”Nuorempana esitin enemmän. Nykyään ajattelen, että saan olla myös heikko ja huono”, Mari Perankoski sanoo. Kuva: Liisa Valonen
”Nuorempana esitin enemmän. Nykyään ajattelen, että saan olla myös heikko ja huono”, Mari Perankoski sanoo. Kuva: Liisa Valonen

Näyttelijä Mari Perankoskesta tuli toista kertaa ­rouva, kun hän meni naimisiin Jouni Hynysen ­kanssa. – Sekoitan sujuvasti yhteen entisen ja ­nykyisen ­elämäni ihmiset, Mari sanoo.

Miten minulle aina käy näin? näyttelijä Mari Perankoski ihmettelee. Marin, 46, tarkoituksena on ollut viettää päivä prinsessana Lontoossa kuohuviiniä siemaillen ja trendikkäitä häämekkoja sovitellen. Sen sijaan hän seisoo hääpukuliikkeessä laastaroituna, märkänä, häveliäänä ja ehkä vähän virtsan hajuisena.

Häämekkometsälle Lontooseen Mari lensi nykyisen aviomiehensä, muusikko Jouni Hynysen kanssa. Mukaan reissuun lähtivät myös Marin 17-vuotias poika ja Jounin 12-vuotias tyttö.

Ennen Lontoota perhe oli lomaillut isolla ystäväporukalla Korfulla, jossa hiekkamäkäräiset purivat Marin jalat täyteen punaisia paukamia. Sitten hän kompastui lenkillä mukulakiveen.

Rystyset auki ja sieltä täältä laastaroituna Mari päätti vielä käydä pissalla junassa ennen hääpukusovitusta. Vessapaperi oli tietenkin loppu. Alkoi sataa. Illalla oli tarkoitus mennä punk-muusikko Adam Antin keikalle, mutta se olikin ollut jo edellisenä päivänä.

”En osaa vanhentua arvokkaasti.”

– Olen nolojen tilanteiden nainen. Löydän itseni jatkuvasti mitä kummallisimpien tapahtumien keskeltä. En osaa vanhentua arvokkaasti, Mari nauraa.

Mari päätyy omituisiin tilanteisiin myös töissään. Kun hän kuvasi poliisisarja Roban uusia, kolmannen tuotantokauden jaksoja, Marin roolihahmon piti ottaa kiinni metsään paennut raiskaaja. Käsirautoja kiinnittäessään Mari raapaisi kasvoihinsa pitkän, verta vuotavan naarmun.

– Olen toivoton häslä, minkä vuoksi minulla on aina jokin paikka ihostani auki. Lapsena olen saanut naulan otsaani ja onnistunut astumaan haravan päälle niin, että varsi mottasi minua kasvoihin.

Näyttelemisen lisäksi Mari työskentelee käsikirjoittajana. Juuri nyt hänellä on neljä kirjoitusprojektia työn alla. Käsikirjoittamaan Mari päätyi, koska hän halusi haastavampia rooleja kuin tarjolla oli.

– Tyttöystävän roolit eivät erityisemmin kiinnosta. Näyttelen mieluummin mielipuolta kuin sisar hento valkoista. Monet roolit olenkin kirjoittanut itselleni. Luomani hahmon näytteleminen on minulle tavallaan palkinto kirjoitustyöstä.

Häävierailla buutsit jalassa

Marin ja Jounin häät järjestettiin syyskuun alussa Jounin kotikonnuilla Lappeenrannassa. Pariskunnalla on siellä omakotitalo, mutta heillä on asunto myös Helsingissä. Sekä Mari että Jouni ovat olleet tahoillaan naimisissa kerran aiemminkin.

– Oli kiva kuljettaa helsinkiläiset ystäväni paikalle katsomaan, että miksi tuo hullu täällä viihtyy. Häissämme oli rento meininki, sinne sai tulla buutsit jalassa. Toisella kierroksella otan kaiken rennommin.

”Häissämme oli rento meininki.”

Viralliselta sukunimeltään Mari on tätä nykyä Hynynen. Perankoskea hän käyttää työnimenään.

Marilla on hyvät välit myös ex-mieheensä Jani Volaseen ja tämän uuteen perheeseen. Ensimmäisissä häissään Marilla oli kaasonaan näyttelijä Pirjo Lonka, joka on tätä nykyä Janin uusi kumppani. Nyt juhlituissa häissä Marin kaasona oli Janin täti. Mari ja Jouni puolestaan kutsuttiin Pirjon ja Janin lapsen ristiäisiin.

– Olen perhekeskeinen ihminen, joka ei jätä rakkaitaan taakseen. Sekoitan sujuvasti yhteen entisen ja nykyisen elämäni ihmiset. Minulle tämä kaikki on selvää, vaikka kyllähän kuvio varmaan karjalaisia kummastuttaa, Mari virnistää.

Kuin sanojensa vakuudeksi Marilla on kassissaan vanhoja valokuvia, jotka pitäisi toimittaa Q-teatterin historiikin julkaisubileisiin. Marin ex-mies, joka on myös näytellyt Q-teatterissa, on tulossa hakemaan ne Marin nykyisen miehen Kadonnutta tavaraa etsimässä -kirjan julkkareista.

– Hetkittäin hämmästelen itsekin kuviotamme. Osittain sen on sanellut käytäntö. Jos poikani on isänsä luona, minun on helpompaa kysyä lapseni asioista hänen vaimoltaan, joka on kotiasioista enemmän kartalla. Olen vilpittömän iloinen heidän perheensä puolesta. Kuten omanikin.

Mari Perankoski kertoo pitävänsä syömisestä ja juhlimisesta. Kuva: Liisa Valonen
Mari Perankoski kertoo pitävänsä syömisestä ja juhlimisesta. Kuva: Liisa Valonen

Marin hyvän olon eväät

Työyhteisö

”Tarvitsen ympärilleni yhteisöllisyyttä. Q-teatteri oli minulle yhteisö, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi.

Alun perin minusta piti tulla valtiotieteilijä. Muutin Varkaudesta Helsinkiin vuonna 1989 ajatuksenani osallistua valtiotieteen valmennuskurssille ja aloittaa opinnot yliopistossa. Äiti oli maksanut minulle kalliin preppauskurssin, joka jäi lopulta kokonaan käymättä.

Helsingissä asuin miespuolisen kämppäkaverin kanssa. Hänen kauttaan tutustuin Katja Krohniin, joka ohjasi Kellariteatterissa. Joku heitti Katjalle, että ota mukaan tuo Mari, se kun ei tunne ketään. Sitä kautta päädyin alalle ja Q-teatteriin.

Q-teatterin yhteisöllisyys oli järjettömän tiivistä. Päivät olimme töissä, illat ja yöt kuluivat harjoitellessa. Asuimmekin yhteisessä kommuunissa.

Fyysisesti olimme koko ajan äärirajoilla, ja kaikilla oli penikkatauti jaloissa. Suurin opettajani, ohjaajamme Antti Raivio piiskasi meitä raivoisasti eteenpäin. Muistan edelleen liikuntasalin, jossa meidän piti opetella itkemään. Minä ja Tommi Korpela yritimme vääntää itkua siinä onnistumatta ja jouduimme rangaistukseksi tekemään punnerruksia.

Myös Roban työyhteisö on ollut minulle tärkeä. Sarjan kuvaukset olivat hyvin intensiivisiä, sillä yhden päivän aikana saatettiin kuvata monen eri jakson kohtauksia. Välillä väitin kameralle pokkana aivan väärän ihmisen kuolleen, mikä aiheutti muussa tiimissä hilpeyttä.

Laajennettu perhe

Kun biologinen kelloni alkoi tikittää, se oli menoa. Ajattelin, että töistä viis, nyt on saatava lapsi. Hän tuli helposti, ja elämä oli hetken aikaa täydellistä.

Minulla oli kaikki mahdollinen: sataneliöinen asunto Mannerheimintiellä, lapsi, puoliso ja näyttelijäpiirit. Avioerossa kaikki tuo meni uusiksi. Silloin se tuntui järjettömältä epäonnistumiselta.

Kun erosin miehestäni, erosin myös Q-teatterista. Syy lopettamispäätökseen oli lapsemme, joka oli juuri aloittanut koulun. En halunnut, että hänen molemmat vanhempansa ovat kiireisellä teatteriuralla.

”Kun biologinen kelloni alkoi tikittää, se oli menoa.”

Ero tärkeästä yhteisöstä kävi lopulta helposti. Intensiivisten työvuosien jälkeen aloin jo kaivata jotain muuta. Ihmiset tuolta ajalta ovat onneksi edelleen minulle hyvin läheisiä.

Ennen elämäni keskittyi näyttelijäpiirien ympärille, mutta Jounin kautta tapaamieni ihmisten ansiosta maailmankuvani on laajentunut. Minulle on uutta, että maailma onkin täynnä mielenkiintoisia, kokonaan eri aloilta olevia ihmisiä, joiden kanssa saan nauraa vatsa kippurassa.

Karjalaisissa tosin ärsyttää se, kun he hokevat, että syssymmällä, syssymmällä. Itse haluaisin tehdä asiat heti. Kai minulla on edelleen toinen jalka helsinkiläisessä oravanpyörässä.

Huumori

Nauraminen ja vitsailu ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Näen ympäröivässä maailmassa jatkuvasti huumoria. Heittäydyn koko ajan täysillä kohti uusia juttuja.

Nauran usein itselleni ja toilailuilleni. Polttareissani meinasin lähteä vahingossa terveysside selässäni ulos kotoa. Se oli jostain syystä tarttunut huppariini, ja joku huikkasi, että Mari, miksi sinulla on side selässä. Heitin takaisin, että jaa, sielläkö se oli. Kyseessähän olivat polttarit, mitä väliä.

Huumori on minulle myös selviytymiskeino. Iän myötä sekä minun että läheisteni elämässä on tullut vastaan vaikeita asioita, kuten kuolemia, avioeroja ja sairauksia. Alkuun ne tuntuvat aina ylitsepääsemättömiltä. Olen kuitenkin oppinut, että kaikelle paitsi kuolemalle pystyy nauramaan puoli vuotta tapahtuman jälkeen.

Juhlien järjestäminen

Olen kova järjestämään tapaamisia ja kutsumaan paikalle paljon ihmisiä. Rakastan sitä, että saman katon alla on mahdollisimman paljon minulle tärkeitä läheisiä. Teemajuhlat ovat ihan parhaita. Kaikkihan haluavat hullutella ja kaipaavat yhdessäoloa.

Helsingissä Kallion keilahalli järjestää rock-keilausta. Jounin kanssa olemme organisoineet kaksi kertaa samanlaisen tempauksen myös Lappeenrannassa. Ihmiset ovat tulleet paikalle milloin pukeutuneina supersankareiksi, milloin white trash -teemalla.

”Kaikki lajit käydään läpi, kunnes minä voitan.”

Kerran keksimme järjestää tuttavaperheiden kesken tuoremakkarantekotalkoot. Hankimme sinne suolet ja kaikki. Ajatus oli, että pääsisimme syömään iltayhdeksältä, mutta pursotuskone räjähti. Lopulta paistoimme puolen yön aikaan littanoita lihalättyjä.

Kutsun isoja porukoita viettämään aikaa myös mökillemme. Siellä pelaamme mölkkyä, keilausta ja Trivial Pursuitia. Kaikki lajit käydään läpi, kunnes minä voitan. Aiemmin ei lopeteta.

Syöminen

Olen kaikkiruokainen ja syön paljon. Voin vetää kevyesti kilon pötikän Tobleronea, tosin viimeiset palat joudun huuhtomaan vissyllä alas. Jo lapsena mummo kutsui muut sukulaiset paikalle katsomaan, kun söin niin paljon jauhelihamureketta.

Jouni on hoitanut viime vuodet perheemme ruokapuolen. Hän ei ole hifistelijä, vaan tekee hyvää perusruokaa, jota syö itse maltillisesti. Minä syön Jounia enemmän. Punaista lihaa syön ehkä kerran vuodessa.

Rakastan tulista ruokaa ja sushia. Jälkimmäisen syöminen ravintolassa tulee tosin tolkuttoman kalliiksi, varsinkin kun mukana on 17-vuotias poika. Tuntuukin uskomattomalta, että lapseni on niin iso. Kun halaan häntä, kasvoni osuvat häntä kaulaan. Saan jatkuvasti kuulla häneltä lakonista kuittia tekemisistäni.

Verensokerini heittävät heti aamusta. Viimeistään puoli tuntia heräämisestä minun on saatava aamiaista. En ymmärrä, miten jotkut voivat tulla toimeen ilman ruisleipää.

Olen ollut dieetillä kahdesti elämäni aikana. Ensimmäistä kertaa pidimme paaston 1990-luvun alussa koko Q-teatteriporukan voimin. Viikon kärvistelimme, sen jälkeen lähdimme Elina Knihtilän kanssa baariin vetämään pizzaa ja olutta.

Pari vuotta sitten kokeilin hiilaritonta dieettiä, koska se oli pinnalla. Söin pelkkää pekonia ja munaa sekä banaania, jonka en tajunnut olevan kiellettyä. Päädyin lihomaan kaksi kiloa. Ei kannattanut.

Iän myötä olen tullut itselleni ehkä liiankin armeliaaksi. Viime vuosina olen lihonut seitsemän kiloa, mutta ajattelen, että mitä sitten. Tarvitseeko sitä 46-vuotiaana enää olla täydessä tikissä?

”Kun katson peiliin, sieltä katsoo vastaan ryppy, jossa on finni. Silloin mietin, että koettakaa nyt päättää.”

Vanheneminen on hassua. Kun katson peiliin, sieltä katsoo vastaan ryppy, jossa on finni. Silloin mietin, että koettakaa nyt päättää.

Heikkona hetkenä vanheneminen myös pelottaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan oman rajallisuuteni. En näe lukea ilman lukulaseja, en tajua uusista älypuhelinsovelluksista mitään, eikä Jounikaan saa aamulla sukkaa jalkaan kankean selkänsä takia. Kalkkiviiva tosiaan lähestyy.

Onneksi parisuhde tekee vanhenemisesta turvallisempaa. Yhdessä on mukavaa vanheta, yksin pelkäisin enemmän.

Matkustelu

Matkustelu on minulle samanlainen rentoutumiskeino kuin aikakauslehtien lukeminen toisille. Selaan nettiä tuntitolkulla ja osaan Intian paikallisjunien aikataulut ulkoa hyvissä ajoin ennen matkaa.

Matkustelu on ollut minulle tärkeää aina. Parikymppisenä se jäi vähemmälle, koska olin niin kiinni teatterissa. Ikätoverini haahuilivat ja nauttivat nuoruudestaan, joka minulta jäi silloin kokematta. Nyt aion ottaa menetetyn ajan takaisin.

Reissaamme sekä lasten kanssa että pariskuntana. Kun lapset ovat mukana, matkat ovat erilaisia. He haluavat asua hienoissa hotelleissa, meille aikuisille kelpaisi halvin mahdollinen bambumaja.

Reppureissuilla pyrimme välttämään kamalia all inclusive -hotelleja. Jamaikalla paikalliset kutsuivat niitä vankiloiksi: ihmiset kulkevat huoneistaan hissillä ulos aidattuun tilaan eivätkä tapaa ketään uutta. Sen verran punkkaria minussa on, että haluan välttää sitä kaikin keinoin. Palkkaammekin yleensä paikallisen oppaan ja päädymme jonkun kotiin syömään.

Odotan, että voin matkustaa Jounin kanssa entistä enemmän. Odotan jo seuraavaa kertaa, kun pääsen pakkaamaan kameran ja pankkikortin hirvittävän rumaan Kotiteollisuus-vyölaukkuuni. Lapsetkin alkavat olla jo sen verran isoja, että pärjäävät pidemmän aikaa ilman meitä. Uuden elämäntilanteeni mukanaan tuoma vapaus tuntuu hyvältä.”

Mari ­Perankoski

  • Näyttelijä-käsikirjoittaja syntyi 10.3.1970 ­Varkaudessa.
  • Asuu sekä Helsingissä että Lappeenrannassa aviopuolisonsa, muusikko Jouni Hynysen kanssa. 17-vuotiaan pojan äiti.
  • Tunnettu mm. tv-ohjelmista Kallio, Syke ja Putous sekä elokuvasta Mielensäpahoittaja.
  • Näytteli ­Q-teatterissa vuosina 1989–2006. ­Työskennellyt myös mm. ­Kansallisteatterissa ja Ryhmä­teatterissa.
  • Poliisisarja Roban uudet jaksot sunnuntaisin ­MTV3:lla.
  • Eeva Kallion ja Maria Säkön Q-teatterin ­historiasta kertova kirja Q – ­Skavabölen pojista ­Kaspar ­Hauseriin (Like) on juuri ilmestynyt.

Kauppias Sampo Kaulasen isä teki itsemurhan vuosi sitten. Vierellä Minttu-vaimo seurasi, miten lupsakka Sampo muuttui synkäksi. – Jos surua alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä.

Sampo Kaulasen, 38, ja Michele Murphy-Kaulasen, 37, Tampereen-kodin lattialla makaa levällään puolitäysi matkalaukku. Se kertoo tarinaa nopeista lähdöistä, ahkerasta reissaamisesta ja siitä, että jotakuta saa aina ikävöidä.

Alkukesästä Sampo vietti kuusi viikkoa Filippiinien viidakossa Selviytyjät Suomi -ohjelman kuvauksissa. Siitä muistuttavat pukeva rusketus ja kymmenen kiloa kaventunut olemus.

Juuri nyt Sampo, Mintuksi kutsuttu Michele ja perheen nuorimmainen Rianna, 3, ovat kaikki samassa maassa ja samassa kodissa.

Tampereen lisäksi Sampolla ja Mintulla on toinen koti Äkäslompolossa Ylläksellä. Siellä sijaitsee myös perheyritys, kuulu Jounin kauppa, jota ennen Sampoa isännöivät hänen vanhempansa Anne ja Esa Kaulanen.

– Kulunut vuosi on ollut meille hirveän raskas, Sampo Kaulanen aloittaa.

”Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön.”

Keväällä 2016 koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti. Mielenterveysongelmista pitkään kärsinyt Esa Kaulanen teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 62-vuotias. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä. Puoliso Anne jäi leskeksi 36 yhteisen vuoden jälkeen.

– Isän kuolema jätti elämäämme tyhjiön. Valtavan surun, jossa on mukana myös kiukkua ja katkeruutta, Sampo Kaulanen sanoo.

Hän on vanhempiensa ainoa lapsi.

Koko perheen suru

Uutinen tuli yllättäen, tavallisena toukokuisena tiistaina, kuten sellaiset uutiset niin usein tulevat. Minttu oli saanut tiedon ensin ja soitti Tampereelta Sampolle, joka oli auton ratissa matkalla Ylläkseltä Ouluun.

Suru-uutinen muutti kaiken hetkessä. Piti hankkiutua pohjoiseen niin pian kuin mahdollista. Minttu lensi Riannan kanssa Rovaniemelle, ja Sampo poimi heidät kyytiinsä lentoasemalta.

– Kun kohtasimme, Sampo oli täysin ilmeetön, surun jähmettämä. Vei viikkoja, ennen kuin hän pystyi millään lailla käsittelemään menetystään, Minttu muistaa.

”Alussa olin eniten huolissani äidistäni.”

Lapsille he kertoivat tapahtuneesta heti, kaunistelematta tapaa, jolla vaari oli menehtynyt. Suoruus ja rehellisyys ovat tällaisissa asioissa parasta, Sampo ja Minttu uskovat. On tärkeää, että lapsi kuulee ikävänkin totuuden vanhemmaltaan, ei ilkeänä juoruna muualta.

– Alussa olin eniten huolissani äidistäni. Mietin, miten ihmeessä hän jaksaa yksinäisyyden pitkän avioliiton jälkeen. Äiti on ihana ihminen, jolle olisin suonut onnelliset eläkepäivät yrittäjän ankaran arjen jälkeen, Sampo sanoo.

Isän kuolemasta käynnistyi perheessä uusi ajanlasku.

–  Kaikki jakautuu tästedes aikaan sitä ennen ja sen jälkeen.

Avoimuus voi auttaa

Esa Kaulanen oli sairastanut vuosikymmeniä kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaudessa vuorottelivat mania ja masennus. Maniavaiheessa kauppias tilaili ylenpalttisesti tarpeetonta tavaraa ja painoi töitä lähes yötä päivää.

Syvissä, mustissa masennusjaksoissa hän tuskin pääsi ylös sängystä ja puhui jatkuvasti itsemurhasta. Jutut muuttuivat iän karttuessa yhä levottomammiksi. Esa myös häpesi sairauttaan, mielensä särkymistä, vaikka perheenjäsenet yrittivät selittää hänelle, ettei mitään hävettävää ole. Viimeisinä vuosina kalastus ja mökillä puuhailu – asiat, jotka ennen olivat tuottaneet Esalle iloa – muuttuivat merkityksettömiksi. Ilo katosi.

– Esa puuskahti kerran, että aikoo päättää päivänsä, Minttu muistaa.

– Muille perheenjäsenille se oli jo siinä vaiheessa arkista puhetta, mutta minulle uutta. Sanoin Esalle, että älä mieti tuollaisia, olet tärkeä meille ja lapsenlapsille. Pian lapset unohtavat minut, hän totesi. En saanut häntä uskomaan muuta.

– Isän kohtalo vahvisti uskoani siihen, että vaikeistakin asioista täytyy puhua. Mielen sairauksiin ja itsemurhiin liittyvä häpeä pitäisi jo jättää menneisyyteen, Sampo painottaa.

Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät ole katsoneet avoimuutta hyvällä silmällä. Olisi syytä pitää suu soukemmalla, Sampo on saanut kuulla. Olla jakamatta asioita, jotka tekevät kipeää ja joihin liittyy häpeän stigma.

– Jos pystyn puhumalla auttamaan edes yhtä ihmistä, olen toiminut oikein, Sampo uskoo.

Vaikeat kysymykset

Perheenjäsenen kuolemasta käynnistyi loputon vyöry käytännön asioita. Hautajaisten suunnittelu, perunkirjoitus, perheyrityksen lopullinen sukupolvenvaihdos pikakelauksella. Eikä puhettakaan, että Sampolla ja Mintulla olisi viime keväänä ollut mahdollisuus keskittyä vain niihin.

Lapset piti hoitaa, etukäteen lukkoon lyöty kesäkiertue ympäri Suomen Jounin kaupan myymäläautolla täytyi toteuttaa. Sopimukset kesätapahtumiin olivat sitovia. Elämän piti jatkua, oli mikä oli. Tien päälle Sampo lähti vain kolme päivää suru-uutisen jälkeen.

Lähes jokaisella kauppa-auton asiakkaalla läpi Suomen oli Sampolle sanottavanaan myötätunnon sana. Sosiaalisen median tempauksista ja televisiosta tuttu, leppoisa pohjoisen mies on helposti lähestyttävä hahmo. Julkkis, joka kerää ihmisiä ympärilleen missä tahansa liikkuukin ja jolle on helppo puhua myös vaikeista asioista. Moni halusi jakaa hänelle oman tarinansa läheisen menettämisestä.

Yleensä ihmisten kohtaaminen on Sampon mielestä ihan mukavaa. Surun keskellä oli toisin. Asiasta puhuminen uudelleen ja uudelleen vieraiden ihmisten kanssa oli raskasta.

– Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta ikävä kyllä siinä tilanteessa ylenpalttinen myötätunto ei juuri auttanut. Suru on niin yksityinen asia. Parhaaksi myötäelämisen tavaksi koin kädenpuristuksen ja yksinkertaisen lauseen: otan osaa, Sampo muistaa.

Ensisokin jälkeen suruun alkoi sekoittua myös toisenlaisia tunteita. Esimerkiksi katkeruutta viranomaisia kohtaan. Kuinka itsemurha on ylipäätään mahdollinen sairaalaoloissa? Laitoksessa, jossa omainen luulee tuskaisen läheisensä olevan turvassa. Miksi mielenterveysongelmista kärsivää on niin vaikea saada hoitoon?

Kysymyksistä raskain ja suurin riippui ilmassa aina, kun perheenjäsenet kohtasivat. Miksi Esa – aviomies, isä, appiukko ja vaari – oli päätynyt ratkaisuun, joka tuotti muille niin mittaamatonta surua.

”Missä vaari on?” Rianna kyseli isoisänsä perään yhä uudelleen.

Sampo puri hammasta. Kiukku ja viha kuplivat pinnan alla.

Miten isä oli saattanut tehdä niin?

Kun kumppani suree

Minttu seurasi aviomiehensä vointia huolestuneena. Sampo sulkeutui suruunsa ja painoi töitä. Joskus hän ­alkoi yllättäen puhua isästään, mutta hiljeni nopeasti, vaikka Minttu yritti jatkaa aiheesta.

Mintulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä toinen kävi läpi. Hän menetti isänsä jo vuonna 2005 ollessaan vain 25-vuotias.

– Suruja ei voi verrata, tietenkään. Minun isäni asui Yhdysvalloissa, ja vaikka rakastin häntä, hän jäi tavallaan etäiseksi. Elimme yhteistä arkea niin vähän. Sampon isä taas oli hänelle erittäin läheinen, he asuivat vuosia Ylläksellä samassa pihapiirissä ja tekivät kaupalla yhdessä töitä. Menetys oli Sampolle valtava.

Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt alkoholia nautittuaan synkäksi ja äreäksi.

– En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Menköön, jos saa siitä iloa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

”Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan kanssa.”

Katkeruus ja kiukku, vastausta vaille jääneet kysymykset, hiipivät pintaan humalassa.

– Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

– Sampolla alkoi selvästi mennä liian lujaa viinan ja paikanvaihdosten kanssa. Hän saattoi alkaa yhtäkkiä ­haluta reissuun, vaikka oli vasta samana päivänä ajanut Lappiin. Vitsit alkoivat olla minulta vähissä.

Ensimmäinen muutos parempaan pilkahti perheen ­aurinkolomalla Turkissa vuoden 2016 heinäkuussa. ­Uima-altaan vesi kimalteli, lapset nauroivat, aurinko paistoi. Esasta ei puhuttu kahteen viikkoon sanaakaan.

Myöhemmin syyskuussa, Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla Espanjassa, Sampo pystyi vihdoin rentoutumaan.

– Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Siitä, mitä hänen päässään liikkuu silloin, kun paha olo valtaa. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

– Matkan jälkeen tuli jotenkin parempi olo. On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Hassut ja mukavat muistot

On vaikea määritellä, missä vaiheessa se tapahtuu. Kiukku ja katkeruus pehmenevät ja muuttavat muotoaan. ­Tilalle tulevat vähitellen lämpimät muistot ja huumori. Rakas omainen on rakas omainen, vaikka hänen tekemäänsä ratkaisua olisikin vaikea hyväksyä.

Vasta Esan kuoleman jälkeen Sampo ja Minttu ovat huomanneet, miten paljon työtä tämä teki kaupalla. ­Kätevä mies huomasi kaiken ja eleettömästi korjasi repsottavat listat ja muut pikkuviat.

Riannalle vaari jaksoi lukea loputtomasti, esimerkiksi pitkiä otteita kansalliseepos Kalevalasta.

Lasten ohella erityisen lähellä Esan sydäntä olivat Jounin kaupan yhteydessä olevan Konijänkän kotieläinpihan eläimet. Niitä hän hoiti väsymättä saksanpaimenkoiransa Urpo vierellään. Sampoa ja Minttua naurattaa vieläkin muisto kolmesataakiloisesta urossiasta, valtavasta karjusta, jonka lämpöiseen kylkeen Esa pötkähti mielellään päiväunille.

– Isän silmässä oli kyynel aina, kun joku eläimistä jouduttiin lopettamaan, Sampo muistaa.

– Esalla oli uskomaton muisti ja mahtava, sysimusta huumorintaju. Hän oli herkkä ja empaattinen ihminen, Minttu ­sanoo.

– Surullista on se, ettei Esa koskaan todella ymmärtänyt, miten paljon merkitsi lapsille. Hän elää heidän puheissaan vahvasti edelleen.

Sampokin osaa jo ajatella isänsä ratkaisua armollisemmin.

– Hän teki päätöksensä, sen mukaan meidän muiden on elettävä. Luulen, että isä näki edessään lääkkeiden ja laitosten täyttämän, toivottoman loppuelämän ja halusi muuta. Ymmärrän ja en ymmärrä sitä ajatusta.

– Tiedän, että isä rakasti meitä kaikkia. Tiedän myös, että hän oli minusta ylpeä, Sampo sanoo.

Sampo ja Minttu ovat oppineet, että kaikesta, jopa musertavasta surusta, voi mennä eteenpäin.

– Olemme yhdessä selviytyneet jo monesta liemestä. Perheenä selviydymme tästäkin.

 

Sampo Kaulanen

- 38-vuotias Jounin kaupan omistaja.

- Ensimmäisestä liitosta tytär Jenriina, 12.

- Nähdään syksyllä Nelosella yhtenä Selviytyjät Suomi -ohjelman kilpailijoista.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti