Vesalan esikoislevy palkittiin Emma Gaalassa vuoden albumina.

PMMP-yhtyeestä tutuksi tullut, nykyään soolona Vesala-taiteilijanimellä musiikkia tekevä Paula Vesala palkittiin eilisessä Emma Gaalassa yhteensä neljällä palkinnolla.

Tunteikkain hetki lavalla nähtiin, kun Vesala kävi noutamassa Emman vuoden albumista, debyyttilevystään Vesalasta. Palkinnon hänelle ojensi ex-aviomies Lauri Ylönen. Pari halasi ja hymyili toisilleen lämpimästi.

Vesala ja Ylönen ilmoittivat erostaan viime syksynä 12 yhteisen vuoden jälkeen. Naimisiin he menivät vuonna 2014. Heillä on liitostaan myös yksi lapsi.

– Eroon ei liity mitään draamaa tai yllättäviä käänteitä, vaan pitkä parisuhde tuli päätökseensä, pari kertoi erostaan Iltalehdelle.

Emma Gaalassakin he näyttivät olevansa hyvissä väleissä. Uuden naisystävänsä Katriina Mikkolan kanssa gaalaan saapunut Ylönen kertoi, että he tulivat paikalle kannustamaan ex-vaimoa Paulaa.

 

 

Ohjaaja Aku Louhimies on loppusuoralla elämänsä suurimmassa elokuvahankkeessa, joka syntyi surun keskellä. – Isä ei koskaan sanonut minulle että rakastaa, mutta se ei haitannut. Tiesin sen silti.

Vuosi sitten kesällä ohjaaja Aku Louhimiestä, 49, ei juuri Helsingissä nähty.

Jo etukäteen hän tiesi tekevänsä koko kesän töitä kuvauspaikoilla eri puolilla Suomea – Virolahdella, Kymenlaaksossa, Kotkassa, Haminassa, Kouvolassa, Mikkelissä, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa.

Aku tiesi, että hänellä oli käsissään harvinainen projekti, Suomen kaikkien aikojen suurin elokuvahanke, tulkinta Väinö Linnan klassikosta, Tuntemattomasta sotilaasta. Yksin avustajahakemuksia tuli noin 14 000.

Aku tiesi myös, että kuvaukset jatkuisivat syksyn ja talven yli. Tulevat kuukaudet hänen elämässään olisivat työntäyteisiä ja stressaavia. Mutta sitä hän ei tiennyt, että niihin sisältyisi myös suurta surua.

Eräänä syksyisenä päivänä Akun kännykkä soi.

Hänen isällään oli huonoja uutisia.

"Rakkaus on tärkeintä, mitä meillä on. Tapoja osoittaa sitä on monia."

Hiljaista rakkautta

”Viime vuosina olen miettinyt paljon rakkauden olemusta ja erilaisia tapoja osoittaa sitä. Kahden avioeron jälkeenkin ajattelen, että olisi mahtavaa tavata vielä joku erityinen nainen, joka kukaties tahtoisi kanssani perheen. Ei pidä sanoa ei koskaan. Kaikki voi elämässä muuttua niin nopeasti. Huomenna voi tulla vastaan sellaista, josta en tänään tiedä.

Rakkaus on tärkeintä, mitä meillä on. Tapoja osoittaa sitä on monia.

Isäni, joka kuoli viime maaliskuussa 76-vuotiaana, näytti rakkautta ikäluokkansa miesten tapaan teoillaan, ei sanoillaan. Isä ei koskaan sanonut minulle että rakastaa, mutta se ei haitannut. Tiesin sen silti.

Hän näytti sitä esimerkiksi olemalla todella hyvä isoisä. Isä tuli usein iltapäivisin hoitamaan kouluikäisiä tyttäriäni puku päällä ja salkku kädessä, vei heitä kävelyille ja museoihin, keskusteli, esitteli Helsingin arkkitehtonisesti hienoimpia rakennuksia, pelasi korttia.

"Isä ajaa hurautti aina apuun Volvollaan, työkalupakki mukanaan."

Isä oli auttamassa aina, kun ostin asuntoja tai tein remonttia. Hän ajaa hurautti apuun Volvollaan, työkalupakki mukanaan.

Varmaankin juuri isältä perin suvaitsevaisen, armollisen maailmankuvan. Uskon tasa-arvoon, vapauteen ja siihen, että heikoimmista täytyy pitää huolta. Näitä arvoja isäni toteutti omassa elämässään eleettömästi, itsestään meteliä pitämättä.

Isän hautajaisissa hämmästyin sitä, miten monia ihmisiä hänen elämänsä ja poismenonsa kosketti.

"Isä kuoli vain muutama päivä kuvausten loppumisen jälkeen."

Ohjaajan töitäni isä ei kommentoinut oikeastaan koskaan. Silti hän oli kiinnostunut elokuvistani. Sairastaessaan hän sinnitteli siihen asti, että Tuntemattoman kuvaukset saatiin loppuun. Onneksi ehdin näyttää materiaalia hänelle. Isä kuoli vain muutama päivä kuvausten loppumisen jälkeen.

Sydämessäni tiedän, että hän oli minusta ylpeä.”

Jälki joka jää

”Isä oli pitkään hyvässä kunnossa ja mieleltään nuori. Isän viimeisinä kuukausina mietin paljon jälkeä, jonka kukin meistä jättää tähän maailmaan.

"Meille 60-luvun ja 70-luvun lapsille oli tavallista puhutella vanhempiamme vain etunimillä. Niin tein minäkin."

Ammatiltaan isä oli arkkitehti. Elämäntyökseen hän teki muun muassa kaavoitusta ja suunnitteli esimerkiksi Uudellemaalle viheralueita. Lapsena kiersin niistä varmasti jokaisen hänen kanssaan. Kiinnostuin ympäristöstä ja opin arvostamaan puhdasta suomalaista luontoa.

Meille 60-luvun ja 70-luvun lapsille oli tavallista puhutella vanhempiamme vain etunimillä. Niin tein minäkin. Isä oli minulle aina Raimo.

Sairastaessaan hän ei säälinyt itseään, vaan suhtautui kaikkeen edessä olevaan tyynesti. Puhuimme loppuun asti paljon yhteiskunnasta ja politiikasta, niin olemme aina tehneet. Viimeinen keskustelumme sairaalassa taisi koskea sote-uudistusta.

Riitoja tai väittelyitä saimme harvoin aikaiseksi, koska ajatuksemme kulkivat useimmiten samaan suuntaan. Vain siitä, miten tavoitteisiin päästään, olimme joskus eri mieltä.

"Päätin vakaasti jo lapsena, etten itse koskaan aikuisena eroa. No, ihan niin se ei sitten kuitenkaan mennyt."

Vanhempani erosivat, kun olin kuusivuotias, ja avioituivat uudelleen tahoillaan. Tiedän isäni kärsineen siitä, että sai nähdä meitä lapsiaan vain määrättyinä aikoina, joka toinen viikonloppu. Hän olisi halunnut olla kanssamme enemmän. Päätin vakaasti jo lapsena, etten itse koskaan aikuisena eroa. No, ihan niin se ei sitten kuitenkaan mennyt.

Olen eronnut kahdesta eri liitosta, minulla on neljä lasta. Vanhimmat lapseni ovat jo lähes aikuisia, nuorimmat tyttäreni 12 ja 10. Heillä on kaksi kotia ja he asuvat luonani vuoroviikoin. Isyydessä on kai tärkeintä pysyä kartalla siitä, mitä lapsille oikeasti kuuluu ja olla läsnä. Olen kiitollinen, että olen saanut olla paljon lasteni kanssa. Hienoa on myös, että olen onnistunut säilyttämään hyvät suhteet heidän äiteihinsä.

Lapseni ovat tärkeitä toisilleen ja teemme paljon asioita myös yhdessä. Kenties tämä yhdessä olemisen helppous periytyy omasta taustastani. Minulla on sekä täyssisaruksia että sisaruspuolia. Raja-aitoja meillä ei kuitenkaan perheen sisällä ole.

Perhekäsitykseni lienee perinteistä paljon laajempi. On monta erilaista tapaa olla perhe. Erilaisuuden hyväksyminen ja yhdessä tekeminen sitovat ihmisiä yhteen.”

Mennyt meissä

”Opin piirtämään ennen kuin lukemaan. Ehkä rakkaus kuvien tekemiseen on perua jostakin. Vanhempani tapasivat aikanaan Ateneumissa, jossa he molemmat opiskelivat kamerataiteen linjalla. Myöhemmin isäni vaihtoi arkkitehtiopintoihin, äidistäni tuli vanhemmiten ikonimaalari.

Monessa suomalaisessa suvussa sodan jättämiä arpia on kannettu läpi vuosikymmenten. Omassa perheessäni trauma ei ollut lamauttavan syvä. Ehkä siksi, että isänisäni oli töissä valtion rautateillä, eikä joutunut tai päässyt rintamalle. Äidinisäni sen sijaan oli talvisodassa Taipaleessa ja palveli jatkosodan aikana päämajassa Mikkelissä. Äidinäitini kuului Lotta Svärd -järjestöön, mutta ei ollut rintamalotta.

Sota kosketti kaikkia. Mielestäni myös naisten sotaponnistusten huomiointi on tärkeää.

Sodan jättämästä jäljestä suomalaisessa yhteiskunnassa kertoo esimerkiksi se, että moni meistä voi suoralta kädeltä kertoa, mitä omat isovanhemmat sodan aikana tekivät. Itsenäisyyden puolustaminen yhdessä on se tarina, johon identiteettimme kansakuntana edelleen jollakin lailla kiinnittyy.

"Päätin jo yläasteella, että haluan elokuvaohjaajaksi."

1941 syntyneellä isälläni oli varhaisia, epäselviä muistikuvia Helsingin pommituksista.

Oma lapsuuteni samassa kaupungissa oli seesteisempi. Olen elänyt eri puolilla Helsinkiä – Kruununhaassa, Kulosaaressa, Eirassa, Ullanlinnassa, Kannelmäessä, Kalliossa, Malmilla, Laajasalossa, Vuosaaressa ja keskustassa. En ole koskaan asunut pidempiä aikoja missään muualla Suomessa.

Päätin jo yläasteella, että haluan elokuvaohjaajaksi. Ensimmäisen oman elokuvani ohjasin Kallion ilmaisutaidon lukion toisella luokalla. Noina vuosina kolahtivat isosti esimerkiksi Oliver Stonen Doors-elokuva ja Tolkienin Taru Sormusten Herrasta.

"Soitin jenkkivuoden aikana kotiin muistaakseni vain kaksi kertaa."

17-vuotiaana tein irtioton tutuista ympyröistä. Lukuvuoden 1985–1986 vietin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, Montanassa. Siitä asti amerikkalainen kulttuuri on kiinnostanut minua. Montanan vuoden aikana oivalsin, miten valtavan suuri maailma on, ja miten samanlaisia me ihmiset olemme kulttuurieroista huolimatta.

Siihen aikaan ei kirjoiteltu sähköpostia eikä skypetetty. Soitin jenkkivuoden aikana kotiin muistaakseni vain kaksi kertaa. Vanhempani eivät lähtöpäätöstäni kauhistelleet. Se tuntui silloin ihan luonnolliselta.

Lapsuudenkotini hyllyt pursuivat kirjoja. Niiden joukossa oli Tuntematon sotilas, tietenkin, mutta luin sen vasta armeijassa. Kirja kulki pikku painoksena mukanani maastopuvun taskussa.

Armeijan jälkeen opiskelin joitakin vuosia historiaa Helsingin yliopistossa. Opintojen loppuvaiheessa päätin vaihtaa Taideteolliseen korkeakouluun, josta valmistuin ohjaajaksi vuosituhannen taitteessa. Levottomat oli lopputyöni ja ensimmäinen kokoillan elokuvani. Sillä tiellä olen yhä.”

Johtajan saappaissa

”Teen unelmatyötäni, ja ohjaajana koen olevani hyvässä vireessä. Ihailen Clint Eastwoodia, joka edelleen, 87-vuotiaana, tekee täyttä häkää hienoja elokuvia. Tällaisen taiteellisen työn tekeminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei ole ollenkaan itsestään selvää. Välillä olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Ilman julkista rahoitusta Pohjoismaissa ei elokuvia tehtäisi. Teollisuutta leffanteko ei Suomessa ole. Ensisijaisesti se on kulttuuritoimintaa, suomalaisen kulttuurin säilyttämistä ja puolustamista.

Elokuvanteko on siinä mielessä kummallista työtä, että jos leffa on hyvä, ansio on koko tiimin. Jos elokuva on huono, se on ohjaajan syy. Hän on keulakuva hyvässä ja pahassa.

"Tulkitsemmepa klassikkoa niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin."

Vastuuni ohjaajana ja tuottajana korostuu Tuntemattoman kaltaisen merkkiteoksen kohdalla. Kaikkia ei voi miellyttää. Tulkitsemmepa klassikkoa niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin. Kritiikin sietäminen on johtajan arkea. Suurten mahdollisuuksien mukana tulee suuri vastuu.

Tässä vaiheessa en lähde arvailemaan, tuleeko elokuvasta menestys vai ei. Miten elokuvan menestystä edes tulisi mitata?

Viime keväänä tapasin 94-vuotiaan sotaveteraanin, joka oli lukenut lehdestä, että teen uutta tulkintaa Tuntemattomasta. Skarppi ikämies otti yhteyttä, koska oli palvellut jatkosodassa samassa jalkaväkirykmentti 8:ssa, jossa kirjailija Linnakin aikoinaan.

Hän kertoi, millaista oli joutua nuorena poikana sotaan. Miltä tuntui päästä sieltä lomille, pois välittömästä kuolemanvaarasta siksi toviksi, että ehti viettää häitä kihlattunsa kanssa. Ja pian sen jälkeen erota jälleen, vaihtaa viimeiset hätäiset suudelmat Helsingin rautatieasemalla tietämättä nähtäisiinkö koskaan enää.

"Edesmennyt isäni osoitti rakkauttaan teoillaan, ei puheillaan", ohjaaja Aku Louhimies sanoo.
"Edesmennyt isäni osoitti rakkauttaan teoillaan, ei puheillaan", ohjaaja Aku Louhimies sanoo.

Katselimme yhdessä otteita tulevasta elokuvasta. Rokkaa näyttelevä Eero Aho pitelee Suomi-konepistooliaan täsmälleen oikein, veteraani totesi. Muutenkin minulle jäi vaikutelma, että hän hyväksyi näkemänsä.

Tapaamisemme lopuksi uskaltauduin kysymään vanhalta rintamamieheltä asiaa, jota oli miettinyt pitkään: Miltä toisen ihmisen tappaminen sodassa oikeasti tuntuu?

Hän katsoi minua, totesi että silloin aikanaan oli pakko. Sen koommin en ole ampunut, enkä ammu, hän lopetti keskustelun hiljaa.

Kiitokseksi kutsuin hänet ensi-iltaan. Yritän elää sinne asti, mies lohkaisi.

Tuollaisia hetkiä tässä työssä en unohda koskaan.”

"Minulla on poikkeuksellisen hyvä palautumiskyky. Pärjään tarvittaessa viiden tunnin yöunilla."

Monien maailmojen tulkki

”Ohjaajana vaadin paljon kaikilta projektieni osallisilta, ennen muuta itseltäni. Tällaisessa työssä pitää antaa kaikkensa. Vastapainoksi minun täytyy elää mahdollisimman terveellisesti, muuten en jaksa. Kuvauksissa assistentti muistuttelee minua säännöllisestä syömisestä ja juomisesta. Kuminauhavenyttely ja jalkapallo ylläpitävät liikkuvuutta. Seuraan stressitasojani ja palautumista kehittyneellä sykemittarilla. Kuvausten aikana stressi on huipussaan. Onneksi minulla on poikkeuksellisen hyvä palautumiskyky. Pärjään tarvittaessa viiden tunnin yöunilla.

Arvostan sitä, että taustani ja ammattini on tarjonnut minulle mahdollisuuden päästä kurkistamaan erilaisiin maailmoihin. Se alkoi jo lapsuudessa, kun sain elää osana vanhempieni uusperheitä. Se jatkui vaihto-oppilasvuonna jenkkiperheessä. Se on jatkunut myös omissa perhekuvioissani ja työssäni, jossa olen saanut kohdata kiinnostavia ihmisiä ja sukeltaa erilaisiin teoksiin.

Minun juttuni, kenties kutsumukseni, on olla vierailija monissa maailmoissa. Saan avartaa maailmankatsomustani, uudet näkökulmat avautuvat.

Sodasta kertovaan elokuvaan, kuten Tuntemattomaan sotilaaseen, yhdistetään helposti latautuneita sanoja kuten patrioottisuus ja kansallismielisyys. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Kenellä on oikeus niitä määritellä?

"On mietittävä, millainen maa haluamme tulevaisuudessa olla."

Tuntematon on oma itsenäinen taideteoksensa, ei minkään agendan tai ajatustavan pönkittäjä. Linnan kirja on monikerroksinen.

Minusta Suomen kaltaisen pienen kansakunnan ja kulttuurin täytyy suunnata katse ulospäin. On mietittävä, millainen maa haluamme tulevaisuudessa olla. Mitkä arvot ovat meille niitä tärkeimpiä? Itse uskon vapauteen, moniarvoisuuteen, koulutukseen ja kansainväliseen yhteistyöhön.

Pitää keskittyä sellaisiin asioihin, jotka meitä ihmisiä yhdistävät. Ei niihin, jotka meitä erottavat.”

 

Aku Louhimies

  • Suomalainen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja syntyi 3.7.1968 Helsingissä.
  • Asuu sinkkuna Helsingissä, neljän lapsen isä.
  • On ohjannut kahdeksan kokoillan elokuvaa. Palkittu töistään useilla Jussi-patsailla ja elokuvataiteen valtionpalkinnolla.
  • Ohjasi 2016 Netflixille Rebellion-minisarjan Irlannissa.
  • Ohjaamansa Tuntematon sotilas saa ensi-iltansa 27. lokakuuta 2017.

Jostain syystä moni ajattelee yhä, että mies tietäisi automaattisesti naista enemmän elektroniikasta ja autoista – mikä ei tietenkään pidä paikkansa.

Hei elektroniikkamyyjä, se läppäri on tulossa minulle! Voisitko siis keskustella laitteesta minun etkä vieressä seisovan miehen kanssa?

Vähättely ja tytöttely ovat edelleen arkea suomalaisnaiselle hänen tehdessään ”miehisiä” ostoksia. Kyllä, tavaroita näköjään yhä määritellään sukupuolen mukaan, ja miesten ostoslistalle näyttäisivät kuuluvan ainakin tietokoneet, työkalut sekä autot.

Huonoa palvelua on kohdannut myös bloggaaja ja radiojuontaja Laura Ollila, 28, joka eilen Snapchat-tilillään kertoi törkeästä kohtelustaan autokaupoilla. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, Ollila on tapellut uskottavuuden kanssa autokaupoilla, huolloissa ja katsastuksissa useampaan otteeseen.

– Minulla on tässä noin 10 vuotta ollut auto käytössä, ja olen kolme kertaa ostanut itselleni auton. Silti tulee sellainen fiilis, että minut nauretaan ulos automyymälöistä.

Laura Ollila oli 19-vuotias ostaessaan ensimmäisen autonsa. Silloin kehotettiin palaamaan liikkeeseen huoltajan kanssa.

– Olin vain, että selvä, jos ei raha kelpaa, niin menen toiseen myymälään – ja meninkin. Toki olin nuori, mutta ärsytti jo silloin, kun olin tekemässä ihan omia päätöksiä auton hankinnasta, en minä vanhempiani tarvinnut siihen.

”Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa.”

Seuraavan auton Ollila hankki 25-vuotiaana, ja sama virsi kuului tälläkin kertaa autokaupassa.

– Ostin auton noin kolme vuotta sitten, ja sain myös silloin ihan surkeaa palvelua. Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa liikkeeseen, jotta olisi helpompi selvittää autoasioita sitten hänen kanssaan, Ollila kertoo.

Autonsa hän päätyi tilaamaan toisen merkin liikkeestä – ilman miehen apua.

Huonot kokemukset kruunaa tuorein tapaus, kun muutama vuosi sitten ostetun auton moottorin ahdin hajosi, ja auto jätti Ollilan tien varteen. Sekä hinauksen että huollon kanssa syntyi ongelmia, joita Ollila yritti selvittää puhelimessa. Turhaan.

”Olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa.”

– Asiaa selvittäessämme minulle sanottiin, että olisi helpompaa puhua jonkun miespuolisen henkilön kanssa. Kuulemma heidän olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa, kun se on naisten kanssa aina vähän hankalaa.

– Vastasin vain, että auto-ongelmani eivät kuulu isälleni millään lailla, joka ei muutenkaan tiedä autoista yhtään sen enempää kuin minä. Olen kohta 30-vuotias, enkä tarvitse mitään huoltajaa puuttumaan asiaan. Minulla ei myöskään ole miestä, eivätkä entiset mieheni olisi ymmärtäneet autoista yhtään enempää kuin minä.

OIlila toivookin autokaupoilta ja muilta autoilun firmoilta palvelua, jossa iästä, vaatetuksesta, ulkonäöstä ja muusta vastaavasta ei välitetä.

– Jokainen asiakas pitää ottaa tosissaan. On todella törkeää, että kun on nuoren näköinen nainen, niin ajatellaan, että ei tuolla voi olla varaa hienoon autoon tai ettei voi ymmärtää niistä mitään. Kuka nainen muka menee autokauppaan potkimaan renkaita? Autokaupat eivät ainakaan itselleni ole paikkoja, mihin menisin vain katselemaan, jos en oikeasti ole ostoaikeissa.

”Miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ei ole muuttunut 10 vuodessa yhtään mihinkään.”

– Autokauppojen kannattaisi myös muistaa, että samaan tapaan kuin esimerkiksi ravintoloiden, myös autokauppojen huonot kokemukset kerrotaan eteenpäin, eivätkä ihmiset halua välttämättä mennä niihin.

Sanottiinpa Suomea kuinka tasa-arvoiseksi tahansa, on Ollilan mielestä outoa, että sukupuolittuneisuus autoasioissa on edelleen niin voimakasta.

– Olen ollut jo noin 10 vuotta auton omistaja, eikä miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ole muuttunut siinä ajassa yhtään mihinkään. Sama vähättelevä laulu sieltä tulee edelleen. Ei minua oteta nykyään yhtään sen enempää tosissaan, kun mitä silloin 19-vuotiaana.

Autoasentaja

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

Luulisi että provikapalkalla toimivilla myyjillä olisi edes jotain mielenkiintoa palvella ASIAKASTA, oli hän sitten nainen tai mies. Itse olen jättänyt aikanaan auton liikkeeseen, kun myyjä jutteli vain isäni kanssa, minulle esiteltiin auton väri. Isäni totesikin myyjälle minun poistuttua liikkestä, "minulla ei ole auton kanssa mitään tekemistä, tytölle se olisi tullut, ei minulle!" 😁 No mentiin viereiseen liikkeeseen, palvelu pelasi ja auto lähti mukaan!
Lue kommentti
Asioista selvää

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

AK kirjoitti: Yhy yhy, sait huonoa palvelua. Teet niinkuin jokainen järkevä: menet seuraavaan liikkeeseen jos sieltä saisi parempaa ja jos oikein hatuttaa katsot onko jotain virallista tapaa antaa palautetta. Naistenlehtien palstoilla asiasta itkeminen (varsinkin kun ymmärrettävistä syistä yhtäkään firmaa ei mainita nimeltä) ei asioita edistä. Jos tietäisit asiasta vähän enemmän, tietäisit että hän nimenomaan meni eri liikkeeseen ja autokin vaihtoon menossa ettei tarvitse kyseisen liikkeen...
Lue kommentti

Venla Savikuja aloittaa syyskuussa opiskelut arvostetussa tanskalaiskoulussa.

Me Naisten bloggaaja Venla Savikuja paljastaa nyt blogissaan suurista vastoinkäymisistään – ja myöhemmin niiden jälkeisistä kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteista:

– Tämä olisi kenties se ainoa lotto, jossa haluaisin voittaa. Kyllä minä, jolla ei muutoin elämän eri osa-alueilta juurikaan kilpailunhalua löydy. Sillä uudet kokemukset ja itsensä kehittäminen lienee se elämän kannalta kaikista henkisesti rikastuttavin voitto.

Venla lähti tänä vuonna tavoittelemaan haavettaan tosissaan. Bloginsa uudessa postauksessaan Venla kertoo, että hän ei kuitenkaan voittanut tällä kertaa ”lotossa” eli Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun (TeaKin) opiskelijavalinnassa.

– Suoraan sanottuna ihan p*skaltahan se tuntuu, kun kaikkesi antaneena ja odottavin mielin lopulta näetkin, ettei omaa nimeä löydy listalta. On vain oltava tyytyväinen siihen, että on yrittänyt parhaansa, suoriutunut niin hyvin kuin olla saattaa, loppu on aina raadin käsissä, Venla kirjoittaa.

”Suoraan sanottuna ihan p*skaltahan se tuntuu, kun kaikkesi antaneena ja odottavin mielin lopulta näetkin, ettei omaa nimeä löydy listalta.”

Sen jälkeen hän kertoo kulkeneensa keskustan läpi kyyneleet poskilla ja rypeneensä itsesäälissä. Läheisilleen hän soitti itkupuhelut ja sulki niiden jälkeen puhelimensa hetkeksi.

Salkkareissa näytellyt supersuosittu lifestylebloggaaja päätti kuitenkin, että hän ei luovuta. Hän aloitti uuden projektin ja lisäsi ”touhuun vielä astetta enemmän haastetta vaihtamalla Tšehovin kynän antimet englannin kielelle”.

– Se elämäni kenties hulluin ja intensiivisin päivä, jolloin ehdin jo hetken miettiä olenko sittenkin haukannut turhan ison palan kakkua, päättyi sähköpostiin:  ’We’re pleased to let you know that we’ve decided to offer you a place at Copenhagen International School of Performing Arts’.

”Ehdin jo hetken miettiä olenko sittenkin haukannut turhan ison palan kakkua.”

Me Naisille Venla kertoo, että opiskelut Tanskassa alkavat syyskuussa ja ne kestävät kolme vuotta.

”Harmituksen määrä opetti yrittämään kahta kovemmin”

Sähköposti Kööpenhaminan kansainvälisestä esittävien taiteiden koulusta sai ”riemunkiljahdukset raikumaan ja onnen kyyneleet virtaamaan poskilla”. Silti Venla kokee, että todellinen voittaja hän oli silloin, kun hänen äänensä murtui eikä hän saanut toivottuja TeaK-uutisia, mutta sisuuntui jatkamaan kohti uusia haaveita.  

– Olen kiitollinen siitä, että ei toivotusta tuloksesta huolimatta oivalsin, että harmituksen määrä opetti yrittämään kahta kovemmin. Se sytytti entistä suuremman kipinän. Puski viemään itseäni uusille epämukavuusalueille, Venla kuvailee fiiliksiään blogissaan.

Venla uskoo, että todellinen sisu ja tahto punnitaan vastoinkäymisissä. Jokainen päättää itse, antaako niiden lannistaa ja hautaako unelmansa vai päättääkö taistella tiensä takaisin:

– Tämä on siis omistettu teille. Teille, jotka yrititte. Sinulle. Sinulle, joka yritit. Pelosta ja pettymyksestä huolimatta. Tiedätkö mitä? Sinä olet todellinen voittaja. Mikään ei kasvata luonnetta niin paljon kuin haasteet ja pettymykset. Sinä nouset vielä ja näytät.

Päivi on pyrkinyt järjestämään elämänsä niin, että ehtii käydä tapaamassa äitiään mahdollisimman usein.

1990-luvun hittibändi Movetron on taas suosittu keikkailija. Bändin solisti Päivi Lepistö, 44, iloitsee, että keikkoja on riittänyt ysäribuumin myötä yhä enemmän.

– Ollaan menty bändin kanssa vuosi kerrallaan. Loppuvuonna olemme aina yhtä ällistyneitä, kun keikkoja alkaa taas tippua keväälle. Teemme niin paljon kuin ehdimme. Ysäribuumin myötä keikkoja on selvästi enemmän. En tiedä, kauanko tämä kestää, mutta olemme tilanteesta kiitollisia.

Päivi on nykyään kahden lapsen äiti, poika on 11-vuotias ja tytär 7. Laulajan mieskin on muusikko, joten arjen aikatauluissa riittää sumplimista.

– Isovanhemmat auttoivat todella paljon, kun lapset olivat pieniä. Äitini kuitenkin sairastui vakavasti Alzheimerin-tautiin ja on nyt hoitokodissa. Tällä hetkellä on meneillään surun ja luopumisen vaihe. Järjestän elämääni niin, että ehtisin käydä katsomassa äitiä lapsuuden kotikonnuilla Kihniössä.

2000-luvun alussa Päivi työskenteli kolme vuotta kahvilassa, sen jälkeen kenkäkaupassa ja vaatekaupassa. Nytkin hän haaveilee asiakaspalvelutyöstä.

– Kaipaan keikkailun ohelle konkreettista puuhastelua. En ole ikinä pakoillut, jos ihmiset tunnistavat minut kassalla. On hyvä, että minulla on muukin elämä, Päivi kertoi Tammerfestien avajaispäivänä Ratinanniemessä. Tilaisuudessa juhlistettiin samalla Central Linen 25-vuotisjuhlaa.