Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

11-vuotias Apple Martin muistuttaa päivä päivältä enemmän äitiään. Kaksikolla on myös samanlainen hiustyyli.

Näyttelijä Gwyneth Paltrow,43, julkaisi Instagramissa yhteiskuvan itsestään ja tyttärestään Applesta, 11. Kuva paljastaa äidin ja tyttären olevan kuin toistensa kopioita.

Gwynethilla ja Applella on samanlaisten silmien lisäksi aivan identtiset hiustyylit. Kummankin kasvoja pehmeästi kehystävissä pitkissä hiuksissa on keskipääjakaus ja vaaleita raitoja.

Apple Martin on Gwynethin ja tämän ex-miehen, Coldplay-yhtyeen keulahahmon Chris Martinin esikoinen. Parilla on myös 9-vuotias Moses-poika.

Gwyneth ja Chris ilmoittivat yllättäen erostaan 11 avioliittovuoden jälkeen vuonna 2014.

Nykyään Gwyneth seurustelee käsikirjoittaja-tuottaja Brad Falchukin kanssa.

Laulaja Tarja Turunen on ensi vuonna entistä sidotumpi Argentiinaan, kun tytär Naomi aloittaa koulun.

Parhaillaan The Voice of Finlandin tähtivalmentajana toimivan Tarja Turusen elämässä alkaa uusi vaihe ensi vuonna, kun hänen tyttärensä Naomi aloittaa koulun Argentiinassa.

– Marcelo jää koti-isäksi, emmekä enää perheenä samalla lailla vietä kiertue-elämää kuin ennen, Tarja kertoo.

Kansainvälisen brittikoulun ensimmäiselle luokalle mennään jo neljävuotiaana, ja Tarja uskoo tyttärensä nauttivan koulusta.

– Kun Naomi oli pieni, minua hirvitti, että oppiikohan hän puhumaan mitään kieltä kunnolla. Nyt kaikki epäilyt ovat kaikonneet: lapsi on kuin sieni, kun se innoissaan imee itseensä uusia kieliä. Naomi puhuu englantia, espanjaa ja suomea. Ja vaihtaa kieltä lennosta, Tarja kertoo.

Kun Naomi oli pieni, minua hirvitti, että oppiikohan hän puhumaan mitään kieltä kunnolla.

Kun perhe joulun tienoilla lensi Argentiinasta Suomeen, Naomi huomasi heti lentokentällä, että kaikki täällä puhuvat suomea.

– Minun pitikin heti muistuttaa tyttöä, että täällä ei voi sitten huutaa suomeksi, että minulla on nyt kauhea kakkahätä, kun kaikki ymmärtävät kieltä toisin kuin Argentiinassa, Tarja nauraa.

Juuret vahvasti Suomessa

Vaikka Tarjan ja Marcelon perhe elää kosmopoliittia elämää ja on asettunut Marcelon kotimaahan Argentiinaan, Naomi on Tarjan mukaan hyvin suomalainen tyttö.

– Naomi puhuu suomea äidinkielenään, ja meillä on Argentiinassa oma sauna.

Tarja kertoo, että Naomille on muodostunut selkeä kuva äitinsä kotimaasta, jossa perhe vierailee niin usein kuin mahdollista.

– Naomille Suomi merkitsee lumista maata ja ukkia ja mummia. Kun ikävä iskee, hän pyytää, että lähdetään Suomeen tekemään lumienkeleitä.

Skype-puheluita tanssien

Tarja on asunut maailmalla niin pitkään, ettei enää pode koti-ikävää.

– Hektisen elämäntyylimme keskellä kaipaan kuitenkin toisinaan sitä rauhaa, mitä Suomi meille aikoinaan antoi, hän kertoo.

Onneksi nykymaailmassa yhteydenpito on helppoa. Kun Tarja matkustaa kiertueella ilman perhettään, hän soittelee Naomin ja Marcelon kanssa pitkiä skype-puheluita.

– Myös Naomin ja isovanhempien skype-puhelut ovat tosi hauskoja ja tärkeitä hetkiä. Siinä leikitään, esitellään uusia vaatteita ja luetaan kirjoja, Tarja kertoo.

Latinompi kuin latino

Tarja ja Marcelo tapasivat töiden merkeissä vuosituhannen vaihteessa ja ovat olleet naimissa vuodesta 2002 lähtien.

Marcelo on tukenut minua älyttömän paljon ja antanut minun olla oma itseni

– Suhteemme voima on ollut, että olemme saaneet tehdä yhdessä töitä. Marcelo on tukenut minua älyttömän paljon ja antanut minun olla oma itseni, Tarja kertoo  miehestään, joka toimii hänen managerina.

– Marcelo on rento-reino ja hän saa minut rauhoittumaan, jos olen stressaantunut tai räjähdän. Joskus tuttavamme ovatkin ihmetelleet, kuka tässä perheessä on eniten latino, Tarja kertoo.

Laulaja Mikael Saaren äiti Päivä Kallas-Saari sai dementiadiagnoosin viisikymppisenä. Molempien arki helpottuu, kun Päivi muuttaa pian Mikaelin naapuriin. Mutta omaishoitajaa Päivi ei koskaan pojastaan halua.

Joulukuussa geriatri suositteli Päivi Kallas-Saarelle autosta luopumista. Ilman autoa hänen olisi vaikea jäädä asumaan yksin Hyvinkäälle, joten muutamaa päivää myöhemmin poika Mikael oli jo löytänyt Lahdesta äidilleen kivan asunnon.

Muutto siintää enää parin viikon päässä. Äidin auttamisesta tulee helppoa, kun Päivi muuttaa puolen kilometrin päähän Mikaelista. Myös toinen poika, Markus, asuu Lahdessa.

– Äiti ei ole saanut aikaiseksi käydä kaupassa, vaikka se on ollut ihan vieressä, Mikael naurahtaa.

Mikael ei ole voinut ajaa 45 minuutin matkaa Lahdesta Hyvinkäälle vain varmistaakseen, että äidillä on ruokaa kaapissaan. Viimeksi Päivi poistui asunnostaan kaksi viikkoa sitten Mikaelin pojan kastejuhlaan.

"Roskapussinkin olen työntänyt vain ovesta parvekkeelle."

– Sen jälkeen en ole edes pihalla käynyt, roskapussinkin olen työntänyt vain ovesta parvekkeelle, Päivi myöntää.

Kun Päivi kolmisen vuotta sitten sairastui, juuri aloitekyvyttömyys oli ensimmäisiä oireita. Nyt Päivin kerrostaloyksiö on täyttynyt pahvilaatikoista ja muista nyssyköistä. Mikael on jo alkanut auttaa äitiään pakkaamisessa.

Mikael on muusikko ja näyttelijä, joka on tullut tunnetuksi Uuden musiikin kilpailuista. Ensimmäisen kerran Mikael osallistui kilpailuun vuonna 2013 itse säveltämällään ja sanoittamallaan kappaleella We Should Be Through. Krista Siegfrids vei silloin euroviisupaikan, mutta Mikael sijoittui toiseksi ja sai euroviisufanien yhteisön, Viisukuppilan, palkinnon. Nyt Mikael yrittää viisuihin toistamiseen kappaleellaan On It Goes.

Kuluneen kolmen vuoden aikana Mikael on opiskellut Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla, näytellyt muun muassa pääosaa Oulun kaupunginteatterin Poika Mancini -näytelmässä ja hänestä on tullut isä. Poikavauva on nyt kymmenviikkoinen. Ja sitten äiti on sairastunut vakavasti.

Synkkyyttä ja unohtelua

Se oli kesäloma, kun uskonnon ja psykologian lehtorina työskennellyt Päivi huomasi, ettei kaikki ollut kunnossa. Hän ei saanut asioita aikaiseksi, vaikka olisi halunnut. Päivä ehti monesti loppua, ennen kuin hän oli saanut vaatteet ylleen. Kun Päivi palasi syksyllä kouluun, opettaminen tuntui hankalalta, vaikka hän oli aina rakastanut työtään. Mieli oli koko ajan musta. Päivi näki ympärillään jatkuvasti epäkohtia ja soimasi itseään, jos ei voinut tehdä niille mitään.

– Se oli sellaista kohtuutonta itsensä ruoskimista.

Lääkäri kirjoitti Päiville ensiksi sairauslomaa työuupumukseen, sitten vakavaan masennukseen. Päivi alkoi myös unohdella asioita. Aina hän oli ollut hajamielinen, mutta nyt se muuttui häiritseväksi.

Tutkimuksissa selvisi, että Päivi oli muistisairas. Diagnoosi kuului: frontotemporaalinen degenaraatio eli aivojen otsa- ja ohimolohkojen rappeuma. Päivi oli 54-vuotias.

Päivin sairastama dementian muoto alkaa usein masennuksella. Myös lähimuisti kärsii. Arkiset asiat muuttuvat hankaliksi: tiskit kasaantuvat pöydälle, lakanat jäävät vaihtamatta. Myöhemmässä vaiheessa sairaus vaikuttaa niin käytökseen kuin sosiaalisiin taitoihin. Läheisistä voi tuntua, että sairastuneen persoonallisuus muuttuu.

– Diagnoosi oli kuitenkin helpotus, koska sen jälkeen moni asia sai selityksen, Mikael sanoo.

"Kyllä minä edelleen menen poikieni puolesta vaikka kaivoon."

Ihan ensimmäiset oireet menivät kuitenkin Mikaelilta ohi, koska hänellä itselläänkin oli vaikeaa. Hän oli telonut armeijassa polvensa ja joutunut pitkälle sairauslomalle. Tervehdyttyään Mikael oli palannut innoissaan teatteriopintojen pariin, mutta loukannut melkein saman tien toisen jalkansa ja joutunut uudestaan sairauslomalle. Musikaalirooleja meni sivu suun, aika tuli kotona pitkäksi, masensi.

– Tuolloin äidissä oli kuitenkin vielä puhtia passittaa minut hankkimaan itselleni apua, Mikael kertoo.

– Kyllä minä edelleen menen poikieni puolesta vaikka kaivoon, Päivi sanoo.

Jossain vaiheessa Mikael pani merkille, että iloisesta ja elämänmyönteisestä äidistä oli tullut jatkuvasti surullinen. Hän myös pahoitti mielensä helposti, saattoi jopa suuttua kohtuuttomasti pikkujutuista. Siitäkin äiti alkoi motkottaa, kun Uuden musiikin kilpailun finaalin jälkeen Mikaelin puhelin piippasi jatkuvasti onnitteluita, eikä hän ehtinyt muuta kuin vastailla niihin.

– Silloin muistan ajatelleeni ensimmäisen kerran, että äiti ei ole oma itsensä, Mikael muistelee vuotta 2013.

– Ei suuttuminen kyllä sairaudestani johtunut, vaan siitä, etten ole vieläkään tottunut siihen, että ihmiset seurustelevat kännyköidensä yli, Päivi napauttaa.

Enemmänkin ystävät

– Kas kuusen latvassa oksien alla... Pieni poika laulaa ja keikkuu puisen keinuhevosensa selässä. Päivi painaa kasettinauhurin äänitysnappulaa ja on taas kerran ihmeissään: Mikael on vasta kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta, mutta laulaa niin kirkkaasti ja puhtaasti! Poika paukuttaa läpi kaikki osaamansa lastenlaulut, niitä kertyy koko kasetillinen. Mutta ei kai se ole ihmekään, sillä Saarten perheessä musisoidaan paljon.

– Kun tutustuin Mikaelin isään, minä olin tyttö ja kitara, hän poika ja kitara. Meidän tarvitsi vain kuulla toistemme laulavan, ja se oli siinä, Päivi kertoo.

Sittemmin Päivi on eronnut poikiensa isästä. Mutta Mikaelin ensimmäinen äänitys, se on yhä tallessa, jossakin täällä Päivin yksiössä. Vuoteella lojuu Päivin kitara. Sillä Mikael opetteli aikoinaan soittamaan. Päivi soittelee toisinaan yhä, joskin viime aikoina aikoina kielet ovat alkaneet tuntua hänestä raskailta.

– Mun täytyy vaihtaa sulle kevyemmät nylonkielet, Mikael tuumii.

Äidillä ja pojalla on läheiset ja mutkattomat välit. He ovat tekemisissä päivittäin. Jos eivät soittele, vähintäänkin kirjoittelevat Facebookissa.

– Olen aina voinut kertoa asioistani äidille suoraan ja rehellisesti. Ehkä me olemme nykyään pikemminkin jo ystäviä kuin äiti ja poika, Mikael miettii.

Toistaiseksi Päivin sairautta ei välttämättä huomaa, etenkin jos häntä ei tunne. Sairaus vaikuttaa kuitenkin puheen tuottamiseen. Se näkyy niin, että vaikka Päivi on aina ollut puhelias, nykyään juttua tulee entistäkin enemmän ja rönsyilevämmin.

"Olemme sopineet, että pikkutörmäyksiä ei pyydellä anteeksi."

– Äidin assosiaatioketjut menevät välillä niin vauhdikkaasti, että kuulija ei meinaa aina pysyä perässä, Mikael kuvailee.

Se johtaa väistämättä joskus väärinkäsityksiin ja yhteentörmäyksiin, mutta tiiviit välit kestävät kyllä ne.

– Olemme sopineet, että pikkutörmäyksiä ei enää edes pyydellä anteeksi. Se on aivan turhaa, Mikael sanoo.

Inhorealistisen rehellinen

Saatuaan diagnoosin Päivi halusi tietää sairaudestaan kaiken. Sairaus on parantumaton, eikä sen etenemistä voi estää, oireita voi ainoastaan helpottaa lääkkeillä. Kukaan ei voi ennustaa, kuinka se etenee. Jossain vaiheessa sairastunut ei todennäköisesti enää ymmärrä omaa tilaansa.

– On hyvin mahdollista, etten elä enää kymmentä vuotta tai näe lastenlasteni kasvamista. On mahdollista, että muutun tosi ikäväksi ihmiseksi. Olen vannottanut poikiani kertomaan heti, jos alan loukata ihmisiä itse sitä tajuamatta. Mutta sekin on mahdollista, että minusta tulee kaikkien helpotukseksi vihdoin täysin särmätön ja kiltti!

Päivi on halunnut olla pojilleen rehellinen sairautensa suhteen aina sen kaikkein inhorealistisimpia puolia myöten.

"Äidin sairaudesta saa myös laskea leikkiä."

– Äidin sairauden suhteen meillä ei ole tabuja. Siitä saa myös laskea leikkiä. Jos meillä aiemmin oli rankkaa huumoria, nyt se on muuttunut entistäkin mustemmaksi, Mikael sanoo.

Kaikesta huolimatta diagnoosi oli Päiville itselleenkin helpotus. Hänestä oli huojentavaa ymmärtää, että masennus ja paha olo eivät jatkukaan ikuisesti. Kuukausi diagnoosista Päivi sai eläkepäätöksen.

– Sekin helpotti. Enää ei tarvinnut jännittää, täytyykö palata töihin, vaikka tuntuu, ettei pysty. Sairaus opettaa luopumaan rakkaastakin työstä, Päivi sanoo.

Kirjoittamisesta on tullut Päiville sairastumisen jälkeen erittäin tärkeää, sillä kirjoittaessaan hän tuntee pystyvänsä yhä ilmaisemaan itseään täsmällisesti. Kirjoittamisesta saa myös sisältöä päiviin. Päivi viettää paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, jossa hän osallistuu yhä ahkerasti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viime aikoina Päivi on kommentoinut ahkerasti muun muassa maahanmuuttoasioita: häntä huolestuttaa erityisesti rasismi ja vihapuhe. Mikael jakaa huolen. Siksi hän käy kerran viikossa pitämässä musiikkileikkikoulua vastaanottokeskuksessa Lahdessa.

– Meillä on äidin kanssa samanlaiset arvot. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei ole ikinä tarvinnut kysyä toiselta, mitä mieltä hän on jostakin, vaan on voinut olettaa, että samalla asialla ollaan.

Hoitotahto valmiina

Tärkeintä on kuitenkin kirjoittaa pojille, Päivi sanoo. Koska hän tietää, että tulee ehkä sekin päivä, ettei hän pysty enää kirjoittamaan. Sitä mahdollisuutta hän suree jo nyt. Päivi kirjoittaa pojilleen elämästään, ajatuksistaan, toiveistaan.

– Sellaista laajennettua hoitotahtoa.

Päivin hoitotahtoon on kirjattu sekin, että lapset eivät saa ryhtyä hänen omaishoitajikseen, kun hän ei enää itsekseen pärjää. Ei, vaikka jompikumpi heistä itse haluaisi.

"Tämä on minun sairauteni, en halua siitä heidänkin sairauttaan."

– Lapset eivät ole vanhempiaan varten, vaan vanhempien tulee olla lapsiaan varten. Minä haluan olla heille äiti niin kauan kuin vain pystyn, jos he vain antavat siihen luvan. Poikani voivat olla tukenani, mutta tämä on minun sairauteni, en halua siitä heidänkin sairauttaan. Onneksi yhteiskuntakin järjestää vielä koti- ja laitoshoitoa, mutta katsotaan, miten kauan, Päivi sanoo.

Mikaelia äidin tahto hämmentää, eikä hän ole vielä päättänyt, mitä hänen pitäisi siitä ajatella.

– En halua vielä ajatella niin pitkälle. Yritän olla murehtimatta etukäteen, koska siitä ei ole mitään hyötyä.

Sairauden hyväksymisessä Päiviä on auttanut uskonnollinen vakaumus. Luottamus siihen, että asiat tapahtuvat niin kuin on tarkoitettu ja että kuoleman jälkeen helpottaa. Myös Mikael on omaksunut kotoa saman luottamuksen korkeampaan voimaan, vaikkei hänellä ole ollut tapana huudella uskostaan. Asiat menevät niin kuin menevät.

Missään vaiheessa Päivi ei ole kysynyt, miksi juuri hänelle kävi näin.

– Uskon, että sairaus oli kirjoitettu minuun jo syntymässäni. Perinnöllisenä en olisi sille itse voinut mitään.

Silti Päiviä sapettaa, että saatuaan aivosairausdiagnoosin hän lakkasi olemasta masennuspotilas, eikä siksi ole enää oikeutettu yhteiskunnan tukemaan psyykkiseen hoitoon.

"Pelkään, etten pysty välittämään lapsilleni sitä rakkautta, joka varmasti on sisälläni."

– En, vaikka masennuksen lisäksi minun täytyy nyt käsitellä se, että olen kuolemansairas. Vakavaan sairauteen totuttelevan pitäisi päästä myös puhumaan ammattilaisen kanssa.

Pahin masennus on kuitenkin hellittänyt. Lisäksi hän iloitsee lähestyvästä muutostaan ja siitä, että saa pian olla lähellä ”nuorisoaan” ja ”mamma” pienelle pojanpojalleen. Päivi pystyy yhä asumaan yksin, muistaa ottaa itse lääkkeensä.

– Eniten pelkään sitä, että jään itseni vangiksi. Että olen yhä oma itseni, mutta en vain osaa enää ilmaista itseäni. Tai etten pysty välittämään lapsilleni ja heidän perheilleen sitä rakkautta, joka varmasti tulee olemaan aina sisälläni, kävi miten kävi.

Muodikas mehustaminen vei The 69 Eyes -rokkarin mennessään.

The 69 Eyesin laulusolisti Jyrki Linnankivi on hurahtanut mehustamiseen siinä määrin, että teki pelkästään vihermehureseptejä sisältävän reseptikirjan Rock'n'Roll Juicer.

– Olin alunperin tekemässä kustantajalle ihan muuta kirjaprojektia ja valittelin siinä, että suomeksi ei ole kunnollista reseptikirjaa mehuista. Kustantaja totesi, että tee sitten sellainen, Jyrki kertoo.

Mehukirjan kuvat on ottanut tunnettu rock-kuvaaja Ville Juurikkala, ja reseptit Jyrki on laatinut yhdessä hyvinvointibloggaajana ja ravintoneuvojana työskentelevän ex-tyttöystävänsä Anu Kiiverin kanssa.

"Vanhan siipan kanssa oli välillä ratkiriemukasta tehdä hommia."

– Hieno homma, että lähipiiristä löytyi näistä asioista tietävä tyyppi, Jyrki sanoo.

– Vanha siipan kanssa oli välillä jopa ratkiriemukasta tehdä hommia. Samat asiat naurattivat kuin ennenkin, hän kommentoi yhteistä projektia exänsä kanssa.

– Toisaalta prokkiksen valmistuttua oli ihan kiva lähteä eri suuntiin. Vanha mehu ei janota, se pitää juoda tuoreena.