Elokuvaohjaajan työ on arvaamatonta: "Välillä olen ollut pitkiä aikoja myös työttömänä." Kuva: Juha Mustonen
Elokuvaohjaajan työ on arvaamatonta: "Välillä olen ollut pitkiä aikoja myös työttömänä." Kuva: Juha Mustonen

Ohjaaja Aku Louhimies on loppusuoralla elämänsä suurimmassa elokuvahankkeessa, joka syntyi surun keskellä. – Isä ei koskaan sanonut minulle että rakastaa, mutta se ei haitannut. Tiesin sen silti.

Vuosi sitten kesällä ohjaaja Aku Louhimiestä, 49, ei juuri Helsingissä nähty.

Jo etukäteen hän tiesi tekevänsä koko kesän töitä kuvauspaikoilla eri puolilla Suomea – Virolahdella, Kymenlaaksossa, Kotkassa, Haminassa, Kouvolassa, Mikkelissä, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa.

Aku tiesi, että hänellä oli käsissään harvinainen projekti, Suomen kaikkien aikojen suurin elokuvahanke, tulkinta Väinö Linnan klassikosta, Tuntemattomasta sotilaasta. Yksin avustajahakemuksia tuli noin 14 000.

Aku tiesi myös, että kuvaukset jatkuisivat syksyn ja talven yli. Tulevat kuukaudet hänen elämässään olisivat työntäyteisiä ja stressaavia. Mutta sitä hän ei tiennyt, että niihin sisältyisi myös suurta surua.

Eräänä syksyisenä päivänä Akun kännykkä soi.

Hänen isällään oli huonoja uutisia.

"Rakkaus on tärkeintä, mitä meillä on. Tapoja osoittaa sitä on monia."

Hiljaista rakkautta

”Viime vuosina olen miettinyt paljon rakkauden olemusta ja erilaisia tapoja osoittaa sitä. Kahden avioeron jälkeenkin ajattelen, että olisi mahtavaa tavata vielä joku erityinen nainen, joka kukaties tahtoisi kanssani perheen. Ei pidä sanoa ei koskaan. Kaikki voi elämässä muuttua niin nopeasti. Huomenna voi tulla vastaan sellaista, josta en tänään tiedä.

Rakkaus on tärkeintä, mitä meillä on. Tapoja osoittaa sitä on monia.

Isäni, joka kuoli viime maaliskuussa 76-vuotiaana, näytti rakkautta ikäluokkansa miesten tapaan teoillaan, ei sanoillaan. Isä ei koskaan sanonut minulle että rakastaa, mutta se ei haitannut. Tiesin sen silti.

Hän näytti sitä esimerkiksi olemalla todella hyvä isoisä. Isä tuli usein iltapäivisin hoitamaan kouluikäisiä tyttäriäni puku päällä ja salkku kädessä, vei heitä kävelyille ja museoihin, keskusteli, esitteli Helsingin arkkitehtonisesti hienoimpia rakennuksia, pelasi korttia.

"Isä ajaa hurautti aina apuun Volvollaan, työkalupakki mukanaan."

Isä oli auttamassa aina, kun ostin asuntoja tai tein remonttia. Hän ajaa hurautti apuun Volvollaan, työkalupakki mukanaan.

Varmaankin juuri isältä perin suvaitsevaisen, armollisen maailmankuvan. Uskon tasa-arvoon, vapauteen ja siihen, että heikoimmista täytyy pitää huolta. Näitä arvoja isäni toteutti omassa elämässään eleettömästi, itsestään meteliä pitämättä.

Isän hautajaisissa hämmästyin sitä, miten monia ihmisiä hänen elämänsä ja poismenonsa kosketti.

"Isä kuoli vain muutama päivä kuvausten loppumisen jälkeen."

Ohjaajan töitäni isä ei kommentoinut oikeastaan koskaan. Silti hän oli kiinnostunut elokuvistani. Sairastaessaan hän sinnitteli siihen asti, että Tuntemattoman kuvaukset saatiin loppuun. Onneksi ehdin näyttää materiaalia hänelle. Isä kuoli vain muutama päivä kuvausten loppumisen jälkeen.

Sydämessäni tiedän, että hän oli minusta ylpeä.”

Jälki joka jää

”Isä oli pitkään hyvässä kunnossa ja mieleltään nuori. Isän viimeisinä kuukausina mietin paljon jälkeä, jonka kukin meistä jättää tähän maailmaan.

"Meille 60-luvun ja 70-luvun lapsille oli tavallista puhutella vanhempiamme vain etunimillä. Niin tein minäkin."

Ammatiltaan isä oli arkkitehti. Elämäntyökseen hän teki muun muassa kaavoitusta ja suunnitteli esimerkiksi Uudellemaalle viheralueita. Lapsena kiersin niistä varmasti jokaisen hänen kanssaan. Kiinnostuin ympäristöstä ja opin arvostamaan puhdasta suomalaista luontoa.

Meille 60-luvun ja 70-luvun lapsille oli tavallista puhutella vanhempiamme vain etunimillä. Niin tein minäkin. Isä oli minulle aina Raimo.

Sairastaessaan hän ei säälinyt itseään, vaan suhtautui kaikkeen edessä olevaan tyynesti. Puhuimme loppuun asti paljon yhteiskunnasta ja politiikasta, niin olemme aina tehneet. Viimeinen keskustelumme sairaalassa taisi koskea sote-uudistusta.

Riitoja tai väittelyitä saimme harvoin aikaiseksi, koska ajatuksemme kulkivat useimmiten samaan suuntaan. Vain siitä, miten tavoitteisiin päästään, olimme joskus eri mieltä.

"Päätin vakaasti jo lapsena, etten itse koskaan aikuisena eroa. No, ihan niin se ei sitten kuitenkaan mennyt."

Vanhempani erosivat, kun olin kuusivuotias, ja avioituivat uudelleen tahoillaan. Tiedän isäni kärsineen siitä, että sai nähdä meitä lapsiaan vain määrättyinä aikoina, joka toinen viikonloppu. Hän olisi halunnut olla kanssamme enemmän. Päätin vakaasti jo lapsena, etten itse koskaan aikuisena eroa. No, ihan niin se ei sitten kuitenkaan mennyt.

Olen eronnut kahdesta eri liitosta, minulla on neljä lasta. Vanhimmat lapseni ovat jo lähes aikuisia, nuorimmat tyttäreni 12 ja 10. Heillä on kaksi kotia ja he asuvat luonani vuoroviikoin. Isyydessä on kai tärkeintä pysyä kartalla siitä, mitä lapsille oikeasti kuuluu ja olla läsnä. Olen kiitollinen, että olen saanut olla paljon lasteni kanssa. Hienoa on myös, että olen onnistunut säilyttämään hyvät suhteet heidän äiteihinsä.

Lapseni ovat tärkeitä toisilleen ja teemme paljon asioita myös yhdessä. Kenties tämä yhdessä olemisen helppous periytyy omasta taustastani. Minulla on sekä täyssisaruksia että sisaruspuolia. Raja-aitoja meillä ei kuitenkaan perheen sisällä ole.

Perhekäsitykseni lienee perinteistä paljon laajempi. On monta erilaista tapaa olla perhe. Erilaisuuden hyväksyminen ja yhdessä tekeminen sitovat ihmisiä yhteen.”

Mennyt meissä

”Opin piirtämään ennen kuin lukemaan. Ehkä rakkaus kuvien tekemiseen on perua jostakin. Vanhempani tapasivat aikanaan Ateneumissa, jossa he molemmat opiskelivat kamerataiteen linjalla. Myöhemmin isäni vaihtoi arkkitehtiopintoihin, äidistäni tuli vanhemmiten ikonimaalari.

Monessa suomalaisessa suvussa sodan jättämiä arpia on kannettu läpi vuosikymmenten. Omassa perheessäni trauma ei ollut lamauttavan syvä. Ehkä siksi, että isänisäni oli töissä valtion rautateillä, eikä joutunut tai päässyt rintamalle. Äidinisäni sen sijaan oli talvisodassa Taipaleessa ja palveli jatkosodan aikana päämajassa Mikkelissä. Äidinäitini kuului Lotta Svärd -järjestöön, mutta ei ollut rintamalotta.

Sota kosketti kaikkia. Mielestäni myös naisten sotaponnistusten huomiointi on tärkeää.

Sodan jättämästä jäljestä suomalaisessa yhteiskunnassa kertoo esimerkiksi se, että moni meistä voi suoralta kädeltä kertoa, mitä omat isovanhemmat sodan aikana tekivät. Itsenäisyyden puolustaminen yhdessä on se tarina, johon identiteettimme kansakuntana edelleen jollakin lailla kiinnittyy.

"Päätin jo yläasteella, että haluan elokuvaohjaajaksi."

1941 syntyneellä isälläni oli varhaisia, epäselviä muistikuvia Helsingin pommituksista.

Oma lapsuuteni samassa kaupungissa oli seesteisempi. Olen elänyt eri puolilla Helsinkiä – Kruununhaassa, Kulosaaressa, Eirassa, Ullanlinnassa, Kannelmäessä, Kalliossa, Malmilla, Laajasalossa, Vuosaaressa ja keskustassa. En ole koskaan asunut pidempiä aikoja missään muualla Suomessa.

Päätin jo yläasteella, että haluan elokuvaohjaajaksi. Ensimmäisen oman elokuvani ohjasin Kallion ilmaisutaidon lukion toisella luokalla. Noina vuosina kolahtivat isosti esimerkiksi Oliver Stonen Doors-elokuva ja Tolkienin Taru Sormusten Herrasta.

"Soitin jenkkivuoden aikana kotiin muistaakseni vain kaksi kertaa."

17-vuotiaana tein irtioton tutuista ympyröistä. Lukuvuoden 1985–1986 vietin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, Montanassa. Siitä asti amerikkalainen kulttuuri on kiinnostanut minua. Montanan vuoden aikana oivalsin, miten valtavan suuri maailma on, ja miten samanlaisia me ihmiset olemme kulttuurieroista huolimatta.

Siihen aikaan ei kirjoiteltu sähköpostia eikä skypetetty. Soitin jenkkivuoden aikana kotiin muistaakseni vain kaksi kertaa. Vanhempani eivät lähtöpäätöstäni kauhistelleet. Se tuntui silloin ihan luonnolliselta.

Lapsuudenkotini hyllyt pursuivat kirjoja. Niiden joukossa oli Tuntematon sotilas, tietenkin, mutta luin sen vasta armeijassa. Kirja kulki pikku painoksena mukanani maastopuvun taskussa.

Armeijan jälkeen opiskelin joitakin vuosia historiaa Helsingin yliopistossa. Opintojen loppuvaiheessa päätin vaihtaa Taideteolliseen korkeakouluun, josta valmistuin ohjaajaksi vuosituhannen taitteessa. Levottomat oli lopputyöni ja ensimmäinen kokoillan elokuvani. Sillä tiellä olen yhä.”

Johtajan saappaissa

”Teen unelmatyötäni, ja ohjaajana koen olevani hyvässä vireessä. Ihailen Clint Eastwoodia, joka edelleen, 87-vuotiaana, tekee täyttä häkää hienoja elokuvia. Tällaisen taiteellisen työn tekeminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei ole ollenkaan itsestään selvää. Välillä olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Ilman julkista rahoitusta Pohjoismaissa ei elokuvia tehtäisi. Teollisuutta leffanteko ei Suomessa ole. Ensisijaisesti se on kulttuuritoimintaa, suomalaisen kulttuurin säilyttämistä ja puolustamista.

Elokuvanteko on siinä mielessä kummallista työtä, että jos leffa on hyvä, ansio on koko tiimin. Jos elokuva on huono, se on ohjaajan syy. Hän on keulakuva hyvässä ja pahassa.

"Tulkitsemmepa klassikkoa niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin."

Vastuuni ohjaajana ja tuottajana korostuu Tuntemattoman kaltaisen merkkiteoksen kohdalla. Kaikkia ei voi miellyttää. Tulkitsemmepa klassikkoa niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin. Kritiikin sietäminen on johtajan arkea. Suurten mahdollisuuksien mukana tulee suuri vastuu.

Tässä vaiheessa en lähde arvailemaan, tuleeko elokuvasta menestys vai ei. Miten elokuvan menestystä edes tulisi mitata?

Viime keväänä tapasin 94-vuotiaan sotaveteraanin, joka oli lukenut lehdestä, että teen uutta tulkintaa Tuntemattomasta. Skarppi ikämies otti yhteyttä, koska oli palvellut jatkosodassa samassa jalkaväkirykmentti 8:ssa, jossa kirjailija Linnakin aikoinaan.

Hän kertoi, millaista oli joutua nuorena poikana sotaan. Miltä tuntui päästä sieltä lomille, pois välittömästä kuolemanvaarasta siksi toviksi, että ehti viettää häitä kihlattunsa kanssa. Ja pian sen jälkeen erota jälleen, vaihtaa viimeiset hätäiset suudelmat Helsingin rautatieasemalla tietämättä nähtäisiinkö koskaan enää.

"Edesmennyt isäni osoitti rakkauttaan teoillaan, ei puheillaan", ohjaaja Aku Louhimies sanoo.
"Edesmennyt isäni osoitti rakkauttaan teoillaan, ei puheillaan", ohjaaja Aku Louhimies sanoo.

Katselimme yhdessä otteita tulevasta elokuvasta. Rokkaa näyttelevä Eero Aho pitelee Suomi-konepistooliaan täsmälleen oikein, veteraani totesi. Muutenkin minulle jäi vaikutelma, että hän hyväksyi näkemänsä.

Tapaamisemme lopuksi uskaltauduin kysymään vanhalta rintamamieheltä asiaa, jota oli miettinyt pitkään: Miltä toisen ihmisen tappaminen sodassa oikeasti tuntuu?

Hän katsoi minua, totesi että silloin aikanaan oli pakko. Sen koommin en ole ampunut, enkä ammu, hän lopetti keskustelun hiljaa.

Kiitokseksi kutsuin hänet ensi-iltaan. Yritän elää sinne asti, mies lohkaisi.

Tuollaisia hetkiä tässä työssä en unohda koskaan.”

"Minulla on poikkeuksellisen hyvä palautumiskyky. Pärjään tarvittaessa viiden tunnin yöunilla."

Monien maailmojen tulkki

”Ohjaajana vaadin paljon kaikilta projektieni osallisilta, ennen muuta itseltäni. Tällaisessa työssä pitää antaa kaikkensa. Vastapainoksi minun täytyy elää mahdollisimman terveellisesti, muuten en jaksa. Kuvauksissa assistentti muistuttelee minua säännöllisestä syömisestä ja juomisesta. Kuminauhavenyttely ja jalkapallo ylläpitävät liikkuvuutta. Seuraan stressitasojani ja palautumista kehittyneellä sykemittarilla. Kuvausten aikana stressi on huipussaan. Onneksi minulla on poikkeuksellisen hyvä palautumiskyky. Pärjään tarvittaessa viiden tunnin yöunilla.

Arvostan sitä, että taustani ja ammattini on tarjonnut minulle mahdollisuuden päästä kurkistamaan erilaisiin maailmoihin. Se alkoi jo lapsuudessa, kun sain elää osana vanhempieni uusperheitä. Se jatkui vaihto-oppilasvuonna jenkkiperheessä. Se on jatkunut myös omissa perhekuvioissani ja työssäni, jossa olen saanut kohdata kiinnostavia ihmisiä ja sukeltaa erilaisiin teoksiin.

Minun juttuni, kenties kutsumukseni, on olla vierailija monissa maailmoissa. Saan avartaa maailmankatsomustani, uudet näkökulmat avautuvat.

Sodasta kertovaan elokuvaan, kuten Tuntemattomaan sotilaaseen, yhdistetään helposti latautuneita sanoja kuten patrioottisuus ja kansallismielisyys. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Kenellä on oikeus niitä määritellä?

"On mietittävä, millainen maa haluamme tulevaisuudessa olla."

Tuntematon on oma itsenäinen taideteoksensa, ei minkään agendan tai ajatustavan pönkittäjä. Linnan kirja on monikerroksinen.

Minusta Suomen kaltaisen pienen kansakunnan ja kulttuurin täytyy suunnata katse ulospäin. On mietittävä, millainen maa haluamme tulevaisuudessa olla. Mitkä arvot ovat meille niitä tärkeimpiä? Itse uskon vapauteen, moniarvoisuuteen, koulutukseen ja kansainväliseen yhteistyöhön.

Pitää keskittyä sellaisiin asioihin, jotka meitä ihmisiä yhdistävät. Ei niihin, jotka meitä erottavat.”

 

Aku Louhimies

  • Suomalainen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja syntyi 3.7.1968 Helsingissä.
  • Asuu sinkkuna Helsingissä, neljän lapsen isä.
  • On ohjannut kahdeksan kokoillan elokuvaa. Palkittu töistään useilla Jussi-patsailla ja elokuvataiteen valtionpalkinnolla.
  • Ohjasi 2016 Netflixille Rebellion-minisarjan Irlannissa.
  • Ohjaamansa Tuntematon sotilas saa ensi-iltansa 27. lokakuuta 2017.
Antti Tuisku ja Erin nähdään yhdessä myös Idols-ohjelman tuomareina. Kuva: Sanoma-arkisto

Aamukuuteen-kumppani Erin on nyt selvittänyt hämmentävän ilmaisun merkitystä.

”Hei beibi, täs on menny liikaa päivii.
Et ei oo päästy lonimaan, mitä me soditaan.”

Ensimmäisellä kerralla Antti Tuiskun Aamukuuteen-sinkun sanat eivät avaudu. Tai ainakaan yksi niistä. Se ei avaudu vielä toisella eikä kolmannellakaan kuuntelukerralla.

Mitä ihmettä ”lonimaan” tarkoittaa?

”Beibi, kun sä katsot mua ja pyydät mua punkkaas lonimaan.”

”Korvamatomateriaalia.” ”Niin loistava.” Antti Tuiskun fanit ovat hehkuttaneet uutta biisiä paljon eri somekanavilla. Mutta tietävätkö hekään, mitä oikeastaan tarkoittaa lonimaan-ilmaisu, joka toistuu kappaleessa?

Biisin feat-osuuden esittää Erin, joka kertoi maanantaina ”lonia”-ilmaisun merkityksen:

– Lonia-sanaa käytetään ku halutaan ns. muffailla, eli lonia, eli vähän kiehnätä ja pussailla, Erin kirjoitti sosiaalisen median tilillään.

Erinin Instagram-päivitykseen on ehtinyt jo tulla kommentteja, mitä muuta lonia-verbi tarkoittaa eri puolella Suomea.

”Meillä päin lonia tarkoittaa hypistelyä.”

– Meillä päin lonia tarkoittaa hypistelyä. Esim. shoppailemassa lonitaan kaikki hyllyt tai rekit, kuvailee Instagram-käyttäjä Kreettalu.

– Mulle tulee mieleen se, kun joku lonii konvehtirasiasta parhaat, sanoo Izmo58.

”Sitä ihteensä”

Antti Tuisku julkaisi uuden sinkkunsa viime viikolla. Se on mukana uudella albumilla Anatude, joka julkaistaan 15. syyskuuta.

Sunnuntaina Antti Tuisku iloitsi Aamukuuteen-kappaleen Spotify-menestyksestä ja julkaisi Instagram-tilillään kuvan, jossa oli selittävä hashtag #lonimaanonlappiajatarkoittaasitäihteensä.

 

Mitä sanoo sanakirja?

Urbaanissa sanakirjassa lonia tarkoittaa ”valita, lajitella, etsiä jotain asiaa jonkin joukosta”.

Esimerkit:

1. älä loni kaikkia lihapaloja siitä kastikkeesta
2. trafi kielsi rekisterikilpien lonimisen, pitää ottaa järjestyksessä eikä välistä

Kunniaväkivalta saa Suomessakin monia muotoja. Yksi niistä on se, että nuorille pojille sallitaan paljon enemmän vapauksia kuin samanikäisille tytöille, kertoo Helsingin Sanomien haastattelema kurdinainen.

Kolmekymppinen kurdinainen kertoo Helsingin Sanomissa lapsuuden rajusta silpomiskokemuksestaan ja siitä, miten lähipiiri pyrkii rajoittamaan varttuvan tytön ihmisoikeuksia perheen kunnian nimissä.

”Mun oli pakko lähteä pois kotoa.”

– Ensin sinut leikataan, sitten kielletään uiminen, sen jälkeen et saa tavata poikia. Kun olin 17-vuotias, mun oli pakko lähteä pois kotoa. Mun oli pakko tehdä raju askel mun vanhemmille ja perheelle, nimettömäksi jäävä nainen kertoo.

THL määrittelee kunniaväkivallan viittaavan psyykkiseen painostukseen tai suoraan väkivaltaan. Se liittyy ajattelutapaan, jossa kunnia on koko perheen ja suvun yhteinen asia. Koska yksilöiden teot vaikuttavat koko yhteisön kunniaan, käyttäytymisen tulee olla siveellistä ja tietyn seksuaalimoraalin mukaista.

Tytöillä ja pojilla eri säännöt

Kurdinainen kokee, että hänen elämäänsä ja oikeuksiaan rajoitettiin voimakkaasti erityisesti nuoruudessa. Nainen ympärileikattiin nelivuotiaana pakolaisleirillä, ja hän oli vähällä kuolla operaatioon. Taustalla oli perheen pyrkimys saada tytär hyviin naimisiin.  

”Pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin.”

– Kun olin joku 7–8-vuotias, niin muistan, että oli aika, jolloin joka ilta, kun menin nukkumaan, rukoilin vaan, että tulen pojaksi. Halusin ne poikien oikeudet. Koska jo silloin näin, että pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin, kurdinainen kertoo HS:n haastattelussa.

– Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän minulta alettiin kieltämään kaikenlaisia asioita. Multa riistettiin ihmisoikeuksia, mitä enemmän tytöstä naiseksi kasvoin.

Vaara joutua uhriksi

Ympärileikkausten ja kunniaväkivallan uhka on todellinen myös Suomessa.

– Ympärileikkausperinne elää Suomessakin, sanoi Ihmisoikeusliiton asiantuntija Solomie Teshome Me Naisten haastattelussa. 

Suomessa ei ole tullut esiin yhtään tapausta, että maahanmuuttajataustaisia tyttöjä olisi ympärileikattu täällä. Monilla tytöillä on kuitenkin vaara joutua silpomisen uhriksi matkalla vanhempiensa kotimaassa.

– Epäilyt voivat herätä esimerkiksi, jos tyttö on lähdössä yhdessä vanhempiensa tai toisen vanhemman kanssa kotimaahansa. Vaikka niin, että vain perheen tyttö on lähdössä, muut sisarukset eivät.

Solomie kertoi saavansa konsultointipuheluita terveydenhoitajilta tällaisista aiheista etenkin keväisin lomien kynnyksellä. Tyttöjen iät vaihtelevat taaperoista teini-ikäisiin.

– Kun tyttö on jo lähdössä matkalle ja herää epäilys, että hän joutuu silvotuksi, ollaan jo myöhässä, Solomie kertoi.

MillaR

Kolmekymppinen kurdinainen puhuu HS:ssä tyttöjen ja poikien erilaisesta kohtelusta: ”Ensin leikataan, sitten kielletään uiminen”

Naisten ympärileikkaus on törkeä rikos ja yhteiskunnnan pitäisi ottaa aktiivisempi ote tällaisen silpomisen estämisessä. Sama koskee myös poikien ilman lääketieteellistä perustetta olevia ympärileikkauksia, jota ei tietysti voi verrata naisten leikkaukseen, mutta on ihan yhtä perusteetonta. Suomi ei ole sivistysvaltio ennenkuin tällaiseen lapseen kohdistuvaan väkivaltaan puututaan todenteolla.
Lue kommentti

Maria Veitola kertoo Instagramissa uuvuttavasta työviikostaan, joka vaati lopulta veronsa ja ajoi lepäämään.

Maria Veitola, 44, kertoo Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Veitolan mukaan voimat hupenivat oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia. Veitola työskentelee tällä hetkellä muun muassa Radio Helsingin sisältöjohtajana.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Veitola kirjoittaa.

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin". Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

Henkilön Maria Veitola (@mariaveitola) jakama julkaisu

Instagram-päivityksen mukaan Veitola sai viime viikon lopulla jopa fyysisiä oireita.

”Kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa.”

– Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että ”älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan”.  Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. 

– Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä, Veitola kirjoittaa.

Instagram-kuvassa Veitola todella näyttää makaavan keskellä metsää. Hän myös neuvoo muita työstään ahdistuneita tekemään samoin.

– Menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua.

Veitola on aikaisemmin kertonut, että viime vuosi oli hänelle yksi rankimmista. Hänen isänsä kuoli, ja kodista paljastui paha sisäilmaongelma. Nämä asiat vaikuttivat myös hänen parisuhteeseensa.

Sosiaalisen median mukaan Ohtosesta tuli avioitumisen jälkeen Ohtonheimo.

Luontokuvaaja ja toimittaja Kimmo Ohtonen avioitui Laura-vaimonsa kanssa viime lauantaina. Pariskunta vaihtoi ilmeisesti samalla sukunimensä Ohtonheimoksi. Molemmat löytyvät nyt nimittäin Facebookista sillä nimellä. Toimittaja kertoi avioliitostaan myös Instagramissa.

– Kannan sydäntäsi. Kannan sitä sydämessäni. Eilen sanoimme "tahdon" kauniin perheemme ja ystäviemme edessä. Kiitos teille kaikille, rakastamme teitä paljon, Ohtonheimo hempeilee sunnuntaina Facebookissa julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Kimmo Ohtoheimo on suomalainen luontokuvaaja ja -toimittaja. Hän tuli tunnetuksi uituaan Saimaalla 140 kilometrin matkan saimaannorpan hyväksi. Tempauksestaan Ohtonen palkittiin Kultaisella Venlalla vuoden TV-tekona 2013.

 

They said Yes! 😍#ohtonheimot

Henkilön Riikka Kantinkoski (@weekdaycarnival) jakama julkaisu