Victoria Wei tuntee, että itsenäisenä ja vahvana naisena hänen on vaikea löytää kiinalaista miestä. Kuvat: Nicola Longobardi
Victoria Wei tuntee, että itsenäisenä ja vahvana naisena hänen on vaikea löytää kiinalaista miestä. Kuvat: Nicola Longobardi

Kiinassa abortoitiin ja hylättiin tyttövauvoja yhden lapsen politiikan nimissä vuosikymmenten ajan. Kukaan ei aavistanut, miten p­erheidensä ainoat tyttäret vielä muuttaisivat yhteiskuntaa. Victoria Wein ja Dong Xun kaltaisia naisia Kiinassa ei ole ennen nähty.

Victoria Weillä on viimeistelty kam­paus, täydellinen brittiaksentti englannissaan ja kirkkaasti kuplivat mielipiteet.

– Jo nuorena ymmärsin, että tärkeintä on taloudellinen itsenäisyys. Kun on rahaa, ei tarvitse nojata muihin. Siksi olen tehnyt töitä yliopistoikäisestä lähtien.

Kansainvälisen uutiskanavan vanhempi tuottaja Victoria Wei on yhden lapsen politiikan tuote –kiinalainen uranainen, joka ympäröivän yhteiskunnan kauhuksi pärjää ja viihtyy omillaan.

Yllätyitkö? Me kaikki länsimaalaisethan tiedämme, että yhden lapsen politiikan vuoksi Kiinassa abortoitiin tyttösikiöitä ja hylättiin tyttövauvoja. Toista puolta totuudesta emme sitten tunnekaan: valtaosa kiinalaisperheistä antoi ainokaiselle tyttärelleen kaiken tukensa ja toivonsa. Varsinkin kaupunkilaistyttöjen asema parani valtavasti. Kun perheessä ei ollut poikaa, tyttöä kohdeltiin kuin poikaa, joskus kirjaimellisestikin.

– Lapsena minut oli kuvissakin puettu pukuun. Sain huutaa, pomppia ja riehua. Isovanhempani tavallaan kuvittelivat, että olin poika, 33-vuotias Victoria kertoo.

”Muut tytöt luokallani haaveilivat rikkaasta miehestä, minä matkustamisesta.”

Victoria, kuten niin moni kiinalainen, on yhtä paljon isovanhempiensa kuin vanhempiensa kasvattama. Isovanhempien oli aluksi vaikea hyväksyä, että heidän poikansa ainoa lapsi oli tyttö. Varsinkin isoäiti uskoi, ettei suku enää jatku, kun miesten linja loppuu. Perinteisesti ajateltiin myös, että poikalapsi huolehtii vanhoista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan: tyttöhän vain avioituisi toiseen sukuun. Yhden lapsen politiikka muutti yllättäen tätä ajattelua.

– Isovanhempani ja vanhempani tukivat ja kannustivat minua aina. He sanoivat, että pystyn mihin vain, että olen erilainen kuin muut. Ja olinhan minä. Muut tytöt luokallani haaveilivat rikkaasta miehestä, minä matkustamisesta.

Victoria katseli isoisän kanssa junia kotikaupunkinsa Hangzhoun rautatiesillalta. Hän ihaili formulakuskien liikkuvaa elämää ja keräsi vihkoon tietoja maailman jokaisesta formularatakaupungista. Mika Häkkinen oli Victorian idoli.

– Kun pääsin suvun ensimmäisenä yliopistoon, kaikki perheessäni olivat suunnattoman ylpeitä.

Victoria luki ensin taideaineita Kiinassa, teki vähän aikaa töitä ja lähti sitten Lontooseen Westminsterin yliopistoon opiskelemaan sosiologian tutkintoa.

Perheen kunnia harteilla

Ulkomaista tutkintoa arvostetaan edelleen Kiinassa kovasti. 32-vuotias Dong Xu valmistui kasvatustieteiden maisteriksi Jyväskylän yliopistosta. Nyt hän opettaa jakkupuku päällä englantia kalliissa pekingiläisessä kielikoulussa.

Dongin luokkaloikka on ollut Victoriaakin hurjempi, sillä hän on kotoisin kiinalaisesta maalaiskylästä. Kun Dong oli lapsi, hän sai kaikki haluamansa oppikirjat ja vanhemmat maksoivat ylimääräisiä englannintunteja, vaikka olivatkin köyhiä viljelijöitä. Dongilta vaadittiin vanhimpana lapsena hyviä arvosanoja ja yliopiston käymistä, pikkusiskolta ei. Riitti, että yksi lapsi pärjää ja pitää yllä perheen kunniaa suvun ja kylän silmissä.

 


Opettaja Dong Xu ansaitsee enemmän kuin poikaystävänsä, mutta poikaystävä ei siitä pahastu.

 

Niin, Dongilla on myös pikkusisko, sillä yhden lapsen politiikka oli maaseudulla oikeasti 1,5 lapsen politiikkaa: jos ensimmäinen vauva oli tytär, pariskunnalle annettiin lupa myös toiseen lapseen.

– Jos olisin saanut veljen, se olisi ehkä vaikuttanut asemaani perheessä. Onneksi vanhempani eivät koskaan ainakaan minun kuulteni valittaneet sitä, etteivät saaneet poikaa.

Moni nuori koulutettu nainen tietää, että jos hänellä olisi ollut veli, omaksi osaksi olisi jäänyt rahan ansaitseminen veljen yliopistokoulutusta ja asuntoa varten. Yhden lapsen politiikan takia valtava joukko ainokaisia tyttölapsia saikin mahdollisuuden korkeakoulutukseen.

”jos olisin saanut veljen, se olisi ehkä vaikuttanut asemaani perheessä.

Ja miten he ovat tilaisuutta käyttäneetkään: vuonna 2010 neljäsosalla kaupunkilaisnaisista oli korkeakoulututkinto. Määrä tuplaantui vuodesta 1990. Yliopisto-opiskelijoista puolet on naisia.

Pakko mennä naimisiin!

Kuten usein käy, kun naiset menestyvät, yhteiskunta iskee takaisin. Niin myös Kiinassa. Sen ovat naimattomat Victoria ja Dong tunteneet nahoissaan, sillä heitä on patisteltu jo kymmenen vuotta avioon.

– Kun tulin opiskelemasta ulkomailta, vanhemmat tyrkkivät minua naimisiin ja järjestivät sokkotreffejä. Sukulaiset ja vanhempien kaverit olivat vielä painostavampia. He hokivat, että älä ole liian vaativa miehen suhteen, Victoria kertoo.

– Kun kerron, kuinka vanha olen, ensimmäinen kysymys on, miksen ole naimisissa, Dong sanoo.

Kiinassa ihmisen tärkein tehtävä on ollut avioitua ja jatkaa sukua. Nyt tähän painostukseen on tullut uusi, valtiollinen lisä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, vallanpitäjät näkevät koulutetut naiset uhkana.

”Kun kerron, kuinka vanha olen, ensimmäinen kysymys on, miksen ole naimisissa.”

Olisi voinut kuvitella, että myöhään avioituvat ja vähän lapsia haluavat koulutetut naiset olisivat olleet parasta mahdollista tukea yhden lapsen politiikalle. Lapsiluvun sääntely ei ole Kiinassa kuitenkaan ollut vain määrällistä vaan myös laadullista. Maata hallitseva kommunistinen puolue tahtoo koulutetut naiset, kansakunnan fiksuimmat, mahdollisimman nopeasti äideiksi kasvattamaan laatulapsia.

Mediassa onkin vuosia peloteltu, että koulutettujen naisten pitäisi mennä naimisiin hyvissä ajoin ennen 30:a ikävuotta tai he jäävät vanhoiksipiioiksi. Miesten hoputus alkaa vasta naisia myöhemmin. Pelottelu on uponnut hyvin varsinkin naisten vanhempiin, joille naimattomat lapset ovat henkilökohtainen häpeä.

Äiti onnelliseksi avioliitolla

Dong ja Victoria ovat valinneet eri tavat toimia paineen alla.

Dong on menossa loppuvuonna naimisiin muita ilahduttaakseen.

– Olen seurustellut kaksi vuotta ja luulen, että rakastan poikaystävääni, ainakin tunteeni ovat vahvemmat koko ajan. Olisin kyllä mennyt myöhemmin naimisiin, mutta kiirehdin äitini vuoksi. Isäni kuoli ja siskoni erosi äskettäin, joten haluan antaa äidilleni edes jotakin ilon aihetta.

Hääuutisen jälkeen äiti onkin alkanut jälleen hymyillä. Sukulaisten mielestä Dong tekee vihdoinkin jotain oikein.

”Naimisiinkin voisin mennä käytännön syistä.”

Victoria puolestaan kieltäytyy tinkimästä vaateistaan.

– Minulle on tärkeintä, että saan itse päättää elämästäni.

– Minulla ei ole mitään parisuhdetta vastaan, kunhan vain löytyy mukava tyyppi. Naimisiinkin voisin mennä käytännön syistä, jos puoliso olisi ulkomaalainen ja pitäisi saada paperiasiat kuntoon tai jos olisi lapsi tulossa.

Kiinassa lapsia saa syntyä vain avioliitossa.

Viime aikoina Victorian vanhemmat ovat alkaneet ymmärtää, että tytär on onnellinen ilman puolisoakin. He jopa hiljentävät avioliitosta nalkuttavia sukulaisia. Vanhemmat ovat myös oivaltaneet, ettei tytär välttämättä tarvitse miestä huolenpitäjäksi.

Yhä useammat kiinalaisnaiset ajattelevat kuten Victoria ja jättäytyvät – kovista paineista huolimatta – sinkuiksi. Avioliittojen määrä on vähentynyt Kiinassa kahden vuoden ajan. Tosin on vaikea sanoa, kuinka paljon se johtuu naisten rohkeista valinnoista. Yhden lapsen politiikan vuoksi ikäluokat ovat pieniä, ja maaseudulla kouluttamattomien miesten on vaikea löytää vaimoa, koska tyttöjä on syntynyt pitkään niin paljon vähemmän.

 


Victoria Wei on saavuttanut lapsuutensa unelman: hän saa matkustaa maailmalla kuin Mika Häkkinen.

 

Victorian pärjäämisestä ei ole epäilystäkään, kun hän siemailee kahvia ja vastailee napakasti kysymyksiin pekingiläisessä kahvila-kirjakaupassa. Täällä hän viihtyy, kun on hän on vapaalla Sky Newsin vanhemman tuottajan tehtävistä. Vapaata on silloin, kun uutisrintamalla on hiljaista: kun malesialaiskoneet eivät katoa taivaalta eikä Pohjois-Korea tee ydinkokeita. Victoria on saanut sen, mistä nuorena haaveili – hän seuraa isoa aluetta Aasiasta ja matkustaa paljon.

Olethan tyhmempi, rakas?

Vaikka koulutettuja naisia hoputetaan naimisiin, kiinalaismiehille itsenäiset naiset ovat kova pala. Victoria ja Dong tietävät, että yhden lapsen politiikka on tehnyt kiinalaispojista itsekeskeisiä, tytöistä myös vahvempia. Yhtälö ei ole helppo.

– Entinen poikaystäväni pyysi, että puhuisin hänen seurassaan vähemmän, jotta hän voisi loistaa fiksumpana. Kiinassa naisen oletetaan olevan miestään vähän hiljaisempi ja tyhmempi, Dong sanoo.

– Poikaystävilleni en ole silti suostunut leikkimään heikompaa. Heidän täytyy tietää, millainen oikeasti olen.

Töissä Dong Xu puhuu miesseurueessa pehmeällä äänellä ja esittää yksinkertaista. Sillä tavalla hän saa apua eikä vaikuta uhkaavalta. Suomessa asuessaan hän ei moista viitsinyt tehdä – suomalaismiehiähän nöyristely olisi lähinnä ärsyttänyt ja huvittanut.

”Poikaystävilleni en ole silti suostunut leikkimään heikompaa.”

Victorian kokemukset kiinalaismiesten deittailusta ovat huonoja.

– Kiinalaisista miehistä suurin osa ei pidä minusta, enkä minä heistä. He eivät pidä minua kauniina, mutta he pitävät minua liian vahvana ja itsenäisenä. Aasiassa ajatellaan, että naisen pitää olla kuin vesi, joka muotoutuu miehen lasiin.

– Täytyyhän olla olemassa mukavia kiinalaisia miehiä, mutta valitettavasti en ole heitä juuri tavannut, Victoria sanoo.

Maon aikana naiset esitettiin propagandassa vahvoina työläisinä, jotka paiskivat raskaita töitä miesten rinnalla. Tätä nykyä naiset jopa irtisanoutuvat töistään, jotta heidän uransa ei näyttäisi liian hienolta miehen uran rinnalla.

Tasa-arvo tökkii myös asuntomarkkinoilla. Usein yhdessä maksettu asunto kirjataan miehen nimiin, jotta mies sukuineen säilyttää kasvonsa. Dong Xu miettiikin juuri, miten hän saa sukua suututtamatta nuorenparin tulevan asunnon kirjatuksi myös omiin nimiinsä.

”Koska olen ainut lapsi, en voi esimerkiksi noin vain vaihtaa alaa.”

Yhden muutoksen kohti tasa-arvoisempaa ajattelua Dong Xu on jo huomannut.

– Yhä useammat miehet, kuten nykyinen poikaystäväni, tahtovat vaimon, joka ansaitsee yhtä hyvin tai paremmin kuin he itse. Eläminen on niin kallista.

Ei vain oma elämä

Perheen rakkaus ja tuki tyttärilleen ei tule ilmaiseksi. Koko lapsuutensa Victoria tiesi, että hänellä on sukuhaaransa ainoana vesana suuri vastuu harteillaan. Dong Xu kasvatettiin perheensä tulevaksi pääksi, ja sen tehtävän hän on jo aloittanutkin.

– Kun isäni äskettäin kuoli, hankin äidilleni ja sisarelleni asunnon Pekingistä. Siskoni panin autokouluun ja hankin hänelle töitä. Käyn heidän luonaan kahdesti viikossa.

Victoriankin on mietittävä elämän­valintoja tehdessään aina vanhempiaan. Jos hänellä olisi veli tai sisko, elämä saattaisi olla vapaampaa.

– Koska olen ainut lapsi, en voi esimerkiksi noin vain vaihtaa alaa. Minulla ei ole varaa epäonnistua, sillä tulojeni on oltava vakaat, jotta voin tulevaisuudessa huolehtia vanhemmistani.

Kiinan ainoat tyttäret ovat kultaisissa kahleissa.

Jutun kirjoittajalta Mari Manniselta ilmestyi juuri kirja Yhden lapsen kansa — Kiinan salavauvat, ­pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena).

Kiinan yhden lapsen politiikka (1980–2015)

Avioparit saivat tehdä yhden lapsen, tosin sääntöön oli paljon poikkeuksia.

Kommunistisen puolueen tarkoitus oli hillitä nopeasti Kiinan väestönkasvua.

Sääntöjä valvoivat paikallisviranomaiset, jotka muun muassa teettivät sääntöä rikkoville pakkoabortteja ja -sterilointeja.

Lapsia syntyi myös laittomasti. Heistä miljoonat eivät saaneet henkilöpapereita, joten he eivät pääse naimisiin, töihin tai edes junan kyytiin.

Koska poikia arvostettiin suvun jatkajina enemmän, vanhemmat abortoivat tyttösikiöitä, monia tyttölapsia hylättiin ja tapettiin.

Naimaikäisiä miehiä on nyt kymmeniä miljoonia enemmän kuin naisia, joten moni jää ilman vaimoa ja perhettä.

Lapsia syntyy nyt niin vähän, että tulevaisuudessa työikäisiä ei ole tarpeeksi elättämään vanhusväestöä. Vuoden 2016 alusta kaikille aviopareille sallittiinkin kaksi lasta.

Kauppias Sampo Kaulasen isä teki itsemurhan vuosi sitten. Vierellä Minttu-vaimo seurasi, miten lupsakka Sampo muuttui synkäksi. – Jos surua alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä.

Sampo Kaulasen, 38, ja Michele Murphy-Kaulasen, 37, Tampereen-kodin lattialla makaa levällään puolitäysi matkalaukku. Se kertoo tarinaa nopeista lähdöistä, ahkerasta reissaamisesta ja siitä, että jotakuta saa aina ikävöidä.

Alkukesästä Sampo vietti kuusi viikkoa Filippiinien viidakossa Selviytyjät Suomi -ohjelman kuvauksissa. Siitä muistuttavat pukeva rusketus ja kymmenen kiloa kaventunut olemus.

Juuri nyt Sampo, Mintuksi kutsuttu Michele ja perheen nuorimmainen Rianna, 3, ovat kaikki samassa maassa ja samassa kodissa.

Tampereen lisäksi Sampolla ja Mintulla on toinen koti Äkäslompolossa Ylläksellä. Siellä sijaitsee myös perheyritys, kuulu Jounin kauppa, jota ennen Sampoa isännöivät hänen vanhempansa Anne ja Esa Kaulanen.

– Kulunut vuosi on ollut meille hirveän raskas, Sampo Kaulanen aloittaa.

”Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön.”

Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt Esa Kaulanen teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 62-vuotias. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä. Puoliso Anne jäi leskeksi 36 yhteisen vuoden jälkeen.

– Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön. Valtavan surun, jossa on mukana myös kiukkua ja katkeruutta, Sampo Kaulanen sanoo.

Hän on vanhempiensa ainoa lapsi.

Koko perheen suru

Uutinen tuli yllättäen, tavallisena toukokuisena tiistaina, kuten sellaiset uutiset niin usein tulevat. Minttu oli saanut tiedon ensin ja soitti Tampereelta Sampolle, joka oli auton ratissa matkalla Ylläkseltä Ouluun.

Suru-uutinen muutti kaiken hetkessä. Piti hankkiutua pohjoiseen niin pian kuin mahdollista. Minttu lensi Riannan kanssa Rovaniemelle, ja Sampo poimi heidät kyytiinsä lentoasemalta.

– Kun kohtasimme, Sampo oli täysin ilmeetön, surun jähmettämä. Vei viikkoja, ennen kuin hän pystyi millään lailla käsittelemään menetystään, Minttu muistaa.

”Alussa olin eniten huolissani äidistäni.”

Lapsille he kertoivat tapahtuneesta heti, kaunistelematta tapaa, jolla vaari oli menehtynyt. Suoruus ja rehellisyys ovat tällaisissa asioissa parasta, Sampo ja Minttu uskovat. On tärkeää, että lapsi kuulee ikävänkin totuuden vanhemmaltaan, ei ilkeänä juoruna muualta.

– Alussa olin eniten huolissani äidistäni. Mietin, miten ihmeessä hän jaksaa yksinäisyyden pitkän avioliiton jälkeen. Äiti on ihana ihminen, jolle olisin suonut onnelliset eläkepäivät yrittäjän ankaran arjen jälkeen, Sampo sanoo.

Isän kuolemasta käynnistyi perheessä uusi ajanlasku.

–  Kaikki jakautuu tästedes aikaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Avoimuus voi auttaa

Esa Kaulanen oli sairastanut vuosikymmeniä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaudessa vuorottelivat mania ja masennus. Maniavaiheessa kauppias tilaili ylenpalttisesti tarpeetonta tavaraa ja painoi töitä lähes yötä päivää.

Syvissä, mustissa masennusjaksoissa hän tuskin pääsi ylös sängystä ja puhui jatkuvasti itsemurhasta. Jutut muuttuivat iän karttuessa yhä levottomammiksi. Esa myös häpesi sairauttaan, mielensä särkymistä, vaikka perheenjäsenet yrittivät selittää hänelle, ettei mitään hävettävää ole. Viimeisinä vuosina kalastus ja mökillä puuhailu – asiat, jotka ennen olivat tuottaneet Esalle iloa – muuttuivat merkityksettömiksi. Ilo katosi.

– Esa puuskahti kerran, että aikoo päättää päivänsä, Minttu muistaa.

– Muille perheenjäsenille se oli jo siinä vaiheessa arkista puhetta, mutta minulle uutta. Sanoin Esalle, että älä mieti tuollaisia, olet tärkeä meille ja lapsenlapsille. Pian lapset unohtavat minut, hän totesi. En saanut häntä uskomaan muuta.

– Isän kohtalo vahvisti uskoani siihen, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Mielen sairauksiin ja itsemurhiin liittyvä häpeä pitäisi jo jättää menneisyyteen, Sampo painottaa.

Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät ole katsoneet avoimuutta hyvällä silmällä. Olisi syytä pitää suu soukemmalla, Sampo on saanut kuulla. Olla jakamatta asioita, jotka tekevät kipeää ja joihin liittyy häpeän stigma.

– Jos pystyn puhumalla auttamaan edes yhtä ihmistä, olen toiminut oikein, Sampo uskoo.

Vaikeat kysymykset

Perheenjäsenen kuolemasta käynnistyi loputon vyöry käytännön asioita. Hautajaisten suunnittelu, perunkirjoitus, perheyrityksen lopullinen sukupolvenvaihdos pikakelauksella. Eikä puhettakaan, että Sampolla ja Mintulla olisi viime keväänä ollut mahdollisuus keskittyä vain niihin.

Lapset piti hoitaa, etukäteen lukkoon lyöty kesäkiertue ympäri Suomen Jounin kaupan myymäläautolla täytyi toteuttaa. Sopimukset kesätapahtumiin olivat sitovia. Elämän piti jatkua, oli mikä oli. Tien päälle Sampo lähti vain kolme päivää suru-uutisen jälkeen.

Lähes jokaisella kauppa-auton asiakkaalla läpi Suomen oli Sampolle sanottavanaan myötätunnon sana. Sosiaalisen median tempauksista ja televisiosta tuttu, leppoisa pohjoisen mies on helposti lähestyttävä hahmo. Julkkis, joka kerää ihmisiä ympärilleen missä tahansa liikkuukin ja jolle on helppo puhua myös vaikeista asioista. Moni halusi jakaa hänelle oman tarinansa läheisen menettämisestä.

Yleensä ihmisten kohtaaminen on Sampon mielestä ihan mukavaa. Surun keskellä oli toisin. Asiasta puhuminen uudelleen ja uudelleen vieraiden ihmisten kanssa oli raskasta.

– Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta ikävä kyllä siinä tilanteessa ylenpalttinen myötätunto ei juuri auttanut. Suru on niin yksityinen asia. Parhaaksi myötäelämisen tavaksi koin kädenpuristuksen ja yksinkertaisen lauseen: otan osaa, Sampo muistaa.

Ensisokin jälkeen suruun alkoi sekoittua myös toisenlaisia tunteita. Esimerkiksi katkeruutta viranomaisia kohtaan. Kuinka itsemurha on ylipäätään mahdollinen sairaalaoloissa? Laitoksessa, jossa omainen luulee tuskaisen läheisensä olevan turvassa. Miksi mielenterveysongelmista kärsivää on niin vaikea saada hoitoon?

Kysymyksistä raskain ja suurin riippui ilmassa aina, kun perheenjäsenet kohtasivat. Miksi Esa – aviomies, isä, appiukko ja vaari – oli päätynyt ratkaisuun, joka tuotti muille niin mittaamatonta surua.

”Missä vaari on?” Rianna kyseli isoisänsä perään yhä uudelleen.

Sampo puri hammasta. Kiukku ja viha kuplivat pinnan alla.

Miten isä oli saattanut tehdä niin?

Kun kumppani suree

Minttu seurasi aviomiehensä vointia huolestuneena. Sampo sulkeutui suruunsa ja painoi töitä. Joskus hän ­alkoi yllättäen puhua isästään, mutta hiljeni nopeasti, vaikka Minttu yritti jatkaa aiheesta.

Mintulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä toinen kävi läpi. Hän menetti isänsä jo vuonna 2005 ollessaan vain 25-vuotias.

– Suruja ei voi verrata, tietenkään. Minun isäni asui Yhdysvalloissa, ja vaikka rakastin häntä, hän jäi tavallaan etäiseksi. Elimme yhteistä arkea niin vähän. Sampon isä taas oli hänelle erittäin läheinen, he asuivat vuosia Ylläksellä samassa pihapiirissä ja tekivät kaupalla yhdessä töitä. Menetys oli Sampolle valtava.

Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt alkoholia nautittuaan synkäksi ja äreäksi.

– En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Menköön, jos saa siitä iloa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

”Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan kanssa.”

Katkeruus ja kiukku, vastausta vaille jääneet kysymykset, hiipivät pintaan humalassa.

– Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

– Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan ja paikanvaihdosten kanssa. Hän saattoi alkaa yhtäkkiä ­haluta reissuun, vaikka oli vasta samana päivänä ajanut Lappiin. Vitsit alkoivat olla minulta vähissä.

Ensimmäinen muutos parempaan pilkahti perheen ­aurinkolomalla Turkissa vuoden 2016 heinäkuussa. ­Uima-altaan vesi kimalteli, lapset nauroivat, aurinko paistoi. Esasta ei puhuttu kahteen viikkoon sanaakaan.

Myöhemmin syyskuussa, Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla Espanjassa, Sampo pystyi vihdoin rentoutumaan.

– Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Siitä, mitä hänen päässään liikkuu silloin, kun paha olo valtaa. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

– Matkan jälkeen tuli jotenkin parempi olo. On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Hassut ja mukavat muistot

On vaikea määritellä, missä vaiheessa se tapahtuu. Kiukku ja katkeruus pehmenevät ja muuttavat muotoaan. ­Tilalle tulevat vähitellen lämpimät muistot ja huumori. Rakas omainen on rakas omainen, vaikka hänen tekemäänsä ratkaisua olisikin vaikea hyväksyä.

Vasta Esan kuoleman jälkeen Sampo ja Minttu ovat huomanneet, miten paljon työtä tämä teki kaupalla. ­Kätevä mies huomasi kaiken ja eleettömästi korjasi repsottavat listat ja muut pikkuviat.

Riannalle vaari jaksoi lukea loputtomasti, esimerkiksi pitkiä otteita kansalliseepos Kalevalasta.

Lasten ohella erityisen lähellä Esan sydäntä olivat Jounin kaupan yhteydessä olevan Konijänkän kotieläinpihan eläimet. Niitä hän hoiti väsymättä saksanpaimenkoiransa Urpo vierellään. Sampoa ja Minttua naurattaa vieläkin muisto kolmesataakiloisesta urossiasta, valtavasta karjusta, jonka lämpöiseen kylkeen Esa pötkähti mielellään päiväunille.

– Isän silmässä oli kyynel aina, kun joku eläimistä jouduttiin lopettamaan, Sampo muistaa.

– Esalla oli uskomaton muisti ja mahtava, sysimusta huumorintaju. Hän oli herkkä ja empaattinen ihminen, Minttu ­sanoo.

– Surullista on se, ettei Esa koskaan todella ymmärtänyt, miten paljon merkitsi lapsille. Hän elää heidän puheissaan vahvasti edelleen.

Sampokin osaa jo ajatella isänsä ratkaisua armollisemmin.

– Hän teki päätöksensä, sen mukaan meidän muiden on elettävä. Luulen, että isä näki edessään lääkkeiden ja laitosten täyttämän, toivottoman loppuelämän ja halusi muuta. Ymmärrän ja en ymmärrä sitä ajatusta.

– Tiedän, että isä rakasti meitä kaikkia. Tiedän myös, että hän oli minusta ylpeä, Sampo sanoo.

Sampo ja Minttu ovat oppineet, että kaikesta, jopa musertavasta surusta, voi mennä eteenpäin.

– Olemme yhdessä selviytyneet jo monesta liemestä. Perheenä selviydymme tästäkin.

 

Sampo Kaulanen

- 38-vuotias Jounin kaupan omistaja.

- Ensimmäisestä liitosta tytär Jenriina, 12.

- Nähdään syksyllä Nelosella yhtenä Selviytyjät Suomi -ohjelman kilpailijoista.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti