Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

Me Naisten uusi podcastaaja kaipaa Suomesta muun muassa villiä luontoa.

Helena Liikanen-Renger, 39, muutti perheensä kanssa Ranskan Rivieralle reilut neljä vuotta sitten. Vieläkään hän ei ole lakannut ihastelemasta ympärillään näkemiään värikkäitä taloja, palmuja, turkoosia merta ja herkullisia vihannestoreja.

– Kirsikkapuut kukkivat ja lämpötila oli melkein 20 astetta, kun lähdin Suomeen, Helena kertoo Antibesistä, joka on pieni kaupunki Cannesin ja Nizzan välissä.

Kun Etelä-Euroopassa on melkein täysi kesä, puoli Suomea värjöttelee täydessä talvisäässä vielä maaliskuun lopussa. Pääkaupunkiseudulla on lunta enää vain vähän ja maisema on pölyisen harmaa.

Vaikka suomalaista talvea Helena ei kaipaa yhtään, on täällä paljon sellaista, mitä hän ikävöi Rivieralla.

– Vaikka Ranskassakin on hieno luonto, kaipaan muun muassa aitoa suomalaista villiä luontoa, sellaista rämeikköä, myöntää Helena.  

Kotona Helena elää kaksikulttuurisessa perheessä. Hän on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa ja heillä on kaksi lasta. Perheen keskusteluissa Suomi on läsnä koko ajan ja siitä puhutaan paljon lapsille.

”Suomi on muuttunut ihanaksi paratiisiksi, jota katselen vaaleanpunaisten lasien läpi.”

Hän kertookin, kuinka hänen lapsensa esitteli vastikään piirustustaan, johon tämä oli piirtänyt Suomen karnevaaleja – ikään kuin elämä olisi Pohjolassa aina yhtä juhlaa.

– Käyn Suomessa kolme–neljä kertaa vuodessa työasioiden vuoksi ja kesällä olen kuukauden täällä lasteni kanssa. Suomi on muuttunut ihanaksi paratiisiksi, jota katselen vaaleanpunaisten lasien läpi, Helena naurahtaa.

Maitokahvit kerran viikossa

Helena aloitti menaiset.fi:ssä äskettäin Cafe au lait -podcastin, jota hän pitää ystävänsä Lilli Kääriäisen kanssa. Podcastissaan he kahvittelevat muiden ulkosuomalaisten kanssa ja keskustelevat monenlaisista asioista.

Haastatteluissa on ollut mukana muun muassa Brasiliassa eronnut Riikka ja hassuja deittailusattumuksia Saudi-Arabiassa läpikäynyt Laura. Uusi podcast tulee kerran viikossa.

– Seuravaaksi kerromme, millaista on julkkiskokki Jyrki Sukulan Riikka-vaimon elämä viinitilallisena, vinkkaa Helena.

Helena Liikanen-Renger x 5

  1. Ammatti: Freelancetoimittaja, kirjailija, bloggaaja ja podcastaaja
  2. Perhe: Naimisissa, kaksi lasta
  3. Podcast: menaiset.fi/blogit/cafe-au-lait
  4. Parasta Ranskassa: ”Ruoka, juoma, sää, värikkäät talot, meri ja ihmisten kohtaaminen. Suomessa tällaista hölösuuta ei välttämättä aina katsota hyvällä ja mietin, että puhunko liikaa, mutta Ranskassa uusienkin ihmisten kanssa on helppo puhella.”
  5. Vinkki: ”Ulkomaille muuttavan kannattaa ottaa askel taaksepäin ennen kuin alkaa tuomita mitään. Kritisoiminen ja moittiminen ei tuo koskaan mitään hyvää. Uusiin asioihin on syytä suhtautua aina positiivisesti ihmetellen.”

Krista Airola tunnettiin Lukutoukan kulttuuriblogista.

Lukutoukan kulttuuriblogi -nimistä blogia pitänyt Krista Airola on kuollut. Hän menehtyi maanantaina äkilliseen sairauskohtaukseen vain 30-vuotiaana. Asiasta kertovat Kristan vanhemmat Kristan äidin omassa Pihakuiskaajan puutarha -blogissa.

– Rakas tyttäremme Krista, 30 vuotta, menehtyi eilen äkilliseen sairauskohtaukseen. Näin Lukutoukan kulttuuriblogi on vaiennut. Kirjojen ja blogin kautta Krista löysi tarkoituksen lyhyelle elämälleen. Kaipuumme on suuri ja sanaton, Kristan vanhemmat Anneli ja Kari Airola kirjoittavat.

Kristan vanhempien mukaan Lukutoukan kulttuuriblogi jää lukijoiden luettavaksi, sillä vanhemmat haluavat kunnioittaa tällä Kristan muistoa.

Kuolemasta kertoi ensimmäisenä Karjalainen.fi.

 

Jari Sarasvuo kertoi viime vuoden lopulla, että on vaarassa menettää puhekykynsä. Nyt hän kertoo Stronghold-sivuillaan, että leikkauksiin valmistava hoito on aloitettu. – Nyt on kielen kannat ruvella. Nieleminen hankalaa. Syöminen sietämätöntä. Suuhygienia kyseenalaista.

Yrittäjä Jari Sarasvuo, 51, kertoi viime vuoden lopulla Me Naisille, että joutuu turvautumaan leikkaushoitoon. Hän ei halunnut kertoa syytä leikkauksiinsa, mutta sanoi, että on vaarassa menettää puhekykynsä – ja, että toipuminen vie ainakin puolitoista vuotta. Leikkausten takia Sarasvuo joutui lopettamaan myös suositun radiomonologinsa Yle Puheella. Nyt Sarasvuon hoidot on aloitettu, mutta ne eivät ole menneet täysin suunnitellusti. Hän kertoo asiasta Stronghold-yhteisönsä nettisivuilla ja tänään tiistaina lähettämässään uutiskirjeessä.

”SM-bondage-häkkyrä laukesi suussani kuusi tuntia asennuksen jälkeen.”

– Viime viikolla tapahtui sekä ammatillinen että henkilökohtainen käänne. Torstaina turpa sullottiin täyteen rautaa. Suuta valmistellaan ensi vuoden leuan halkaisua varten, Sarasvuo aloittaa.

– Jotenkin karmaani liittyy se, että nämä eivät koskaan onnistu kerralla. Tietenkin SM-bondage-häkkyrä laukesi suussani kuusi tuntia asennuksen jälkeen. Nyt oli kita täynnä piikkejä, hän jatkaa.

”Nielussani on pikku-Napoli, mafian pyörittämä yhdyskuntajätepalvelu.”

Leikkaukset välttämättömiä

Sarasvuo kertoi aikaisemmin, että leikkaukset ovat välttämättömiä ja ne tehdään tänä ja ensi vuonna. Hän arveli tuolloin Ilta-Sanomissa, että hänen on pakko pitää jossain vaiheessa sairauslomaa, vaikkei yrittäjänä tunnekaan kyseistä sanaa. Hän kuvailee tämänhetkistä vointiaan näin:

– Nyt on kielen kannat ruvella. Nieleminen hankalaa. Syöminen sietämätöntä. Suuhygienia kyseenalaista. Oikeasti, nielussani on pikku-Napoli, mafian pyörittämä yhdyskuntajätepalvelu. Puhe epäselvää ja vaivaannuttavaa.

”Ainoa vaihtoehto on kohdata haasteensa, tanssia pelkojensa kanssa ja lopulta panna niitä.”

Viime vuoden lopulla Sarasvuo sanoi, että leikkauksiin liittyy isoja riskejä. Vaikka kaikki ei ole sujunut kivuttomasti, Sarasvuo kertoo ”näkevänsä tilanteessa mahdollisuuksia”.

– Minä uskon, että tätä ”puhe puuroa, syöminen sattuu ja kieli ruvella” -kokemusta voi käyttää johonkin sellaiseen, jota olen jo jonkin aikaa kaivannut. Elämänkokemukseni on todistanut yhä uudestaan, että kaltaiseni ihminen tarvitsee parantavaa pakkoa. Ainoa vaihtoehto on kohdata haasteensa, tanssia pelkojensa kanssa ja lopulta panna niitä.

Joulukuussa Sarasvuo kertoi Me Naisille, että toivoo voivansa palata vielä radiotyöhönsä, mutta asia ei ole hänestä kiinni.

Mummo

Jari Sarasvuon hoidot aloitettu: ”Suuta valmistellaan leuan halkaisua varten”

Näin varmasti on. Sarasvuota vaivaa narsistinen taipumus tai ainakin huomionkipeys. Se on lapsuudessa alle 6-v iässä tullut henkinen vamma, joka on johtanut mm. lääkehumalassa esiintymiseen ja hakattavaksi suostumiseen suorissa TV-lähetyksissä. Tässä nyt Varassuo hakee lisää julkisuusnäkyvyyttä (en kerro). On oltava julkisuudessa vaikka henki menisi, jos aikoo saada pieniä radio-ohjelmia eläkepäivillekin. Kaikkea hyvää Jarille ja pikaista paranemista näistäkin.
Lue kommentti

Aamulypsy saa uuden aamuvirkun radioäänen.

Näyttelijä Antti Luusuaniemi aloittaa radiojuontajana Aamulypsy-ohjelmassa huhtikuun alussa, kertoo Radio Suomipop.

Luusuaniemen lisäksi Aamulypsyssä jatkavat tutut radioäänet Jaajo Linnonmaa, Anni Hautala ja Juha Perälä.

– Olen superinnoissani, että olen saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä kokeilemaan radion tekemistä, ja nimenomaan juuri Aamulypsyn jengin kanssa, Luusuaniemi kertoo Radio Suomipopin tiedotteessa.

Vielä ei ole päätetty, kuinka pitkään Luusuaniemi työskentelee Aamulypsyssä. Suomipopin ohjelmapäällikkö Paula Niska-Vuorinen kertoo Me Naisille, että Aamylypsy jää kesätauolle juhannukselta.

– Ainakin tämän kevään ajan Luusuaniemi on satunnaisesti mukana Aamulypsyssä. Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta tarkoitus olisi, että hän vierailisi pari kertaa viikossa.

Antti Luusuaniemi on näytellyt Syke-sarjan lisäksi monissa elokuvissa, teatteriesityksissä ja tv-ohjelmissa, kuten Kuudes kerta -leffassa ja Kansallisteatterin Macbethissä. Luusuaniemen ensimmäinen kerta Aamulypsyn vahvistuksessa on maanantaina 3. huhtikuuta.

Me Naiset ja Radio Suomipop kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.