Alkoholiongelmaisen perheen tyttärenä Maria Guzenina on käynyt tavallista pidemmän tien voidakseen sanoa: minä olen onnellinen.

Ensin sitä ei osaa nimetä. Sitten sen kieltää, lakaisee roskana maton alle. Sen jälkeen sitä ryhtyy työstämään, oppii ymmärtämään, kunnes lopulta kykenee sanomaan: olen antanut anteeksi.

Niin kuvailee toimittaja, juontaja Maria Guzenina, 34, omaa selviytymistään alkoholin ja perheväkivallan sävyttämästä lapsuudestaan.

Nyt aikuisena naisena, pienen Alex-pojan äitinä, menestyneenä toimittajana, tähtijuontajana ja tuoreena sosialidemokraattien europarlamenttiehdokkaana hän uskaltaa sanoa: vaikeat lapsuudenkokemukset voi kääntää jopa voimavarakseen.

– Mutta menneisyyden hyväksyminen on vienyt paljon aikaa ja energiaa ja sisältää monia erehdyksiä, Maria sanoo.

Opin huomaamattomaksi

Mielikuvat lapsuudesta ovat epämääräisiä.

Maria muistaa pelon ja kokonaisvaltaisen ahdistuksen. Yksittäisiä tapahtumia, alkoholin ja tupakan hajun, itkua, riitaa, puukon rinnassa, ambulanssin, hädän ja turvattomuuden tunteen, taloudellisen epävarmuuden, lukuisat muutot.

Miten hän oppikaan pelkäämään jokaista juhlapyhää – ne päättyivät aina riitaan. Joulusta selviytyi parhaiten, kun avasi äkkiä lahjat ja meni sen jälkeen peiton alle nukkuvaa teeskentelemään. Mikä helpotus olikaan kun lähdettiin kyläilemään – se sisälsi aina mahdollisuuden jäädä yökylään ja selviytyä seuraavaan päivään.

Isä-tytär -suhde oli niin kuin sitä ei olisi ollutkaan. Myöhemmin Maria on katsellut valokuvia, joissa hän istuu totisena isän sylissä. Oliko sellaisia hetkiä? Kerran hän sai lahjaksi autoradan, ja isä ajeli sillä ja näytti vieraille miten hieno se on. Halusinko minä autoradan?

Kun riita tuli, Maria yritti toimia ratkojana. Hän oli aina sen puolella, joka oli lapsen silmin heikompi. Vähitellen hän kuitenkin oppi olemaan keinuttamatta venettä. Huomaamaton. Yksinäinen. Vailla vaatimuksia. Hän sopeutui tavallisuudesta poikkeavaan perhe-elämään ja alkoi pitää sitä tavallisuutena.

– Lapsen rakkaus on pyyteetöntä. Lapsi rakastaa vanhempiaan riippumatta siitä, millaista vääryyttä saa osakseen. Mutta minkälaisen jäljen jättää se, että lapsi tuntee itsensä petetyksi ja pettäjä on oma äiti tai isä, Maria miettii.

Häpeä tukkii suut

Mariasta tuli yksinäinen lapsi. Hänellä ei ollut kavereita, sosiaaliset taidot olivat heikot. Vaikeuksista selviäisi kun vetäisi nyrkillä päin naamaa, ja niin Maria tekikin. Joukossa hän tunsi erilaisuutensa, huonommuutensa. Muita lapsia katsellessaan hän kuvitteli heidän onnellisen elämänsä: noille lapsille luetaan iltasatu, he katsovat yhdessä vanhempiensa kanssa telkkaria ja kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ääreen.

– Koulussa olin häirikkö. Koulumenestykseni oli hyvää, keskiarvoni luokan kärkipäätä, mutta kapinoin varsinkin opettajia vastaan ja saatoin olla suustani hirveä. Pidin itseäni Robin Hoodina. Asetuin puolustamaan heikkoja ja kyseenalaistin aikuisten auktoriteetin.

Marialla oli yksi läheisempi ystävä, mutta hän ei saanut koskaan tietää Marian kotioloista.

– Ongelmistani ei tiennyt kukaan. Eivät edes läheisimmät perhetuttavamme, opettajista puhumattakaan. Se kuvastaa häpeää ja voimattomuutta ja kertoo siitä, että neljän seinän sisällä voi tapahtua mitä vain, mikä ei koskaan tule päivänvaloon.

Maria ottaa esille äskettäin julkistetun lääninhallituksen poliisiosaston tekemän turvallisuustutkimuksen, jonka tulokset järkyttivät tutkijoitakin. Sen mukaan 90 000 lasta, naista ja miestä on joutunut Etelä-Suomessa viimeisen kolmen vuoden aikana perheväkivallan uhriksi. Tutkimuksen lopputulos oli, että perheväkivaltaa esiintyy yhtä paljon kuin muutakin pahoinpitelyä.

– Ja kuinka paljon on sellaista perheväkivaltaa, joka ei koskaan näy missään tutkimuksissa? Nyt kun alkoholin hinta halpeni, uskon, että sillä on suora vaikutus tällaisiin tilastoihin jatkossakin. Viron liittyminen EU:hun ja entistäkin halvemman alkoholin lähes rajoittamaton tuontioikeus jatkavat samaa linjaa. Ne ovat isoja yhteiskunnallisia ratkaisuja ja linjakysymyksiä, joiden seuraukset yksilön elämässä voivat olla kohtalokkaita. Perheväkivalta on usein seurausta liiallisesta alkoholinkäytöstä ja siihen varmasti vaikuttavat myös taloudellinen epävarmuus, työttömyys, pätkätyöt, masennus, Maria pohtii.

Lempeitä hetkiä

Marialla ei ollut lapsuudessaan tai nuoruudessaan ketään kenen kanssa hän olisi häpeältään voinut puhua perheensä tapahtumista. Mutta hänellä oli silti korvaava ihmissuhde, jonka vaikutusta kehitykseensä hän jälkeenpäin pitää oleellisena.

– Minulla oli aivan ihana äidinkielen opettaja, nainen. Hän oli arka ihminen, mutta herkkävaistoinen. Hän kannusti minua ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Kirjoitukseni olivat usein outoja, ne sisälsivät synkkiä sävyjä ja itsetuhoisiakin ajatuksia, mutta hän osasi kannustaa. Minulla oli ensi kertaa tunne, että minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin. Opettaja ei koskaan kysynyt suoraan perhe-elämästäni, mutta tunsin että hän ymmärsi.

Maria uppoutui omaan maailmaansa; hän piirsi, kirjoitti ja luki paljon.

– Luin jo nuorena kaiken minkä käsiini sain. Alle kaksitoistavuotiaana ahmin jo Humisevaa harjua ja Oliver Twistiä. Klassikoissa on usein kyse ihmisestä hankalassa tilanteessa, jonka hän kuitenkin kääntää voitokseen ja lopulta selviytyy. Nuo tarinat vaikuttivat vahvasti omaan selviytymiseeni.

Kun isä juo, äidin vastuulle jää usein perheen pystyssä pitäminen.

– Ei ole helppoa olla hyvä äiti sellaisessa tilanteessa. Se naisen malli, jonka itse kotoa sain, oli selviytyjänainen. Lohdutuksen sanat olivat: ei mitään hätää, parempi aika koittaa vielä.

– On äärimmäisen tärkeää, että kaiken rajuuden vastapainona on edes joitakin lempeitä hetkiä, jotka saavat uskomaan, että kaikki vielä kääntyy parhain päin.

Etsin hyväksyntää

Maria alkoi haaveilla tulevaisuudesta. Ulkomaille muutosta, siitä että saisi etäisyyttä ja pääsisi irti ahdistuksestaan.

– Kaikista eniten halusin olla ei-ahdistunut ja tuntea itseni hyväksytyksi.

Kun vanhemmat erosivat Marian ollessa kaksitoistavuotias, se oli helpotus. Elämä oli kuitenkin jo ajautunut siihen pisteeseen, että Maria irtautui perheestään. Hänestä tuli varhaiskypsä nuori, joka oli pienestä pitäen tottunut pitämään huolta itsestään. Kaksitoistavuotiaana hän lähti ensimmäiselle kielikurssilleen Lontooseen, myöhemmin vaihto-oppilaaksi. Aikaisin hän aloitti myös mallintyöt, jotka veivät hänet lopulta Madridiin asti.

Maria tunnistaa itsessään ylisuorittajan piirteitä. Ne näkyivät koulussa ja myöhemmin työelämässäkin.

– Minulla on ollut tavallista vahvempi tarve näyttää, selviytyä ja tulla onnelliseksi. Tein itsestäni vahvemman kuin olinkaan. Apua en osannut pyytää, koska en ollut sitä koskaan keneltäkään saanut.

Ensimmäisen, vain 18-vuotiaana solmitun nuoruudenavioliittonsa hän näkee jälkeenpäin lähinnä keinona paeta vaikeita olosuhteita.

– Tunnistan itsessäni myös läheisriippuvuuden. Se, miksi juuri nyt elän yksinhuoltajana poikani kanssa, johtuu siitä, että olen koko elämäni yrittänyt paikata lapsuuden jättämää rakkaudettomuuden aukkoa. Olen hakenut rakkautta vääristä paikoista, vääristä miehistä, Maria sanoo.

Ongelmien nimeäminen

– Murrosikäisenä halusin kieltää ongelmat. Toimin kaikessa vain unohtaakseen raskaat asiat. Ei ollut keinoja niiden käsittelemiseen. Eheytyminen alkaa kuitenkin vasta kun kykenee nimeämään ongelmansa. Aikuisena, elämänkokemuksen kasvettua, on voinut alkaa ymmärtää tapahtumia ja omia vanhempiaan. Ymmärsin, että ihminen on oman elämänsä summa, eivätkä kaikki kykene ottamaan vastaan kasvun mahdollisuutta.

Maria sanoo, että oman paikan löytäminen työelämässä oli hänelle ratkaisevaa. Mariasta tuli 1990-luvun alussa aluksi Timo T. A. Mikkosen ohjelman säätyttö, sitten saman ohjelman toimittaja ja 20-vuotiaana Radio Cityn dj. Se jälkeen Maria valittiin Lontooseen Music TV:n juontajaksi. Työrupeama
venyi neljäksi vuodeksi. Tuona aikana hän toimitti myös TV:1:n Linnunradan Pianobaari -ohjelmaa, solmi avioliiton ja sai nyt neljävuotiaan Alex-pojan.

Erottuaan kolme vuotta sitten, Maria palasi Suomeen ja työskentelee nyt Ylen Radio Q:n keskusteluohjelman toimittajana ja kirjoittaa lisäksi kolumneja valtakunnallisiin lehtiin. Tuore uusi haaste on pyrkiminen europolitiikkaan.

– Kun löysin paikkani toimittajana, tunsin olevani omillani. Olin noussut syvästä kuopasta, potkinut noustessani kumoon jotakin, mutta olin selviytynyt. Minun ei enää tarvinnut räpiköidä. Se oli ihmeellinen tunne, sillä tunsin olevani onnellinen.

– Aloin työstää tapahtumia. Se on normaalia ihmisen kasvua, myös oman itsen ja omien asenteiden kyseenalaistamista.

Mutta miten kykenee antamaan anteeksi?

– Anteeksiantoon kykenee vasta sitten, kun pystyy näkemään muiden virheiden sijasta oman erehtyväisyytensä. Eheytyminen lähtee siitä, että suhtautuu itseensä nöyremmin.

Irtipäästäminen

Maria korostaa irtipäästämistä.

– Aikuisena ei saa käyttää oman käytöksensä tekosyynä omia lapsuudenkokemuksiaan. Ihminen ansaitsee onnen, eikä muiden syntien takia tarvitse elää surumielisenä. Ei vaikka kyseessä olisi kuinka läheinen ihminen ja vaikka irtipäästäminen olisi tuskallistakin. On tilanteita, joissa oman elossa säilymisen vuoksi se on ainoa mahdollisuus.

Maria on käynyt eheytyäkseen pitkän tien, sillä hän on kulkenut sen yksin, ilman ammattiauttajia.

– Minun nuoruudessani näistä asioista ei puhuttu läheskään niin paljon kuin tänä päivänä, eikä esimerkiksi koululla ollut paljoakaan keinoja etsiä häiriköinnin syitä. Lapsi joka oireilee, oireilee aina jostakin syystä. Rangaistukset eivät ole oikea tapa selvittää tilannetta, Maria miettii.

Maria ottaa puheeksi viime aikoina velloneen keskustelun pitkä- tai lyhytaikaisen terapian paremmuudesta.

– Jos on kokenut lapsuudessaan jotakin hyvin traumaattista, vaikkapa perheväkivaltaa, uskon mieluummin pitkäaikaiseen terapiaan. Milloin voidaan todeta, että ihminen on parantunut, selviytynyt? Kymmenen terapiakäynnin jälkeenkö? Entäs sitten kun se kierre jatkuu ja purkautuu taas väkivaltana?

Maria toteaa, että ihmisen on hyvä tietää, mistä hän tulee, voidakseen välttää sinne menemistä. Kun tunnistaa itsensä ja käyttäytymismallinsa, niitä voi muuttaa.

– Haluaisin valaa uskoa nuoriin ja sanoa, ettei taustastaan huolimatta pidä pelätä olevansa muita huonompi ihminen. Tai uskoa, että siksi automaattisesti epäonnistuu elämässään, jos ei ole saanut tasapainoista lapsuutta. Sitäkään ei tarvitse pelätä, mitä merkitsee geneettisyys, periytyvätkö edellisen sukupolven ongelmat minun elämääni. Huomaan itsekin miettiväni joskus sellaisia kysymyksiä. Mutta oma suhteeni esimerkiksi alkoholiin on mielestäni normaali.

– Itseäni veivät eteenpäin usko tulevaisuuteen ja ihmisyyteen kaikesta huolimatta. Tein itselleni selväksi, että luovuttaa ei saa, parempaan täytyy uskoa. Ei pidä ottaa vaikutteita pahasta, vaan takertua hyviin asioihin.

Käsitys elämästä

Maria uskoo, että lapsuuden vaikeat kokemukset voi kääntää jopa voimavarakseen.

–Kaikki on loppujen lopuksi itsestä kiinni. Jos on kokenut jotakin vaikeaa, kuvittelee helposti, että muiden elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. Luulen, että useimmilla meistä on oma kivensä kannettavana. Ja vaikka välillä tuntuu, että itse on kantanut selässään kokonaista kalliota, se parhaassa tapauksessa antaa vastineeksi laajan käsityksen elämästä. Parhaimmillaan se tuo tullessaan vahvan kyvyn empatiaan ja halun puolustaa heikompia. Se auttaa myös sopeutumaan
ja olemaan valittamatta vähästä.

– Oman tämänhetkisen onnellisuuteni kulmakivi on rakkaus pieneen poikaani. Äitinä noudatan pitkälle vaistojani, mutta pyrin myös tietoisesti tekemään asioita toisin kuin omassa kodissani on tehty. Onnellisuuteeni liittyy myös pelottomuus ja usko omaan voimaan. Kun on kokenut jotakin hyvin vaikeaa, tietää, että edessä voi olla vain parempia asioita.

Maria katselee vastaan rauhallisena ja hymyilevänä.

Hän vaikuttaa olevan sinut itsensä kanssa sanoessaan: sehän elämästä tekee hienon, että ymmärtää itseänsä, voi muuttua ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Kun itselle ja muille näyttämisen motiivi pienenee, sallii itselleen oikeuden nauttia elämästään ilman suorituspaineita – ja kykenee ottamaan
vastaan rakkautta.

Kansanedustaja Jani Toivola tuli kaapista nuorena asuessaan Yhdysvalloissa. Seksikokemukset newyorkilaisessa metsikössä eivät olleet kauniita.  

Kansanedustaja Jani Toivola kertoo tällä viikolla ilmestyvässä Musta tulee isona valkoinen -kirjassaan (Siltala) pitkästä tiestään, jonka hän on kulkenut hyväksyäkseen itsensä. 

Jo kirjan alkusanoissa käy ilmi, että Jani salasi pitkään seksuaalisen suuntautumisensa itseltäänkin:

– On vaikea määritellä, kuka loppujen lopuksi teki päätöksen salaamisesta, minä vai yhteisö, joka unohti kertoa, että minun tarinani on yhtä totta kuin muidenkin.

Janin tarina tuli näkyväksi, kun hän oli parikymppinen ja juuri muuttanut New Yorkiin. Uudessa kotikaupungissaan hän meni elokuviin katsomaan romanttista komediaa, jossa molemmat pääosanesittäjät olivat miehiä.

”Miten helpottavalta tuntui nähdä oma todellinen rakkautensa päivänvalossa.”

– Miten helpottavalta tuntui nähdä omat haavekuvansa, oma todellinen rakkautensa päivänvalossa, Jani kuvailee kirjassa.

Ihastumisia jo nuorena

Kirjassa Jani Toivola kertoo ihastuneensa poikiin jo ala-asteella, mutta pitäneensä sitä vääränä ja salattavana asiana. Hän seurusteli useammankin tytön kanssa jonkin aikaa.

Viimeinen suhde naisen kanssa päättyi, kun Jani oli 23-vuotias, ja hänen tanskalainen tyttöystävänsä päätti lähteä New Yorkista takaisin Tanskaan.

Jani kuvaa kirjassa, että muutos tapahtui yhdessä yössä tyttöystävän lähdön jälkeen.

– En enää pelännyt enkä halunnut peitellä mitään. Olin homo! hän kirjoittaa.

Vapautuminen vei Janin brooklynilaiseen metsään, jossa harhaili erityisesti latinoja ja mustia miehiä rakkauden – tai ehkä paremminkin seksin – toivossa. 

– Nyt kun katson noita hetkiä nykyhetkestä käsin tajuan, että lähinnä kidutin itseäni, talloin kaikkien oikeiden kaipuideni päälle menemällä väkisin siihen metsään. 

Tuntematon huppupää

Jokin metsässä kuitenkin veti puoleensa, vaikka Jani uskaltautui vasta kuudennella yrittämällä jatkaa metsän reunalta syvemmälle.

Tuo kerta päättyi kivuliaaseen yhdyntään tuntemattoman huppupäisen miehen kanssa.

– Mies oli pikimusta ja haisi tupakalle. Emme sanoneet mitään, Jani muistelee kirjassa.

”Jokainen käynti metsässä oli askel syvemmälle paikkaan, jossa en voinut hyvin.”

Jälkikäteen hän tunsi epäonnistumista ja häpeää – hänhän tavoitteli turvallisuuden ja rakkauden tunteita eikä tosiaankaan saanut niitä metsästä.

– Jokainen käynti metsässä oli askel syvemmälle paikkaan, jossa en voinut hyvin ja josta minun oli kivuliaasti askel askeleelta myöhemmin tuotava itseni takaisin ja aloitettava rakkaudelliset teot itseäni kohtaan.

Äiti suhtautui hyvin

Vaikka Jani eli jo New Yorkissa avoimesti homona, kävi treffeillä ja homobaareissa, hänen lähipiirinsä Suomessa ei tiennyt asiasta mitään.

Äidilleen kertoakseen hän matkusti kotimaahan ja täräytti asian julki jo rappukäytävässä. Kirjassa Jani kertoo äitinsä suhteutuneen asiaan vastaanottavaisesti. Janille itselleen kaapista tulo oli helpotus.

– En ole koskaan elämässäni tuntenut oloani niin kevyeksi ja voittamattomaksi kuin tuona iltana äidin luota lähtiessäni, hän kirjoittaa.

Saara Aalto koki jättiyllätyksen X Factor -kilpailussa.

Suomalaislaulaja Saara Aalto iloitsee uudesta mahdollisuudestaan Britannian X Factor -kisassa.

Hän kertoo Facebook-sivuillaan, että hän on edelleen mukana maailman isoimmassa laulukilpailussa ja se tuntuu hänestä uskomattomalta kunnialta.

– Vaikka Sharon tiputti mut itse haasteessa, päätettiin ohjelmassa yllättäen käyttää wildcardeja, jotta saatiin pelastettua kilpailijat, joiden tippumista kaduttiin. Ihan uskomatonta, että mussa nähtiin niin paljon potentiaalia, että villikortti käytettiin muhun! Se on todella suuri kunnia, Saara kirjoittaa maanantaisessa Facebook-päivityksessään.

Lue myös! Britannian X Factorissa loistanut Saara Aalto vastaa kritiikkiin: ”Sovin paremmin ulkomaille kuin Suomeen”

Laulaja luuli jo tiensä päättyneen sunnuntai-iltaisen esityksensä jälkeen Britannian X Factor -kilpailussa, jossa hän ei tullut valituksi jatkoon. Niin sanottu villi kortti päätyi kuitenkin Saaralle ja hän jatkaa kilpailua.

”Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta.”

– Unelmat voi todella toteutua, kun jaksat yrittää, etkä välitä ympäröivästä negasta. Ja vaikka tosiaan jotkut keskittyvät negailuun, haluan itse fiilistellä kaikkea kisasta seurannutta positiivista; huiput palautteet Simonilta ja Nicolelta, yleisön tuki, fanien uskomaton tsemppi, tuleva judges houses ja kaikki superit mahdollisuudet, joita tästä seuraa, Saara hehkuttaa tunnelmiaan.

Katso myös! Uskomaton esitys: Saara Aalto laulaa videolla 15 kielellä

 

Kansanedustaja Jani Toivolan lapsen äiti on Kirsi-niminen nainen, joka halusi perheen ilman parisuhdetta.

Tällä viikolla ilmestyvässä Musta tulee isona valkoinen -kirjassa (Siltala) kansanedustaja Jani Toivola kertoo muun muassa siitä, kuinka hänestä tuli isä. Janin tytär on nyt kaksivuotias.

Kirjassa Jani kertoo, että hänellä on aina ollut voimakas hoivavietti. Hän kirjoittaa pelänneensä teini-ikäisenä sitä, ettei koskaan saisi perhettä, koska on homo.

– Minähän olin syntynyt suurperheen äidiksi! Yhteiskunta ympärilläni antoi ymmärtää, että oikeudet vanhemmuuteen ja perheen perustamiseen eivät kuulu homoille, hän kuvailee kirjassa.

Nähtyään New Yorkissa asuessaan homoperheen Jani tiesi, että voisi toteuttaa haaveensa perheestä, jos pitäisi silmänsä avoinna erilaisille mahdollisuuksille.

– Lapsen saamiseen liittyvine haaveinemme olemme lopulta kaikki samalla viivalla riippumatta varallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sosiaalisesta asemasta. Voimme toivoa lasta ja kaivata vanhemmuutta, mutta kenellekään ei voi antaa takeita siitä, että haaveet toteutuvat, hän kirjoittaa.

Perhe, ei parisuhdetta

Jani Toivola oli pitkään tahtomattaan lapseton, mutta lopulta sähköpostiviesti tarjosi mahdollisuuden perheen perustamiseen.

– Minulle sähköpostitse lähetetyn linkin takaa löytyi ilmoitus, joka kiinnitti huomioni välittömästi. Nainen halusi äidiksi ja etsi isäksi miestä tai miesparia. Hän ei halunnut parisuhdetta, mutta perheen hän halusi, hän kertaa kirjassa.

”Sisälläni kuiski ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta.”

Ilmoituksen nainen halusi muodostaa perheen, jossa voisi itse olla viikonloppuvanhempana, ja isä tai isät olisivat pääasiallisia huoltajia.

Jani Toivolalle ajatus perheen perustamisesta tuntemattoman kanssa oli etäinen. Kirjassaan hän kertoo pitäneensä adoptiota realistisena vaihtoehtona. Epäilyksistään huolimatta Jani vastasi ilmoituksen jättäneelle naiselle.

– Olin pyörällä päästäni – mutta sisälläni kuiski vahva ääni, joka sanoi, etten voisi ohittaa tätä mahdollisuutta, hän kuvailee kirjassa.

Suunnitelmaa hiotaan

Jani ja ilmoituksen jättänyt Kirsi tapasivat lukuisia kertoja seuraavien kuukausien aikana. Tapaamisten aikana he tutustuivat toisiinsa ja laativat suunnitelmia. Lopulta päätös perheen perustamisesta syntyi rautatieasemalla Kirsin kotikaupungissa.

– Junan lähtöön oli neljä minuuttia, kun halasimme toisiamme ja päätimme, että meistä tulisi perhe, jos luoja suo. Saman vuoden loppupuolella jo odotimme tyttäreni syntymää.

”Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa.”

Ennen lapsen syntymää Jani kirjoittaa käyneensä läpi jonkinlaisen kriisin itsensä kanssa. Hän lähestyi isyyttä kohtalaisen pelottomasti, mutta huomasi tottuneensa ajatukseen ydinperheestä ainoana oikeana perhemallina – vaikka on itsekin kasvanut yksinhuoltajan lapsena elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta.

– Tärkeimmät keskustelut isyyteen liittyvistä peloista kävin äitini ja mummoni kanssa, Jani kirjoittaa.

Hänen äitinsä kannusti poikaansa sanomalla, että rakkaus on se, mitä lapsi tarvitsee.

Unelmien vauvavuosi

Tyttären syntymä sujui kirjan mukaan vauhdikkaasti. Jani kirjoittaa rakastuneensa lapseensa heti, mutta myös tunteneensa hetkellistä ahdistusta uudesta vastuusta. Hän eli tyttärensä kanssa heti yksinhuoltajan arkea, vaikka Kirsi-äiti vierailikin säännöllisesti Toivolan ja tyttären kotona.

– Palasin töihin vasta kun tyttäreni oli noin vuoden ikäinen, sitä ennen olin hoitanut muutamia työtehtäviä satunnaisesti, ja jo pelkkä puvun päälle laittaminen oli tuntunut lähes ylivoimaiselta ponnistukselta, Jani kertoo kirjassa.

Hän kuvaa lapsen kanssa kotona viettämäänsä vauvavuotta unelmien vuodeksi.

 

Team Kenya. #pantteri #africa #kenya #helsinki

Kuva, jonka Jani Toivola (@janitoivo) julkaisi

Jani Toivolan tytär on pian kolmivuotias.

Fakta: Apilaperheet
  • Jani Toivola kertoo kirjassaan vierastaneensa lapsen hankkimista tuntemattoman kanssa, koska ei tuntenut kunnolla yhtään apilaperhettä.
  • Apilaperheessä ainakin kahdella vanhemmalla on lapsi tai lapsia ilman parisuhdetta.
  • Apilaperheessä lapsen tai lasten vanhemmat voivat olla esimerkiksi miespari ja nainen, mies- ja naispari tai mies ja nainen, jotka eivät ole keskenään parisuhteessa. Jälkimmäistä perhemuotoa kutsutaan myös ystäväperheeksi.
  • Lainsäädäntö antaa vain kahdelle apilaperheen vanhemmista mahdollisuuden olla virallisesti lapsen vanhempia. Käytännössä vaikka kaikki kolme tai neljä perheen aikuista voivat olla lapsen vanhempia.

Lähde: Sateenkaariperheet ry

Sairasta

Sairasta. Yhteiskuntamme on pahasti rikki, kun hyväksyy tämmöisiä asioita. Kukaan ei edes esitä enää kiinnostusta lapsien hyvinvoinnista, kun aikuiset haluavat jotain tarpeeksi itsekkäästi.

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.