Antti Hakala on asunut Helsingin Arabianrannassa kymmenen vuotta. ”Täällä asuvat ne, jotka haluavat sekä luonnon että kaupungin, niin meren, metsän kuin ratikat.” Kuva: Jouni Harala

Muusikko Nopsajalka eli Antti Hakala herkisteli itsensä naisten sydämiin Lupaan olla -hitillään. Nyt neljän lapsen isän ympärillä pyörii faneja. – Naisiin vetoaa status, eikä miehen silloin tarvitse olla kovinkaan hyvännäköinen.

Parikymppiseltä näyttävä mies kyyhöttää Helsingin Arabianrannassa punaisten tiilitalojen keskellä lippalakki kasvoilla ja hartiat hieman ­lysyssä. Vaikka olemus on ujo ja poikamainen, ensivaikutelma pettää. Antti Hakala, artistinimeltään Nopsajalka, kun on oikeasti 36-vuotias neljän lapsen isä.

Elokuu-yhtyeen laulajana sekä soolo­artistina tutuksi tullut muusikko on tottunut ja ehkä vähän kyllästynytkin siihen, että häntä luullaan ikäistään paljon nuoremmaksi. Välillä siitä kehkeytyy kummallisia tilanteita. Vaikkapa silloin, kun hän menee hienoon ­ravintolaan tai kalliiseen koruliikkeeseen tarkoituksenaan ostaa vaimolleen, kuvataiteilija Taina Hakalalle, lahja.

– Myyjät katsovat minua nenänvartta pitkin, jos he ajattelevat minun olevan parikymppinen. Olen jo pitkään törmännyt pojitteluun, vaikka se onkin vähentynyt viime vuosina. Se ärsyttää. Joskus puen puvun päälle vain siksi, että näyttäisin vanhemmalta, Antti naurahtaa.

Poikamaisesta charmista lienee silti ollut hyötyä, sen verran kuumaa kamaa Nopsajalan musiikki nyt on. Antin tekemä Lupaan olla -hitti nousi heti ilmestyttyään suureen suosioon. Se roikkui viikkotolkulla radioiden soitetuimpana kappaleena, myi kultaa ja kipusi kärki­paikoille kaikilla virallisilla listoilla.

Kappaleen menestys tuntuu Antista hyvältä. Vihdoinkin tuli sävellettyä ja ­sanoitettua radiohitti. Biisi syntyi, kun Antti oli kaverinsa luona kylässä ja veteli epähuomiossaan kofeiinipitoisia kaakaopapuja kuin pähkinöitä. Kun hän puolen yön aikaan suuntasi kotiin, hän tajusi olevansa täysin pirteä. Antti päätyi parin korttelin päähän levytysstudioon ja puuhasteli kappaleen kanssa koko yön. Sanoja hän oli tapaillut mielessään jo aiemmin: ne syntyivät tiskatessa.

– Saan parhaat ideani aina puuhastellessani. Jotkut panikoivat, että hyvät ­ideat pitää heti saada talteen, mutta ­minä luotan siihen, että ne palaavat tai tilalle tulee uusia, entistä parempia versioita. Niin kävi Lupaan olla -kappaleellekin. Siitä tuli aika ihmeellinen ja ajaton.

Naisten piirittämä

Soolomenestys ei silti häkellytä Anttia yhtä paljon kuin suosio Elokuu-yhtyeen Soutaa, huopaa ja Saatilla -hittien aikaan. Vaikka Antti tuli 1990-luvulla tunnetuksi reggae-yhtyeistä Kapteeni Ä-ni ja Soul Captain Band, suuri läpimurto antoi odottaa itseään. Antti oli jo vähällä luovuttaa. Keikkoja riitti, mutta aina vain pienissä paikoissa känniselle yleisölle. Isompaan menestykseen olisi tarvittu menevä hitti, mutta sitä ei syntynyt.

– Vuosien yrittäminen tuntui rankalta, ja mietin jo, onko tässä mitään järkeä. Sitten yllättäen tuli Elokuu. Sen suosiota ei ehtinyt edes tajuta, se iski niin äkkiä.

Iskelmällistä räppiä esittävän Elokuun kanssa pienet klubikeikat vaihtuivat suuriksi lavoiksi, vaatimaton levymyynti kulta­levyiksi ja indie-biisit lista­ykkösiksi. Bändi julkaisi kaksi levyä, mutta nyt se viettää
välivuotta.

Antti sen sijaan painaa menemään. Kahdenkeskisiin hetkiin suunnattu, ­romanttinen Sun-levy julkaistiin maaliskuussa, ja ensi vuoden alussa ilmestyy menevämpää musiikkia sisältävä Mun.

Antin musiikkia kuuntelevat suurimmaksi osaksi naiset. Fanit ovat kaikenikäisiä, ja he ovat piirittäneet miestä alusta asti. Antti tuntuu olevan huomiosta imarreltu, toisaalta hieman vaivaantunut – varsinkin vaimonsa takia.

– Muiden naisten osoittama huomio on vaimolleni raskasta. On hämmentävää, jos yritämme joskus viettää iltaa kaksin kaikessa rauhassa, ja yhtäkkiä ympärilläni alkaa käydä kuhina. Silloin yritän puolin ja toisin rauhoitella tilannetta. Ymmärrän kyllä, että huomio häiritsee vaimoani: minustakin tuntuisi ikävältä, jos tilanne olisi toisinpäin.

Antti ymmärtää, että naisten kiinnostus kohdistuu häneen ennen kaikkea ­artistina. Kun hän tuntemattomampana kasvona juhli bileissä vieraana, ympärillä olleet tytöt eivät kiinnittäneet häneen huomiota, mutta kun Antti kipusi lavalle, tyttöjen silmiin syttyi uutta pilkettä.

– Naisiin vetoavat status ja asema, eikä miehen silloin tarvitse olla kovinkaan hyvännäköinen. Luin kerran tutkimuksesta, jossa 90 prosenttia naisista kiinnitti huomiota 10 prosenttiin miehistä. Näin se menee.

Hipsteri vauvakoukussa

Antti tapasi vaimonsa 23-vuotiaana. Tuolloin Antti asui vastaeronneen isänsä kanssa omakotitalossa Espoossa ja yritti pitää pihalla omaa kasvimaata. Taina oli Antin tuttu samoista bileistä ja töissä biodynaamisella maatilalla. Hän tuli auttamaan Anttia ja jäi sille tielleen.
Pari on ollut naimisissa reilu viisi vuotta, ja heillä on neljä lasta: poika on yhdentoista ja tytöt 10-, 9- ja 5-vuotiaita. Nykymittapuulla lapsiluku kuulostaa isolta – ja on sitä myös Antin mielestä.

– Hullujahan me olemme, kun olemme hankkineet tällaisen katraan. Emme ehkä miettineet lasten lukumäärää ihan loppuun asti. Mutta vauvat vain ovat niin kivoja, Antti virnistää.

Neljän lapsen ja kahden epäsäännöllisesti työskentelevän vanhemman arki on sumplimista.

– Joskus tuntuu, ettei kuukaudessa ole ainuttakaan normaalia päivää tai vapaahetkeä. Menojen järjestely on jatkuvaa tasapainottelua, mutta jotenkin me ­onnistumme. Aina se ei ole helppoa, mutta menemme parempaan suuntaan.

Vanhemmat ottavat perhearjesta ­vetovastuun vuorotellen. Kun Antti ­tekee levyä, häntä ei pahemmin kotona näy. Nyt Taina on vuorostaan lähdössä neljän päivän Tukholman-reissulle. ­Samaan aikaan Antilla olisi keikka.
Tässä kohtaa lastenvahtiavuksi rientävät naapurit. Kaksi lapsista menee
yökylään viereiseen asuntoon, kolmas toiselle naapurille ja esikoinen jää kotiin. Hänkin saa mennä soittamaan naapurin ovikelloa yöllä, jos siltä tuntuu.

Naapurit parvekebileissä

Samassa elämäntilanteessa olevat naapurit ja yhteisöllisyys ovat Antin mielestä parasta, mitä Helsingin Arabianranta asukkailleen tarjoaa. Perhe on asunut samassa asunnossa 10 vuotta. Joskus ­tilaa kaivattaisiin enemmänkin, mutta toistaiseksi kolme makuuhuonetta ja merinäkymät saavat luvan riittää.

– Emme me voi poiskaan muuttaa. Täällä on niin paljon ystäviä, joilla on ­samanikäisiä lapsia. Itse moikkailen kaikkia, jotka näyttävät vähänkään siltä, että kuuluvat tänne.

Arabianrannassa on aktiivinen kaupunginosayhdistys, joka järjestää asukkailleen jatkuvasti yhteistä puuhaa. Naapurit myös pitävät keskenään bileitä, joihin kutsutaan niin lapset kuin aikuiset. Anttikin saattaa ex tempore kutsua naapureita parvekejuhliin, joissa laitetaan grilli kuumaksi.
Kun Antti vielä kuvailee polkevansa Pelago-pyörällä, käyvänsä Flow-festivaaleilla, suosivansa luomua ja äänestävänsä vihreitä, ovat ehdan hipsterin ominaisuudet kasassa.

– Hipsterithän eivät koskaan luonnehdi itseään hipstereiksi, joten olen kai sellainen.

Kaljaa ja kitaroita

Lapsuutensa Antti vietti pääosin ­Espoossa. Jo nelivuotiaana hän lauloi ­
Elvistä ja Rauli Badding Somerjokea. Antin äiti oli lavastaja ja asui teattereissa ympäri Suomea, isäkin kiersi maata it-firmansa kanssa.
Vanhempien reissutyön vuoksi Antti joutui omasta mielestään kasvattamaan itse itsensä. Hänen lisäkseen perheeseen kuului neljä vuotta vanhempi isoveli.

– Pakko antaa vanhemmilleni noottia siitä, että jo 12-vuotiaana dokasin ja poltin röökiä säännöllisesti. En tehnyt läksyjä enkä oikein ikinä oppinut kunnolliseksi. Toisaalta oli mahtavaa, että sain tehdä mitä halusin.

Kesäduunirahat menivät soittimiin ja kaljaan. Vaikka Antin nuoruus oli levoton, hän on aina ollut musiikkiasioissa hyvinkin tarkka. Kitaransoitossa ennätys on 16 tuntia treeniä putkeen. Yhä Antti pyrkii hoitamaan musahommat valmiiksi mieluummin kuukauden etuajassa kuin ­vähänkään myöhässä.

– Olen välillä turhan ankara itselleni. Myös bändiäni käskytän kovin sanoin soittamaan juuri niin kuin minä sanon. Yritän nyt opetella hellittämään ja ottamaan musiikissa muiden ihmisten apua vastaan, etten nyhräisi vain yksinäni.

Kun kolme vanhinta lasta olivat pieniä, raha oli Hakaloiden perheessä tiukalla. Antin oli otettava vastaan kaikki tarjotut keikat. Siitä huolimatta hän ei ole koskaan halunnut hankkiutua muihin töihin. Säveltämisessä, sanoittamisessa, tuottamisessa ja keikoilla kiertämisessä on hommaa ihan tarpeeksi.

– En ole ikinä ajatellut, että menisin kenenkään palkolliseksi. Vaikka arki oli pitkään selviämistä, nykyään elämme  jo ihan mukavasti. Minulla on kova luottamus siihen, että musiikki tuo jatkossakin leivän pöytään.

Lue myös:

Nopsajalka ja hittibiisin anatomia

Antti Hakala

■ Syntyi 7.3.1978 Vantaalla, asuu Helsingissä vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa.
■ Aloitti musiikki­uransa 1990-luvun lopulla. Tunnettu yhtyeistä Soul Captain Band, Kapteeni Ä-ni ja Elokuu.
■ Julkaissut neljä soololevyä. Albumi Sun ilmestyi maaliskuussa, jatko-osa Mun julkaistaan ­ensi vuoden alussa.
■ Keikkailee ahkerasti läpi kesän.

Kansanedustaja Jani Toivola tuli kaapista nuorena asuessaan Yhdysvalloissa. Seksikokemukset newyorkilaisessa metsikössä eivät olleet kauniita.  

Kansanedustaja Jani Toivola kertoo tällä viikolla ilmestyvässä Musta tulee isona valkoinen -kirjassaan (Siltala) pitkästä tiestään, jonka hän on kulkenut hyväksyäkseen itsensä. 

Jo kirjan alkusanoissa käy ilmi, että Jani salasi pitkään seksuaalisen suuntautumisensa itseltäänkin:

– On vaikea määritellä, kuka loppujen lopuksi teki päätöksen salaamisesta, minä vai yhteisö, joka unohti kertoa, että minun tarinani on yhtä totta kuin muidenkin.

Janin tarina tuli näkyväksi, kun hän oli parikymppinen ja juuri muuttanut New Yorkiin. Uudessa kotikaupungissaan hän meni elokuviin katsomaan romanttista komediaa, jossa molemmat pääosanesittäjät olivat miehiä.

”Miten helpottavalta tuntui nähdä oma todellinen rakkautensa päivänvalossa.”

– Miten helpottavalta tuntui nähdä omat haavekuvansa, oma todellinen rakkautensa päivänvalossa, Jani kuvailee kirjassa.

Ihastumisia jo nuorena

Kirjassa Jani Toivola kertoo ihastuneensa poikiin jo ala-asteella, mutta pitäneensä sitä vääränä ja salattavana asiana. Hän seurusteli useammankin tytön kanssa jonkin aikaa.

Viimeinen suhde naisen kanssa päättyi, kun Jani oli 23-vuotias, ja hänen tanskalainen tyttöystävänsä päätti lähteä New Yorkista takaisin Tanskaan.

Jani kuvaa kirjassa, että muutos tapahtui yhdessä yössä tyttöystävän lähdön jälkeen.

– En enää pelännyt enkä halunnut peitellä mitään. Olin homo! hän kirjoittaa.

Vapautuminen vei Janin brooklynilaiseen metsään, jossa harhaili erityisesti latinoja ja mustia miehiä rakkauden – tai ehkä paremminkin seksin – toivossa. 

– Nyt kun katson noita hetkiä nykyhetkestä käsin tajuan, että lähinnä kidutin itseäni, talloin kaikkien oikeiden kaipuideni päälle menemällä väkisin siihen metsään. 

Tuntematon huppupää

Jokin metsässä kuitenkin veti puoleensa, vaikka Jani uskaltautui vasta kuudennella yrittämällä jatkaa metsän reunalta syvemmälle.

Tuo kerta päättyi kivuliaaseen yhdyntään tuntemattoman huppupäisen miehen kanssa.

– Mies oli pikimusta ja haisi tupakalle. Emme sanoneet mitään, Jani muistelee kirjassa.

”Jokainen käynti metsässä oli askel syvemmälle paikkaan, jossa en voinut hyvin.”

Jälkikäteen hän tunsi epäonnistumista ja häpeää – hänhän tavoitteli turvallisuuden ja rakkauden tunteita eikä tosiaankaan saanut niitä metsästä.

– Jokainen käynti metsässä oli askel syvemmälle paikkaan, jossa en voinut hyvin ja josta minun oli kivuliaasti askel askeleelta myöhemmin tuotava itseni takaisin ja aloitettava rakkaudelliset teot itseäni kohtaan.

Äiti suhtautui hyvin

Vaikka Jani eli jo New Yorkissa avoimesti homona, kävi treffeillä ja homobaareissa, hänen lähipiirinsä Suomessa ei tiennyt asiasta mitään.

Äidilleen kertoakseen hän matkusti kotimaahan ja täräytti asian julki jo rappukäytävässä. Kirjassa Jani kertoo äitinsä suhteutuneen asiaan vastaanottavaisesti. Janille itselleen kaapista tulo oli helpotus.

– En ole koskaan elämässäni tuntenut oloani niin kevyeksi ja voittamattomaksi kuin tuona iltana äidin luota lähtiessäni, hän kirjoittaa.

Saara Aalto koki jättiyllätyksen X Factor -kilpailussa.

Suomalaislaulaja Saara Aalto iloitsee uudesta mahdollisuudestaan Britannian X Factor -kisassa.

Hän kertoo Facebook-sivuillaan, että hän on edelleen mukana maailman isoimmassa laulukilpailussa ja se tuntuu hänestä uskomattomalta kunnialta.

– Vaikka Sharon tiputti mut itse haasteessa, päätettiin ohjelmassa yllättäen käyttää wildcardeja, jotta saatiin pelastettua kilpailijat, joiden tippumista kaduttiin. Ihan uskomatonta, että mussa nähtiin niin paljon potentiaalia, että villikortti käytettiin muhun! Se on todella suuri kunnia, Saara kirjoittaa maanantaisessa Facebook-päivityksessään.

Lue myös! Britannian X Factorissa loistanut Saara Aalto vastaa kritiikkiin: ”Sovin paremmin ulkomaille kuin Suomeen”

Laulaja luuli jo tiensä päättyneen sunnuntai-iltaisen esityksensä jälkeen Britannian X Factor -kilpailussa, jossa hän ei tullut valituksi jatkoon. Niin sanottu villi kortti päätyi kuitenkin Saaralle ja hän jatkaa kilpailua.

”Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta.”

– Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta. Ja vaikka tosiaan jotkut keskittyvät negailuun, haluan itse fiilistellä kaikkea kisasta seurannutta positiivista; huiput palautteet Simonilta ja Nicolelta, yleisön tuki, fanien uskomaton tsemppi, tuleva judges houses ja kaikki superit mahdollisuudet, joita tästä seuraa, Saara hehkuttaa tunnelmiaan.

Katso myös! Uskomaton esitys: Saara Aalto laulaa videolla 15 kielellä

 

Kansanedustaja Jani Toivolan lapsen äiti on Kirsi-niminen nainen, joka halusi perheen ilman parisuhdetta.

Tällä viikolla ilmestyvässä Musta tulee isona valkoinen -kirjassa (Siltala) kansanedustaja Jani Toivola kertoo muun muassa siitä, kuinka hänestä tuli isä. Janin tytär on nyt kaksivuotias.

Kirjassa Jani kertoo, että hänellä on aina ollut voimakas hoivavietti. Hän kirjoittaa pelänneensä teini-ikäisenä sitä, ettei koskaan saisi perhettä, koska on homo.

– Minähän olin syntynyt suurperheen äidiksi! Yhteiskunta ympärilläni antoi ymmärtää, että oikeudet vanhemmuuteen ja perheen perustamiseen eivät kuulu homoille, hän kuvailee kirjassa.

Nähtyään New Yorkissa asuessaan homoperheen Jani tiesi, että voisi toteuttaa haaveensa perheestä, jos pitäisi silmänsä avoinna erilaisille mahdollisuuksille.

– Lapsen saamiseen liittyvine haaveinemme olemme lopulta kaikki samalla viivalla riippumatta varallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sosiaalisesta asemasta. Voimme toivoa lasta ja kaivata vanhemmuutta, mutta kenellekään ei voi antaa takeita siitä, että haaveet toteutuvat, hän kirjoittaa.

Perhe, ei parisuhdetta

Jani Toivola oli pitkään tahtomattaan lapseton, mutta lopulta sähköpostiviesti tarjosi mahdollisuuden perheen perustamiseen.

– Minulle sähköpostitse lähetetyn linkin takaa löytyi ilmoitus, joka kiinnitti huomioni välittömästi. Nainen halusi äidiksi ja etsi isäksi miestä tai miesparia. Hän ei halunnut parisuhdetta, mutta perheen hän halusi, hän kertaa kirjassa.

”Sisälläni kuiski ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta.”

Ilmoituksen nainen halusi muodostaa perheen, jossa voisi itse olla viikonloppuvanhempana, ja isä tai isät olisivat pääasiallisia huoltajia.

Jani Toivolalle ajatus perheen perustamisesta tuntemattoman kanssa oli etäinen. Kirjassaan hän kertoo pitäneensä adoptiota realistisena vaihtoehtona. Epäilyksistään huolimatta Jani vastasi ilmoituksen jättäneelle naiselle.

– Olin pyörällä päästäni – mutta sisälläni kuiski vahva ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta, hän kuvailee kirjassa.

Suunnitelmaa hiotaan

Jani ja ilmoituksen jättänyt Kirsi tapasivat lukuisia kertoja seuraavien kuukausien aikana. Tapaamisten aikana he tutustuivat toisiinsa ja laativat suunnitelmia. Lopulta päätös perheen perustamisesta syntyi rautatieasemalla Kirsin kotikaupungissa.

– Junan lähtöön oli neljä minuuttia, kun halasimme toisiamme ja päätimme, että meistä tulisi perhe, jos luoja suo. Saman vuoden loppupuolella jo odotimme tyttäreni syntymää.

”Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa.”

Ennen lapsen syntymää Jani kirjoittaa käyneensä läpi jonkinlaisen kriisin itsensä kanssa. Hän lähestyi isyyttä kohtalaisen pelottomasti, mutta huomasi tottuneensa ajatukseen ydinperheestä ainoana oikeana perhemallina – vaikka on itsekin kasvanut yksinhuoltajan lapsena elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta.

– Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa, Jani kirjoittaa.

Hänen äitinsä kannusti poikaansa sanomalla, että rakkaus on se, mitä lapsi tarvitsee.

Unelmien vauvavuosi

Tyttären syntymä sujui kirjan mukaan vauhdikkaasti. Jani kirjoittaa rakastuneensa lapseensa heti, mutta myös tunteneensa hetkellistä ahdistusta uudesta vastuusta. Hän eli tyttärensä kanssa heti yksinhuoltajan arkea, vaikka Kirsi-äiti vierailikin säännöllisesti Toivolan ja tyttären kotona.

– Palasin töihin vasta kun tyttäreni oli noin vuoden ikäinen, sitä ennen olin hoitanut muutamia työtehtäviä satunnaisesti, ja jo pelkkä puvun päälle laittaminen oli tuntunut lähes ylivoimaiselta ponnistukselta, Jani kertoo kirjassa.

Hän kuvaa lapsen kanssa kotona viettämäänsä vauvavuotta unelmien vuodeksi.

 

Team Kenya. #pantteri #africa #kenya #helsinki

Kuva, jonka Jani Toivola (@janitoivo) julkaisi

Jani Toivolan tytär on pian kolmivuotias.

Fakta: Apilaperheet
  • Jani Toivola kertoo kirjassaan vierastaneensa lapsen hankkimista tuntemattoman kanssa, koska ei tuntenut kunnolla yhtään apilaperhettä.
  • Apilaperheessä ainakin kahdella vanhemmalla on lapsi tai lapsia ilman parisuhdetta.
  • Apilaperheessä lapsen tai lasten vanhemmat voivat olla esimerkiksi miespari ja nainen, mies- ja naispari tai mies ja nainen, jotka eivät ole keskenään parisuhteessa. Jälkimmäistä perhemuotoa kutsutaan myös ystäväperheeksi.
  • Lainsäädäntö antaa vain kahdelle apilaperheen vanhemmista mahdollisuuden olla virallisesti lapsen vanhempia. Käytännössä vaikka kaikki kolme tai neljä perheen aikuista voivat olla lapsen vanhempia.

Lähde: Sateenkaariperheet ry

Sairasta

Sairasta. Yhteiskuntamme on pahasti rikki, kun hyväksyy tämmöisiä asioita. Kukaan ei edes esitä enää kiinnostusta lapsien hyvinvoinnista, kun aikuiset haluavat jotain tarpeeksi itsekkäästi.

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.