Timo Lavikainen on itseoppinut näyttelijä. ”Kävin kerran yrittämässä Teatterikorkeakouluun, mutta olin niin takki auki, että ihan hävettää. Ei minulla ollut mitään ideaa mihinkään.”  Kuva: Sanoma-arkisto / Tuomas Selänne
Timo Lavikainen on itseoppinut näyttelijä. ”Kävin kerran yrittämässä Teatterikorkeakouluun, mutta olin niin takki auki, että ihan hävettää. Ei minulla ollut mitään ideaa mihinkään.” Kuva: Sanoma-arkisto / Tuomas Selänne

Pitkä kuuma kesä -elokuvan jälkeen Timo Lavikainen kuvitteli, että hänellä riittää töitä loputtomiin. Toisin kävin. Mutta Putoukseen näyttelijä pääsi ilman koekuvauksia.

Nanosekunti. Sen aikaa näyttelijä Timo Lavikainen, 42, harkitsi, kun häntä pyydettiin mukaan Putous-ohjelmaan.

– Minulle soitettiin, että kiinnostaisiko lähteä mukaan. Ite mietin ensin, että eikö kellekään muulle sopinut, kun minulle soittivat. Mutta ehkä tuotannossa ajateltiin, että kai tuo tuossa pärjää, kun on jonkun verran noita leffojakin tehnyt, ja esiintymiskokemustakin karttunut, Timo Lavikainen miettii.

Koekuvauksiin Lavikaisen ei tarvinnut osallistua lainkaan. Mutta ei hän sinne olisi päässytkään, koska teki samaan aikaan vielä Napapiirin sankarit -elokuvan kolmososaa. Napapiirin sankarit -elokuvista Lavikainen myös tunnetaan parhaiten. Ensimmäisen kerran valkokankaalle hän pääsi kuitenkin vuonna 1999 Pitkä kuuma kesä -elokuvassa.

”Sitä ajatteli silloin, että nonni, tästä se ura nyt urkenee.”

– Sitä ajatteli silloin, että nonni, tästä se ura nyt urkenee, ja elokuvat kutsuvat meikäläistä. Mutta ei se mennytkään ihan niin.

Pitkän kuuman kesän jälkeen meni kolme vuotta, että Lavikainen sai seuraavan roolin näyttelijänä. Siitä lähtien hän on ajatellut, että on tehtävä niitä hommia, mitä on tarjolla. Välillä Lavikainen on ollut töissä raksalla, välillä taas tehnyt hoitoalan töitä. Hän on myös opiskellut sairaanhoitajaksi, mutta opinnot jäivät kesken. Opintojen ansiosta hän on kuitenkin päässyt töihin yksityisiin hoitokoteihin.

”Jollain sitä on elettävä.”

– Jollain sitä on elettävä. Olen tehnyt vastaavia hommia kuin lähihoitajat mielenterveys- ja päihdepuolen paikoissa. Voisin tehdä niitä hommia vieläkin, ei se tuntuisi yhtään hassummalta. Mutta pitäisi ehkä käydä koulut loppuun. Meikäläisellä ei riitä tuo pitkäjänteisyys – jos tulee roolitarjous, niin keikan jälkeen tuntuu vaikealta mennä takaisin kulunpenkille.

Timo Lavikainen on elättänyt itsensä näyttelijän töillä viimeiset neljä–viisi vuotta. ”Muutin Etelä-Suomeen rakkauden perässä, mutta on täällä toki enemmän töitäkin tarjolla”, hän kertoo. Kuvassa Lavikainen (oik.) on Helmiä ja sikoja -kuvauksissa vuonna 2003. Kuva: Sanoma-arkisto
Timo Lavikainen on elättänyt itsensä näyttelijän töillä viimeiset neljä–viisi vuotta. ”Muutin Etelä-Suomeen rakkauden perässä, mutta on täällä toki enemmän töitäkin tarjolla”, hän kertoo. Kuvassa Lavikainen (oik.) on Helmiä ja sikoja -kuvauksissa vuonna 2003. Kuva: Sanoma-arkisto

Erikoinen hautausmaaharrastus vaimon kanssa

Vaikka moni saattaa tunnistaa Lavikaisen kasvot, suurella yleisölle itseoppinut näyttelijä on vielä tuntematon. Häntä ei silti ahdista tunnettuus, mitä tulee väkisinkin, kun on mukana Putouksessa.

”Ei pitäisi ihan hirveästi kihahtaa hattuun.”

– Uskon, että iästäni on hyötyä. Ei pitäisi ihan hirveästi kihahtaa hattuun, vaikka jatkossa varmasti tunnistetaan entistä enemmän. Tiedän kokemuksesta sen, että suosio on hyvin ohimenevää. Voi olla, että ensi viikolla ei olekaan mitään töitä.

Suosion katoavaisuuden Lavikainen muistaa aina myös hautausmaalla. Hänellä ja vaimolla on tapana käydä oman aikansa kuuluisuuksien haudoilla esimerkiksi jouluisin. Viimeksi Lavikainen vei vaimon kanssa kynttilät Ansa Ikosen, Albert Järvisen ja Reino Helismaan hautakiville.

– Vaikka he ovat ollleet isoja tähtiä, niin eipä siellä ole montaa kynttilää palanut. Niin se suosio vain katoaa.

Timo Lavikainen isä Nitrona. Kuva: MTV3
Timo Lavikainen isä Nitrona. Kuva: MTV3

Pinna kireällä kotona

Putous on jokaiselle näyttelijälle kova koulu, joka vie lähes kaiken ajan. Niin myös Lavikaiselle. Ohjelman aiheuttamat suorituspaineet ja stressi ovat näkyneet myös kotona.

– Vaimo on aina kehunut, että en hermostu mistään. Suhtaudun kuulemma kaikkeen aina aika lunkisti. Mutta nyt on tullut räjähdettyä turhankin herkästi, valitan ihan jonninjoutavista asioista. Työpäivät eivät lopu harjoituksiin, vaan ajatustyö jatkuu vielä kotona. Yöunet ovat tupanneet jäädä viiteen tuntiin.

”Ei ole tullut vielö kommenttia Mitro Revolta.”

Lavikainen kiittelee vaimoaan ymmärryksestä ja kärsivällisyydestä. On tästä ollut myös apua sketsihahmon, isä Nitron, kehittelyssä. Hahmo sai alkunsa, kun Lavikainen mietti, sitä kun ihmisen sanomiset ja teot eivät kohtaa. Hahmo muisuttaa tieteysti isä Mitroa eli Mitro Repoa, ortodoksisen kirkon pappia ja entistä europarlamentaarikkoa.

– Ei ole tullut vielä kommenttia Mitro Revolta. Mutta ehkä hän huumori-ihmisenä ymmärtää, että hahmo ei henkilöidy häneen, vaikka onhan hänelläkin ollut näitä tempauksia.

Ei jaksa enää krapuloita

Suorien lähetysten jälkeen helppo tapa nollata on ottaa muutama alkoholi. Tämän tietää moni näyttelijä, mutta Lavikainen on keksinyt toisen tavan rentoutua.

– Lauantain lähetyksen jälkeen menen kotiin ja laitan saunan päälle. Se ajaa saman asian kuin alkoholi, mutta ei tule krapulaa. Tässä ei iässä ei enää jaksa krapuloita.

”Lähden mieluummin metsään paistamaan makkaraa kuin bilettämään.”

Google kertoo, että Lavikainen olisi pannut korkin kiinni kokonaan pari vuotta sitten. Mutta ei asia kuulemma ihan niinkään ole.

– En ole täysin lopettanut alkoholinkäyttöä, mutta hyvin vähän sitä enää käytän. Kun minulla loppui Napis-kuvaukset, kävimme vaimon kanssa pyörähtämässä ravintolamaailmassa. Edellisestä kerrasta oli kulunut puolitoista vuotta. Tämäkin on varmaan joku ikäjuttu. Lähden mieluummin vaimon, tytärpuolen ja Anita-koiran (amerikanbulldoggi) metsään paistamaan makkaraa kuin bilettämään. En kaipaa hälinää, vaan rauhaa.

Putous MTV3:lla lauantaisin kello 19.30.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.