Nyt aikuisuus tuntuu hyvältä, vaikka kriisivuoden aikana se löi pahasti kasvoille. ”Silloin jouduin ottamaan uudella tavalla vastuuta”, Riikka sanoo. Kuvat: Satu Kemppainen.

Oma lapsi ja ikä ovat opettaneet kirjailija Riikka Pulkkiselle uutta sekä ihmissuhteissa että työssä. – Nuorena olin ehdoton ja idealisti, hän kertoo.

0 viikattua vaatetta

”Kodinhoitohommissa en ole säntillinen. Tykkään siisteydestä, kokoan lapsen lelut pois ja korjaan pöydiltä pinoon lehdet, kirjat ja astiat. Saatan silti itse jättää puoliksi juotuja kahvikupillisia ikkunalaudalle. Olen ajan myötä myöntynyt tosiasialle, että olen ihminen, joka ei viikkaa vaatteitaan. Sitä, että minusta joskus tulisi viikkaaja, ei ole näköpiirissä, ellen erikseen päätä korottaa viikkaamista tärkeäksi arvoksi elämässäni.

36 vuotta

Oli huomattavasti helpompaa täyttää 34 kuin 36. Tyttöydestä irti pyristeleminen on kivuliasta. Onneksi olen huomannut, että jokin versio tyttöydestä on mahdollista viedä 40 vuoden tuolle puolen. Minulla on esikuvia, jotka ovat leikkisiä, hauskoja, älykkäitä ja yli 40-vuotiaita, esimerkiksi Anna Laine, Rosa Meriläinen ja Anni Sinnemäki. Haluan tulla heidän kaltaisekseen. Heihin liittyy itsevarmuuden, heittäytymisen ja viisauden yhdistelmä, jota ei ole nuorilla tytöillä. Se on hyvä puoli ikääntymisessä.

Kun vanhenen, huomaan, että kiitävin mahdollisuuden tuntu liittyy nuoren ihmisen elämään. Joskus haaveilin, että opiskelisin luovaa kirjoittamista Yhdysvalloissa. Koskaan ei olisi haitallista opiskella omaa ammattiansa ja hioa sitä, mutta en ole aktiivisesti hakeutunut sitä kohti. On siis myönnyttävä sille, että en ehkä koskaan lähde Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Jotkut asiat vain sulkeutuvat näköpiiristä siksi, että aika kuluu.

1 tytär

Kun ensimmäisiä kertoja lapsen syntymän jälkeen pääsin kirjoittamaan, minun piti kirjoittaa auki sitä, että olen äiti. Olin lukenut ja kuullut ihmisten puhuvan siitä, että lapsen rakastaminen on hänen vähittäistä luovuttamistaan maailmalle, mutta en ollut tuntenut sitä kipuna ennen kuin nyt. Kun rakastaa omaa lastaan äärettömiin, tajuaa, että rakkauden syvin muoto on se, että antaa lapsen kääntyä minusta pois.

10-vuotistaiteilijajuhla

Minulla on tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhla, mikä on vähän vitsikästä. Muistan kymmenen vuoden takaisen itseni ja sen, millaisia kuvitelmia minulla oli kirjallisuudesta ja kirjailijan roolista mediassa. Iän myötä olen rentoutunut enkä ole kaiken kanssa niin tosissani. Nuorena olin ehdoton ja idealisti. Ajattelin, että kirjailija on julkisuudessa ennen muuta yhteiskunnallinen keskustelija. Nyt ajattelen, että ei se mitään, jos en pääse puhumaan julkisuudessa romaanini syvärakenteesta ja siitä, miten teemat heijastelevat maailmantapahtumia. Rakenne- ja kerrontaratkaisuista voin keskustella kollegoideni kanssa. Romaani on lukijoiden, kun päästän sen käsistäni. En voi kulkea kertomassa lukijoille, että huomaathan, miten olen kehitellyt tätä teemaa syvällisesti.

4 kotikaupunkia

Olen syntynyt Tampereella, josta muutimme Rovaniemelle, kun olin 4- tai 5-vuotias. Kun olin 9, muutimme Ouluun. On olennainen osa minua, että olen elänyt lapsuuteni napapiirin tienoilla. Kaikki muistot nuoruudesta taas liittyvät Ouluun, ja suuri osa minusta on muotoutunut siellä. En silti ajattele enää olevani oululaislähtöinen.

Helsinki on ollut kotini vuodesta 2001. Muutin Helsinkiin 21-vuotiaana opiskelemaan teoreettista filosofiaa. Juurtumisvaikeuksia kesti koko ensimmäisen vuoden ajan, ja matkustin usein yöjunalla Ouluun viikonlopuksi. Keväällä 2002, kun olin asunut täällä talven, keväinen Helsinki oli tosi ihana. Siitä alkoi helsinkiläistymiseni.

”Tajusin, että jos olen kirjailija, minun on vain pakko tehdä tätä työtä.”

1 kriisivuosi

Vuonna 2008 pidin jo itseäni kirjailijana, mutta toisen romaanin kirjoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa. Tajusin, että jos olen kirjailija, minun on vain pakko tehdä tätä työtä. Samaan aikaan lapsuudenperheessäni oli sairastamista, joten jouduin ottamaan aivan uudella tavalla vastuuta sekä itsestäni että muista. Aikuisuus löi vasten kasvoja monella tavalla, ja se salpasi pitkäksi aikaa hengityksen. Ymmärsin, että olen täysin vastuussa omista asioistani. Seuraava vuosi oli parempi, ja sinä vuonna viimeistelin Totta-romaanini.

3 330 grammaa

Numero kolme on minulle tärkeä, mutta voin vain arvailla, miksi. Kolmonen näkyy kaikkialla: Jos ostan kalaa kalatiskiltä, pitää ostaa 300 grammaa. Tai jos otan keksejä kahvin kanssa kotona, otan aina kolme. Kun tyttäreni syntyi, hän painoi 3330 grammaa. Siinä oli jotain hyvin ilahduttavaa, vaikka seuraavalla viikolla hän onneksi painoi jo enemmän.

15 kiloa konkretiaa

Elämä kolmivuotiaan kanssa on sitä, että 15 kiloa painava lapsi heittäytyy lattialle ja minun täytyy miettiä, miten saan roudattua tämän ison kahvakuulani päiväkodista kotiin.

On ollut jännittävää seurata äitinä, miten lapsi oppii kielen ja tunnistaa itsensä erilliseksi minäksi. Keväällä keskustelimme isäni kanssa leikkipuistossa brexitistä, kun tyttäreni yhtäkkiä sanoi: ”Minä olen idea. Minä olen ratkaisu.” Tuo lause on ihan liian korkealentoinen, jotta sitä voisi käyttää fiktiossa. Saattaa hän myös sanoa, että ”minä olen juusto”.

2 erillistä ihmistä

Elämänkokemuksen myötä haluan tarkentaa käsitystäni rakkaudesta. Totta-romaanissani tulin siihen tulokseen, että rakkaus on tunnistamista ja tunnistetuksi tulemista. Nyt olen päätynyt vähän eri lopputulokseen. Rakkaus onkin toisen hyväksymistä vieraana. Toista ei voi koskaan oppia tuntemaan täysin. Tuntemattomuus säilyy niin lapsen ja vanhemman välillä kuin romanttisessakin rakkaudessa. Yhdeksi tuleminen ei ole mahdollista, eikä omiminen kuulu rakkauteen. Tätä oivallusta yritän kuvata uudessa romaanissani.

7/7 päivää

Minulla on tapana syödä jotain sokerista herkkua joka päivä. Aina välillä mietin, pitäisikö lopettaa. Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että ei pidä. Yleensä syön suklaata, harvemmin irtokarkkeja. Pulla on hyvää myös. Suklaa liittyy kahviin ja työskentelyyn. Jos en saa kahvia, olen mieluummin ottamatta herkkua. Se on vähän noloa: jos kyläpaikassa on tarjolla kakkua mutta ei kahvia, tekisi mieli pyytää kahvinkeittoa.

1 000 000 merkkiä

Paras mahdollinen maailma -romaanini on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut lapseni syntymän jälkeen. Romaanissani on kohtia, joita en pystynyt kirjoittamaan muualla kuin tyttäreni luona. Oli ahdistavaa huomata, että minun täytyi kerätä kaikki keskittymiseni kirjoittaakseni romaanini avainkohdat äärimmäisen tarkasti ja mielellään häiriöttä, mutta toisaalta en pystynyt koskaan kirjoittamaan niitä, jos tyttäreni oli eri paikassa kuin minä. Siitä lähtien kun lapseni meni vuosi sitten päiväkotiin, kirjoitin romaania kurinalaisesti joka päivä, myös viikonloppuisin.

Työtapani on muuttunut lapsen syntymän jälkeen niin, että kun istun työn ääreen, tekstiä on synnyttävä. Sitä, mihin teksti kuuluu tai kuuluuko mihinkään, voi miettiä myöhemmin. Niinpä romaanitiedostossa oli keväällä yli miljoona merkkiä, ja se oli ensimmäinen kerta, kun miljoonan merkin raja ylittyi missään tekemässäni kokonaisuudessa. Mietin, että vau – ja kauheaa. Olen tullut erittäin kunnianhimoiseksi romaanin rakenteen suunnittelemisessa, joten editointivaihe oli todella työläs. Elokuussa, kun Paras mahdollinen maailma meni painoon, oli koko vuoden ensimmäinen lauantai, jona en tehnyt töitä.

 

Riikka Pulkkinen asui nuorempana Oulussa, mutta tuntee itsensä nykyään helsinkiläiseksi.

 

16 vuotta ystävyyttä

Kaikki suuret ystävyyteni ovat alkaneet uskoutumisella. Yhden läheisen ystävän kanssa juhlimme juuri vuosipäivää. Tapasimme 16 vuotta sitten Oulun yliopiston käytävällä, kun aloimme opiskella kirjallisuutta samalla vuosikurssilla.

Olen huomannut, että ystävyyttä pitää vaalia. Nyt kun olemme molemmat perheellisiä, täytyy tapaamisista sopia, tai muuten käy niin, ettei nähdäkään. Ystävyyteen tulee suvantovaiheita, joiden aikana ei nähdä tai kuulla. On armollista, ettei se tarkoita lopullista erkaantumista. Tulee taas toinen elämäntilanne, jossa aikaa on molemmilla enemmän.

2 aihiota

Työmuistin tai kuvittelukyvyn rajallisuuden takia tajuntaani mahtuu vain kaksi romaanin aihiota. Usein käy niin, että toinen aihio jyrää toisen alleen tai anastaa toisen materiaalin.

Uusimmassa romaanissani oleva ajatus äidistä, joka ei saa yhteyttä tyttäreensä ja kertoo yhteisen tarinan omin sanoin, on alun perin toisesta romaaniaihiosta. Nyt kun olen käyttänyt sen, toisesta aihiosta ei tule romaania. Se ei haittaa. Uusia ajatuksia tulee. Kun on elänyt enemmän, tulee paljon enemmän aiheita mieleen kuin vaikka 20-vuotiaana.

”Jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä jos olisin vaihtanut baletin toisenlaiseen tanssiin.”

6 kuukautta jäisiä teitä

Urheilin nuorena tavoitteellisesti. En tiedä, olinko juoksijana lahjakas, mutta sinnikäs olin, ja sama sinnikkyys näkyy kirjoittamisessa.

Juoksemiseen ja kirjoittamiseen tarvitaan samaa toiston sietämistä. Tanssin balettia esiteini-ikäisenä kuutisen vuotta. Treenasimme systemaattisesti neljästi viikossa ja etenimme kovakärkisiin tossuihin saakka. Lopetin tanssin, kun aloin urheilla tulostavoitteellisesti.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä jos olisin vaihtanut baletin toisenlaiseen tanssiin. Jos olisin myöntänyt itselleni, että pohjoissuomalaisesta tytöstä, jonka kotikaupungissa tiet ovat jäässä viidestä seitsemään kuukautta vuodesta, ei välttämättä tule maailman parasta juoksijaa.

20 tanssijaa

Yritän päästä tanssitunneille monta kertaa viikossa. Olen tanssinut vuosia modernia afroa. Tanssi vastaa harmonian ja synkronian tarpeisiini. Kun 20 ihmistä tekee jonkin asian yhtä aikaa ja osuu täsmälleen yhteen nuottiin, tuntuu, kuin oppisi lentämään yhdessä.”

Riikka Pulkkinen
  • 36-vuotias kirjailija.
  • Asuu Helsingissä miehensä ja 3-vuotiaan tyttärensä kanssa.
  • Esikoisteos Raja julkaistiin vuonna 2006. Teoksia on käännetty 19 kielelle.
  • Viimeisin romaani Paras mahdollinen maailma ilmestyi syyskuun alussa.

Britannian X Factorissa kisaavan Saara Aallon vanhempien Taina ja Markus Aallon mukaan jo kilpailun kolmen parhaan joukkoon pääseminen on voitto.

Saara Aalto kilpailee lauantaina ja sunnuntaina Britannian X Factorin finaalissa, ja saattaa jopa voittaa koko laulukilpailun. Ilta-Sanomien jututtamien Saaran vanhempien Taina ja Markus Aallon mukaan tosin kakkos- tai kolmossijakin riittäisi ja saattaisi olla jopa voittoa parempi vaihtoehto.

– Se, että Saara on päässyt tuonne kolmen joukkoon, on jo voitto. Meille olisi riittänyt, että Saara olisi ollut kuudes, seitsemäs, kahdeksas, kymmenes tai kuudestoistakin, Markus Aalto kertoi lehdelle Oulun lentokentällä matkalla Britanniaan seuraamaan ohjelman finaalia.

Aallotkin tiedostavat sen, että monesta X Factor -voittajasta ei ole ohjelman loppumisen jälkeen juuri kuulunut. Menestys on jäänyt haaveeksi.

– Monelle voittajalle on käynyt niin, että voittovuoden aikataulu on ollut niin tiukka, että heillä ei ole ollut aikaa tulevaisuuden rakentamiseen ja he ovat tipahtaneet tyhjän päälle, Markus Aalto arvioi Ilta-Sanomille.

”Saara on kokenut kettu.”

Vanhemmat kuitenkin uskovat, että heidän tyttärensä pärjää tilanteessa kuin tilanteessa.

– Saara on niin kokenut kettu, että hän ei jää vellomaan voitontunteeseen, vaan katsoo eteenpäin.

Kolmetuntinen Human on puhutteleva suurteos ihmisyyden syvimmästä olemuksesta.

Hyvin harvoin tulee katsoneeksi elokuvaa, joka herättäisi samanaikaisesti sekä ilon, surun, myötätunnon että suuttumuksenkin tunteita. Sellaista, joka pysäyttää ja jonka nähtyään maailma näyttää hieman erilaiselta paikalta elää. Ei paremmalta, mutta selkeämmältä.

Tällainen elokuva on maailmankuulun ranskalaisen valokuvaajan ja toimittajan Yann Arthus-Bertrandin, 70, suurteos Human (2015). Arthus-Bertrand kiersi tiiminsä kanssa maasta toiseen kolmen vuoden ajan ja haastatteli yli 2000 ihmistä. Jokaiselle haastateltavalle esitettiin samat neljäkymmentä syvästi henkilökohtaista kysymystä, jotka risteilivät uskonnon, rakkauden, työn, väkivallan, seksuaalisuuden ja perheen kaltaisten isojen teemojen ympärillä.

Lopputulos on puhutteleva. Haastattelujen kautta piirtyy simppeliydessään vavisuttava, rumankaunis kuva maailmasta, jossa elämme. Dokumentin ydinajatus lienee: mikä meistä lopulta tekee ihmisiä?

Siinä, miten pelkistetysti ja koruttomasti Human uskaltaa asiansa esittää, piilee sen suurin voima. Elokuva koostuu lyhyistä, maksimissaan muutaman minuutin pituisista haastatteluista, joissa kameran eteen istuu henkilö kerrallaan kertomaan elämäntarinaansa. He kertovat omista huolistaan, unelmistaan ja kipupisteistään.

Suuria kysymyksiä, valtavia vastauksia

Ja huh, minkälaisia tarinoita ne ovatkaan.

Puheenvuoron saavat muun muassa elinkautista istuva lapsenmurhaaja, Ruandan sodassa koko perheensä menettänyt mies, Hiroshiman ydinräjähdyksessä kasvonsa vaurioittanut vanhus ja isänsä hyväksikäyttämäksi joutunut nainen.

Miltä tuntuu tappaa toinen ihminen? Miltä tuntuu, kun koko perheesi hylkää sinut seksuaalisen suuntautumisesi vuoksi? Miltä tuntuu menettää kaikki? Kysymykset, joihin dokumentti vastaa, ovat valtavia.

Toisaalta kaiken kauheuden mukaan mahtuu myös pakahduttavaa kauneutta, pieniä onnenhetkiä ja toiveikkuutta paremmasta huomisesta. Miltä tuntuu, kun mies tulee kotiin, hymyilee ja suutelee sinua yhä 33 vuoden avioliiton jälkeen? Mitä ajattelit, kun sait ensimmäinen moottoripyöräsi?

Syvän inhimillinen elokuva

Rohkeaksi voi sanoa myös tekijöiden valintaa olla kertomatta yhdenkään haastateltavan ikää, nimeä tai synnyinmaata. Wired-lehden haastattelussa ohjaaja Arthus-Bertrand perusteli anonymiteettia seuraavasti.

– Halusimme keskittyä siihen, mikä meissä on samaa, mikä meitä yhdistää. Jos kerrot henkilön nimen tai hänen synnyinmaansa, et tunne tätä yhteyttä enää yhtä voimakkaasti.

Tarinoiden väliin on leikattu visuaalisesti vangitsevia, maalauksellisia ilmakuvia luonnosta ja sen lomassa vaeltavista ihmisistä. Näistä – Arthus-Bertrandin tavaramerkiksi muodostuneissa – hidastetuista kuvista välittyy jotain alkukantaista maagista hehkua. Samalla ne toimivat kuin armeliaina levähdystaukoina käsittämättömän julmuuden ympärillä.

Human on dokumentti, joka huokuu erityistä lämpöä ja inhimillisyyttä. Tappiin asti vedetystä minimalismistaan ja yli kolmen tunnin kestostaan huolimatta se naulitsee katsojan mukaansa henkeäsalpaavalle matkalle. Kyse on merkkiteoksesta, mutta samalla yhdestä vaikuttavimmista ihmisoikeuksien puolesta tehdyistä puheenvuoroista koskaan.

Human, Teema la klo 20.00

Näin tehtiin Human, Teema la klo 23.11

Saara Aallon ystävät uskovat, että X Factorin jälkeen laulajalla on edessään ura kansainvälisenä tähtenä. – Jos jollain on voitontahtoa, niin Saaralla.

Saara Aalto kilpailee viikonloppuna Britannian X Factorin finaalissa. Läheiset ystävät ovat ikionnellisia ja iloisia Saaran puolesta.

Juuri Linnan juhlissa esiintynyt laulaja, musikaalitähti Reeta Vestman tuntee Saaran yhteisiltä opiskeluajoilta Sibelius-Akatemiasta. He ovat esiintyneet yhdessä useaan otteeseen ja toimineet myös toistensa taustalaulajina. Saara on myös laulanut Reetan tyttären kastetilaisuudessa, Reetan valmistujaisissa ja perheen sherry-juhlissa.

– Saaralla on ollut aikaa minulle ja perheelleni kiireenkin keskellä. Hän on aina ilahduttanut meitä lahjallaan, Reeta kiittelee.

Hän kertoo seuranneensa X Factoria tunteella ja katsoneensa jokaisen jakson. Reeta ei harmikseen pääse paikalle X Factorin finaaliin, koska hänellä on lauantaina kaksi Saturday Night Fever – Lauantai-illan huumaa -näytöstä Kotkan Kaupunginteatterissa.

– Luottoni Saaraan on kova kuin kivi, uskon, että hän korjaa koko potin! On vaatinut valtavasti tahdonlujuutta häneltä kestää nuo paineet ja nousta yhä uudestaan jaloilleen pudotusuhankin jälkeen. Mutta jos jollain on voitontahtoa, niin Saaralla. Olen äärettömän onnellinen siitä, että hän pääsee vihdoin sille areenalle, minne kuuluukin, Reeta iloitsee.

”Saaran elämäntilanne mahdollistaa nopeat liikkeet minne päin maailmaa tahansa.”

Reetan mielestä Saara on X Factorin tuotantokoneiston ja oikeiden ihmisten myötä päässyt puhkeamaan täyteen loistoonsa. Hän toivoo Saaralle kaikkea hyvää finaaliin ja tulevaisuuteen.

– En usko, että Saara palaa enää Suomeen. Hänen elämäntilanteensa mahdollistaa nopeat liikkeet minne päin maailmaa tahansa, ja se on upeaa!

 

Love you @saaraaalto ❤️ @thexfactor #XFactor #SaaraAalto #NoFear2016 #Friends

Kuva, jonka Kristoffer Ignatius (@ignaattius) julkaisi

Kristoffer Ignatius: "Tiedossa mielettömiä juttuja"

Juontaja Kristoffer Ignatius on Saaran läheinen ystävä ja työkaveri. Hän juonsi maanantaina Senaatintorilla järjestetyn Saaran Suomen-vierailun.

– Saaralla on uskomaton matka takanaan. Se on vaatinut valtavasti sitä kuuluisaa sisua, taistelua, valvottuja öitä, stressinhallintaa ja heittäytymistä jokaisella mahdollisella tasolla. Ja tietysti myös muuttoa ulkomaille ja taloudellisia riskejä, Kristoffer listaa.

Kristofferin mukaan Saara on edelleen oma itsensä: avoin, iloinen ja määrätietoinen. X Factor on kuitenkin antanut Saaralle itseluottamusta.

– Saara uskoo entistä enemmän omaan juttuunsa ja siihen, että unelmat toteutuvat. Nyt hänellä ovat edessään ulkomaat ja kansainväliset unelmat. Suomi ei unohdu, mutta uran kannalta keskittyminen suunnataan ulkomaille. Tiedossa on mielettömiä juttuja, odottakaa vaan, Kristoffer vihjaisee.

Jenni kävi kannustamassa Saaraa X Factor -livelähetyksessä. Tuolloin Saara lauloi Girls Aloud -bändin Sound of the Underground -kappaleen.
Jenni kävi kannustamassa Saaraa X Factor -livelähetyksessä. Tuolloin Saara lauloi Girls Aloud -bändin Sound of the Underground -kappaleen.

Jenni Karén: "Saara oli tyyni pyörityksen keskellä"

Musiikkiuraa Lontoossa luova Jenni Karén on tuntenut Saaran musiikkiteatteripiireistä pitkään. Saara on myös opettanut Jennille laulamista. Jenni kävi X Factorin live-esitysten puolivälissä kannustamassa Saaraa paikan päällä.

– Oli kiinnostavaa nähdä, millaisessa pyörityksessä Saara oli ja miten kovaa työtä kisassa olo artisteille tarkoittaa. Samalla hän tuntui kovin tyyneltä ja rauhalliselta. Saara otti ihailtavasti vastaan jatkuvat valokuvauspyynnöt ja jaksoi jutella kaikkien kanssa, Jenni kehuu.

Jenni kertoo seuranneensa Saaran uraa Suomessa mielenkiinnolla.

”Myös Lontoon suomalaisten keskuudessa Saara on nostanut Suomi-spirittiä ja yhteishenkeä.”

– Hän ei ehkä ole saanut sopivaa tilaisuutta näyttää, mihin hänestä todella on, ainakaan samalla mittapuulla kuin nyt. Saarahan ei ole tehnyt yhtään virhettä koko X Factorin aikana. Harva maailmantähtikään pystyy laulamaan livenä noin täydellisesti viikosta toiseen.

Jenni arvelee, että finaaliin asti pääseminen on antanut Saaralle lisää uskoa ja uusia tavoitteita.

– Britit ovat selkeästi alkaneet arvostaa ja rakastaa häntä, mitä ei ole ulkomaalaisena helppoa saavuttaa. Myös Lontoon suomalaisten keskuudessa Saara on nostanut ihanasti Suomi-spirittiä ja yhteishenkeä. Toivon, että Saaran kaltaiset tähdet avaavat ovia myös muille suomalaisille artisteille.

Jaana Pelkosen ystäväpiiri on muuttunut vuosien varrella. – Pitkään kaipasin naispuolisia sydänystäviä.

Eduskunta ei ollut ihan vieras talo Jaana Pelkoselle, 39, hänen päästessään kansanedustajaksi vuonna 2011. Hän oli työskennellyt avustajana jo sitä ennen. Silti yllätyksiäkin on riittänyt.

– Eduskunnassa yllättävintä on ollut löytää hyviä ystäviä eri puolueista. Uutisissa talon toiminta näyttäytyy pitkälti riitelynä, mutta eihän sillä mihinkään edetä.

Viime kaudella lakivaliokunnassa Jaana ystävystyi vihreiden Jani Toivolan, vasemmistoliiton Aino-Kaisa Pekosen ja demareiden Kristiina Salosen kanssa. Vain Jani oli vanha tuttu opiskeluvuosilta.

– Vaikka emme enää istu samassa valiokunnassa, meillä on yhä oma jengimme. Monissa asioissa edustamme todella erilaisia näkökulmia, mutta välillämme on silti vahvaa ystävyyttä.

Ystävät uusiksi

Jaanan nuoruuden ystäväpiiri meni uusiksi hänen muuttaessaan yksin Helsinkiin opiskelemaan. Hän ei ehtinyt opsikelijarientoihin, ja tv-töitä tehtiin miesvaltaisissa porukoissa.

– Pitkään kaipasin naispuolisia sydänystäviä. Löysin kyllä, se vain otti aikansa.

Jaanan mielestä turvallisuuden tunne syntyy tutuista ympärillä.

– Alkuun tuntui oudolta asua kulmilla, jossa en tuntenut ketään. Tuumin, että rajat eivät rikkoudu, jos en riko niitä itse. Nyt olen asunut samassa kerrostalossa yli kymmenen vuotta ja löytänyt naapureista ihania ihmisiä.

Mitä Jaana asennoituu esikoisensa odotukseen? Miten karjalaiset sukujuuret näkyvät arjessa? Miten äidin kuolemaa seurannut suru on muuttunut? Lue koko Matkalla minuksi -haastattelu Me Naisten numerosta 49/2016!