Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

Ex-jalkapalloilija Aki Riihilahti julkaisi kuvan, jossa hän pitelee pienokaista sylissään.

Ex-jalkapalloilija ja HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti ja hänen Tea-vaimonsa saivat eilen tyttövauvan. Lapsi on parille toinen. Aki julkaisi Instagram-tilillään kuvan itsestään ja sylissään olevasta kääröstä.

– Niin onnellinen ja siunattu. Alex sai tänään pikkusiskon, hän kirjoittaa kuvan yhteydessä englanniksi.

 

So happy and blessed Alex got baby sister today #family #newborn

Henkilön Aki Riihilahti (@akiriihilahti) jakama julkaisu

Tänään torstaina myös Tea jakoi suloisen kuvan tytöstä. Kuvan paikaksi on merkitty Helsingin Naistenklinikka.

– Hän on täällä. Hän tuo niin paljon rakkautta perheeseemme. Suloisin ja täydellinen pikkusisko, kuvatekstissä lukee.

Aki ja Tea menivät naimisiin kesällä 2013. Esikoispoikansa he saivat elokuussa 2014.

– Vanhemmuus maistuu hyvältä. Se on ollut elämän suurin muutos joka kantilta, samaan aikaan maailman hienointa ja raskastakin, Aki kertoi Me Naisille muutama kuukausi isäksi tulemisensa jälkeen.

Ratsastuksen maajoukkuevalmentaja Marko Björs kertoo rankasta koulukiusaamistaustastaan: häntä kiusattiin lähes koko peruskoulun ajan.

– Kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä. Pahin tilanne oli, kun minut heitettiin pyörätelineeseen ja hammasraudat tulivat ikenistä läpi. Ratsastava poika oli kiusaajille liikaa. En pelannut lätkää enkä fudista. Minulla oli koulussa vain satunnaisia tuttuja, ei ollenkaan kavereita.

Marko vietti paljon aikaa tallilla. Hevosista ja talliyhteisöstä tuli Markolle tärkeitä.

– Talli oli turvapaikka. Siellä minua ei haukuttu läskiksi tai mamuksi, vaan minuun uskottiin.

Kiusaaminen jatkui yläasteen viimeiselle luokalle asti.

– Ysillä aloin menestyä ratsastuskilpailuissa ja minusta kirjoitettiin juttuja lehtiin. Silloin alettiin enemmän sanoa, että vau sähän olet oikea urheilija.

”Kyseenalaistan usein, onko minusta tähän.”

Marko arvelee, että vanhemmat aavistivat, että koulussa asiat eivät ole hyvin.

– Mutta ei meillä ikinä kotona puhuttu asiasta. Mutta he kannustivat minua tekemään muita juttuja eivätkä pakottaneet lukioon, vaan antoivat peruskoulun jälkeen jatkaa ratsastuksen parissa.

Koulukiusaaminen vaikutti Markon mukaan itsetuntoon pysyvästi.

– Kyseenalaistan usein, onko minusta tähän, Marko kertoi suunnittelemansa Laukka-korusarjan yksivuotisjuhlissa.

Korusarjan tuotosta lahjoitetaan osa Suomen Hippos ry:n stipendirahastoon tukemaan muita uraansa aloittelevia ratsastajia.
 
Kuvateksti:  Hevoset ja talliyhteisö ovat auttaneet Marko Björsin ikävien aikojen yli.

Kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin esikoinen täyttää tänään viisi vuotta.

Ruotsin hovissa vietetään tällä viikolla kaksia syntymäpäiväjuhlia. Prinsessa Madeleinen ja Chris O'Neillin esikoinen Leonore täytti maanantaina kolme vuotta, ja tänään syntypäiviään juhlii kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin esikoinen, prinsessa Estelle. Hän täyttää jo viisi vuotta – ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän alkaa muistuttaa äitiään lapsena. Katso vaikka!


Estelle suunnilleen saman ikäisenä kuin äitinsä toisessa kuvassa. Kuva: Kungahuset.se / Kate Gabor
Victoria 80-luvulla. Kuva: Lehtikuva
 

Hovi on muistanut Estelleä ottamalla tästä 5-vuotissynttärikuvat.

Myös Victoria on julkaissut esikoisensa kunniaksi synttärionnittelut virallisella Facebook-sivuillaan.

– Hyvää syntymäpäivää prinsessa Estelle, Victoria on kirjoittanut lyhyesti.

Estelle isänsä, äitinsä ja pikkuveljensä kanssa viime joulukuussa Tyrestan kansallispuistosta. Kuva: Kungahuset.se
Estelle isänsä, äitinsä ja pikkuveljensä kanssa viime joulukuussa Tyrestan kansallispuistosta. Kuva: Kungahuset.se

Koko kuningasperhe harvinaisessa yhteiskuvassa viima kesänä. Yleensä Estelle nähdään kuvissa hymyilevänä, mutta eihän sitä aina jaksa. Kuva: All Over Press / Karin Törnblom / IBL Bildbyrå
Koko kuningasperhe harvinaisessa yhteiskuvassa viima kesänä. Yleensä Estelle nähdään kuvissa hymyilevänä, mutta eihän sitä aina jaksa. Kuva: All Over Press / Karin Törnblom / IBL Bildbyrå

Estelle syksyllä 2015. Kuva: Kate Gabor / Kungahuset.se
Estelle syksyllä 2015. Kuva: Kate Gabor / Kungahuset.se

Estelle kesäfiiliksissä. Kuva: Kungahuset.se
Estelle kesäfiiliksissä. Kuva: Kungahuset.se

Kolmevuotias Estelle hiihtoladulla. Kuva: Kungahuset.se
Kolmevuotias Estelle hiihtoladulla. Kuva: Kungahuset.se

Ylpeät vanhemmat.
Ylpeät vanhemmat.

 

Näyttelijä Kreeta Salminen harjoittelee nykyään armollisuutta ja lempeyttä itseään kohtaan. Aina näin ei ole ollut.

Armollisuus on parhaillaan pinnalla näyttelijä Kreeta Salmisen, 32, elämässä. Kreetan ja kollegoiden tekemä tanssillinen esitys Song of Goddess käsittelee naiseutta ja sitä, miten löytäisimme itsestämme sisäisen jumalattaremme.

Nuorempana Kreeta treenasi tanssia tosissaan ja oli vaativa itseään kohtaan.

– Lapsena ja nuorena tanssin paljon, mikä on jättänyt jäljen minäkuvaani. Silloin leikin terveydelläni urheilemalla liikaa ja syömällä vähän turhankin terveellisesti. Teinivuosina kilpailu tanssissa oli hirveän kovaa. Asetin itselleni tiukat rajat, joiden sisällä minun kuului olla tietynlainen. Se oli rankkaa.

Kreeta kertoo myös olleensa suorittajaluonne.

”Jos en heti oppinut tietynlaista hyppyä, kiroilin ja ärsyynnyin itseeni.”

– Jos en heti oppinut tietynlaista hyppyä, kiroilin ja ärsyynnyin itseeni. Nyt ymmärrän, ettei mitään voi osata heti ensimmäisellä kerralla. Yritän olla itselleni lempeämpi.

Myös jooga on Kreetalle tärkeä laji. Hän on saanut siitä paljon apua niin henkisesti kuin fyysisesti.

– Jooga aukaisee tunnelukkoja: kun lihasjumi aukeaa, saatan alkaa itkeä tai nauraa, ja tulee puhdistunut olo. Uskon, että olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia ja kannamme kropassamme pelkojamme, toiveitamme ja menneisyyttämme.

Mitkä asiat tuovat Kreetalle hyvää oloa? Miten tasa-arvoinen vanhemmuus onnistuu näyttelijäpuoliso Ville Tiihosen kanssa?  Lue koko haastattelu Me Naisten numerosta 8/2017.

Song of Goddess -esityksen ensi-ilta 1.3. Kanneltalolla Helsingissä.