”Uutta levyä tehdessä tulee aina ajankohtaiseksi kelailla, millainen olen nyt. Elämänkokemus saa kuulua musiikissani”, Laura sanoo ensi vuonna ilmestyvästä albumistaan. Kuvat: Liisa Valonen
”Uutta levyä tehdessä tulee aina ajankohtaiseksi kelailla, millainen olen nyt. Elämänkokemus saa kuulua musiikissani”, Laura sanoo ensi vuonna ilmestyvästä albumistaan. Kuvat: Liisa Valonen

Avioeronsa jälkeen Laura Voutilainen on päättänyt oppia menneisyytensä virheistä. – Uusi elämänvaihe on ollut kivulias, mutta ajattelen, että se on ollut minulle oikein.

Ei yllätä, että laulaja Laura Voutilainen, 41, harrastaa triathlonia. Estraditaiteilija on tunnettu oman elämänsä supernaisena, jonka pitää ehtiä, jaksaa ja venyä. Monipuolinen itsensä piiskaaminen kuulostaa juuri Lauran lajilta.

Mutta ei, Laura ei hurahtanut triathloniin repiäkseen itseään äärirajoille. Hänelle suurinta antia on ollut myöntää jaksamisensa ja osaamisensa rajat.

– On kasvattavaa myöntää olevansa surkea jossain, Laura sanoo.

– Lähdin mukaan, koska minulla ei ollut kokemusta ryhmäharjoittelusta. Sinnittelen mukana keskikastissa, ja se on ihan ookoo.

Uinti ja pyöräily sujuvat, mutta juoksu on Lauran heikko lenkki. Takareisiä pitäisi treenata ja ryhtiä parantaa.

– Mutta mikäs kiire tässä on. Kehityn kyllä, kunhan annan itselleni aikaa.

Kiireettömyys on Lauralle uutta. Sitä hän opettelee nyt soveltamaan muuhunkin elämäänsä.

Elämä välitilassa

Nykyään puhutaan paljon hetkeen keskittymisestä. Pitäisi elää tässä ja nyt eikä koko ajan haikailla muuta. Minun luonteellani se on vaikeaa, mutta olen opetellut sitä. En siksi, että se on muodikasta, vaan koska on ollut pakko.

Avioeroani seuranneen vuoden olen elänyt keskeneräisessä välitilassa: en pääse suunnittelemaan uutta elämää ennen kuin perheemme kotitalo Heinolassa saadaan myytyä. Siihen saakka me vanhemmat vuorottelemme aikuisina talossa, joka yhä on koti nuorimmalle pojallemme. Esikoinen viettää jo itsenäistä elämää.

Tällainen epävarmuus on minulle täysin uutta. En tiedä, mihin päin seuraavaksi elämässäni aion. Olen ollut kontrollifriikki, ja minulla on aina ollut jokin projekti meneillään; milloin on rakennettu perhettä, milloin taloa. Nyt elämäni on pakotettu odottavaan tilaan.

Vielä vuosi sitten olin kovassa kiireessä siirtymään seuraavaan vaiheeseen, lyömään asiat pakettiin. Sittemmin olen oppinut sietämään keskeneräisyyttä. Uusi elämänvaihe on ollut kivulias, mutta ajattelen, että se on ollut minulle oikein. Se on kasvattanut ja opettanut. Näin onkin ihan hyvä.

”Parisuhdeoppaista olen voinut lukea, miten rakkaus toimii: että toista ei saa kahlita.”

Tunnepuolen muutokset tapahtuvat hitaasti. Kun olen pakannut entistä elämääni ja hyvästellyt kotitalon nurkkia, olen kerrannut muistoja, tunteita ja koonnut palasia, joista kuluneet 20 vuottani rakentuivat.

Minulle on ainakin osaksi valjennut, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Parisuhdeoppaista olen voinut lukea, miten rakkaus toimii: että toista ei saa kahlita. Sen noudattaminen arjessa on toinen juttu. Menettämisen pelossani olenkin yrittänyt omistaa ja hallita.

Elettyjen vuosien läpikäyminen on ollut tärkeä vaihe – vain niin olen voinut kääntää virheet opikseni. Pyrin anteeksiantoon ja olemaan armollinen enkä vain syyttele itseäni siitä, että epäonnistuin.

Tuntui suurelta pettymykseltä, ettei happily ever after, elämänkestävä rakkaustarina, toteutunutkaan kohdallani. Se ei kuulunutkaan minun tarinaani. Pettymyksen käsitteleminen oli vaikeaa, mutta se vaihe meni minulla ohi jo kauan sitten. Nyt alan löytää tilalle oivalluksia hyvästä ja tunteen, että päätös oli oikea.

Jospa olisikin joutilas

Minulla on aina ollut kiire. Parikymppisenä piti olla jo kaikki saavutettuna ja itse tehtynä. Oli suorastaan kaikkivaltias olo.

Muistan 27-vuotiaana antaneeni haastattelun, jossa sanoin: ’Enää ei ole kiire mihinkään’. Olin juuri saanut toisen lapseni ja hetkellisesti löytänyt seesteisen olon. Kun levy-yhtiön vastaava tuottajani Pekka Ruuska näki jutun, hän repesi nauruun. Hän osui oikeaan: vuosi myöhemmin seesteisyydestäni ei ollut tietoakaan.

”Jos tulee vähänkin huono fiilis, sitä on hirveän helppo tilkitä vimmaisella tekemisellä.”

Ystäväni vitsailevat, että minulla on adhd. Itse ajattelen, että minun on ollut vaikea käsitellä tunteitani. Jos tulee vähänkin huono fiilis, sitä on hirveän helppo tilkitä vimmaisella tekemisellä. Niin minä käsitän kiireisyyteni syyn.

Ihailen vanhempia ihmisiä, joista huokuu vakaus ja rauha. Nyt haluaisin oppia nauttimaan elämän menemisestä omalla painollaan. Arjessa pyrin siihen, että edes kerran viikossa olen aamupäivän joutilaana enkä saa mitään aikaiseksi.

Tunnen, että muutoksen tarve tulee sisältäpäin. Nelikymppisyys on minulle yhtä selvä kasvun paikka kuin vaikkapa murrosikä. Yksi elämänvaihe on sulkeutumassa.

”Olen varmasti koukussa itseni haastamiseen”, Laura sanoo.
”Olen varmasti koukussa itseni haastamiseen”, Laura sanoo.

Parasta, kun pelottaa

En kykene elämään jämähtäneissä tilanteissa. Tarvitsen jatkuvasti innostumisen kokemuksia. Vain silloin tunnen eläväni.

Urallani se on aiheuttanut hämmennystä, ja levy-yhtiöni mielestä en saisi olla näin hallitsematon. Minua ärsyttää kaikenlainen lokerointi ja määrittely, että minun kuuluisi edustaa jotain tiettyä genreä. Nyt kun teen uutta levyä, haluan rauhassa hahmotella, millainen olen nykyään. Elämänkokemuksen pitää saada kuulua musiikissani.

Tykkään riipiä itsestäni esille aina jotain uutta, josta ensiksi ajattelen, etten varmasti osaa. Siksi lähdin Jarkko Tammisen pariksi imitaatioshow’hun ja Maria Sidin kutsusta näyttelijäksi Espoon Kaupunginteatterin draamamusikaaliin. Äidin maa -näytelmä tulee ensi-iltaan keväällä, ja jännitän sitä valtavasti. Koen kuitenkin, että tällaiset sivujuonteet vain inspiroivat keikkailevan levylaulajan työtä.

”Nyt kun teen uutta levyä, haluan rauhassa hahmotella, millainen olen nykyään.”

Uudet haasteet tuntuvat parhaimmillaan pelottavilta. Kun oikein hirvittää, tiedän olevani oikealla asialla. Hurahdan innolla, joka lähentelee mielenhäiriötä, mutta ehkä juuri siksi moni juttu on onnistunut. On tyydyttävää, kun onnistun yllättämään itseni sekä yleisön, joka ihmettelee ’Mitä ihmettä, tuohan on Laura Voutilainen!’

Olen varmasti koukussa itseni haastamiseen, ja joskus taas on vain vaikea sanoa ei. On pitänyt elättää perhe, ja on ollut imartelevaa, kun on kysytty mukaan monenlaiseen. Sitten on ollut aikoja, kun ei ole kysytty mihinkään. Ne vasta ovatkin tärkeitä ja kasvattavia hetkiä.

Uran suvantovaiheissa väijyy identiteettikriisi. Olen joskus miettinyt, onko minulla mitään arvoa, jos ei ole töitä, tai kuka olen, jos en enää saa olla esiintyjä. Ne ovat luonnollisia ajatuksia, kun on kasvanut perheessä, jossa työ on ollut korkeassa arvossa: jos teet työsi hyvin, olet hyvä ihminen.

Isän tyttö

Synnyin perheeseen, jonka arjessa oli paljon musiikkia, vapaamuotoista olemista sekä aatteellisuutta. Kuulin jo lapsena marxismista, kommunismista ja vihreistä arvoista.

Porukat eivät koskaan olleet poissa töistään. Äitimme työskenteli kanslistina koulussa, jossa isä opetti. Isä oli sydämeltään taiteilija, joka kuitenkin valitsi vakiviran ja säännölliset tulot voidakseen huolehtia perheestä.

”Äitinä minulla on taipumus ankaruuteen. Yritän pysyä tarkkana, että olisin kannustava saarnaamisen sijaan.”

Isä halusi antaa minulle sen, mistä oli jäänyt itse paitsi: mahdollisuuden saada musiikista ammatin. Minut ohjattiin jo varhain opiskelemaan musiikkia päämäärätietoisesti. Olin teini-ikäinen, kun sain ensimmäiset pienet keikkapalkkioni konservatorion orkesterissa sellonsoittajana. 17-vuotiaana olinkin jo levyttämässä, ja musiikkiura lähti vauhtiin.

Huomaan tuoneeni paljon lapsuudenkodin arvoja oman perheeni arkeen. Liikunnallisuus ja itsestä huolehtiminen ovat tärkeitä. Meillä on viisi kierrätysastiaa ja koti luonnon keskellä. Välillä kuulen paasaavani pojille kesätöiden tärkeydestä äitini äänellä. ’Minä lähdin työelämään nuorena, kyllä teidänkin pitää!’

Äitinä minulla on taipumus ankaruuteen. Yritän pysyä tarkkana, että olisin kannustava saarnaamisen sijaan. On ihan hyvä, että välillä saan pojilta takaisin, varsinkin esikoiseltani, joka on tähtimerkiltään härkä, kuten minäkin. Kun alan painaa päälle, hän puskee takaisin.

Arvona sitoutuminen

Lapsuudenkodissa omaksuin myös sitoutumisen arvon. Vanhempieni avioliitto oli kuin oppikirjaesimerkki siitä. Vaikka vaikeuksia oli, yhdessä pysyttiin.

Olen aina pitänyt selvänä, että sen eteen kuuluu tehdä paljon työtä. Meidän suvussamme kukaan ei ollut eronnut ennen minua.

Isäni kuoli neljä vuotta sitten. Se oli minulle elämäni kovin paikka ja erittäin merkittävä vaihe. Olin ollut isän tyttö ja halunnut kulkea hänen jäljissään. Isän kuolema korosti omaa uusiutumisen tarvettani ja osaltaan käynnisti elämänmuutoksen, joka nyt näkyy muun muassa eronani.

”Isäni kuoli neljä vuotta sitten. Se oli minulle elämäni kovin paikka.”

Isän kuolema vaikutti niin, että minusta tuli äitiä kohtaan huolehtivampi. Alan helposti tarjota neuvoja. Omien isojen elämänmuutosten keskellä kuitenkin tajusin, ettei minulla ole henkisiä voimavaroja ottaa suurempaa roolia äidin elämässä. Hänellä on oma elämänsä, eikä minun kuulu säätää siinä.

Äitiä katsellessani tunnen kiitollisuutta geeneistäni. Kun käymme yhdessä kuntosalilla tai joogassa, ällistyn hänen notkeuttaan. Kerran tulin kysyneeksi, osaako hän lankuttaa, ja kokeilimme sitä 30 sekunnin ajan. Seuraavalla treenikerralla äiti lankutti kaksi minuuttia putkeen eikä meinannut lopettaa ollenkaan. Kun hän hiljattain joogamatolla venyi alas katsova koira -asentoon ketterästi, olin, että hei, sä olet 68-vuotias, mikä sua vaivaa!

Avautumista ja uusia rooleja

Lapsuudenkodissamme tunteet osoitettiin kaunistelematta. Rauhallinen keskustelu ei ollut perheemme juttu. Minä olen joutunut opettelemaan ilmaisemaan itseäni niin, etten loukkaisi muita.

Urani alussa olin aivan liian nuori kantamaan vastuun, joka asemaani kuului. Kun kasasin ensimmäistä showspektaakkelia, sain lapsellisia raivokohtauksia ja hoidin hommat huutamalla: ’Ei saakeli! Ettekö te tajua!’ Tietenkään muut eivät tajunneet, koska en osannut selittää, mitä halusin.

Olen pyytänyt monilta ihmisiltä anteeksi käytöstäni. Käyttäydyin kakaramaisesti, koska olin kakara.

Haluan edelleen muuttaa asioita käytöksessäni. Avaudun muille enemmän, luen tarkemmin toisten tarpeita ja osaan neuvotella. Olen edennyt minäkeskeisestä tyypistä vastavuoroiseen aikuisuuteen. Uskon, että vastavuoroisuus on tärkeimpiä oppeja niin ystävyys- kuin parisuhteissakin.

Olen luonteeltani analyyttinen ja tykkään puida asioita. Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa ja käyttänyt varmaan kaikkia yleisesti tunnettuja terapiamuotoja. En tunne monta ihmistä, joka ei olisi käynyt terapiassa – avoimuus on meidän sukupolvemme juttu.

”Nykyisessä elämäntilanteessani olen joutunut nojautumaan ystäviini enemmän kuin koskaan.”

Elämän kriisitilanteissa puhuminen on tärkeintä. Ajattelen, että avoimuus johtaa kasvuun ja vaikeneminen vie vastakkaiseen suuntaan.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen joutunut nojautumaan ystäviini enemmän kuin koskaan. Avun pyytäminen ei ole minulle helppoa, mutta en ole keksinyt muutakaan kuin kertoa, että minulla menee nyt huonosti. Tuntuu hyvältä saada tukea ja huomata, etten kiireessä ole kadottanut ystäviäni kokonaan. Heitä on erilaisiin tarpeisiin: jollekin vuodatan surujani, toisen luo menen yöksi, kolmannelta voin kysyä, miten sinä teit, kun olit samassa tilanteessa. Yksi neuvoo saamaan talouteni kuntoon.

Olen aina osannut käyttää poraa ja vasaraa, mutta nyt opettelen liikenaisen taitoja. Firmani taloudenpitoa on missioni numero yksi. Taiteilijapuoltani rauhoittaa kummasti, kun joudun myöntämään, että on tiukkaa. Ennen minä suunnittelin show’t, muut murehtivat budjetista.

Avioliiton aikana jotkut elämän osa-alueet olivat minulla kokonaan sumussa, kun totuin, että toinen hoitaa ne. Tuntuu voimauttavalta ottaa uusia juttuja haltuun ja huomata, että pärjään. Minulla ei olekaan mitään hätää.”

Laura Voutilainen

Heinolassa asuva laulaja, näyttelijä ja viihdetaiteilija syntyi Jyväskylässä 17.5.1975.

Kaksi poikaa, Veeti, 15, ja Leevi, 19, avioliitosta tuottaja Juha Heikkilän kanssa.

Valmistelee 12:tta albumiaan, joka ilmestyy ensi vuonna. Miks ei -sinkun striimaus on jo ylittänyt Spotifyssa kultalevyrajan.

Lauran ja Jarkko Tammisen imitaatioshow Stars Show huipentuu Hartwall-areenaan 25.11.

Linda Liukkaan tärkein kohderyhmä on pienten lasten isät.

Linda Liukas on palkittu lastenkirjailija ja koodauslähettiläs. Liukkaan tietotekniikka-aiheiset Hello Ruby -lastenkirjat ovat olleet jättimenestys maailmalla: ensin hän keräsi kirjoilleen 380 000 euron arvoisen joukkorahoituspotin ja voitti sitten kiinalaisen 130 000 euron arvoisen muotoilupalkinnon.

Liukkaan uusin, keskiviikkona julkaistu kirja vie lapset tutkimusmatkalle internetiin. Kirjasarjan oikeudet on myyty 22 kielialueelle.

Vaikka Liukkaan teokset ovat lastenkirjoja, kirjailija on kertonut tärkeimmäksi kohderyhmäkseen pienten lasten isät. Hänen mukaansa isien roolimallilla on tärkeä vaikutus pienten tyttöjen päätöksiin.

– Ollessani pieni muut isät sanoivat tietokoiden olevan kalliita aikuisten juttuja. Oma isäni sen sijaan opetti, ettei ole asiaa, mitä ei voisi tietokoneella korjata. Opettelimme yhdessä juttuja ja välillä mokailtiin, Liukas muistelee.

”Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.”

Liukkaan mukaan koululla on paljon vaikutusta lapsen asenteisiin, mutta vanhemmilla vielä suurempi. Liukas haaveileekin omistavansa kymmenen vuoden päästä koulun, jossa teknologiaa kehitetään yhdessä lasten kanssa.

– Lapsia pitää kannustaa löytämään oma juttunsa, ja heitä pitää altistaa uusille asioille. Ei suljeta liian aikaisin mahdollisuuksia lapselta. Sanonkin pienille tytöille, että he voivat olla vaikka ballerina-koodaajia.

Ruby pienten poikien esikuvana

Teknologia-alalla vallitsee vieläkin merkittävä naispula. Liukas kannustaa naisia innostumaan alasta, sillä teknologiaan tarvitaan naisten näkökulmia.

– Ohjelmoija on se henkilö, joka käyttää tietokonetta ratkaistakseen maailman ongelmia, ja tarvitsemme naisten näkemystä. Tietokoneella voi ilmaista itseään ja muuttaa maailmaa paremmin kuin millään muulla, Liukas sanoo.

Kun Liukkaan ohjelmointityöpaja Rails Girls alkoi menestä, hän kohtasi vanhempia miehiä, jotka yrittivät neuvoa joka käänteessä.

– Kun sulkee korvansa setämiesten kritiikiltä, ei törmäile lasikattoihin.

Liukas kertoo ylpeimmäksi hetkekseen sen, kun pienet pojat ovat tulleet kertomaan hänelle, että kirjojen naiskoodaaja Ruby on heidän esikuvansa.

– Se on feminismiä parhaimmillaan, kun nainenkin voi olla teknologia-alan esikuva.

 

Madonna juhli viikolla syntymäpäiviään ja julkaisi sen kunniaksi kuvan koko perheestään.

Popin kuningatar Madonna, 59, jakoi perjantaina ensimmäistä kertaa koskaan yhteiskuvan kaikkien lastensa kanssa. Kuvassa Madonnan kanssa poseeraavat pojat Rocco, 17, ja David, 11, sekä tyttäret Lourdes, 20, Mercy James, 11, ja 4-vuotiaat kaksoset Estere ja Stella.

Kuva on julkaistu Madonnan syntymäpäivän kunniaksi. Hän täytti 59 vuotta 16. elokuuta. Syntymäpäiviään hän juhli Italiassa.

 

Birthday 🎉🎂🎈🇮🇹♥️

A post shared by Madonna (@madonna) on

Lourdes ja Rocco ovat Madonnan biologisia lapsia. Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Roccon isä on elokuvaohjaaja Guy Ritchie, jonka kanssa Madonna erosi vuonna 2008. David, Mercy James, Estere ja Stella ovat adoptoitu Malawista.

Madonna adoptoi Esteren ja Stellan Malawista viime helmikuussa. Alkuvuodesta prosessi tuotti ongelmia. Tyttöjen isä väitti, ettei adoptio mennyt hänelle kerrottujen suunnitelmien mukaan.

– Minulle kerrottiin alussa, että Esther ja Stella menevät asumaan rikkaan naisen luo ulkomaille, ja että hän antaa heille kunnon koulutuksen ja palauttaa heidät sitten minulle, asumaan kanssani ja auttamaan perhettäni, tyttöjen biologinen isä Adam Mwalen kertoi.

Lue lisää täältä: Madonna julkaisi iloisen videon adoptiokaksosistaan – tyttöjen isä väittää, että häntä on huijattu

Myös Madonnan aiemmat adoptiot kuohuttivat. Vuonna 2006 laulaja adoptoi Malawista Davidin ja vuonna 2009 Mercy Jamesin. Erityisesti Mercyn adoptio synnytti kritiikkiä.

Tytön äiti kuoli synnytyksessä, ja sukulaiset sijoittivat lapsen orpokotiin. Jälkikäteen isovanhemmat kuitenkin kertoivat suunnitelleensa, että olisivat ottaneet lapsen hoitaakseen, kun tämä on 6-vuotias. He syyttivät Madonnaa lapsen varastamisesta ja repimisestä juuriltaan. Alun perin he olivat hyväksyneet adoption.

Juttua muokattu 20.8. 12.35: Lourdesin isä on Madonnan entinen henkilökohtainen valmentaja Carlos Leon. Ei Guy Ritchie, kuten aiemmin jutussa kerrottiin.

”Kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle”, Cheek sanoi kutsuessaan Antin lavalle. 

Vuoden 2018 helmikuussa ensi-iltansa saava Veljeni vartija -elokuva on herättänyt runsaasti huomiota jo viime keväästä saakka. Tuolloin saatiin ensimmäisen kerran tietää, että leffassa Jare Tiihosta eli Cheekiä näyttelee Antti Holma.

Moni on pohtinut, miltä näyttelemisestä tunnettu Antti kuulostaa ja näyttää räppärinä.

No, nyt siitä on saatu esimakua. Eilen Tampereella järjestetyillä Blockfest-festivaaleilla saatiin kuulla ja nähdä ensimmäinen maistiainen Antista Cheekinä. Profeettojen festarikeikan aikana räppäri kutsui Antti lavalle esittämään kappaleensa Äärirajoille.

– Mua on jännittänyt tänään tää keikka paljon enemmän, kuin mikään keikka pitkään aikaan. Mulla on parikin syytä siihen, Cheek aloittaa Antin esittelyn.

– Osa teistä tietää, että me ollaan kuvattu tällaista Veljeni vartija -elokuvaa. Meillä on tänään tarkoitus kuvata viimeisiä kohtauksia. Sen takia mä tarviin kohta sitä Blockfest-rakkautta enemmän kuin koskaan, koska kohta lavalle tulee jäbä, joka ei ole koskaan esiintynyt näin isolle porukalle eikä nähny tällaista mitä täällä on tai kokenut tällaista.

Cheek pyytää porukkaa laulamaan ja bailaamaan mukana.

Katso osa Antin esiintymisestä tästä:

Eilen illalla Antti kommentoi esiintymistään Twitter-tilillään: 

Antti nähdään valkokankaalla myös Jaren veljenä Jerenä.

– Ajattelen, että tässä leffassa on kolme roolia Jare, Jere ja Cheek. Tarkkailin Jaren tapaa olla maailmassa. Jeressä minua kiehtoo se, että rauhallinen tyyppi voi kiihtyä nollasta sataan, Antti kommentoi viime kesänä Me Naisille.

Antti julkaisi pari viikkoa sitten kuvan Mersusta, jolla ajelee elokuvan kuvausten ajan. Auton rekisteriotteessa lukee A-HOLE. ” Nuo kilvet tosin haaveena vasta”, Antti kirjoitti kuvan yhteydessä.

Juttua muokattu 20.8. klo 9.18: Muokattu kirjoitusvirhe.

Kauppias Sampo Kaulasen isä teki itsemurhan vuosi sitten. Vierellä Minttu-vaimo seurasi, miten lupsakka Sampo muuttui synkäksi. – Jos surua alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä.

Sampo Kaulasen, 38, ja Michele Murphy-Kaulasen, 37, Tampereen-kodin lattialla makaa levällään puolitäysi matkalaukku. Se kertoo tarinaa nopeista lähdöistä, ahkerasta reissaamisesta ja siitä, että jotakuta saa aina ikävöidä.

Alkukesästä Sampo vietti kuusi viikkoa Filippiinien viidakossa Selviytyjät Suomi -ohjelman kuvauksissa. Siitä muistuttavat pukeva rusketus ja kymmenen kiloa kaventunut olemus.

Juuri nyt Sampo, Mintuksi kutsuttu Michele ja perheen nuorimmainen Rianna, 3, ovat kaikki samassa maassa ja samassa kodissa.

Tampereen lisäksi Sampolla ja Mintulla on toinen koti Äkäslompolossa Ylläksellä. Siellä sijaitsee myös perheyritys, kuulu Jounin kauppa, jota ennen Sampoa isännöivät hänen vanhempansa Anne ja Esa Kaulanen.

– Kulunut vuosi on ollut meille hirveän raskas, Sampo Kaulanen aloittaa.

”Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön.”

Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt Esa Kaulanen teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 62-vuotias. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä. Puoliso Anne jäi leskeksi 36 yhteisen vuoden jälkeen.

– Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön. Valtavan surun, jossa on mukana myös kiukkua ja katkeruutta, Sampo Kaulanen sanoo.

Hän on vanhempiensa ainoa lapsi.

Koko perheen suru

Uutinen tuli yllättäen, tavallisena toukokuisena tiistaina, kuten sellaiset uutiset niin usein tulevat. Minttu oli saanut tiedon ensin ja soitti Tampereelta Sampolle, joka oli auton ratissa matkalla Ylläkseltä Ouluun.

Suru-uutinen muutti kaiken hetkessä. Piti hankkiutua pohjoiseen niin pian kuin mahdollista. Minttu lensi Riannan kanssa Rovaniemelle, ja Sampo poimi heidät kyytiinsä lentoasemalta.

– Kun kohtasimme, Sampo oli täysin ilmeetön, surun jähmettämä. Vei viikkoja, ennen kuin hän pystyi millään lailla käsittelemään menetystään, Minttu muistaa.

”Alussa olin eniten huolissani äidistäni.”

Lapsille he kertoivat tapahtuneesta heti, kaunistelematta tapaa, jolla vaari oli menehtynyt. Suoruus ja rehellisyys ovat tällaisissa asioissa parasta, Sampo ja Minttu uskovat. On tärkeää, että lapsi kuulee ikävänkin totuuden vanhemmaltaan, ei ilkeänä juoruna muualta.

– Alussa olin eniten huolissani äidistäni. Mietin, miten ihmeessä hän jaksaa yksinäisyyden pitkän avioliiton jälkeen. Äiti on ihana ihminen, jolle olisin suonut onnelliset eläkepäivät yrittäjän ankaran arjen jälkeen, Sampo sanoo.

Isän kuolemasta käynnistyi perheessä uusi ajanlasku.

–  Kaikki jakautuu tästedes aikaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Avoimuus voi auttaa

Esa Kaulanen oli sairastanut vuosikymmeniä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaudessa vuorottelivat mania ja masennus. Maniavaiheessa kauppias tilaili ylenpalttisesti tarpeetonta tavaraa ja painoi töitä lähes yötä päivää.

Syvissä, mustissa masennusjaksoissa hän tuskin pääsi ylös sängystä ja puhui jatkuvasti itsemurhasta. Jutut muuttuivat iän karttuessa yhä levottomammiksi. Esa myös häpesi sairauttaan, mielensä särkymistä, vaikka perheenjäsenet yrittivät selittää hänelle, ettei mitään hävettävää ole. Viimeisinä vuosina kalastus ja mökillä puuhailu – asiat, jotka ennen olivat tuottaneet Esalle iloa – muuttuivat merkityksettömiksi. Ilo katosi.

– Esa puuskahti kerran, että aikoo päättää päivänsä, Minttu muistaa.

– Muille perheenjäsenille se oli jo siinä vaiheessa arkista puhetta, mutta minulle uutta. Sanoin Esalle, että älä mieti tuollaisia, olet tärkeä meille ja lapsenlapsille. Pian lapset unohtavat minut, hän totesi. En saanut häntä uskomaan muuta.

– Isän kohtalo vahvisti uskoani siihen, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Mielen sairauksiin ja itsemurhiin liittyvä häpeä pitäisi jo jättää menneisyyteen, Sampo painottaa.

Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät ole katsoneet avoimuutta hyvällä silmällä. Olisi syytä pitää suu soukemmalla, Sampo on saanut kuulla. Olla jakamatta asioita, jotka tekevät kipeää ja joihin liittyy häpeän stigma.

– Jos pystyn puhumalla auttamaan edes yhtä ihmistä, olen toiminut oikein, Sampo uskoo.

Vaikeat kysymykset

Perheenjäsenen kuolemasta käynnistyi loputon vyöry käytännön asioita. Hautajaisten suunnittelu, perunkirjoitus, perheyrityksen lopullinen sukupolvenvaihdos pikakelauksella. Eikä puhettakaan, että Sampolla ja Mintulla olisi viime keväänä ollut mahdollisuus keskittyä vain niihin.

Lapset piti hoitaa, etukäteen lukkoon lyöty kesäkiertue ympäri Suomen Jounin kaupan myymäläautolla täytyi toteuttaa. Sopimukset kesätapahtumiin olivat sitovia. Elämän piti jatkua, oli mikä oli. Tien päälle Sampo lähti vain kolme päivää suru-uutisen jälkeen.

Lähes jokaisella kauppa-auton asiakkaalla läpi Suomen oli Sampolle sanottavanaan myötätunnon sana. Sosiaalisen median tempauksista ja televisiosta tuttu, leppoisa pohjoisen mies on helposti lähestyttävä hahmo. Julkkis, joka kerää ihmisiä ympärilleen missä tahansa liikkuukin ja jolle on helppo puhua myös vaikeista asioista. Moni halusi jakaa hänelle oman tarinansa läheisen menettämisestä.

Yleensä ihmisten kohtaaminen on Sampon mielestä ihan mukavaa. Surun keskellä oli toisin. Asiasta puhuminen uudelleen ja uudelleen vieraiden ihmisten kanssa oli raskasta.

– Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta ikävä kyllä siinä tilanteessa ylenpalttinen myötätunto ei juuri auttanut. Suru on niin yksityinen asia. Parhaaksi myötäelämisen tavaksi koin kädenpuristuksen ja yksinkertaisen lauseen: otan osaa, Sampo muistaa.

Ensisokin jälkeen suruun alkoi sekoittua myös toisenlaisia tunteita. Esimerkiksi katkeruutta viranomaisia kohtaan. Kuinka itsemurha on ylipäätään mahdollinen sairaalaoloissa? Laitoksessa, jossa omainen luulee tuskaisen läheisensä olevan turvassa. Miksi mielenterveysongelmista kärsivää on niin vaikea saada hoitoon?

Kysymyksistä raskain ja suurin riippui ilmassa aina, kun perheenjäsenet kohtasivat. Miksi Esa – aviomies, isä, appiukko ja vaari – oli päätynyt ratkaisuun, joka tuotti muille niin mittaamatonta surua.

”Missä vaari on?” Rianna kyseli isoisänsä perään yhä uudelleen.

Sampo puri hammasta. Kiukku ja viha kuplivat pinnan alla.

Miten isä oli saattanut tehdä niin?

Kun kumppani suree

Minttu seurasi aviomiehensä vointia huolestuneena. Sampo sulkeutui suruunsa ja painoi töitä. Joskus hän ­alkoi yllättäen puhua isästään, mutta hiljeni nopeasti, vaikka Minttu yritti jatkaa aiheesta.

Mintulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä toinen kävi läpi. Hän menetti isänsä jo vuonna 2005 ollessaan vain 25-vuotias.

– Suruja ei voi verrata, tietenkään. Minun isäni asui Yhdysvalloissa, ja vaikka rakastin häntä, hän jäi tavallaan etäiseksi. Elimme yhteistä arkea niin vähän. Sampon isä taas oli hänelle erittäin läheinen, he asuivat vuosia Ylläksellä samassa pihapiirissä ja tekivät kaupalla yhdessä töitä. Menetys oli Sampolle valtava.

Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt alkoholia nautittuaan synkäksi ja äreäksi.

– En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Menköön, jos saa siitä iloa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

”Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan kanssa.”

Katkeruus ja kiukku, vastausta vaille jääneet kysymykset, hiipivät pintaan humalassa.

– Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

– Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan ja paikanvaihdosten kanssa. Hän saattoi alkaa yhtäkkiä ­haluta reissuun, vaikka oli vasta samana päivänä ajanut Lappiin. Vitsit alkoivat olla minulta vähissä.

Ensimmäinen muutos parempaan pilkahti perheen ­aurinkolomalla Turkissa vuoden 2016 heinäkuussa. ­Uima-altaan vesi kimalteli, lapset nauroivat, aurinko paistoi. Esasta ei puhuttu kahteen viikkoon sanaakaan.

Myöhemmin syyskuussa, Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla Espanjassa, Sampo pystyi vihdoin rentoutumaan.

– Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Siitä, mitä hänen päässään liikkuu silloin, kun paha olo valtaa. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

– Matkan jälkeen tuli jotenkin parempi olo. On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Hassut ja mukavat muistot

On vaikea määritellä, missä vaiheessa se tapahtuu. Kiukku ja katkeruus pehmenevät ja muuttavat muotoaan. ­Tilalle tulevat vähitellen lämpimät muistot ja huumori. Rakas omainen on rakas omainen, vaikka hänen tekemäänsä ratkaisua olisikin vaikea hyväksyä.

Vasta Esan kuoleman jälkeen Sampo ja Minttu ovat huomanneet, miten paljon työtä tämä teki kaupalla. ­Kätevä mies huomasi kaiken ja eleettömästi korjasi repsottavat listat ja muut pikkuviat.

Riannalle vaari jaksoi lukea loputtomasti, esimerkiksi pitkiä otteita kansalliseepos Kalevalasta.

Lasten ohella erityisen lähellä Esan sydäntä olivat Jounin kaupan yhteydessä olevan Konijänkän kotieläinpihan eläimet. Niitä hän hoiti väsymättä saksanpaimenkoiransa Urpo vierellään. Sampoa ja Minttua naurattaa vieläkin muisto kolmesataakiloisesta urossiasta, valtavasta karjusta, jonka lämpöiseen kylkeen Esa pötkähti mielellään päiväunille.

– Isän silmässä oli kyynel aina, kun joku eläimistä jouduttiin lopettamaan, Sampo muistaa.

– Esalla oli uskomaton muisti ja mahtava, sysimusta huumorintaju. Hän oli herkkä ja empaattinen ihminen, Minttu ­sanoo.

– Surullista on se, ettei Esa koskaan todella ymmärtänyt, miten paljon merkitsi lapsille. Hän elää heidän puheissaan vahvasti edelleen.

Sampokin osaa jo ajatella isänsä ratkaisua armollisemmin.

– Hän teki päätöksensä, sen mukaan meidän muiden on elettävä. Luulen, että isä näki edessään lääkkeiden ja laitosten täyttämän, toivottoman loppuelämän ja halusi muuta. Ymmärrän ja en ymmärrä sitä ajatusta.

– Tiedän, että isä rakasti meitä kaikkia. Tiedän myös, että hän oli minusta ylpeä, Sampo sanoo.

Sampo ja Minttu ovat oppineet, että kaikesta, jopa musertavasta surusta, voi mennä eteenpäin.

– Olemme yhdessä selviytyneet jo monesta liemestä. Perheenä selviydymme tästäkin.

 

Sampo Kaulanen

- 38-vuotias Jounin kaupan omistaja.

- Ensimmäisestä liitosta tytär Jenriina, 12.

- Nähdään syksyllä Nelosella yhtenä Selviytyjät Suomi -ohjelman kilpailijoista.