Nyt aikuisuus tuntuu hyvältä, vaikka kriisivuoden aikana se löi pahasti kasvoille. ”Silloin jouduin ottamaan uudella tavalla vastuuta”, Riikka sanoo. Kuvat: Satu Kemppainen.
Nyt aikuisuus tuntuu hyvältä, vaikka kriisivuoden aikana se löi pahasti kasvoille. ”Silloin jouduin ottamaan uudella tavalla vastuuta”, Riikka sanoo. Kuvat: Satu Kemppainen.

Oma lapsi ja ikä ovat opettaneet kirjailija Riikka Pulkkiselle uutta sekä ihmissuhteissa että työssä. – Nuorena olin ehdoton ja idealisti, hän kertoo.

0 viikattua vaatetta

”Kodinhoitohommissa en ole säntillinen. Tykkään siisteydestä, kokoan lapsen lelut pois ja korjaan pöydiltä pinoon lehdet, kirjat ja astiat. Saatan silti itse jättää puoliksi juotuja kahvikupillisia ikkunalaudalle. Olen ajan myötä myöntynyt tosiasialle, että olen ihminen, joka ei viikkaa vaatteitaan. Sitä, että minusta joskus tulisi viikkaaja, ei ole näköpiirissä, ellen erikseen päätä korottaa viikkaamista tärkeäksi arvoksi elämässäni.

36 vuotta

Oli huomattavasti helpompaa täyttää 34 kuin 36. Tyttöydestä irti pyristeleminen on kivuliasta. Onneksi olen huomannut, että jokin versio tyttöydestä on mahdollista viedä 40 vuoden tuolle puolen. Minulla on esikuvia, jotka ovat leikkisiä, hauskoja, älykkäitä ja yli 40-vuotiaita, esimerkiksi Anna Laine, Rosa Meriläinen ja Anni Sinnemäki. Haluan tulla heidän kaltaisekseen. Heihin liittyy itsevarmuuden, heittäytymisen ja viisauden yhdistelmä, jota ei ole nuorilla tytöillä. Se on hyvä puoli ikääntymisessä.

Kun vanhenen, huomaan, että kiitävin mahdollisuuden tuntu liittyy nuoren ihmisen elämään. Joskus haaveilin, että opiskelisin luovaa kirjoittamista Yhdysvalloissa. Koskaan ei olisi haitallista opiskella omaa ammattiansa ja hioa sitä, mutta en ole aktiivisesti hakeutunut sitä kohti. On siis myönnyttävä sille, että en ehkä koskaan lähde Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Jotkut asiat vain sulkeutuvat näköpiiristä siksi, että aika kuluu.

1 tytär

Kun ensimmäisiä kertoja lapsen syntymän jälkeen pääsin kirjoittamaan, minun piti kirjoittaa auki sitä, että olen äiti. Olin lukenut ja kuullut ihmisten puhuvan siitä, että lapsen rakastaminen on hänen vähittäistä luovuttamistaan maailmalle, mutta en ollut tuntenut sitä kipuna ennen kuin nyt. Kun rakastaa omaa lastaan äärettömiin, tajuaa, että rakkauden syvin muoto on se, että antaa lapsen kääntyä minusta pois.

10-vuotistaiteilijajuhla

Minulla on tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhla, mikä on vähän vitsikästä. Muistan kymmenen vuoden takaisen itseni ja sen, millaisia kuvitelmia minulla oli kirjallisuudesta ja kirjailijan roolista mediassa. Iän myötä olen rentoutunut enkä ole kaiken kanssa niin tosissani. Nuorena olin ehdoton ja idealisti. Ajattelin, että kirjailija on julkisuudessa ennen muuta yhteiskunnallinen keskustelija. Nyt ajattelen, että ei se mitään, jos en pääse puhumaan julkisuudessa romaanini syvärakenteesta ja siitä, miten teemat heijastelevat maailmantapahtumia. Rakenne- ja kerrontaratkaisuista voin keskustella kollegoideni kanssa. Romaani on lukijoiden, kun päästän sen käsistäni. En voi kulkea kertomassa lukijoille, että huomaathan, miten olen kehitellyt tätä teemaa syvällisesti.

4 kotikaupunkia

Olen syntynyt Tampereella, josta muutimme Rovaniemelle, kun olin 4- tai 5-vuotias. Kun olin 9, muutimme Ouluun. On olennainen osa minua, että olen elänyt lapsuuteni napapiirin tienoilla. Kaikki muistot nuoruudesta taas liittyvät Ouluun, ja suuri osa minusta on muotoutunut siellä. En silti ajattele enää olevani oululaislähtöinen.

Helsinki on ollut kotini vuodesta 2001. Muutin Helsinkiin 21-vuotiaana opiskelemaan teoreettista filosofiaa. Juurtumisvaikeuksia kesti koko ensimmäisen vuoden ajan, ja matkustin usein yöjunalla Ouluun viikonlopuksi. Keväällä 2002, kun olin asunut täällä talven, keväinen Helsinki oli tosi ihana. Siitä alkoi helsinkiläistymiseni.

”Tajusin, että jos olen kirjailija, minun on vain pakko tehdä tätä työtä.”

1 kriisivuosi

Vuonna 2008 pidin jo itseäni kirjailijana, mutta toisen romaanin kirjoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa. Tajusin, että jos olen kirjailija, minun on vain pakko tehdä tätä työtä. Samaan aikaan lapsuudenperheessäni oli sairastamista, joten jouduin ottamaan aivan uudella tavalla vastuuta sekä itsestäni että muista. Aikuisuus löi vasten kasvoja monella tavalla, ja se salpasi pitkäksi aikaa hengityksen. Ymmärsin, että olen täysin vastuussa omista asioistani. Seuraava vuosi oli parempi, ja sinä vuonna viimeistelin Totta-romaanini.

3 330 grammaa

Numero kolme on minulle tärkeä, mutta voin vain arvailla, miksi. Kolmonen näkyy kaikkialla: Jos ostan kalaa kalatiskiltä, pitää ostaa 300 grammaa. Tai jos otan keksejä kahvin kanssa kotona, otan aina kolme. Kun tyttäreni syntyi, hän painoi 3330 grammaa. Siinä oli jotain hyvin ilahduttavaa, vaikka seuraavalla viikolla hän onneksi painoi jo enemmän.

15 kiloa konkretiaa

Elämä kolmivuotiaan kanssa on sitä, että 15 kiloa painava lapsi heittäytyy lattialle ja minun täytyy miettiä, miten saan roudattua tämän ison kahvakuulani päiväkodista kotiin.

On ollut jännittävää seurata äitinä, miten lapsi oppii kielen ja tunnistaa itsensä erilliseksi minäksi. Keväällä keskustelimme isäni kanssa leikkipuistossa brexitistä, kun tyttäreni yhtäkkiä sanoi: ”Minä olen idea. Minä olen ratkaisu.” Tuo lause on ihan liian korkealentoinen, jotta sitä voisi käyttää fiktiossa. Saattaa hän myös sanoa, että ”minä olen juusto”.

2 erillistä ihmistä

Elämänkokemuksen myötä haluan tarkentaa käsitystäni rakkaudesta. Totta-romaanissani tulin siihen tulokseen, että rakkaus on tunnistamista ja tunnistetuksi tulemista. Nyt olen päätynyt vähän eri lopputulokseen. Rakkaus onkin toisen hyväksymistä vieraana. Toista ei voi koskaan oppia tuntemaan täysin. Tuntemattomuus säilyy niin lapsen ja vanhemman välillä kuin romanttisessakin rakkaudessa. Yhdeksi tuleminen ei ole mahdollista, eikä omiminen kuulu rakkauteen. Tätä oivallusta yritän kuvata uudessa romaanissani.

7/7 päivää

Minulla on tapana syödä jotain sokerista herkkua joka päivä. Aina välillä mietin, pitäisikö lopettaa. Toistaiseksi olen päätynyt siihen, että ei pidä. Yleensä syön suklaata, harvemmin irtokarkkeja. Pulla on hyvää myös. Suklaa liittyy kahviin ja työskentelyyn. Jos en saa kahvia, olen mieluummin ottamatta herkkua. Se on vähän noloa: jos kyläpaikassa on tarjolla kakkua mutta ei kahvia, tekisi mieli pyytää kahvinkeittoa.

1 000 000 merkkiä

Paras mahdollinen maailma -romaanini on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut lapseni syntymän jälkeen. Romaanissani on kohtia, joita en pystynyt kirjoittamaan muualla kuin tyttäreni luona. Oli ahdistavaa huomata, että minun täytyi kerätä kaikki keskittymiseni kirjoittaakseni romaanini avainkohdat äärimmäisen tarkasti ja mielellään häiriöttä, mutta toisaalta en pystynyt koskaan kirjoittamaan niitä, jos tyttäreni oli eri paikassa kuin minä. Siitä lähtien kun lapseni meni vuosi sitten päiväkotiin, kirjoitin romaania kurinalaisesti joka päivä, myös viikonloppuisin.

Työtapani on muuttunut lapsen syntymän jälkeen niin, että kun istun työn ääreen, tekstiä on synnyttävä. Sitä, mihin teksti kuuluu tai kuuluuko mihinkään, voi miettiä myöhemmin. Niinpä romaanitiedostossa oli keväällä yli miljoona merkkiä, ja se oli ensimmäinen kerta, kun miljoonan merkin raja ylittyi missään tekemässäni kokonaisuudessa. Mietin, että vau – ja kauheaa. Olen tullut erittäin kunnianhimoiseksi romaanin rakenteen suunnittelemisessa, joten editointivaihe oli todella työläs. Elokuussa, kun Paras mahdollinen maailma meni painoon, oli koko vuoden ensimmäinen lauantai, jona en tehnyt töitä.

 


Riikka Pulkkinen asui nuorempana Oulussa, mutta tuntee itsensä nykyään helsinkiläiseksi.

 

16 vuotta ystävyyttä

Kaikki suuret ystävyyteni ovat alkaneet uskoutumisella. Yhden läheisen ystävän kanssa juhlimme juuri vuosipäivää. Tapasimme 16 vuotta sitten Oulun yliopiston käytävällä, kun aloimme opiskella kirjallisuutta samalla vuosikurssilla.

Olen huomannut, että ystävyyttä pitää vaalia. Nyt kun olemme molemmat perheellisiä, täytyy tapaamisista sopia, tai muuten käy niin, ettei nähdäkään. Ystävyyteen tulee suvantovaiheita, joiden aikana ei nähdä tai kuulla. On armollista, ettei se tarkoita lopullista erkaantumista. Tulee taas toinen elämäntilanne, jossa aikaa on molemmilla enemmän.

2 aihiota

Työmuistin tai kuvittelukyvyn rajallisuuden takia tajuntaani mahtuu vain kaksi romaanin aihiota. Usein käy niin, että toinen aihio jyrää toisen alleen tai anastaa toisen materiaalin.

Uusimmassa romaanissani oleva ajatus äidistä, joka ei saa yhteyttä tyttäreensä ja kertoo yhteisen tarinan omin sanoin, on alun perin toisesta romaaniaihiosta. Nyt kun olen käyttänyt sen, toisesta aihiosta ei tule romaania. Se ei haittaa. Uusia ajatuksia tulee. Kun on elänyt enemmän, tulee paljon enemmän aiheita mieleen kuin vaikka 20-vuotiaana.

”Jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä jos olisin vaihtanut baletin toisenlaiseen tanssiin.”

6 kuukautta jäisiä teitä

Urheilin nuorena tavoitteellisesti. En tiedä, olinko juoksijana lahjakas, mutta sinnikäs olin, ja sama sinnikkyys näkyy kirjoittamisessa.

Juoksemiseen ja kirjoittamiseen tarvitaan samaa toiston sietämistä. Tanssin balettia esiteini-ikäisenä kuutisen vuotta. Treenasimme systemaattisesti neljästi viikossa ja etenimme kovakärkisiin tossuihin saakka. Lopetin tanssin, kun aloin urheilla tulostavoitteellisesti.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä jos olisin vaihtanut baletin toisenlaiseen tanssiin. Jos olisin myöntänyt itselleni, että pohjoissuomalaisesta tytöstä, jonka kotikaupungissa tiet ovat jäässä viidestä seitsemään kuukautta vuodesta, ei välttämättä tule maailman parasta juoksijaa.

20 tanssijaa

Yritän päästä tanssitunneille monta kertaa viikossa. Olen tanssinut vuosia modernia afroa. Tanssi vastaa harmonian ja synkronian tarpeisiini. Kun 20 ihmistä tekee jonkin asian yhtä aikaa ja osuu täsmälleen yhteen nuottiin, tuntuu, kuin oppisi lentämään yhdessä.”

Riikka Pulkkinen

  • 36-vuotias kirjailija.
  • Asuu Helsingissä miehensä ja 3-vuotiaan tyttärensä kanssa.
  • Esikoisteos Raja julkaistiin vuonna 2006. Teoksia on käännetty 19 kielelle.
  • Viimeisin romaani Paras mahdollinen maailma ilmestyi syyskuun alussa.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.