– Haluan esimerkilläni rohkaista naisia luottamaan itseensä, rikkomaan rajojaan ja antamaan itselleen luvan olla enemmän, sanoo Marja-Leena Lappalainen, Roope Lappalaisen ex-puoliso. Hänen oman elämänsä rohkein valinta istuu hänen vieressään: afrikkalainen hengenpelastaja Euca Ncube, 21, on Marja-Leenan, 36, uusi onni. Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2000.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2000. ( Linkki tiedostoon )

Ngiyakufuna ndinokuda on ndebelen kieltä ja tarkoittaa: minä rakastan sinua.

Se lause on tullut tutuksi Marja-Leena Lappalaiselle, kun hän viime syksynä Viktorian putouksilla kohtasi uuden rakastettunsa, zimbabvelaisen Euca Ncuben.

– Minä rakastan sinua, sanoo Euca nyt selvällä suomen kielellä Marja-Leenaa ilkikurisesti vilkaisten ja osoittaa näin, että kieliopetus olennaisissa asioissa on toiminut myös toisinpäin. Englantia pariskunta käyttää muissa, vähemmän olennaisissa yhteyksissä Euca on kolmen viikon lomalla Suomessa tapaamassa Marja-Leenaa ja tämän poikia Maxia, 7, ja Lexiä, 5, ja pitää kokemustaan mahtavana.

– Suomalaiset ovat todella mukavia ja kaikki ystävät ja sukulaiset ovat ottaneet meidät hyvin vastaan.

Lisäksi rakastan Suomea ja Suomen talvea. Maltan tuskin odottaa kesää, jota kaikki ovat kovasti kehuneet, Euca sanoo ja hymyilee leveästi simpukanvalkoisin hampain, joiden hohtoa tumma iho vain korostaa.

– Eikö hän olekin viehättävä, Marja-Leena kysyy myöhemmin, eikä yritäkään peitellä hehkuaan, jonka uusi rakkaus on saanut aikaan.

Rakkaus leimahti Viktorian putouksilla Marja-Leena ja Euca tapasivat viime syksynä Viktorian putouksilla Afrikassa.

Marja-Leena on kiinnostunut kaikesta mikä liittyy omaan sisäiseen voimaan ja kasvamiseen. Ja juuri tuohon kasvamiseen liittyvät seikat aivan konkreettisella tavalla veivät Marja-Leenan Afrikkaan ja toivat Eucan hänen elämäänsä.

– Olen jo vuosia haaveillut matkustamisesta Afrikkaan. Viime vuoden helmikuussa matkustin yksinäni Kap-kaupunkiin ja Viktorian putouksille. Putousten äärellä sain idean – miksi en ryhtyisi järjestämään valmennusmatkoja nimenomaan Afrikkaan.

Marja-Leena oli aiemmin jo vetänyt Suomessa itseensä tutustumiskursseja, jotka saivat sysäyksen hänen omista arvottomuuden ja pelon tunteistaan.

– Niillä pyritään löytämään oma sisäinen voima, etsitään rajoja, kohdataan pelkoja ja opitaan hallitsemaan mieltä ja kohtaloa, Marja-Leena kertoo.

Viktorian putoukset ja koko alueen mahtava luonto ja villieläimet tarjosivat Marja-Leenan mielestä sopivan ympäristön irtautumiselle ja rajojen etsimiselle.

– Seuraavan kerran matkustin Afrikkaan tekemään järjestelyjä tulevaa kymmenen hengen ryhmääni varten ja mietin mitä kaikkea ohjelmaan voi mahduttaa. Yksi kokemisen arvoinen asia oli mielestäni Sambesijoen koskenlasku.

Valmentautuessani omaan laskuuni kohtasin Eucan.

Euca, joka huolehti asiakkaista ja toimi hengenpelastajana, kertoi laskuun liittyvistä turvaseikoista ja näki ryhmän joukossa Marja-Leenan.

– Ja hän oli äärettömän peloissaan. Koskenlasku on oikeasti vaarallista ja jotta se sujuisi hyvin, pitää laskijan olla oikeassa vireessä. Rauhoittelin häntä, Euca kertoo.

Marja-Leenan lasku menikin sitten ihan hyvin – alkupään koskissa kahdeksan hengen lautta kaatui kaksi kertaa, ja vaikka Marja-Leena aluksi veden alla luulikin kuolevansa, pelastusliivit pitivät huolta siitä, että kaikki pääsivät takaisin pintaan.

Ensikohtaamisesta alkaen Marja-Leena jäi Eucan mieleen.

– Viktorian putouksilla on paljon valkoisia naisia turisteina, mutta kun kohtasin Marja-Leenan – ensimmäisen kerran silmäni hakeutuivat asiakkaan silmiin. En oikein ymmärrä mitä tapahtui, mutta siitä hetkestä hän jäi sydämeeni, Euca kertoo.

Myös Marja-Leenan mieleen jäi iloinen ja avoin mies, mutta suhde pysyi asiakassuhteena. Mutta marraskuussa, Marja-Leenan tultua uuden ryhmän kanssa takaisin, rakkaus leimahti todenteolla.

– Minä rakastuin Eucassa hänen turvallisuutta herättävään olemukseen ja hänestä heijastuvaan rakkauteen, aitoon välittämiseen muista ihmisistä.

Euca puolestaan rakastui Marja- Leenasta pursuavaan positiiviseen energiaan.

– Sitä on vähän vaikea selittää, mutta sellaista en ole koskaan muista naisista löytänyt.

Epäsovinnainen rakkaus

Euca ja Marja-Leena istuvat sylikkäin ja tummaa ihoa vasten korostuu Marja-Leenan pohjoismainen vaaleus.

Siinä kietoutuvat toisiinsa kaksi väriä, musta ja valkoinen, kaksi eri kulttuuria, eurooppalainen ja afrikkalainen, ja kaksi eri kymmenellä alkavaa syntymävuottakin – siinä on riittävästi epäsovinnaisuutta aiheuttamaan ennakkoluuloja ja pelkoja niin ympäristössä kuin omassa itsessäkin.

Marja-Leena myöntää, ettei tämän suhteen asetelma ole aivan yksinkertainen.

Hän kävi itsensä kanssa pitkiä keskusteluja, ennen kuin uskalsi antaa itselleen luvan vakavasti rakastaa.

Eikä hän ratkaisuunsa olisi rohkaistunut, jos olisi vielä sama ihminen, kun niinä vuosina, jolloin hän tuki ex-miehensä kilpa-autoilu-uraa ja järjesti yhdessä tämän kanssa Helsingin katurataajoja.

Itsensä tunteminen, hyväksyminen ja arvostaminen ovat oppia, joka antaa keinot päästä pelkojen ylitse. Marja-Leenan kohdalla tuo kasvu johti lopulta edellisen liiton kariutumiseen ja uuden itsenäisemmän naisen elämän alkamiseen.

– Itse olen jo lapsuudesta lähtien kokenut arvottomuuden tunnetta, joka osittain johtui alkoholistiperheen lapsen taustastani.

Koin ettei isäni – joka nyt on selviytynyt – arvostanut minua, kun usein jäin toiseksi ja alkoholi vei voiton.

Murrosikäiseen jättää jälkensä sellainenkin, kun veljet kiusaavat heräävästä naisellisuudesta, alkavasta rintojen kasvusta. Muistan siitä lähtien peittäneeni kehoani vaistomaisesti, hävenneeni naisellisuuttani, Marja-Leena kertoo.

Arvottomuuden ja huonommuuden tunne heijastui Marja- Leenassa niin, että hänestä tuli kova, maskuliininen, jätkä.

– Kovuus näkyi minussa rakkaudettomuutena, joka kohdistui myös perheenjäseniin. Hellyys, naisellisuus, äitiys olivat peitettäviä arvoja. Sen sijaan kovat arvot, raha ja menestys, olivat minulle tärkeitä. Ja koko ajan olin tyytymätön kaikkeen, kärttyinen nirppanokka.

Lopulta tajusin, että jos menen liian kauaksi naisellisuudesta, kadotan itseni.

– Itsetunnon kasvaminen alkoi kysymyksestä kuka minä olen ja sai vastauksen – voin olla paljon enemmän. Jos itse vähättelen itseäni, eivät toisetkaan arvosta minua. Ehkä en olekaan niin huono ja arvoton. Ehkä itse pystyn antamaan vastauksen omaa itseäni koskeviin kysymyksiin paremmin kuin kukaan ulkopuolinen. Tähän asti olin ottanut totuutena sen mitä muut minulle sanoivat. Opin tekemään omia valintoja ja luottamaan siihen miltä minusta tuntuu, Marja-Leena kertoo.

Meidät on hyväksytty

Tuota luottamusta tarvitaan nyt, kun Marja-Leena on tehnyt rohkean valinnan ja uskaltaa rakastaa rajoja rikkoen.

– Kun mietin yhteiselämäämme, eniten pelkäsin ympäristön reaktioita. Mutta sitten tajusin, että minun on kuunneltava omaa sisäistä ääntäni ja tehtävä niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Pitäisikö minun luopua onnestani siksi että toiset eivät hyväksy minua. Se taas tarkoittaa, että en ole arvokas omana itsenäni ja jos joku minut hylkää ratkaisuni takia, hän tekisi sen joka tapauksessa joskus myöhemmin. Eikä ole koskaan minua hyväksynytkään, kertoo Marja-Leena pohtineensa.

– Vieroksunnassa on usein kysymys pelosta tuntematonta kohtaan ja se on taas jokaisen henkilökohtainen ongelma.

Suurin osa Marja-Leenan omista peloista on osoittautunut turhiksi.

– Kyllä me huomiota herätämme Helsingissä liikkuessamme ja osa lähipiiristä on tietysti ollut kauhuissaan. Mutta enimmäkseen ihmiset ovat suhtautuneet hyvin positiivisesti.

Euca korostaa, että hän on tavanut Suomen-vierailullaan vain mukavia ihmisiä, jotka kutsuvat häntä jo kotoisasti Jukaksi.

Mutta ennakkoluuloisuutta voisi olla toisinkin päin – ei ole tavallista sekään, että tummaihoinen mies esittelee kotonaan itseään vanhemman valkoihoisen miniäehdokkaan.

Eucan perhe on keksiluokkainen runsaslapsinen hartaasti katolinen perhe, joka on aina korostanut koulutuksen tärkeyttä – onhan isä rehtori. Vaikka koulutus on erittäin kallista, jokaiselle lapselle on tarjottu siihen mahdollisuus.

Osa heistä on käyttänyt sen hyväkseen ja edennyt johtajiiksi, insinööreiksi.

– Perheeni suhtautuu Marja-Leenaan erittäin myönteisesti. Esimerkiksi äitini on hyvin avoin ja hänelle on tärkeintä, että olen onnellinen, ei hän halua puuttua asioihini. Hän on joskus antanut minulle neuvon: elämä on täynnä mahdollisuuksia, täytyy vain pelata kortit oikein ja jokaisen täytyy pelata oma pelinsä. Mutta jos koskaan tarvitset apua, olen valmis neuvomaan, Euca kertoo äitinsä elämänohjeista.

Myös Eucan isä ja sisarukset ovat antaneet suhteelle siunauksensa.

– Luultavasti ympäristö näkee sen vahvan energian, joka välillämme on, Euca sanoo. Marja-Leena korostaa, että niillä alueilla missä he Afrikassa ovat liikkuneet, ei jako mustiin ja valkoisiin ole niin selkeä kuin vaikkapa Johannesburgissa.

– Siellä on vaarallista valkoihoisen liikkua, mutta Viktorian putouksilla on totuttu turisteihin.

Kun liikumme yhdessä ihmiset ovat hämmästyneitä, mutta myönteisessä mielessä.

Euca opettaa rentoa elämänasennetta

Euca sanoo, että kulttuuriero näkyy miehen ja naisen välisessä suhteessa.

– Afrikassa mies on perheen pää, jota kunnioitetaan. Arkielämän tasolla se näkyyy vaikkapa siinä, että mies tekee miesten ja nainen naisten työt. Nainen ei voi puuttua miehen töihin edes lamppua vaihtamalla, vaan hänen täytyy odottaa vaikkapa pimeässä kunnes mies tulee kotiin ja korjaa asian. Muuten mies kokee miehisyyttään loukatun.

Euca itse ei kuulu niihin miehiin – hän pitää erityisesti Marja-Leenan itsenäisyydestä ja ihailee tämän taitoja.

Tosin viimeisin niin sanottu miesten työ, jonka Euca on Marja-Leenalle suorittanut, oli juuri lampun vaihtaminen.

– Minusta taas tuntuu hyvältä, että talossa on mies, joka osallistuu töiden jakamiseen. En minä kädetön ole, mutta annan mielelläni Eucan hoitaa asioita.

Euca ei imuroi eikä pese pyykkiä, mutta ruokaa hän laittaa mielellään. Ihmetys oli suuri, kun hän näki Marja-Leenan koneilla varustetun keittiön.

– Nehän vievät työpaikkoja ihmisiltä, sanoi Euca, joka kotimaassaan on tottunut palvelijoihin. Niitä on heidänkin perheessään neljä.

Suurin kultturiero, jonka Marja- Leena on havainnut ja joka voisi muodostua suhteen ongelmaksi, jollei hän itse yritä muuttua, ovat pedanttisuuden ja easy going -mentaliteetin törmäykset.

– Afrikkalainen ja eurooppalainen aikakäsitys on ihan erilainen. Asiat tapahtuvat rennosti omalla painollaan ja omilla aikatauluillaan.

Arvomaailma on aivan erilainen. Ensimmäisen riitansa he riitelivät, kun Euca lupasi tulla puolen tunnin päästä ja tulikin Marja-Leenan odotettua puolitoista tuntia.

– Minä olen tottunut täsmällisyyteen ja pedanttisuuteen. Savu nousi päästäni ja toinen vaan hymyilee, Marja-Leena muistelee.

Mutta juuri siinä Marja-Leenalla onkin omien sanojensa mukaan oppimista. – Asiat voi tehdä joko pinna kireällä tai iloisesti.

Eucakin korostaa, että hänen filosofiassaan tärkeintä on olla onnellinen, hymyillä, olla iloinen eikä ottaa turhia paineita. – Tulla onnelliseksi, se on tärkeintä mitä elämässä voi tavoitella.

Myös muuta opittavaa Marja-Leenalla on Eucan elämäntyylistä.

– Materia ei ole niin tärkeää kuin ihmisyys. Perhettä arvostetaan valtavasti ja lapsia. Hämmästyin, miten kauniisti he huolehtivat lapsista. Heidän kulttuurissaan lapset ovat timantteja, eivät vain omat vaan kaikki lapset.

Hämmästyttävää on myös se, miten vähässä ajassa Euca on onnistunut murtamaan epäluuloisuuden ja päässyt Marja-Leenan lasten kaveriksi.

– Tapasin pojat ensimmäisen kerrran helmikuussa, kun he tulivat Viktorian putouksille. Lex oli heti ystäväni. Max vanhempana oli vähän epäluuloinen, mikä on tietysti ymmärrettävää kun kyseessä on eri rotu ja kulttuuri. Mutta ei kestänyt kauan, kun molemmat pojat halusivat olkapäilleni. Minun on aina ollut helppo tulla toimeen lasten kanssa ja pidän lapsista paljon. Sisarellani on juuri Maxin ja Lexin ikäiset lapset, Euca kertoo.

Kommunikointi sujuu, sillä Marja-Leenan lapset käyvät kansainvälistä koulua ja puhuvat englantia.

– Kavereilleen he jo kehuvat, että Euca on niin vahva että jaksaa nostaa krokotiilin, Marja-Leena nauraa.

Nyt he vaativat Eucaa opettamaan heille rugbya, jota tämä on pelannut jopa ammatillisella tasolla.

– Urheilen monipuolisesti, Euca kertoo.

Suurin ongelma suhteessa on etäisyys, mutta Marja-Leena ja Euca ovat ratkaisseet asian niin, että he matkustavat toistensa maihin vuorotellen kuukausittain.

– Kallistahan se on, yksi lento maksaa kuusituhatta markkaa. Mutta elämme muuten nuukasti. Euca perustaa parhaillaan kotikaupunkiinsa
ensimmäistä matkapuhelinmyymälää, jossa Nokia tulee olemaan näyttävästi esillä, Marja-Leena kertoo.

Euca itse sanoo, että hänen ammatilliset tulevaisuudensuunnitelmansa ovat vielä ihan auki.

– Olen avoin ja tulen toimeen ammateissa, joissa ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Mutta minulla ei ole rajoituksia, katsotaan mitä kohtalo tuo tullessaan sillä kaikkeen tapahtumiseen on syy. Tärkeintä on, ettei jää paikoilleen ja opiskelee jatkuvasti sillä vain niin voi pysyä huipulla.

Ikäero ei meitä vaivaa

Marja-Leenan ja Eucan välillä on yhtä suuri ikäero kuin oli Marja-Leenan ja tämän edellisen puolison välillä – nyt vain Marja-Leena on vanhempi ja kokeneempi osapuoli. Se ei rakastuneita kuitenkaan millään tavalla vaivaa.

– Ihmiset ovat olleet yllättyneitä suhteestamme, mutta meille ikäero ei ole ongelma, sillä emme tee mitään väärin. Rakkaus on voima, joka sitoo meidät yhteen ja ylittää kaiken. Vähitellen myös ympäristö tottuu, se vaatii vain aikaa, Euca sanoo.

Myös Marja-Leena vakuuttaa, että henkisesti he ovat niin samanikäisiä, ettei eroa huomaa.

– Euca on kypsä ja vastuuntuntoinen. Meillä on sikahauskaa keskenämme.

Juttelemme ja nauramme paljon. Henkinen ja älyllinen puoli merkitsee paljon. Euca ajattelee samalla tavalla kasvusta ja itsensä tuntemisesta kuin minäkin. Ja hän itse edustaa hyvin kypsää ihmistä – jo hengenpelastajaammattinsa puolesta hän on oppinut välittämään muista ihmisistä ja asettamaan muut itsensä edelle.

– Suhteemme perustuu rakkauteen, syvään kunnioitukseen toista kohtaan, hyvään fiilikseen ja vapauteen olla ja tehdä mitä haluaa. Tähän suhteeseen lähden itsenäisenä, luottavaisena ja vapautuneena, aivan eri lähtökohdista kuin edelliseen, Marja-Leena sanoo.

– Me olemme vakavissamme, suhteemme ei ole mitään pelleilyä, Marja-Leena ja Euca korostavat, mutta toteavat myös, että naimisiinmeno ja lapset eivät tässä vaiheessa tunnu ajankohtaisilta.

Hämmästyttävintä Eucassa on Marja-Leenan mielestä ollut afrikkalaisen miehen miehisyys ja itsetunto.

– Euca ei koskaan ole yrittänyt alistaa, mutta hän tietää olevansa vahvempi ja mies ja tarjoaa turvallisen olkapään. Marja-Leena otti tuon olkapään mielellään vastaan, sillä hän on sitä mieltä että naisten pitääkin olla naisia ja käyttää naisellista voimaa; herkkyyttä, sensuellisuutta, intuitiivisuutta, joustavuutta ja kestävyyttä.

Ja jos Marja-Leena aiemmin on kärsinyt naisellisuudestaan ja yrittänyt muuttua maskuliinisemmaksi, niin nyt nainen hänessä kukoistaa.

– Eucan myötä olen tutustunut omaan naisellisuuteeni aivan eri tavalla. Naiseus minussa korostuu ja heijastuu myös fyysiselle puolelle ja olen saanut kokea aivan uutta naisellista täyttymystä. Aiemmin olin pikkutyttö, nyt olen kypsä nainen. Tämä rakkaus on tutustuttanut minua omaan itseeni ja tunnen syvää kiitollisuutta elämää kohtaan. Menin läpi yksinäisyyden ja tunsin että ansaitsin hyvän ihmissuhteen, jonka sainkin, Marja-Leena kertoo.

Myös Euca ristii kätensä päivittäin ja kiittää kaikesta hyvästä, mutta erityisesti siitä, että Marja-Leena Viktorian putousten pauhussa astui hänen elämäänsä.

Spencer Elden poseerasi Nevermind-klassikkoalbumin kannessa tasan 25 vuotta sitten. Nyt hänestä on otettu uusi kuva samanlaisissa olosuhteissa.

Lauantaina tuli kuluneeksi tasan 25 vuotta, kun Nirvanan klassikkoalbumi Nevermind julkaistiin. Kanteen ikuistettiin tuolloin neljän kuukauden ikäinen vauva, Spencer Elden. Kannen kuvasi aikoinaan Kirk Weddle, mutta nyt toinen valokuvaaja, John Chapple, on saanut houkuteltua Eldenin uudestaan veteen kuvattavaksi. New York Postissa julkaistu kuva on muuten samanlainen kuin alkuperäinen, mutta tällä kertaa Eldenillä on sortsit jalassa, eikä vedessä lillu ongenkoukussa roikkuvaa yhden dollarin seteliä.

Vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria

Elden päätyi kanteen vuonna 1991, sillä hänen vanhempansa olivat valokuvaajan ystäviä. Kuvan ottaminen kesti 15 sekuntia, ja vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria. Daily Mail haastatteli Eldeniä vuonna 2007, kun tämä oli vielä teini.

− On vähän pelottavaa, että niin moni on nähnyt minut alasti. Toisaalta on siistiä olla albumin kannessa. Minulle asia tuntuu melko normaalilta, sillä olen kasvanut tietäen olevani Nirvana-vauva, Elden kertoi lehdelle vuonna 2007.

Nykyään Elden asuu Independent-lehden mukaan Los Angelesissa ja tekee kuulemma taidetta sekä kasvattaa tomaatteja. Nirvanan jäsenet, Kurt Cobain, Dave Grohl ja Krist Novoselic, eivät aikoinaan olleet mukana kansikuvauksissa, mutta Elden ei ole myöhemminkään tavannut yhtyeen elossa olevia muusikoita Grohlia eikä Novoseliciä.

Nevermind oli aikoinaan Nirvanan läpimurtolevy ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta.

Cheekin äiti, sisko ja veli olivat lauantaina katsomassa räppärin klubikiertueen päätöskonserttia.

Cheek eli Jare Tiihonen on puhunut usein julkisuudessa kaksosveljestään Jere Tiihosesta. Kaksikko on myös julkaissut Instagramissa lukuisia yhteiskuvia. Tällä kertaa Jere on kuitenkin julkaissut harvinaisen perhepotretin. Kuvassa ovat Jaren ja Jeren lisäksi heidän äitinsä ja Theresa-siskonsa.

– Kiitos veikka jälleen. Oli mahtava olla mukana 8-salilla Alpha Omega -klubikiertueen päätös keikoilla perheen ja ystävien kanssa, Jere Tiihonen on kirjoittanut kuvatekstiin.

Theresan lisäksi Cheekillä on myös toinen sisko. Isänsä Cheek menetti vuonna 2012, kun tämä sai sydänkohtauksen pilkkireissulla. Cheek puhui aikoinaan kuolemasta Vain elämää -sarjassa, joka kuvattiin vain pari kuukautta kuoleman jälkeen.

– Mietin, mikä mun tehtävä on täällä, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että se tulee olemaan tää musa ja nää biisit. Toivottavasti ne jää elämään, Cheek sanoi syksyllä 2012 esitetyssä ohjelmassa.

Cheek on käsitellyt isänsä kuolemaa myös Niille joil on paha olla -biisissään.

Tiesitkö? Tiihonen ei ole Cheekin alkuperäinen nimi. Lue lisää täältä.

Yhteiskuvasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti.

Mikael Gabriel ponnisti pinnalle räppäämällä peloistaan. Nyt hän aloittelee näyttelijänä ja hoitaa ison talonsa pihanurmikkoa. – Musiikkia on vaikea tehdä, kun on hyvä olla, hän sanoo.

Timantein koristeltu kultakello roikkuu niin raskaan näköisenä Mikael Gabrielin, 26, ranteessa, että sen on pakko olla aito. Rahaa siihen on ainakin palanut. Mikael osti sen helsinkiläisestä kultasepänliikkeestä, antoi vaihdossa kolme halvempaa Rolexia ja maksoi väliäkin vielä 7 000 euroa.

– Meille räppäreille kello on se juttu. Piti saada, kun Danillakin (rap-artisti Uniikilla) on tällainen, Mikael Gabriel sanoo vähän ohimennen.

Kultakello on jo vanha juttu, ja Mikael Gabriel on pysynyt otsikoissa viime aikoina muutenkin. Elokuussa hän debytoi näyttelijänä Taneli Mustosen kauhuelokuvassa Bodom , ja kohta mies nähdään toisessakin kotimaisessa elokuvassa, kun Antti J. Jokisen Pahan kukat -jengidraama saa ensi-iltansa.

– Kiva kuulla eka kertaa kehuja muiltakin kuin itseltäni. Aikaisemmin puhuin saavutuksista jo ennen kuin ne olivat totta. Ajattelin, että fake it till you make it. Mutta en halua enää tehdä samaa.

”Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta se ei ehkä lähdekään.”

Suurelle yleisölle Mikael Gabriel, oikealta nimeltään Mikael Sohlman, tulee tutuksi syksyn aikana, sillä hän on yksi kauden Vain elämää -artisteista. Räppäri, näyttelijä ja tyyli-ikoni, joka raivasi itsensä pikku­rikosten ja huostaanotetun nuoren tieltä menestykseen ei ole koskaan peitellyt menneisyyttään, mutta silti oman elämän läpikäynti kameroiden edessä otti koville.

– Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta kuvauksissa huomasin, että ei se ehkä lähdekään. En ole ikinä hajonnut niin pahasti. Ehkä biisien kirjoittaminen on sittenkin muistojen värjäämistä. Oikeat tunteet voivat jäädä sinne maalauksen taakse.

Lapsuuden kesät Virossa

”Minulla on virolais-suomenruotsalaiset juuret. Äiti on lähtöisin Etelä-Virosta pienestä Võrun kaupungista, isä oli suomenruotsalainen. Äiti tuli Suomeen ennen Viron itsenäistymistä vuonna 1988.

Vietin lapsena kaikki kesät mummin ja ukin luona Võrussa. Kun koulu loppui, lähdin sinne pariksi kuukaudeksi. Pelattiin poikien kanssa futista kerrostalon pihalla, ja kesän jälkeen puhuin aina kuin virolainen. Seuraavaan kesään mennessä olin taas melkein unohtanut eestin kielen.

Mummi ja ukki olivat tosi köyhiä. Lapsena en koskaan ikävöinyt heidän luokseen vaan ajattelin, että jouduin sinne. Myöhemmin tajusin, että mummin kanssa oli sikasiistiä. Kasvatus oli kurinalaista, ja rakkauden tunsi ilmassa. Mummi oli uskomaton pikkunainen, niin pippurinen, ettei mitään järkeä.

Viro oli vasta itsenäistynyt, mutta Võrussä oli vielä neuvostomeininki. Sellaiselta se näytti viimeksikin, kun kävin jättämässä mummille jäähyväiset neljä vuotta sitten. En olisi halunnut nähdä vahvaa ihmistä heikkona vaan olisin halunnut pitää hyvät muistot. Mutta menin, koska äiti pakotti. Olin pitkään haaveillut, että kun alan pärjätä, voisin auttaa mummia taloudellisesti, mutta en saanut siihen koskaan tsäänssiä.”

Isä jäi vieraaksi

”Lapsena mun maailma oli Ylä-Malmi. Asuimme Traktorintie 4:ssä, ja oli kotoisaa, kun koti, koulu ja äidin työpaikka, oma ompelimo, sijaitsivat kaikki pienen kolmion sisällä.

Äidillä on ollut ompelimo niin kauan kuin muistan. Siellä on tehty takkeja Tony Halmeelle, verryttelyasuja HIFKin joukkueelle ja liivejä moottoripyöräjengeille. Hengailin lapsena mutsin työpaikalla paljon ja opin kunnioittamaan käsityötä. Äidin firman seinällä lukee, että ainoa, joka täällä huutaa olen minä, ja että täällä ei tingitä.

Mutsi opetti, että verot pitää maksaa, ja luokitteli asiakkaat niihin, jotka yrittävät maksaa ilman kuittia ja niihin, jotka ymmärtävät käsityötä. Jotain siitä jäi alitajuntaan. Vieläkään en pysty ottamaan ilmaiseksi, kun joku sanoo, että saat tällaisen, jos laitat Faceen. Mieluummin maksan vaikka kakskymppiä.

Äiti on maailman vahvin ihminen, ihan himmee muija. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän häntä. Se kasvatti mut yksinhuoltajana, teki menestyvän firman ja on yhä hengissä.

”Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua.”

Isäni menehtyi elokuussa 55-vuotiaana. Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua. Nyt harmittaa, että en ehtinyt enää tavata isää.

Isän kuolema ei tunnu hyvältä, vaikka olen joutunut käsittelemään kuolemaa paljon. Mulle käy aina näin: heti kun mun elämässä tapahtuu isoja hienoja asioita, joku läheinen kuolee. Kai universumi toimii niin: kun yksi hieno juttu kasvaa isoksi, toinen loittonee. Molemmilta puolilta ei elämään voi tulla koko ajan lisää.

Meillä ei ollut isä–poika-suhdetta koskaan. Kuulin isästä ensimmäisen kerran, kun mulla meni todella huonosti. Äiti oli ottanut yhteyttä isoisään, ja isä soitti, että mitä sä poika pelleilet.

Enemmänkin isän soitto ärsytti. Ajattelin, että mikä sinä olet kertomaan, mitä minun pitäisi tehdä. Kun olin pieni, isä oli vankilassa, mutta hän oli vapautunut jo kauan ennen sitä soittoa. Olin 13-vuotias ja karannut kotoa. Ei silloin ajattele selkeästi. Myöhemmin tutustuimme kuin kaverit.”

Hölmöilyä urakalla

”Mulla oli Malmilla paljon kavereita. Se oli ihan himmee mesta asua. Kutsuttiin kavereiden kanssa itseämme Malmi Murderaz -jengiksi. Se kuulostaa pahemmalta kuin olikaan. Teimme perustyhmyyksiä, tappelimme kuten katujengit tappelee, mutta emme sentään ryöstäneet ketään.

Kerran näpistin ostoskeskuksen Karkkipussi-kaupasta sinisiä liskoja ja jäin kiinni. Siitä alkoi rikollisuuden aaltoni. Kerran yritettiin kaverin kanssa sytyttää koulun nurmikko palamaan, ja kerran pompin vahtimestarin Mersun päällä. Äiti joutui maksamaan, ja totta kai sain rangaistuksen kotona. Pahin oli auton varastaminen. Siitä jäin kiinni ja sain tuomion.

Olen hölmöillyt koko nuoruuteni. Halusin testata äitiä, koska hän oli minulle molemmat, mutsi ja faija. Äiti oli töissä koko ajan, ja olin niin kusipää, että halusin tehdä siitä vaikeampaa sen sijaan, että olisin auttanut. Nyt ajattelen aivan toisin ja haluaisin auttaa. Ethän sä nuorena ajattele muuta kuin itseäsi.

Äiti kasvatti aikamoisella kurilla, mutta oli pakko, koska pompin niin pahasti silmille. Enää minua ei harmita mikään muu kuin se, mitä äiti on joutunut kestämään. Virheet tekevät meistä sellaisia kuin olemme, mutta äiti vanheni niiden kymmenen vuoden aikana 30 vuoden edestä.”

Toteutumaton unelma

”Jalkapallo oli nuorena koko mun elämä. Halusin olla jonain päivänä maailman paras maalivahti ja ihailin Oliver Khania. Përparim Hetemajn kanssa pelattiin melkein joka päivä Pukinmäen jalkapallokentällä. Olin pienissä maaleissa todella hyvä, ja kaikki tiesivät sen. Sitten tulivat isot maalit, ja tipuin nokkimisjärjestyksessä pidemmän jätkän taakse. Pikkuhiljaa sain vähemmän ja vähemmän vastuuta.

”Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin.”

Yritin jatkaa pelaajana, mutta en pärjännyt, joten siirryin salibandyyn. Pääsin suoraan koulun peleistä Tapanilan Erän ykkösjunnuihin ja aloin treenata ahkerasti. Mulla oli hyvä tekniikka ja veto ja aloin pärjätä. Sitten tein tyhmyyden. Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin. Kaikki tiesivät, että ei minulla ollut sellaisia kenkiä, ja sain siirron alempaan porukkaan.

Olin kakkosjunnuihin liian hyvä, joten vaihdoin SSV:iin. Siihen aikaan SSV oli yksi Suomen parhaista joukkueista. Muistan kun tein maalin ensimmäisessä matsissa vanhaa joukkuetta vastaan. Mutta juuri tuohon aikaan minut huostaanotettiin 14-vuotiaana, koska äidillä ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa. En päässyt vähään aikaan treeneihin, ja kun ne tajusivat syyn, siitä tuli ongelma.”

Räppiä alkaa tulla

”Muistan hämärästi sen hetken, kun tekstiä alkoi tulla ensimmäisen kerran. Olin Pihkapuiston perhekodissa Malminkartanossa, jossa asuin aluksi huostaanotettuna kolme kuukautta. Ei ollut mitään tekemistä, ei puhelinta, ei telkkaria, vain vihko, kynä, koulureppu ja mp3-soitin. Kuuntelin Iso H:n Vertigoa, joka kertoo korkean paikan kammosta. Olin yksin huoneessa ja pelkäsin. Yhtäkkiä tajusin, että teen tähän omat sanat omasta pelostani.

Ensimmäisen oman biisin sanat näytin kaverilleni Karimille, joka räppäsi jo Insane MSY -ryhmässä. Nauhoitimme biisin, ja ajattelin saman tien, että olen Suomen paras. Lähdin kaupungille ja soitin sitä joka ikiselle vastaantulijalle. Kaikki sanoivat, että ihan paskaa. Osa kavereistakin totesi, ettet edes näytä räppäriltä, mene pelaamaan jalkapalloa, Miklu!

En tiedä, mikä voima minua vei eteenpäin. Olin joskus kirjoittanut runoja äidille, mutta en koskaan tehnyt biisejä. En ollut koulussa hyvä musiikissa enkä äidinkielessä. Äiti laittoi minut soittamaan kannelta jo nelivuotiaana ja sanoi, että sinusta tulee pianisti. Soitin klassista pianoa kymmenen vuotta Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa, mutta silti vihasin musiikkia. Jokin juttu niistä silti jäi. Kun ensimmäinen levyni tuli vuonna 2009, äiti pääsi nokittamaan, että mitäs minä sanoin.”

Kirjoita, puhu, älä vaikene

”Oli sekä minulle että äidille yllätys, että huostaanottoni venyi yli neljän vuoden mittaiseksi. Ensin oli puhetta kahdesta viikosta, sitten kolmesta kuukaudesta. Meille jopa valehdeltiin suoraan. Sitä asetelmaa minä-äiti-sosiaaliviranomaiset on normaalin ihmisen vaikea ymmärtää. Välillä äiti yritti taistella minua kotiin.

Aika nopeasti kuitenkin tajusin, että syy, miksi näin kävi, oli minussa, ei kenessäkään muussa. Vähitellen Hyrynsalmen nuorisokodista tuli koti. Siellä oli oma huone, kun äidin pienemmässä kodissa sitä ei enää ollut. Eivät hölmöilyt kokonaan loppuneet, meitähän oli seitsemän samanlaista nuorta. Mutta pääsin silti 16-vuotiaana Brightoniin Pop Idol -leirille kesäksi, koska en karkaillut enkä jättänyt tulematta kotilomilta takaisin.

Kirjoitin ja räppäsin koko ajan, ja toiset nuoret ja aikuiset saivat lukea tekstini. Olin kai ainoa nuorisokodin asukas, jota ei pakotettu psykiatrin tapaamisiin, koska teksteistäni tiedettiin, miten voin.

Nykyisin muistutan faneille, että kirjoittaminen auttaa. Kirjoittakaa ja puhukaa vaikka mielikuvitusolennoille, jos tuntuu nololta puhua kaverille. Minä puhuin seinän raoille ja mustille pisteille, kun en muille pystynyt. Jos ei koskaan puhu, ja jonain päivänä päässä räjähtää, kaikki käsittelemättömät asiat räjähtävät yhtä aikaa. Mutta jos pystyy puhumaan ajoissa, räjähtää ehkä vain se yksi juttu. Sen kanssa pärjää.”

Nurmikon laittaja

”Ensimmäisen levyn jälkeen on tapahtunut paljon. Nyt minulla on 300 neliön talo Espoossa, nopea auto, mallityttöystävä ja elokuvaroolit. En ole rikastunut, mutta minulla on varaa hankkia kaikenlaista. Talokaupat tein nopeasti viime syksynä sen jälkeen, kun olin nähnyt kuvia Uniikin talosta. Sain pankista lainaa ja tein kaupat saman tien. Äidin mielestä se on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.

”Äidin mielestä talokauppa on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.”

Talo on kodin ja työpaikan välimaasto. Ensimmäinen talvi oli vaikea, kun koko ajan paloi sulakkeita, ja yksi vesivahinkokin oli. Siinä oli Malmin kerrostalopoika ihmeissään.

Olen tehnyt yläpihan nurmikosta hienon. Käytän alle puhaltavaa bioruohonleikkuria ja poistan voikukat raudalla. Sitten vain nurmikkomultaa ja pari siementä, ja taas kasvaa hieno ruoho tilalle. Kasvihuonekin on valmis, ja betonivalut tehty, mutta istuttaminen jää ensi kesään.”

Mikael ja Triana Bodom-leffan ensi-illassa elokuussa.

Norjalaisen tyttöystäväni Trianan kanssa olemme seurustelleet vuoden. Tapasimme vuosi sitten Gumball-rallissa Tukholmassa, ja kai voi sanoa, että olen rakastunut päästä varpaisiin. Triana on vaikuttanut maailmankatsomukseeni muun muassa sillä, että hän on kasvissyöjä. Kun hän tulee, meillä on kasvisviikot. Kaveritkaan eivät erota Trianan tekemää pastakastiketta bolognesesta.”

Toisten tarinat

”Olen tatuoinut Vladimir Putinin ihooni, koska Putin tekee kaiken oman mielensä mukaan, vaikka koko maailma olisi häntä vastaan. Tatuointi ei ollut poliittinen kannanotto. Muutenkin tuntuu oudolta puhua tatuoinneista, koska kyse on mun ihosta. Ne ovat vähän kuin taiteellinen elämäkertani. Tatuoidut ruusut ovat läheisiäni.

”Menestymiseni on syntynyt siitä, kun meni huonosti.”

Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että olen siirtynyt pysyvästi varjoista aurinkoiselle puolelle. Se on uusi tunne eikä kaikilla tavoin positiivinen. Musiikkia on vaikeampi tehdä, kun on hyvä olla. Ja minun menestymisenihän on syntynyt siitä, kun meni huonosti.

Mutta varjoissa oli silti raskaampaa. Ja muiden ihmisten huolien jakaminen on helvetin raskasta. Opin Elastiselta, että ihmiset hymyilee takaisin, kun sä hymyilet niille.

Uskon, että näyttelemällä pystyn eläytymään toisten ihmisten tarinoihin, eikä minun enää tarvitse kertoa pelkästään itsestäni. Sama voi tapahtua musiikissa: siinäkin kerron toisten tarinoita.

Uskon siihen, että jokaisella on oma vahvuutensa. Luulin aina, että olen jalkapallomaalivahti, ja nyt olenkin räppäri ja näyttelijä. Päätin oman unelmani 14-vuotiaana huostaanotettuna. Jos olisin puhunut siitä muille, kaikki olisivat sanoneet minua hulluksi. Oman unelman eteen kannattaa tehdä töitä, vaikka se tuntuisi mahdottomalta.”

 

Mikael Gabriel

Mikael Sohlman syntyi 25.2.1990 Helsingissä. Asuu Espoossa.

Perhe: äiti yrittäjä Liidia Sohlman ja tyttöystävä dj, juontaja ja malli Triana Iglesias.

Rap-artisti ja näyttelijä.

Opiskeli liiketaloutta ammattikoulussa, mutta jätti opinnot kesken.

Läpimurto 2. albumilla Pohjosen poika 2011. Biisejä striimattu yli 50 miljoonaa kertaa.

Uuden kauden Vain elämää -artisti, jaksot alkavat 16.9.

Päärooleissa elokuvissa Bodom ja Pahan kukat.

Kun laulaja Erin Anttilalla ei vielä ollut lapsia, niiden hankkimisesta udeltiin häneltä toistuvasti. – Inhoan normeja, joiden mukaan ihmisten pitäisi elää.

Erin Anttilan, 39, lounashetki ei tyssää tähän välikohtaukseen:

Pitkään, vaaleaan hiukseen on takertunut hyppysellinen kosteaa kuskusia, kun laulaja nykii sitä irti salaattiannoksestaan.

Erinin ilme tuskin värähtää.

– Ei mitään hätää, hän sanoo, tiputtaa suortuvan pöydälle ja jatkaa tyynesti salaattinsa haarukoimista helsinkiläisessä kahvilassa.

Sitten laulajaa alkaa naurattaa. Mieleen tulee pari ystävää, joista toinen säikkyy jo nähdessään puhdistamattoman hiusharjan.

– Ja se toinen olisi lähtenyt kiljuen tästä pöydästä, Erin kikattaa.

Hyvähän siinä on naureskella, kun ei itse kärsi edes hämähäkkikammosta.

– Taidan olla jotenkin antineuroottinen, Erin heittää.

– Kerran vastasin erityisherkkyystestiin. Yksikään sen aihe ei häirinnyt minua; ei meteli, eivät hajut. Hyvä, etten saanut testistä miinuspisteitä.

Samanlainen rentous on kuulunut Erinin luonteenpiirteisiin aina. Hänen äitinsä pani sen merkille jo, kun Erin oli pikkutyttö: lapsi ei hermostunut tai suuttunut edes silloin, kun olisi ollut syytä.

Erin selittää levollisuuttaan iltatähden osallaan; kolme vanhempaa sisarusta olivat jo pedanneet kaiken valmiiksi.

Aikuistuessa huolettomuus on jalostunut tietoiseksi elämänasenteeksi ja luottavaisuudeksi, että elämä kyllä järjestää.

– Jos satun hävittämään lompakkoni, menee kolme päivää ennen kuin alan toden teolla etsiä sitä. Jossainhan se kukkaro on, Erin kuvailee.

Tai niin kuin viimeksi, kun laulaja kadotti kalliit kuulokkeensa. Aluksi hän kyseli niiden perään studiolla ja kuukauden päästä penkoi hyllynsä työhuoneella ja kotitalon kellarissa, paikoissa, joissa yleensä tekee musiikkihommiaan.

Kun luurit lopulta löytyivät perheen toisesta autosta, nätisti siitä etupenkiltä, Erin saattoi todeta, että hermoilu olisikin ollut aivan turhaa.

– Sanon aina, etten ole perfektionisti, keskityn vain olennaiseen.

Raskas huolettomuus

Lungius on varmasti terveellisempää kuin stressaaminen, ja hyvä esimerkki myös Erinin ja muusikko Vesa Anttilan 3- ja 1-vuotiaille pojille. Mutta kaikki eivät siitä tykkää.

– Olen huomannut, ettei huolettomuuteni aina ole reilua muille. On raskasta olla tällaisen ihmisen lähipiirissä varsinkin, kun kaikki päätökset riippuvat minusta.

Erinin mukaan parhaat laulunaiheet löytyvät tavallisesta arjesta. ”En halua, ttä elämäni olisi pelkkää musahössötystä. Olen tosi iloinen, että minulla on muutakin.” Kuva Jouni Harala.
Erinin mukaan parhaat laulunaiheet löytyvät tavallisesta arjesta. ”En halua, ttä elämäni olisi pelkkää musahössötystä. Olen tosi iloinen, että minulla on muutakin.” Kuva Jouni Harala.

Rauhallisesti Erin on myös päätöksissään. Mieluiten hän antaisi asioille aikaa ja ratkaisujen syntyä omalla painollaan.

– Siksikin olen maailman huonoin johtaja. Olen saanut siitä palautetta niiltä, jotka joutuvat stressaamaan asioista puolestani.

Niin kävi nyt, kun Erin alkoi olla loppusuoralla kolmannen soololevynsä Seli selin tekemisessä. Projekti oli tarkoittanut muutaman kuukauden irrottautumista kaikista muista velvollisuuksista. Sillä aikaa päätökset esimerkiksi julkaisuun ja tulevaan kiertueeseen liittyvistä kysymyksistä pakkautuivat jonoksi. Suma kysyjiä ja palavereita odotti Erinin vastauksia.

”On loputon suo yrittää pitää kaikki tyytyväisinä.”

Paine oli sitä luokkaa, että heti levytyksen päätyttyä Erin järjesti palaveripäivän eräälle lauantaille omaan kotiinsa. Huoli kasautuneista asioista purkautui itkuna kesken kokouksen.

– On loputon suo yrittää pitää kaikki tyytyväisinä. En kriiseile juuri mistään, mutta tänä vuonna olen kriiseillyt riittämättömyyden tunteen kanssa. Yhtä aikaa tapahtui liikaa asioita, jotka kaikki olivat minusta kiinni: kesän keikat, levyn teko, konserttien suunnittelu ja pienten lasten hoitaminen, Erin kuvailee ruuhkavuottaan.

Miljoona asiaa mielen päällä alkoi näkyä myöhästelynä ja hajamielisinä välispiikkeinä lavalla.

– Tunnistin, että nyt on väsymystä ilmassa, eikä tilanne voi jatkua näin, Erin sanoo.

– Osaan kuitenkin keventää ajoissa enkä anna kiireen mennä niin pitkälle, että uupuisin. En ole koskaan yrittänyt puskea väkisin yksin.

Niinpä Erin ensimmäistä kertaa soolourallaan palkkasi itselleen managerin. Carla Ahonius on Erinin vanha työkumppani jo vuosien takaa ja tuttu tekijä muun muassa Cheekin, Chisun ja Jenni Vartiaisen taustajoukoissa.

– Mielelläni ulkoistan hommat, jotka eivät ole minusta riippuvaisia. Harrastan samaa ulkoistamista kodinkin pyörittämisessä: turvaudun säännöllisesti siivoojaan ja ruokakassipalveluun. Kenellä pienen lapsen vanhemmalla on joutilasta aikaa?

Lauluja eletystä elämästä

Marraskuussa ilmestyvälle levylle valikoitui yhdeksän uutta kappaletta. Teksteissä kuuluu Erinin tavaramerkki: tarkka tarttuminen arjen yksityiskohtiin.

Sydäntä särkee ilmestyi jo sinkkuna, ja toinen rakkauslaulu Kohta hänen kulkee matkan kirkon ovelta vihkialttarille. Kaikki eroaa -biisissä ”miehet on idareit, muijat väsyneit, kaikki eroaa, mutta älä sä lähde”.

Albumin avaava Seli seli taas kertoo kolmikymppisille naisille tutusta ilmiöstä, kun heiltä aletaan udella lapsen hankkimisesta. Ei siitä ole kauan, kun Erinkin toistuvasti löysi itsensä tilanteista, joissa oli pakotettu selittelemään lapsettomuuttaan.

– Olen diplomaattinen ja kohtelias ja hymyillen yritin puhua itseni pois niistä tilanteista. Kyseleminen tuntui epämiellyttävältä ja loukkaavalta, vaikka lapseton elämäntilanne oli silloin oma valintani eikä millään tavalla ongelma.

Erinillä oli tapana vastata, ettei ollut vielä varma, halusiko äidiksi ylipäätään. Se oli totta ja yleensä paras keskustelun lopettaja.

– Inhoan normeja, joiden mukaan ihmisten pitäisi elää. Varsinkin, jos et näytä täyttävän niitä normeja, aletaan kysellä ja kyseenalaistaa, Erin sanoo.

– Vielä enemmän ärsyynnyin niiden puolesta, joille lapsettomuus on kipeä asia eikä oma valinta. Miten kenelläkään on oikeus noin tökkiä toista henkisesti? Sellainen on supertörkeää.

Vaikka elämäntilanne on jo toinen, aihe oli vasta nyt valmis biisiksi. Erinin lauluille on tyypillistä perustua tosielämän kokemukseen tai kertomukseen, mutta kypsyä hitaasti alitajunnassa.

– Joissain arjen hetkissä saatan ajatella, että parin kolmen vuoden päästä tästä vielä syntyy hyvä biisi.

”Maailma on jo alkanut viestiä, että olen vanha. Mitä helvettiä!”

Normielämän vastakapina

Tulevien vuosien biisiaiheet voivat siis löytyä Erinin tämän päivän arjesta; ruuhkavuosista ja lähestyvästä nelikymppisyydestä. Sitäkin sivuaviin normeihin laulaja on jo törmännyt. Kaikki ”kun olet tuon ikäinen” -viittaukset särähtävät pahasti korvaan.

– Olen vasta 39-vuotias, mutta maailma on jo alkanut viestiä, että olen vanha. Mitä helvettiä! Jokainen tämän ikäinen tietää olevansa parhaassa vedossa, Erin sanoo.

– En ole koskaan miettinyt ikääni tai kriiseillyt siitä. Mutta nyt neljänkympin lähestyessä ulkopuolinen maailma on alkanut kertoa, millainen minun kuuluisi olla, miten pitäisi pukeutua tai millaisia sanavalintoja voin tehdä biiseissäni, hän puuskahtaa.

– Jopa uutta hiustyyliäni on selitetty iälläni. Jestas sentään, tukkani on vaihdellut pikimustasta pitkiin rastoihin, mutta nyt kampaus kuulemma johtuu iästäni.

Ikään liitettäviä normeja Erin ravisteli aiemmassa hitissään Vanha nainen hunningolla, jonka kuusikymppinen päähenkilö nauttii seksuaalisuudestaan yhden illan jutun kanssa. Samoin kappaleessa Kakkukahvit, jonka nainen ottaa paineita siitä, ettei osaa arkiaskareita kuten häneltä odotetaan.

” En mieti muiden ulkonäköä tai lihomista, miksi ottaisin paineita omastakaan? ”

– Ehkä en osaa ajatella ikääntymistä, koska olen aina ollut perheeni vauva ja sisaruksista nuorin, hän miettii.

– Mutta en noudata normeja muissakaan asioissa. Sellainen ajattelu saa minut kapinoimaan ja välittäisi väärää viestiä. En mieti muiden ulkonäköä tai lihomista, miksi ottaisin paineita omastakaan? Se ei ole pätkäkään kiinnostavaa tai tärkeää.

Työkaluna Maija Vilkkumaa

Kaksi edellistä albumiaan Erin kirjoitti suurimmaksi osaksi yksin, mutta tällä kertaa hän kutsui työparikseen Maija Vilkkumaan. Kummallakin on työhuone Grind Studios -yhteisössä Helsingin Kalasatamassa. Kustantamon, studion ja tuottajien lisäksi tiloissa työskentelee liuta eturivin artisteja Stigistä Kasmiriin ja Nopsajalkaan.

– Kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista. Tuntuu mahtavalta irrottautua sen keskeltä muiden seuraan kahvitauolle tai koputtaa naapurihuoneen oveen ja kysyä, että mitäs olet tästä mieltä.

Erin kuvailee Maijaa ”työvälineekseen”. Sellaiseksi, jonka kanssa saattoi pallotella ideoita, joka auttoi terävöittämään näkökulmia ja joka rohkaisi kirjoittamaan aina vain henkilökohtaisemmin.

Nyt albumin valmistuttua fiilis on helpottunut ja onnellinen.

– Ratkaisuja tehdessä olen kova jahkailemaan, mutta kun työ on valmis, minun on helppo olla tyytyväinen. Moni kollega ei pysty kuuntelemaan omia biisejään, mutta minä kuuntelen uutta levyäni ihan hulluna ja olen siitä fiiliksissäni. Ajattelen, että kaikkien pitäisi tehdä tällaista musaa!

– Tarjoan aina niin hyvää kuin pystyn tekemään ja olen onnellinen siitä.

Erinille tyytyväisyys omaan työnjälkeen onkin tärkeintä.

– En ole janonnut suurta menestystä, sillä se on jatkuvaa aallokkoa eikä kerro oikeasti mistään. Suosio ei ole se juttu vaan oman vision toteuttaminen, hän sanoo.

– Voi tietysti olla, että ääni muuttuu kellossa, kun kukaan ei enää tule keikoilleni.

Tosin senkin Erin on jo kokenut Nylon Beat -aikoinaan lapsuudenystävänsä Jonna Geagean (ent. Kosonen) kanssa. Nuoruuden bändiuralla oli loppuunmyytyjä keikkoja, mutta sellainenkin, jolle tuli tasan yksi kuulija.

– Jos ympärilläni hermoillaan, että sali täyttyi vain puolilleen, muistutan, että siellä oli kuitenkin tosi monta kuulijaa. Olen nähnyt jo niin paljon, että osaan olla iloinen puolikkaastakin.

Kolmas levy merkitsee Erinille yhden etapin saavuttamista. Soolouransa alussa hänellä oli suunnitelma, millaiset kolme levyä hän tekisi. Seuraavista ei sitten olekaan mitään hajua.

– En oikein osaa tehdä pitkäkestoisia urasuunnitelmia. Joskus asetin tavoitteekseni opetella soittamaan kitaraa seuraavan viiden vuoden aikana. No, enpä opetellut, Erin pyrskähtää nauruun.

– Oikeat ratkaisut eivät tule pakottamalla.

Unohdetut lahjat

Jo ennen uuden albumin ilmestymistä Erin bändeineen lähtee konserttikiertueelle. Laulaja on siitä täpinöissään, vaikka keikkailu merkitseekin poissaoloa kotoa. Lapset eivät kierrä mukana kaikilla keikoilla, mutta puoliso kyllä: Vesa on soittanut Erinin bändissä jo Nylon Beatin ajoilta.

– Bändi on minulle kuin toinen perhe ja henkinen koti. Uskon, että yhteen hiileen puhaltaminen kuuluu soitossakin, Erin sanoo ja kuulostaa kiitolliselta.

Muusikon työssä on myös se loistava puoli, että keikkailuun voi yhdistää hauskanpidon, johon pienten lasten vanhemmilla harvoin on aikaa.

– On luksusta istahtaa viinilasilliselle keikan jälkeen. Olisi siihen mahdollisuus kotoakin, mutta en tunne tarvetta lähteä.

Erin valahtaa noloksi kertoessaan saamistaan lahjakorteista, jotka vanhentuneet käyttämättöminä. On kauneushoitoa, hierontaa, ravintolalahjoja ja raakasuklaakurssia sekä liput Mariah Careyn konserttiin, jonne Erin ja Vesa unohtivat mennä.

– Ystävät ovat olleet älyttömän ihania hankkiessaan tällaisia lahjoja, mutta että juuri sinä vuonna, kun minulla ei ole ollut mitään jakoa ehtiä niihin!

Anttiloiden työarki pyörii tutun turvaverkoston avulla. Erinin äiti ja sisarukset perheineen asuvat viidensadan metrin säteellä samassa naapurustossa Itä-Helsingissä, ja ystävät lapsineen ovat usein seurana.

Hekin tietävät, ettei Anttiloilla nipoteta. Viimeksi Erin kuunteli, kun ystävä oli laskemassa lapsikatrasta pihalle.

– Hän oli sanomassa, ettei ulos pidä mennä ilman kenkiä, mutta keskeytti sitten ja mutisi itsekseen: ’paitsi että täällä varmaan saa’.

Erin Anttila
  • Helsinkiläinen laulaja, lauluntekijä syntyi 2.7.1977.
  • Asuu lapsuuden-maisemissaan Itä-Helsingissä muusikkomiehensä Vesa Anttilan sekä 3- ja 1-vuotiaiden poikien kanssa.
  • Erinin äiti on puoliksi irlantilainen, ja Erin aloitti koulunsa Irlannissa viisivuotiaana. Myös Anttiloiden lapset kasvavat kaksikielisiksi.
  • Julkaisee marraskuussa kolmannen soololevynsä Seli seli. Konserttikiertue alkaa Jyväskylästä 30.9.
  • Aloitti uransa 17-vuotiaana Nylon Beatissa.
  • Mukana Vain elämää -kaudella 2012.