Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

Juontaja Heidi Sohlbergin, 34, videohaastattelussa paljastuu myös, kuka on urheiluhullu, ja miten herkkulakko sekä Satu Tuomisto liittyvät toisiinsa.

Kommentit

Jari Sillanpää kertoo virolaisesta miesystävästään uudessa Seura-lehdessä.

Laulaja Jari Sillanpää, 50, kertoo uudessa Seura-lehdessä parisuhteestaan virolaisen Siimin kanssa. Pari tapasi noin vuosi sitten Espanjassa, ja viime marraskuusta lähtien he ovat asuneet Helsingissä.

– Me yritämme muistaa tunnustaa toisillemme rakkautta usein, Jari kertoo suhteestaan.

Laulaja iloitsee haastattelussa, että hänen Raija-äitinsäkin ehti tavata Siimin ennen kuolemaansa viime syksynä. ”Onpa kiva poika”, hehkutti äiti Jarille, kun hän tapasi Siimin ensimmäistä kertaa.

– Olen niin onnellinen, että äiti ehti tavata Siimin ja tutustua häneen, Jari sanoo Seurassa.

Jari puhuu lehden haastattelussa myös aiemmista seurustelusuhteistaan. Hänen ensimmäinen pitkä liittonsa kesti kahdeksan vuotta ja päättyi, kun pari koki olevansa enemmänkin veljeksiä.

Sen jälkeen Jarilla oli muutama lyhyt suhde. Osa niistä on muuttunut erotaistelujen jälkeen ystävyydeksi, mainitsi Jari Me Naisten haastattelussa vuonna 2014.

Kommentit

Vei kuukausia, ennen kuin Sami Saikkonen uskalsi antaa tunteilleen periksi. – Vieläkin tuntuu välillä, että onko tämä edes totta.

Se homma oli kerralla selvä.

Ohjaaja-näyttelijä Sami Saikkosen ja tanssija-laulaja-näyttelijä Sonja Sorvolan yhteinen ajanlasku alkoi Turun kaupunginteatterin rock-musikaalin Rocky Horror Show’n lehdistötilaisuudessa maaliskuussa 2013.

”Sanoin hänelle, että sä olet muuten mun.”

– Meillä oli molemmilla rooliasut: Sonja oli pukeutunut lateksiin ja minä PVC-korsettiin. Rakastuin Sonjaan kertalaakista, Sami sanoo.

– Sanoin hänelle, että sä olet muuten mun. En yhtään tajunnut, mistä se tuli. Olin aina ajatellut, että rakastuminen ensisilmäyksellä on runoilijoiden höpötystä.

Rakastuminen sotki kaiken tutun ja turvallisen. Sami oli naimisissa pitkässä liitossaan, Sonja oli vapaa. Kesän jälkeen Sami päätti antaa suhteelle mahdollisuuden.

– Ensin häpesin ja yritin pysyä kasassa, Sami kuvailee.

– Elämä on liian hataralla pohjalla, jotta olisi varaa hukata sitä turhaan vitutukseen. Päätin, etten tyydy kompromisseihin, en yksityiselämässänikään. Ajattelin, että en häpeä enää mitään ja että annan Sonjalle ja minulle mahdollisuuden.

– Vieläkin joskus tuntuu, onko tämä edes totta, kun on niin helppo olla.

Viisikymppinen mies ja nuori nainen

Ikäeroa Samilla ja Sonjalla on 24 vuotta. Sonja sanoo, että ei ole edes miettinyt Samin ikää.

– Vanhemmillani on 20 vuoden ikäero. Olen kasvanut siihen, ettei iällä ole merkitystä. Ja koska menin töihin jo 16-vuotiaana, totuin eri-ikäisiin kollegoihin. Produktiot ovat kuin oma perhe. Minulla on paljon 60-vuotiaita rakkaita ystäviä ja myös itseäni nuorempia.

Sami on saanut selitellä Sonjan ikää. Ei tutuille, mutta heille, jotka eivät ole Sonjaa tavanneet.

– On sanottu, että löysit sitten nuoren naisen, mutta kukaan ei ole sentään väittänyt tätä viidenkympin villitykseksi. Ikäerolle on helppo nauraa. Jos haluaa, tämän saa näyttämään rumalta.

Tärkein tuki Samille tuli omalta pojalta, 18-vuotiaalta Veikolta.

– Kysyin, että haittaako sinua, että Sonja on paljon nuorempi. Hän mietti ensin, että pelleileekö Sonja mun kanssa. Mutta sen jälkeen kun he tutustuivat, asia oli kunnossa.

Lue pariskunnan koko haastattelu Me Naisten numerosta 18/2016!

Kommentit

Heidi Sohlberg kantaa rintasyövälle altistavaa geeniä – samaa kuin äitinsä, joka kuoli 25 vuotta sitten.

Kyyneleet puskevat pintaan aina, kun Heidi Sohlberg, 34, palaa hetkeen, jolloin sai kuulla rintasyöpägeenistään. Sairaanhoitaja soitti sovittuun aikaan ja ehti hädin tuskin esittäytyä, kun Heidi jo arvasi testituloksen: hän kantaa BRCA2-geenimutaatiota.

Sen takia Heidillä on jopa 80 prosentin todennäköisyys sairastua rintasyövän samaan muotoon, johon hänen äitinsä menehtyi vain 37-vuotiaana.

– Kun hoitaja kertoi tuloksen, tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Tuskanhiki puski päälle, käteni alkoivat täristä ja jalat menivät alta. Tuli itku ja pelko, että nyt minä sairastun ja menehdyn rintasyöpään kuten äitini.

”En halua tyttärieni koskaan joutuvan kokemaan samaa.”

Heidi on likimain saman ikäinen ja samassa elämäntilanteessa kuin hänen äitinsä oli sairastuessaan.

– Olen miettinyt paljon, millaisia asioita äiti joutui käymään läpi. Hän on käynyt omaa taisteluaan sairauden kanssa ja samalla jättänyt hyvästejä perheelleen, Heidi aloittaa.

– Olen käynyt uudestaan läpi lapsuuttani ja sitä hetkeä, kun jouduimme luopumaan äidistä. Se on ollut sen verran raju kokemus, etten halua tyttärieni koskaan joutuvan kokemaan samaa.

Leikkaukseen vai ei?

Heille, joilla on todettu perinnöllinen taipumus sairauteen, on tarjolla tehostettua seurantaa sekä ennaltaehkäiseviä leikkauksia. Rintarauhasten poisto on rankka operaatio, mutta ainoa tapa merkittävästi vähentää sairastumisriskiä.

– En ole vielä tehnyt lopullista päätöstä siitä, menenkö leikkaukseen ja milloin, mutta pidän sitä erittäin vahvana vaihtoehtona.

Operaatio laskisi sairastumisriskin 80 prosentista viiteen.

– Haluan tehdä kaikkeni, etteivät tyttäreni joutuisi lapsuudessaan käymään läpi samaa, jonka minä ja veljeni koimme. Lapseni ovat suuri motivaatio sille, että valitsen rintaleikkauksen.

Operaation yksityiskohtia Heidi on jo käynyt läpi kirurgin kanssa. He ovat puhuneet esimerkiksi siitä, käytettäisiinkö rintojen täytteinä silikonia vai kehon omaa rasvakudosta.

– Olen aina vaalinut kauneudessa luomua enkä ikinä menisi kauneusleikkaukseen. Mutta tässä kohtaa ilmoitin heti, että käyttäkää mitä tahansa täytettä, jos sillä vältytään ylimääräisiltä viilloilta. Vaikuttaa toipumiseen, jos on joka puolelta vedelty auki.

Lue koko Heidin haastattelu Me Naisten numerosta 18/2016!

Kommentit