Ensimmäisen hittikirjansa tulot Kaari Utrio sijoitti parempaan arkeen. ”Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!” Kuva: Heli Blåfield

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio

  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.

Emmi Peltonen, 17, lopetti opiskelun peruskouluun ja keskittyi luistelemiseen. Leijonalegenda Ville Peltonen tukee tytärtään huippu-urheilussa niin pitkälle kuin mahdollista.

Vaaleatukkainen tyttö on niin pieni, että valkoiset luistimet hänen jaloissaan näyttävät melkein koomisen isoilta. Kaksivuotias vaappuu ja kaatuu välillä jään pintaan, muttei lakkaa yrittämästä ylös.

Eletään 2000-luvun alkua. Emmi Peltonen ottaa ensituntumaa luisteluun ulkojäällä Munkkiniemessä Helsingissä. Hän on halunnut itselleen omat luistimet nähtyään äitinsä kiitävän jäällä. Kyllin pieniä oli vaikea löytää, mutta lopulta onnisti.

Luistelun kanssa käy samoin kuin kävelemään oppimisessa. Emmi saa juonesta kiinni hämmästyttävän varhain ja ihmeen hyvin. Tytöllä on vahva tahto, huomaavat Hanna ja Ville Peltonen, mutta eivät ehkä arvaa, että tytär nähdään vielä kansainvälisillä kilpailujäillä.

Kovaa treeniä päivittäin

Tänään on harvinainen päivä. Tahoillaan kiireiset tytär ja isä, Emmi ja Ville Peltonen ovat samassa maassa ja samassa paikassa, tässä helsinkiläisessä kahvilassa. Muhkeat korvapuustit pöydässä saavat syömisistään tarkan Emmin mietteliääksi.

– Pannaanko yksi puoliksi?

Ville pudistaa päätään.

– Syö vain ja nauti, hän kannustaa tytärtään ja hymyilee.

Lahjakkuus, kova työnteko ja reipas asenne. Siinä perusasiat, joista Peltosten luistelijaperhe menestyksensä ammentaa.

Ville Peltonen on NHL:ssä asti loistanut huippujääkiekkoilija, tytär Emmi kisaa taitoluistelussa MM-tasolla. Myös muut perheenjäsenet ovat jäällä kuin kotonaan. Äiti Hanna Peltonen on entinen SM-tason taitoluistelija ja Emmin veljet Jesper ja Aleksi pelaavat jääkiekkoa. Jo isoäiti oli taitoluistelija, isänisä maajoukkuetason kiekkoilija.

Voisi luulla, että menestyneen NHL-pelaajan perheessä lapsia olisi hemmoteltu mielin määrin.

Mutta ei, Ville ja Hanna ovat kasvattaneet pesueensa tervejärkisesti. Kotitöihin täytyy osallistua, koulu hoitaa ja vanhempia pitää kunnioittaa.

– Isä on opettanut, ettei mitään saa ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä, Emmi sanoo.

Hänen elämässään se tarkoittaa itsekuria ja uutteraa treenaamista. Pullaa ja muita herkkuja voi syödä, mutta harvemmin.

Päivittäin täytyy harjoitella. Jäällä ollaan kaksi tai kolme kertaa päivässä. Usein treeniin kuuluu lisäksi oheisharjoittelua – juoksua, voimaharjoittelua, kehonhuoltoa.

"Ikinä ei tunnu siltä, että vanhempani olisivat pettyneitä minuun."

Taviksen korviin hurjalta kuulostavat määrät ovat Emmille perusarkea. Treeni uuvuttaa välillä muttei kyllästytä. Hän on nähnyt lapsesta asti, millaista huippu-urheilijan elämä on. Jäällä yleisön edessä tehty suoritus on vain kirsikka kakun päällä.

– Vaikka menisi huonosti, ikinä ei tunnu siltä, että vanhempani olisivat pettyneitä minuun. Isä on aina sanonut, että muista Emmi, teet tätä itsellesi, et meille tai muille. Tee rohkeasti omaa juttuasi, hae rajojasi.

Emmi tietää, että elämässä täytyy olla muutakin kuin urheilua. Noin kerran viikossa hän pitää lepopäivän, jolloin voi herkutella, maata sohvalla, nähdä ystäviä, käydä leffassa, shoppailla. Tehdä kaikkea sellaista, mitä muutkin 17-vuotiaat tekevät.

Toisin kuin useimmat muut samanikäiset, Emmi ei kuitenkaan käy koulua. Hän lopetti opinnot yhdeksänteen luokkaan keskittyäkseen luisteluun täysillä. Ratkaisu ei hätkähdyttänyt hänen vanhempiaan.

– Taitoluistelussa parhaat vuodet ovat usein alle kaksikymppisenä. Nyt on Emmin hetki kokeilla rajojaan, katsoa, miten pitkälle hän urheilijana pääsee. Opiskella voi milloin vain myöhemminkin, isä Ville sanoo.

– Aion miettiä asiaa uudelleen olympiavuoden 2018 jälkeen. Opiskeluvaihtoehtoja on useita, Emmi toteaa.

”Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani”, Emmi sanoo.
”Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani”, Emmi sanoo.

Epäonnistumiset kuuluvat asiaan

Emmi on lupaava kyky vaativassa lajissa, nuori nainen matkalla maailman huipulle. Tammikuussa taitoluistelun EM-kisoissa hän ylsi lyhytohjelmallaan uransa ennätyspisteisiin: 53,32.

Maaliskuussa Emmi kisasi MM-tittelistä Helsingin Hartwall Arenalla. Hän seisoi jään reunalla liekinpunaisessa mekossaan ja luki lyhytohjelman pisteensä valotaululta: 50,74. Yleisö taputti villisti nuorelle suomalaislupaukselle, mutta Emmi tiesi, etteivät pisteet todennäköisesti riitä finaaliin. Valmentaja Sirkka Kaipio halasi häntä lohdutukseksi. Emmin pisteillä ei herunut jatkopaikkaa.

Kyse on niin pienistä eroista hiotuissa suorituksissa, ettei taviskatsoja niitä välttämättä edes huomaa. Emmillä ei onneksi ole kiire.

– Myös epäonnistumiset kuuluvat asiaan. Kokonaisuutena olin tyytyväinen. Kotiyleisön edessä luisteleminen oli upeaa, Emmi hehkuttaa puolitoista kuukautta MM-jään tapahtumien jälkeen.

– Emmi tietää, että kaikesta, myös heikommin menneistä suorituksista, voi oppia jotakin, sanoo isä Ville.

Säikähdys kaukalossa

Hartwall Arenan kaukalo on tuttu ympäristö paitsi Emmille, myös urallaan HIFK:n paidassa useita kausia pelanneelle Villelle.

Jääkiekkokansa järkyttyi syvästi syksyllä 2012, kun kiihkeässä paikallispelissä Jokeri-hyökkääjä iski kaukalossa Ville Peltosen kimppuun ja teloi hänet sairaalakuntoon. Moni muistaa kuvat jäällä tajuttomana viruneesta Peltosesta.

Tilanne pelotti katsojia – miltä se mahtoikaan tuntua perheenjäsenistä?

Peltoset eivät tuota iltaa mielellään muistele.

Emmi oli silloin vasta 12-vuotias. Perhe oli hiljattain palannut Suomeen. Kuka olisi uskonut, että monta loukkaantumista kokenut ja niistä toipunut Ville Peltonen joutuisi uransa pahimpaan tilanteeseen kotimaisilla jäillä?

– Onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä. Aika pian sairaalasta voitiin toimittaa pelästyneelle perheelleni tieto, että tästä selvitään kyllä, Ville sanoo.

– Tärkeintä on, että isällä on nyt kaikki hyvin, Emmi toteaa.

Ville Peltonen toipui ja palasi pian jäälle. Hän pelasi uransa sinetiksi vielä yhden hyvän kauden SM-liigassa. Hokkarit mies pisti lopullisesti naulaan keväällä 2014.

"Vau, on minulla aika kova faija, nostan hattua."

Nyt Ville tekee menestyksekästä valmentajanuraa Sveitsissä.

– Olen nähnyt katkelmia vanhoista peleistä isän uran ajalta. Pakko sanoa että vau, on minulla aika kova faija, nostan hattua, Emmi sanoo lämpimästi.

– Olen antanut isälle lempinimen Lion King, leijonakuningas.

Emmi kutsuu Ville-isäänsä lempinimellä Lion King, Leijonakuningas.
Emmi kutsuu Ville-isäänsä lempinimellä Lion King, Leijonakuningas.

Urheilun ehdoilla

Huippu-urheiluun kuuluu myös se, että loukkaantumisia voi tulla. Pahimmillaan ura, johon on panostettu vuosia, voi kaatua fyysisiin pulmiin. Emmi tietää tosiasiat. 14–15-vuotiaana selän kipuilu hidasti hänen harjoitteluaan. Peltosten perheessä ei kuitenkaan ole tapana kantaa etukäteen turhia huolia.

– Riskit kuuluvat urheiluun. Vaikeudet kohdataan ja ratkaisut haetaan sitä mukaan, kun niitä tulee eteen. Urheilijan täytyy elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä tekee, Ville linjaa.

Luistelu vaatii paitsi fyysisiä ja henkisiä, myös isoja taloudellisia uhrauksia. Taustajoukkojen on oltava kunnossa. Tarvitaan fysioterapeuttia, urheilulääkäriä, koreografia, puvuntekijää, valmentajaa. Emmillä niitä on peräti kaksi – Sirkka Kaipio Suomessa ja Rafael Arutunian Yhdysvalloissa. Arutunianin aiempia valmennettavia ovat olleet esimerkiksi Kiira Korpi ja Michelle Kwan. Ilman vanhempien vankkumatonta tukea Emmin luistelu-ura ei olisi mahdollinen.

"Haluan, että lapsillani on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan."

– Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani, Emmi sanoo.

– Olen iloinen siitä, että olemme voineet tarjota Emmille hyvät olosuhteet. Haluan, että lapsillani on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan, Ville toteaa.

– Hannaa on paljolti kiittäminen lasten arjen järjestämisestä. Arki ratkaisee niin paljon, hän lisää.

Emmin ja Villen suhde on selvästi lämmin. Pari vuotta sitten oli silti vaihe, jolloin kotona paiskottiin ovia.

– Taisin välillä olla aika vaikea. Nakkelin niskojani enkä suostunut kuuntelemaan isän ja äidin neuvoja, vaikka kyllä tiesin heidän olevan oikeassa, Emmi myöntää.

Kielipuoli koulussa

Emmi syntyi Yhdysvalloissa Villen pelatessa Nashville Predatorsissa. Hänellä on Suomen ja Yhdysvaltojen kansalaisuus. Perhe asui välillä Sveitsin Luganossa, myöhemmin jälleen Atlantin takana, Floridassa.

"Isä on meidän perheen pääkokki, hän tykkää ruuanlaitosta."

– Isä on aina kotona ollessaan ollut tosi paljon läsnä. Hän hoiti meitä lapsia siinä missä äitikin. Muistan, että aina ennen tärkeää peliä isä nukkui hetken. Pienenä kömmin usein hänen viereensä päiväunille, Emmi kertoo.

– Isä on myös meidän perheen pääkokki, hän tykkää ruuanlaitosta.

Suomea on Peltosilla puhuttu aina. Englanti on kuitenkin Emmin vahvempi kieli. Hanna ja Ville korjailevat välillä kotosalla lempeästi lastensa puheen päätteitä ja sanajärjestystä.

Siinä missä Villen lapsuudenmaisemaa olivat Vantaan Klaukkalan elementtitalot, metsät ja ulkojäät, varttui Emmi lämpimillä ilmastovyöhykkeillä etäällä Suomesta. Hyvää seuraa olivat isän pelikavereiden samanikäiset lapset, joista moneen Emmi pitää yhteyttä edelleen.

Sitten perhe muutti Suomeen.

Emmi meni viidennelle luokalle englantilaiseen kouluun ja opiskeli englanniksi ala-asteen loppuun.

Seuraava askel oli Pohjois-Haagan urheilupainotteinen, täysin suomenkielinen yläaste.

Se oli sokki.

– Äiti ei aluksi pitänyt suomenkielistä koulua hyvänä ideana, ja hetken verran tunsin samoin.

– Ujostutti. En tohtinut viitata tunneilla, koska pelkäsin, että sanon väärin, Emmi muistelee.

Jälkikäteen ajatellen koulu oli hyvä ratkaisu.

Liikunnassa Emmi sai loistaa, se on aina ollut todistuksessa kymppi kuten Villelläkin aikoinaan. Emmi sai uusia kavereita. Kolmessa vuodessa suomi alkoi sujua. Isä auttoi matematiikan tehtävissä.

"Perheenä olemme tottuneet siihen, että asiat ympärillä voivat muuttua nopeasti."

– Kulttuurien välissä kasvaminen on tuonut lapsille haasteita mutta on myös antanut paljon, Ville uskoo.

– Perheenä olemme tottuneet siihen, että asiat ympärillä voivat muuttua nopeasti. Tietyllä tavalla kotimme on aina ollut Suomessa. Olemme olleet täällä joka kesä, usein jouluisinkin, ja vaalineet suhteita täällä asuviin perheenjäseniin.

Molemmissa maissa on puolensa. Suomessa Emmi nauttii erityisesti pohjoisesta luonnosta, Yhdysvalloissa auringosta ja ihmisten avoimuudesta.

Jääkiekkoa katsoessaan Peltoset hurraavat kuitenkin vain yhdelle joukkueelle – tietysti Suomelle.

Äitiyslomalle ohjaaja Alli Haapasalo ei ole vielä ehtinyt, vaikka laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa.

Syysprinssi-elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Alli Haapasalo odottaa ensimmäistä lastaan amerikkalaisen puolisonsa Christian Giordanon kanssa. 

– Lapsen laskettu aika on 12 päivän kuluttua. Oletamme odottavamme poikaa, Alli kertoi parin saapuessa perjantaina Allas Seapoolin avajaisiin Helsingin Katajanokalle.

Ensimmäinen raskaus on Allin mukaan sujunut hyvin.

– Onneksi on ollut niin helppo raskaus, että pystyy vielä porhaltamaan ihmisten ilmoilla. En ole kertaakaan edes oksentanut, hän virnisti.

Yli kymmenen vuotta New Yorkissa asunut pari muutti Suomeen, kun Alli sai kutsun tulla ohjaamaan Syysprinssiä.

– Olin päättänyt, etten muuta ennen kun minulla on elokuvaprojekti sovittuna. Etenkään kun mies joutui ottamaan lopputilin ja muuttamaan toiselle puolelle maapalloa. Eikä lapsia kannata Amerikassa tehdä, vaan Suomessa, Alli jutteli.

Täydellinen ajoitus

Alli ei ole vielä malttanut jäädä äitiyslomalle, koska hänellä on useita projekteja kesken.

– Vauvan ajoitus on kyllä täydellinen. Alkukesän vauvan kanssa pääsee nauttimaan kunnolla kesästä. 

Synnytystä nainen ei osaa etukäteen jännittää.

– Aion mennä tilanteen mukaan. Jos kaikki menee yhtä hyvin kuin äidilläni meni, niin olen turvallisin mielin.

Nimeäkin tulokkaalle on jo mietitty.

– Haluamme nimen, joka toimii myös kansainvälisesti. Meillä on eri sukunimet, joten pitää miettiä etunimeä senkin mukaan.

Antti Holma kertoo heittävänsä vuosittain kaikki sukkansa roskiin ja korvaavansa ne uusilla.

Näyttelijä Antti Holma kertoi muutama vuosi sitten kokkaavansa joka ilta saman ruoka-annoksen: puoli kiloa kanaa ja Oriental-pata-ainespussin.

Antin tuoreesta Facebook-päivityksestä käy ilmi, että hän noudattaa yhtä minimalistista linjaa myös pukeutumisessaan.

Lue myös: Putous-tähti Antti Holman erikoinen ruokavalio hämmästyttää – mitä sanoo ravitsemusterapeutti?

Hän on jakanut kuvan sukka- ja alushousupinostaan ja selittää sen yhteydessä pukeutumisfilosofiaansa.

– En ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat parittomia sukkia ja vaatteiden valinnan hankaluutta. Jos kaikki käyttövaatteet ovat samaa merkkiä, kokoa ja väriä, ei vaikeaa ole ikinä, hän kirjoittaa julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Hän kertoo heittävänsä vuosittain kaikki sukkansa roskiin ja ostavansa tilalle uudet – esikuvakseen hän mainitsee muotisuunnittelija Tom Fordin.

– Jos joskus löydän parittoman sukan, vien sen välittömästi ulos talosta, ulkoroskikseen. Näin se ei pääse levittämään entropiaansa jo valmiiksi sotkuiseen elämääni, Antti selittää.

– Luonto ei ehkä kiitä, mutta toisaalta en tee lapsia tähän lohduttomaan väestöräjähdykseen luonnonvaroja kuluttamaan, joten tasoissa ollaan, saatana.

”Jos kaikki käyttövaatteet ovat samaa merkkiä, kokoa ja väriä, ei vaikeaa ole ikinä.”

Antti Holma ei ole ainoa julkisuuden henkilö, joka suosii pukeutumisessaan yksinkertaisuutta, jopa tylsyyttä. Apple-johtaja Steve Jobs pukeutui aina mustaan pooloon. Facebook-menestyjä Mark Zuckerberg vetää joka päivä ylleen t-paidan ja farkut.

Viime vuosina myös moni nainen on hankkinut itselleen muutamasta luottovaatteesta koostuvan ”kapseligarderobin”, joka helpottaa päivittäistä pukeutumista.

Antti Holmalla on ratkaisulleen käytännön perustelu: elämässä on jo muutenkin tarpeeksi kaaosta. Yhden ja saman asun hehkutetaan myös vähentävän päätöksentekoväsymystä. Kun vaatekaapilla pohdiskeluun ei mene joka aamu puolta tuntia, jää enemmän aikaa ajatella muita, mahdollisesti tärkeämpiä asioita.

Voi vaikka keksiä Facebookin. Tai Kissi Vähä-Hiilarin.

Kysely

Ovatko parittomat sukat sinulle ongelma?

Viikon faijailupalkinto menee kantoreppuhommat suvereenisti hallitsevalle Sipe Santapukille.

Apulanta-yhtyeen rumpali Simo ”Sipe” Santapukki näyttää nauttivan sekä kesästä että isyydestä. Hän julkaisi Instagramissa kuvan, jossa hän poseeraa Turun torilla yhdessä nelikuisen poikansa kanssa. Sipen ja ex-suunnistaja Minna Kaupin lapsi syntyi tammikuun lopulla.

Kuvassa Sipe kantaa vauvaansa kantorepussa. Tunnisteiksi hän on lisännyt muun muassa sanat #torikahvit, #kantoreppu, #rakkaudenkesä, #turunsinappikone sekä #elämäniaurinko.

– Turuilla ja Toreilla. Päällikkö kuskin paikalla, kuvan yhteydessä lukee – mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Sipe ja Minna eivät ole julkaisseet lapsestaan kasvokuvaa, ja myös tässä kuvassa pojan kasvot ovat piilossa kantorepun uumenissa. Melko tuoreen isän kasvoilla on sen sijaan rento hymy.

Myös muiden Instagram-kuvien perusteella vaikuttaa siltä, että Sipe viihtyy isänä. Viikko sitten hän nautiskeli auringonpaisteesta terassilla, tietenkin lastenvaunut mukanaan.

Pari viikkoa sitten Sipe toivotti hyvää äitienpäivää suloisella varvaskuvalla.

– Näillä jaloilla ei ole otettu vielä askeltakaan. Mitä elämänpolkuja ne ikinä päättävätkin talsia, äidillä on siinä(kin) asiassa valtaisa merkitys, hän kirjoitti kuvan yhteydessä.