Pia Hasan on erotettu jehovantodistajista neljästi. Viimeinen ja lopullinen kerta erotti hänet myös perheestään. kuva: Jussi Vierimaa

Viisikymppinen Pia Hasan on pelännyt maailmanloppua ja pahoja henkiä koko ikänsä. Pahinta hänestä oli silti tulla perheensä hylkäämäksi.

Buddhapatsas keittiössä, Krishna olohuoneessa, enkeleitä vessassa. Turkulaisen Pia Hasanin koti ei olisi voinut näyttää tältä, kun hän vielä kuului jehovantodistajiin. Ei hänellä olisi voinut olla Koraaniakaan kirjahyllyssään. Ne kaikki olivat kiellettyjä, koska ne saattoivat tuoda kotiin demoneja.

– Niin minulle on opetettu lapsesta asti. Perheemme istui kaksi kertaa viikossa jehovantodistajien kokouksissa ja me lapset kuulimme kaiken saman kuin aikuisetkin. Demonien pelosta tuli totta, Pia Hasan kertoo.

Pia Hasan on viidenkymmenen, mutta pelännyt pahoja henkiä ja harmagedonia, maailmanloppua, lähes koko ikänsä. Vasta viime aikoina olo on alkanut helpottaa niin paljon, että uskallusta riittää jopa haastatteluun. Väliin jääviin vuosiin mahtuu masennusta, unettomuutta, liikaa alkoholia, itsetuhoisuutta ja huonoa seuraa.

– Olen voinut huonosti, ja uskonto on ollut siihen osasyy. Vasta vertaistuki on tuonut helpotuksen: kukaan muu, edes ammattiauttajat, eivät ole tuntuneet ymmärtävän, millaisia traumoja pelon ilmapiirissä kasvaminen on jättänyt.

Ensimmäinen satukirja

Pia on kolmen tai neljän, kun isä alkaa lukea kotona jehovantodistajien kirjaa. Istuntoja kutsutaan perhetutkisteluiksi. Piirroskuvissa tulee maailmanloppu: maa järisee ja tulisadetta sataa pakenevien ihmisten päälle.

– Sellainen oli eka satukirjani, Pia muistaa.

Hiirenkorville luettu kirja Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin on tallessa vieläkin. Pelottavin kohta löytyy nopeasti, mutta lukunäytteen antaminen ottaa lujille. Kurkussa on yhtäkkiä jotain ylimääräistä.

”Mutta jos vauvasta asti opetetaan, pelot istuvat lujassa.”

Pia on arka lapsi, joka pelkää pimeää. Mutta pimeänpelko ei lopu, vaikka Piasta kasvaa aikuinen. Demonit tulevat uniin niin, että nukahtaminen alkaa pelottaa. Demoneita ei voi nähdä, mutta niiden läsnäolon voi aistia. Pia on tuntenut itsekin, kuinka huoneeseen saattaa yhtäkkiä tulla painostava, raskas tunnelma.

– Monien mielestä tämä on naurettavaa, kuin uskoisi joulupukkiin. Mutta jos vauvasta asti opetetaan, pelot istuvat lujassa, Pia sanoo.

Lapsuudenperhe muuttaa tiheään isän työn perässä: Kemijärveltä Ouluun, sieltä Turun kautta Tampereelle. Aina uudelta paikkakunnalta löytyy jehovantodistajien yhteisö.

Elämä kuitenkin muuttuu, kun vanhemmille tulee avioero. Isä muuttaa toiseen kaupunkiin, äiti, sisarukset ja ekaluokkalainen Pia jäävät Tampereelle. Perhe on erkaantunut uskosta. Äiti kuuluu vielä seurakuntaan, mutta hänestä on tullut niin sanotusti toimeton. Se tarkoittaa, että hän ei ole jättänyt uskoaan, mutta hän ei käy enää kokouksissa eikä todista. Piasta tuntuu helpottavalta, ettei heidän tarvitse käydä viikkokokouksissa.

– Silti minun piti yhä noudattaa yhteisön sääntöjä. En saanut vieläkään osallistua koulussa uskontotunneille tai mennä kavereiden synttäreille.

Koulussa Piaa kiusataan ja hän saa tottua seisomaan koulun pihalla yksin.

15-vuotiaana Pia päättää olla samanlainen kuin muut: Hän ilmoittaa äidille alkavansa käydä uskonnon tunneilla. Hän alkaa tupakoida ja juoda. Hervannasta löytyy helposti samanhenkistä seuraa.

Kapina kuitenkin vain pahentaa oloa. Piasta tuntuu, että hän elää väärin.

Monesti erotettu

19-vuotiaana Pia alkaa seurustella miehen kanssa, joka on kiinnostunut jehovantodistajista. Koska äiti, isä ja sisarukset ovat palanneet seurakunnan pariin, Piakin päättää ottaa kasteen; hän ei halua olla ulkopuolinen tai elää toisin kuin perheensä.

– Se oli virhe. En ymmärtänyt, että kaste johtaisi myöhemmin siihen, että kun lähden lopullisesti pois yhteisöstä, perhe hylkää minut täysin, Pia kertoo.

”Olinkin paha ja huono, en kiltti ja nöyrä. En arvostanut itseäni, eikä perheenikään.”

Kokoukset ja konventit eivät jaksa kauan kiehtoa parikymppistä Piaa. Kun suhde loppuu, maailma alkaa taas vetää puoleensa. Baarista löytyy uusia miehiä. Sitten Pia tulee raskaaksi. Hän on vasta 21-vuotias ja yksin; yhteiselämä lapsen isän kanssa ei onnistu.

– Oli pakko palata taas yhteisön jäseneksi, muuten minulla ei olisi ollut edes perhettäni tukena.

Paha olo ei kuitenkaan hellitä. Seuraavan kymmenen vuoden välillä Pia sahaa edestakaisin yhteisön ja ”maailman” välillä. Pia saa toisen lapsen, sitten kolmannen, eri miehille. Yhteisössä Pian elämäntapoja ei hyväksytä. Aina maailmaan kääntyessään Pia erotetaan kuten luopioiksi kutsutuille lähtijöille tehdään.

Jehovantodistajien joukossa Pia on merkattu nainen, ei puhtoinen niin kuin naisen pitäisi olla. Yhteisössä naisen pitää myös miettiä, miltä näyttää ja miten pukeutuu.

– Minä sain kyllä näyttää itseltäni, mutta olinkin paha ja huono, en kiltti ja nöyrä. En arvostanut itseäni, eikä perheenikään.

Seurakunnan ulkopuolella Pia viihtyy parhaiten maahanmuuttajien seurassa, koska hänellä on tunne, että vain muut syrjityt ymmärtävät häntä.

– Moni on kysynyt, että miten voin olla niin tyhmä, että palasin aina takaisin. Mutta olin yksin ja sekaisin, eivätkä miessuhteeni koskaan onnistuneet. Lopulta minulla ei ollut missään hyvä.

Pelastava Facebook-ryhmä

Viimeisen kerran Pia erotettiin yhteisöstä vuonna 1999. Uusi miesystävä sai Pian vakuuttuneeksi, ettei tämä tarvitse jehovantodistajia kelvatakseen itselleen tai muille. Tällä kertaa erottaminen johti eroon perheestä. Tai kuten termi kuuluu: karttamiseen.

– Se tarkoittaa, että en ole sen jälkeen ollut olemassa perheelleni. Olen kuin kuollut heille.

Kolme vuotta sitten Pia löysi Facebookista entisille jehovantodistajille tarkoitetun suljetun Facebook-ryhmän. Ensimmäisen kerran omista kokemuksista kirjoittaminen pelotti.

– Jännitin niin, että koko kroppa tärisi. Luin tekstin ainakin kymmenen kertaa ja mietin, voinko julkaista sen.

Kirjoitus ei synnyttänyt ihmeempää reaktiota ryhmässä, mutta Pia oli saanut äänensä auki. Pikkuhiljaa hän alkoi kirjoitella aktiivisemmin.

”Ensimmäiseksi iskivät päälle viha ja raivo itseni ja kaikkien muiden puolesta.”

Syksyllä 2015 tuttava pyysi Piaa tulemaan mukaan Uskontojen uhrien tuen tapaamiseen. Pia yllätti itsensä olemalla täysin auki, vaikka oli ajatellut, etteivät ryhmät olisi häntä varten. Mutta ryhmässä oli helppo puhua. Piasta tuntui käsittämättömältä, että jotkut muut saattoivat ymmärtää häntä.

– Ensimmäiseksi iskivät päälle viha ja raivo itseni ja kaikkien muiden puolesta.

Nykyään Pia vetää tukiryhmää Turussa. Ajatuskin ryhmän vetämisestä olisi tuntunut vielä jokin aika sitten mahdottomalta, sillä Pia on kärsinyt teinistä alkaen paniikkihäiriöstä. Vielä parikymppisenä kädet vapisivat niin pahasti, että hän ei saanut aina edes bussikorttia leimattua. Kaksi kertaa Pia on viety ambulanssilla sairaalaan, koska hän on luullut kuolevansa kohtaukseen.

Paha olo saa selityksen

Pian mukaan paniikkihäiriö on erittäin yleistä entisillä jehovantodistajilla.

– En osaa sanoa, onko uskonnollisella taustalla ollut vaikutusta myös juomiseeni. Mutta alkoholi piti demoneja loitolla. Kun join, minua ei pelottanut mennä nukkumaan.

Pia ei ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän tajusi, että monet hänen ongelmansa ovat johtuneet ahdasmielisestä uskonnollisesta kasvatuksesta.

– Palaset vain loksahtivat paikoilleen. Tajusin koko kuvion: miksi olen harrastanut holtittomia miessuhteita, miksi suhteeni ovat aina kariutuneet. Olen ajanut itseni aina samaan jamaan, koska olin tottunut, että minut jätetään. Uskoin että olen paha, koska perheenikin karttoi minua.

”Tajusin, että minulla ei ole mitään yhteistä enää heidän kanssaan.”

Seitsemäntoista vuoden aikana Pia on tavannut isoveljensä kolme kertaa. Kaksi kertaa veli on tullut käännyttämään häntä, kerran he tapasivat sattumalta. Isäänsä Pia ei nähnyt erottamisensa jälkeen. Viime pääsiäisenä isä kuoli; silloin sisko kuitenkin soitti Pialle.

– Vielä siihen asti olisin ottanut siskoni takaisin elämääni, mutta puhelinkeskustelu herätti: he elävät fantasiamaailmassa ja minä todellisuudessa. Tajusin, että minulla ei ole mitään yhteistä enää heidän kanssaan.

Maailmanloppua Pia ei enää pelkää. Tunteella hän ei pystynyt asiaa ratkaisemaan, vaan pelko piti järkeillä pois. Kun Pian 21-vuotias kuopus viime syksynä muutti pois kotoa, Pia pelkäsi aluksi yksinäisiä öitä, mutta yllättäen demonit eivät enää tulleetkaan.

– Oloni onkin ollut ihan tyyni. Ehkä psyykkasin itseäni niin paljon, että pelko katosi.

Pojan muutosta on kulunut kuitenkin vasta puoli vuotta. Pia sanoo varovasti, että toivottavasti pahat henget eivät tule enää takaisin. Olo on kuitenkin päivä päivältä voimakkaampi ja valoisampi. Katkeruutta Pia ei tunne ja vihan ja raivon tilalle on tullut suru.

– Suren menetettyä perhettä ja menetettyä elämää. Niitä en saa takaisin. On väärin sanoa, että oma vika, mitäs lähdit. Perheenjäsenen hylkääminen on julmuutta.

Nykyään Pia kutsuu itseään agnostikoksi: hän ei usko kristilliseen jumalaan, mutta ei ole ateistikaan. Vieraat uskonnot kiinnostavat; siitä todistavat myös muiden uskontojen symbolit kodin seinillä.

– Olen hankkinut näitä vähän kuin varmuuden vuoksi. Eihän elämässä koskaan tiedä, mitä se tuo eteen.

Pia Hasan

Syntynyt 1966 Kemijärvellä, asuu nykyään Turussa.

Uskontojen Uhrien tuki ry:n Turun vertaistukiryhmän vetäjä.

Perheeseen kuuluvat 28- ja 24-vuotiaat tytöt sekä 21-vuotias poika.

Pian kokemuksia on mukana Aila Ruohon hengellistä väkivaltaa käsittelevissä kirjoissa Pyhät, pahat ja pelokkaat (2017) sekä Vartiotornin varjossa (2015).

luopio

Neljästi jehovantodistajista erotettu Pia: ”Suren menetettyä perhettä ja menetettyä elämää”

Samaa tapahtuu muissakin lahkoissa. Itse olin helluntailainen ja kun vaihdoin kirkkoon minut merkittiin luopioksi. Kun sitten menin myöhemmin heidän kokouksiinsa minua ei edes tervehditty! Eli ymmärrän miten rankkaa on lähteä pois näitten lahkolaisten kekkereistä. Ensin sinut eristetään muusta yhteiskunnasta koska muut ovat vääräuskoisia ja sen jälkeen on vaikea lähteä uskonlahkosta koska olo tuntuu hyljätyltä. Niin, ja päälle tietysti vielä pelotellaan helvetillâ eli käyttävät mitä suurinta...
Lue kommentti

Nanna Karalahti avautuu tunteistaan ensimmäistä kertaa erouutisen jälkeen.

”Me eroamme Jeren kanssa.” Näin Nanna Karalahti kirjoitti viikko sitten blogissaan Idealista.fissä. Samalla hän kertoi, että hän ja Jere Karalahti aikovat kasvattaa Jax-pojan yhdessä.

Nyt Nanna pohtii elämäntilannettaan uudessa postauksessaan, joka on hänen ensimmäisensä eroilmoituksen jälkeen.  

”Jokainen meistä on vastuussa omista teoistaan ja valinnoistaan. Kukaan meistä ei ole pyhimys. Kävelen usein peilin eteen ja kysyn itseltäni miksi olen tässä tilanteessa, olisinko voinut tehdä jotain toisin”, Nanna kirjoittaa.

”Myrskyn jälkeen on poutasää” -otsikolla julkaisemassaan postauksessa Nanna myöntää, että asioita on osattava katsoa läpi vihan ja katkeruuden.

”On kyse sitten itsensä tai toisensa syyttelystä, se on turhaa. On vaan oltava rehellinen ja elettävä totuudessa. Vihan hetkellä se on vaikeaa – myönnän.”

”Miksi olla vihainen itselleen omista valinnoista, koska virheet tekevät meistä ehjän?”

Nannan mukaan vihasta on päästävä nopeasti eroon – on vihan aiheuttajana kuka tahansa.

”Miksi olla vihainen tai katkera toiselle, jos ei osaa hyväksyä toista sellaisena kuin hän on? Miksi olla vihainen itselleen omista valinnoista, koska virheet tekevät meistä ehjän? Miksi katkeroitua, kun aina on luvassa uutta ja hyvää. Itselläni on paljon opeteltavaa näissä asioissa, mutta haluan oppia”, Nanna kertoo.

Kun ystävyys kehittyy rakkaudeksi, se voi myös pelottaa, tietävät Jutta Gustafsberg ja Juha Rouvinen.

Jutta Gustafsberg ja Juha Rouvinen julkistivat suhteensa pääsiäisenä yhteisellä Lapin-reissullaan. Varsinaisena yllätyksenä kahden tv-persoonan romanssi ei tullut: siitä on supistu jo viime syksystä lähtien, kun kaksikko paljasti puuhaavansa yhdessä Ylöjärven Kuruun hyvinvointikeskusta.

 – Oikeastikin olimme pitkään ihan vain hyviä ystäviä. Meillä oli tosi hyvä olla ystävinä, mutta jossain vaiheessa tässä keväällä aloimme kuitenkin keskustella, mitä tämä nyt on ja voisiko meillä olla vielä paremmin, Jutta kertoo.

Pari myöntää, että ystävyyden muuttuminen rakkaudeksi on myös hiukan pelottanut. Ystävyydestä oli ehtinyt tulla kummallekin tärkeä asia.

 –  Totta kai olemme miettineet, mitä ystävyydellemme tapahtuu, jos parisuhde ei toimikaan. Mutta elämässä on vain kaksi isoa asiaa: pelko ja rakkaus. Nyt suurempi voitti, Juha sanoo.

Jutan ja Juhan on kuitenkin vaikea uskoa, että ystävyys katoaisi, vaikka suhde ei toimisikaan.

 – Tämä suhde on alkanut eri tavalla kuin mikään aiempi suhteeni. Kumpikin on saanut alusta asti olla täysin oma itsensä, kun ei ole ollut tarvetta yrittää hurmata tai esittää itsestään vain hyviä puolia, Jutta sanoo.

Jasper Pääkkönen sai melkein alastonkuvansa maineikkaaseen amerikkalaislehteen.

Pääkaupunkimme Helsingin hehkutus se vain jatkuu. Nyt vuorossa on amerikkalainen New York Post, joka julkaisi maanantaina nettisivuillaan Helsinki-juttunsa.

Lehti kehuu muun muassa pääkaupungin kylämäistä tunnelmaa, sen huippuravintoloita sekä suomalaista designia – ja tietenkin maamme saunakulttuuria.

– Suomessa sauna ei ole vain kuuma, pimeä huone, jossa hikoilet myrkyt ulos ja lämmittelet kipeitä luitasi. Ennen kaikkea se on kokoontumispaikka, missä – perinteisesti – tavattiin, vauvat syntyivät ja perheet saivat (ja saavat yhä) kokoontua yhteen, lehti kirjoittaa.

Jutun pääkuva on Löylyn saunasta, ja kukas siellä lauteilla istuukaan – näyttelijä-saunayrittäjä Jasper Pääkkönen

Jasper Pääkkösen ja Antero Vartian näyttävä Löyly-sauna Helsingin rannalla on saanut paljon huomiota niin Suomessa kuin ulkomaisessakin mediassa, ja myös New York Post mainitsee paikan.

Jasperkin on jo ehtinyt törmätä juttuun, ja vahvistaa Facebookissa tosiaan olevansa kuvassa saunan lauteilla nautiskeleva mies.

– Alastonkuvani New York Postissa! Ei ehkä kokonaan alaston, mutta idea kuulostaa hyvältä suomalaisesta, Pääkkönen kirjoittaa päivityksessään, jota hän on maustanut #nakupelle-hashtagilla.

Muusikko Samuli Putro vähensi juomista vuosikymmenen taitteessa. – Kokonaan en aio lopettaa, sillä alkoholin juominen on usein tosi kivaa.

Muusikko Samuli Putro, 46, viihtyy nykyään niin hyvin yksin, että on vaikea uskoa hänen olevan sama rokkistara, joka kiersi Zen Cafén ja soolouransa huippuvuosina bändin kanssa tauotta ympäri Suomea.

– Alkoi tuntua muuttamisen arvoiselta asialta se, että elämä mittautuu vaan yleisöjen edessä.  Esiintyminen on ihanaa, mutta se ei voi olla se paikka, missä olen kaikista onnellisin, Samuli sanoo.

– Kaikkein tärkeintä on oppia sietämään yksinäisyyttä ja elämään sen kanssa. Se on ehkä vaikein rasti, joka meille ihmisille annetaan, hän uskoo.

Perheetön arki

Omaa tilaa Samuli etsii elämässään muutenkin. Hän ei notku enää baareissa kuten nuorempana ja on muuttanut kaupungin keskustasta kauemmaksi.

– Vähensin juomista vuosikymmenen taitteessa. Kokonaan en aio lopettaa, sillä alkoholin juominen on usein tosi kivaa.  Olisi hölmöä lopettaa kokonaan vain siksi, ettei hallitse sitä.  

Yksin elävää taiteilijaa eivät sido työajat tai perhearki. Kun kotikaupunki Helsinki alkaa tympiä, Samuli vaihtaa vähäksi aikaa maisemaa.

– Pisin sitoumus elämässäni on ollut popmusiikkiin – ensin kuuntelijana ja sitten tekijänä, hän kertoo.

Yksin asuminen ja lapsettomuus eivät ole Samulille tietoisia valintoja. Hän on välillä elänyt pitkäänkin parisuhteessa.

– Kyllä se aluksi on ollut ihan sattumaa, ettei minulla ole perhettä. Se asia ei vaan koskaan tullut kauhean lähelle. Onneksi nykyään yksinelävä ei ole mikään kummajainen ja perheitäkin on monenlaisia. Se on helpottavaa.

Mitkä ovat Samuli Putron lempipaikat ja miksi? Lue lisää Me Naisten digilehdestä 17/2017.

 

Samuli

Putro

Muusikko syntyi 21.8.1970 Helsingissä, mutta kasvoi Raahessa.

Toimi Zen Café -yhtyeen laulajana ja lauluntekijänä 1992–2007.

Soolourallaan julkaissut viisi levyä. Valkoinen hetero ilmestyi helmikuussa.

Asuu yksin Helsingissä.