Radiojuontaja Kristiina Komulainen jätti huipputyönsä Loopilla ja oppi hellittämään. – Luovuttaminen vaatii superrohkeutta. Se tarkoittaa, että ymmärtää rajansa.

Alkuvuodesta Kristiina Komulaisen, 38, uralla meni lujaa.

Kolmessa vuodessa Loop-radiokanavan ohjelmapäällikkönä työskennellyt Kristiina tiimeineen oli luotsannut taajuuden kovaan suosioon. Keväällä 2015 hän nappasi työstään parhaan ohjelmapäällikön pystin Radio Gaalassa. Samalla Loop nimettiin vuoden radiokanavaksi.

Tulevat työsuunnitelmat kutkuttivat mielessä. Yksi niistä oli alamäkiluistelun MM-kisat. Tammikuun lopulla Kristiina osallistui Loopin tiimin kanssa Jyväskylän osakilpailuihin.

Finaalipaikkaa ei herunut, mutta jotain konkreettista laskuista jäi kouraan.

– Olin jo aikani leikitellyt ajatuksella, että lopettaisin työni. Kisojen aikana päätös vain vahvistui, Kristiina kertoo.

”Totta kai olin peloissani. Samalla tiesin, etten peru päätöstäni.”

Samana päivänä Kristiina rustasi kalenteriin palaverin esimiehensä Sami Tenkasen kanssa. Viikon Kristiina jännitti ja harkitsi. Tulevaisuudesta hänellä ei ollut tietoa.

– Olin totta kai peloissani. Samalla tiesin varmaksi, etten peru päätöstäni. Olin saavuttanut kaiken mahdollisen Loopilla. Oli aikani lähteä.

Maaliskuussa, kuukausi irtisanoutumisensa jälkeen, Kristiina pokkasi jälleen vuoden ohjelmapäällikön pystin Radio Gaalassa. Jo silloin tutut kyselivät, käykö työttömyys psyykelle tai kaduttaako.

– Yksi saman vedon tehnyt tyyppi totesi, että hänellä alkoi kuukauden kuluttua pää hajota, koska kaikki muut menivät töihin ja hän itse jäi kotiin.

Kristiinalle ei käynyt niin. Irtisanoutumisen jälkeen ei tullut kuherruskuukautta, joka olisi pudottanut piinaavaan arkeen. Sen sijaan päiviin pamahti kepeys. Irtisanoutumisen suurin opetus Kristiinalle on ollut se, ettei luovuttamista tarvitse kammoksua.

– Yhteiskunnassamme luovuttaminen ymmärretään usein negatiiviseksi asiaksi – sellaiseksi, että häntä koipien välissä jättää pelin kesken. Mielestäni ajatus pitäisi purkaa. Luovuttaminen vaatii superrohkeutta. Se tarkoittaa sitä, että ymmärtää rajansa, eikä yritä runnoa hampaat irvessä läpi harmaan kiven.

– Minulla oli ihan mahtavaa Loopilla. Koin kuitenkin saaneeni siitä työstä kaiken irti, joten olin valmis päästämään irti, luovuttamaan. Pystyin siihen, koska olin varma, että siellä työskentelevät mahtavat tyypit ottavat duunini haltuun.

Ei turvallisuudelle

Nyt, puoli vuotta lopettamispäätöksen jälkeen, Kristiinan arki koostuu ”endurosta, pojan kanssa hengailusta ja hauskanpidosta”. Kun hän esittelee fiiliksissään endurovideoita kännykkänsä ruudulta, kädet viuhuvat vauhdikkaasti. Puhetta siivittävät kirosanat, ja katseessa loistaa into.

”Kalenterini on edelleen koko ajan täynnä.”

Kristiina ei ole koskaan perustanut rauhallisen elämäntyylin perään.

– Irtisanoutuminen ei ollut minulle lepotauko tai yritys löytää perheeni uudelleen. Stressini määrä on vakio, ja kalenterini on edelleen koko ajan täynnä. Taikurinlahjani on se, että saan paljon aikaan ja minussa on hirveästi virtaa.

– Rakastan riskien ottamista, saan siitä kiksejä. Seinistä kimpoileminen on minulle eliksiiriä. Koen olevani omimmillani, kun saan tehdä minulle rakkaita asioita pää pilvissä.

Kun Kristiinan menoa katsoo ja kuuntelee, alkaa hengästyttää. Pitäisikö tässä itsekin alkaa harrastaa hurjapäisiä urheilulajeja ja ottaa lopputili?

Mutta entä jos on tyytyväinen omaan, rauhalliseen elämäänsä?

– Kaikkien ei todellakaan tarvitse lähteä tähän! Irtiotot eivät ole kaikkia varten.

– Jokainen meistä on erilainen. Joku on onnellisimmillaan, kun saa nyplätä sukkaa kotosalla. Se on täysin ok. Samalla tavalla pitäisi olla hyväksyttävää, että minä en kaipaa tasaisen turvallista elämää.

– Monelle vakituinen työpaikka tarkoittaa turvallisuutta. Minä en yksinkertaisesti kaipaa turvallisuutta.

Toki Kristiinakin kaipaa elämäänsä pysyviä asioita.

– Vaikka pääni on pilvissä, haluan pitää jalkani maassa. Elämä ei voi olla pelkkää ekstremeä. Välillä minäkin haluan leipoa kotona pullaa ja paijata poikaa.

Kaikille irtisanoutuminen ei myöskään ole vaihtoehto. Kun Kristiina kesän alussa starttasi neljännen työttömyyskuukautensa, Tilastokeskus tiedotti, että Suomi on selättänyn laman. Työllisyystilanne näyttää vihdoin lupaavalta. Media-alalla tilanne on kuitenkin toinen. Yt:t ja irtisanomiset piinaavat myös Kristiinan leipälajia eli radiota. Moni ammattilainen takertuu työpaikkoihinsa kynsin hampain.

”Seuraavaksi haluan tehdä jotakin, johon minulla on täysi palo.”

Kristiinan kohdalla päätös luopua vakityöstä tuli omasta persoonasta.

– Haluan synnyttää koko ajan uutta. Saman asian äärellä loputtomiin pyöriminen ei sovi minulle.

Todellisuudessa Kristiina ei jäänyt irtisanoutumisensa jälkeen keikkumaan tyhjän päälle. Hänellä on vahva turvaverkko. Uusia työtarjouksia on jo tullut. Tunnetulle radioäänelle ja juontokasvolle riittäisi pestejä, mutta Kristiina on toistaiseksi kieltäytynyt kaikista.

– Seuraavaksi haluan tehdä jotain, johon minulla on täysi palo. Mitään sataprosenttista vaihtoehtoa ei ole vielä tullut.


”Jos elämässä tapahtuu inhottavia juttuja, ihmisellä on lupa olla paskana. Saa parkua ja olla ihan kamala läheisilleen. Se on osa käsittelyprosessia, jonka avulla asioista pääsee eteenpäin. Elämä ei voi olla koko ajan Jehovien leijonat ja seeprat pussailee menoa”, Kristiina kertoo.

 

Pyörivät kelat

Ruusunhuuruisten kuvitelmien maalaileminen ei ole Kristiinan heiniä. Hän ymmärtää työttömyyden realiteetit, ja välillä myös raha aiheuttaa päänvaivaa. Kun Kristiina juttelee peloistaan kavereidensa kanssa, hän saa usein vastaukseksi korulauseita siitä, kuinka kaikki päättyy hyvin.

– Elämässä voi ihan hyvin käydä niin, että tapahtuu tragedia, minusta tulee alkoholisti ja joudun veneen alle. Välillä se ahdistaa minua valtavasti, Kristiina sanoo.

– Ahdistusta voi kuitenkin hallita. Kun ahdistava ajatus herättää keskellä yötä ja päässäni alkaa pyöriä negatiivisia keloja, siirryn katsomaan elämääni lintuperspektiivistä. Se auttaa huomaamaan, että ongelmani eivät ole niin valtavia.

”Olen tiukan paikan tullen valmis myymään asuntoni.”

Vielä hänellä on päivätyöstään säästöjä, joten elintasoa ei ole tarvinnut karsia.

Jossain vaiheessa sekin saattaa tulla eteen. Asunto Helsingin ytimessä ei ole ilmainen, ja enduroharrastukseen palaa pitkä penni. Kristiinalla on itsensä lisäksi huollettavanaan poikansa, joka on hänen luonaan joka toinen viikko.

– Tämänhetkinen elämäni ilman työpaikkaa ei ole taloudellisesti järkevä. Minä myös tykkään rahasta. En ymmärrä, miten joku ajattelee, ettei sitä tarvitse elääkseen, Kristiina sanoo.

– Olen tiukan paikan tullen valmis myymään asuntoni, että asiat järjestyvät.

Epätäydellinen nainen

Vahva persoona, rempseä innostuja. Sellaisena Kristiinaa usein pidetään. Loopilta lähtemisen jälkeen Kristiina on jutellut entisten alaistensa kanssa. Moni on todennut, että välillä hänen vauhdissaan oli vaikea pysyä.

– Kun minun alaisuuteni tuli uusia työntekijöitä, varoitin heitä heti siitä, että vaadin heiltä paljon. Tiedän, että olen sellainen. Myönnän, että olen joskus aika raskas ihminen.

Vaatiminen ei kuitenkaan rajoitu muihin. Eniten Kristiina odottaa itseltään. Vaikka hän nyt hehkuttaa luovuttamisen hienoutta, se ei tule hänelle luonnostaan.

– Olen suorittaja ja ylianalysoin kaiken mahdollisen. Välillä toivon, että saisin lomaa omasta mielestäni, Kristiina nauraa.

– Nyt kesän aikana olen onneksi onnistunut saamaan sisäisen kontrollimuijani hellittämään.

”Lesboksi luuleminen ei haittaa minua ollenkaan, mutta hyvä jätkä en ole.”

Luonteensa takia Kristiina on saanut usein kuulla olevansa ”hyvä jätkä”.

– Lapsena minulla oli paljon kaveripoikia, joille joskus valehtelin olevani poika. Minussa on perinteisellä tavalla ajateltuna tiettyä maskuliinisuutta ja androgyyniyttä. Varmaan juuri sen takia moni luulee, että olen lesbo, Kristiina toteaa.

– Lesboksi luuleminen ei minua haittaa ollenkaan, mutta hyvä jätkä minä en ole. Minä olen nainen. Mikään minun tekemisissäni ei vähennä sitä.

Välillä oma sukupuoli kuitenkin ärsyttää. Erityisen piinaavalta se tuntuu silloin, kun yrittää nostaa enduropyörää ojanpohjalta. Yläkropan voima ei aina riitä.

– Haluan olla omavarainen, enkä tahdo rakentaa ihmissuhteita sen pohjalle, että joku kannattelee minua. Oma heikkoutensa on kuitenkin myös hyväksyttävä.

Toisinaan liian pienen haban lisäksi Kristiina nimeää akilleenkantapääkseen häpeän.

– Välillä saatan huomata nolostuvani asioista, jotka ovat tapahtuneet lapsuudessani. Häpeän myös sitä, etten ole koskaan rauhallinen ja innostun liiankin helposti. Häpeä on hirveä tunne, joka pahimmillaan estää tekemästä hienoja asioita.

Myös äitiys pohdituttaa Kristiinaa usein.

– Se on loputon kuilu, jossa tunnen aina riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita. Vaikka kuinka paljon annan itsestäni, aina tuntuu, ettei poika saa tarpeeksi.

Luonteensa oikkuihin Kristiina suhtautuu lempeydellä. Kun on oppinut ymmärtämään heikkouksiaan, niistä on helpompaa puhua.

– Heikkoudet kuuluvat ihmisyyteen, vaikka niiden myöntäminen on vaikeaa. Olen opetellut ajattelemaan ylpeydellä, että vittu mä oon aika helvetin epätäydellinen ja outo, Kristiina virnistää.

– Sehän on vain hienoa! Me kaikki olemme juuri outouden takia omanlaisia.

Elämän koulima

Miten pelottomaksi luovuttajaksi tullaan, jos sellainen ei ole luonnostaan? Opettelemalla ja kokemalla tietenkin.

Ensimmäisen ja suurimman opetuksensa luovuttamisesta Kristiina sai jo parikymppisenä, kun hän erosi Jehovan todistajista. Kristiinan äidillä on vahva usko Jehovaan, joten perheen kaikki viisi lasta kasvatettiin sen oppien mukaan.

– Uskon, että repäisyjen tekeminen elämässä on sitä helpompaa, mitä enemmän niitä kohtaa. Kun kerran tekee ison päätöksen elämässään, osaa seuraavalla kerralla jo etukäteen ennakoida, miten se vaikuttaa pääkoppaan.

Kristiina tietää, että irtioton vaikutus psyykeen on valtava.

– Nuorena todellisuuteni oli uskonnon varassa. Tiukat moraaliarvot ja mustavalkoinen maailmankuva olivat ainoa asia, mitä tiesin. Uskosta eroaminen oli jännittävää, koska se pudotti identiteetin tyhjän päälle, Kristiina kertoo.

Osa uskosta lähtevistä eristetään yhteisön ulkopuolelle. Kristiinalle ei onneksi käynyt niin, vaan vanhemmat tukivat hänen päätöstään. Tuesta huolimatta oman uskon uudelleenrakentaminen kesti useamman vuoden.

Loopilta lähtiessään Kristiina joutui yhtä ison elämänmullistuksen eteen kuin aikoinaan Jehovan todistajista erotessaan.

– Parikymppisenä sain miettiä uskoni uudelleen. Tällä kertaa muutos on ollut kokonaisvaltaisempi – maailmankuvani on muuttunut täysin.

Heittäytyminen valotti Kristiinalle, ettei elämään tarvitse suhtautua ryppyotsaisesti.

– Nyt elämä on hauskaa leikkiä, jota ei tarvitse suorittaa normien mukaan.

– Vaikka irtiottojen tekeminen on aina aluksi ollut pelottavaa, minua ne ovat muokanneet parempaan suuntaan. Ne ovat aina avanneet silmiäni, Kristiina kertoo.

Pysäyttävä pelko

Nykyään Kristiina luovuttaa lähes päivittäin. Endurossa niin on pakko tehdä.

– Jos pyörällä puskee itsensä liian pitkälle, voi käydä tosi pahasti. Siksi mottoni on: pitää uskaltaa pelätä ja välillä panna peli poikki.

”Kun kumppani pettää tai tulee potkut, ihminen saattaa jopa huojentua.”

Luovuttamisenpelko näkyy Kristiinan mielestä yhteiskunnassamme turhautumisena ja jämähtämisenä. Moni roikkuu kehnossa parisuhteessa tai epämieluisessa työssä, koska irrottautuminen kammottaa.

– Kun kumppani pettää tai tulee potkut, ihminen saattaa jopa huojentua, koska päätöstä ei tarvinnut tehdä itse.

Myös Kristiinalle on käynyt niin. Siihen tilanteeseen hän ei halua päätyä enää koskaan.

– Jos jotain olen oppinut menneistä parisuhteistani niin sen, että osasta olisi pitänyt lähteä aiemmin. Esimerkiksi lapseni isän kanssa ero oli oikea päätös, vaikka tulemme hyvin toimeen keskenämme. Meillä on sellainen kemia, että olemme erillään onnellisempia.

– Ydinperhe ei ole kaikille oikea ratkaisu. Minulla ei ole koskaan ollut paskaa tunnetta siitä, että pojallani on kaksi vanhempaa eri osoitteissa.

Nyt vapaus on Kristiinan elämän tärkein prioriteetti.  Vapaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että työtä tai parisuhdetta ei voi olla ollenkaan.

– Ollakseni vapaa minun täytyy löytää sellainen työ ja ihminen, johon haluan sitoutua aivan kokonaan. En halua jäädä haaleaan veteen eli keskinkertaiseen työhön tai suhteeseen.

Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan Kristiinan olisi pitänyt olla töissä jo alkukesästä. Helmikuussa hän ajatteli, että toukokuun lopussa uusi haaste on löytynyt.

– Minulla ei ole edelleenkään hajua, mitä haluan tehdä seuraavaksi. Ehkä olen samassa tilanteessa vielä kuudenkin vuoden päästä. Jos en löydä kutsumusduuniani, saatan tehdä jotain sellaista, mitä en vielä osaa. Uuden oppiminen motivoi.

Kristiina koppaa aiemmin huuleensa sujauttamansa nuuskan pois ja toteaa:

– Elämästä pitää osata nauttia, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti. Toki paskaa tulee välillä niskaan, mutta ilman sitä tämä kaikki ei olisi niin nastaa.

 

Kristiina Komulainen

Radio- ja tv-juontaja syntyi 28.11.1978
Siilinjärven Pöljällä.

Asuu Helsingissä 8-vuotiaan poikansa kanssa. Poika
asuu vuoroviikoin
isänsä, radioääni
Jukka Rossin kanssa.

Juontanut muun muassa Kuorosotaa
ja Radio Aallon
keskipäivää. Siirtyi Loopille vuonna 2013.
Irtisanoutui työstään tänä vuonna.

Vierailija

Huipputyöstä irtisanoutunut Kristiina Komulainen: ”Elämäni ei ole taloudellisesti järkevää”

Haloo! Jokaisella on oikeus pikku breikkiin. Onko vuorotteluvapaakin sinusta vapaamatkustamista? Kristiina ei ajatellut olla loppuelämäänsä pois työelämästä. Sitäpaitsi, Loopilla johtoasemassa hän on helposti tehnyt kerralla kahden ihmisen työt. Mikä siinä on että ihmiset tulistuvat heti kun joku uskaltaa poiketa normista ja luoda elämästään omannäköistä - olla onnellinen? Kerää rohkeutesi ja uskaltaudu sinäkin!
Lue kommentti
NestoriN

Huipputyöstä irtisanoutunut Kristiina Komulainen: ”Elämäni ei ole taloudellisesti järkevää”

Se ajatus, että elää säästöillään ja eikä nosta työttömyyskorvausta ei poista asiaa, että hän elää osaksi vapaamatkustajana niiden henkilöiden kustannuksella jotka maksavat veroja. Mm kaikki infra, terveydenhuolto ja lapsen koulutus tulevat hänelle ilmaisesti ilman verojen maksua. Tällaisia vapaamatkustajia ei meidän velkainen valtiomme kestä. Kun oma itse on se tärkein, tällaiset asiat eivät tule ihmisille mieleen.
Lue kommentti

Päivi on pyrkinyt järjestämään elämänsä niin, että ehtii käydä tapaamassa äitiään mahdollisimman usein.

1990-luvun hittibändi Movetron on taas suosittu keikkailija. Bändin solisti Päivi Lepistö, 44, iloitsee, että keikkoja on riittänyt ysäribuumin myötä yhä enemmän.

– Ollaan menty bändin kanssa vuosi kerrallaan. Loppuvuonna olemme aina yhtä ällistyneitä, kun keikkoja alkaa taas tippua keväälle. Teemme niin paljon kuin ehdimme. Ysäribuumin myötä keikkoja on selvästi enemmän. En tiedä, kauanko tämä kestää, mutta olemme tilanteesta kiitollisia.

Päivi on nykyään kahden lapsen äiti, poika on 11-vuotias ja tytär 7. Laulajan mieskin on muusikko, joten arjen aikatauluissa riittää sumplimista.

– Isovanhemmat auttoivat todella paljon, kun lapset olivat pieniä. Äitini kuitenkin sairastui vakavasti Alzheimerin-tautiin ja on nyt hoitokodissa. Tällä hetkellä on meneillään surun ja luopumisen vaihe. Järjestän elämääni niin, että ehtisin käydä katsomassa äitiä lapsuuden kotikonnuilla Kihniössä.

2000-luvun alussa Päivi työskenteli kolme vuotta kahvilassa, sen jälkeen kenkäkaupassa ja vaatekaupassa. Nytkin hän haaveilee asiakaspalvelutyöstä.

– Kaipaan keikkailun ohelle konkreettista puuhastelua. En ole ikinä pakoillut, jos ihmiset tunnistavat minut kassalla. On hyvä, että minulla on muukin elämä, Päivi kertoi Tammerfestien avajaispäivänä Ratinanniemessä. Tilaisuudessa juhlistettiin samalla Central Linen 25-vuotisjuhlaa.

 

Turkulaisen Marina Seligsonin rinta tuntui oudolta, mutta mammografiassa ei näkynyt mitään, ja lääkäreiden mukaan kaikki oli hyvin. Pitkälle edennyt rintasyöpä paljastui vasta ultraäänessä, jonne Marina hakeutui itse.

Ei siellä mitään pitänyt olla. Marina Seligson oli käynyt mammografiassa, missä ei ollut näkynyt mitään poikkeavaa. Rinnat nyt joskus ovat vähän erikokoisia ja -muotoisia, oli lääkäri sanonut.

–Kun ystäväni sairastui, lähiympäristössäni alettiin keskustella paljon syövästä. Halusin, että rintani ultrataan, koska minulla oli sellainen olo, että rinnassa on jotain outoa.

Toukokuussa mammografiassa ei ollut näkynyt mitään. Saman vuoden elokuussa Marina sai rintasyöpädiagnoosin.

–Lääkärin mukaan noin kymmenellä prosentilla naisista on sellainen rintakudos, että syöpä ei välttämättä näy mammografiassa. En ollut kuullutkaan, että se voisi olla mahdollista. Kun pääsin syöpälääkärille, olin vihainen: miten on mahdollista, että näin tapahtuu.

Miten Marinan syöpä eteni ja miten hän voi nyt? Miten sairastuminen vaikutti ihmissuhteisiin? Lue Marinan tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 29/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Rallitähti kertoo päässeensä masennuksesta eroon kesän alussa.

Tänään ilmestyneessä Seurassa rallikuski Jari-Matti Latvala kertoo viimeisen vuoden aikana kokemista henkisistä ongelmista. Viimevuotinen rallikausi oli Jari-Matille niin raskas, että hän sairastui masennukseen.

– Viime vuoden lopulla olin älyttömän masentunut. Vaikeudet alkoivat Jyväskylän rallin jälkeen, hän kertoo Seuralle.

– Olin ahdistunut kotonakin, eikä mikään tuntunut hauskalta. Yritimme tyttöystäväni Maisa Torpan kanssa lomailla kauden jälkeen Australiassa, mutta siitäkään ei tullut mitään, hän kertoo.

Lopulta rallikuski hakeutui urheilupsykologin vastaanotolle. Nyt Jari-Matin tilanne on ehdottomasti parempi.

– Masennukseni ei ollut mikään pikku juttu, lopullisesti pääsin siitä eroon vasta kesän alussa. On hankala selvittää niin isoja asioita yksin, kun ei tiedä yhtään, mikä on oikein ja mikä ei. Onneksi hain ja sain ammattiapua, hän kertoo.

MM-ajoja ja lapsihaaveita

Ensi viikolla Jari-Matti ajaa Jyväskylän MM-rallisssa. Hän ja Maisa ovat seurustelleet vuoden ajan. Pariskunta kihlautui juhannuksena.

Hääpäivää ei toistaiseksi ole lyöty lukkoon, mutta taannoin pari kertoi Me Naisille haaveilevansa lapsista.

– Haluamme ehdottomasti yhteisiä lapsia. Siihen tähdätään, Maisa kertoi.

– Se ei kuitenkaan tapahdu lähivuosina. Ei olisi reilua jättää Maisaa kotiin lapsen kanssa, kun itse reissaan yli 200 päivää vuodessa, Jari-Matti totesi.

Maisa Torppa ja Jari-Matti Latvala ovat pitäneet yhtä reilun vuoden. Kuva: Sanoma-arkisto / Milka Alanen
Maisa Torppa ja Jari-Matti Latvala ovat pitäneet yhtä reilun vuoden. Kuva: Sanoma-arkisto / Milka Alanen

Hanna ja Otto Kanervan pitkän liiton suurin kriisi oli Hannan sairastuminen kilpirauhasen vajaatoimintaan. Terapiassa käsiteltiin sairauden lisäksi parisuhteen kestävyyttä.

Vielä muutama vuosi sitten näyttelijä Otto Kanervan ja pilateskouluttaja Hanna Kanervan arki kulki sellaista vauhtia, että pari vaihtoi eteisessä läpsystä vuoroa kotonaan Hämeenlinnassa. Työtahti katkesi viisi vuotta sitten, kun Hanna sai työmatkallaan keuhkoveritulpan ja pian sen jälkeen diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminnasta.

Sairauden aiheuttamien mielialavaihteluiden takia Hanna hakeutui psykoterapiaan ja karsi töitään.

– Itsetuntemukseni on nyt parempi kuin koskaan, hän sanoo.

– Hannan terveysasiat eivät olleet suhteellemme läpihuutojuttu. Onneksi olimme kumpikin valmiita tekemään töitä suhteemme eteen. Jokainen pitkä liitto vaatii välillä sinnikkyyttä, tämä oli meidän koetinkivemme, Otto kuvailee.

Sairastuminen on ollut Kanervien avioliiton suurin kriisi.

– Olemme käyneet myös parisuhdeterapiassa. Se auttaa näkemään monet asiat uudesta näkökulmasta ja on pelkästään hyvä asia, Otto kertoo.

– Kävin terapiassa läpi koko menneisyyteni aina voimisteluaikojen anorektisesta vartaloihanteesta lähtien. Kun tutkin itseäni, tarkastelin myös suhdettamme. Arvostan sitä, että Otto jaksoi olla tukenani, Hanna kiittelee.

– Onneksi meillä on ollut intohimoa selvittää matkan varrella eteen tulleet asiat. Olemme koko suhteen ajan antaneet toistemme toteuttaa unelmia, jotka toinen on kokenut tärkeiksi.

Lue Oton ja Hannan Parisuhteellista-haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 11/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.