”Rakastan treenaamista ja kisaamista. Pakolliset lepopäivät ovat minulle yhtä tuskaa”, uutta Suomen ennätystä jahtaava Nooralotta kertoo. Kuvat: Andreas Janett

Pika-aitajuoksija Nooralotta Neziri aloittaa tänään Zürichissä EM-urakkansa 100 metrin aitojen alkuerillä. Urheilu-uran juuret ovat kaukana, ehkä jo vuodessa 1999, kun Nezirin perhe joutui hirvikolariin. Äiti sai vakavan aivovamman eikä koskaan täysin toipunut.

Niin tyypillistä! Noloa! Porilaisen kerrostalon autokatoksessa seisoo punainen Audi, jonka omistaja ei jää epäselväksi. Auton kyljessä lukee isoin kirjaimin pika-aitajuoksija Nooralotta Nezirin nimi. Se, että Nooralotalla – lempi­nimeltään Nololla­ –  ylipäätään on päheä sponsoriauto, kertoo hänestä osuvasti. Auto ei putkahtanut pihalle itsestään, vaan sen saadakseen Nooralotta soitti läpi kaikki Porin autoliikkeet.

Päämäärätietoisuus onkin termi, joka parhaiten kuvaa 21-vuotiasta yleisurheilijaa. Nolo on nuorten Euroopan mestari 100 metrin aidoissa ja pitää hallussaan Suomen ennätystä sekä 100:n että 60 metrin aitajuoksussa. Jälkimmäisen ennätyksen hän nappasi Manuela Boscolta.

Nooralotan tavoite on paitsi menestyä kansainvälisissä kilpailuissa myös nostaa Suomi yleisurheilukartalle pika-aitajuoksussa. Tavoitteet ovat saavutettavissa, sillä viime vuonna Moskovan MM-kisoissa Nolo oli kuudenneksi paras eurooppalainen. Tämäkin kesä on edennyt lupaavasti: Nooralotta on jo hätyytellyt ennätyksiä. Kesäkuussa hän alitti 100 metrin aidoissa kotimaan kauden kärkituloksella Zürichin EM-kisarajan. EM-kisoihin hän lähtee tavoittelemaan finaalipaikkaa.

Juoksijan sisukkuus on pantu merkille, sillä alkuvuodesta Urheilugaalassa hänet valittiin Vuoden esikuvaksi. Perinteisesti palkinto on myönnetty pitkän linjan urheilijoille, mutta nyt sen vei nuori lupaus. Nooralotta on palkinnosta otettu.

– Tuntuu hienolta, että minut mielletään esikuvaksi. Pyrin jatkossakin olemaan sellainen. Tavoitteeni on innostaa ja inspiroida yleisurheilun pariin erityisesti nuoria. Haluan muuttaa käsitystä siitä, ettei Suomesta muka löydy yleis­urheilulahjakkuutta. Omalla motivaatiolla ja tekemisellä on iso merkitys, vaikka toki geenit vaikuttavat jonkin verran.

Nooralotan äiti on suomalainen Mari ja isä Makedonian albaani Basri. Vanhemmat tapasivat parikymppisinä Turussa,­ jossa isä oli käymässä ja äiti opiskelemassa. Nooralotta syntyi perheen esikoiseksi ja sai pian kaksi pikkusisarta, Rami-veljen ja Nea-siskon. Eräänä helmikuisena iltana koko perheen elämä muuttui pysyvästi.

Kaikki uusiksi

On vuosi 1999, kun viisihenkinen Nezirin perhe istuu autossa Valtatie 8:lla matkalla Porista kohti Turkua. Isä on ratissa, äiti istuu pelkääjänpaikalla, ja Nooralotta, 6, Rami, 3, ja Nea, 2, ovat vallanneet takapenkin. Määränpäähän on matkaa enää 35 kilometriä, kun rysähtää. Liukkaalle tielle on yllättäen ilmaantunut hirvi, johon Nezirien auto törmää.

Lapset selviävät kolarista naarmuitta. Isältä murtuu nenä, mutta äidille käy huonommin. Nooralotan muistikuvat tapahtumista ovat hatarat. Se on jäänyt mieleen, että paikalle ajoi mies, jonka autossa Nooralotta ja sisarukset odottivat ambulanssin ja Medi-Helin saapumista paikalle.
Sairaalassa selviää, että Nooralotan äiti on saanut kolarissa vakavan aivovamman. Äidin tapaaminen tämän jälkeen on hurja paikka.

– Minua pelotti nähdä äiti ihan erilaisena kuin mihin olin tottunut. Hän ei tehnyt mitään, makasi vain sängyssä liikkumatta. Hän ei pystynyt puhumaan eikä kävelemään.

Äiti selvisi hengissä, mutta hänen elämässään alkoi pitkä kuntoutusjakso. Ensin palautui puhekyky, ja pikkuhiljaa alkoi liikuntakyvyn harjoittelu Helsingin Käpylän Kuntoutuskeskuksessa.

Heti kolarin jälkeen Nooralotta ja sisarukset­ menivät hoitoon enonsa luokse Turkuun. Tämä kuskasi heitä Muumimaailmaan ja Kuralan kartanotilalle, ettei lasten tarvitsisi miettiä äitinsä kohtaloa.

Kun äiti lopulta kotiutui, isä lopetti työnsä ja ryhtyi vaimonsa omaishoitajaksi. Sitä kesti lähes kymmenen vuotta. Vaikka äiti kuntoutui, aivovamma jäi pysyväksi, eikä hän sen jälkeen pystynyt enää tekemään töitään biologian ja maantiedon opettajana.

– Äitini oli vasta reilu kolmekymppinen, kun hänen elämänsä meni uusiksi. Hän opiskeli monta vuotta yliopistossa, mutta vaivanpalkka jäi aika lyhyeksi. Kolari oli käänteentekevä hetki ja koettelemus meille kaikille ihan isovanhemmista lähtien.

Vastuunkantaja

Koska äiti ei kyennyt hoitamaan itseään tai perhettään täysipainoisesti, Nooralotta esikoisena otti vastuuta nuoremmistaan ja pyrki auttamaan isäänsä arjen­ pyörityksessä. Isä vastasi käytännön asioista, kuten kokkauksesta ja kaupassakäynnistä, ja äiti auttoi siivouksessa sen, minkä pystyi.

– Olin kuulemma iso apu isälleni. Sisarukseni saattoivat tulla kysymään minulta, voivatko he mennä kaverin luo yö­kylään. Tuntui hyvältä, että he luottivat minuun, ja autoinkin heitä parhaani mukaan.­ He ovat aina olleet tunnollisia ja hyviä koulussa, joten heistä ei ole tarvinnut kantaa huolta, Nooralotta kehuu.

Vastuun ottamisesta ei ole jäänyt Nooralotalle ikäviä muistoja, vaan hän tuntee auttaneensa arjen pyörityksessä vapaaehtoisesti. Nooralotan vanhemmille olikin tärkeää varmistaa, ettei kolari­ vaikuttaisi liikaa perusarkeen.

– Vanhempani halusivat alusta asti, että meidän lasten elämä pysyisi mahdollisimman normaalina: kävimme koulussa ja elimme kuten ennenkin. Muistan oikeastaan vain kerran itkeneeni äidin­ kohtalon takia. Jotenkin siihen kaikkeen kasvoi. Asia tuntuu perheestämme luonnolliselta, koska se on ollut osa elämäämme lähes aina.

Nooralotta ei koskaan ihmetellyt sitä, että hänen perheensä perusarki poikkesi ystävien arjesta.

– Olen jo nuorena pystynyt ajattelemaan tapahtunutta kypsästi ja käymään asioita läpi rationaalisesti. Koska äiti oli sairas, hän ei voinut käydä töissä kuten kavereideni äidit. Ymmärsin tämän, joten­ asiaa ei tarvinnut miettiä sen enempää.

Nooralotan ollessa kahdeksanvuotias perhe muutti Porin keskustasta rauhallisemmalle alueelle Meri-Poriin. Noora­lotan eno rohkaisi tyttöä osallistumaan paikallisen yleisurheiluseuran Kyläsaaren Kajastuksen toimintaan, koska sitä kautta tämä voisi tutustua uusiin kavereihin. Nooralotta meni – ja jäi sille tielleen.

– Jos emme olisi muuttaneet, en olisi välttämättä koskaan löytänyt yleisurheilua. Minusta ei siis ehkä olisi tullut pikajuoksijaa ilman tätä onnettomuutta. Voi olla, että kaikella on tarkoituksensa.

Määrätietoinen ahkeroija

Nooralotan äiti on ollut onnettomuudesta asti työkyvyttömyyseläkkeellä. Vaikka hän elää itsenäisesti, aivovamma näkyy pienissä arkisissa asioissa. Hän ei esimerkiksi pysty ajamaan autoa tai pyörää, ja kävelykin on hitusen huteraa, koska tasapainoaisti ei täysin toimi. Kaikesta huolimatta Nooralotan äiti on nykyään elämästään nauttiva nainen.

– Äiti painaa onnellisena menemään. Hän on vahva ja jaksaa hienosti. Emme keskustele siitä, miten tylsää on, että näin tapahtui vaan teemme yhdessä kaikkea. Emme ole jääneet onnettomuuteen jumiin.

Nooralotta uskoo taustansa muokanneen häntä ihmisenä positiiviseen suuntaan. Hän haluaa tehdä kaiken kunnolla nyt eikä vasta muutaman päivän päästä.

– Äitini kohtalo on kasvattanut minusta­ määrätietoisen. Totuin lapsena tekemään monia asioita kerralla ja opin, että niiden eteen pitää tehdä töitä. Olenkin saavuttanut jo monta tavoitettani.

– Toki minulla on käynyt mielessä, miksi tämä tapahtui juuri meille. Muutenkin tuntuu, että elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joita ei ihan jokaiselle käy, sekä positiivisia että negatiivisia.

Kesät Makedoniassa

Nooralotan elämä ei tosiaan ole kulkenut ihan perinteisimpiä reittejä. Isän sukujuurien ansiosta perhe vietti kesät Makedoniassa. Siellä leikkikavereina oli serkkuja ja elämä tuntui huoletto­malta.

– Muistan, että vaniljajäätelökin maistui siellä paremmalta. Itkin aina hirvittävästi, kun kesän lopuksi lähdimme takaisin Suomeen.

Makedoniassa kolmasosa väestöstä on islaminuskoisia kuten Nooralotan isäkin. Islamiin suhtaudutaan siellä Nooralotan mukaan samantyyppisesti kuin luterilaisuuteen täällä: monet ovat tapauskovaisia,­ eikä usko erotu arjessa sen kummemmin.

Isäänsä Nooralotta kutsuu babiksi. Kotona Porissa isän tausta näkyi lähinnä­ ruokapöydässä: hän teki usein lastensa Albania-keitoksi nimeämää ruokaa, johon­ kuului punaista paprikalientä, lihapaloja­ ja perunaa.

Nooralotan vanhemmat erosivat nelisen­ vuotta sitten, samoihin aikoihin, kun tytär jo suunnitteli muuttoa omilleen. Isällä on nykyään uusi perhe, ja Nooralotta on saanut sitä kautta kolme uutta sisarusta.

– Pienet lapset ovat ihania. Suhde uusiin sisaruksiini on kuitenkin tätimäinen, koska olen heitä selvästi vanhempi. Toisten sisarusteni kanssa olemme käyneet läpi normaalit riidat ja eläneet enemmän perusarkea.

Nooralotan menestyminen pika-aitajuoksussa on tuonut hänen perheelleen valtavasti iloa. Erityisesti äiti jännittää ja seuraa tyttärensä jokaista kilpailua. Kun nuorten yleisurheilun EM-kisat järjestettiin viime vuonna Tampereella, katsomossa istuivat kaikki läheiset Noora­lotan kummisedistä isovanhempiin ja ystäviin. Läsnäolo kannatti, pronssia tuli.

– Ihanaa, että pystyn antamaan muillekin elämyksiä ja onnistumisen tunteita juoksullani. Minua ei haittaa yhtään­ se, jos äitini tai muut sukulaiseni haluavat hehkuttaa muille minun osaavan juosta.

Vanhemmistani huokuu hyvällä­ tavalla ylpeys ja ilo oman lapsensa puolesta.

Täyteen buukatut päivät

Nooralotan juoksu-ura sai sysäyksen 13-vuotiaana, kun hän löysi valmentajakseen Jussi Ihamäen. Ennen sitä Nooralotta treenasi juoksukoulussa, mutta Jussin kanssa hän alkoi saada itsestään irti ihan uusia tehoja. Nykyään Jussi valmentaa myös Nea-siskoa.

– Luotan siihen, että valmentajani osaa tehdä minusta huippu-urheilijan. Hänen tapaamisensa oli käännekohta elämässäni. Jussi innostui minusta niin paljon, että on halunnut panostaa­ minuun­ kaikkensa, vaikka hänellä­ on perhe ja toinen työ. Hän on auttanut minut urheilijana uudelle tasolle.

Pika-aitajuoksussa Nooralottaa kiehtoo se, että suoritus kestää vain joitain sekunteja, mutta niiden aikana ei voi herpaantua hetkeksikään.

– Eniten nautin jännityksestä ja adrenaliinista. Kun keskityn täydellisesti ja juoksu kulkee hyvin, unohdan kaiken muun. Minulla on paljon voittamisen tahtoa ja uskon, että voin päästä tosi pitkälle. Se tunnetila, joka tulee, kun saavutan maaliviivan hyvin menneen juoksun jälkeen, ajaa minua eteenpäin.

Vaikka Nooralotta panostaa täysillä urheilu-uraan, hän haluaa samaan aikaan­ menestyä myös yliopistossa. Nooralotta opiskelee toista vuotta Turun yliopiston Porin-yksikössä kauppatieteitä. Hänen peruspäivänsä onkin täyteen buukattu: aamukahdeksalta alkavat kahden tunnin juoksutreenit, sitten on koulua kahteen asti, neljästä kuuteen treenit ja lopuksi vielä urheiluhieronta.

– Tykkään opiskelusta ja sen haasteista, vaikka juoksu on tällä hetkellä ykkösjuttuni. Koulu on minulle vapaa-ajanvietettä. Opiskelen mieluummin nyt kuin vasta sitten joskus, kun urheilu-ura on ohi.

Opiskelulle on oman motivaation lisäksi käytännön syy: raha. Valtio kun ei tue yleisurheilijoita kovin kummoisilla summilla. Nooralotan mukaan keihäänheittäjä Tero Pitkämäki on lähes ainoa yleis­urheilija, joka tienaa työllään kunnolla. Nooralotta saa opetus- ja kulttuuriministeriöltä puolikasta urheilijatukea, mutta se kuluu yhdessä sponsoreilta saadun palkan kanssa treeni- ja kisamatkoihin.

– Opintotuki on tärkeä, sillä maksan sen avulla vuokrani. Mielestäni olen pärjännyt näillä tienesteillä hyvin. Olen säästäväinen ihminen enkä tuhlaa kauheasti mihinkään ylimääräiseen. Myös äitini auttaa rahallisesti silloin tällöin.

Vaikka Nooralotta on kovassa nosteessa ja valmennustarjouksia on tullut Yhdysvalloista asti, hän aikoo pysyä Porissa.­ Siellä ovat perhe, poikaystävä, valmentaja ja koulu – kaikki, mitä hän tarvitsee.

Yleisurheilun EM-kisat alkavat ti 12.8. Nooralotta juokseen sadan metrin aitojen alkuerissä klo 14.30.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 27/2014.

Lue myös:

Onko seksikkyys taakka Suomen naisurheilulle?

Nooralotta Neziri

■ Pika-aitajuoksija syntyi 9.11.1992 Turussa. Asuu Porissa.­ Seurustelee.
■ Kilpailee 60:n ja 100 metrin aitajuoksussa ja on tehnyt molemmissa Suomen ennätykset­.
■ Nuorten Euroopan mestari 100 metrin aidoissa vuonna 2011. Valittiin­ tänä vuonna Urheilugaalassa Vuoden esikuvaksi.
■ Opiskelee kauppatieteitä pääaineenaan johtaminen ja organisointi.­
■ Tavoittelee finaalipaikkaa elokuussa Sveitsin Zürichissä yleisurheilun EM-kisoissa.

Saara Aalto koki jättiyllätyksen X Factor -kilpailussa.

Suomalaislaulaja Saara Aalto iloitsee uudesta mahdollisuudestaan Britannian X Factor -kisassa.

Hän kertoo Facebook-sivuillaan, että hän on edelleen mukana maailman isoimmassa laulukilpailussa ja se tuntuu hänestä uskomattomalta kunnialta.

– Vaikka Sharon tiputti mut itse haasteessa, päätettiin ohjelmassa yllättäen käyttää wildcardeja, jotta saatiin pelastettua kilpailijat, joiden tippumista kaduttiin. Ihan uskomatonta, että mussa nähtiin niin paljon potentiaalia, että villikortti käytettiin muhun! Se on todella suuri kunnia, Saara kirjoittaa maanantaisessa Facebook-päivityksessään.

Lue myös! Britannian X Factorissa loistanut Saara Aalto vastaa kritiikkiin: ”Sovin paremmin ulkomaille kuin Suomeen”

Laulaja luuli jo tiensä päättyneen sunnuntai-iltaisen esityksensä jälkeen Britannian X Factor -kilpailussa, jossa hän ei tullut valituksi jatkoon. Niin sanottu villi kortti päätyi kuitenkin Saaralle ja hän jatkaa kilpailua.

”Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta.”

– Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta. Ja vaikka tosiaan jotkut keskittyvät negailuun, haluan itse fiilistellä kaikkea kisasta seurannutta positiivista; huiput palautteet Simonilta ja Nicolelta, yleisön tuki, fanien uskomaton tsemppi, tuleva judges houses ja kaikki superit mahdollisuudet, joita tästä seuraa, Saara hehkuttaa tunnelmiaan.

Katso myös! Uskomaton esitys: Saara Aalto laulaa videolla 15 kielellä

 

Kansanedustaja Jani Toivolan lapsen äiti on Kirsi-niminen nainen, joka halusi perheen ilman parisuhdetta.

Tällä viikolla ilmestyvässä Musta tulee isona valkoinen -kirjassa (Siltala) kansanedustaja Jani Toivola kertoo muun muassa siitä, kuinka hänestä tuli isä. Janin tytär on nyt kaksivuotias.

Kirjassa Jani kertoo, että hänellä on aina ollut voimakas hoivavietti. Hän kirjoittaa pelänneensä teini-ikäisenä sitä, ettei koskaan saisi perhettä, koska on homo.

– Minähän olin syntynyt suurperheen äidiksi! Yhteiskunta ympärilläni antoi ymmärtää, että oikeudet vanhemmuuteen ja perheen perustamiseen eivät kuulu homoille, hän kuvailee kirjassa.

Nähtyään New Yorkissa asuessaan homoperheen Jani tiesi, että voisi toteuttaa haaveensa perheestä, jos pitäisi silmänsä avoinna erilaisille mahdollisuuksille.

– Lapsen saamiseen liittyvine haaveinemme olemme lopulta kaikki samalla viivalla riippumatta varallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sosiaalisesta asemasta. Voimme toivoa lasta ja kaivata vanhemmuutta, mutta kenellekään ei voi antaa takeita siitä, että haaveet toteutuvat, hän kirjoittaa.

Perhe, ei parisuhdetta

Jani Toivola oli pitkään tahtomattaan lapseton, mutta lopulta sähköpostiviesti tarjosi mahdollisuuden perheen perustamiseen.

– Minulle sähköpostitse lähetetyn linkin takaa löytyi ilmoitus, joka kiinnitti huomioni välittömästi. Nainen halusi äidiksi ja etsi isäksi miestä tai miesparia. Hän ei halunnut parisuhdetta, mutta perheen hän halusi, hän kertaa kirjassa.

”Sisälläni kuiski ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta.”

Ilmoituksen nainen halusi muodostaa perheen, jossa voisi itse olla viikonloppuvanhempana, ja isä tai isät olisivat pääasiallisia huoltajia.

Jani Toivolalle ajatus perheen perustamisesta tuntemattoman kanssa oli etäinen. Kirjassaan hän kertoo pitäneensä adoptiota realistisena vaihtoehtona. Epäilyksistään huolimatta Jani vastasi ilmoituksen jättäneelle naiselle.

– Olin pyörällä päästäni – mutta sisälläni kuiski vahva ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta, hän kuvailee kirjassa.

Suunnitelmaa hiotaan

Jani ja ilmoituksen jättänyt Kirsi tapasivat lukuisia kertoja seuraavien kuukausien aikana. Tapaamisten aikana he tutustuivat toisiinsa ja laativat suunnitelmia. Lopulta päätös perheen perustamisesta syntyi rautatieasemalla Kirsin kotikaupungissa.

– Junan lähtöön oli neljä minuuttia, kun halasimme toisiamme ja päätimme, että meistä tulisi perhe, jos luoja suo. Saman vuoden loppupuolella jo odotimme tyttäreni syntymää.

”Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa.”

Ennen lapsen syntymää Jani kirjoittaa käyneensä läpi jonkinlaisen kriisin itsensä kanssa. Hän lähestyi isyyttä kohtalaisen pelottomasti, mutta huomasi tottuneensa ajatukseen ydinperheestä ainoana oikeana perhemallina – vaikka on itsekin kasvanut yksinhuoltajan lapsena elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta.

– Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa, Jani kirjoittaa.

Hänen äitinsä kannusti poikaansa sanomalla, että rakkaus on se, mitä lapsi tarvitsee.

Unelmien vauvavuosi

Tyttären syntymä sujui kirjan mukaan vauhdikkaasti. Jani kirjoittaa rakastuneensa lapseensa heti, mutta myös tunteneensa hetkellistä ahdistusta uudesta vastuusta. Hän eli tyttärensä kanssa heti yksinhuoltajan arkea, vaikka Kirsi-äiti vierailikin säännöllisesti Toivolan ja tyttären kotona.

– Palasin töihin vasta kun tyttäreni oli noin vuoden ikäinen, sitä ennen olin hoitanut muutamia työtehtäviä satunnaisesti, ja jo pelkkä puvun päälle laittaminen oli tuntunut lähes ylivoimaiselta ponnistukselta, Jani kertoo kirjassa.

Hän kuvaa lapsen kanssa kotona viettämäänsä vauvavuotta unelmien vuodeksi.

 

Team Kenya. #pantteri #africa #kenya #helsinki

Kuva, jonka Jani Toivola (@janitoivo) julkaisi

Jani Toivolan tytär on pian kolmivuotias.

Fakta: Apilaperheet
  • Jani Toivola kertoo kirjassaan vierastaneensa lapsen hankkimista tuntemattoman kanssa, koska ei tuntenut kunnolla yhtään apilaperhettä.
  • Apilaperheessä ainakin kahdella vanhemmalla on lapsi tai lapsia ilman parisuhdetta.
  • Apilaperheessä lapsen tai lasten vanhemmat voivat olla esimerkiksi miespari ja nainen, mies- ja naispari tai mies ja nainen, jotka eivät ole keskenään parisuhteessa. Jälkimmäistä perhemuotoa kutsutaan myös ystäväperheeksi.
  • Lainsäädäntö antaa vain kahdelle apilaperheen vanhemmista mahdollisuuden olla virallisesti lapsen vanhempia. Käytännössä vaikka kaikki kolme tai neljä perheen aikuista voivat olla lapsen vanhempia.

Lähde: Sateenkaariperheet ry

Sairasta

Sairasta. Yhteiskuntamme on pahasti rikki, kun hyväksyy tämmöisiä asioita. Kukaan ei edes esitä enää kiinnostusta lapsien hyvinvoinnista, kun aikuiset haluavat jotain tarpeeksi itsekkäästi.

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.

Spencer Elden poseerasi Nevermind-klassikkoalbumin kannessa tasan 25 vuotta sitten. Nyt hänestä on otettu uusi kuva samanlaisissa olosuhteissa.

Lauantaina tuli kuluneeksi tasan 25 vuotta, kun Nirvanan klassikkoalbumi Nevermind julkaistiin. Kanteen ikuistettiin tuolloin neljän kuukauden ikäinen vauva, Spencer Elden. Kannen kuvasi aikoinaan Kirk Weddle, mutta nyt toinen valokuvaaja, John Chapple, on saanut houkuteltua Eldenin uudestaan veteen kuvattavaksi. New York Postissa julkaistu kuva on muuten samanlainen kuin alkuperäinen, mutta tällä kertaa Eldenillä on sortsit jalassa, eikä vedessä lillu ongenkoukussa roikkuvaa yhden dollarin seteliä.

Vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria

Elden päätyi kanteen vuonna 1991, sillä hänen vanhempansa olivat valokuvaajan ystäviä. Kuvan ottaminen kesti 15 sekuntia, ja vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria. Daily Mail haastatteli Eldeniä vuonna 2007, kun tämä oli vielä teini.

− On vähän pelottavaa, että niin moni on nähnyt minut alasti. Toisaalta on siistiä olla albumin kannessa. Minulle asia tuntuu melko normaalilta, sillä olen kasvanut tietäen olevani Nirvana-vauva, Elden kertoi lehdelle vuonna 2007.

Nykyään Elden asuu Independent-lehden mukaan Los Angelesissa ja tekee kuulemma taidetta sekä kasvattaa tomaatteja. Nirvanan jäsenet, Kurt Cobain, Dave Grohl ja Krist Novoselic, eivät aikoinaan olleet mukana kansikuvauksissa, mutta Elden ei ole myöhemminkään tavannut yhtyeen elossa olevia muusikoita Grohlia eikä Novoseliciä.

Nevermind oli aikoinaan Nirvanan läpimurtolevy ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta.