaja Kai Nordberg aikovat tulevaisuudessakin tehdä töitä yhdessä. Myös entinen uusperhe sitoo heitä yhteen.

Outi Mäenpää, 54, näyttelee Armoton maa -elokuvassa keskeisen roolin. Projekti oli näyttelijän ja tämän ex-puolison, tuottaja Kai Nordbergin, 48, ensimmäinen yhteinen työprojekti avioeron jälkeen.

Pari haki eroa yhdessä ilman harkinta-aikaa vuonna 2014. He palasivat välillä kerran vielä yhteen.

– Lopullinen ero vaati sen, että en nähnyt Kaitsua neljään vuodenaikaan. Sinä aikana työstimme tapahtunutta ja otimme molemmat oman vastuumme avioerosta, Mäenpää kertoo.

Parin uusperheeseen kuului yhteensä kuusi lasta molempien aiemmista liitoista. Outi sanoo tuntevansa yhä vastuuta myös Kain lasten hyvinvoinnista.

– Molempien pojat ovat aikuisia, mutta olen paljon tekemisissä Kain kymmenen vuoden ikäisten kaksostyttöjen Mimosan ja Moonan kanssa. Olemme halunneet bonusvanhempinakin sopia yhdessä lasten asioista.

”Me molemmat haluamme toimia myös kansainvälisellä areenalla.”

Ex-pari tekee yhä yhdessä töitä, sillä molemmat kunnioittavat toisia ammattilaisina ja ystävinä. Nordberg kysyy usein Outin mielipidettä teksteistä ja tuotannoista.

– Kaitsu on todella hyvä löytämään kiinnostavat käsikirjoitukset. Me molemmat haluamme toimia myös kansainvälisellä areenalla. Olen sitä mieltä, että suomalaisen elokuvan on aika päästä kansainväliseen levitykseen. Tulemme työskentelemään tulevaisuudessakin yhdessä, hyväntuulinen Outi kertoi Armoton maa -elokuvan kutsuvierasensi-illassa.

Uskallusta olla herkkä

Perjantaina ensi-iltansa saava elokuva käsittelee puhumattomuutta, lasten ja vanhempien suhdetta. Yksi elokuvan keskeinen teema apu; miksi sitä on vaikea pyytää tai ottaa kulttuurissamme vastaan.

Outi on oppinut taidon lapsuudenkodissa.

– Minut on kasvatettu niin, että olen saanut ja osannut auttaa. Se on meillä sukupolvelta toiselle edennyt sääntö. Jos olin nuorena bileissä, niin uskalsin soittaa lankapuhelimella vaikka neljältä yöllä äidille. Hän tuli minut sitten jostain tienvarresta noukkimaan. Viimeksi tänään mietin, kun minulla oli hankala paikka, että kun uskaltaa olla herkkä ja haavoittuvainen, usein tulee joku, joka antaa sinulle uuden oven avattavaksi.