”Aloin huomaamatta mennä kohti syömishäiriöisen ajattelutapaa, jossa ruoka on pahasta. Totuin nälkään”, kirjailija Miki Liukkonen kuvailee sairautensa alkuvaiheita. Kuvat: Milka Alanen
”Aloin huomaamatta mennä kohti syömishäiriöisen ajattelutapaa, jossa ruoka on pahasta. Totuin nälkään”, kirjailija Miki Liukkonen kuvailee sairautensa alkuvaiheita. Kuvat: Milka Alanen

Kirjailija Miki Liukkonen oli ahdistunut lapsesta saakka. Kolme vuotta sitten hän keksi pahaan oloonsa ratkaisuksi nälän. – Vaikenin syömishäiriöstä, koska en tuntenut ketään muuta miestä, jolla olisi ollut sama ongelma, Miki kertoo nyt.

Aamulla puuroa, päivällä omena, illalla muroja. Päivässä noin 800 kilokaloria. Se on koko päivän ravinnoksi liian vähän kenelle tahansa, saati sitten 182-senttiselle miehelle. Syömishäiriöisen Mikin mielestä se oli silti riittävästi. Kun puntari näyttää ensimmäisen kerran parin kolmen kilon pudotusta, Miki huomasi, että kaupassa ihmiset hymyilevät hänelle.

– Tai ainakin luulin niin. Ajattelin, että ne varmaan näkee, että en ole niin pöhöttyneen näköinen. Se kohotti itsetuntoa, kirjailija Miki Liukkonen sanoo.

– Nyt tuntuu, että mitä helvetin sekoilua se oikein oli?

Se minkä tänään tietää sekoiluksi, tuntui Mikistä vuonna 2014 mitä terävimmältä loogiselta ajattelulta, jolla ahdistus pysyi kurissa.

Muutamassa vuodessa Mikin elämässä oli tapahtunut paljon: ensin J. H. Erkon kirjoituskilpailun voitto 19-vuotiaana lukiolaisena, sitten kaksi taivaisiin kehuttua runokokoelmaa. Esikoisromaani Lapset auringon alla pääsi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Työn alla oli jo seuraava kirja, O (lue: ympyrä, ei O-kirjain tai nolla), monisyinen modernin ajan kuvaus. Se oli alusta asti kunnianhimoinen hanke, myös kokonsa puolesta. Miki halusi kirjoittaa 1500-sivuisen järkäleen, josta tulisi klassikko, vähän niin kuin uusi Sinuhe egyptiläinen.

– Halusin näyttää kaikille, mutta aloin pelätä, että en olekaan tarpeeksi lahjakas, etten pystykään.

”Itsekuri merkitsi minulle, että olin voittanut ahdistuksen.”

Tilanne oli ristiriitainen. Toisaalta kirjoittaminen sujui ja tekstiä syntyi yhtä helposti kuin aina. Silti ahdisti, oli ahdistanut lapsesta asti. Ahdistus ei ollut niin lamaannuttavaa, että se olisi estänyt toimimasta. Pikemminkin se oli pinnan alla vellovaa epämukavuutta, vaikeaa oloa, joka ei suostunut häipymään.

Tunne peittyi ainakin osittain, kun teki paljon töitä. Kymmenen tunnin kirjoituspäivät olivat muodostuneet Mikille normiksi. Ensimmäisen version hän kirjoitti aina käsin, koska siinä hän oli nopea, sitten vasta koneella. Mutta tuleva järkäle teki jokaisesta vaiheesta työläämpää ja vaikeammin hallittavaa. Liuskat, henkilöt, detaljit ja tarinat uhkasivat kaatua päälle.

Silloin Miki keksi, että kun vähensi syömistä, kaaoskin väheni.

– Sain siitä nautintoa. Tuli muutakin sisältöä kuin se ankara taiteellinen työskentely. Itsekuri merkitsi minulle, että olin voittanut ahdistuksen.

Nälän tunne tuntui aluksi hyvältä. Eikä se edes ollut nälkää, vaan enemmänkin kevyttä oloa.

– Kylläisestä olosta muodostui salakavalasti negatiivinen tunne. Jos vatsa oli täynnä, oli raskas ja veltto olo. Aloin huomaamatta mennä kohti syömishäiriöisen ajattelutapaa, jossa ruoka on pahasta. Totuin nälkään.

Lisää rajoja

Mikin lähipiiri oli huolissaan. Isä, kaksossiskot ja ystävät huomasivat mustat silmänaluset ja riutuneen olemuksen. Kun Miki meni Oulussa baariin – ja sinne hän usein meni – joku tuli aina kysymään, onko kaikki hyvin, kun olet tuon näköinen.

Alkoholia kului liikaa. Kun Miki tajusi, että kaljassa on kaloreita, jotka eivät lorahda suoraan pissan mukana ulos, juoma vaihtui screwdriver-drinkkeihin; vodka ja appelsiinimehu eivät turvottaneet. Tuolta ajalta muistot ovat sumuisia. Päiväkirjamerkinnöistäkään ei ole apua, sillä niitä ei ole. Ei huvittanut kirjoittaa, ja vuosia jatkunut tapa katkesi. Ihme kyllä kirja kuitenkin eteni; hyvää tekstiä syntyi, vain vauhti hidastui.

”Oli aamu, tärisin ja olin pelkkä luukasa.”

– Olin koko ajan uupunut, väsynyt ja ärtynyt. Maailmankuvani oli synkistynyt. Nyt tajuan, että olin nälissäni, aliravittu. Se vaikutti mielialaan.

Vielä 2010-luvun alussa Miki oli normaalipainoinen. Tiputus alaspäin oli alkanut pikkuhiljaa, eikä Miki osaa sanoa, milloin suhde omakuvaan muuttui kieroutuneeksi. Ehkä silloin, kun hän 19-vuotiaana ajatteli, että kirjoituskilpailun voitto annettiin hänelle vain siksi, että nuoret saisivat hänestä esimerkin ja alkaisivat lukea. Palkintotilaisuudessakin hän epäili, että voitto oli vain vitsi ja hänen tehtävänsä oli teeskennellä, että mahtava homma. Eihän kukaan voi ansaita sellaista hypetystä, jos oli kirjoittanut runot ohimennen matikan ja ruotsin tunnilla. Hävetti.

Oloa helpotti, kun alkoi tehdä rankasti töitä ja uuvuttaa itseään. Lisää rajoja sai syömisen rajoittamisella. Pahimmillaan Miki painoi vain yläasteikäisen tytön verran.

Muutos parempaan tapahtui syksyllä 2015 jonkinlaisen hermoromahduksen jälkeen.

– Oli aamu, tärisin ja olin pelkkä luukasa. Soitin isälle, että kaikki ei ole hyvin. Isä tuli hakemaan ja vei minut psykiatriselle poliklinikalle. Sain vahvan rauhoittavan lääkkeen ja pystyin selittämään heille koko elämäntarinani.

Sairaalassa Mikillä todettiin jonkinlainen loppuunpalamistila ja hänen elämäntapoihinsa puututtiin ensimmäistä kertaa vakavasti. Liikaa töitä ja stressiä, liian vähän ruokaa ja unta, liikaa tupakkaa ja alkoholia – se oli pikemminkin itseään laiminlyöneen 48-vuotiaan bisnesmiehen kuva kuin 24-vuotiaan nuorukaisen. Syntilistalla painoi myös vatsahaava, jonka Miki oli hankkinut esikoiskirjaansa kirjoittaessaan. Silloinkin hän päätyi sairaalaan.

 


Kirjailija Miki Liukkonen pakeni kirjoittamispaineita syömisen kontrolloimiseen.


Herkkä ja taiteellinen poika

Sairaalareissusta on kulunut vasta alle kaksi vuotta. Miki voi nyt paremmin ja paino on noussut jo lähelle normaalilukemia. Ihan näin helposti asiat eivät kuitenkaan kääntyneet parhain päin. Eivätkä ne alun perinkään menneet huonoon jamaan hetkessä. Se on pidempi tarina, lähes yhtä pitkä kuin Mikin elämä tähän asti. Eikä siinä tarinassa ole oikeastaan kyse syömishäiriöstä vaan ahdistuneisuudesta ja herkkyydestä.

– Olin herkkä lapsi. Mulla oli aina maha kipeä ja omituisia pelkoja. Haarukan ja veitsen piti olla tietynnäköiset, ja olin tarkka kellonajoista. Jos en mennyt nukkumaan samaan aikaan, se häiritsi niin, että valvoin koko yön. Jouluna itketti, kun oli hämärää ja punaista. Olisin halunnut, että on valoa, hämärä ja punainen saivat minut tuntemaan, että kaikki kuolevat.

”Se häiritsi, että ulkonäköäni kommentoitiin. Se oli noloa ja ärsyttävää.”

Miki oppi häpeämään herkkyyttään. Perhelomillakin hävetti sanoa, että lähdetään pois, on paha olla. Salailusta tuli vielä huonompi olo. Siitä taas tuli kierre tai pikemminkin stigma. Hän sai herkän, erikoisen persoonan maineen, ja siihenhän monien mielestä kuuluu vähän jännittyneisyyttä ja muuta ahdistusta.

Miki tulkitsi ja tarkkaili ympäristöään loputtomiin. Jos joku nauroi samassa huoneessa, hän oli varma, että hänelle naurettiin. Mieluiten hän viihtyi omissa oloissaan. Kamalinta oli, kun hän halusi olla rauhassa ja sitten jollain oli mielipide hänen ulkonäöstään.

– Kaunis poika, tutut ja vieraat sanoivat. Äitikin, mutta äidithän aina kehuvat lapsiaan. Kauniiksi sanominen ei ollut se ongelma, koska olen aina ollut suht feminiininen, mutta se häiritsi, että ulkonäköäni kommentoitiin. Se oli noloa ja ärsyttävää.

– Mutta ei näillä asioilla ollut mitään tekemistä ruuan ja syömisen kanssa. Olin siinä mielessä ihan tavallinen koulua käyvä nuori.

Kukaan ei ota vakavasti

Taiteellinen Miki innostui yläasteella kuvataiteesta ja lukiossa musiikista. Herkkyys sai uusia, ei-toivottujakin ilmenemismuotoja: yläasteella hän alkoi saada paniikkikohtauksia.

– Kerroin terveydenhoitajalle, että minulla on pakkoajatuksia enkä saa unta. Hoitaja sanoi, että ne ovat murrosikäiselle tyypillisiä oireita ja sitä paitsi, etkös sä ole kuvisluokalla, että taiteellinenkin olet.

Uusi yritys sivarissa. Taas Miki yritti kertoa jännittyneisyydestään ja paniikkikohtauksistaan. Lääkäri kuunteli ja kysyi sitten, että etkös sä ole se runoilija.

– Päädyimme innokkaaseen keskusteluun Kafkasta ja Aleksis Kivestä. Vasta myöhemmin tajusin, että taas koko homma, minun ahdistukseni, sivuutettiin.

”Mielsin syömishäiriön vieläkin tyttöjen sairaudeksi.”

Mikiä vaivaa, miksei hänen oireiluaan otettu vakavasti. Siksikö, että hän oli taiteellinen poika? Vielä aikuisenakin hän on törmännyt samaan ja kuullut ihmeellistä hekottelua, että sulla menee vähän lujaa, mutta sehän kuuluu tuohon ammattiin.

– Monet asiat sivuutetaan persoonaan kuuluvana. Ei ajatella, että jos toisella on huono olo, sillä on huono olo riippumatta siitä, onko se taiteilija vai palomies.

Ehkä kyse on ollut huonosta tuuristakin. Sellaiseksi Miki laskee myös terapeutin, jonka luona hän kävi säännöllisesti romahduksen jälkeen. Tapaamisissa Freudinsa ja Junginsa lukenut Miki pälpätti itseanalyysiaan tai kertoi tekeillä olevasta kirjastaan. Lopulta tunnit olivat pelkkää O-romaanin luonnostelua, jolla ei ollut mitään tekemistä Mikin voinnin kanssa.

– Saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta se ei ollut enää potilas–hoitaja-suhde vaan lähes ihailijasuhde. Olisi pitänyt hakea haastavampi terapeutti. Tätä valitin usein isälle.

Mutta syömishäiriöstään Miki vaikeni terapiassakin. Vaikka hän oli pahimmassa myllerryksessä ja laihtunut sairaalloisen paljon, hävetti.

– Vaikenin, koska en tuntenut yhtään miespuolista samasta ongelmasta kärsivää. Mielsin syömishäiriön vieläkin tyttöjen sairaudeksi.

Sitten oli vielä yksi iso ja vakava selitys, jota ammattilaiset tarjosivat joka kerta pahalle ololle: äidin kuolema. Miki oli yhdentoista, kun äiti sairastui ensimmäisen kerran rintasyöpään, ja kahdeksantoista, kun hän kuoli. Mikistä äidin kohtalolla ei kuitenkaan voinut selittää kaikkea pahaa oloa, ja siksi hän yritti jopa tahallaan sivuuttaa selityksen.

– Olin ollut ahdistunut jo paljon ennen äidin kuolemaa. Yritin selittää, että se pikemminkin vahvisti minua, ainakin hetkellisesti. Ajattelin, että nyt voin elää vapautuneesti, koska pahin on jo tapahtunut.

Kunnianhimo auttaa

Lopulta Mikin lähipiirissä alkoi olla huolta jo liikaakin.

– Kyllästyin, kun kaikki olivat koko ajan minusta huolissaan ja kaikki oli niin negatiivista. Mietin, että eihän elämän tarvitse olla näin helvetin vaikeaa.

Siitä eteenpäin auttoivat työ ja oma kunnianhimo. Miki halusi voida paremmin, jotta kirjasta tulisi hyvä.

– Mietin, että jos kerran aion kirjoittaa mestariteoksen, niin en kai saatana voi silloin miettiä omenaa. Näyttämisen halusta se parempi vaihe lähti.

” Monilla syömishäiriöisillä ei ole mitään oma intohimoa, joka vetää eteenpäin.”

– Mulla oli onneakin. Monilla syömishäiriöisillä ei ole mitään oma intohimoa, joka vetää eteenpäin. Voi olla, että he eivät ehkä ole päässeet opiskelemaan ja vaikea tilanne voi kestää vuosia ja johtaa jopa kuolemaan. Minä tiesin aina, että kävi miten tahansa, pyrin siihen, että kirjoitan, Miki sanoo.

Miki opetteli taas syömään enemmän, oikeita aterioitakin. Terveellinen ruokavalio on aina kiinnostanut häntä, jopa syömishäiriön pahimpana aikana. Miki onkin määritellyt ankarimman vaiheensa ortoreksiaksi, terveellisen ruuan pakkomielteeksi. Anorektikoksi hän ei itseään tuntenut.

Aivot tykkäsivät, kun ne saivat pitkästä aikaa ruokaa. Kymmenen tunnin työpäivät tuntuivat helpoilta, sumussa kirjoitetut pätkät vaihtuivat parempiin.

– Aivot toimivat naurettavan hyvin. Se oli hyvää aikaa, heräsin joka aamu innoissani kirjoittamaan.

Viime joulukuussa Miki sanoi kotikaupungilleen Oululle hyvästit ja toi muuttokuormansa Helsingin Alppilaan. O on valmis – sivuja siihen tuli lopulta 800 – ja se ilmestyy huhtikuussa.

Ensimmäistä kertaa elämässään Miki ei tiedä, mitä tekee seuraavaksi.

Olo on outo ja levoton. On aikaa soitella kavereille pitkiä turhanpäiväisiä puheluita. Uusi tyttöystävä on tuonut tasapainoa. Tuntuu hyvältä, kun saa välittää toisesta; itsestä pääsee irti paremmin.

Mutta syöminen ei ole Mikille vieläkään helppoa. Kieroutuneita ajatuksia on yhä jäljellä. Miki ei esimerkiksi muista, milloin olisi syönyt makeita herkkuja.

– Järki sanoo, että mitä väliä, sähän olet parantunut. Mutta siellä ne ajatukset vain kummittelevat. Tiedän, että menee vuosia päästä sairaan ihmisen mentaliteetista eroon. Ärsyttää, että vielä en pysty. Mutta haluaisin voittaa tän jutun.

Miki Liukkonen

Kirjailija ja runoilija on syntynyt 8.7.1989 Oulussa.

Julkaissut kolme runokokoelmaa ja romaanin Lapset auringon alla. Uusi romaani O ilmestyy 11.4.

Soittanut kitaraa The Scenes -yhtyeessä.

Asuu nykyään Helsingissä ja seurustelee runoilija Elsa Töllin kanssa.

Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun kyläkauppias Sampo Kaulanen menetti isänsä, hän sulkeutui suruunsa. –Jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu-vaimo miettii nyt.

Jounin kaupastaan tunnetulla Sampo Kaulasella, 38, ja vaimo Michele ”Minttu” Murphy-Kaulasella, 37, on takanaan poikkeuksellisen raskas vuosi.

Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti keväällä 2016, kun Sampon isä teki itsemurhan kärsittyään pitkään mielenterveysongelmista. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä.

Sampo sulkeutui suruunsa. Vierellä Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt synkäksi ja äreäksi.

–En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

–Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

Muutos parempaan tapahtui vasta kuukausien jälkeen ensin perheen aurinkolomalla ja myöhemmin Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla.

–Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

–On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Mitä Sampo ja Minttu ajattelevat läheisen itsemurhasta? Miten aviopari selviytyi rajusta vuodestaan? Lue Sampon ja Mintun tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.