Heidi Foxell uskoo vakaasti vielä jonain päivänä palaavansa poliisiksi. Kuvat: Milka Alanen
Heidi Foxell uskoo vakaasti vielä jonain päivänä palaavansa poliisiksi. Kuvat: Milka Alanen

Ensin Heidi Foxellia ammuttiin kuolettavasti, sitten hoitovirhe vei hänen kävelykykynsä. Kun elämä näytti jo valoisammalta, hän sairastui leukemiaan. Mutta kaiken tämänkään jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta.

Hiekkarantaa, uima-altaalla makoilua, snorklausta, avoautolla ajamista ja tietenkin aurinkoa. Heidi Foxellin, 29, juuri päättynyt reissu Floridan Key Westissa oli kaikin tavoin unelmien täyttymys.

Se oli täydellinen matka siitäkin huolimatta, ettei Heidi päässyt kävelemään kuumalle hiekalle eikä tuntenut nurmikkoa jalkojensa alla, sillä hänen jaloissaan ei enää ole tuntoa. Fiilistä ei pilannut sekään, ettei Heidi voinut pukea päälleen bikinejä valtavien leikkausarpiensa takia.

Vuosien toipumisen jälkeen ensimmäinen lento ja hotelliloma tuhansien kilometrien päässä Meilahden sairaalasta tuntuivat tärkeiltä.

– Viimeiset viisi vuotta olen asunut ja rampannut sairaalassa, joten päätin, että nyt riittää, hyvinvoivan näköinen Heidi kertoo kirkkaana kevätpäivänä Kaivopuiston rantakahvilassa. Mukaan matkalle Heidi otti äitinsä, joka oli valvonut joka päivä tyttären sängyn vieressä, lukenut Heidille kirjoja ja pitänyt tämän järjissään synkimpinäkin hetkinä.

– Halusin tarjota matkan äidilleni, joka on ollut suurin tuki selviytymisessäni. Se on vähintä, mitä voin tehdä kiittääkseni häntä, Heidi sanoo.

Kuusitoista kattolaattaa

Heidi muistetaan toukokuun yönä vuonna 2012 Hyvinkäällä tapahtuneesta ampumisesta. Ravintola­illan päätteeksi ystäviensä kanssa riitaantunut nuori mies haki isänsä kotoa kiväärin ja alkoi ampua sillä talon katolta summamutikassa ihmisiä. Dramaattisessa välikohtauksessa kuoli kaksi ja haavoittui seitsemän. Vakavimmin loukkaantui poliisikokelas Heidi, jonka elämä muuttui silmänräpäyksessä totaalisesti.

Heidistä tuli Meilahden sairaalan vatsakirurgian päivystysosaston pitkäaikaisin potilas. Hänelle tehtiin 150 nukutusta vaativaa operaatiota, ja kun hän pääsi sairaalasta pois vuoden 2015 syksyllä, hän oli viettänyt siellä yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta.

"Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät."

Sinä aikana Heidi ehti laskea moneen kertaan huoneensa katon kuusitoista laattaa. Pieneen huoneeseen mahtui sänky, yöpöytä, lamppu ja nojatuoli.

– Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät, kun itse aina jäin, Heidi kertoo.

Sairaalassa päivät seurasivat toisiaan , ajantaju katosi.

– Vietin sairaalassa niin kauan, että hoitajat tunsivat tapani: halusin nukkua aamulla pitkään ja koska en pystynyt syömään aamupalaa, hoitajat hipsivät vain hiljaa tuomaan pöydälleni mehua ja vettä, Heidi kertoo.

Päivän kohokohta oli mieluisan fysioterapeutin Iirun tapaaminen. Silloin Heidi nousi jalkeille, vaikka muuten ei aina kipujen ja masennuksen takia jaksanut. Kolmessa vuodessa Heidistä ja nyt jo eläkkeelle jääneestä fysioterapeutista ehti tulla läheiset.

– Iiru on ihana ihminen, joka osasi tsempata minua juuri oikealla tavalla. Hän uskoi minuun aina, koska oli niin monta kertaa nähnyt sen tarmon ja draivin, mikä minulla voi olla päällä. Hän osasi myös lohduttaa minua vaikeina hetkinä, kun en pystynyt pidättämään itkua.

"Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut."

Iltapäivisin Heidin äiti saapui sängyn viereen.

– Katsoimme yhdessä 32 tuumaista telkkaria, jonka poliisiystäväni olivat ostaneet ja kiinnittäneet seinään sairaalan pienen television tilalle. Iltapäivisin tuijotin kaikki sieltä tulevat sarjat, esimerkiksi alaskalaisista kullankaivajista kertovan Gold Rushin, jota varmaan kukaan toinen lisäkseni ei seurannut. Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut.

Myös musiikki auttoi. Janna Hurmerinnan Sä et ole hullu ja Ellinooran Elefantin paino olivat Heidille voimabiisejä.

Maailma ulkopuolella

Kun makaa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen samassa sairaalasängyssä, kaikki siteet ulkomaailmaan muuttuvat tärkeiksi. Heidi on varma, ettei olisi selvinnyt ilman ystäviään ja kollegoitaan, jotka kävivät tapaamassa häntä ja pitivät mukana maailman tapahtumissa.

– Ystäväni Tiia tuli Vaasasta asti luokseni ja nukkui sairaalan nojatuolissa. Hän on my person niin kuin Greyn anatomiassa sanotaan. Kurssikavereistani Aleksista ja Joonasta tuli tosi tärkeitä: kun he vierailivat luonani, minusta tuntui, ettei minua ole unohdettu poliisissa.

"Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta."

– Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta.

Sairaala-ajan hienoimpana hetkenä Heidi muistaa päivän, jolloin hän pystyi kävelemään rollaattorilla kanttiinin asti ostamaan energiajuomaa.

Vähän myöhemmin toipuminen oli niin hyvässä vauhdissa, että Heidi käveli pitkää käytävää ainoastaan fysioterapeuttinsa kädestä kiinni pitäen.

Kotiinpääsy siinsi lähellä, mutta sitten Heidi joutui palaamaan lähtöruutuun.

Uusi romahdus

Keväällä 2014 vatsalaukun tähystyksessä jokin meni pahasti pieleen. Hoitovirheen takia Heidille syntyi selkäydinvamma ja hän menetti kävelykykynsä.

Kunnon romahtamisen lisäksi Heidiä piinasi hirvittävä hermosärky.

– Kipu oli viiltävää. Tuntui kuin jalkoja pitkin kulkisi polttavia muurahaisia ja kynsien alle työnnettäisiin lasinsirpaleita. Minulle annettiin niin paljon vahvoja kipulääkkeitä, että lääkärit miettivät kestävätkö elimeni sitä.

– Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa. Vuosien jälkeen lihakseni ovat niin surkastuneet, että saan melkein sormeni yltämään pohkeen ympäri. Kävelemään oppiminen vaatii tuhottomasti töitä, verta, hikeä ja kyyneliä, mutta se voi onnistua. Ainakin minä uskon niin. Samoin kuin äitini. Ja entinen fysioterapeuttini.

"Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa."

Heidi kertoo, että synkimpinä hetkinä hoitovirheen jälkeen hän ei nähnyt elämässään mitään valoa.

– Olin niin masentunut, että mietin onko mitään järkeä elää. Tuntui epäreilulta, että minun kohdalleni piti taas sattua tällaista. Eikö yhdelle ihmiselle annettu vähän liikaa kannettavaksi? Heidi pohtii.

Heidi ihmemaassa

Syyskuussa 2015 Heidi pääsi viimein muuttamaan sairaalasta Validian kuntoutuskeskukseen ja paluu ulkomaailmaan alkoi. Heidi tunsi olevansa kuin vanki, joka pääsee vuosien jälkeen vapauteen eikä enää osaa toimia siellä.

– Siihen asti olin saanut kaiken ravinnon suoneen. Ja jos on yli kolme vuotta syömättä, kaikki maistuu tosi oudolta. Jouduin totuttelemaan ruokiin samalla tavalla kuin pienet lapset, Heidi kertoo.

Myös ensimmäinen kauppareissu yhdessä toimintaterapeutin kanssa oli kokemus.

– Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut. Maitotölkkeihin oli ilmestynyt pyöreät muovikorkit, karkkipussit olivat erinäköisiä ja isompia, ja ihan joka paikassa myytiin yhtäkkiä niitä smoothieita, Heidi nauraa.

"Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut."

Heidi pääsi kuntoutuksesta kotiin tammikuussa 2016 ja ehti jo iloita tulevan kesän luokkakokouksesta ja ystävänsä häistä. Sitten hänellä todettiin leukemia.

– Ulkona paistoi aurinko. Minun piti viettää ihana kesä. Mutta olin jälleen takaisin sairaalassa.

Heidi ei muistanut lääkärin diagnoosista mitään ja vasta, kun hänen äitinsä purskahti itkuun, hän tajusi, miten vakavasta asiasta oli ollut kyse.

Onneksi leukemian todettiin olevan lievää muotoa ja se pysyy nykyään kurissa yhdellä lääkkeellä.

– Leukemia ei mene huonompaan suuntaan, muttei täysin paranekaan, Heidi kertoo.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.
Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.

Viimeinkin oma koti

Jos kaikki menee hyvin, Heidi saa poliisiopintonsa päätökseen vielä tämän vuoden aikana.

– Poliisi minussa ei ole kadonnut mihinkään. Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä. Kun tehtävä tulee, tehtävälle mennään ja hoidetaan se niin hyvin kun pystytään, hän sanoo.

"Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä."

– Mikään ei estä minua palaamasta poliisin työhön, vaikka kentällä en ehkä pystykään toimimaan.

Opintojen lisäksi Heidin suurimpia ilonaiheita ovat nyt ensimmäinen oma koti ja 1,5-vuotias koira, jonka hän hankki melkein heti sairaalasta päästyään.

Tammikuussa ostettu asunto on kokenut muodonmuutoksen, kun kaikki sen pinnat on remontoitu.

Parasta kodissa on sen sijainti maan tasolla:

– Voin päästää koirani Heran aamulla suoraan takapihalle ja pääsen liikkumaan kodissa helposti, Heidi kuvailee.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty koira on Heidin silmäterä.

– Olen aina halunnut koiran, mutta aikaisemmin elämäni oli liian kiireistä, jotta olisin voinut huolehtia eläimestä, muun muassa jalkapalloa SM-tasolla pelannut Heidi kertoo.

Vaikka Heidi on päässyt sairaalasta kotiin, hänen arkensa on entiseen urheilulliseen elämään verrattuna hidasta.

– Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi. Olen aina pitänyt huolta muista ja itsestäni ja ollut vahva. Kun katselen vanhoja valokuviani, huomaan, että minulla on ollut melkein sixpack. ­Vihaan olla avuton ja heikko.

"Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi."

– Olen aina ajatellut, että vatsa on ihmisen kaunein ruumiinosa. Nyt minulla ei ole lainkaan vatsalihaksia, vain pelkkä nahka ja sisäelimet ja suolenpätkä, joka turpoaa ulos pallovatsaksi, kun syön, Heidi kertoo.

Pyörätuoli leimaa

Heidin suurin unelma on päästä vielä kävelemään omin jaloin. Siihen asti hän on päättänyt yrittää suhtautua pyörätuoliin välineenä, joka ei ole hänelle vihollinen, vaan apuväline.

Se ei kuitenkaan ole helppoa, kun kaikille tuoli tuntuu olevan symboli henkisen kapasiteetin puutteesta.

– Pyörätuolilla liikkuvaa ihmistä katsotaan alaspäin. Ajatellaan, että tuolla on varmasti päässä vikaa.

– Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa. Ihan kuin en olisi enää samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

"Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa."

Liikuntakyvyttömänä eläminen kiristää sähäkän ja impulsiivisen naisen pinnaa muutenkin.

– Minua ärsyttää, jos olen juuri päässyt sohvalle makaamaan ja tajuan, että jotain puuttuu. Joudun kampeamaan itseni pystyyn ja änkeämään tuoliin, ja se on raivostuttavan hidasta. Yritän nykyään aina miettiä, mitä haluan tehdä tai juoda seuraavan puolen tunnin aikana, koska kaikki on niin hankalaa.

– Välillä vihaan tätä pyörätuolia ja sitä, etten voi mennä koirani kanssa metsään. Onneksi äitini kanssa Hera pääsee juoksemaan vapaana.

Toisen ihmisen kaipuu

Kaiken kokemansa jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta rakkaudesta.

– Olen hirveän hellyydenkipeä, tykkään maata toisen kainalossa, hän sanoo.

– Sen ihmisen pitää vaan olla tosi vahva, että pystyy tähän kaikkeen. Arki kanssani vaatii ylimääräistä voimaa ja taistelutahtoa.

Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet.

– On myös ihmisiä, jotka ennen olivat tärkeitä ystäviäni, mutta joita en enää näe ollenkaan. Jotkut eivät vaan jaksa tällaista taakkaa, Heidi sanoo.

Suhde poikaystäväänkin päättyi, kun Heidi kotiutui sairaalasta. Se tuntuu raskaimmalta.

– Ehkä arki kanssani oli sittenkin liikaa. Kyllä minua sattuu, etten pystynyt tekemään häntä onnelliseksi ja etten riitä sellaisena kuin olen nyt.

"Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta."

Heidi ei itsekään halunnut olla suhteessa, jossa tunsi, ettei hänellä ole mitään tarjottavaa. Ampumisen seurauksena hänen vatsansa alueella on niin isoja vaurioita, ettei hänen elimistönsä kestä vaikkapa raskautta.

– Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta, Heidi sanoo.

Vasta hiljattain Heidi on tajunnut, että hänen elämänsä oli pause-näppäimellä koko sen neljä vuotta, jonka hän vietti sairaalassa ja kuntoutuksessa.

– Tuntuu kuin olisin edelleen 24-vuotias, mutta ystäväni ovat menneet elämässään eteenpäin. He menevät nyt naimisiin ja perustavat perheitä.

Ystävien onnea ei ole aina helppo seurata.

Vähän aikaa sitten kyläpaikassa Heidi katseli, miten vauvaperhe leikki yhdessä legoilla. Hän joutui poistumaan toiseen huoneeseen.

– Minua alkoi itkettää, kun näin, miten symbioosissa ja siunattuja he ovat. Tajusin, ettei minulla ikinä tule olemaan sellaista onnea.

 

Heidi

Foxell

Syntynyt 29.3.1988 Vaasassa.

Poliisiharjoittelija loukkaantui vakavasti Hyvinkään ammuskelussa toukokuussa 2012.

Pelasi maalivahtina jalkapalloa naistenliigassa. Edusti viimeiseksi HJK:ta.

Asuu Vantaalla koiransa Heran kanssa.

Vierailija

Hyvinkäällä haavoittunut poliisi Heidi Foxell ei lannistunut hoitovirheestä eikä leukemiasta: ”Vihaan olla avuton ja heikko”

Ihana Heidi olet! Mukava lukea kuulumisiasi, vaikka liian paljon pahaa tunnut saaneesi kohdallesi. Taistelutahtoa sinulta ei onneksi puutu, vaikka hetkittäin kuka tahansa väsyy taakkojensa alla... Asenne kantaa ja toivo paremmasta! Ja niiden asioiden hyväksyminen, joita ei voi muuttaa. Kateus ja katkeruus ei auta, elämä kurittaa jokaista ennemmin tai myöhemmin. Tuo ajatus on ainakin itseäni lohduttanut... että jokaiselle tulee elämässä vaiheita, jolloin jostain tärkeästä joutuu luopumaan. Älä...
Lue kommentti
Hatun nosto

Hyvinkäällä haavoittunut poliisi Heidi Foxell ei lannistunut hoitovirheestä eikä leukemiasta: ”Vihaan olla avuton ja heikko”

Voi Heidi! Olet kyllä totisesti saanut enemmän kantaaksesi kuin suurin osa meistä muista. En voi kuin ihailla miten kaikesta huolimatta jaksat jatkaa elämääsi niillä eväillä, jotka nyt ovat käytössäsi. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista ja voimia. Sinulla on sisukas ja hieno luonne, varmasti tulevaisuus tulee yllättämään sinut vielä positiivisesti! Kaikkea hyvää Heidi!
Lue kommentti

Koomikko aiheutti pienen somekohun jakamalla meemin Magic Johnsonin ja Samuel L. Jacksonin harmittomasta kuvasta. Ironia ei auennut kaikille.

”Sam ja minä chillasimme penkillä eilen Forte dei Marmissa, Italiassa. Fanit jonottivat ottaakseen kuvia kanssamme.”

Näin entinen huippukoripalloilija Earvin ”Magic” Johnson twiittasi, kun hän vieraili elokuun puolessa välissä Italian Toscanassa. Samalla hän julkaisi shoppailureissunsa päätteeksi kuvan, jossa hän istui rennosti puupenkillä näyttelijä Samuel L. Jacksonin kanssa. Prada- ja Louis Vuitton logot vilkkuivat miesten ostoskasseissa, ja molemmilla oli kuvassa leveähkö hymy.

Johnsonin julkaisema Twitter-kuva alkoi pian elämää omaa elämäänsä, koska italialaiset eivät tunnistaneet julkkiskaksikkoa, kertoo Independent-lehti.

Jotkut italialaiset nimittäin luulivat, että kyseessä on kaksi maahanmuuttajaa – joilla on äärettömän paljon rahaa shoppailuun. Ja kaiken kustantaa tietenkin Italian valtio.

Koomikko Luca Bottura käytti yhtä kuvaa meeminä ja jakoi sen Facebookissa. Hän kirjoitti kuvan yhteyteen muun muassa: ”Valtion varoja Forte dei Marmissa… he tekevät ostoksia Pradan liikkeessä päivittäisellä 35 eurollaan.”

Bottura myös pyysi seuraajiaan jakamaan kuvan, jos he ovat raivostuneita. Telegraphin mukaan Bottura väittää nettimeeminsä tarkoituksen olleen ironinen – mutta moni ymmärsi Botturan sanoman väärin ja lähti levittämään kuvaa ”shoppailevista maahanmuuttajista”.

Facebook-kommentoijat ilmaisivat Botturan kuvan yhteyteen muun muassa ”häpeää” ja ”inhoa”, jota he kokivat –  ja luulivat kuvassa olevan kaksi maahanmuuttajaa, jotka istuskelevat penkillä ökyostoksiensa kanssa.

Kuvaa on jaettu tuhansia kertoja, Bottura kertoi myöhemmin Facebookissa ja analysoi samalla kuvan aiheuttamia reaktioita:

– 40 prosenttia ihmisistä ymmärsi provosointini, 30 prosenttia oli raivoissaan ja 20 prosenttia oli sitä mieltä, että se oli rasistinen meemi ja että en tunnistanut Samuel Jacksonia ja Earvin 'Magic' Johnsonia (en paljasta loppua kymmentä prosenttia).

Monet ovat pitäneet Maria Veitolan Instagram-päivitystä esimiestyön rankkuudesta tärkeänä. Jotkut ovat kuitenkin ihan toista mieltä. 

Radio Helsingin sisältöjohtajana työskentelevä Maria Veitola, 44, kertoi eilen Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Maria kertoi, että hänen voimansa ovat viime aikoina huvenneet oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä, jotka sanovat: ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Maria kirjoitti eilen.

Instagram-päivityksessään Maria kertoi kärsineensä jopa fyysisistä oireista. Hän kuvaili olleensa paniikkihäiriön reunalla.

Lue lisää täältä: Maria Veitola puhuu esimiestyönsä raskaudesta: ”On kamalaa menettää elämänhallinta siksi, että muut ei hallitse elämäänsä”

(Juttu jatkuu päivityksen jälkeen.)

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, bossladynä altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin" tai sekoilevat muuten vaan. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

A post shared by Maria Veitola (@mariaveitola) on

Päivitys on herättänyt paljon keskustelua. Monet ovat kirjoittaneet päivityksen alle, että Maria on rohkea, koska uskaltaa puhua vaikeista asioista niin suoraan.

– Tämän kaiken saa ja pitää sanoa ääneen. Miksi hyssytellä ja esittää supernaista, jos tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Tunteista kertominen auttaa niin itseä kuin muita, eräs kommentoija kirjoittaa.

Jotkut ovat kuitenkin suhtautuneet Marian kirjoituksen aivan toisella tavalla.

Kohtuutonta syyttelyä...

Instagram-tili @lindiis kirjoittaa, että Maria syyllistyy kaksinaismoralismiin. Hänen mielestään on erikoista, että Maria vaatii toisia jaksamaan tappiin saakka. Hänen mielestään on myös kohtuutonta syyttää muita siitä, että esimiehenä joutuu puurtamaan.

– Siksi toivon vähän armollisuutta myös sinulta julkisuuden henkilönä – jos on armollinen itselleen, on oltava sitä myös ulkoisille olosuhteille ja muiden, inhimillisten ihmisten heikkouksille. Saa olla kunnianhimoinen, mutta oikeesti bossladyä on se, ettei syyttele julkisesti omasta olostaan muita.

”Olisit voinut vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa, että oli rankka viikko.”

Instagram-tili @ruutiainen puolestaan toteaa, että Marian kirjoitus saattaa vaikuttaa hänen alaisistaan hyvin loukkaavalta.

– Esimiehenä olet myös yksi iso (ehkä isoin?) tekijä siinä uupuvatko alaisesi. Sitä paitsi, vaikka kuinka vika olisi niissä alaisissa, niin ei oo kovin jees pomona alkaa julkisessa Instassa niitä asioita puimaan, hän kirjoittaa.

– Työpaikan sisäiset asiat kuuluu jäädä työpaikalle. Olisit täällä voinut myös vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa että oli rankka viikko, mutta päätit jakaa koko maailmalle, että syy oli alaisissasi.

...vai sittenkin voimaannuttava keskustelunavaus?

Maria vastasi kommentoijilleen useammalla pitkällä viestillä. Hänen mukaansa päivityksen tarkoituksena oli ainoastaan osoittaa, miten rankkaa esimiestyö voi olla.

– Ihmiset ovat inhimillisiä otuksia kaikkine piirteinensä ja virheinensä, niin alaiseni kuin minäkin. Se tekee elämästä ihanaa ja joskus myös haastavaa. Uskon yhdessä tekemiseen ja avoimuuteen, en erakkouteen, vaikka se voisikin olla monella tavalla helpompaa, Maria kirjoittaa vastauksena @lindiis-nimimerkille.

Maria toteaa vastauksissaan, ettei esimerkiksi ”freelancereiden elämänhallinta ja motivaatio ole hänen vastuullaan”. Hänen mukaansa tilanteessa ei myöskään ole kyse siitä, että alaiset olisivat uupuneita. Sen tarkemmin hän ei kuitenkaan kerro, millainen tilanne työyhteisössä on meneillään.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?”

– En valitettavasti voi vastata uteliaisuudennälkääsi ja kertoa detaljeja eikä sillä oikeastaan ole väliä. Mutta varmasti osaat kuvitella tilanteen jossa usea ihminen – syystä tai toisesta – jättää tekemättä sovitut asiat ja ne kaatuvat muiden päälle. Onko se reilua? Saako siitä puhua? Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä esimies tai -nainen, ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Maria kysyy.

Lopuksi Maria vielä toteaa, että hänelle on tärkeää puhua myös niistä asioista, joista joidenkin mielestä ei julkisesti saisi puhua.

– Mulle on tärkeää puhua asioista joista perinteisesti ”ei saa puhua”, koska ne täytyy vaieta tai piilottaa, koska näin on ollut tapana tehdä. Mun inboxit ja dm [yksityisviestilaatikko] on täynnä viestejä esimiehiltä ja -naisilta, joille postaukseni oli juuri siitä syystä voimaannuttava ja tärkeä, hän kirjoittaa.

Hei esimies! Onko sinun työsi ollut rankkaa? Kerro kokemuksistasi alla olevalla lomakkeella. Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Vierailija

Maria Veitola sai tiukkaa kritiikkiä avauduttuaan esimiestyön rankkuudesta – näin hän vastaa saamiinsa kommentteihin

rasittava tyyppi kaikenkaikkiaan. Jaksaa hakea julkisuutta ja aina valittaa jotain. esimiehellä esimiehen työt, työntekijällä omansa. En voisi itse omia väsymyksiäni kirjoitella yleisesti julkisuuteen.. olisi pian entinen työ.... Asioita voi käsitellä muutenkin kuin nettipalstoilla.. joo paniikki häiriö.. jos oikeasti oli niin meneppä lääkäriin hakemaan apua mieluummin kuin kohdennat sen tänne nettiin..
Lue kommentti
Jannika B. Kuva: Jonna Öhrnberg / Sanoma-arkisto

Laulaja kertoo Instagramissa hävenneensä reisiään ja korviaan. Nyt hän kannustaa kaikkia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Laulaja Jannika B, 32, on viime aikoina puhunut suorasanaisesti omista epävarmuuksistaan ja kamppailustaan mielenterveytensä kanssa. Hänen avoin suhtautuminensa vaikeina pidettyihin aiheisiin jatkuu.

Tänään hän julkaisi Instagramissaan näyttävän kuvan, jossa kertoo suhtautumisesta kehoonsa.

– Nuorempana – ja välillä edelleenkin – huomaan häpeäväni ja piilottelevani ”tynnyrireisiäni” ja ”dumbokorviani”. Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itse asiassa neljän) asian näkyä, Jannika kirjoittaa.

 

Eilen oli ihanat kesäpäiväkuvaukset. 🌸🌞 Nuorempana -ja välillä edelleenkin- huomaan häpeäväni ja piilottelevani "tynnyrireisiäni" ja "dumbokorviani". Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itseasiassa neljän) asian näkyä. 💪 Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Kaikilla. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen. Huomenna 23.8.2017 järjestetään kaikenlaisten kehojen riemukulkue ja puistojuhla Helsingin Esplanadin puistossa klo 16.30 alkaen. Suomen ensimmäinen kehopositiivisuuden juhla, Body Pride on Vaakakapinan #lupanäkyä -teeman huipentuma. Kaikki ovat tervetulleita mukaan juuri sellaisena, kuin haluaa tulla nähdyksi! ❤️ #lupanäkyä @yleisradio @vaakakapina

A post shared by Jannika B 💎 (@jannikabofficial) on

Jannikan mukaan kukaan meistä ei säästy ulkonäköön kohdistuvilta epävarmuuksilta. Hänen mielestään kauneutta kannattaisi tavoitella erityisesti sisältä päin.

– Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniiseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen.

Kuva on julkaistu huomenna järjestettävän Body Pride -tapahtuman kunniaksi. 

”Maailman söpöimmät korvat”

Jannika on aiemminkin puhunut ulkonäköönsä liittyvistä epävarmuuksista. Helmikuussa hän kertoi, että häntä kiusattiin koulussa korviensa ja ihonsa pigmenttihäiriön takia. Sen takia hänet on aiemmin nähty julkisuudessa vain harvoin hiukset kiinni.

– Syy tähän on korvani ja kaulassa oleva vitiligo. Koulussa minua kiusattiin näistä kahdesta asiasta, Jannika kertoi.

Emma Gaalan aikaan Jannika kuitenkin huomasi, että hänen tyttärensä Martta on perinyt monet asiat äidiltään.

”Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän.”

– Eilen tajusin, että kaunis tyttäreni on perinyt minun korvani ja ne ovat maailman söpöimmät korvat ja toivon, ettei hän koskaan halua piilotella niitä, Jannika totesi.

Samalla hän kertoi, että aikoo tulevaisuudessa pitää ylpeästi hiuksiaan enemmän kiinni.

– Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän – niin hyvässä kuin pahassa. Olkaa armollisia toisillenne ja etenkin itsellenne, hän kertoi.

Näyttelijä teki yhden elämänsä fyysisesti raskaimmista rooleista uutuuselokuvassa.

Pamela Tola pääsi uudessa Napapiirin Sankarit 3 -elokuvassa kokeilemaan elämänsä ensimmäistä kertaa suofutista. Filmiryhmä kuvasi suolle sijoittuvia kohtauksia monen päivän ajan.

– Se oli kivaa, mutta hirveän raskasta fyysisesti. Otti pari askelta ja tuntui, kuin olisi juossut 10 kilsan lenkin. Sillä ei ole mitään tekemistä tavallisen futiksen kanssa. Kamppeet olivat märkänä aamusta iltaan, hyväntuulinen Pamela kuvaili saapuessaan maanantaina elokuvan ensi-iltaan.

Pamela kuvaa parhaillaan Elisa Viihteelle Kolmistaan-tv-sarjaa yhdessä näyttelijämiehensä Lauri Tilkasen kanssa. Hän oli ottanut pinkin sävyn tukkaansa roolia varten.

– Viikko sitten alkoivat kuvaukset, ja lopputulos nähdään joulukuussa.

”Suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan.”

Työskentely oman miehen kanssa on kuulemma sujunut mallikkaasti.

– Se auttaa, kun tuntee toisen. Kuvauksissa olemme toki eri roolissa kuin kotona ja suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan, hän kuvaili.

Työasiat seuraavat usein yhteisten projektien myötä kotiin saakka.

– Puramme kohtauksia ja roolihenkilöitä kotona hyvässä hengessä. Lomalla ja viikonloppuisin yritämme välttää sitä, mutta ei meillä sellaista sääntöä ole, ettei työjutuista saisi kotona puhua, hän kertoi.

Sarjan kuvausten jälkeen pariskunta jatkaa Turun kaupunginteatteriin tekemään Kybersielut-näytelmää.

– Jatkamme yhteistä duuniputkea siellä. Ainakin näemme jossain, kahden freelancerin ja kolmen lapsen uusperhettä pyörittävä näyttelijä hymähti.

Jutun otsikkoa muutettu 22.8. klo 11.53. Lauri Tilkasen sukunimi on Tilkanen. Ei Tola, kuten otsikossa aiemmin kirjoitettiin.