Han Kang on noussut hetkessä kirjallisuuden uudeksi tähdeksi. ”Elän yksityistä elämää, en pörrää Korean kulttuuripiireissä enkä ole sosiaalisessa mediassa. Pidän enemmän analogisesta viestinnästä.” Kuva: Anette Andersson
Han Kang on noussut hetkessä kirjallisuuden uudeksi tähdeksi. ”Elän yksityistä elämää, en pörrää Korean kulttuuripiireissä enkä ole sosiaalisessa mediassa. Pidän enemmän analogisesta viestinnästä.” Kuva: Anette Andersson

Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa Vegetaristi-romaanissaan väkivallasta ja seksistä sekä kysyy, miten hulluus määritellään. 

Eteläkorealaisen Han Kangin raju Vegetaristi-romaani teki hänestä supertähden maailmalla. Kun romaani julkaistiin Etelä-Koreassa vuonna 2007, hän ei voinut kuvitella millaiseen pyöritykseen joutuisi – kymmenen vuotta myöhemmin. Vegetaristi voitti viime vuonna arvostetun Man Booker -kirjallisuuspalkinnon, italialaissuosikki Elena Ferranten ja turkkilaisnobelisti Orhan Pamukin nenän edestä.

Nyt 46-vuotias Han Kang on tunnetuin eteläkorealainen kirjailija maailmalla.

– On outoa puhua kirjasta, joka olen kirjoittanut niin kauan sitten, mutta hyvällä tavalla outoa. En odottanut, että se heräisi uudestaan henkiin, Kang kertoo Me Naisten haastattelussa Tukholmassa.

Kotimaassaan Han Kang on moneen kertaan palkittu kirjailija. Hän debytoi vuonna 1993 runoteoksella ja on sittemmin julkaissut kuusi romaania. Vasta Vegetaristin maailmanlaajuisen menestyksen myötä hänestä on tullut myös kotimaassaan julkisuuden henkilö.

”Olen aina ollut pidättyväinen, vetäytyvä ja hiljainen.”

– On vähän pelottavaa, kun ihmiset tunnistavat minut ja tulevat yhtäkkiä puhumaan kanssani.

Han Kang pahoittelee hyvin hiljaista ääntään.

– Eteläkorealaiset ovat todella äänekkäitä ja erittäin temperamenttisia ihmisiä. Minä olen aina ollut pidättyväinen, vetäytyvä ja hiljainen.

Lapsuus kirjojen keskellä

Hänen romaaninsa Vegetaristi sen sijaan on pitelemätön. Sen päähenkilö, keski-ikäinen Yeong-Hye on mukautuvainen kotirouva tai miehensä sanoin: kaikin tavoin vähäpätöinen. Mutta kaikki muuttuu, kun väkivaltaisten unien riivaama Yeong-Hye päättää yhtäkkiä kieltäytyä lihansyömisestä. Sinänsä pieneltä vaikuttava päätös johtaa lopulta koko perheen luhistumiseen. Romaani on hurja keitos yhteiskunnallista kritiikkiä, buddhalaisia ajatuksia mutta myös seksiä ja väkivaltaa.

Romaani on hurja keitos yhteiskunnallista kritiikkiä, buddhalaisia ajatuksia, seksiä ja väkivaltaa.

Länsimaissa Vegetaristia on luettu korealaisen yhteiskunnan kritiikkinä, ja kirjailijaa on tentattu Etelä-Korean väkivaltaisuudesta ja konventionaalisuudesta. Kang on saanut huomata olevansa sanansaattaja koko kulttuurilleen, josta Euroopassa ja Yhdysvalloissa tunnetaan lähinnä K-pop ja kauneusleikkaukset.

– Haluan painottaa, ettei kirjani kuvaa nyky-Koreaa yhteiskuntana. Ei ole luonnollista, että perheet ovat noin väkivaltaisia. Se on hyvin liioiteltua.

Han Kangin oma lapsuudenperhe oli köyhä mutta taiteellinen. Kangin isä Han Seung-won on kirjailija, samoin Kangin veli, ja hänen tätinsä on kuvataiteilija. Perhe muutti isän opettajatyön takia usein, ja Kang kävi peruskoulunsa viidessä eri koulussa. Pysyvyyttä edustivat kirjat, joita isä hankki kotiin hyllymetreittäin.

– Kasvoin kirjaimellisesti kirjojen ympäröimänä. Korealaiset ovat hyvin uteliaita eri kulttuureista ja kääntävät paljon kirjallisuutta, joten luin kaikkea mahdollista.

Kirjat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Kang muistaa myös niiden aiheuttamat, varhaiset epäoikeudenmukaisuuden kokemukset.

– Muistan, kuinka joku kirja näytti ulkoapäin rauhalliselta ja harmoniselta, mutta ei ollutkaan ollenkaan sellainen. Monesti minua satutti huomata, kuinka monessa kirjassa naisesta tehtiin objekti. Tajusin sen vaistonvaraisesti, vaikka olin nuori, alle 10-vuotias.

Kirjoittaminen sen sijaan vaikutti hänestä liian kovalta työltä; isä oli aina väsynyt ja kalpea ja sulkeutui pitkiksi ajoiksi työhuoneeseensa.

– Lapsena ajattelin, etten koskaan ryhdy kirjailijaksi, jotta löydän itse rauhan. Teini-iässä, kun aloin pohtia elämän tarkoitusta, päätin, että ehkä voisin kysyä näitä kysymyksiä kirjoittamalla.

Kirjallisuuden rohkeat naiset

Han Kang syntyi diktatuuriin, mutta hänen alkaessaan 1990-luvulla opiskella Korean kirjallisuutta Yonsein yliopistossa Soulissa, Etelä-Koreasta oli tullut jo demokratia.

– Meitä edeltävän sukupolven piti keskittyä yhteiskunnallisiin aiheisiin ja demokratisoitumiseen, mutta minun sukupolveni oli vapaa etsimään muita kiinnostavia aiheita.

Yhteiskunta oli alkanut muuttua muutenkin. Vielä 1970- ja 80-luvulla miehet kävivät töissä ja naiset hoitivat kodin, mutta 1990-luvulla, Aasian talouskriisin myötä, naiset astuivat työelämään. Samaan aikaan alkoi kirjallisuudessa tapahtua.

– 1990-luvulla Etelä-Koreassa oli feminismin buumi, ja silloin naiset alkoivat kirjoittaa. Naisten kirjoittamien kirjojen määrä jopa ylitti jossain vaiheessa miesten kirjoittamien kirjojen määrän.

– Naiseus ei ole koskaan rajoittanut minua kirjailijana enkä ole kokenut minkäänlaista syrjintää. Meillä on ollut hyvin omaäänisiä naiskirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet rohkeasti erilaisista aiheista. Olen ollut siitä hyvin onnellinen.

Kang sanoo yllättyvänsä aina tajutessaan, ettei asia muualla maailmassa ole lainkaan samalla tavalla.

”Ihmiset eivät Koreassa välitä, onko kirja miehen vai naisen kirjoittama.”

– Ihmiset eivät Koreassa välitä, onko kirja miehen vai naisen kirjoittama. Se on kiinnostavaa, sillä korealainen yhteiskunta on konservatiivinen, mutta kirjallisuus on yhteiskunnan kanssa hyvin vastakohtainen. Muussa taiteessa sama ei pidä paikkaansa: esimerkiksi elokuva-ala on hyvin konservatiivinen ja miesten dominoima.

Kysymyksiä kärsimyksestä

Vegetaristi on kuvaus yhden ihmisen yrityksestä olla viaton.

– Halusin kysyä, onko ihmisellä mahdollisuutta kieltäytyä väkivallasta tai torjua väkivaltaisuutta. Ehkä se on mahdotonta, sillä väkivalta on kaikkialla läsnä, kenties jokaisessa ihmisen teossa, Kang sanoo.

”Väkivalta on kaikkialla läsnä, kenties jokaisessa ihmisen teossa.”

Päähenkilö Yeong-Hye kieltäytyy lopulta kokonaan ruuasta. Hän haluaa muuttua kasviksi ja sanoutua kokonaan irti ihmiselämästä. Moni pitää kirjaa myös patriarkaattisen Etelä-Korean kritiikkinä. Yeong-Hyen isä hallitsee perhettä raivokohtauksilla, ja avioliittokin tarkoittaa alistuvan palvelijan roolia. Yeong-Hyen sisko In-Hye alkaa lopussa kadehtia siskoaan, joka uskaltaa murtautua vapaaksi roolistaan.

– Toki halusin tuoda kirjaan myös äänettömästi kirkuvien naisten äänen.

– Mutta kirja ei ole vain syytös patriarkaattia kohtaan. Se pohtii, miten hulluus ja normaalius määritellään, ja miten normit tukahduttavat meitä. Mutta ennen kaikkea kirja kysyy, voivatko ihmiset ymmärtää toisiaan ja kärsiä toistensa kanssa, Kang sanoo.

Kirjan perimmäiset ajatukset tuntuvatkin kovin buddhalaisilta: jos yksi kärsii, kaikki kärsivät.

– Minä kasvoin buddhalaiseksi, mutta en ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen. Uppouduin siihen parikymppisestä kolmikymppiseksi asti ja olin silloin myös kasvissyöjä. Luin paljon buddhalaista filosofiaa ja hyväksyn ne ajatukset yhä. Se varmasti vaikutti paljon Vegetaristiin.

Han Kangin uusi kirja Human Acts on käännetty jo useissa maissa, ja se on herättänyt Vegetaristiakin enemmän huomiota. Uutuus on raaka kuvaus etelässä sijaitsevan Gwangjun 1980-luvun opiskelijaprotesteista, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Kang asui 9-vuotiaaana Gwangjussa mutta oppi verilöylystä vasta teini-ikäisenä.

– Human Actsin kirjoittaminen oli hyvin vaikeaa. Sen kirjoittaminen muutti minua ja vaikuttaa minuun yhä. Näen siitä vieläkin painajaisia.

Siitä huolimatta Kang aikoo esittää kysymyksiä ihmisten kärsimyksestä ja toisilleen aiheuttamasta kivusta.

– Se on jotain, jonka haluan ratkaista, vaikka on ehkä mahdotonta ratkaista ihmisen olemassaolon tuskaa.

Han Kang elää rauhallista elämää lähellä Soulia teini-ikäisen poikansa kanssa. Päivät kuluvat ”piilossa kotona”, kirjoittaessa ja kävelyillä. Haastattelun jälkeen Kang on lähdössä puhumaan Tukholman Junibackeniin rakastamistaan Astrid Lindgrenin kirjoista.

– Sitten on aika matkustaa viikoksi Norjaaan, Kang huokaisee.

Kirjallisuuden uusi supertähti haluaisi jo takaisin piiloon.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.