”Ihania töitä, onnellisia hetkiä – niin ja world peacea!”

Harmoniaa, töitä ja maailmanrauhaa. Tunnetut naiset kertovat videolla toiveistaan vuodelle 2017!

Näyttelijä Minka Kuustonen, kansanedustaja Jaana Pelkonen, laulaja Johanna Försti, juontaja Vappu Pimiä, tv-kuuluttaja Maria Jungner sekä malli Lotta Näkyvä paljastavat odotuksensa uuteenvuoteen. 

2861149

Ensin Heidi Foxellia ammuttiin kuolettavasti, sitten hoitovirhe vei hänen kävelykykynsä. Kun elämä näytti jo valoisammalta, hän sairastui leukemiaan. Mutta kaiken tämänkään jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta.

Hiekkarantaa, uima-altaalla makoilua, snorklausta, avoautolla ajamista ja tietenkin aurinkoa. Heidi Foxellin, 29, juuri päättynyt reissu Floridan Key Westissa oli kaikin tavoin unelmien täyttymys.

Se oli täydellinen matka siitäkin huolimatta, ettei Heidi päässyt kävelemään kuumalle hiekalle eikä tuntenut nurmikkoa jalkojensa alla, sillä hänen jaloissaan ei enää ole tuntoa. Fiilistä ei pilannut sekään, ettei Heidi voinut pukea päälleen bikinejä valtavien leikkausarpiensa takia.

Vuosien toipumisen jälkeen ensimmäinen lento ja hotelliloma tuhansien kilometrien päässä Meilahden sairaalasta tuntuivat tärkeiltä.

– Viimeiset viisi vuotta olen asunut ja rampannut sairaalassa, joten päätin, että nyt riittää, hyvinvoivan näköinen Heidi kertoo kirkkaana kevätpäivänä Kaivopuiston rantakahvilassa. Mukaan matkalle Heidi otti äitinsä, joka oli valvonut joka päivä tyttären sängyn vieressä, lukenut Heidille kirjoja ja pitänyt tämän järjissään synkimpinäkin hetkinä.

– Halusin tarjota matkan äidilleni, joka on ollut suurin tuki selviytymisessäni. Se on vähintä, mitä voin tehdä kiittääkseni häntä, Heidi sanoo.

Kuusitoista kattolaattaa

Heidi muistetaan toukokuun yönä vuonna 2012 Hyvinkäällä tapahtuneesta ampumisesta. Ravintola­illan päätteeksi ystäviensä kanssa riitaantunut nuori mies haki isänsä kotoa kiväärin ja alkoi ampua sillä talon katolta summamutikassa ihmisiä. Dramaattisessa välikohtauksessa kuoli kaksi ja haavoittui seitsemän. Vakavimmin loukkaantui poliisikokelas Heidi, jonka elämä muuttui silmänräpäyksessä totaalisesti.

Heidistä tuli Meilahden sairaalan vatsakirurgian päivystysosaston pitkäaikaisin potilas. Hänelle tehtiin 150 nukutusta vaativaa operaatiota, ja kun hän pääsi sairaalasta pois vuoden 2015 syksyllä, hän oli viettänyt siellä yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta.

"Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät."

Sinä aikana Heidi ehti laskea moneen kertaan huoneensa katon kuusitoista laattaa. Pieneen huoneeseen mahtui sänky, yöpöytä, lamppu ja nojatuoli.

– Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät, kun itse aina jäin, Heidi kertoo.

Sairaalassa päivät seurasivat toisiaan , ajantaju katosi.

– Vietin sairaalassa niin kauan, että hoitajat tunsivat tapani: halusin nukkua aamulla pitkään ja koska en pystynyt syömään aamupalaa, hoitajat hipsivät vain hiljaa tuomaan pöydälleni mehua ja vettä, Heidi kertoo.

Päivän kohokohta oli mieluisan fysioterapeutin Iirun tapaaminen. Silloin Heidi nousi jalkeille, vaikka muuten ei aina kipujen ja masennuksen takia jaksanut. Kolmessa vuodessa Heidistä ja nyt jo eläkkeelle jääneestä fysioterapeutista ehti tulla läheiset.

– Iiru on ihana ihminen, joka osasi tsempata minua juuri oikealla tavalla. Hän uskoi minuun aina, koska oli niin monta kertaa nähnyt sen tarmon ja draivin, mikä minulla voi olla päällä. Hän osasi myös lohduttaa minua vaikeina hetkinä, kun en pystynyt pidättämään itkua.

"Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut."

Iltapäivisin Heidin äiti saapui sängyn viereen.

– Katsoimme yhdessä 32 tuumaista telkkaria, jonka poliisiystäväni olivat ostaneet ja kiinnittäneet seinään sairaalan pienen television tilalle. Iltapäivisin tuijotin kaikki sieltä tulevat sarjat, esimerkiksi alaskalaisista kullankaivajista kertovan Gold Rushin, jota varmaan kukaan toinen lisäkseni ei seurannut. Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut.

Myös musiikki auttoi. Janna Hurmerinnan Sä et ole hullu ja Ellinooran Elefantin paino olivat Heidille voimabiisejä.

Maailma ulkopuolella

Kun makaa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen samassa sairaalasängyssä, kaikki siteet ulkomaailmaan muuttuvat tärkeiksi. Heidi on varma, ettei olisi selvinnyt ilman ystäviään ja kollegoitaan, jotka kävivät tapaamassa häntä ja pitivät mukana maailman tapahtumissa.

– Ystäväni Tiia tuli Vaasasta asti luokseni ja nukkui sairaalan nojatuolissa. Hän on my person niin kuin Greyn anatomiassa sanotaan. Kurssikavereistani Aleksista ja Joonasta tuli tosi tärkeitä: kun he vierailivat luonani, minusta tuntui, ettei minua ole unohdettu poliisissa.

"Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta."

– Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta.

Sairaala-ajan hienoimpana hetkenä Heidi muistaa päivän, jolloin hän pystyi kävelemään rollaattorilla kanttiinin asti ostamaan energiajuomaa.

Vähän myöhemmin toipuminen oli niin hyvässä vauhdissa, että Heidi käveli pitkää käytävää ainoastaan fysioterapeuttinsa kädestä kiinni pitäen.

Kotiinpääsy siinsi lähellä, mutta sitten Heidi joutui palaamaan lähtöruutuun.

Uusi romahdus

Keväällä 2014 vatsalaukun tähystyksessä jokin meni pahasti pieleen. Hoitovirheen takia Heidille syntyi selkäydinvamma ja hän menetti kävelykykynsä.

Kunnon romahtamisen lisäksi Heidiä piinasi hirvittävä hermosärky.

– Kipu oli viiltävää. Tuntui kuin jalkoja pitkin kulkisi polttavia muurahaisia ja kynsien alle työnnettäisiin lasinsirpaleita. Minulle annettiin niin paljon vahvoja kipulääkkeitä, että lääkärit miettivät kestävätkö elimeni sitä.

– Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa. Vuosien jälkeen lihakseni ovat niin surkastuneet, että saan melkein sormeni yltämään pohkeen ympäri. Kävelemään oppiminen vaatii tuhottomasti töitä, verta, hikeä ja kyyneliä, mutta se voi onnistua. Ainakin minä uskon niin. Samoin kuin äitini. Ja entinen fysioterapeuttini.

"Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa."

Heidi kertoo, että synkimpinä hetkinä hoitovirheen jälkeen hän ei nähnyt elämässään mitään valoa.

– Olin niin masentunut, että mietin onko mitään järkeä elää. Tuntui epäreilulta, että minun kohdalleni piti taas sattua tällaista. Eikö yhdelle ihmiselle annettu vähän liikaa kannettavaksi? Heidi pohtii.

Heidi ihmemaassa

Syyskuussa 2015 Heidi pääsi viimein muuttamaan sairaalasta Validian kuntoutuskeskukseen ja paluu ulkomaailmaan alkoi. Heidi tunsi olevansa kuin vanki, joka pääsee vuosien jälkeen vapauteen eikä enää osaa toimia siellä.

– Siihen asti olin saanut kaiken ravinnon suoneen. Ja jos on yli kolme vuotta syömättä, kaikki maistuu tosi oudolta. Jouduin totuttelemaan ruokiin samalla tavalla kuin pienet lapset, Heidi kertoo.

Myös ensimmäinen kauppareissu yhdessä toimintaterapeutin kanssa oli kokemus.

– Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut. Maitotölkkeihin oli ilmestynyt pyöreät muovikorkit, karkkipussit olivat erinäköisiä ja isompia, ja ihan joka paikassa myytiin yhtäkkiä niitä smoothieita, Heidi nauraa.

"Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut."

Heidi pääsi kuntoutuksesta kotiin tammikuussa 2016 ja ehti jo iloita tulevan kesän luokkakokouksesta ja ystävänsä häistä. Sitten hänellä todettiin leukemia.

– Ulkona paistoi aurinko. Minun piti viettää ihana kesä. Mutta olin jälleen takaisin sairaalassa.

Heidi ei muistanut lääkärin diagnoosista mitään ja vasta, kun hänen äitinsä purskahti itkuun, hän tajusi, miten vakavasta asiasta oli ollut kyse.

Onneksi leukemian todettiin olevan lievää muotoa ja se pysyy nykyään kurissa yhdellä lääkkeellä.

– Leukemia ei mene huonompaan suuntaan, muttei täysin paranekaan, Heidi kertoo.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.
Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.

Viimeinkin oma koti

Jos kaikki menee hyvin, Heidi saa poliisiopintonsa päätökseen vielä tämän vuoden aikana.

– Poliisi minussa ei ole kadonnut mihinkään. Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä. Kun tehtävä tulee, tehtävälle mennään ja hoidetaan se niin hyvin kun pystytään, hän sanoo.

"Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä."

– Mikään ei estä minua palaamasta poliisin työhön, vaikka kentällä en ehkä pystykään toimimaan.

Opintojen lisäksi Heidin suurimpia ilonaiheita ovat nyt ensimmäinen oma koti ja 1,5-vuotias koira, jonka hän hankki melkein heti sairaalasta päästyään.

Tammikuussa ostettu asunto on kokenut muodonmuutoksen, kun kaikki sen pinnat on remontoitu.

Parasta kodissa on sen sijainti maan tasolla:

– Voin päästää koirani Heran aamulla suoraan takapihalle ja pääsen liikkumaan kodissa helposti, Heidi kuvailee.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty koira on Heidin silmäterä.

– Olen aina halunnut koiran, mutta aikaisemmin elämäni oli liian kiireistä, jotta olisin voinut huolehtia eläimestä, muun muassa jalkapalloa SM-tasolla pelannut Heidi kertoo.

Vaikka Heidi on päässyt sairaalasta kotiin, hänen arkensa on entiseen urheilulliseen elämään verrattuna hidasta.

– Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi. Olen aina pitänyt huolta muista ja itsestäni ja ollut vahva. Kun katselen vanhoja valokuviani, huomaan, että minulla on ollut melkein sixpack. ­Vihaan olla avuton ja heikko.

"Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi."

– Olen aina ajatellut, että vatsa on ihmisen kaunein ruumiinosa. Nyt minulla ei ole lainkaan vatsalihaksia, vain pelkkä nahka ja sisäelimet ja suolenpätkä, joka turpoaa ulos pallovatsaksi, kun syön, Heidi kertoo.

Pyörätuoli leimaa

Heidin suurin unelma on päästä vielä kävelemään omin jaloin. Siihen asti hän on päättänyt yrittää suhtautua pyörätuoliin välineenä, joka ei ole hänelle vihollinen, vaan apuväline.

Se ei kuitenkaan ole helppoa, kun kaikille tuoli tuntuu olevan symboli henkisen kapasiteetin puutteesta.

– Pyörätuolilla liikkuvaa ihmistä katsotaan alaspäin. Ajatellaan, että tuolla on varmasti päässä vikaa.

– Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa. Ihan kuin en olisi enää samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

"Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa."

Liikuntakyvyttömänä eläminen kiristää sähäkän ja impulsiivisen naisen pinnaa muutenkin.

– Minua ärsyttää, jos olen juuri päässyt sohvalle makaamaan ja tajuan, että jotain puuttuu. Joudun kampeamaan itseni pystyyn ja änkeämään tuoliin, ja se on raivostuttavan hidasta. Yritän nykyään aina miettiä, mitä haluan tehdä tai juoda seuraavan puolen tunnin aikana, koska kaikki on niin hankalaa.

– Välillä vihaan tätä pyörätuolia ja sitä, etten voi mennä koirani kanssa metsään. Onneksi äitini kanssa Hera pääsee juoksemaan vapaana.

Toisen ihmisen kaipuu

Kaiken kokemansa jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta rakkaudesta.

– Olen hirveän hellyydenkipeä, tykkään maata toisen kainalossa, hän sanoo.

– Sen ihmisen pitää vaan olla tosi vahva, että pystyy tähän kaikkeen. Arki kanssani vaatii ylimääräistä voimaa ja taistelutahtoa.

Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet.

– On myös ihmisiä, jotka ennen olivat tärkeitä ystäviäni, mutta joita en enää näe ollenkaan. Jotkut eivät vaan jaksa tällaista taakkaa, Heidi sanoo.

Suhde poikaystäväänkin päättyi, kun Heidi kotiutui sairaalasta. Se tuntuu raskaimmalta.

– Ehkä arki kanssani oli sittenkin liikaa. Kyllä minua sattuu, etten pystynyt tekemään häntä onnelliseksi ja etten riitä sellaisena kuin olen nyt.

"Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta."

Heidi ei itsekään halunnut olla suhteessa, jossa tunsi, ettei hänellä ole mitään tarjottavaa. Ampumisen seurauksena hänen vatsansa alueella on niin isoja vaurioita, ettei hänen elimistönsä kestä vaikkapa raskautta.

– Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta, Heidi sanoo.

Vasta hiljattain Heidi on tajunnut, että hänen elämänsä oli pause-näppäimellä koko sen neljä vuotta, jonka hän vietti sairaalassa ja kuntoutuksessa.

– Tuntuu kuin olisin edelleen 24-vuotias, mutta ystäväni ovat menneet elämässään eteenpäin. He menevät nyt naimisiin ja perustavat perheitä.

Ystävien onnea ei ole aina helppo seurata.

Vähän aikaa sitten kyläpaikassa Heidi katseli, miten vauvaperhe leikki yhdessä legoilla. Hän joutui poistumaan toiseen huoneeseen.

– Minua alkoi itkettää, kun näin, miten symbioosissa ja siunattuja he ovat. Tajusin, ettei minulla ikinä tule olemaan sellaista onnea.

 

Heidi

Foxell

Syntynyt 29.3.1988 Vaasassa.

Poliisiharjoittelija loukkaantui vakavasti Hyvinkään ammuskelussa toukokuussa 2012.

Pelasi maalivahtina jalkapalloa naistenliigassa. Edusti viimeiseksi HJK:ta.

Asuu Vantaalla koiransa Heran kanssa.

Laulaja Erika Vikman nautiskeli Lapin taiasta vanhassa herraseurassa ja piti kisakatsomon Iholla-naisten kanssa.

Viikon kohokohta?

Ehdottomasti bändini kanssa Levi-tunturin huipulle kiipeäminen. Maisemat olivat aivan huikeat! Osa bändistäni ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt Lapissa, joten ilo oli moninkertainen. Taivas oli täysin pilvetön ja aurinko paistoi. Söimme ihanaa ruokaa ja nautimme.

Levin huippu oli huippu!
Levin huippu oli huippu!

Mikä potutti?

Muusikkokollega Laura Voutilainen oli Levillä viereisessä paikassa keikalla, mikä saattoi näkyä yleisömäärässämme. Kilpailuasetelma on aina pottumainen, vaikka se kuuluu tämän työn luonteeseen.

Bäkkärillä.
Bäkkärillä.

Mikä riemastutti?

Lähdin Lapin-keikkareissulle Finnhittien kuninkaiden Dannyn, Frederikin ja Tapani Kansan kanssa ja erkanin jossain vaiheessa omille keikoilleni. Ensimmäisenä päivänä istuin keikkabussissa Frederikin vieressä. Kuuntelin neljä tuntia Reetu-juttuja nauraen korvat punaisina.

Mikä liikutti?

Keikoilla liikutuin, kun näin iloisia, juhlivia ihmisiä. Siinä kohtaa ymmärsi, miksi tätä työtä tekee. Liikutuin myös, kun näin ensimmäistä kertaa Iholla-sarjan, koska tunnistin itseni siitä eikä se ahdistanut.

Erika ja bändi. Keikkareissut ovat työn suola.
Erika ja bändi. Keikkareissut ovat työn suola.

Mikä ei mennyt niin kuin Strömsössä?

Unohdimme bändin poikien kanssa auton oven täysin selälleen. Kun palasimme autolle tunnin päästä, huomasimme, että ovi oli yhä auki. Kukaan ei tunnustanut olleensa syypää. Onneksi mitään ei varastettu. Asia huvitti jälkeenpäin!

Iholla-naiset ihan iholla. Kristiina Komulainen, Erika ja Sini Sabotage.
Iholla-naiset ihan iholla. Kristiina Komulainen, Erika ja Sini Sabotage.

Miten rentouduit?

Kokoonnuimme porukalla katsomaan Iholla-sarjan ensimmäistä jaksoa molempien Kristiinojen sekä Sinin ja Lauran kanssa. Pidimme kisakatsomon netin välityksellä ravintolassa. Meistä on tullut sarjan myötä myös hyvät ystävät.

Lue Me Naisten muutkin Viikko paketissa -jutut täältä.

Erika Vikman

24-vuotias muusikko. Tangokuningatar 2016.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Seurustelee musiikkineuvos Ilkka ”Danny” Lipsasen kanssa.

Mukana Avan Iholla-sarjassa.

Vain elämää -ohjelmassa vietetään tänään Petra Garganon, 31, päivää. 

Tämän päivän jaksossa Petra kertoo muille artisteille tuntemuksista, joita soolouralle tähtääminen Tiktakin menestyksen jälkeen herätti. Hän myös kertoo, miltä uran aloittaminen ja kriittisten levyarvostelujen kohteeksi joutuminen jo nuorena tuntui.

– Se rakentaa sisälle tunteen, että mä en oo vaan tarpeeksi hyvä, Petra kertoo.

Kun Petra alkaa puhua riittämättömyyden tunteistaan, Samu Haber aloittaa keskustelun siitä, kuinka Petran sooloura ei ole tähän mennessä saavuttanut missään mielessä samanlaista suosiota kuin Tiktak.

– Se on aika kova juttu, että ensiksi olet tuolla Tuuleksi taivaanrantaa ja kaikki laulaa mukana. Sit, anteeksi kun sanon tämän, skidisti voisi kattoa jopa mahalaskuna sitä. Tuo on ollut varmasti ihan helvetin rajua, Samu sanoo.

Petra myöntää, että tilanne oli juurikin Samun kuvaama.

– On, ja sitä ei tajunnut silloin. En mä olettanut, että sama nousukiito jatkuu. Mä olin nimenomaan valmis laittaa ne työhanskat käteen, et nyt opetellaan kirjoittaa biisejä, Petra kertoo.

– Mun on oikeesti tarvinnut opetella olemaan kokonainen. Ehkä sekin liittyy siihen, että koen sellaista snadia alemmuuskompleksia istua tässä teidän taiteilijoiden edessä. Kun on tottunut olemaan yksi kuudesosa, pitää kuroa itseään kasaan ja opetella olemaan kokonainen, Petra jatkaa.

Keskustelun jälkeen Petra liikuttuu kertoessaan siitä, kuinka paljon asiasta puhuminen hänelle merkitsi

– Se oli kovin tunnustus mitä mä oon ehkä ikinä sanonu, siitä mitä mä teen ja rakastan. Kohta on 20 vuotta tätä hommaa täynnä ja toi oli isoin tunnustus. Se merkkaa ihan järkyttävän paljon.

Vierailija

Samu Haber vertaa Petran soolouraa mahalaskuun: ”On ollut varmasti ihan helvetin rajua”

Voisiko tekstiä korjata? Aivan hirveältä näyttää ja kuulostaa "Mä olin nimenomaan valmis _laittaa_ ne työhanskat käteen, et nyt opetellaan _kirjoittaa_ biisejä": p.o. "valmis laittamaan" (tai arkisemmin laittaan), "opetellaan kirjoittamaan" (tai kirjottaan). Lisäksi Petran sanoma "kovin tunnustus, mitä mä oon ikinä ehkä sanonu" kuului oikeasti "ikinä ehkä saanu", tietenkin. Kiitos.
Lue kommentti

Anu Saagim vihastutti alkuvuodesta haukkumalla Maria Veitolaa suomalaisessa keskusteluohjelmassa rumaksi. Hän ei vieläkään näe käytöksessään mitään väärää.

– Koska olin mukana viihdeohjelmassa, niissä myös nauretaan. Ei siinä kukaan ollut tosissaan, Anu Saagim puolustautui eilen Westerbackin Zenith-Range Rover-illassa.

Hän ei ole nähnyt syytä pyytää Veitolalta anteeksi.

– Miksi pitäisi? Sehän oli vain show'ta. Anteeksi, mutta en pyydä anteeksi.

Anu Saagim sanoo arvostavansa ystävissä ja ihmisissä ylipäätään suorasukaisuutta ja rehellisyyttä.

– Meillä Eestissä suorapuheisuus toimii. Televisiossakin minun täytyy olla suora, ei ohjelmia jaksaisi muuten katsoa kukaan. Ehkä olen kompastunut täällä Suomessa liikaa siihen, että olen vastannut liikaa ulkonäköaiheisiin kysymyksiin.

”Aina kysytään, onko eestiläinen paremman näköinen kuin suomalainen.”

Saagim ei ymmärrä, miksi häntä pyydetään jatkuvasti vertailemaan virolaisten ja suomalaisten ulkonäköä.

– Onko teillä täällä huono itsetunto, vai olenko niin kaunis, että minulta pitää aina kysyä vain ulkonäöstä? Aina kysytään, onko eestiläinen paremman näköinen kuin suomalainen. Totta kai jokainen puolustaa oman maan kansalaisia, ja sitten olen aina haukkunut suomalaisia.

Kohti uusia töitä

Anulla on menossa uusi elämänvaihe, sillä hän lopetti alkukeväästä päätoimittajan työt virolaisen nettilehden päätoimittajana.

– Se oli vapauttava. Nyt olen matkustellut ja kesän ajattelin ottaa vielä rennosti ennen kuin mietin uusia töitä. Jos Suomesta tarjotaan televisiosta juontotöitä, miksi en voisi suostua?

Anu Saagimilla on yksi poika yhdessä ex-miehensä Ristomatti Ratian kanssa. Robin täytti vasta kahdeksantoista.

– Hän on perinyt meiltä kipinän matkusteluun. Nyt hän on tyttöystävänsä kanssa Japanissa. Koulusta valmistumisen jälkeen hän varmasti matkustelee muutaman vuoden ympäri maailmaa.

heheh

Anu Saagim ei kadu Maria Veitolan nimittelyä: ”Anteeksi, mutta en pyydä anteeksi!”

Paimentaja kirjoitti: Huomaa et tää mimmi on virost, käytöstavat ku sialla Oma kommenttisi on kyllä järkyttävä !Anu on oikeassa tuosta kyselystä mikään ei ole niin typerää kun mennä kysymään mitä meiltä meistä ollalan ja sen tekevät juorutoimittajat!Anu on hoikka ja upea roppa en voi ihailematta hänen habitustaan. vielä hauskakin vedettäessään tosikoita.!
Lue kommentti