”Me olemme pieniä vahvoja naisia”, Kaisa sanoo ja kaappaa Jennyn kainaloonsa. Kuvat: Mikko Nikkinen
”Me olemme pieniä vahvoja naisia”, Kaisa sanoo ja kaappaa Jennyn kainaloonsa. Kuvat: Mikko Nikkinen

Jenny Jäppinen menetti äitinsä ja Kaisa Juntunen pikkusiskonsa Imatran kolmoissurmassa joulukuussa. He haluavat, että uhrit muistetaan.

Aamulenkillä Jenny Jäppinen, 28, huomasi, että viimeisetkin hautakynttilät ovat hävinneet ravintola Vuoksenvahdin edustalta Imatran keskustan kävelykadulta. Hyvä, hän ajatteli. Paikan stigman pitää hälvetä.

Kynttilämeri syöpyi monien mieliin uutiskuvista, jotka kertoivat joulukuun alussa Imatran kolmoissurmasta. Kauheasta yöstä muistuttavat kynttilät joutivat Jennyn mielestä jo mennä, mutta uhreja hän ei unoda koskaan. Hän menetti samalla kertaa kaksi itselleen hyvin läheistä naista: Tiina-äitinsä ja äidin Anne-serkun.

Välillä Jenny melkein unohtaa, ettei äitiä ja Annea enää ole. Niin epätodelta kaikki tuntuu. Kuusi viikkoa surman jälkeen tapahtumapaikalla järjestettiin Yhdessä eteenpäin -muistotilaisuus, johon Jennykin osallistui noin kuudensadan imatralaisen kanssa.

–Odotin koko ajan, milloin äiti tulee ja liittyy seuraamme. Jouduin hokemaan itselleni, että äiti on poissa, Jenny kertoo.

Kaisa Juntunen, 48, tietää, mistä Jenny puhuu. Hänellekin tulee usein mieleen, että ”tämä täytyy kertoa meidän Katrille”. Kaisan pikkusisko Katri kuoli Annen ja Tiinan kanssa 23-vuotiaan imatralaismiehen ampumiin luoteihin.

Väistää vai kohdata?

Tämän tiedämme uutisista: Paikallislehden toimittajat Katri Ikävalko, 36, ja Anne Vihavainen, 52, olivat olleet lauantaina 3. joulukuuta kollegoidensa kanssa teatteriretkellä Helsingissä. Kun bussi yhdentoista maissa palasi kotikaupunkiin, osa seurueesta päätti käydä vielä yksillä. Joukkoon liittyi myös Annen serkku Tiina Wilén-Jäppinen, 53, paikkakunnalla tuttu poliitikko ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Kolmikko poistui ravintolasta puoliltaöin. Vain hetkeä aiemmin 23-vuotias mies oli pysäköinyt autonsa kävelykadulle Vuoksenvahdin eteen ja noussut siitä tarkoituksenaan tappaa. Uhrinsa ampuja valitsi täysin sattumanvaraisesti.

Jennystä ja Kaisasta on väärin, että yleensä vain murhaajien nimet jäävät ihmisten mieliin ja historiaan. Siksi Imatran ampumistragedian uhrien omaiset ovat perustaneet rakkaidensa nimiä kantavan yhdistyksen.

Ehkä uhrien nimet unohtuvat siksi, että rikosuhrien omaisten surua on Suomessa pidetty yksityisenä. Kaisa ja Jenny arvelevat, että tuskan väistäminen voi myös olla helpompaa kuin sen kohtaaminen silloin, kun on tapahtunut niin hirveitä, ettei sitä osaa edes kuvitella omalle kohdalle.

”Otan osaa -fraasikin on niin kömpelö. Voi sanoa vaikka kuten enoni, että perkeleen perkele.”

–Pelätään, että me omaiset olemme murentuneita eikä tiedetä, mitä meille pitäisi sanoa. Otan osaa -fraasikin on niin kömpelö. Voi sanoa vaikka kuten enoni, että ”perkeleen perkele”. Se oli oikein hyvä osanotto, Kaisa sanoo.

 



Mielettömyydelle mieli

Kaisa ja Jenny ovat päättäneet selvitä yhdessä.

–Nämä kaikki kolme naista elivät täysillä. He olivat niin mahtavia naisia, että heidän muistonsa on saatava elämään. On myös tarve antaa mielettömyydelle mieli. Ettei heidän kuolemansa olisi turha, Kaisa sanoo.

Valon Vuoksi – Annen, Katrin ja Tiinan muisto ry perustettiin edistämään mielenterveyttä. Tarkoitus on vaikuttaa päättäjiin sekä kerätä varoja tutkimukseen ja hoitoon. Lehtitietojen mukaan ampujan vanhemmat olivat yrittäneet hakea apua poikansa ongelmiin.

–Miksi sellainen jätkä kulki täysin valvomatta? Mitä voimme tehdä, ettei kenenkään tarvitsisi kokea tällaista tuskaa kuin meidän? Jenny kysyy.

Siskonsa menettänyt Kaisa: ”Miten niin eläväinen ihminen voi olla kuollut?”

”Viime aikoina olen katsellut paljon valokuvia. Yhdessä lempikuvassani olen 11-vuotias ja pitelen vastasyntynyttä Katria kesäkuussa 1980. Oli uskomattoman ihanaa, kun sai pitää omaa, kauan toivottua pikkusiskoa sylissä.

 


”Muistan senkin, kuinka Katri potki äidin mahassa. Tässä nostalgiaa kesältä 1980. 11-vuotias ja odotettu pikkusisko.”

 

Olimme paitsi siskoja myös työkavereita. Viimeinen yhteiskuva meistä on marraskuun lopulta. Työkaveri räpsäisi sen, kun vietimme Kaisan ja Katrin nimipäivää työpaikkamme Etelä-Saimaan kahvihuoneessa. Se kuva on nyt aarteeni.

Olimme niin läheisiä, että Katrin poissaolo näkyy kaikkialla. Töissä juon kahvia Katrin kupista ja käytän häneltä jääneitä vaaleanpunaisia sisäkenkiä. Ensin arastelin, mutta kun laitoin ne jalkaani, tuntuikin hyvältä.

Viimeisen kuvan Katri laittoi Facebookiin Helsingin Kansallisteatterista, jossa hän oli työkavereiden kanssa katsomassa Sumu-näytelmää. ”Isolla kirkolla kulttuurin äärellä”, Katri kirjoitti ryhmäkuvaan. Hän nauraa siinäkin.

 


”Katrin viimeinen ilta työkavereiden kanssa oli erityisen hilpeä.” Katrin vieressä Anne Vihavainen (toinen oikealta), yksi uhreista.

 

Monet mukana olleet ovat muistelleet, että tuo viimeinen ilta oli harvinaisen hilpeä. Sekin tuntuu lohduttomalta: miksi sen piti päättyä niin julmasti? Niitä iltoja olisi voinut olla vielä monia, monia lisää.

Olisin itsekin ollut mukana teatteriretkellä, jollen olisi ollut perheeni kanssa lomalla Teneriffalla.

En yleensä lue lomalla uutisia, mutta sunnuntaiaamuna 4. joulukuuta sanoin miehelleni ja tyttärelleni, että menkää te aamiaiselle edeltä, vilkaisen nopeasti nettiuutiset. Luin Imatran ampumisista ja laitoin äidilleni tekstarin: Kamalaa, mitä siellä tapahtuu, eihän ketään tuttuja?

Ajattelin, että ei tietenkään, mutta samalla mielessäni välähti myös, että tämä oli suunnilleen se ainoa ilta vuodesta, kun Katri oli ollut ulkona. Kolmen lapsen äiti kävi harvoin yöelämässä.

Kotona Imatralla äitini oli minuutti sitten saanut suruviestin ja vastasi: ”Katri”.

Rojahdin hotellihuoneen lattialle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että täältä on päästävä äkkiä pois Katrin lasten luokse. Heistä pienin täytti juuri viisi.

”Kun tärisin hotellihuoneessa, mieleeni tuli, että elokuvissa tällaisissa tilanteissa juodaan konjakkia.”

Saimme paluulennon vasta seuraavalle päivälle. Kun tärisin hotellihuoneessa, mieleeni tuli, että elokuvissa tällaisissa tilanteissa juodaan konjakkia, ja käskin miestäni ostamaan konjakkia. Jälkikäteen olen tajunnut, että olisi pitänyt käydä lääkärissä. Lentomatkakin oli kauhea.

Kotona laitoin tunteet pauselle, jotta pystyin hoitamaan kaikki karmeat asiat, hautajaisjärjestelyt ja muut. Tein ja toimin. Katrin lasten takia yritettiin tehdä tavallisia juttuja, viedä joulukin läpi: koristeltiin kuusi, odotettiin pukkia, jahdattiin ulkona pokemoneja.

Vasta hautajaisten jälkeen olen uskaltanut ajatella Katria enemmän. Tuntuu, että kannan häntä mukanani ihan koko ajan, loppuelämäni. Suru on aaltoa. Toiset päivät ovat pahempia kuin toiset.

Päällisin puolin arki jatkuu, on palattu töihin ja kouluun. Samalla yritetään mennä eteenpäin yhdessä ja kukin omalla tavallaan.


”Katrilla oli tapana tulla iltavuoroon vähän aikaisemmin, että ehdimme vaihtaa kuulumiset. Kuva on viime aprillipäivältä. Onko tämä totta vai aprillia, Katri äimisteli, kun iltavuorolaiselle oli jätetty kakkua.”

Jos Katri olisi kuollut vaikka kolarissa, se olisi myös kamalaa, mutta helpompi selittää. En tiedä, pystyykö tätä koskaan käsittämään.

”Olen joutunut tekemään ihan tietoisen päätöksen, etten rupea katkeraksi.”

Olen tuntenut niin valtavaa raivoa ja vihaa, etten olisi uskonut pystyväni sellaista edes tuntemaan. Olen joutunut tekemään ihan tietoisen päätöksen, etten rupea katkeraksi.

Tuli myös hirveä turvattomuuden tunne. Säntäsin pakoon sydän jyskyttäen, kun koiraa ulkoiluttaessani näin miehen, jolla oli jotain pitkulaista selkärepussa. Varmaan sählymaila tai jokin soitin, mutta olin varma, että se ampuu.

Yhtenä päivänä löysin itseni purkamasta raivoa keittiöstä. Varjonyrkkeilin ja itkin, että tämä on niin v***n epäreilua.

Unettomina öinä yritän ajatella ihmisten hyvyyttä. Painajaisen keskellä lämmittää ihmisten valtava välittäminen. Meille tulvi kukkia, ystävät tulivat siivoamaan ja syöttämään, yllättävätkin ihmiset ovat halunneet muistaa. Se ajatus vie eteenpäin, että voittopuolisesti maailmassa on kuitenkin hyvyyttä. Jokaista ampujaa kohti on tuhat hyvää ihmistä.

”Olen päättänyt, että toteutan Katrin toiveet.”

Eniten suren lasten surua. Sydäntä särkee, kun ajattelen Katrin lapsia. He olisivat vielä tarvinneet äitiä. Sekin tuntuu niin riipaisevalta, ettei Katri näe heidän kasvavan. Onneksi tiedän, mitä hän olisi halunnut tehdä. Olen päättänyt, että toteutan ne toiveet.

Kun Katrin keskimmäinen täyttää loppuvuodesta kymmenen, ostamme isot irtokarkkisäkit ja katsomme Titanicin. Joku päivä mennään vielä Pariisiinkin. Katri rakasti Ranskaa.

Katri oli oikeasti harvinaisen eläväinen ihminen. Hän oikein pursusi sitä elämää ja näki kauneutta kaikkialla, otti esimerkiksi upeita luontokuvia. Katselimme niitä hautajaisissa ja soitimme Katrin lempisoittolistalta lattarimusiikkia.

Tuntuu epätodelliselta, että niin eläväinen ihminen voi olla kuollut.”

Äitinsä menettänyt Jenny: ”Äiti lähti niin kauniina”

”Voi hitsinpimpulat! Se oli yksi äitini lempifraaseja, jonka olen huomannut perineeni häneltä. Olen välillä ihan samanlainen kuin äitini. Monet sanovat, että kuulostankin ihan häneltä. Nuorempana se ärsytti, mutta nyt ajattelen, että jos olen lähellekään niin hyvä tyyppi kuin äiti, olen tehnyt asiat oikein. Tehtäväni on nyt muistuttaa äitiä, koska uskon, että läheiseni voivat saada siitä vähän lohtua. Äiti elää minussa.

”Tehtäväni on nyt muistuttaa äitiä, koska uskon, että läheiseni voivat saada siitä vähän lohtua.”

Teininä en ymmärtänyt, miksi äidin piti hakata käsillään tahtia, kun hän kuunteli musiikkia autossa. Nyt rummutan itse rattia samalla tavalla ja vedän täysillä, että Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen… Ultra Bra oli äidin suosikkeja, joita kuunneltiin, kun ajeltiin yhdessä vaikka Imatralta Lappeenrantaan shoppailemaan.

Kaiken surun keskellä olen pystynyt myös nauramaan kaikille äidin jutuille. Meillä oli ronski huumorintaju ja aina hauskaa yhdessä. Äiti oli myös paras ystäväni. En tajunnut sitä hänen eläessään, mutta hän tunsi minut tosi hyvin. Nyt on epävarma olo.

 


”Moottoripyöränsä äiti risti Kultu Kimallukseksi.” Tiina tunnettiin Imatralla kuntapolitiikasta. Ammatiltaan hän oli mittausesimies.

 

Viime kesänä äiti oli oikein elementissään, kun hän sai kunnian ajaa moottoripyörällään avauskierroksen Imatran ajoissa. Kawasakinsa äiti oli ristinyt Kultu Kimallukseksi. Kännykässäni on kuva, jossa pelleilemme, pullistelemme lihaksiamme äidin kanssa kesämökillä. Äiti oli niin ylpeä isoista epäkkäistään. Meidän mutsi oli sellainen skrode, että olisi pärjännyt Gladiaattoreissakin.

Viime vuosina äiti pääsi taas vauhtiin saatuaan polveensa tekonivelen. Hän intoili chia-siemenistä, lenkkeili, hoikistui ja iloitsi siitä, että pohkeet mahtuivat nahkasaappaiden varsiin. Äiti oikein loisti. Hän lähti niin kauniina.

Viimeinen keskustelumme tuntuu nyt ironiselta. Olimme käyneet katsomassa iskän äitiä, joka on hyvin huonossa kunnossa. Sanoin, että onneksi te ette iskän kanssa ole vielä pitkään aikaan tuossa tilanteessa. Äiti lupasi, että hän elää vanhaksi. Hän odotti myös malttamattomasti, että olisi päässyt mummottamaan. Hän ehti paapoa vain Lenni-koiraani, jonka kuolema viime keväänä oli hänelle kova pala.

Viimeinen kuvani äidistä on, kun hän nukkuu vieressäni etupenkillä ajaessamme mummon luota pois. Äiti oli väsynyt, koska oli ollut yövuorossa, ja otti torkut autossa ennen ystävänsä kanssa sopimaansa illanviettoa.

Pikkusiskoni piti hakea äiti kotiin silloin yöllä viimeistään kahdeltatoista, mutta äidin soittoa odotellessaan hän nukahti ja heräsi vasta kahden maissa. Sisko hätääntyi, kun kuuli, että keskustassa oli ammuttu eikä hän saanut äitiä kiinni.

Sisko oli yrittänyt soittaa yöllä minullekin. Kuuden maissa olin lähdössä töihin, kun hän soitti, ettei äiti ollut tullut kotiin. Ampumisjutun ohitin ajatellen, että se oli jokin mustasukkaisuusdraama tai huumevelkasotku. Äiti oli varmaankin jäänyt jonkun ystävänsä luokse yöksi.

Kun äiti ei sitten vastannut puhelimeensa, aloin soitella hälytyskeskukseen, sairaalaan ja tutuille. Kukaan ei tiennyt mitään. En osannut ajatella pahinta edes silloin, kun kummitätini soitti 8.40 ja pyysi tulemaan vanhempieni kotiin. Kysyin vain, onko äiti löytynyt, ja hän vastasi, että on. Kun näin pihassa poliisiauton, ajattelin, että jotain ikävää on tapahtunut, mutta äiti on olohuoneessa ja kaikki selviää.

”Sokissa minulla meni suoritusvaihde päälle.”

Sokissa minulla meni suoritusvaihde päälle. Yritin olla siskoni tukena ja rauhoitin puhelimessa iskää, joka oli risteilyllä. Soitin tapahtuneesta lähimmille sukulaisille ja perheystäville. Muutama sukulainen tuli huolehtimaan meistä. He keittivät meille aamupuuroa. Menin sellaiseen tilaan, että esitin poliiseille erikoisia juridisia kysymyksiä: Onko henkilö jo otettu kiinni? Miten esitutkinta? Koska käräjät pidetään? Tädiltäni kysyin, miten käy uuden kotini ja asuntolainani, jonka äiti ja iskä juuri takasivat.

Tunteitani kävin läpi vasta, kun menimme avomieheni kanssa myöhään illalla omaan kotiimme. Surussa auttavat avopuoliso, perhe, ystävät, sukulaiset, työkaverit ja terapeutit. Salilla heitin kuntopalloa seinään, soitatin Johanna Kurkelan Prinsessalle-kappaletta ja itkemällä itkin.

Lohtua tuo äidin valkoinen fleecepusakka, jota käytän aamuisin. Se on lämmin ja tuoksuu tutulta, Versacen hajuvedeltä, jota myös olen alkanut käyttää. Tuntuu, että äiti on lähellä ja halaa minua. Tunnen äidin myös aina, kun liikautan kättäni ja häneltä saamani hopeisen Kalevala-sormuksen sydän kilisee.

Heti tapahtuman jälkeen pelotti ruokakaupassakin. Oli kurkittava hyllyn takaa ennen kuin uskalsi astua käytävälle. Ne pelot ovat nyt jääneet, ainoastaan yöelämään meneminen tuntuu kynnykseltä. Vaikka on kulunut vasta pari kuukautta, moni asia on jo kirkastunut. Kuten se, että haluan rauhanturvaajaksi. Minulla on iso halu auttaa oman kykyni mukaan. Haluan auttaa, koska minua on autettu kriisin keskellä.

Olen päättänyt tatuoida käsivarteeni naarasleijonan. Äiti kulkee siinä mukanani ja seuraa elämääni. Äiti oli taistelija ja naarasleijona, joka kasvatti minusta ja siskostani vahvoja naisia. Korvissani kaikuu, kuinka äiti sanoisi, että elämän ja arjen on jatkuttava. Surra saa ja pitää, mutta elämää ei saa jättää elämättä. Eikä pelon saa antaa voittaa.

Hautajaisiin kirjoitin äidille kirjeen: Tanssi siellä pilven reunalla nahkasaappaissasi Tina Turnerin tahtiin ja lenkkeile Lenni-koiran kanssa auringonnousussa. Me pärjäämme täällä kyllä.”

Antti Tuisku ja Erin nähdään yhdessä myös Idols-ohjelman tuomareina. Kuva: Sanoma-arkisto

Aamukuuteen-kumppani Erin on nyt selvittänyt hämmentävän ilmaisun merkitystä.

”Hei beibi, täs on menny liikaa päivii.
Et ei oo päästy lonimaan, mitä me soditaan.”

Ensimmäisellä kerralla Antti Tuiskun Aamukuuteen-sinkun sanat eivät avaudu. Tai ainakaan yksi niistä. Se ei avaudu vielä toisella eikä kolmannellakaan kuuntelukerralla.

Mitä ihmettä ”lonimaan” tarkoittaa?

”Beibi, kun sä katsot mua ja pyydät mua punkkaas lonimaan.”

”Korvamatomateriaalia.” ”Niin loistava.” Antti Tuiskun fanit ovat hehkuttaneet uutta biisiä paljon eri somekanavilla. Mutta tietävätkö hekään, mitä oikeastaan tarkoittaa lonimaan-ilmaisu, joka toistuu kappaleessa?

Biisin feat-osuuden esittää Erin, joka kertoi maanantaina ”lonia”-ilmaisun merkityksen:

– Lonia-sanaa käytetään ku halutaan ns. muffailla, eli lonia, eli vähän kiehnätä ja pussailla, Erin kirjoitti sosiaalisen median tilillään.

Erinin Instagram-päivitykseen on ehtinyt jo tulla kommentteja, mitä muuta lonia-verbi tarkoittaa eri puolella Suomea.

”Meillä päin lonia tarkoittaa hypistelyä.”

– Meillä päin lonia tarkoittaa hypistelyä. Esim. shoppailemassa lonitaan kaikki hyllyt tai rekit, kuvailee Instagram-käyttäjä Kreettalu.

– Mulle tulee mieleen se, kun joku lonii konvehtirasiasta parhaat, sanoo Izmo58.

”Sitä ihteensä”

Antti Tuisku julkaisi uuden sinkkunsa viime viikolla. Se on mukana uudella albumilla Anatude, joka julkaistaan 15. syyskuuta.

Sunnuntaina Antti Tuisku iloitsi Aamukuuteen-kappaleen Spotify-menestyksestä ja julkaisi Instagram-tilillään kuvan, jossa oli selittävä hashtag #lonimaanonlappiajatarkoittaasitäihteensä.

 

Mitä sanoo sanakirja?

Urbaanissa sanakirjassa lonia tarkoittaa ”valita, lajitella, etsiä jotain asiaa jonkin joukosta”.

Esimerkit:

1. älä loni kaikkia lihapaloja siitä kastikkeesta
2. trafi kielsi rekisterikilpien lonimisen, pitää ottaa järjestyksessä eikä välistä

Kunniaväkivalta saa Suomessakin monia muotoja. Yksi niistä on se, että nuorille pojille sallitaan paljon enemmän vapauksia kuin samanikäisille tytöille, kertoo Helsingin Sanomien haastattelema kurdinainen.

Kolmekymppinen kurdinainen kertoo Helsingin Sanomissa lapsuuden rajusta silpomiskokemuksestaan ja siitä, miten lähipiiri pyrkii rajoittamaan varttuvan tytön ihmisoikeuksia perheen kunnian nimissä.

”Mun oli pakko lähteä pois kotoa.”

– Ensin sinut leikataan, sitten kielletään uiminen, sen jälkeen et saa tavata poikia. Kun olin 17-vuotias, mun oli pakko lähteä pois kotoa. Mun oli pakko tehdä raju askel mun vanhemmille ja perheelle, nimettömäksi jäävä nainen kertoo.

THL määrittelee kunniaväkivallan viittaavan psyykkiseen painostukseen tai suoraan väkivaltaan. Se liittyy ajattelutapaan, jossa kunnia on koko perheen ja suvun yhteinen asia. Koska yksilöiden teot vaikuttavat koko yhteisön kunniaan, käyttäytymisen tulee olla siveellistä ja tietyn seksuaalimoraalin mukaista.

Tytöillä ja pojilla eri säännöt

Kurdinainen kokee, että hänen elämäänsä ja oikeuksiaan rajoitettiin voimakkaasti erityisesti nuoruudessa. Nainen ympärileikattiin nelivuotiaana pakolaisleirillä, ja hän oli vähällä kuolla operaatioon. Taustalla oli perheen pyrkimys saada tytär hyviin naimisiin.  

”Pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin.”

– Kun olin joku 7–8-vuotias, niin muistan, että oli aika, jolloin joka ilta, kun menin nukkumaan, rukoilin vaan, että tulen pojaksi. Halusin ne poikien oikeudet. Koska jo silloin näin, että pojilla oli enemmän mahdollisuuksia. He saivat mennä vapaammin, kurdinainen kertoo HS:n haastattelussa.

– Mitä vanhemmaksi tulin niin sitä enemmän minulta alettiin kieltämään kaikenlaisia asioita. Multa riistettiin ihmisoikeuksia, mitä enemmän tytöstä naiseksi kasvoin.

Vaara joutua uhriksi

Ympärileikkausten ja kunniaväkivallan uhka on todellinen myös Suomessa.

– Ympärileikkausperinne elää Suomessakin, sanoi Ihmisoikeusliiton asiantuntija Solomie Teshome Me Naisten haastattelussa. 

Suomessa ei ole tullut esiin yhtään tapausta, että maahanmuuttajataustaisia tyttöjä olisi ympärileikattu täällä. Monilla tytöillä on kuitenkin vaara joutua silpomisen uhriksi matkalla vanhempiensa kotimaassa.

– Epäilyt voivat herätä esimerkiksi, jos tyttö on lähdössä yhdessä vanhempiensa tai toisen vanhemman kanssa kotimaahansa. Vaikka niin, että vain perheen tyttö on lähdössä, muut sisarukset eivät.

Solomie kertoi saavansa konsultointipuheluita terveydenhoitajilta tällaisista aiheista etenkin keväisin lomien kynnyksellä. Tyttöjen iät vaihtelevat taaperoista teini-ikäisiin.

– Kun tyttö on jo lähdössä matkalle ja herää epäilys, että hän joutuu silvotuksi, ollaan jo myöhässä, Solomie kertoi.

MillaR

Kolmekymppinen kurdinainen puhuu HS:ssä tyttöjen ja poikien erilaisesta kohtelusta: ”Ensin leikataan, sitten kielletään uiminen”

Naisten ympärileikkaus on törkeä rikos ja yhteiskunnnan pitäisi ottaa aktiivisempi ote tällaisen silpomisen estämisessä. Sama koskee myös poikien ilman lääketieteellistä perustetta olevia ympärileikkauksia, jota ei tietysti voi verrata naisten leikkaukseen, mutta on ihan yhtä perusteetonta. Suomi ei ole sivistysvaltio ennenkuin tällaiseen lapseen kohdistuvaan väkivaltaan puututaan todenteolla.
Lue kommentti

Maria Veitola kertoo Instagramissa uuvuttavasta työviikostaan, joka vaati lopulta veronsa ja ajoi lepäämään.

Maria Veitola, 44, kertoo Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Veitolan mukaan voimat hupenivat oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia. Veitola työskentelee tällä hetkellä muun muassa Radio Helsingin sisältöjohtajana.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Veitola kirjoittaa.

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin". Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

Henkilön Maria Veitola (@mariaveitola) jakama julkaisu

Instagram-päivityksen mukaan Veitola sai viime viikon lopulla jopa fyysisiä oireita.

”Kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa.”

– Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että ”älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan”.  Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. 

– Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä, Veitola kirjoittaa.

Instagram-kuvassa Veitola todella näyttää makaavan keskellä metsää. Hän myös neuvoo muita työstään ahdistuneita tekemään samoin.

– Menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua.

Veitola on aikaisemmin kertonut, että viime vuosi oli hänelle yksi rankimmista. Hänen isänsä kuoli, ja kodista paljastui paha sisäilmaongelma. Nämä asiat vaikuttivat myös hänen parisuhteeseensa.

Sosiaalisen median mukaan Ohtosesta tuli avioitumisen jälkeen Ohtonheimo.

Luontokuvaaja ja toimittaja Kimmo Ohtonen avioitui Laura-vaimonsa kanssa viime lauantaina. Pariskunta vaihtoi ilmeisesti samalla sukunimensä Ohtonheimoksi. Molemmat löytyvät nyt nimittäin Facebookista sillä nimellä. Toimittaja kertoi avioliitostaan myös Instagramissa.

– Kannan sydäntäsi. Kannan sitä sydämessäni. Eilen sanoimme "tahdon" kauniin perheemme ja ystäviemme edessä. Kiitos teille kaikille, rakastamme teitä paljon, Ohtonheimo hempeilee sunnuntaina Facebookissa julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Kimmo Ohtoheimo on suomalainen luontokuvaaja ja -toimittaja. Hän tuli tunnetuksi uituaan Saimaalla 140 kilometrin matkan saimaannorpan hyväksi. Tempauksestaan Ohtonen palkittiin Kultaisella Venlalla vuoden TV-tekona 2013.

 

They said Yes! 😍#ohtonheimot

Henkilön Riikka Kantinkoski (@weekdaycarnival) jakama julkaisu