Marko Annala on halunnut tuoda tarinallaan toivoa niin kiusatuille kuin mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville. Kuvat: Päivi Ristell ja Marko kotialbumi
Marko Annala on halunnut tuoda tarinallaan toivoa niin kiusatuille kuin mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville. Kuvat: Päivi Ristell ja Marko kotialbumi

Muusikko Marko Annala on kokenut masennuksen jo neljästi. Viimeisin kerta oli rankin, sillä silloin hän oli jo isä.

Kun Marko Annala tarttui kitaraan muutama päivä sitten, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo puoli vuotta.

Suositun Mokoma-bändin biisintekijä tarvitsi pitkän sävellystauon, jotta ehti käydä läpi elämäänsä juuri ilmestynyttä kirjaansa varten.

Markolla oli kyllä kerrottavaa, mutta häntä mietitytti, muistaisiko riittävästi. Jossain syvällä mielen kätköissä oli myös tapahtumia, jotka hän olisi mieluummin unohtanut. Kuten sen, millaista oli olla koulukiusattu, tai kuinka masennus ensimmäisen kerran oireili. Tai miltä tuntui huomata sairastuneensa uudelleen, vaikka eli jo onnellisena aviomiehenä ja perheenisänä.

”Muistin kehossani, miltä tuntui olla ihan yksin 12-vuotiaana.”

Lisäksi lääkäri oli suositellut, että kipeimpiä tapahtumia kuten kouluaikaa Markon ei enää kannattaisi muistella. Nehän oli jo terapiassa käsitelty. Marko toimi kuitenkin vastoin lääkärin ohjeita.

– Ihme kyllä muistin sittenkin. Muistin kehossani, miltä tuntui olla ihan yksin 12-vuotiaana. Oli hurjaa kokea sellaiset tunteet uudelleen, ensimmäistä kertaa 30 vuoteen, Marko kertoo.

Kun romaanin muotoon puettu Värityskirja viimein oli painotuoreena kädessä ja kännykkä viestitti ensimmäiset lukijoiden kiitokset, hän tiesi, että muistaminen kannatti.

– Voi olla, että joku kiusattu saa voimaa tarinastani ja jaksaa huomiseen, tai vielä pidemmällekin. Ei minulla olisi ollut velvollisuutta kertoa, mutta oikeus on.

Miksi kukaan ei puuttunut?

”12-vuotiaana jouduin ihan yhtäkkiä rajun koulukiusaamisen kohteeksi. Sitä kesti vuoden, ja se oli silkkaa julmuutta ja vihaa, vaikka olinkin ihan sattumanvarainen kohde. Se alkoi, kun vaihdoin seiskalla pienestä kyläkoulusta Joutsenoon. Olin ainoa uusi poika, kun muut olivat käyneet yhdessä koulua jo kuusi vuotta. Mutta eivät minua luokkatoverit kiusanneet – yhtä lukuun ottamatta – vaan pari kolme vuotta vanhemmat pojat.

En luultavasti ollut heille roskista kummempi: jos roskista potkittiin, potkittiin minuakin. He pakottivat minut suihkuun ja piilottivat vaatteeni tai istuttivat vesilätäkköön kaikkien nähtäväksi. Kerran he panivat minut nielemään muttereita, kun eivät onnistuneet virtsaamaan päälleni.

Osa opettajista sulki silmänsä tietoisesti. Ehkä he pelkäsivät. Kiusaajani olivat hurjia kavereita: yksi heistä heitti opettajan lasiovesta sisään.


Bandana päässä lähdössä keikalle Joutsenon Rientolaan vuonna 1989.

Ihmettelen vieläkin, miksei kukaan puuttunut asiaan. Ainoat aikuiset, jotka puuttuivat, olivat sijaisia. He näkivät heti, että jotain on vialla. Mutta kun he kysyivät minulta kiusaamisesta, kielsin pelokkaana kaiken.

Mutta miten ne opettajat, jotka näkivät minut joka päivä istumassa vesilammikossa, eivät tajunneet, ettei kukaan huvikseen siellä istu?

En tunne vihaa kiusaajiani kohtaan. Olen antanut heille anteeksi. Mutta vaikeinta on ollut antaa anteeksi sivusta seuranneille aikuisille. Nykyään sanotaan, että kiusaajakin on uhri. Se ei saa silti vesittää sitä, että kiusattu, se syytön, pitää pelastaa ensin.

”Tiedostan nyt, että minussa ei ollut vikaa, mutta silloin luulin toisin.”

Olen kysynyt itseltäni, miksi näin tapahtui. Tiedostan nyt, että minussa ei ollut vikaa, mutta silloin luulin toisin.

Kiusaajani jatkoivat samaa myöhemminkin. Minun kiusaamiseni loppui, kun he löysivät uuden uhrin.

Kiusaajien kotiasiat eivät olleet kunnossa, ja joku taisi jatkaa kiusaamista vielä koulukodissa.

Nyt ongelmaan on tartuttu, ja presidentti Sauli Niinistökin tukee kiusaamisen vähentämiseen tähtäävää kampanjaa. Kiusaaminen tai kiusatuksi tuleminen alkaa monilla jo koulussa, mutta ikävä kyllä se jatkuu joillain myös aikuisuuteen. Kiusatut lapset tarvitsevat voimakkaita aikuisia, jotka puuttuvat epäkohtiin. Kiusaajat tarvitsevat hyvän aikuisuuden esimerkkejä.


14-vuotias Marko kesälomalla vanhempien kanssa. Äreää teiniä ei paljon nappaa.

Moni asia onkin koulussa muuttunut parempaan. Kun eräs levoton poika kaatoi 10-vuotiaan tyttäreni maahan ja hakkasi häntä nyrkeillä kylkiin, koulu hoiti asian hienosti. Pojalle järjestettiin heti erillinen välituntivalvoja loppulukukaudeksi.

Saadessani viestin tapahtuneesta, menin täysin voimattomaksi. Tuskaiset muistot tulivat mieleen, ja vaikka viestissä kerrottiin, että tilanne on hallussa, minulla kesti aikaa tajuta, että kokemukseni eivät ole tyttäreni kokemuksia.

Oli kuitenkin hyvä, etten ollut paikan päällä. En tiedä, olisinko käyttäytynyt laittomasti, vaikka eihän ketään lasta saa retuuttaa. Oloani helpotti, että tytär ei ottanut pojan tekoa henkilökohtaisesti. Hän oli nähnyt, että sama jätkä tekee sitä kaikille. Lopulta lähestyin poikaa kannustavasti. Edes yhden aikuisen täytyy hyväksyä lapsen anteeksipyyntö ja todeta, että asia on loppuunkäsitelty.”

Masennus tulee sykleissä

”Olen sairastanut masennuksen neljä kertaa. Kun olin armeijan kutsunnoissa, en vielä ymmärtänyt, mistä on kyse. Olin valmistautunut menemään siviilipalvelukseen, mutta kutsuntalääkäri näki, että asiani olivat mutkalla. Ajattelin vain, ettei vapautus voi tulla näin helposti. Monet ystäväni joutuivat näkemään paljon vaivaa välttääkseen armeijan.

Vähän myöhemmin, kun käyttäydyin jälleen impulsiivisesti ja olin lähellä psykoosia, osasin jo hakea apua ja tilanne alkoi aueta. Lääkäri epäili traumaa, kyseli lapsuudesta ja vihjaili isän ja äidin käyttäytymisistä. Mutta minulla oli hyvä lapsuus. Vasta silloin huomasin kertoa koulukiusaamisesta. Tajusin heti lääkärin olemuksesta, että tämän tunteen päälle olen laittanut monta lapiollista hiekkaa ja vain luullut tukahduttaneeni sen.

”Minulla oli selvästi niin paljon vihaa piilossa, että alkoholi nosti sen pintaan.”

Masennukseni ei ole kaikkein tyypillisintä lajia: terveet ja sairaat vuodet tulevat sykleissä. Sairausjakso voi kestää pari kolme vuotta, terve kausi paljon pidempään.

Minusta tuli absolutisti yli kaksikymmentä vuotta sitten. Kun join, en tykännyt itsestäni. Minulla oli selvästi niin paljon vihaa piilossa, että alkoholi nosti sen pintaan. Olin aggressiivinen mutta en väkivaltainen.

Voi olla, että nykyään olisin erilainen, mutta minulla ei ole enää tarvetta ottaa selvää siitä. Ensin olin yksinäinen, sillä jäljelle jäivät vain ne ystävät, jotka halusivat olla tekemisissä raittiin Annalan kanssa. Tutustuin kuitenkin nuorempaan muusikkopolveen; he istuivat baarissa kahvilla ja teellä.

Jokainen päätökseni on johtanut aina johonkin uuteen hyvään.”

Sairaus vai ominaisuus?

”Viimeisin sairausjaksoni on ollut kaikkein rankin. Aiemmin en ollut vielä isä. Kun sairastuin taas vuonna 2012, vaimoni joutui toteamaan, että tämä ihminen on siis tällainen.

Olin ollut kahdeksan vuotta terveenä ja unohtanut koko sairastelun. Olimme ostaneet uuden kodin, ja väsytin itseni sen remontissa. En osannut varoa, koska kaikki oli periaatteessa hyvin.

Fyysiset oireet yllättivät täysin. Aiemmin olin kärsinyt masennuksesta ja satunnaisista paniikkikohtauksista, mutta nyt kädet tärisivät, niska oli kipeä, suuta kuivasi ja jalat kuhisivat niin, että minun piti maata selälläni sängyssä. Paniikkikohtausten aikana hengittäminen oli vaikeaa.

Olen aina hakenut nopeasti apua, mutta tällä kertaa en heti tajunnut, mistä on kyse. Lääkärit kirjoittivat lähetteitä fyysisiin tutkimuksiin, vaikka minulla on pitkä mielenterveyshistoria. Meni kauan ennen kuin uskoin, että oireet ovat psyykkisiä. Se oli minun, tai pikemminkin universumin, puolelta väärin vaimoa kohtaan, koska hän joutui katsomaan kipuiluani. Mutta hän kesti ja rakasti.

”Minullakin on terveitä ja sairaita jaksoja. Yritän nauttia molemmista.”

Nyt olen ollut terveenä kolme vuotta. On kiva, kun saa olla terve. Mutta kaikille mielenterveysongelmaisille sanoisin, että älkää odottako sitä päivää, että tervehdytte. On aina raskasta tajuta, ettei se päivä koittanut tänäänkään. Kannattaa ajatella, että tämä on ominaisuus.

Minullakin on terveitä ja sairaita jaksoja. Yritän nauttia molemmista. Kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä. Jos lähipiirissä on ihmisiä, jotka eivät kestä sairautta, niin vika on silloin lähipiirissä, ei sinussa. En ole koskaan jäänyt yksin sairauteni takia, vaan minulla on aina ollut tukena läheisiä ihmisiä.

En hirveästi häpeä mitään, mutta kerran sairauteni otti ammattiylpeydelleni. Yhdellä keikalla sydän alkoi hakata niin, että jouduin lähtemään lavalta. Jätkät spiikkasivat, että keikka jatkuu kohta, Marko lepää hetken, älkää menkö minnekään. Palattuani kerroin, että minua otti sydämestä. Ei me sinänsä edes valehdeltu, mutta keikan jatkaminen oli hankalaa. Hämmentynyttä yleisöä oli vaikea vetää takaisin tunnelmaan.”

Oikeinymmärretty taiteilija

”Olen oma itseni lavalla, ja fanit pitävät minusta tällaisena. Tietenkin käyttäydyn esiintyessä rehvakkaammin, mutta se ei ole näyttelemistä vaan jotakin, jota rakastan. Palaute tulee suorana huutomyrskynä.

Mutta minullakin on huonoja päiviä. Koska olen kertonut avoimesti sairaudestani ja kirjoittanut siitä biisejäkin, fanit lähestyvät minua aroilla aiheilla. Tarinat voivat olla tosi rankkoja. Joku kertoo menetetystä läheisestään ja että musiikkimme on antanut voimaa. Se on hieno palaute, mutta en pysty käsittelemään puheita kuin koulutettu terapeutti. Monesti palaan keikkareissulta kotiin tosi väsyneenä ja äksyilen vaimolle. Tätä ärtynyttä Markoa fanit eivät tunne.

Taiteilijana koen olevani oikeinymmärretty, arvostettu lyyrikko. Minusta tuli laulaja, kun Mokoma tarvitsi laulajan, ja rocklyyrikko, koska englantini on niin huonoa, että oli pakko kirjoittaa suomeksi.


Mokoman fanit tuntevat Markosta rehvakkaan keikkapuolen. Tässä bändi on esiintymässä Ruisrockissa 2004.

On kuitenkin ihme, että ikinä opin soittamaan kitaraa, koska minulla ei ole luontaista näppäryyttä. Mutta kitara merkitsi minulle itseilmaisua, ja halusin oppia. Tosin sinä vuonna kun minua kiusattiin, en soittanut enkä kuunnellut musiikkia. Odotin vain kauhulla, mitä huomenna tapahtuu. Kun ahdistava vuosi oli ohi, musiikki palasi elämääni.

Olen aina elänyt päänsisäistä maailmaa ja hahmotan huonosti fyysisiä ulottuvuuksia. Törmäilen ovenkarmeihin ja näen päivästä riippuen itseni peilistä eri- näköisenä. Bändikaverit sanovat, että minulla on XS- ja XL-päiviä, sillä oikeankokoisten vaatteiden ostaminen on vaikeaa. Tilaan netistä aina saman valmistajan samankokoiset housut.

Minulla täytyy olla koko ajan tekeillä jokin iso taiteellinen projekti. Muuten ajaudun herkästi mukaviin asioihin, kuten pelaamaan pleikkaria päivätolkulla. En väheksy pelaamista, mutta se ei tee hyvää luovuudelleni. Seuraavaksi teen biisejä uudelle levylle. Fanit ovat ansainneet sen.”

Urheiluperhe on paras

”Vaimoni Inga on saamelainen mutta syntynyt ja kasvanut Oulussa. 10-vuotias tyttäreni ja 7-vuotias poikani ovat sekoitus karjalaisuutta, pohjanmaalaisuutta, saamelaisuutta ja pirkanmaalaisuutta.

En ollut luontaisesti isäihminen. En ole vieläkään lapsirakas, mutta rakastan lapsiani. Lasten kasvattaminen on itsensä kasvattamista. Minäkin olen oppinut parhaiten seuraamalla vanhempieni esimerkkiä. Kun olimme lähdössä tamperelaisesta kahvilasta, lapset kävivät tiskillä huikkaamassa kiitokset. Se tuntui hyvältä. Tuollaista arkikohteliaisuutta olen halunnut opettaa heille omalla käytökselläni.

”Yhdestä asiasta emme riitele vaimoni kanssa koskaan: liikunnasta.”

Minulle on aivan sama, mitä lapseni tulevaisuudessa tekevät. Toivon vain, että heidän sydämensä sykkisi jollekin. Haluan, että he näkevät, että iskä elää täyttä elämää. Lapset ovat pienestä asti ravanneet kanssamme taidenäyttelyissä. Vaimoni on kuvaamataidonopettaja, ja taide kiinnostaa meitä molempia – ja nykyään jo lapsiammekin.

Yhdestä asiasta emme riitele vaimoni kanssa koskaan: liikunnasta. Mieluummin jätämme tiskit tiskaamatta ja tilaamme Woltista ruokaa kuin skippaamme liikunnan. Vaimoni harrastaa thaiboxingia ja kilpaileekin amatööritasolla. Hän on meistä lihaksikkaampi. Minäkin käyn salilla ja kun olen saanut selän kuntoon, alan taas juosta. Tsemppaamme toisiamme väsyneinäkin. Olisi ihanaa treenata vaimon kanssa ,mutta vielä toistaiseksi käymme nostamassa rautaa vuorotellen naapuritalon vuokrayksiössä.

Perhe ja isyys ovat minulle kaikkein tärkeintä. Niin se vain menee. Minulla on kultalevyjä seinällä, olen saanut keikkailla ja kirjoittaa ja haluan yhä tehdä luovaa työtäni. Mutta silti toivon, että se vuoden päräyttävin juttu on tyttären Bollywood-esitys toukokuussa Tampere-talossa.”

Marko Annala

Mokoma-yhtyeen laulaja on syntynyt vuonna 1972 Joutsenossa. Asuu Tampereella.

Perheeseen kuuluvat vaimo Inga, 10-vuotias tytär ja 7-vuotias poika.

Omakohtainen esikoisromaani Värityskirja (Like) ilmestyi juuri.

Opiskellut Lappeenrannan ammattikoulussa suurtalouskokiksi.

Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun kyläkauppias Sampo Kaulanen menetti isänsä, hän sulkeutui suruunsa. –Jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu-vaimo miettii nyt.

Jounin kaupastaan tunnetulla Sampo Kaulasella, 38, ja vaimo Michele ”Minttu” Murphy-Kaulasella, 37, on takanaan poikkeuksellisen raskas vuosi.

Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti keväällä 2016, kun Sampon isä teki itsemurhan kärsittyään pitkään mielenterveysongelmista. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä.

Sampo sulkeutui suruunsa. Vierellä Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt synkäksi ja äreäksi.

–En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

–Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

Muutos parempaan tapahtui vasta kuukausien jälkeen ensin perheen aurinkolomalla ja myöhemmin Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla.

–Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

–On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Mitä Sampo ja Minttu ajattelevat läheisen itsemurhasta? Miten aviopari selviytyi rajusta vuodestaan? Lue Sampon ja Mintun tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.