Kirjailija Miika Nousiainen haahuilee kotikulmillaan Helsingin Hakaniemessä. Hän kuvailee itseään sosiaaliseksi erakoksi.

Kuva Teemu Kuusimurto

Ruotsi. Ei voi mitään, että se tulee ensimmäisenä mieleen kirjailija Miika Nousiaisesta, 38. Toisena tulee urheilu.

Miikan ensimmäinen kirja Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaismiehen ruotsihulluudesta ja toinen kirja Maaninkavaara urheiluhulluudesta.

Vasta ilmestynyt kolmas kirja, Metsäjätti, sen sijaan kertoo pienen metsäteollisuuskaupungin tehtaan irtisanomisista 80-luvulla. Heinolalaisen vaneritehtaan vieressä teini-ikäistynyt Miika ehti kehitellä tarinaa pitkään. Seuraava kirja ei ole vielä suunnitelmissa. Jos sitä edes tulee.

– Nämä kolme kirjaideaa minulla on ollut kymmenen vuotta. Nyt ne on käytetty, Miika sanoo.

Hän luottaa siihen, että aina löytyy jotakin tekemistä.

– Jos en keksi ideaa, voin tehdä vaikka toimittajan hommia. Tai miksen muitakin, jos joku huolisi töihin. Fillarilähettinä tai respassa voisin viihtyä.

Hakaniemen tori Facebookina

Jos Hakaniemen torilta vetää harpilla ympyrän kilometrin säteellä, muodostuu alue, jonka sisällä Miika on asunut vuodesta 1999.

Ennen Helsinkiä hän asui pikkupaikkakunnilla, Säynätsalossa ja Heinolassa. Oman kyläyhteisön voi kuitenkin rakentaa myös keskelle isoa kaupunkia. Hakaniemi on siitä hyvä esimerkki.

– Hakaniemen tori toimii Facebookinani. Ihmisten kanssa on kiva jakaa asioita, ja mieluummin teen sen kasvotusten kuin nettipalvelussa. Aina ei ole väliä edes sillä, onko puhekaveri tuttu vai tuntematon. Olen sosiaalinen erakko – joskus kaipaan hiljaisuutta mutta useammin kuitenkin juttuseuraa.

– Sen verran minussa on kylähullua, että jos näen kiinnostavan lööpin, ja minun tekee mieli kommentoida sitä, odotan sen aikaa, että joku pahaa-aavistamaton saapuu paikalle.

Miikan päivät kuluvat urheillen ja haahuillen – ollessa, ihmetellessä ja miettiessä.

– Enimmäkseen minulla on tylsää. Olen sitä onnellisempi mitä pidempään nukun aamulla. Toisaalta ideat kirjoittamiseen kumpuavat juuri tylsyydestä. Parhaiten ajatus juoksee pyöräillessä, kävellessä tai siivotessa.

Kirjoittamiseen hän käyttää "ehkä vartin päivässä".

– Kirjoitan vain, kun minulla on jotain tarkkaan mietittyä. Elämäni aikana olen kirjoittanut ehkä tuhat sivua, joista 950 on julkaistu. Minulle ei tulisi mieleenikään kirjoittaa esimerkiksi blogia.


Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun kyläkauppias Sampo Kaulanen menetti isänsä, hän sulkeutui suruunsa. –Jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu-vaimo miettii nyt.

Jounin kaupastaan tunnetulla Sampo Kaulasella, 38, ja vaimo Michele ”Minttu” Murphy-Kaulasella, 37, on takanaan poikkeuksellisen raskas vuosi.

Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti keväällä 2016, kun Sampon isä teki itsemurhan kärsittyään pitkään mielenterveysongelmista. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä.

Sampo sulkeutui suruunsa. Vierellä Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt synkäksi ja äreäksi.

–En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

–Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

Muutos parempaan tapahtui vasta kuukausien jälkeen ensin perheen aurinkolomalla ja myöhemmin Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla.

–Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

–On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Mitä Sampo ja Minttu ajattelevat läheisen itsemurhasta? Miten aviopari selviytyi rajusta vuodestaan? Lue Sampon ja Mintun tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.