Turussa asuva kirjailija Tommi Kinnunen on alkanut keski-iässä tuntea kaipuuta synnyinseudulleen Kuusamoon. Kuva: Katri Lehtola
Turussa asuva kirjailija Tommi Kinnunen on alkanut keski-iässä tuntea kaipuuta synnyinseudulleen Kuusamoon. Kuva: Katri Lehtola

– Tuntuu, että nykypäivänä elämän pitäisi olla sellaista kuin Facebook-kuvissa. Kaunista, hienoa, sliipattua, kirjailija Tommi Kinnunen sanoo.

Kirjailija Tommi Kinnunen, 42, saattaa olla väärinymmärretty mies. Moni on nimittäin erehtynyt pitämään häntä synkkien vesien soutelijana, joka kirjoittaa romaaneja surullisista ihmiskohtaloista. Uutuusromaani Lopotti jatkaa ylistetyn Neljäntienristeyksen sukutarinaa, jossa edellisten sukupolvien traumat vaikuttavat tuleviin. Lukijat voivat sääliä päähenkilöitä, mutta Kinnunen itse ei ajattele heidän olevan onnettomia.

– En missään nimessä, herranjumala! Jokaisen meidän elämässähän on vastoinkäymisiä. Elämä menee niin kuin menee, ja sellaisena se pitää ottaa.

On huonoja päiviä ja hyviä päiviä, eivätkä pelkästään huonot määritä elämää.

Kinnunen uskoo, että ihmiset olisivat onnellisempia, jos pohtisivat onnellisuuttaan vähemmän. Hänen mielestään onnellisuudesta vouhotetaan aivan liikaa. Jopa niin, että jatkuva onnellisuuden vaatimus on Kinnusen mielestä yksi lisääntyneiden mielenterveysongelmien syy. Jos ja kun ei sitten saavutakaan kuviteltua täydellisyyttä, tuntee itsensä epäonnistuneeksi, luuseriksi.

– Tuntuu, että nykypäivänä elämän pitäisi olla sellaista kuin Facebook-kuvissa. Kaunista, hienoa, sliipattua. Tehdään täydellisiä ruokia, joita haudutetaan viisi tuntia, ja puoliso on käynyt hakemassa keskitäyteläistä punaviiniä. Kenen elämä on aina sellaista? Ainakin minun elämääni mahtuu sekä vastoinkäymisiä että ihan tavallisia arkipäivän juttuja. Eihän hyvää hetkeä huomaa, jos rinnalla ei ole huonoja.

Onnellisuusguruna isoäiti

Vaikuttaa siltä, että nykyihminen kestää huonosti vastoinkäymisiä, arkea ja epävarmuutta, vaikka ne kuuluvat elämän perusluonteeseen.

Onnellisen sijaan Kinnunen määrittelee itsensä tyytyväiseksi. Kaikesta päätellen hän on elämäänsä tyytyväinen mies. Sen hän uskoo olevan kuusamolaisen kodin perintöä. Kinnusen perheessä vastoinkäymisiin on tavattu suhtautua turhia dramatisoimatta: Se nyt on semmosta. Se menee ohi.

Hyvää elämää tavoitellessaan moni yrittää haalia mahdollisimman paljon kaikkea – tavaraa, elämyksiä, saavutuksia. 

–  Välillä tuntuu, että haluamme aina vain isompaa ja rajumpaa, matkustaa pidemmälle ja elää täydemmin, mikä on surullista. Jos aina tavoittelee isompaa, niin sitä peliähän ei koskaan voita. Silloin mikään ei riitä, mihinkään maisemaan ei ole tyytyväinen.

–  Väittäisin, että nelikymppinen, jonka päätoimi on tahtoa ja haluta erilaisia asioita ja juosta niiden perässä, elää kyllä aika ruuhkaisen ja surullisen elämän.

Kinnusen mielestä onnelliseksi tullaan pikemminkin päinvastoin: luopumalla. Hänen onnellisuusgurunsa on oma isoäiti.

– Äidinäitini alkoi vanhemmuuttaan huomata kaiken turhuuden. Hän eli vanhassa talossa yksinänsä pitkään paapan kuoleman jälkeen. Hän oli hirvittävän tyytyväinen, kun laittoi puuhellaan tulta ja teki ruokaa, kutoi villasukkaa tai katsoi Dallasia. Hän ei kaivannut elämäänsä muuta: se mitä oli, oli riittävästi. Ja silloinpa se nainen ilahtui pienistä asioista.

– Minusta se oli hienoa. Olen halunnut omaksua tuon luopumisen ajatuksen.

Vaikka olisi millainen klisee, niin viisaus piilee epäilemättä tässä: onni ja ilo elävät pienissä hetkissä. Esimerkiksi siinä, kun kävelee rannalla jäidenlähdön aikaan, pääsee kirjoittaessa flow-tilaan tai opettaa lapselle mandariinin kuorimista.

Kirjailija Tommi Kinnunen hautasi tammikuussa isänsä. Lue Me Naisista 9/2016 tai MN+-palvelusta, millaiset eväät isä antoi pojalleen ja minkä perinnön hän haluaa nyt siirtää omalle lapselleen.

Osa Anna-Leena Härkösen ja Riku Korhosen kavereista jaksaa toisinaan yhä ihmetellä parin asumismuotoa. 

Kirjailijapari Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta, mutta eivät ole ikinä asuneet yhdessä.

– Elämme kumpikin omaa arkeamme, yhteistä arkea meillä ei käytännössä ole: emme ole nähneet toisiamme vaikka imuroimassa. Joskus olen pessyt Anna-Leenan ikkunat ja hän on siivonnut keittiöni, Riku kertoi torstaina Otavan syksyn avajaistilaisuudessa.

”Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja.”

Molemmat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelyyn. Anna-Leena painottaa, että hän ei kaipaa yhtään pikkulapsiaikojen ruuhka-arkea ja yhteisasumista. Hänen poikansa on jo täysi-ikäinen.

– Meillä ei ole siivous- tai sisustusriitoja. Kun tapaamme, meidän tarvitsee suoriutua vain toisistamme. Tietenkin siihen liittyy vahvasti se, ettei meillä ole yhteisiä tai pieniä lapsia, johon liittyisi velvoitteita.

Kerran viikossa

Pari tapaa usein viikonloppuisin, tai kun molempien kalentereissa on sopiva rako, yleensä kerran viikossa. Riku asuu Turussa, mutta on viettänyt viime keväästä enemmän vapaita Anna-Leenan luona Helsingissä. 

”Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita.”

Pari arvelee, että asumismuoto herättää ihmisissä ihmetystä, koska yhteisasuminen on vielä yhteiskunnassa jonkunlainen normi.

– Ihmiset pelkäävät hassuja asioita, kuten vaikka sukulaisten reaktioita. Kun on vahvoja oletuksia, miten asioiden tulisi olla ja on vaikea toimia toisin, vaikka se voisi sopia itselle. Kun opetin yliopistossa, minulla oli kerran oppilas, jonka kumppani asui Japanissa. Minusta se kuulosti haastavalta, Riku sanoo.

Pari uskoo, että tulevaisuudessa useampi aikuinen pari saattaa valita erillään asumisen.

”Aamulla juomme myrtseinä kahvia.”

– Olen nyt huomannut, että nousussa on maailmalla trendi, että lapsettomat ihmiset asuvat erillään, Anna-Leena toteaa.

Kirjailijapari osaa arvostaa myös työrauhaa, jonka järjestely mahdollistaa. Puolivahingossa heidän julkaisutahtinsa on mennyt lomittain. Anna-Leenalta ilmestyi kesän alussa kirja ja Riku kirjoittaa parhaillaan seuraavaa. He arvelevat, että heidän suhteensa ei ole järjestelyllä arkipäiväistynyt.

– Paitsi aamuherätykset ovat aina arkisia. Aamua ei voi naamioida, illat ovat vapautuneita ja riehakkaita, mutta aamulla juomme myrtseinä kahvia, Riku kertoo.
 
 

Anssi Kela. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyt muusikko pyytää some-kommentoijilta kunnioitusta kaikkia kohtaan. 

Muusikko Anssi Kela julkaisi eilen Facebookissaan kuvan Turun kauppatorista. Kuvan alla muusikko kirjoitti seuraavasti:

– Näin torin kulmassa ruumispussin ja raskaasti aseistautuneet poliisit. Tunnelma torilla oli kuitenkin tuossa vaiheessa rauhallinen. Nyt poliisi on tyhjentänyt torin, kuva hotellihuoneeni ikkunasta. Kamala tapaus. Maailma on sairas, ei tähän oikein muuta voi sanoa.

Asiasta kirjoitti eilen esimerkiksi Iltalehti.

”Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa.”

Tänään Anssi julkaisi aiheesta uuden päivityksen, jossa kertoo, että on joutunut poistamaan edellisen päivityksensä rasististen kommenttien vuoksi.

– Olen saanut kuulla olevani tapahtumiin osasyyllinen, koska olen mm. esiintynyt rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. On tullut yksityisviestejä, joissa minua syytetään murhaajaksi. Osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että minut tai muita artisteja pitäisi tappaa. Tällaiset kommentit olen pyrkinyt heti poistamaan. Sivullani on aina ollut lupa esittää mielipiteitä, jotka eriävät omistani. Raja kulkee uhkausten esittämisessä.

Muusikko toteaa, että kommenttien lukeminen on surullista. Hän toivoo, että uuden postauksen jälkeen ihmiset osaisivat käyttäytyä paremmin.

– Poistan tämän julkaistuani eilisen postaukseni ja kaikki sen kommentit. Ne eivät edistä mitään hyödyllistä. Voitaisiinko tämän kirjoituksen alla yrittää kohdella toisiamme hieman kunnioittavammin? hän peräänkuuluttaa.

”Ei ole sinun vika”

Monet uuden postauksen kommentoijista ovat todenneet, että Anssin aiemmin saamat kommentit ovat järkyttäviä ja kaikin puolin tarpeettomia.

– [Tapahtunut] ei ole sinun, eikä yhdenkään artistin vika. Päinvastoin, artistit ovat aina ensimmäisenä ottamassa osaa suruun ja laulamassa hyvää henkeä moisten ikävien tapahtumien jälkeen, eräs kommentoi päivityksen alla. 

– Loistava kirjoitus Anssi. Toivottavasti muutkin suhtautuisivat yhtä fiksusti asiaan. Vihan lietsominen ja rumat puheet eivät auta ketään. Kaikkea hyvää sinulle, toinen kommentoija totesi.

Lue Anssin koko postaus joko hänen kaikille julkiselta Facebook-sivultaan tai tästä alta: 

Juttua muokattu 18.8.2017 klo 15.51: Lisätty päivityksen alla kirjoitettuja kommentteja.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.