Linda Lampenius palasi pettyneenä, eronneena ja sairaana Hollywoodista Suomeen ja pisti elämänsä arvot uuteen järjestykseen.– Nyt keskityn klassiseen musiikkiin ja haluan unohtaa seksipommin maineeni. Haluaisin pian rinnalleni rakastavan miehen ja lapset. Unelmien mies on jo kiikarissa.
Artikkkeli on julkaistu Me Naiset -lehdessä vuonna 1998.

Artikkkeli on julkaistu Me Naiset -lehdessä vuonna 1998. ( Linkki tiedostoon )

Tämä ei ole se Linda Lampenius, jota olemme tottuneet kuvista katselemaan. Ei nahkahousuja, paljastavia asuja – kuten viulu – ei ylipunattuja huulia tai viekoittelevia asentoja. Tämä Linda tulee tuvan eteiseen vastaan isän vanhoissa verkkareissa, virttyneessä puserossa, tukka ponnarilla ja nenä jauhoissa.

– Olin leipomassa teille kakkua, hän heläyttää tervetuliaisiksi ja pujahtaa takaisin keittiöön.

Vielä eilen hän kertoi puhelimessa olevansa hermoromahduksen partaalla, kun ”kolme puhelinta soi yhtä aikaa ja faksi syöksee kaikenlaisia yhteydenottopyyntöjä”. Äiti, näyttelijä Ulla Eklund, toimii Lindan epävirallisena sihteerinä, ja myöntää hänkin olevansa aika poikki ja varsinkin huolissaan Lindan jaksamisesta. Siihen on syytä siksikin, että Linda on sairauslomalla ja toipuu munuaistulehduksesta. Hoitamaton virtsatietulehdus levisi ja äityi lopulta niin pahaksi, että Linda joutui sairaalaan, antibioottikuurille ja sairauslomalle.

– Lindan pitää aina lyödä päätään seinään, hän ei suostu ottamaan neuvoja vastaan. Nyt tuntuu, että tilanne on riistäytymässä käsistä. Hänen pitäisi ehtiä harjoitella konserttejaan varten. Onneksi sain estettyä Lindaa lähtemästä toisen kerran Zürichiin jääkiekkokisoihin, Ulla Eklund sanoo ja kattaa kahvia pöytään sukutilansa lähes 300 vuotta vanhaan tupaan.

Lapinjärvellä sijaitseva maalaistalo on Lindan ja hänen vanhempiensa rauhoittumisen paikka. Sen ikivanhojen kattohirsien alla voi tuntea itsensä aika nöyräksi miettiessään millaista elämää tuvassa on vietetty sukupolvia sitten. Linda on viettänyt maatilalla vapaa-aikansa lapsesta lähtien.

Silloin oli lehmiä ja hevosia. Vain kolme kissaa edustaa enää maalaistalon eläinkuntaa. Pieni kissanpentu nukkui koko viime yön poski Lindan poskea vasten. Keittiön puuhella lämmittää ihanasti kevätkohmeista ilmaa ja Linda liimautuu villasukkineen sen kylkeen. Ikkunoista pilkottavat vielä mullalla olevat kynnökset, mutta voi kuvitella, millainen viljameri taloa ympäröi syksyllä.

– Minusta on hauska kävellä viljan keskellä. Luonto on se paikka, jossa muutenkin rauhoitun. Täällä tai tätini saaressa merellä kalastellen, Linda kertoo.

 Ulla-äiti kulkee tuvan ja keittiön väliä kahvikannu kädessään ja tahtoo vieraiden ottavan lisää Lindan ja tämän tädin yhdessä leipomaa mansikkakakkua. Samalla hän kertoo vanhojen esineiden historiaa, kunnes Linda suorasukaisesti käskee äitiään lopettamaan. Sellaisesta voisi vaikka loukkaantua, mutta äiti tuntee tyttärensä ja heidän välinsä vaikuttavat avoimilta ja lämpimiltä. Jo iäkkäiden vanhempiensa tyttärenä, äiti on 60-vuotias, isä 76-vuotias, Linda on varmasti ollut perheensä silmäterä.

– Mutta hemmoteltuko? Kyllä varmaan, rakkaudella mutta ei aineellisella hyvällä, Linda sanoo.

Ja vanhempiensa hyvistä neuvoista hän toteaa: Arvostan paljon vanhempia ihmisiä ja heidän elämänkokemustaan. Mutta eikö jokaisen pidä hankkia oma elämänviisautensa kantapään kautta?

Petyin manageritoimistooni

Eräänlaisena pään seinään lyömisenä voi pitää Lindan kohuttua Hollywoodin valloitusta. Linda palasi vapuksi kotiin Los Angelesista, missä hän vietti enimmän osaa viime talvesta. Hänellä ei ole mitään syytä palata sinne takaisin, sillä hän pettyi raskaasti amerikkalaiseen Michael Reynoldsin Chaos -manageritoimistoon.

– Olen ollut liian sinisilmäinen, hän myöntää.

Hänen luksuselämänsä Hollywoodissa tarkoitti elämistä oman Visa-kortin varassa, kunnes luottoraja tuli vastaan. Sitten tuli paikalle äiti omine Visa-kortteineen.

– Asuntoni vuokran maksoin itse, mutta minulla ei ollut rahaa ostaa huonekaluja. Nukuin lattialla ohuella patjalla. Minulla ei ollut myöskään autoa käytössä ja ilman sitä liikkuminen on mahdotonta, Linda sanoo.

Ulla-äiti jatkaa, että onneksi Lindalla on siiderisopimuksensa, sillä ilman niitä rahoja ei olisi tultu toimeen. Paljon kohuttu Lindan filmiura on tähän mennessä tarkoittanut Fame -sarjan yhden jakson jouluaiheista kuvausta, jossa Linda esitti eurooppalaista viulistia.

– Baywatchista olisin saanut osan, jossa minun myös piti esittää blondiviulistia. En halunnut koko osaa ja ilmoitin kättelyssä koekuvauksissa – jonne menin ilman meikkiä ja verkkareissa – että minä en sitten ala juoksennella pitkin rantoja tissit paljaana. Olisin silti saanut osan, mutta en ottanut sitä vastaan ja he suuttuivat, Linda kertoo.

Hän korostaa, että on sentään huima ero juoksennella paljaana rannalla roolihenkilönä tai riisuutua alastomaksi Playboyn kuviin.

– Se juttu tehtiin minusta, viulisti Linda Lampeniuksesta, eikä kuvissa ollut pornon hiventäkään. Miksei Suomessa ole hehkuteltu, että se oli ensimmäinen Playboyn kansi, joka oli omistettu yhdelle ihmiselle, Linda kysyy ylpeänä. – Sen jutun perusteella minua haastateltiin useaan otteeseen televisiossa, uutislähetyksissäkin.

Aina he muistivat mainita, että olen Suomesta ja että soitan viulua. Seksikäs nainen ja viulisti -yhdistelmä on aika erikoinen, uusi juttu, Linda kertoo. Linda jatkaa, että filmitähtiura saa toistaiseksi jäädä, jos se tarkoittaa joissakin sarjoissa piipahtamista.

– Pitää olla sitten kunnon elokuvarooli, muuhun en lähde, minun ei tarvitse, Linda jatkaa.

Linda sanoo, ettei hän missään nimessä kadu Playboyn kuvia, vaikka ne Suomessa herättivätkin paheksuntaa.

– Sisarpuoleni ei ymmärrä kuvia vieläkään, velipuoleni on vähän muuttanut jyrkkää käsitystään, Linda kertoo.

Hän sanoo, että kuvien perusteella hän on päässyt siihen, mihin on halunnutkin, tullut tunnetuksi.

– Kun menen lähikauppaan Los Angelesissa, minulta pyydetään nimikirjoituksia. Yksityisyyden menettäminen tässä raskainta onkin – joskus käy mielessä Madonna, joka ei voi piiloutua minnekään...

– Omalta kohdaltani voin sanoa, että kyllä tämä silti on kannattanut.

Jos joku ehdottaisi seksiä…

Linda sanoo, että elämäntyyli Hollywoodissa oli kovaa ja armotonta, eikä hän pitänyt sen pinnallisuudesta.

– On hyvin raskasta olla koko ajan hyväntuulinen roolihenkilö, vaikka moneen muuhun verrattuna teinkin vaikutuksen nimenomaan olemalla tällainen pottunenäinen, tavallinen tyllerö.

Linda sanoo, ettei hänelle ikinä ole ehdoteltu seksiä urallaan etenemisen ehtona, niin tavallista kuin se tuntuu viihdeympyröissä olevankin.

– Jos joku tulisi sellaista ehdottamaan, vetäisin turpiin, se on minusta ällöttävää, sanoo Linda, jonka raja menee tässä.

Kuuluisuuden saavuttamiseksi voi kyllä riisuutua Playboyn kuviin, mutta pidemmälle Linda ei suostuisi menemään. Linda uskoo, että hänestä heijastuu niin suuri itseluottamus ja vahvuus, että miehet eivät ole uskaltaneet sellaista ehdotellakaan.

– Toisaalta he eivät halua mokata mitään, sillä he kilpailevat siitä, kuka pääsee minusta hyötymään. Mutta en pidä sitä pahana, minä puolestani yritän myös hyötyä niin paljon kuin mahdollista.

Ihailijoita hänellä kyllä riitti.

– Sain jatkuvasti kukkalähetyksiä ja suklaarasioita kaikenikäisiltä ökyrikkailta miehiltä. Se oli yököttävää. Heitin lahjat saman tien roskakuilusta alas.

Siksipä Lindaan teki suuren vaikutuksen amerikkalainen näyttelijä Chris Kane, joka haki hänet treffeille ja poimi tulleessaan puutarhasta yhden valkoisen kukkasen.

– Hän oli ainoa ihminen, johon saatoin luottaa Hollywoodissa, ja vaikka suhteemme on nyt ohitse, olemme aina ystäviä. Chris on intiaani ja hän lahjoitti minulle verivalan vastineeksi pienen hopeisen laatan, joka symboloi ikuista ystävyyttämme, Linda näyttää.

Levysopimus on iso juttu

Linda vaikuttaa hyvin määrätietoiselta naiselta, mutta myös avoimelta ja suorapuheiselta. Äitinsä mukaan hän on itsepäinen, kunnianhimoinen ja toisinaan aika lapsellinen.

 – Hän luottaa liiaksi ihmisiin, kuvittelee, että kaikki tahtovat hänen parastaan, Ulla Eklund sanoo.

Linda itse ei kainostele bisnesajatteluaan, vaan myöntää, että on käyttänyt ulkonäköään ja seksiä tietoisesti hyväkseen pyrkiessään julkisuuteen ja kansainvälisille markkinoille.

– Olen itse luonut itsestäni tuotteen, siitä ei voi ottaa kunniaa eikä vastuuta kukaan muu, Linda sanoo, ja kertoo kuinka kaikki lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Erkki Liikasen kutsuttua hänet Minun iltani – tv-ohjelmaan.

– Hän pyysi minua soittamaan Vanessa Maen version Bachista, levy-yhtiöt ottivat yhteyttä ja siitä se lähti.

Linda sanoo, että hänen päämääränään on tilanne, jossa hän voi keskittyä täysipainoisesti musiikkiin.

Nyt hän on saavuttanut unelmansa solmittuaan levysopimuksen EMI:n kanssa ensin neljästä levystä ja mahdollisesti vielä kolmesta levystä niiden jälkeen, mikäli lopputulos on onnistunut. Samalla hän on huomannut, että ihmisten mielikuvissa hän on kovapintainen seksipommi ja siitä imagosta on vaikea päästä eroon.

– Vaikkei se lainkaan kuvasta oikeata minääni eikä musiikillista kunnianhimoani. Olen siitä hyvin pahoillani ja haluaisin päästä siitä eroon ja oikeastaan kaikesta muustakin ylimääräisestä, mikä ei kuulu soittamiseeni. Ihmisenä en ole muuttunut kohuvuosieni aikana, Linda vakuuttaa.

Hänen solmimansa sopimus levy-yhtiön kanssa on huomattava ja työllistää hänet moneksi vuodeksi eteenpäin. Sopimus sisältää sekä klassisia että pop-levyjä.

– Ensimmäistä levyä alamme työstää syksyllä Lontoossa ja toivottavasti saamme sen jouluksi markkinoille. Samalla levy merkitsee minulle konserttikiertueita, kertoo Linda, joka asettuu syksyllä Lontoon maisemiin.

Hän muistaa hetken, jolloin elämä tuntui täydelliseltä ja unelma saavutetulta.

– Se oli hetki, kun kävin EMI:n pääkonttorissa ja minulle esiteltiin paikkoja. Seinällä oli yhtiön artistien valokuvia: Yehudi Menuhin, Placido Domingo, Montserrat Caballe. Levyttämiseni myötä noiden kuvien rinnalle tulee kohta myös minun kuvani. Huh, sitä on vaikea sanoin kuvailla…

– 23 vuotta elämäni on ollut täysin viuluun sidottua ja ohjelmoitua. Kun äitini oli teatterista tauolla ennen illan esitystä, hän kuljetti minut viulutunnille ja ryntäsi itse sen jälkeen esitykseen. Kesät olin viululeireillä, joista tulin yleensä pois vasta syksyllä, kun koulut alkoivat. Sellaista on minun elämäni ollut. Eikä sitä olisi jaksanut, ellei soittaminen olisi niin rakasta, Linda sanoo.

Linda jätti iltalukion kesken päästyään yllättäen jo ensimmäisellä pyrkimisellään Sibelius- Akatemiaan.

– Valkolakin puuttuminen harmittaa nyt vähän.

Sibelius-Akatemiakin jäi loppukursseja vaille, kun Lindan ura lähti vauhtiin.

– Nyt minulla ei ole mitään syytä saada sieltä papereita, sillä olen saanut levytyssopimuksen ja siihenhän kaikki tähtäävät.

Linda soitti opiskeluaikoinaan melko säännöllisesti viulua Oopperan orkesterissa avustajana ja viransijaisena. Ooppera oli rakas paikka.

– Kun kuljen talon ohitse, kyyneleet nousevat silmiini, minulla on sinne niin ikävä, Linda sanoo.

Linda onkin suunnitellut, että sitten joskus, kun levyt on tehty ja tämä puoli maailmasta nähty, hän haluaisi palata takaisin oopperaan riviviulistiksi.

Haluan miehen ja lapset

Lindan harras toive on saada uran rinnalle äkkiä myös perhe, mies ja lapset. Tähän asti ura on määrännyt menoa niin, että poikaystävät ovat tippuneet kelkasta. Menneisyyttä on Kalle Kivimäki, jonka kanssa Lindan hääsuunnitelmat olivat jo pitkällä, ja nyt myös amerikkalainen Chris.

– Olen huomannut, että miesten on vaikea kestää naisen menestystä, Linda sanoo.

Nyt hän joutuu myös tunnustamaan, että on vaikea löytää rinnalle miestä, jonka tunteet ovat aitoja.

– Kuka välittää minusta minuna, kuka vain siksi, että olen Linda Lampenius, hän kysyy ja jatkaa, että on vaikea olla yksin ja elää ilman miestä.

Linda myöntää, että hän on Suomeen palattuaan törmännyt mieheen, jonka on tuntenut jo pari vuotta ja joka edustaa aivan eri alaa kuin Linda itse.

– Hänellä on minuun rauhoittava vaikutus. Hän on luotettava. Mutta olemme päättäneet, että tämä ei ole vielä seurustelua. Vaikeaa on se, että lähden syksyllä Lontooseen ja ero on väistämätön.

Linda sanoo, että näkemänsä ja kokemansa perusteella hän arvostaa suomalaista miestä, hänen luotettavuuttaan ja rehtiyttään.

– Tuleva mieheni on ehdottomasti suomalainen, Linda vakuuttaa ja jatkaa olevansa valmis avioitumaan, ja viimeistään 32-vuotiaana on aika synnyttää lapsia.

– Äitini oli sen ikäinen minut saadessaan ja hän jätti oman uransa – elokuvaroolit, joita hänelle tarjottiin Täällä pohjantähden alla - elokuvan Elinan roolin jälkeen – voidakseen hoitaa minua. Minä puolestani uskon, että lapsia voi tehdä, vaikka samaan aikaan työstäisinkin levyä ja kulkisin maailmankiertueilla.

28-vuotias Linda on suunnitellut hankkivansa kolme lasta: kaksi poikaa ja yhden tytön.

 – Haluaisin asua maalla, missä lapsien on hyvä olla.

Nyt en saa mokata

Harjoitteleminen on Lindalle kaikkein tärkeintä juuri nyt, sillä lähiaikoina hän joutuu lunastamaan häneen asetetut lupaukset.
Kesäkuun alkupuolella hän esiintyy Tukholmassa konsertissa, jonka artisteihin kuuluu muun muassa José Carreras. Linda soittaa konsertissa solistina Ravelia,  Sibeliusta ja Bachia. Myöhemmin kesäkuussa hän vierailee Monte Carlossa hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa hän esiintyy kahdesti, ensin popartistina ja myöhemmin klassisena viulistina.
Yleisön joukossa istuu luultavasti Luciano Pavarotti, maailmantähti, johon Lindan muistoissa liittyy uskomaton juttu.

– Noin yhdeksän vuotta sitten, kun Pavarotti esiintyi Suoomessa, olisin halunnut lipun konserttiin, mutta lippujen myynnin aikana makasin umpisuoli leikattuna sairaalassa. Konserttipäivänä aivan sattumalta törmäsin kadulla mieheen, joka oli huilisti. Hän kertoi olevansa Suomessa Pavarottin kanssa ja kysyi, haluanko tulla seuraamaan harjoituksia.
Niinpä vietin koko päivän harjoituksia seuraten muun lähijoukon kanssa ja juttelin maestron kanssa. Pavarottin vaimo luovutti minulle paikkansa loppuunmyydyssä konsertissa ja niinpä istuin eturivissä. Konsertin jälkeen tähti antoi minulle kiitoskukkasensa ja kimppu on vieläkin tuossa seinällä, Linda näyttää tuvan seinällä riippuvia kuihtuneita kukkia.

– Ihmeellistä on, että kesäkuussa Monte Carlossa Pavarotti istuu minua kuuntelemassa.

Nuo kaksi tulevaa konserttia ovat Lindalle erittäin merkityksellisiä.

– Ne ovat isoja tapahtumia, eikä niihin auta mennä harjoittelematta. Totta kai minua pelottaa, että mokaan, vaikka ohjelmistoni koostuukin kappaleista, joita olen ennenkin useasti esittänyt.

– Siksi minun pitää nyt vain harjoitella ja pitää pääni kylmänä, vaikka välillä tuntuukin, että olen lähellä burn outia. Linda sanoo, että henkinen väsyminen, stressi ja fyysinen sairastuminen ovat antaneet ajattelemisen aihetta, pysäyttäneet miettimään olennaista ja erottamaan sen epäolennaisesta.

– Tunnen itseni välillä hyvin yksinäiseksi, enkä tiedä kuka olisi niin luotettava henkilö, jonka neuvoja kannattaisi kuunnella.

Linda nostaa leukansa alle viulun ja keväiseen iltaan soi kauniisti Sibeliuksen viulukonsertto

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.

Spencer Elden poseerasi Nevermind-klassikkoalbumin kannessa tasan 25 vuotta sitten. Nyt hänestä on otettu uusi kuva samanlaisissa olosuhteissa.

Lauantaina tuli kuluneeksi tasan 25 vuotta, kun Nirvanan klassikkoalbumi Nevermind julkaistiin. Kanteen ikuistettiin tuolloin neljän kuukauden ikäinen vauva, Spencer Elden. Kannen kuvasi aikoinaan Kirk Weddle, mutta nyt toinen valokuvaaja, John Chapple, on saanut houkuteltua Eldenin uudestaan veteen kuvattavaksi. New York Postissa julkaistu kuva on muuten samanlainen kuin alkuperäinen, mutta tällä kertaa Eldenillä on sortsit jalassa, eikä vedessä lillu ongenkoukussa roikkuvaa yhden dollarin seteliä.

Vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria

Elden päätyi kanteen vuonna 1991, sillä hänen vanhempansa olivat valokuvaajan ystäviä. Kuvan ottaminen kesti 15 sekuntia, ja vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria. Daily Mail haastatteli Eldeniä vuonna 2007, kun tämä oli vielä teini.

− On vähän pelottavaa, että niin moni on nähnyt minut alasti. Toisaalta on siistiä olla albumin kannessa. Minulle asia tuntuu melko normaalilta, sillä olen kasvanut tietäen olevani Nirvana-vauva, Elden kertoi lehdelle vuonna 2007.

Nykyään Elden asuu Independent-lehden mukaan Los Angelesissa ja tekee kuulemma taidetta sekä kasvattaa tomaatteja. Nirvanan jäsenet, Kurt Cobain, Dave Grohl ja Krist Novoselic, eivät aikoinaan olleet mukana kansikuvauksissa, mutta Elden ei ole myöhemminkään tavannut yhtyeen elossa olevia muusikoita Grohlia eikä Novoseliciä.

Nevermind oli aikoinaan Nirvanan läpimurtolevy ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta.

Cheekin äiti, sisko ja veli olivat lauantaina katsomassa räppärin klubikiertueen päätöskonserttia.

Cheek eli Jare Tiihonen on puhunut usein julkisuudessa kaksosveljestään Jere Tiihosesta. Kaksikko on myös julkaissut Instagramissa lukuisia yhteiskuvia. Tällä kertaa Jere on kuitenkin julkaissut harvinaisen perhepotretin. Kuvassa ovat Jaren ja Jeren lisäksi heidän äitinsä ja Theresa-siskonsa.

– Kiitos veikka jälleen. Oli mahtava olla mukana 8-salilla Alpha Omega -klubikiertueen päätös keikoilla perheen ja ystävien kanssa, Jere Tiihonen on kirjoittanut kuvatekstiin.

Theresan lisäksi Cheekillä on myös toinen sisko. Isänsä Cheek menetti vuonna 2012, kun tämä sai sydänkohtauksen pilkkireissulla. Cheek puhui aikoinaan kuolemasta Vain elämää -sarjassa, joka kuvattiin vain pari kuukautta kuoleman jälkeen.

– Mietin, mikä mun tehtävä on täällä, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että se tulee olemaan tää musa ja nää biisit. Toivottavasti ne jää elämään, Cheek sanoi syksyllä 2012 esitetyssä ohjelmassa.

Cheek on käsitellyt isänsä kuolemaa myös Niille joil on paha olla -biisissään.

Tiesitkö? Tiihonen ei ole Cheekin alkuperäinen nimi. Lue lisää täältä.

Yhteiskuvasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti.

Mikael Gabriel ponnisti pinnalle räppäämällä peloistaan. Nyt hän aloittelee näyttelijänä ja hoitaa ison talonsa pihanurmikkoa. – Musiikkia on vaikea tehdä, kun on hyvä olla, hän sanoo.

Timantein koristeltu kultakello roikkuu niin raskaan näköisenä Mikael Gabrielin, 26, ranteessa, että sen on pakko olla aito. Rahaa siihen on ainakin palanut. Mikael osti sen helsinkiläisestä kultasepänliikkeestä, antoi vaihdossa kolme halvempaa Rolexia ja maksoi väliäkin vielä 7 000 euroa.

– Meille räppäreille kello on se juttu. Piti saada, kun Danillakin (rap-artisti Uniikilla) on tällainen, Mikael Gabriel sanoo vähän ohimennen.

Kultakello on jo vanha juttu, ja Mikael Gabriel on pysynyt otsikoissa viime aikoina muutenkin. Elokuussa hän debytoi näyttelijänä Taneli Mustosen kauhuelokuvassa Bodom , ja kohta mies nähdään toisessakin kotimaisessa elokuvassa, kun Antti J. Jokisen Pahan kukat -jengidraama saa ensi-iltansa.

– Kiva kuulla eka kertaa kehuja muiltakin kuin itseltäni. Aikaisemmin puhuin saavutuksista jo ennen kuin ne olivat totta. Ajattelin, että fake it till you make it. Mutta en halua enää tehdä samaa.

”Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta se ei ehkä lähdekään.”

Suurelle yleisölle Mikael Gabriel, oikealta nimeltään Mikael Sohlman, tulee tutuksi syksyn aikana, sillä hän on yksi kauden Vain elämää -artisteista. Räppäri, näyttelijä ja tyyli-ikoni, joka raivasi itsensä pikku­rikosten ja huostaanotetun nuoren tieltä menestykseen ei ole koskaan peitellyt menneisyyttään, mutta silti oman elämän läpikäynti kameroiden edessä otti koville.

– Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta kuvauksissa huomasin, että ei se ehkä lähdekään. En ole ikinä hajonnut niin pahasti. Ehkä biisien kirjoittaminen on sittenkin muistojen värjäämistä. Oikeat tunteet voivat jäädä sinne maalauksen taakse.

Lapsuuden kesät Virossa

”Minulla on virolais-suomenruotsalaiset juuret. Äiti on lähtöisin Etelä-Virosta pienestä Võrun kaupungista, isä oli suomenruotsalainen. Äiti tuli Suomeen ennen Viron itsenäistymistä vuonna 1988.

Vietin lapsena kaikki kesät mummin ja ukin luona Võrussa. Kun koulu loppui, lähdin sinne pariksi kuukaudeksi. Pelattiin poikien kanssa futista kerrostalon pihalla, ja kesän jälkeen puhuin aina kuin virolainen. Seuraavaan kesään mennessä olin taas melkein unohtanut eestin kielen.

Mummi ja ukki olivat tosi köyhiä. Lapsena en koskaan ikävöinyt heidän luokseen vaan ajattelin, että jouduin sinne. Myöhemmin tajusin, että mummin kanssa oli sikasiistiä. Kasvatus oli kurinalaista, ja rakkauden tunsi ilmassa. Mummi oli uskomaton pikkunainen, niin pippurinen, ettei mitään järkeä.

Viro oli vasta itsenäistynyt, mutta Võrussä oli vielä neuvostomeininki. Sellaiselta se näytti viimeksikin, kun kävin jättämässä mummille jäähyväiset neljä vuotta sitten. En olisi halunnut nähdä vahvaa ihmistä heikkona vaan olisin halunnut pitää hyvät muistot. Mutta menin, koska äiti pakotti. Olin pitkään haaveillut, että kun alan pärjätä, voisin auttaa mummia taloudellisesti, mutta en saanut siihen koskaan tsäänssiä.”

Isä jäi vieraaksi

”Lapsena mun maailma oli Ylä-Malmi. Asuimme Traktorintie 4:ssä, ja oli kotoisaa, kun koti, koulu ja äidin työpaikka, oma ompelimo, sijaitsivat kaikki pienen kolmion sisällä.

Äidillä on ollut ompelimo niin kauan kuin muistan. Siellä on tehty takkeja Tony Halmeelle, verryttelyasuja HIFKin joukkueelle ja liivejä moottoripyöräjengeille. Hengailin lapsena mutsin työpaikalla paljon ja opin kunnioittamaan käsityötä. Äidin firman seinällä lukee, että ainoa, joka täällä huutaa olen minä, ja että täällä ei tingitä.

Mutsi opetti, että verot pitää maksaa, ja luokitteli asiakkaat niihin, jotka yrittävät maksaa ilman kuittia ja niihin, jotka ymmärtävät käsityötä. Jotain siitä jäi alitajuntaan. Vieläkään en pysty ottamaan ilmaiseksi, kun joku sanoo, että saat tällaisen, jos laitat Faceen. Mieluummin maksan vaikka kakskymppiä.

Äiti on maailman vahvin ihminen, ihan himmee muija. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän häntä. Se kasvatti mut yksinhuoltajana, teki menestyvän firman ja on yhä hengissä.

”Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua.”

Isäni menehtyi elokuussa 55-vuotiaana. Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua. Nyt harmittaa, että en ehtinyt enää tavata isää.

Isän kuolema ei tunnu hyvältä, vaikka olen joutunut käsittelemään kuolemaa paljon. Mulle käy aina näin: heti kun mun elämässä tapahtuu isoja hienoja asioita, joku läheinen kuolee. Kai universumi toimii niin: kun yksi hieno juttu kasvaa isoksi, toinen loittonee. Molemmilta puolilta ei elämään voi tulla koko ajan lisää.

Meillä ei ollut isä–poika-suhdetta koskaan. Kuulin isästä ensimmäisen kerran, kun mulla meni todella huonosti. Äiti oli ottanut yhteyttä isoisään, ja isä soitti, että mitä sä poika pelleilet.

Enemmänkin isän soitto ärsytti. Ajattelin, että mikä sinä olet kertomaan, mitä minun pitäisi tehdä. Kun olin pieni, isä oli vankilassa, mutta hän oli vapautunut jo kauan ennen sitä soittoa. Olin 13-vuotias ja karannut kotoa. Ei silloin ajattele selkeästi. Myöhemmin tutustuimme kuin kaverit.”

Hölmöilyä urakalla

”Mulla oli Malmilla paljon kavereita. Se oli ihan himmee mesta asua. Kutsuttiin kavereiden kanssa itseämme Malmi Murderaz -jengiksi. Se kuulostaa pahemmalta kuin olikaan. Teimme perustyhmyyksiä, tappelimme kuten katujengit tappelee, mutta emme sentään ryöstäneet ketään.

Kerran näpistin ostoskeskuksen Karkkipussi-kaupasta sinisiä liskoja ja jäin kiinni. Siitä alkoi rikollisuuden aaltoni. Kerran yritettiin kaverin kanssa sytyttää koulun nurmikko palamaan, ja kerran pompin vahtimestarin Mersun päällä. Äiti joutui maksamaan, ja totta kai sain rangaistuksen kotona. Pahin oli auton varastaminen. Siitä jäin kiinni ja sain tuomion.

Olen hölmöillyt koko nuoruuteni. Halusin testata äitiä, koska hän oli minulle molemmat, mutsi ja faija. Äiti oli töissä koko ajan, ja olin niin kusipää, että halusin tehdä siitä vaikeampaa sen sijaan, että olisin auttanut. Nyt ajattelen aivan toisin ja haluaisin auttaa. Ethän sä nuorena ajattele muuta kuin itseäsi.

Äiti kasvatti aikamoisella kurilla, mutta oli pakko, koska pompin niin pahasti silmille. Enää minua ei harmita mikään muu kuin se, mitä äiti on joutunut kestämään. Virheet tekevät meistä sellaisia kuin olemme, mutta äiti vanheni niiden kymmenen vuoden aikana 30 vuoden edestä.”

Toteutumaton unelma

”Jalkapallo oli nuorena koko mun elämä. Halusin olla jonain päivänä maailman paras maalivahti ja ihailin Oliver Khania. Përparim Hetemajn kanssa pelattiin melkein joka päivä Pukinmäen jalkapallokentällä. Olin pienissä maaleissa todella hyvä, ja kaikki tiesivät sen. Sitten tulivat isot maalit, ja tipuin nokkimisjärjestyksessä pidemmän jätkän taakse. Pikkuhiljaa sain vähemmän ja vähemmän vastuuta.

”Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin.”

Yritin jatkaa pelaajana, mutta en pärjännyt, joten siirryin salibandyyn. Pääsin suoraan koulun peleistä Tapanilan Erän ykkösjunnuihin ja aloin treenata ahkerasti. Mulla oli hyvä tekniikka ja veto ja aloin pärjätä. Sitten tein tyhmyyden. Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin. Kaikki tiesivät, että ei minulla ollut sellaisia kenkiä, ja sain siirron alempaan porukkaan.

Olin kakkosjunnuihin liian hyvä, joten vaihdoin SSV:iin. Siihen aikaan SSV oli yksi Suomen parhaista joukkueista. Muistan kun tein maalin ensimmäisessä matsissa vanhaa joukkuetta vastaan. Mutta juuri tuohon aikaan minut huostaanotettiin 14-vuotiaana, koska äidillä ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa. En päässyt vähään aikaan treeneihin, ja kun ne tajusivat syyn, siitä tuli ongelma.”

Räppiä alkaa tulla

”Muistan hämärästi sen hetken, kun tekstiä alkoi tulla ensimmäisen kerran. Olin Pihkapuiston perhekodissa Malminkartanossa, jossa asuin aluksi huostaanotettuna kolme kuukautta. Ei ollut mitään tekemistä, ei puhelinta, ei telkkaria, vain vihko, kynä, koulureppu ja mp3-soitin. Kuuntelin Iso H:n Vertigoa, joka kertoo korkean paikan kammosta. Olin yksin huoneessa ja pelkäsin. Yhtäkkiä tajusin, että teen tähän omat sanat omasta pelostani.

Ensimmäisen oman biisin sanat näytin kaverilleni Karimille, joka räppäsi jo Insane MSY -ryhmässä. Nauhoitimme biisin, ja ajattelin saman tien, että olen Suomen paras. Lähdin kaupungille ja soitin sitä joka ikiselle vastaantulijalle. Kaikki sanoivat, että ihan paskaa. Osa kavereistakin totesi, ettet edes näytä räppäriltä, mene pelaamaan jalkapalloa, Miklu!

En tiedä, mikä voima minua vei eteenpäin. Olin joskus kirjoittanut runoja äidille, mutta en koskaan tehnyt biisejä. En ollut koulussa hyvä musiikissa enkä äidinkielessä. Äiti laittoi minut soittamaan kannelta jo nelivuotiaana ja sanoi, että sinusta tulee pianisti. Soitin klassista pianoa kymmenen vuotta Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa, mutta silti vihasin musiikkia. Jokin juttu niistä silti jäi. Kun ensimmäinen levyni tuli vuonna 2009, äiti pääsi nokittamaan, että mitäs minä sanoin.”

Kirjoita, puhu, älä vaikene

”Oli sekä minulle että äidille yllätys, että huostaanottoni venyi yli neljän vuoden mittaiseksi. Ensin oli puhetta kahdesta viikosta, sitten kolmesta kuukaudesta. Meille jopa valehdeltiin suoraan. Sitä asetelmaa minä-äiti-sosiaaliviranomaiset on normaalin ihmisen vaikea ymmärtää. Välillä äiti yritti taistella minua kotiin.

Aika nopeasti kuitenkin tajusin, että syy, miksi näin kävi, oli minussa, ei kenessäkään muussa. Vähitellen Hyrynsalmen nuorisokodista tuli koti. Siellä oli oma huone, kun äidin pienemmässä kodissa sitä ei enää ollut. Eivät hölmöilyt kokonaan loppuneet, meitähän oli seitsemän samanlaista nuorta. Mutta pääsin silti 16-vuotiaana Brightoniin Pop Idol -leirille kesäksi, koska en karkaillut enkä jättänyt tulematta kotilomilta takaisin.

Kirjoitin ja räppäsin koko ajan, ja toiset nuoret ja aikuiset saivat lukea tekstini. Olin kai ainoa nuorisokodin asukas, jota ei pakotettu psykiatrin tapaamisiin, koska teksteistäni tiedettiin, miten voin.

Nykyisin muistutan faneille, että kirjoittaminen auttaa. Kirjoittakaa ja puhukaa vaikka mielikuvitusolennoille, jos tuntuu nololta puhua kaverille. Minä puhuin seinän raoille ja mustille pisteille, kun en muille pystynyt. Jos ei koskaan puhu, ja jonain päivänä päässä räjähtää, kaikki käsittelemättömät asiat räjähtävät yhtä aikaa. Mutta jos pystyy puhumaan ajoissa, räjähtää ehkä vain se yksi juttu. Sen kanssa pärjää.”

Nurmikon laittaja

”Ensimmäisen levyn jälkeen on tapahtunut paljon. Nyt minulla on 300 neliön talo Espoossa, nopea auto, mallityttöystävä ja elokuvaroolit. En ole rikastunut, mutta minulla on varaa hankkia kaikenlaista. Talokaupat tein nopeasti viime syksynä sen jälkeen, kun olin nähnyt kuvia Uniikin talosta. Sain pankista lainaa ja tein kaupat saman tien. Äidin mielestä se on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.

”Äidin mielestä talokauppa on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.”

Talo on kodin ja työpaikan välimaasto. Ensimmäinen talvi oli vaikea, kun koko ajan paloi sulakkeita, ja yksi vesivahinkokin oli. Siinä oli Malmin kerrostalopoika ihmeissään.

Olen tehnyt yläpihan nurmikosta hienon. Käytän alle puhaltavaa bioruohonleikkuria ja poistan voikukat raudalla. Sitten vain nurmikkomultaa ja pari siementä, ja taas kasvaa hieno ruoho tilalle. Kasvihuonekin on valmis, ja betonivalut tehty, mutta istuttaminen jää ensi kesään.”

Mikael ja Triana Bodom-leffan ensi-illassa elokuussa.

Norjalaisen tyttöystäväni Trianan kanssa olemme seurustelleet vuoden. Tapasimme vuosi sitten Gumball-rallissa Tukholmassa, ja kai voi sanoa, että olen rakastunut päästä varpaisiin. Triana on vaikuttanut maailmankatsomukseeni muun muassa sillä, että hän on kasvissyöjä. Kun hän tulee, meillä on kasvisviikot. Kaveritkaan eivät erota Trianan tekemää pastakastiketta bolognesesta.”

Toisten tarinat

”Olen tatuoinut Vladimir Putinin ihooni, koska Putin tekee kaiken oman mielensä mukaan, vaikka koko maailma olisi häntä vastaan. Tatuointi ei ollut poliittinen kannanotto. Muutenkin tuntuu oudolta puhua tatuoinneista, koska kyse on mun ihosta. Ne ovat vähän kuin taiteellinen elämäkertani. Tatuoidut ruusut ovat läheisiäni.

”Menestymiseni on syntynyt siitä, kun meni huonosti.”

Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että olen siirtynyt pysyvästi varjoista aurinkoiselle puolelle. Se on uusi tunne eikä kaikilla tavoin positiivinen. Musiikkia on vaikeampi tehdä, kun on hyvä olla. Ja minun menestymisenihän on syntynyt siitä, kun meni huonosti.

Mutta varjoissa oli silti raskaampaa. Ja muiden ihmisten huolien jakaminen on helvetin raskasta. Opin Elastiselta, että ihmiset hymyilee takaisin, kun sä hymyilet niille.

Uskon, että näyttelemällä pystyn eläytymään toisten ihmisten tarinoihin, eikä minun enää tarvitse kertoa pelkästään itsestäni. Sama voi tapahtua musiikissa: siinäkin kerron toisten tarinoita.

Uskon siihen, että jokaisella on oma vahvuutensa. Luulin aina, että olen jalkapallomaalivahti, ja nyt olenkin räppäri ja näyttelijä. Päätin oman unelmani 14-vuotiaana huostaanotettuna. Jos olisin puhunut siitä muille, kaikki olisivat sanoneet minua hulluksi. Oman unelman eteen kannattaa tehdä töitä, vaikka se tuntuisi mahdottomalta.”

 

Mikael Gabriel

Mikael Sohlman syntyi 25.2.1990 Helsingissä. Asuu Espoossa.

Perhe: äiti yrittäjä Liidia Sohlman ja tyttöystävä dj, juontaja ja malli Triana Iglesias.

Rap-artisti ja näyttelijä.

Opiskeli liiketaloutta ammattikoulussa, mutta jätti opinnot kesken.

Läpimurto 2. albumilla Pohjosen poika 2011. Biisejä striimattu yli 50 miljoonaa kertaa.

Uuden kauden Vain elämää -artisti, jaksot alkavat 16.9.

Päärooleissa elokuvissa Bodom ja Pahan kukat.