”Ennen teksteissäni syyttävä sormi osoitti aina toiseen. Nyt se sormi on alkanut kääntyä itseen. Olen itse vastuussa onnellisuudestani.” Kuvat: Jouni Harala
”Ennen teksteissäni syyttävä sormi osoitti aina toiseen. Nyt se sormi on alkanut kääntyä itseen. Olen itse vastuussa onnellisuudestani.” Kuvat: Jouni Harala

Laulaja Irina tuntee ristivetoa perhe-elämän ja vahvan vapaudenkaipuunsa välillä. – Olemme edelleen yhdessä, koska tahtoa on riittänyt.

Laulaja Irina Saari, 42, on asunut puolet elämästään Heinolassa, mutta ei sano vieläkään olevansa sieltä kotoisin. Heinolaan hänet veti mies, aviopuoliso Henri Saari. Irinan juuret ovat lännemmässä, Kauhajoella. Arjessa Irina ei enää ”väännä leviää”, mutta murre kyllä taittuu tarvittaessa.

– Syrämmessäni olen aina pohojalaanen, se on pysyvä osa identiteettiäni, laulaja sanoo.

Unelmien mies ja vapauden kaipuu

”Olen aina ollut yltiösosiaalinen, ja aloinkin seurustella nuoresta. Ensimmäinen ihastukseni oli kuudennen luokan Lasse. Hän harrasti mikroautoilua, ja minä kiersin varikkoruusuna hänen kisoissaan.

Vähän alle parikymppisenä seurustelin vakavammin, niin että oli jo puhetta yhteen muutosta. Viime hetkellä tajusin, etten pysty, tuli vahva kuristava tunne.

Siitä alkoi ensimmäinen pidempi ajanjakso, kun halusin olla yksin. Muutin Jyväskylään opiskelemaan ja olin itsekseni melkein kolme vuotta.

Sitten tapasin Henrin. Oli vuosi 1998, kun ompelijaystäväni Riia toi pari kaveriaan katsomaan Playa-bändini keikkaa. Se oli onnekas kohtaaminen: Toni Wirtasesta tuli myöhemmin läheinen työkaveri, ja tuolloin Apulannan valomiehenä työskennelleestä Henristä puolisoni. Pitkän yksinolon jälkeen olin vihdoin valmis: miehet eivät ärsyttäneet, eikä sitoutuminen tuntunut ahdistavalta.

Minulla on käynyt säkä, että sain niin hyväksyvän, pitkämielisen ja itsenäisen puolison. Miehelläni on hyvä itsetunto, joku heikompi ei olisi kestänyt.

Suhteemme alussa olin tyttöjen tapaan valmis luopumaan suunnilleen kaikesta, jotta olisi yhteistä aikaa, mutta Hemi piti tiukasti kiinni omista harrastuksistaan ja jutuistaan. Se on ollut vahvuus myöhempinä kausina, kun vapaudenkaipuuni iskee ja haluaisin vain olla yksin. Silloin ei auta, että vain lähtisin metsään kävelemään, vaan oikeasti haluaisin asua ja elää arkeani yksin. Se on melkoinen haaste avioliitossa ja lapsiperheessä.

”Lukittaudun omaan maailmaani ja olen kuin en näkisi enkä kuulisi toista. Se on epäreilua ja raskasta puolisoa kohtaan.”

Kun vapaudenkaipuu iskee, velvollisuudentunne muita kohtaan tuntuu hirveän raskaalta. Lukittaudun omaan maailmaani ja olen kuin en näkisi enkä kuulisi toista. Se on epäreilua ja raskasta puolisoa kohtaan.

Tilanne on ristiriitainen. Katson miestäni ja näen kaikki hänen ihanat puolensa. Hän on täydellinen minulle, ja arkemme on todella hyvää. Tajuan olevani urpo ja idiootti ja itsekäs, kun haluaisin tauolle yhteisestä elämästä.

Liittomme aikana yksinäisyyden tarve on iskenyt ennen kolmekymppisiä ja uudestaan nelikymppisyyden alla. Vaihe ei mene kuukaudessa ohi. Nyt osaan jo prosessoida sitä ja kirjoittaa siitä lauluja: Hiljaisuus ja Aika kunnian saa kertovat tästä fiiliksestä. Minun on helpompi purkaa ajatukseni lauluiksi tai parille luottoystävälleni kuin sanoa niitä suoraan miehelleni.

Uskomuksissani ihmistä ei välttämättä ole luotu yhteen pitkään parisuhteeseen. Ehkä elämässä on erilaisia jaksoja, joissa yksi ja sama puoliso ei voi tarjota kaikkea.

En tiedä, miten tilanne pitäisi ratkaista – tai pitääkö ratkaista mitenkään. Ikä on tuonut armollisuutta, ja ymmärrän, että kaikki on ohimenevää. Ehkä nämä vaiheet on vain siedettävä. Ehkä kun lapset ovat isoja, voisimme olla aviopari mutta elää omissa kodeissamme.

”Olisi perseestä olla kaltaiseni kumppanin kanssa.”

En tiedä, miten minä olisin toiminut mieheni asemassa. Olisi perseestä olla kaltaiseni kumppanin kanssa. Joskus olen toivonut, että mieheni räjähtäisi minulle lopullisesti. Huutaisi että saatanan akka, ala puhua.

Hemi on kasvanut ydinperheessä ja nähnyt, että parisuhteen eteen tehdään töitä. Minä mietin isovanhempiani, jotka ovat olleet yhdessä yli 60 vuotta. Ihan varmasti heillä on ollut vaiheita, ettei kiinnosta yhtään – ja miten siistiä heillä on nyt.

Me olemme yhä yhdessä, koska tahtoa on riittänyt. Olisi ihanaa, jos ihminen olisi yksinkertaisempi eikä kehittäisi ongelmia sinne, missä niitä ei ole.”

Yrittäjänaisia ja pullamössöpolvia

”Synnyin esikoiseksi varsin nuorille vanhemmille, äitini oli vasta 18-vuotias minut saadessaan. Olin silkka vahinko, eikä vanhemmillani siinä iässä ollut ajatusta perustaa perhettä. Kiireen vilkkaa he menivät naimisiin ja alkoivat odottaa tuloani.

Minulla oli ihana lapsuus, turvallinen ja touhukas. Isäni oli muusikko, ja muutimme vähän väliä hänen työnsä perässä. Taisin olla kolmen, kun lopulta asetuimme äidin kotiseudulle Kauhajoelle. Vanhempani ostivat tontin uudelta asuinalueelta ja rakensivat meille talon. Sain kaksi veljeä, kuusi ja seitsemän vuotta minua nuoremmat.

Isoäidin maatila sijaitsi vain varttitunnin päässä. Siellä oli lehmiä, koiria ja kissoja, ja kesäisin sain tehdä navettahommia ja auttaa lypsämään lehmiä. Sukulaiset olivat läheisiä, ja kasvoin usean aikuisen keskellä.

Vanhempani erosivat, kun olin kahdeksanvuotias ja veljeni puolitoista- ja puolivuotiaita. Äiti otti vastuun meistä, uudesta talosta ja juuri hankkimastaan lastenvaateliikkeestä. Hän on valtavan sitkeä nainen.

Itse olen murehtijatyyppiä, menetän helposti yöunet ja käyn kierroksilla, jos elämässäni on stressitekijöitä. En usko, että olisin ikinä selvinnyt niin suuresta vastuusta ja taloudellisesta paineesta. Edeltäviin sukupolviin verrattuna olemme aika pullamössöporukkaa.

Vuosien mittaan olen kantanut hirveästi huolta äidin jaksamisesta. Hän ei luovuttanut silloinkaan, kun lama koetteli, vaan vaihtoi vaatekauppiaasta leipomoyrittäjäksi. Minä vannoin, etten ikinä ryhtyisi yrittäjäksi. Sitten minusta tuli laulaja ja perustin osakeyhtiön 2002.

”En koskaan olettanut, että äiti pystyisi kustantamaan kaiken, ja tahdoin pärjätä itse.”

Menin ensimmäiseen kesätyöhöni 14-vuotiaana. En koskaan olettanut, että äiti pystyisi kustantamaan kaiken, ja tahdoin pärjätä itse. Ensimmäiseen työhöni pääsin äidin kauppiassuhteilla. Työskentelin Kauhajoen K-marketin tekstiiliosastolla. Muistan, kuinka inventaarioissa piti laskea yksittäiset napitkin. Juuri kun olin päässyt pariinsataan, eikös joku asiakas pyytänyt opastamaan alushousuhyllylle ja sekosin laskuissani.

Nyt näen tyttäressäni samanlaista puuhakkuutta ja yrittäjähenkeä kuin äidissäni. Seitsemänvuotiaana hän nikkaroi itselleen kioskin, ja aina aurinkoisina päivinä mehubaari Pulla aukeaa kotimme edustalla.”

Käsityksiä alkoholismista

”Välit isäni kanssa ovat säilyneet läheisinä, vaikka tapaamme aika harvoin. Musiikki on yhdistänyt meitä aina. Teinivuosina bändikaverien kanssa äänitimme demoja isän luona.

Keikat ovat vieneet häntä paljon ja välillä vei alkoholi. Olemme puhuneet isän kanssa, mikä hänet ajoi juomaan ja mitä hän on oppinut vaiheistaan. Nykyään olen valtavan ylpeä isästä ja siitä, että hän on terve ja saanut elämänsä mallilleen. Pitkään ajattelin, että alkoholismi on heikkoutta. Vasta aikuisiällä aloin ymmärtää, että alkoholismi on sairaus.

Lapsen vinkkelistä oli häkellyttävää, miten läheinen muuttui humalatilassa. Niissä hetkissä muistan isän herkkänä ja itkuisena. Tilanteet eivät olleet aggressiivisia, mutta lapsena tuntui pelottavalta, kun turvallinen läheinen olikin erilainen. Lapsuuden kokemus teki varovaiseksi alkoholia kohtaan. Nuorena tarkkailin itseäni ja veljiäni ja mietin, periytyykö addiktoituva luonne.

”Esikoisena en halunnut olla äidille huoleksi, ja menin kesätöihin tienaamaan. Olen edelleen sukanvarteen säästäjä.” Kuva: Jouni Harala
”Esikoisena en halunnut olla äidille huoleksi, ja menin kesätöihin tienaamaan. Olen edelleen sukanvarteen säästäjä.” Kuva: Jouni Harala

15-vuotiaana vedin ensimmäiset humalani. Olin pari kertaa maistellut Spritellä lantrattua valkoviiniä, mutta silloin isosina rippileirin päätyttyä korkkasimme ystäväni kanssa kossupullon. Ensin oksensin kaiken, mitä ihmisestä irtoaa ja sitten päädyin syvätajuttomuustilassa sairaalaan. En ole koskaan tuntenut niin valtavaa häpeää kuin silloin, kun äiti tuli hakemaan minua Seinäjoen keskussairaalasta. Tunsin pettäneeni hänen luottamuksensa täydellisesti.

Äiti oli kuitenkin taitava kasvattaja. Kävimme hyvän keskustelun, mutta emme riidelleet. Myöhemmin, kun veljeni jäivät kiinni tupakkakokeilusta, äiti sai senkin loppumaan ihan vain juttelemalla. Vanhemman olisi helppo sössiä ne tilanteet raivoamalla.

Seuraavan kerran otin huikkaa parikymppisenä ja oksensin taas. Haluaisin osata maistella viinejä, mutta ne maistuvat aina yhtä kitkeriltä, ja jo pikkumäärä saa voimaan pahoin. Kahdesti olen kokeillut tupakkaa, ja molemmilla kerroilla nousi kuume. En kutsu itseäni absolutistiksi, mutta mieluusti olen se porukan kuski.

En koe tarvitsevani ylimääräistä rohkaisua tai rentoutusta. Bileseurassa tunnen helposti olevani hiprakassa, vaikka en juo. Hiljattain Vain elämää -ohjelman kuvauksissa Laura Voutilainen sanoi, että olen sellaista ihmistyyppiä kuin olisin koko ajan pienessä pierussa.”

Kontrollivapaalla alueella

”Minusta tuli laulaja sattumalta. Lapsena pyörin mukana vanhempieni pitämän musiikkileikkikoulun ryhmissä, ja viisivuotiaana aloin soittaa viulua. Teini-iässä löysin bändikuviot, mutta päätin opiskella lastentarhanopettajaksi. Silloinkin, kun tein vimmatusti keikkaa Playa-yhtyeessä, olin aina valmis palaamaan päiväkotiin, kun musiikkihommat karahtaisivat kiville. Olen huono tyrkkäämään itseäni eteenpäin, minut on todellakin pitänyt hakea kotoa.

Tyttäreni kysyi joskus, miltä tuntuu, kun kaikki tuntevat. Korjasin, että on monia, jotka eivät tiedä minusta mitään. Silloinkin, kun biisini jo soivat radiossa ahkerasti, olin pitkään kasvoton artisti. Vitsailenkin, että kaikilta naisilta, joilla on tummat hiukset ja otsatukka, on kysytty ’Oleksä se Irina’. Olen onnellinen, että singahdin esille vasta, kun olin aikuinen ja siihen aikaan, kun ei vielä tarvinnut miettiä, miten cool olen somessa. Olen saanut mennä musa edellä.

”Lavalla olen aavistuksen mahtavampi minä kuin sen ulkopuolella.”

Lava on yksi parhaita paikkoja, mitä tiedän. Se on kontrollivapaata aluetta, missä voin olla mitä vain. Lavalla olen aavistuksen mahtavampi minä kuin sen ulkopuolella. Mikään ei vastaa tunnetta, kun basso jytisee kehossa.”

Irina Saari

  • 42-vuotias laulaja, säveltäjä ja sanoittaja, syntynyt Kauhajoella.
  • Aviomies Henri Saari, kaksi lasta, koti Heinolassa.
  • Julkaisi 7. albuminsa Seitsemän huhtikuussa.
  • Näytellyt musiikkiteatterissa. Esiintyi tämän kevään Vain elämää -kaudella.

Koomikko aiheutti pienen somekohun jakamalla meemin Magic Johnsonin ja Samuel L. Jacksonin harmittomasta kuvasta. Ironia ei auennut kaikille.

”Sam ja minä chillasimme penkillä eilen Forte dei Marmissa, Italiassa. Fanit jonottivat ottaakseen kuvia kanssamme.”

Näin entinen huippukoripalloilija Earvin ”Magic” Johnson twiittasi, kun hän vieraili elokuun puolessa välissä Italian Toscanassa. Samalla hän julkaisi shoppailureissunsa päätteeksi kuvan, jossa hän istui rennosti puupenkillä näyttelijä Samuel L. Jacksonin kanssa. Prada- ja Louis Vuitton logot vilkkuivat miesten ostoskasseissa, ja molemmilla oli kuvassa leveähkö hymy.

Johnsonin julkaisema Twitter-kuva alkoi pian elämää omaa elämäänsä, koska italialaiset eivät tunnistaneet julkkiskaksikkoa, kertoo Independent-lehti.

Jotkut italialaiset nimittäin luulivat, että kyseessä on kaksi maahanmuuttajaa – joilla on äärettömän paljon rahaa shoppailuun. Ja kaiken kustantaa tietenkin Italian valtio.

Koomikko Luca Bottura käytti yhtä kuvaa meeminä ja jakoi sen Facebookissa. Hän kirjoitti kuvan yhteyteen muun muassa: ”Valtion varoja Forte dei Marmissa… he tekevät ostoksia Pradan liikkeessä päivittäisellä 35 eurollaan.”

Bottura myös pyysi seuraajiaan jakamaan kuvan, jos he ovat raivostuneita. Telegraphin mukaan Bottura väittää nettimeeminsä tarkoituksen olleen ironinen – mutta moni ymmärsi Botturan sanoman väärin ja lähti levittämään kuvaa ”shoppailevista maahanmuuttajista”.

Facebook-kommentoijat ilmaisivat Botturan kuvan yhteyteen muun muassa ”häpeää” ja ”inhoa”, jota he kokivat –  ja luulivat kuvassa olevan kaksi maahanmuuttajaa, jotka istuskelevat penkillä ökyostoksiensa kanssa.

Kuvaa on jaettu tuhansia kertoja, Bottura kertoi myöhemmin Facebookissa ja analysoi samalla kuvan aiheuttamia reaktioita:

– 40 prosenttia ihmisistä ymmärsi provosointini, 30 prosenttia oli raivoissaan ja 20 prosenttia oli sitä mieltä, että se oli rasistinen meemi ja että en tunnistanut Samuel Jacksonia ja Earvin 'Magic' Johnsonia (en paljasta loppua kymmentä prosenttia).

Monet ovat pitäneet Maria Veitolan Instagram-päivitystä esimiestyön rankkuudesta tärkeänä. Jotkut ovat kuitenkin ihan toista mieltä. 

Radio Helsingin sisältöjohtajana työskentelevä Maria Veitola, 44, kertoi eilen Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Maria kertoi, että hänen voimansa ovat viime aikoina huvenneet oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä, jotka sanovat: ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Maria kirjoitti eilen.

Instagram-päivityksessään Maria kertoi kärsineensä jopa fyysisistä oireista. Hän kuvaili olleensa paniikkihäiriön reunalla.

Lue lisää täältä: Maria Veitola puhuu esimiestyönsä raskaudesta: ”On kamalaa menettää elämänhallinta siksi, että muut ei hallitse elämäänsä”

(Juttu jatkuu päivityksen jälkeen.)

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, bossladynä altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin" tai sekoilevat muuten vaan. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

A post shared by Maria Veitola (@mariaveitola) on

Päivitys on herättänyt paljon keskustelua. Monet ovat kirjoittaneet päivityksen alle, että Maria on rohkea, koska uskaltaa puhua vaikeista asioista niin suoraan.

– Tämän kaiken saa ja pitää sanoa ääneen. Miksi hyssytellä ja esittää supernaista, jos tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Tunteista kertominen auttaa niin itseä kuin muita, eräs kommentoija kirjoittaa.

Jotkut ovat kuitenkin suhtautuneet Marian kirjoituksen aivan toisella tavalla.

Kohtuutonta syyttelyä...

Instagram-tili @lindiis kirjoittaa, että Maria syyllistyy kaksinaismoralismiin. Hänen mielestään on erikoista, että Maria vaatii toisia jaksamaan tappiin saakka. Hänen mielestään on myös kohtuutonta syyttää muita siitä, että esimiehenä joutuu puurtamaan.

– Siksi toivon vähän armollisuutta myös sinulta julkisuuden henkilönä – jos on armollinen itselleen, on oltava sitä myös ulkoisille olosuhteille ja muiden, inhimillisten ihmisten heikkouksille. Saa olla kunnianhimoinen, mutta oikeesti bossladyä on se, ettei syyttele julkisesti omasta olostaan muita.

”Olisit voinut vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa, että oli rankka viikko.”

Instagram-tili @ruutiainen puolestaan toteaa, että Marian kirjoitus saattaa vaikuttaa hänen alaisistaan hyvin loukkaavalta.

– Esimiehenä olet myös yksi iso (ehkä isoin?) tekijä siinä uupuvatko alaisesi. Sitä paitsi, vaikka kuinka vika olisi niissä alaisissa, niin ei oo kovin jees pomona alkaa julkisessa Instassa niitä asioita puimaan, hän kirjoittaa.

– Työpaikan sisäiset asiat kuuluu jäädä työpaikalle. Olisit täällä voinut myös vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa että oli rankka viikko, mutta päätit jakaa koko maailmalle, että syy oli alaisissasi.

...vai sittenkin voimaannuttava keskustelunavaus?

Maria vastasi kommentoijilleen useammalla pitkällä viestillä. Hänen mukaansa päivityksen tarkoituksena oli ainoastaan osoittaa, miten rankkaa esimiestyö voi olla.

– Ihmiset ovat inhimillisiä otuksia kaikkine piirteinensä ja virheinensä, niin alaiseni kuin minäkin. Se tekee elämästä ihanaa ja joskus myös haastavaa. Uskon yhdessä tekemiseen ja avoimuuteen, en erakkouteen, vaikka se voisikin olla monella tavalla helpompaa, Maria kirjoittaa vastauksena @lindiis-nimimerkille.

Maria toteaa vastauksissaan, ettei esimerkiksi ”freelancereiden elämänhallinta ja motivaatio ole hänen vastuullaan”. Hänen mukaansa tilanteessa ei myöskään ole kyse siitä, että alaiset olisivat uupuneita. Sen tarkemmin hän ei kuitenkaan kerro, millainen tilanne työyhteisössä on meneillään.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?”

– En valitettavasti voi vastata uteliaisuudennälkääsi ja kertoa detaljeja eikä sillä oikeastaan ole väliä. Mutta varmasti osaat kuvitella tilanteen jossa usea ihminen – syystä tai toisesta – jättää tekemättä sovitut asiat ja ne kaatuvat muiden päälle. Onko se reilua? Saako siitä puhua? Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä esimies tai -nainen, ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Maria kysyy.

Lopuksi Maria vielä toteaa, että hänelle on tärkeää puhua myös niistä asioista, joista joidenkin mielestä ei julkisesti saisi puhua.

– Mulle on tärkeää puhua asioista joista perinteisesti ”ei saa puhua”, koska ne täytyy vaieta tai piilottaa, koska näin on ollut tapana tehdä. Mun inboxit ja dm [yksityisviestilaatikko] on täynnä viestejä esimiehiltä ja -naisilta, joille postaukseni oli juuri siitä syystä voimaannuttava ja tärkeä, hän kirjoittaa.

Hei esimies! Onko sinun työsi ollut rankkaa? Kerro kokemuksistasi alla olevalla lomakkeella. Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Vierailija

Maria Veitola sai tiukkaa kritiikkiä avauduttuaan esimiestyön rankkuudesta – näin hän vastaa saamiinsa kommentteihin

rasittava tyyppi kaikenkaikkiaan. Jaksaa hakea julkisuutta ja aina valittaa jotain. esimiehellä esimiehen työt, työntekijällä omansa. En voisi itse omia väsymyksiäni kirjoitella yleisesti julkisuuteen.. olisi pian entinen työ.... Asioita voi käsitellä muutenkin kuin nettipalstoilla.. joo paniikki häiriö.. jos oikeasti oli niin meneppä lääkäriin hakemaan apua mieluummin kuin kohdennat sen tänne nettiin..
Lue kommentti
Jannika B. Kuva: Jonna Öhrnberg / Sanoma-arkisto

Laulaja kertoo Instagramissa hävenneensä reisiään ja korviaan. Nyt hän kannustaa kaikkia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Laulaja Jannika B, 32, on viime aikoina puhunut suorasanaisesti omista epävarmuuksistaan ja kamppailustaan mielenterveytensä kanssa. Hänen avoin suhtautuminensa vaikeina pidettyihin aiheisiin jatkuu.

Tänään hän julkaisi Instagramissaan näyttävän kuvan, jossa kertoo suhtautumisesta kehoonsa.

– Nuorempana – ja välillä edelleenkin – huomaan häpeäväni ja piilottelevani ”tynnyrireisiäni” ja ”dumbokorviani”. Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itse asiassa neljän) asian näkyä, Jannika kirjoittaa.

 

Eilen oli ihanat kesäpäiväkuvaukset. 🌸🌞 Nuorempana -ja välillä edelleenkin- huomaan häpeäväni ja piilottelevani "tynnyrireisiäni" ja "dumbokorviani". Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itseasiassa neljän) asian näkyä. 💪 Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Kaikilla. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen. Huomenna 23.8.2017 järjestetään kaikenlaisten kehojen riemukulkue ja puistojuhla Helsingin Esplanadin puistossa klo 16.30 alkaen. Suomen ensimmäinen kehopositiivisuuden juhla, Body Pride on Vaakakapinan #lupanäkyä -teeman huipentuma. Kaikki ovat tervetulleita mukaan juuri sellaisena, kuin haluaa tulla nähdyksi! ❤️ #lupanäkyä @yleisradio @vaakakapina

A post shared by Jannika B 💎 (@jannikabofficial) on

Jannikan mukaan kukaan meistä ei säästy ulkonäköön kohdistuvilta epävarmuuksilta. Hänen mielestään kauneutta kannattaisi tavoitella erityisesti sisältä päin.

– Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniiseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen.

Kuva on julkaistu huomenna järjestettävän Body Pride -tapahtuman kunniaksi. 

”Maailman söpöimmät korvat”

Jannika on aiemminkin puhunut ulkonäköönsä liittyvistä epävarmuuksista. Helmikuussa hän kertoi, että häntä kiusattiin koulussa korviensa ja ihonsa pigmenttihäiriön takia. Sen takia hänet on aiemmin nähty julkisuudessa vain harvoin hiukset kiinni.

– Syy tähän on korvani ja kaulassa oleva vitiligo. Koulussa minua kiusattiin näistä kahdesta asiasta, Jannika kertoi.

Emma Gaalan aikaan Jannika kuitenkin huomasi, että hänen tyttärensä Martta on perinyt monet asiat äidiltään.

”Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän.”

– Eilen tajusin, että kaunis tyttäreni on perinyt minun korvani ja ne ovat maailman söpöimmät korvat ja toivon, ettei hän koskaan halua piilotella niitä, Jannika totesi.

Samalla hän kertoi, että aikoo tulevaisuudessa pitää ylpeästi hiuksiaan enemmän kiinni.

– Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän – niin hyvässä kuin pahassa. Olkaa armollisia toisillenne ja etenkin itsellenne, hän kertoi.

Näyttelijä teki yhden elämänsä fyysisesti raskaimmista rooleista uutuuselokuvassa.

Pamela Tola pääsi uudessa Napapiirin Sankarit 3 -elokuvassa kokeilemaan elämänsä ensimmäistä kertaa suofutista. Filmiryhmä kuvasi suolle sijoittuvia kohtauksia monen päivän ajan.

– Se oli kivaa, mutta hirveän raskasta fyysisesti. Otti pari askelta ja tuntui, kuin olisi juossut 10 kilsan lenkin. Sillä ei ole mitään tekemistä tavallisen futiksen kanssa. Kamppeet olivat märkänä aamusta iltaan, hyväntuulinen Pamela kuvaili saapuessaan maanantaina elokuvan ensi-iltaan.

Pamela kuvaa parhaillaan Elisa Viihteelle Kolmistaan-tv-sarjaa yhdessä näyttelijämiehensä Lauri Tilkasen kanssa. Hän oli ottanut pinkin sävyn tukkaansa roolia varten.

– Viikko sitten alkoivat kuvaukset, ja lopputulos nähdään joulukuussa.

”Suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan.”

Työskentely oman miehen kanssa on kuulemma sujunut mallikkaasti.

– Se auttaa, kun tuntee toisen. Kuvauksissa olemme toki eri roolissa kuin kotona ja suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan, hän kuvaili.

Työasiat seuraavat usein yhteisten projektien myötä kotiin saakka.

– Puramme kohtauksia ja roolihenkilöitä kotona hyvässä hengessä. Lomalla ja viikonloppuisin yritämme välttää sitä, mutta ei meillä sellaista sääntöä ole, ettei työjutuista saisi kotona puhua, hän kertoi.

Sarjan kuvausten jälkeen pariskunta jatkaa Turun kaupunginteatteriin tekemään Kybersielut-näytelmää.

– Jatkamme yhteistä duuniputkea siellä. Ainakin näemme jossain, kahden freelancerin ja kolmen lapsen uusperhettä pyörittävä näyttelijä hymähti.

Jutun otsikkoa muutettu 22.8. klo 11.53. Lauri Tilkasen sukunimi on Tilkanen. Ei Tola, kuten otsikossa aiemmin kirjoitettiin.