– Enää en voi olla pelkkä Santtu vain, laulaja Sandhja sanoo UMK-voitostaan.

Laulaja Sandhja, 24, tutkii kotona tulevia työvuorolistojaan. Viikon takainen Uuden musiikin kilpailun voitto on pyöräyttänyt aikataulut uusiksi. Tähän asti Sandhjan on helposti onnistunut elää kaksoiselämää laulajana sekä sairaanhoitajana, ja ammatit ovat mukautuneet toisiinsa.

– Nyt tässä sumplitaan, milloin ehdin tehdä mitäkin, Sandhja naurahtaa onnellisen kiireen keskeltä.

Vaikka laulu-uralla on nyt vientiä, Sandja ei suunnittele hoitajaunivormunsa hylkäämistä.

– Hoitajana olen ammatillisessa roolissa ja osana työtiimiä. Koen, että se tasapainottaa tätä muuta hulinaa ja auttaa pitämään jalat maassa, Sandhja kuvailee.

– Ei niin, että minulla helposti hurahtaisi pissa päähän, mutta showmaailmassa on helppo jäädä leijumaan. Siellä sukelletaan epärealistisessa maailmassa ainakin verrattuna moneen muuhun työhön.

Äidin töissä

Sandhja työskentelee espoolaissairaalassa usein äitinsä työparina. Äidin ura sairaanhoitajana innoitti tyttären aikoinaan samalle alalle.

”Työssä pääsi koskettamaan ja auttamaan ihmisiä. Musiikissa on paljon samaa.”

– Äidin työ vaikutti merkittävältä ja tärkeältä. Siinä pääsi koskettamaan ja auttamaan ihmisiä. Musiikin tekemisessä on itse asiassa paljon samaa, Sandhja sanoo.

Naiset ovat pärjänneet työparina hyvin. Kun ammatillinen minä astuu vuoroon, silloin ei setvitä perheasioita.

– Me olemme itse asiassa tosi hyvä tiimi.

Halu heimoontua

Ja on Kuivalaisen naisissa muutakin samaa. Niin kuin raikuva nauru, joka karkailee ja täyttää huoneen hetkessä.

– Äitini jutteli puhelimessa erään UMK-järjestäjän kanssa, eikä toisessa päässä tiedetty, että olemme sukua. Kun äiti oli sitten revennyt nauruun, puhelimessa kysyttiin heti, oletko Sandhjan äiti!

Sandhja kuvailee äitiään maanläheiseksi ja itseään haaveilevaksi taiteilijasieluksi.

– Äiti pitää minut maadottuneena, jos mieli meinaa unohtua korkeuksiin.

Sandhjan äidin puolen sukujuuret vievät Etelä-Amerikan Guyanaan. Sieltä perintönä on tullut vahva yhteisöllisyyden halu.

”Perhekäsitykseni eroaa suomalaisesta, sillä lasken lähimmät ystäväni osaksi perhettä.”

– Minulla on kova halu heimoontua. Luon helposti ympärilleni erilaisia porukoita.

Viime vuonna laulaja otti Guyanaan mukaan bändinsä ja ystävänsä.

– Ehkä perhekäsitykseni eroaa perinteisemmästä suomalaisesta mallista, sillä lasken myös lähimmät ystäväni osaksi perhettä.

Nyrkit kohti kattoa

Sandhja on tehnyt musiikkia teini-ikäisestä ja julkaissut ensimmäisen albuminsa kaksi vuotta sitten. Vaikka listamenestyksiäkin on mahtunut matkan varrelle, UMK-voitto nosti tunnettuuden kokonaan uudelle tasolle.

– Sanonta It takes 20 years to be an overnight success (Tarvitaan 20 vuotta voidakseen olla yhden yön ihme) pitää hyvin paikkansa, Sandhja hymähtää.

– Olen vähän ihmeissäni. Vaikka mikään ei ole muuttunut, tuntuu, että kaikki on muuttunut. Kadulla tunnistetaan, minua onnitellaan, kohdellaan eri tavalla. En voi enää olla kaikissa tilanteissa se pelkkä Santtu vaan.

Sandhja lentää Akkabella-kuoronsa ja voittokappaleensa Sing It Awayn kanssa Tukholman euroviisuihin toukokuussa. Siellä ennen lavalle menoa toistuu tutuksi tullut takahuonerutiini. Sandhja ei vedä perinteisiä äänenavauksia vaan potkunyrkkeilee, hyppii ja ravistelee kehonsa rennoksi.

– Lopuksi kokoonnumme hetkeksi rinkiin ja otamme Superwoman-asennon: jalat haralleen, kädet nyrkkiin ja nyrkit kohti kattoa. Siinä naispowerissa tulee voimakas olo!

Sandhja

  • 24-vuotias laulaja, biisinkirjoittaja ja sairaanhoitaja syntyi vuonna 1991 Espoossa. Sandhjan äiti on kotoisin Guyanasta. Kumpikin työskentelee Jorvin sairaalassa sairaanhoitajina.
  • Valittiin Suomen euroviisuedustajaksi kappaleella Sing It Away. Tehnyt musiikkia teini-ikäisestä alkaen. Julkaisi ensimmäisen sinkkunsa Hold Me vuonna 2013 ja albuminsa Gold vuonna 2014.
  • Euroviisuvoittaja 2016 valitaan Tukholmassa 14.5.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.