”Olin vihainen siitä, miten on mahdollista, että näin tapahtuu.” Kuva: Lilli Haapala
”Olin vihainen siitä, miten on mahdollista, että näin tapahtuu.” Kuva: Lilli Haapala

Turkulaisen Marina Seligsonin rinta tuntui vuosia oudolta. Lääkäreiden mukaan kaikki oli hyvin, koska mammografiassa ei näkynyt mitään. Pitkälle edennyt rintasyöpä paljastui vasta ultraäänessä, jonne Marina meni, kun hänen ystävänsä sairastui.

Kauniin, 1800-luvulla rakennetun turkulaisen kerrostalon asunto on sisustettu vaaleilla väreillä ja mietelauseilla. Mukeissa ja pienissä tauluissa kannustetaan onnellisuuteen ja arjesta nauttimiseen. Marina Seligsonin, 50, kotona ei kuitenkaan vielä vähän aikaa sitten eletty onnellista perhearkea, koska kahden lapsen äiti vietti päivät sumussa sängyssä maaten.

Keittiön seinälle ripustettu vaaleanpunainen Roosa nauha -maalaus kertoo siitä, että tässä talossa rintasyöpä on ollut viimeisen vuoden ajan läsnä jokapäiväisessä elämässä. Myös Marinan ranteessa oleva koru on muisto käydystä taistelusta.

Viimeisen sädehoidon Marina sai viime toukokuussa. Vasen rinta on poistettu kokonaan, ja hiukset alkavat hiljalleen kasvaa. Lyhyt tukka näyttää sopivan hyvin, mutta Marina kaipaa pitkiä hiuksiaan, jotka lähtivät ensimmäisen sytostaattihoidon jälkeen.

– Minulla oli ihanat, pitkät vaaleat hiukset. Surin niiden menettämistä jo ennen sytostaattihoitoja, Marina muistelee.

Marina ehti jo monta kertaa iloita, ettei sytostaattihoidoille ole tarvetta. Ensin nimittäin luultiin, ettei syöpää edes ole. Sitten sen uskottiin olevan vain pieni paikallinen kasvain. Lopulta selvisi, että syöpä olikin levinnyt odotettua pidemmälle.

Pettävä mammografia

Vuonna 2012 Marina päätti mennä omasta tahdostaan mammografiakuvaukseen. Ensimmäinen kutsu mammografiaseulontaan oli tulossa vasta neljän vuoden kuluttua, viisikymppisten hujakoilla.Vasen rinta oli kuitenkin tuntunut oudolta pitkään, vaikka mitään pattia ei ollut. Rinta oli kiinteämmän tuntuinen kuin toinen, eivätkä mitkään rintaliivit sopineet kunnolla. Mammografiassa käynti kaiken varalta tuntui tarpeelliselta.

Rinnat nyt joskus ovat vähän erikokoisia ja -muotoisia, oli lääkäri sanonut. Rasvakudos voi olla eri ihmisillä erilaista, ja rinnat voivat tuntua joskus normaalista poikkeavalta kuukautiskierron vaiheesta riippuen. Mammografiakuvassa ei näkynyt mitään poikkeuksellista.

Neljän vuoden kuluttua Marina meni kesällä normaalisti mammografiaseulontaan.

– Vitsailin miesystävälleni, että uskaltaakohan kirjettä tuloksesta avata. Hän vastasi, että avaa vain, korkataan sitten skumppa sen jälkeen. Luin kirjeen, eikä mitään syöpään viittaavaa sen mukaan ollut.

Puhtaasta mammografiasta huolimatta Marina ei ollut vakuuttunut, että kaikki oli kunnossa. Ratkaisevalle lääkärikäynnille Marina lähti, kun hän kuuli ystävänsä sairastuneen syöpään.

– Ystäväni sairastui vuoden 2016 heinäkuussa, ja sen myötä lähiympäristössäni alettiin keskustella paljon syövästä. Halusin, että rintani ultrataan, koska minulla oli edelleen sellainen olo, että rinnassa on jotain outoa.

– Ultrassa radiologi ei osannut sanoa, onko rinnassa kasvainta, mutta ensimmäisen kerran sanottiin edes, että jotain outoa siinä on. Lääkäri kertoi, että se voi olla esimerkiksi kysta, mutta koska nekin nykyään poistetaan, rinnasta otettiin ohutneulanäyte.

Viikon kuluttua näytteenotosta lääkäri soitti kertoakseen testin tulokset. Marina ei kuitenkaan osannut pelätä pahinta.

– Olin ihan varma, että testissä ei ole tälläkään kertaa mitään. Otin puhelun vastaan töissä kesken päivän, toimiston ovi auki. Lääkäri aloittikin puhelun, että hän on hyvin pahoillaan, mutta uutiset ovat todella huonoja.

Toukokuussa mammografiassa ei näkynyt mitään, ja saman vuoden elokuussa hän sai rintasyöpädiagnoosin.

Vaikeinta kertoa lapsille

Puhelun jälkeen Marina lähti töistä ja soitti autossa ensimmäiseksi esimiehelleen. Hän ilmoitti, ettei tule seuraavana päivänä töihin. Lääkärin uutiset olivat iso järkytys, mutta Marinalle vaikein keskustelu oli vasta edessä.

– Syövästä piti kertoa lapsille, se oli pahinta. Kotona yritin kertoa nuoremmalle tyttärelle mahdollisimman kauniisti asiasta, mutta onhan jo pelkästään sana syöpä ihan kauhea. Se oli vaikeaa.

Marinan toinen tytär asui tuolloin Espoossa. Kun äiti kertoi puhelimessa sairastavansa rintasyöpää, tytär ilmoitti tulevansa heti äidin tueksi.

– Itkimme ehkä tunnin tai kaksi ja sitten totesimme vain, että asia selvä. Nyt täytyy miettiä, mitä tehdään seuraavaksi.

Marina kertoi tilanteestaan nopeasti myös Facebookissa, jotta lähipiiri sai kerralla oikeaa tietoa siitä, mitä on tapahtunut.

– Alkujärkytyksen jälkeen päätin, että puhun tästä kaikille ja tulin niin sanotusti ulos asian kanssa. Laitoin Facebookiin päivityksen, missä kerroin, että näin on käynyt, paska tuuri. Aloin pitää tavallaan päiväkirjaa Facebookissa ja kerroin siellä, miten voin sekä jaoin jokaisen ilon ja surun aiheen. Se on auttanut minua ihan hirveästi.

– Tutut ovat voineet myös tsempata siellä. Sain paljon ihania viestejä sellaisiltakin ihmisiltä, joista en ollut kuullut pitkään aikaan. Eivät he ehkä olisi lähettäneet tekstaria.

Viikko lääkärin soiton ja ensimmäisen syöpäklinikkakäynnin välillä oli Marinan elämän pisimmät seitsemän päivää. Pelotti, kun varmaa tietoa ei ollut siitä, mitä on luvassa.

Lauttamainen kasvain vaikeutti diagnoosia

Marinalla diagnosoitiin lobulaarinen karsinooma eli rauhasperäinen rintasyöpä. Usein rintasyövän kasvain on esimerkiksi herneen tuntuinen patti rinnassa, mutta Marinalla näin ei ollut. Hänellä kasvaimensa oli rakenteeltaan lauttamainen.

”Kuvissa kasvain näytti piparkakkutaikinalta, jossa on paljon kardemummaa.”

– Kuvissa kasvain näytti piparkakkutaikinalta, jossa on paljon kardemummaa. Lääkärin mukaan noin kymmenellä prosentilla naisista on sellainen rintakudos, että syöpä ei välttämättä näy mammografiassa. En ollut koskaan kuullutkaan, että se voisi olla edes mahdollista. Kun pääsin syöpälääkärille, olin vihainen siitä, miten on mahdollista, että näin tapahtuu.

Tutkimusten edetessä selvisi, että syöpä oli edennyt pidemmälle kuin oli uskottu. Ohutneulanäytteestä selvisi, että kyseessä oli pieni, paikallinen kasvain, ja kainalon imusolmukkeet olivat puhtaat. Magneettikuvasta puolestaan näkyi, että kasvain oli paljon uskottua suurempi, ja syöpä oli levinnyt kainaloiden kahteen imusolmukkeeseen.

Leikkauskin kesti melko kauan, kolme ja puoli tuntia, koska kasvain olikin suurempi kuin miltä se magneettikuvassa näytti. Kasvainta poistettiin melkein solisluun vierestä asti, ja yhdeksästä kainalon imusolmukkeesta tyhjennettiin lopulta kahdeksan.

– Jos kaikki diagnoosipaperini laittaisi riviin, ei uskoisi, että kyseessä on sama henkilö, Marina naurahtaa.

Yllätyksistä huolimatta Marina on kiitollinen, kuinka hyvin erikoissairaanhoito toimii Suomessa. Hän pääsi diagnoosin jälkeen nopeasti magneettikuviin ja jo noin kuukauden päästä leikkaukseen.

– Minut otettiin uskomattoman hienosti ja nopeasti vastaan. Saan olla onnellinen, että sairastan syövän Suomessa.

Myös kirurgin sanat leikkauksen jälkeen ovat jääneet lähtemättömästi Marinan mieleen.

– Hän sanoi, että yritä miettiä tätä niin, että aamulla kun tulit tänne, sinulla oli syöpä, ja nyt sitä ei ole enää. Kaikki hoidot tämän jälkeen ovat vain sen varmistamiseksi, ettei olla tässä samassa tilanteessa enää. Se oli hirveän vapauttavaa.

Sytostaatit toivat sumun arkeen

Leikkauksen jälkeen alkoi yksi monista sairauden vaikeista vaiheista – sytostaattihoidot. Heti ensimmäisen hoitokerran jälkeen Marinan vointi heikkeni huomattavasti.

– Kuntoni romahti. Elimistöni otti todella pahan sokin sytostaattihoidoista. Seuraavalla kerralla annosta jouduttiin pienentämään vähän.

Aivan sytostaattihoitojen alkuajoissa on hetkiä, joita Marina ei muista kunnolla. Marina vietti silloin suurimman osan ajastaan sängyssä kodin olohuoneessa. Oli hyvä, että ympärillä pyöri muiden tavallinen arki, vaikka kovin läsnä Marina ei pystynyt olemaan. Hän kysyi usein miesystävältään, mikä päivä on.

– Kun hän kertoi, että on maanantai, seuraavan kerran asiaa kysyessäni luulin päivän olevan tiistai, vaikka oli jo perjantai. Olin ihan sumussa.

Ruokakaan ei hoitojen takia maistunut, eikä rikkinäisen suun takia pystynyt kunnolla syömään.

”On ihanaa, kun makuaisti alkaa pikkuhiljaa palautua.”

– Sytostaattien aikana kaikki ruoka maistui rautanauloille. Varsinkin ensimmäiset hoidot rikkoivat ikenet ja turvottivat kielen, eikä voinut paljon muuta kuin imeskellä jääpaloja. On ihanaa, kun makuaisti alkaa pikkuhiljaa palautua. Paprika tosin maistuu edelleen todella oudolle.

Marinalle on jäänyt useita vaivoja, vaikka elämänlaatu on hoitojen jälkeen parantunut huomattavasti. Sädehoito poltti rintakehän ihon, ja silmien kanssa on ongelmia. Sytostaatit saivat aikaan myös todella pahat nivelkivut.

– Kun olen istunut kauan, olen kuin vanha mummo, enkä tahdo päästä kunnolla käyntiin. Myös kunto on huonontunut, enkä pysty lukemaan – silmät eivät pysy sivuilla ja ajatus harhailee. Näkö voi lääkärin mukaan kuitenkin vielä parantua, ja yleiskunto kohenee päivä päivältä.

Haaveena Wimbledon

Kaikista hoidoista jääneistä vaivoista huolimatta on monia asioita, jotka ovat auttaneet Marinaa toipilaselämässä. Yksi niistä oli peruukki.

– Kun hiukset alkoivat ensimmäisen sytostaattihoidon jälkeen lähteä, menin kampaajalle ja annoin leikata kaiken pois. Siellä en enää itkenyt. Sitten lähdin hakemaan peruukkia, halusin sellaisen joka on mahdollisimman lähellä omaa tukkaani. Oli kauhean lohduttavaa, kun syöpäklinikalla hoitajat sanoivat, että kyllä sitä tukkaa saa surra.

– Päätin myös, että laitan joka päivä huulikiiltoa ja ripsiväriä – niin kauan kun ripsiä oli – sekä hoidan ihoa. Yritin lähteä ulos ja laittautua vähän aina kun mahdollista. Halusin olla pirteä, tai ainakin yrittää näyttää siltä.

Läheisten ihmisten ja ystävien tuki oli tärkeää, koska sairaus pudotti monin tavoin tyhjän päälle. Marina olisi kaivannut enemmän tukea myös työpaikalta.

” Läheisten apu on tärkeää, mutta olisi olennaista myös tuntea, että on työnantajan tuki vaikeassa tilanteessa.”

– Sairastuessa joutuu usein jäämään töistä pois ja jää taloudellisesti huonoon jamaan. Läheisten apu on tärkeää, mutta olisi olennaista myös tuntea, että on työnantajan tuki vaikeassa tilanteessa, ja että kuuluu työyhteisöön. Sairauden myötä ympyrät pienenevät ja sitä loittonee kaikesta normaalista arjesta.

Hoidot ovat nyt ohi, mutta kontrollikäynneillä täytyy käydä. Marinalle on tehty myös DNA-testi, jonka avulla selvitetään, kantaako hän syöpägeeniä. Tulokset tulevat loppukesän aikana.

Tuloksia enemmän Marina odotti Lontoon-matkaa, jonka hän sai lahjaksi täyttäessään 50 vuotta kesken sytostaattihoitojen.

– Olen joskus puhunut miesystävälleni haaveesta päästä Wimbledoniin katsomaan tennistä. Se oli yhteinen unelma isäni kanssa. Isäni kuoli viisikymppisenä, emmekä koskaan päässeet sille matkalle. Kun sairastuin, heräsi ajatus, että kauheaa, enkö pääse Wimbledoniin koskaan. Tyttäreni Ellenin aloitteesta ystävät hankkivat matkan lahjaksi.

Vaikka matka oli hankittu, Marina ei kuitenkaan päässyt Lontooseen. Koska jaksaminen ei vielä riittänyt kaupunkilomaan, hän lähti Lontoon sijaan lepolomalle Mallorcalle. Jo pelkkä lomalle pääsy piristi huomattavasti, eikä Marina aio jättää Lontoon-matkaa tekemättä.

– Nyt ei ollut sen reissun aika. On vain oltava armollinen itselleen sekä pysyä realistisena siitä, mitä jaksaa ja mitä ei. Wimbledoniin kuitenkin lähden vielä joskus vaikka mikä olisi, Marina päättää.

 

Marina Seligson

50-vuotias turkulainen liikuntakeskusjohtaja Elixiassa.

Tyttäret Sylva, 16, ja Ellen, 24, joista nuorempi asuu Marinan kanssa Turussa.

Ideoi ja oli järjestämässä Face the Cancer -tapahtumaa, jossa kerättiin varoja syöpäsäätiölle. Muotinäytöksen malleina esiintyivät entiset ja nykyiset syöpäpotilaat, myös Marina itse. Kampanja saa jatkoa elokuun golftapahtumassa.

Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun kyläkauppias Sampo Kaulanen menetti isänsä, hän sulkeutui suruunsa. –Jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu-vaimo miettii nyt.

Jounin kaupastaan tunnetulla Sampo Kaulasella, 38, ja vaimo Michele ”Minttu” Murphy-Kaulasella, 37, on takanaan poikkeuksellisen raskas vuosi.

Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti keväällä 2016, kun Sampon isä teki itsemurhan kärsittyään pitkään mielenterveysongelmista. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä.

Sampo sulkeutui suruunsa. Vierellä Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt synkäksi ja äreäksi.

–En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

–Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

Muutos parempaan tapahtui vasta kuukausien jälkeen ensin perheen aurinkolomalla ja myöhemmin Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla.

–Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

–On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Mitä Sampo ja Minttu ajattelevat läheisen itsemurhasta? Miten aviopari selviytyi rajusta vuodestaan? Lue Sampon ja Mintun tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.