”Ennen teksteissäni syyttävä sormi osoitti aina toiseen. Nyt se sormi on alkanut kääntyä itseen. Olen itse vastuussa onnellisuudestani.” Kuvat: Jouni Harala

Laulaja Irina tuntee ristivetoa perhe-elämän ja vahvan vapaudenkaipuunsa välillä. – Olemme edelleen yhdessä, koska tahtoa on riittänyt.

Laulaja Irina Saari, 42, on asunut puolet elämästään Heinolassa, mutta ei sano vieläkään olevansa sieltä kotoisin. Heinolaan hänet veti mies, aviopuoliso Henri Saari. Irinan juuret ovat lännemmässä, Kauhajoella. Arjessa Irina ei enää ”väännä leviää”, mutta murre kyllä taittuu tarvittaessa.

– Syrämmessäni olen aina pohojalaanen, se on pysyvä osa identiteettiäni, laulaja sanoo.

Unelmien mies ja vapauden kaipuu

”Olen aina ollut yltiösosiaalinen, ja aloinkin seurustella nuoresta. Ensimmäinen ihastukseni oli kuudennen luokan Lasse. Hän harrasti mikroautoilua, ja minä kiersin varikkoruusuna hänen kisoissaan.

Vähän alle parikymppisenä seurustelin vakavammin, niin että oli jo puhetta yhteen muutosta. Viime hetkellä tajusin, etten pysty, tuli vahva kuristava tunne.

Siitä alkoi ensimmäinen pidempi ajanjakso, kun halusin olla yksin. Muutin Jyväskylään opiskelemaan ja olin itsekseni melkein kolme vuotta.

Sitten tapasin Henrin. Oli vuosi 1998, kun ompelijaystäväni Riia toi pari kaveriaan katsomaan Playa-bändini keikkaa. Se oli onnekas kohtaaminen: Toni Wirtasesta tuli myöhemmin läheinen työkaveri, ja tuolloin Apulannan valomiehenä työskennelleestä Henristä puolisoni. Pitkän yksinolon jälkeen olin vihdoin valmis: miehet eivät ärsyttäneet, eikä sitoutuminen tuntunut ahdistavalta.

Minulla on käynyt säkä, että sain niin hyväksyvän, pitkämielisen ja itsenäisen puolison. Miehelläni on hyvä itsetunto, joku heikompi ei olisi kestänyt.

Suhteemme alussa olin tyttöjen tapaan valmis luopumaan suunnilleen kaikesta, jotta olisi yhteistä aikaa, mutta Hemi piti tiukasti kiinni omista harrastuksistaan ja jutuistaan. Se on ollut vahvuus myöhempinä kausina, kun vapaudenkaipuuni iskee ja haluaisin vain olla yksin. Silloin ei auta, että vain lähtisin metsään kävelemään, vaan oikeasti haluaisin asua ja elää arkeani yksin. Se on melkoinen haaste avioliitossa ja lapsiperheessä.

”Lukittaudun omaan maailmaani ja olen kuin en näkisi enkä kuulisi toista. Se on epäreilua ja raskasta puolisoa kohtaan.”

Kun vapaudenkaipuu iskee, velvollisuudentunne muita kohtaan tuntuu hirveän raskaalta. Lukittaudun omaan maailmaani ja olen kuin en näkisi enkä kuulisi toista. Se on epäreilua ja raskasta puolisoa kohtaan.

Tilanne on ristiriitainen. Katson miestäni ja näen kaikki hänen ihanat puolensa. Hän on täydellinen minulle, ja arkemme on todella hyvää. Tajuan olevani urpo ja idiootti ja itsekäs, kun haluaisin tauolle yhteisestä elämästä.

Liittomme aikana yksinäisyyden tarve on iskenyt ennen kolmekymppisiä ja uudestaan nelikymppisyyden alla. Vaihe ei mene kuukaudessa ohi. Nyt osaan jo prosessoida sitä ja kirjoittaa siitä lauluja: Hiljaisuus ja Aika kunnian saa kertovat tästä fiiliksestä. Minun on helpompi purkaa ajatukseni lauluiksi tai parille luottoystävälleni kuin sanoa niitä suoraan miehelleni.

Uskomuksissani ihmistä ei välttämättä ole luotu yhteen pitkään parisuhteeseen. Ehkä elämässä on erilaisia jaksoja, joissa yksi ja sama puoliso ei voi tarjota kaikkea.

En tiedä, miten tilanne pitäisi ratkaista – tai pitääkö ratkaista mitenkään. Ikä on tuonut armollisuutta, ja ymmärrän, että kaikki on ohimenevää. Ehkä nämä vaiheet on vain siedettävä. Ehkä kun lapset ovat isoja, voisimme olla aviopari mutta elää omissa kodeissamme.

”Olisi perseestä olla kaltaiseni kumppanin kanssa.”

En tiedä, miten minä olisin toiminut mieheni asemassa. Olisi perseestä olla kaltaiseni kumppanin kanssa. Joskus olen toivonut, että mieheni räjähtäisi minulle lopullisesti. Huutaisi että saatanan akka, ala puhua.

Hemi on kasvanut ydinperheessä ja nähnyt, että parisuhteen eteen tehdään töitä. Minä mietin isovanhempiani, jotka ovat olleet yhdessä yli 60 vuotta. Ihan varmasti heillä on ollut vaiheita, ettei kiinnosta yhtään – ja miten siistiä heillä on nyt.

Me olemme yhä yhdessä, koska tahtoa on riittänyt. Olisi ihanaa, jos ihminen olisi yksinkertaisempi eikä kehittäisi ongelmia sinne, missä niitä ei ole.”

Yrittäjänaisia ja pullamössöpolvia

”Synnyin esikoiseksi varsin nuorille vanhemmille, äitini oli vasta 18-vuotias minut saadessaan. Olin silkka vahinko, eikä vanhemmillani siinä iässä ollut ajatusta perustaa perhettä. Kiireen vilkkaa he menivät naimisiin ja alkoivat odottaa tuloani.

Minulla oli ihana lapsuus, turvallinen ja touhukas. Isäni oli muusikko, ja muutimme vähän väliä hänen työnsä perässä. Taisin olla kolmen, kun lopulta asetuimme äidin kotiseudulle Kauhajoelle. Vanhempani ostivat tontin uudelta asuinalueelta ja rakensivat meille talon. Sain kaksi veljeä, kuusi ja seitsemän vuotta minua nuoremmat.

Isoäidin maatila sijaitsi vain varttitunnin päässä. Siellä oli lehmiä, koiria ja kissoja, ja kesäisin sain tehdä navettahommia ja auttaa lypsämään lehmiä. Sukulaiset olivat läheisiä, ja kasvoin usean aikuisen keskellä.

Vanhempani erosivat, kun olin kahdeksanvuotias ja veljeni puolitoista- ja puolivuotiaita. Äiti otti vastuun meistä, uudesta talosta ja juuri hankkimastaan lastenvaateliikkeestä. Hän on valtavan sitkeä nainen.

Itse olen murehtijatyyppiä, menetän helposti yöunet ja käyn kierroksilla, jos elämässäni on stressitekijöitä. En usko, että olisin ikinä selvinnyt niin suuresta vastuusta ja taloudellisesta paineesta. Edeltäviin sukupolviin verrattuna olemme aika pullamössöporukkaa.

Vuosien mittaan olen kantanut hirveästi huolta äidin jaksamisesta. Hän ei luovuttanut silloinkaan, kun lama koetteli, vaan vaihtoi vaatekauppiaasta leipomoyrittäjäksi. Minä vannoin, etten ikinä ryhtyisi yrittäjäksi. Sitten minusta tuli laulaja ja perustin osakeyhtiön 2002.

”En koskaan olettanut, että äiti pystyisi kustantamaan kaiken, ja tahdoin pärjätä itse.”

Menin ensimmäiseen kesätyöhöni 14-vuotiaana. En koskaan olettanut, että äiti pystyisi kustantamaan kaiken, ja tahdoin pärjätä itse. Ensimmäiseen työhöni pääsin äidin kauppiassuhteilla. Työskentelin Kauhajoen K-marketin tekstiiliosastolla. Muistan, kuinka inventaarioissa piti laskea yksittäiset napitkin. Juuri kun olin päässyt pariinsataan, eikös joku asiakas pyytänyt opastamaan alushousuhyllylle ja sekosin laskuissani.

Nyt näen tyttäressäni samanlaista puuhakkuutta ja yrittäjähenkeä kuin äidissäni. Seitsemänvuotiaana hän nikkaroi itselleen kioskin, ja aina aurinkoisina päivinä mehubaari Pulla aukeaa kotimme edustalla.”

Käsityksiä alkoholismista

”Välit isäni kanssa ovat säilyneet läheisinä, vaikka tapaamme aika harvoin. Musiikki on yhdistänyt meitä aina. Teinivuosina bändikaverien kanssa äänitimme demoja isän luona.

Keikat ovat vieneet häntä paljon ja välillä vei alkoholi. Olemme puhuneet isän kanssa, mikä hänet ajoi juomaan ja mitä hän on oppinut vaiheistaan. Nykyään olen valtavan ylpeä isästä ja siitä, että hän on terve ja saanut elämänsä mallilleen. Pitkään ajattelin, että alkoholismi on heikkoutta. Vasta aikuisiällä aloin ymmärtää, että alkoholismi on sairaus.

Lapsen vinkkelistä oli häkellyttävää, miten läheinen muuttui humalatilassa. Niissä hetkissä muistan isän herkkänä ja itkuisena. Tilanteet eivät olleet aggressiivisia, mutta lapsena tuntui pelottavalta, kun turvallinen läheinen olikin erilainen. Lapsuuden kokemus teki varovaiseksi alkoholia kohtaan. Nuorena tarkkailin itseäni ja veljiäni ja mietin, periytyykö addiktoituva luonne.

”Esikoisena en halunnut olla äidille huoleksi, ja menin kesätöihin tienaamaan. Olen edelleen sukanvarteen säästäjä.” Kuva: Jouni Harala
”Esikoisena en halunnut olla äidille huoleksi, ja menin kesätöihin tienaamaan. Olen edelleen sukanvarteen säästäjä.” Kuva: Jouni Harala

15-vuotiaana vedin ensimmäiset humalani. Olin pari kertaa maistellut Spritellä lantrattua valkoviiniä, mutta silloin isosina rippileirin päätyttyä korkkasimme ystäväni kanssa kossupullon. Ensin oksensin kaiken, mitä ihmisestä irtoaa ja sitten päädyin syvätajuttomuustilassa sairaalaan. En ole koskaan tuntenut niin valtavaa häpeää kuin silloin, kun äiti tuli hakemaan minua Seinäjoen keskussairaalasta. Tunsin pettäneeni hänen luottamuksensa täydellisesti.

Äiti oli kuitenkin taitava kasvattaja. Kävimme hyvän keskustelun, mutta emme riidelleet. Myöhemmin, kun veljeni jäivät kiinni tupakkakokeilusta, äiti sai senkin loppumaan ihan vain juttelemalla. Vanhemman olisi helppo sössiä ne tilanteet raivoamalla.

Seuraavan kerran otin huikkaa parikymppisenä ja oksensin taas. Haluaisin osata maistella viinejä, mutta ne maistuvat aina yhtä kitkeriltä, ja jo pikkumäärä saa voimaan pahoin. Kahdesti olen kokeillut tupakkaa, ja molemmilla kerroilla nousi kuume. En kutsu itseäni absolutistiksi, mutta mieluusti olen se porukan kuski.

En koe tarvitsevani ylimääräistä rohkaisua tai rentoutusta. Bileseurassa tunnen helposti olevani hiprakassa, vaikka en juo. Hiljattain Vain elämää -ohjelman kuvauksissa Laura Voutilainen sanoi, että olen sellaista ihmistyyppiä kuin olisin koko ajan pienessä pierussa.”

Kontrollivapaalla alueella

”Minusta tuli laulaja sattumalta. Lapsena pyörin mukana vanhempieni pitämän musiikkileikkikoulun ryhmissä, ja viisivuotiaana aloin soittaa viulua. Teini-iässä löysin bändikuviot, mutta päätin opiskella lastentarhanopettajaksi. Silloinkin, kun tein vimmatusti keikkaa Playa-yhtyeessä, olin aina valmis palaamaan päiväkotiin, kun musiikkihommat karahtaisivat kiville. Olen huono tyrkkäämään itseäni eteenpäin, minut on todellakin pitänyt hakea kotoa.

Tyttäreni kysyi joskus, miltä tuntuu, kun kaikki tuntevat. Korjasin, että on monia, jotka eivät tiedä minusta mitään. Silloinkin, kun biisini jo soivat radiossa ahkerasti, olin pitkään kasvoton artisti. Vitsailenkin, että kaikilta naisilta, joilla on tummat hiukset ja otsatukka, on kysytty ’Oleksä se Irina’. Olen onnellinen, että singahdin esille vasta, kun olin aikuinen ja siihen aikaan, kun ei vielä tarvinnut miettiä, miten cool olen somessa. Olen saanut mennä musa edellä.

”Lavalla olen aavistuksen mahtavampi minä kuin sen ulkopuolella.”

Lava on yksi parhaita paikkoja, mitä tiedän. Se on kontrollivapaata aluetta, missä voin olla mitä vain. Lavalla olen aavistuksen mahtavampi minä kuin sen ulkopuolella. Mikään ei vastaa tunnetta, kun basso jytisee kehossa.”

Irina Saari

  • 42-vuotias laulaja, säveltäjä ja sanoittaja, syntynyt Kauhajoella.
  • Aviomies Henri Saari, kaksi lasta, koti Heinolassa.
  • Julkaisi 7. albuminsa Seitsemän huhtikuussa.
  • Näytellyt musiikkiteatterissa. Esiintyi tämän kevään Vain elämää -kaudella.

Rakkaasta Lamby-koirasta luopuminen oli vaikea päätös.

Moni on ihmetellyt, minne rescuekoira Lambyn kuvat ovat kadonneet Girls-tähti Lena Dunhamin Instagram-tililtä.

Lena on koiraihminen koko sydämestään, mutta tuoreessa kirjoituksessaan hän paljastaa tehneensä raskaan päätöksen ja luopuneensa rakkaasta koirastaan. Lenasta on ollut sydäntäsärkevää puhua koko asiasta, mutta hän kirjoittaa Lambyn muuttaneen jo maaliskuussa Los Angelesiin, missä koiraa hoitavat ammattilaiset.

– Käytöshäiriöt ja aggressiivisuus jatkuivat neljä vuotta, emmekä voineet hoitaa niitä koulutuksella, lääkkeillä tai jatkuvalla, rakastavalla koiranomistajuudella, Lena selittää.

 

A lot of you have been asking where Lamby is these days since he's always been the star of my gram and I've been posting pics of my poodle girls. Well, you know honesty is my jam but this one has been really heartbreaking to talk about. But I feel I have to share that last March, after four years of challenging behavior and aggression that could not be treated with training or medication or consistent loving dog ownership, Lamby went to live at an amazing professional facility in Los Angeles @matt_thezendog where an awesome person named @therealdanishay (who is educated in a rescue dog's specific trauma) loves him so hard. Lamby suffered terrible abuse as a pup that made having him in a typical home environment dangerous to him and others- we needed to be responsible to ourselves, our neighbors and especially our beloved boy. Jack and I will miss him forever but sometimes when you love something you have to let it go (especially when it requires tetanus shots and stitches.) Someday I'll really write about the pain and relief of letting Lamby go off and really be Lamby, biting and peeing in his own mouth and all. There were so many lessons in it, about forgiving myself and loving with an open palm and giving in to a larger plan. Shout out to @jennikonner for listening to endless hours of Lamby pain, and especially my partner @jackantonoff for loving him even when he ruined floors and couches and our life. Jack knows what Lamby means to me and he let me come to the decision in my own time even when it made his days challenging. Susan & Karen will never be my first loves, but they are fuzzy and hilarious stuffing for the hole Lamby left and we cherish them deeply ❤️#lamby #thefirstcutisthedeepest #foreverlamb PS If you have a similar situation, please know its possible to responsibly re-home your rescue rather than sending them back into the shelter system. It can require patience, diligence and often a financial contribution but there are solutions that leave everyone happy and safe. You will always have been your dog's first stop outside shelter life and that's beautiful.

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Ennen kuin Lena adoptoi Lambyn, koiranpentu oli kärsinyt pahasta kaltoinkohtelusta. Traumojen vuoksi Lambyn käyttäytyminen oli vaaraksi sille itselleen sekä muille, joten Lenan mukaan ainoa vastuullinen päätös oli sijoittaa koira osaavaan hoitoon. Hän ei halunnut palauttaa sitä takaisin koiratarhaan.

– Tulemme kaipaamaan häntä ikuisesti, mutta joskus kun rakastaa oikein kovasti, pitää päästää irti (etenkin kun se vaatii jäykkäkouristusrokotuksia ja tikkejä).

Lena kiittelee tekstissään myös puolisoaan Jack Antonoffia, joka on antanut Lenan miettiä päätöstä rauhassa ja kestänyt Lambyn oikkuja.

Koirat pysyvät Lenan elämässä yhä, sillä hän otti viime vuonna kaksi pientä villakoiraa, Susanin ja Karenin.

– Ne eivät koskaan tule olemaan ensimmäisiä rakkauksiani, mutta ne ovat pörröisiä ja hupaisia täytteitä aukolle, jonka Lamby jätti.

 

back by popular demand

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Tekstinsä lopuksi Lena Dunham kannustaa muita samassa tilanteessa olevia miettimään, miten koiran saisi vastuullisesti uuteen kotiin.

– Se saattaa vaatia kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja usein rahallista panostusta, mutta on olemassa ratkaisuja, joiden ansiosta kaikki ovat onnellisia ja turvassa.

 

❤️❤️❤️ (📸: @robin_schwartz outtake for the New Yorker magazine)

Henkilön Lamby Antonoff-Dunham (@lamby_antonoff) jakama julkaisu

Lambyn elämää voi seurata koiran omalla Instagram-tilillä.

Courteney Cox puhuu avoimesti siitä, kuinka otti niin paljon pistoshoitoja, ettei enää näyttänyt itseltään.

Frendit-sarjasta tunnettu näyttelijä Courteney Cox, 53, myöntää New Beauty-sivuston haastattelussa, että nuoruuden tavoittelu lähti hänellä käsistä. Nyt hän sanoo luopuneensa pistoshoidoista ja antaneensa kasvoihinsa laitettujen täyteaineiden liueta, sillä hän haluaa näyttää jälleen itseltään.

– Hollywood tekee siitä vaikeaa, tämä ala. Kasvoin ajattelemaan, että ulkonäkö on kaikkein tärkein asia. Niin kauan kuin näytin hyvältä, kaikki olisi OK. Se ajoi minut ongelmiin, näyttelijä tilittää.

– Yritin niin kovasti pysyä mukana, mikä vain pahensi asioita. Nyt olen niin luonnollinen kuin voin olla.

Cox kertoo haastattelussa koukuttuneensa pistoshoitoihin, kun lääkärit suosittelivat niitä. Ensimmäinen kerta oli onnistunut, koska kukaan ei hänen mukaansa hoksannut muutosta – Hollywoodissa lääkärin apuun turvautuminen ulkonäköasioissa on edelleen tabu. Sitten hän halusi lisää, ja joku kertoi uudesta huippulääkäristä, jonka tekemät hoidot ovat luonnollisen näköisiä. Kierre oli valmis.

Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters
Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters

– Tapaat heidät ja he sanovat, että sinun tarvitsee ottaa vain tämä. Seuraavaksi huomaat, että kasvoissasi on kerros toisensa jälkeen. Sitä ei tajua, koska kaikki tapahtuu vaihe kerrallaan, kunnes olet siinä pisteessä, että ei p*ska, tämä ei näytä oikealta.

Courteney Coxinkin kasvojen muuttumista on seurattu julkisuudessa, eivätkä ikävät kommentit ole jääneet näyttelijältä huomaamatta. Ensin hän kuitenkin ajatteli, että valokuvat vain saavat hänet näyttämään oudolta. Lopulta myös ystävät alkoivat huomautella, että nyt riittää.

Jo vajaa vuosi sitten Cox kertoi Vanity Fairille katuvansa joitakin asioita, joita hän on tehnyt kasvoilleen. Silloin hän totesi, että onneksi osa niistä liukenee pois. Aiemmin hän on kertonut myös turvautuneensa botoxiin. Nyt aineiden poistuttua kasvoista hän suhtautuu ulkonäköönsä lempeämmin.

– Asiat tulevat muuttumaan ja kaikki valahtaa. Yritin estää valahtamisen, mutta se sai minut näyttämään feikiltä. Kasvoissa pitää olla liikettä, etenkin jos iho on ohut kuten minulla.

Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press
Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarille Susanna Mälkille lasi on aina puoliksi täysi. – Suuressa mittakaavassa mikään ei kaadu hetkelliseen epäonnistumiseen.

Musiikkitalon käytävillä pyörii hermostuneita nuoria. On pääsykoepäivä, jolloin valitaan opiskelijat Sibelius-Akatemiaan ensi syksyksi. Yksi taideyliopiston entisistä opiskelijoista, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki, 48, suuntaa aamupäivän orkesteriharjoituksista Musiikkitalon pelkistettyyn pukuhuoneeseen.

– Muistan tuon jännityksen hyvin, ja tunnen suurta sympatiaa hakijoita kohtaan. Ei kannata kuitenkaan lannistua, vaikkei opiskelupaikkaa saisi heti. Suuressa mittakaavassa mikään ei kaadu hetkelliseen epäonnistumiseen. Kun pitää mielessä oman pitkän tähtäimen tavoitteensa ja motiivi muusikoksi on kohdallaan, kaikki on mahdollista, Susanna rohkaisee.

Susanna aloitti muusikonuransa sellistinä. Pikkuhiljaa myös orkesterinjohtaminen alkoi houkutella.

– Kapellimestarin työ ei ollut minulle alkuun itsestäänselvä valinta. Murrosiän loppupuolella koin kuitenkin suuren kolahduksen: tätä minä haluan tehdä.

Sinnikkyydellä nykyhetkeen

Matka nykyhetkeen on vaatinut paljon sinnikkyyttä, sillä Susanna on ensimmäinen Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestariksi nimitetty nainen. Hän on vieraillut ensimmäisenä naisena myös Milanon La Scala -oopperassa. Hänen tulkintojaan on kuultu niin Pariisin vanhassa oopperatalossa kuin New Yorkin Metropolitan-oopperassakin.

– On sykähdyttävää astua historiallisiin rakennuksiin kattomaalausten keskelle. Sitä tuntee itsensä samaan aikaan pieneksi ja suureksi, koska pääsee omalta osaltaan osaksi oopperan historiaa.

Se hetki, kun kaikki onnistuu yleisön edessä, on Susannalle maaginen. Hän tiivistää kapellimestarin työn yhteen ajatukseen: hänen tehtävänsä on tuottaa elämyksiä.

– Kun orkesteri puhaltaa yhteen hiileen, musiikki lähtee siivilleen. On suuri ilo onnistua yhdessä. Silloin olen täyttänyt oman työni ja tarkoitukseni.

”Orkesterin ohjaaminen ei ole keskustelutilanne, vaan siinä on oltava tiukka johtaja. Harjoitusten ulkopuolella on aikaa olla ihminen ihmiselle”, Susanna kertoo.
”Orkesterin ohjaaminen ei ole keskustelutilanne, vaan siinä on oltava tiukka johtaja. Harjoitusten ulkopuolella on aikaa olla ihminen ihmiselle”, Susanna kertoo.

Esiintymisjännitys

En enää jännitä esiintymistä yhtä paljon kuin joskus ennen. Tunnen kyllä adrenaliinin nousemisen, mikä nostaa keskittymiskykyni ja antennini pystyyn. Huippukeskittyminen on itse asiassa hyvin kirkas tunne. Se tuntuu mahtavalta, mutta on myös kuluttavaa. Ylikierroksista täytyy saada välillä lepoa.

Rentoutumiskeino

Paras rentoutumiskeinoni on nukkuminen. Konsertin jälkeen olen niin virittynyt, että unta on vaikea saada. Saatankin ottaa päiväunet keskellä päivää.

Kapellimestarin työ ei ole pelkkää taiteellista ilmaisua, vaan sisältää paljon organisointia: partituurien opettelua, harjoitusaikataulujen tekemistä ja ohjelmistosuunnittelua. Toisinaan herään keskellä yötä miettimään, että jokin asia pitää muistaa delegoida eteenpäin.

”Jos orkesteri olisi urheilujoukkue, kapellimestari olisi paitsi sen valmentaja ja kapteeni, hetkittäin myös keskushyökkääjä ja maalivahti.”

Kuin moniottelija

Jos orkesteri olisi urheilujoukkue, kapellimestari olisi paitsi sen valmentaja ja kapteeni, hetkittäin myös keskushyökkääjä ja maalivahti. Joukkuettakin on johdettavana kymmenkertainen määrä. Välillä kiire on kova ja minun täytyy tinkiä tavoitteistani. Se on turhauttavaa. Harjoituksia isolla porukalla kun pystytään järjestämään vain tietty määrä. Tuona aikana minun tehtäväni on varmistaa, että kaikki ikään kuin puhuvat samalla aksentilla.

Parasta työssäni

Kun saan kommunikoida musiikin kielellä. Musiikki tavoittaa minussa syvätasoja, ja minun tehtäväni on välittää ne eteenpäin kuulijoille. Esiintyminen on minun, muusikoiden, yleisön ja säveltäjän välistä keskinäistä kommunikaatiota, josta nautin.

Väsyttävintä: matkustelu

Matkustan työni puolesta paljon. Asun Pariisissa ja teen töitä ympäri maailmaa. Lentokoneessa istuminen onkin alkanut tuntua ajanhaaskaukselta. Myös jatkuva pakkaaminen ja tavaroiden purkaminen väsyttää. Toki olen myös kiitollinen, että olen työni puolesta saanut nähdä upeita paikkoja.

Toteutumaton unelma

Olen aina haaveillut, että olisin jazzlaulajatar. Laulaminen on kiehtonut minua lapsesta asti, mutta olin silloin arka enkä uskaltanut kokeilla sitä. Nyt uskallan ja pidänkin laulamisesta. Mutta nykyinen työni vie silti voiton.

Konfliktit

Harjoituksissa olen putkeen neljäkin tuntia sadan ihmisen edessä. Siinä tilanteessa on mahdotonta olla koko ajan täydellinen. Ajatukseni menevät tuhatta ja sataa, ja virheitä voi tulla. Joskus tuollaiset hetket pomppaavat mieleeni vielä vuosienkin päästä.

”Olen kohdannut urallani sovinismia, vähättelyä ja pahantahtoisuutta.”

Tässä työssä kohtaa myös niitä, jotka levittävät ympärilleen negatiivista energiaa. Olen kohdannut urallani sovinismia, vähättelyä ja pahantahtoisuutta. Osaan kuitenkin nykyään erottaa nuo asiat itsestäni. Olisi mahtavaa, jos sen oppisi jo lapsena, sillä kiusaamista ei pidä koskaan hyväksyä. Nykytilanteessani nämä hetket ovat harvinaisia.

Ulkonäköpaineet

Katseiden kohteena oleminen esiintyessä aiheutti minulle alkuun stressiä. Kaikki katseet kun eivät ole hyväntahtoisia. Nuorena olin herkkä ja otin paineita ulkonäöstäni: kommentointi on jatkuvaa, ja rauhassa ei saa juuri olla. Myöhemmin olen oppinut, ettei se ole elämän ydin vaan ihan toisarvoista. Kun näen nuoria, toinen toistaan hoikempia muusikko-opiskelijoita, mietin, että syökää kunnolla ja tehkää töitä älkääkä keskittykö asiaan, joka on vain pintaa.

Elämänasenne

Olen optimisti, jolle lasi on aina puoliksi täynnä. Se on minulta tietoinen valinta. Joka tilanteessa voin itse vaikuttaa omaan suhtautumiseeni, ja jokainen hetki on tässä ja nyt. En silti ole naiivi ja kuvittele, että kaiken pitäisi olla aina tosi ihanaa. Vaikeana hetkenä pitää edetä askel kerrallaan, hyvää kohti.

Susanna sanoo, että kapellimestarin tehtävä on saada yleisön huomio kiinnittymään musiikkiin, ei häneen itseensä.
Susanna sanoo, että kapellimestarin tehtävä on saada yleisön huomio kiinnittymään musiikkiin, ei häneen itseensä.

Mekko vai puku?

Kapellimestarina tärkeintä on saada huomio kiinnittymään musiikkiin eikä minuun. En laittaisi paljettimekkoa esitykseen, koska viestittäisin sillä väärää asiaa. Mekko sitä paitsi varmaan repeäisi rie­huessani, orkesterin edessä työni on hyvin fyysistä.

2 x idolini

Itävaltalainen kapellimestari Carlos Kleiber. Ihailen edesmennyttä Kleiberiä, sillä hänellä oli maaginen kyky tavoittaa musiikista metatasoja. Hänellä oli paitsi herkkyyttä, myös optimiolosuhteet hioa työtään. Niillä piirteillä hän saavutti uskomattomia tuloksia.

Helsingin kaupunginorkesterin intendentti Gita Kadambi. Hän on lähielämän idolini, sillä hän on hyvä johtaja, jolta olen oppinut valtavasti. On inspiroivaa työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat loistavia siinä, mitä tekevät.

Syntyi Helsingissä 13.3.1969. Asuu Pariisissa.

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari (2016–) ja Los Angelesin filharmonikkojen päävierailija (2017–).

Vuonna 2011 hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali.

Esiintyy Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa kesä–heinäkuussa ja Helsingin juhlaviikoilla 18. elokuuta.

Laulaja Iisan elämä meni erossa kokonaan uusiksi. – Olen tehnyt itsekkäitä asioita, mutta en olisi ollut onnellinen, jos olisin jäänyt.

Kauniina alkukesän päivänä itähelsinkiläinen rantakahvila on täynnä auringosta nauttivia ihmisiä, ja kestää hetken, että heidän joukostaan bongaa laulaja Iisan. Tuttua brunettea on turha katsellaan hakea, sillä muusikon tummanruskeat kiharat ovat talven ja kevään aikana vaihtuneet blondiin polkkaan. Otsatukan alta pilkistävät kuitenkin tutut nauravat ruskeat silmät.

– Istuin varmasti 15 tuntia kampaajan tuolissa ennen kuin oikea sävy löytyi ,eikä hapero tukkani enää imenyt väriä. Mutta kyllä kannatti: sen jälkeen kun vaihdoin blondiksi, minulta on kysytty jo kolme kertaa paperit Alkossa, Iisa, 37, kertoo nauraen.

Viimeisen vuoden aikana Iisan elämässä on mennyt uusiksi moni muukin asia kuin tukanväri.

Iisan yhdeksän vuotta kestänyt avioliitto muusikko Mikko Pykärin kanssa päättyi eroon, ja siviilisäädyn vaihtumisen myötä Iisa otti takaisin tyttönimensä Pajulan. Samalla loppui yhteistyö pitkäaikaisen kollegan ja bändikaverin kanssa, ja Iisa vaihtoi levy-yhtiötä.

– Ero ei ollut mikään sokkipäätös, mutta atomeiksi olen silti mennyt. Elämänmuutoksen tekeminen on ollut täyttä työtä, eikä minulla pitkään aikaan ollut voimia juuri mihinkään muuhun. Koko talven olen viettänyt hiljaiseloa.

Paha olo

Iisan avioliitto päättyi eroon viime syksynä pitkän pohdinnan päätteeksi, kun Iisan mukaan mitään muuta ratkaisua ei enää ollut.

– Jossain vaiheessa minulle oli selvää, että tämä pitää tehdä ja se pitää tehdä nyt, Iisa sanoo.

Ulkopuolisen silmin Iisa näytti elävän lähes kadehdittavaa elämää, johon kuului muusikkomies, tämän kanssa yhteinen – ehkä Suomen hipsteriuskottavin – bändi, Regina, sekä talo ja lapset.

Paha olo kuitenkin kasvoi vaivihkaa, koska Iisalla ei ollut enää aikaa kuunnella itseään.

"Saatan toimia itseäni vastaan, koska en halua satuttaa muita."

– Olen aina luottanut intuitioon ja ajatellut, että keho ja mieli muodostavat kokonaisuuden. Harmonia rikkoontuu, jos en ole synkassa sisäisen fiilikseni kanssa.

Iisa myöntää, ettei ehkä osannut purkaa pahaa oloa läheisilleen riittävän suoraan ja ajoissa, vaikka lähetti hätäsignaaleja ympärilleen. Iisasta tuntui vaikealta olla rehellinen itselleen, koska hän on samaan aikaan aina ollut myös empaattinen ja väistellyt konflikteja.

– Saatan toimia itseäni vastaan, koska en halua satuttaa muita. Silloin oma sisäinen ääni ja reaalimaailma menevät ristiin, ja kun ne ovat tarpeeksi kaukana toisistaan, korjausliikkeitä on enää vaikea tehdä, Iisa sanoo.

– Mutta jollen lopulta olisi uskaltanut tuoda sisälläni kasvanutta onttoa oloa kokonaan päivänvaloon, olisin muuttunut vieraaksi itselleni ja alkanut elää kulissielämää. Ja se taas on vastoin kaikkea sitä, mihin haluan elämäni käyttää.

Iisa ei kuitenkaan suosittele eroa kenellekään.

– Jos ei ole ihan pakko erota, niin ei kannata.

– Kaikille pitkässä parisuhteessa eläville, uraa tekeville lasten vanhemmille tulee joskus eroajatuksia, mutta matka siihen, että konkreettisesti tekee jotain ja muuttaa elämäänsä, on kyllä paljon pidempi kuin mitä ikinä olisin ajatellut.

Äidin syyllisyys

Erokriisin keskellä pintaan ovat nousseet kaikki tunteet maan ja taivaan väliltä: suru, helpotus, toivo, pelko, ikävä, epäonnistuminen, rohkeus, pelkuruus. Kipein on ollut syyllisyydentunne, joka on liittynyt perheen hajoamiseen.

– Eihän ero olisi näin vaikea, jollei tähän liittyisi lapsia. Olen joutunut pohtimaan paljon omaa vanhemmuuttani ja epäonnistumistani avioliitossa, hän sanoo.

 "Eihän ero olisi näin vaikea, jollei tähän liittyisi lapsia."

Kuten jokainen vanhempi, jonka päätökset vaikuttavat toisiin ihmisiin, Iisa on miettinyt, missä menee itsekkyyden ja oman onnen tavoittelun raja.

– Olen tehnyt hirveän itsekkäitä asioita. Mutta tiedän, etten olisi ollut onnellinen, jos olisin jäänyt. Ja jos en ole onnellinen, minusta tulee varjo ihmisestä, joka voisin olla, enkä usko, että olen silloin kenellekään kovin hyvä äiti tai puoliso.

– Äitimyyttiin ei tietenkään sovi ero, mutta ajattelen, etten voi myöskään antaa lapsilleni mallia äidistä, joka vuosikausiksi lannistuu oman riittämättömän ja onnettoman roolinsa alle – sinnittelee, vaikka tietää, ettei näistä aineksista ole onnelliseen elämään, hän jatkaa.

Iisa kertoo, että hänelle on ollut kova paikka tajuta, ettei eron jälkeen enää muiden silmissä näytäkään empaattiselta ja epäitsekkäältä. Samalla monet muut omat ja muiden mielikuvat Iisasta ovat joutaneet romukoppaan.

– Identiteettiäni on ravisteltu, ja se on murtunut. Minulle on ollut tärkeääkin, että se on mennyt aika atomeiksi. Olen kääntänyt kaikkia persoonallisuuteni kiviä, miettinyt lapsuudenkokemuksiani, luonteenpiirteitäni ja kyseenalaistanut ihan kaiken, Iisa kertoo.

Oman pään sisällä yksin

Iisa on aina tarvinnut paljon omaa rauhaa ja tilaa. Vaikeina aikoina hän vetäytyi yhä enemmän omaan yksinäisyyteensä, aina vain kauemmas läheisistään ja ystävistään.

– Ehkä yksin viihtyminen on ollut sudenkuoppani. Minun on hirveän hyvä ja helpottava olla yksin, koska oman pääni sisällä pystyn ratkaisemaan mitkä tahansa asiat. Siinä on vain se ongelma, että menen ajatuskuluissani liian pitkälle, ja kun viimein tulen niiden kanssa muiden ihmisten ilmoille, tajuan, ettei niillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Iisa kuvailee.

Hänen oli esimerkiksi vaikea kertoa parisuhteen kriisistään vanhemmilleen ja siskolleen, koska tiesi, että se merkitsisi luopumista ja surua myös heille.

– Välillä läheisten ihmisten reaktio pelotti jopa enemmän kuin konkreettiset erosta seuraavat elämänmuutokset, Iisa ihmettelee.

Pahimpina hetkinä Iisa löysi itsensä niin syvältä omasta itsestään, ettei meinannut enää osata sieltä pois.

"Olen ollut todella yksin ja etäällä kaikista."

– Olen ollut todella yksin ja etäällä kaikista. Introverttius otti minusta yliotteen, enkä enää ikinä halua ajautua niin syvälle omaan maailmaani, hän kertoo.

Raskaimpien kelojen aikana Iisa oli aidosti huolissaan jaksamisestaan.

– Olen itkenyt järkyttävän paljon ja ajatellut, että kaikki masennuksen merkit täyttyvät kohdallani.

Kriisin keskellä Iisaa auttoi terapia, jossa hän oppi puhumaan asioista, joista oli aiemmin vaiennut.

– Mutta ei terapia anna valmiita ratkaisuja, eikä kukaan terapeutti tee duunia puolestasi, mikä saattaa joillekin olla jopa pettymys. Minua terapia auttoi muuttumaan avoimemmaksi. Nykyään uskon, ettei voi olla väärin, jos paljastaa epäonnistumisensa, heikkoutensa tai pelkonsa, Iisa sanoo.

– Kuorma harteillani alkoi keventyä, kun aloin puhua läheisilleni. On ollut ihanaa huomata, että jos avaudut, sinulle vastataan avoimuudella. Se on lähentänyt minua joidenkin ihmisten kanssa, kun yhtäkkiä olemme tunnistaneet toisissamme samoja fiiliksiä.

Enää Iisa ei myöskään yritä selvitä kaikesta yksin, vaan opettelee pyytämään apua ajoissa.

– Kauhean helppoa avun pyytäminen ei ole minulle vieläkään, mutta yritän mennä sitä kohti.

"On ollut hirveän vapauttavaa tajuta, että tämänkin ikäisenä on lupa olla pihalla ja aloittaa alusta", Iisa Pajula sanoo.
"On ollut hirveän vapauttavaa tajuta, että tämänkin ikäisenä on lupa olla pihalla ja aloittaa alusta", Iisa Pajula sanoo.

Ehdoton rakkaus

Viime aikoina Iisa on pohtinut tietenkin paljon myös rakkautta. Jos hän jostain on varma, niin siitä, ettei kaiken lapioinnin jälkeen aio löytää itseään suhteesta, jossa joutuisi miettimään, miten siihen on päätynyt. Uuteen suhteeseen hyppääminen heti edellisen päätyttyä tuntuisi oudolta.

– Rakkaudessa olen tosi vaativa ja ehdoton. En pysty ottamaan ketään elämääni paremman puutteessa enkä olemaan kenellekään välisuhde ennen kuin suuri rakkaus löytyy, Iisa sanoo.

"Rakkaudessa olen tosi vaativa ja ehdoton."

Iisalle rakastaminen tarkoittaa täydellistä antautumista, ja sitähän ei voi keneltäkään vaatimalla vaatia.

– Olen valmis laittamaan kaiken likoon, ja jos toinen ei ole, ei siitä tule mitään. Rakkauden pitää olla totaalinen juttu molemmille, hän sanoo.

Omaan kotiin

Viime vuoden lopulla Iisa muutti omaan kotiin lähelle perheen vanhaa yhteistä kotia. Itä-Helsingin luontoon ja rantojen lenkkipolkuihin kiintynyt Iisa ei voisi enää kuvitellakaan asuvansa muualla. Kouluikää lähestyvien poikien takia oli myös selvää, että uutta elämää rakennetaan samoihin maisemiin.

– Asuin viimeksi yksin 13 vuotta sitten. Fiilikset olivatkin vähän samanlaiset kuin silloin, kun muutin lapsuuden kodista ekaa kertaa yksin, Iisa kertoo.

Laulajan kotiin ei ole roudattu yhtään turhaa huonekalua. Iisa nukkuu patjalla, eikä hänellä ole telkkaria tai edes verhoja ikkunassa.

– Mitä vähemmän kamaa, materiaa, hälyä tai informaatiotulvaa ympärillä, sen parempi. Televisiota en ole katsonut, koska minulla ei ole ollut yhtään kaistaa mihinkään muuhun kuin oman elämäni pohtimiseen, hän sanoo.

"Mitä vähemmän kamaa, materiaa, hälyä tai informaatiotulvaa ympärillä, sen parempi."

Iisa uskoo, että elämä kulkee kehissä. Siitä kertoo myös hänen uusi singlensä Kun olit nuori, jolla kuullaan uudistunutta, suorempaa ja tanssittavampaa Iisaa kuin koskaan aikaisemmin.

”Kukaan ei sanonut, että murrosikä tulee aina uudestaan, oisko tää nyt kolmas, aina yhtä kauhea.”

Iisa myöntää, että kappale kuvaa kaunistelematta hänen tämän hetken fiiliksiään ja elämäntilannettaan.

– Minulla oli paha murrosikä, seuraava kriisi parikymppisenä ja nyt jälleen iso elämän käännekohta. Aina ennen niitä hetkiä olen kuvitellut olevani kypsä ja joutunut huomaamaan, että se on illuusio, Iisa sanoo.

Sopivasti keskeneräinen

Vaikka Iisa ajattelee elämänsä kulkevan kuin kehällä, ei hän koe, että avioeron jälkeen hän olisi palannut ahdistavalla tavalla takaisin lähtöruutuun.

Tuore elämänmuutos on ollut raskas, mutta aikaisempiin murroskausiin verrattuna siinä on myös jotakin helppoa:

– Nuorempana elämän to do -lista oli pitkä. Piti repiä jostain ammatti, työ, parisuhde ja perhe. Silloin ahdisti rankasti se ”sit ku” -elämä, jota joutui elämään.

"Jos olisin tämän ikäisenä ilman perhettä, fiilis voisi olla toinen."

– Nyt homma on paljon yksinkertaisempaa. Minulla on jo perhe, lapseni, ja se on kaiken perusta. Olen lapsilleni maailman tärkein, ja he ovat sitä minulle. Se pyyteettömyys tekee tosi hyvän olon, eikä sitä vie kukaan pois minulta ja se riittää. Jos olisin tämän ikäisenä ilman perhettä, fiilis voisi olla toinen, hän sanoo.

– Kaikessa on vielä keskeneräisyyden tuntu, mutta vaalin sitä enkä halua siitä pois, enkä oikein edes tiedä, minne siitä pitäisi mennä. Ei minua ainakaan kiinnosta sinetöity, varman päälle rakennettu loppuelämä. On ollut hirveän vapauttavaa tajuta, että tämänkin ikäisenä on lupa olla pihalla ja aloittaa alusta.

 

 

 

IISA
PAJULA

Laulaja ja laulun­tekijä syntyi 9.8.1979
Tampereella.

Tuli tunnetuksi 2000-luvun alkupuolella Regina-yhtyeestä, johon kuului myös ex-mies Mikko Pykäri.

Julkaissut sen jälkeen soolo-
albumit Iisa ja Kukaan ei oo
kenenkään oma.

Keikkailee kesällä muun muassa Provinssirockissa ja Bättre Folkissa.

Asuu Helsingissä, perheeseen kuuluu kaksi poikaa.