Äiti Hanna Brotherus ja poika Johannes Brotherus ovat läheisiä ja lähettävät toisilleen Whats­Appissa sydämiä. ”Meillä on samanlainen huumorintaju. Tiedämme, ­mikä iskee ­toisen nauru­hermoon.” Kuvat Susanna Kekkonen

Koreografi Hanna Brotherus ei saanut lapsena käydä balettikoulua. Äitinä hän päätti, ettei ikinä kieltäisi haaveita omilta lapsiltaan. Heistä Johannes on vasta lukioiässä, mutta aloittanut jo elokuvauran.

Koreografi ja tanssija Hanna Brotherus, 45, istuu elokuvateatterin pimeässä eikä uskalla hengittää. Valkokankaalla pyörii mustavalkoinen elokuva, jonka yhtä pääosaa esittää monille katsojille tuntematon mutta selvästi lahjakas nuorukainen. Hän on Hannan poika Johannes Brotherus, 16, joka siinä näyttelee elokuvadebyyttiään Pirjo Honkasalon ­ohjaamassa Betoniyössä.

Kun lopputekstit vielä pyörivät kankaalla, Hanna ryntää teatterista, hyppää ulkona polkupyöränsä selkään ja puhkeaa itkuun.

Elämä uusiksi

Ei ihme, että Hannan tunnelataus oli valtava. Vaikka Johannes taiteilijaperheen vesana onkin tottunut esiintyjä ja tanssinut muun muassa monissa äitinsä ­koreografioissa, iso rooli kokoillan elokuvassa on valtava urakka nuorelle näyttelijälle. Puoli vuotta ensi-illan jälkeenkin Hanna muistaa, miltä tuntui katsella oman pojan roolityötä.

– Olin elänyt Johanneksen vierellä kaikki leffanteon vaiheet, ja yhtäkkiä elokuva oli kaikkien nähtävillä. Oli voimakas kokemus nähdä oma lapsi niin isossa roolissa, ja lisäksi vielä kaikki se elokuvan kauneus ja musiikki. Näytöksen jälkeen huusin ulkona suoraa huutoa, mutta se oli puhdistavaa huutoa, Hanna kertoo.

Elokuvanteko vaati ponnistuksia koko perheeltä, mutta siihen Brotheruksilla oli totuttu. Johannesta, samoin kuin ­hänen kolmea sisarustaan Robertia, Amosta ja Elsaa, on pienestä pitäen kuskattu eri puolille Helsinkiä musiikkiluokille sekä soitto- ja tanssitunneille. Hanna ja lasten isä, muusikko ja säveltäjä Antti Ikonen olivat päättäneet, että lapset hoidetaan ensin ja sitten tehdään työt –  joko vuorotellen, öisin tai lasten kanssa.

Niinpä Hannalle ei tullut mieleenkään kieltää Johannesta osallistumasta Betoni­yön koekuvauksiin. Kun Johannes sitten valittiin päärooliin, äitiä ei pelottanut.

– Olin vain hirveän iloinen Johanneksen puolesta. Hän on lapsesta asti halunnut näytellä.

Omassa lapsuudessaan Hanna koki kovan pettymyksen, kun hänen vanhempansa eivät päästäneet häntä Kansallisoopperan balettikouluun.

– Vanhempani eivät halunneet minusta tanssijaa, joka minusta silti tuli. Jo nuorena päätin, että jos saan lapsia, annan heidän tehdä, mitä haluavat. ­Johannes voi halutessaan olla vaikka upseeri, olisin ­minä siitä mitä mieltä tahansa.

Jos Hanna itki Betoniyön ensi-illassa, on hän lähivuosina kokenut suuria tunteita muutenkin. Unelmaperheeltä ­vaikuttanut perhe hajosi, kun Hanna ja Antti erosivat viime vuonna.

– Tämä on ollut suurten myllerrysten aikaa ja tottumista uusiin järjestelyihin.

Johannes ja hänen sisarensa ovat tanssineet äitinsä esityksissä. Nykyään Johannes myös säveltää musiik­kia Hannan teoksiin. ”Kun teemme töitä yhdessä, muut eivät ymmärrä juttujamme, mutta me tajuamme toistemme ajatukset heti.”

Huutava äiti, säyseä poika

Hannaa ja Johannesta seuratessa ei jää epäselväksi, että äiti ja poika ovat läheisiä. He täydentävät toistensa lauseet, eikä teini-ikäinen Johannes kiemurtele nolona poseeratessaan kaulakkain äitinsä kanssa. Kuvaajan edessä Hanna ja Johannes tanssivat, hyppivät kilpaa ja tekevät ­piruetteja keskellä katua.

– Meillä on samanlainen huumorintaju. Lähettelemme toisillemme typeriä pelleilykuvia, koska tiedämme, mikä ­iskee toisen nauruhermoon.

Lähetämme myös sydämenkuvia, Hanna aloittaa.

– Meitä yhdistää myös samanlainen temperamentti, Johannes kuvailee.

– Niin, muistatko, kun lapsena sanoit, että meillä on samanlaiset mielen vaihtelut? Hanna nauraa.

– Ja olemme spontaaneja, lähdemme äkkiä mukaan asioihin, Johannes jatkaa.

Nopeaa innostumista vaadittiin esimerkiksi pari vuotta sitten, kun Hanna yllättäen varasi heille kahdelle lentoliput Amsterdamiin. Äiti ja poika löysivät asunnon aivan kaupungin ytimestä, vuokrasivat pyörät ja kiertelivät gallerioita.

– Kun on neljä lasta, saa harvoin olla kahdestaan kenenkään kanssa. Ne ovat harvinaisia hetkiä. Matkalla tajusin, ­miten helppoa meidän on olla yhdessä. Meillä on samanlainen sisäinen rytmi, ja meitä kiinnostavat samat asiat. Jokainen lapsi on yhtä rakas ja tärkeä, mutta jokaisen kanssa ei ole samanlaisuuden kokemusta niin kuin minulla on Johanneksen kanssa, Hanna miettii.

Neljän lapsen äitinä Hanna tietää, ­että jokaista lasta on kohdeltava omana ­persoonanaan.

– Olen aika kova huutamaan, mutta jo Johanneksen ollessa ihan pieni tajusin, ettei hänelle kannata rähjätä. Hän vain menee riitelemisestä lukkoon.

– Ehkä emme ota yhteen, koska meitä ärsyttävät samat asiat. Se on vähän kuin tappelisi oman peilikuvansa kanssa. ­Parempi antaa ärsytyksen mennä ohi ja puhua asiasta sitten, Johannes jatkaa.

Murrosikä ei ole juuri näkynyt äidin ja pojan suhteessa. Se ehkä johtuu Johanneksen säyseästä luonteesta.

– Joskus minulla on ollut huono omatunto, olenko jättänyt Johanneksen ­vähemmälle huomiolle, kun hän ei ole sitä vaatimalla vaatinut, Hanna kertoo.

Kotijoukot kuvauksissa

Silloin tällöin Hannalta kysytään, miten tietoisesti taiteilijavanhemmat ovat ­ohjanneet lastensa uravalintoja. Hannasta kaikki on sujunut luontevasti.

– Vai ollaanko me Johannes pakotettu teitä? Hanna katsoo poikaansa.

– No ette todellakaan, Johannes v­astaa heti.

Kun Johannes pestattiin Betoniyöhön, perheessä alettiin tehdä suunnitelmia, miten poika ei jäisi pahasti jälkeen koulussa. Sovittiin, että Johannes kävisi ysiluokkaansa jo kesällä ennen kuvausten alkua. Tuotantoyhtiö palkkasi Johannekselle kolme opettajaa teoria-aineisiin sekä matematiikkaan.

– Tulimme siihen tulokseen, että koulua ja kuvauksia ei voi hoitaa yhtä aikaa tulematta hulluksi. Olihan koulu kesällä vähän nihkeää, kun aurinko paistoi luokan ikkunoista sisään, mutta lopulta järjestely toimi hyvin, Johannes kertoo.

Kun kuvaukset syksyllä alkoivat, Hannan isä pestattiin Johanneksen henkilökohtaiseksi avustajaksi.

– Ukkia kutsuttiin tuotantomaskotiksi, sillä hän oli aina paikalla: kuskasi ­minua ja katsasti Pirjo Honkasalon ­autonkin, Johannes nauraa.

– Mutta siinähän rakentui hieno suku­polvien välinen silta. Lisäksi autoinsinöörinä työskennelleelle isälleni avautui ihan uusi maailma, Hanna sanoo.

Johanneksen rooli Simona oli kaikkea muuta kuin helppo. Pirkko Saision tarina kuvaa kahden veljeksen tukahduttavaa kesäpäivää: isoveli on lähdössä vankilaan, äidillä on kiire löytää juotavaa.

– Mietin tietenkin, miten suoriudun roolista uskottavasti, vaikka roolihenkilön maailma ei ole mitenkään yhteydessä omaan elämääni. Jotenkin ohjaajan osoittama sataprosenttinen luotto kuitenkin valoi uskoa itseeni, Johannes kertoo.

Vain kerran Johanneksen teki mieli luovuttaa. Silloin Lohjan Meriturvahallin jättiläismäisen altaan pohjalle oli upotettu junanvaunu, josta Johanneksen piti pyristellä ulos. Hänen vaatteidensa alla oli lyijypainoja, ja ranteisiin sidottiin meriruohoa.

– Touhu pelotti niin, että meinasin oksentaa. En ole koskaan ollut mikään extreme-harrastaja. Vedenalaiskuvaaja neuvoi, että ’pohjaan vain, noista postimerkin kokoisista ikkunoista ulos ja ­hyvä tulee’.

Kahden päivän harjoittelun jälkeen Johannes sukelteli altaassa melkein ­innoissaan.

– Muistan, miten jälkeenpäin sanoit voittaneesi itsesi, Hanna sanoo.

Suorittajasta vihdoin eläjäksi

Kolme tummaa poikaa ja viimeisenä ­pieni tyttö. Hanna ei ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, kun hän koreografiopintojensa loppuvaiheessa tapasi Antin. Neljä lasta syntyi kuitenkin nopeassa tahdissa.

– Heti kun valmistuin koreografiksi, aloin odottaa esikoistamme Robertia. Elämä tavallaan ratkaisi kaiken puolestani: jos haluan tehdä haaveilemaani työtä ja olla samaan aikaan äiti, tekisin työtä perheeni kanssa. Tuntui luonnolliselta, että lapset olivat mukana projekteissamme.
Perheessä ei ollut televisiota, vaan lapset viihdyttivät itseään keksimällä erilaisia esityksiä.

– Johannes ilmestyi olohuoneeseen, avasi kukallisen froteeaamutakkinsa, jonka alla ei ollut mitään ja huusi tele­tapit, teletapit. Sitä hän halusi esittää uudestaan ja uudestaan.

Johannes ei muista kaivanneensa ­televisiota. Nelilapsisessa perheessä ei myöskään ollut pulaa seurasta, vanhempana ennemminkin omasta rauhasta.

Viime aikoina Hanna on huomannut, miten lasten kasvettua hänen roolinsa äitinä on muuttunut.

– On ollut kova koulu tajuta, että liekaa täytyy päästää pidemmäksi. Vaikka olen omistautunut lapsilleni, he eivät ole omaisuuttani. He vain ovat tulleet maailmaan minun kauttani, ja heillä on täällä oma tie. Rakkaus ei ole toisen omistamista.

Robert on jo muuttanut omilleen, ja Johannes asuu milloin missäkin – tällä hetkellä talovahtina Saisiolla ja Honkasalolla, jotka viettävät kevättä Madeiran-kodissaan. Eron jälkeen Hannan pienimmillä lapsilla on ollut kaksi kotia, joissa he asuvat vuoroviikoin.

Vaikka lapsista erossa oleminen ei ole Hannalle helppoa, omaa kotia ja aikaa osaa nyt myös arvostaa.

– Aiemmin tuntui kuin olisin elänyt rautatieasemalla. Porukkaa lappasi ­sisään ja ulos, ja eteinen oli täynnä haisevia kenkäröykkiöitä. Lisäksi joka huoneessa soitti bändi, Hanna nauraa.

Hannan elämään työntyi surua jo ­ennen eroakin, kun sisko menehtyi syöpään neljä vuotta sitten.

– Siitä varmasti alkoi henkilökohtainen kasvuni. Aloitin terapian ja tajusin, että elämä on arvaamatonta ja haurasta. Siihen asti olin suorittanut asioita tunnollisesti, mutta huomion kääntäminen sisäänpäin ja itseni kuuntelu ei ollutkaan niin helppoa. Viime vuosina olen hokenut kuin mantraa, että elämä kantaa ja kaikki järjestyy.

Hannalle on kirkastunut, ettei itsestään huolehtiminen ole itsekästä vaan elintärkeää.

– Tajusin katkeavani, jos vain raadan. Nyt olen yrittänyt kääntää kuvion toisin päin ja laittaa happinaamarin ensin ­itselleni ihan niin kuin lentokoneen ­ohjeissa käsketään. Isommat lapset ovat sanoneetkin, että nykyään olen rennompi ja hauskempi.

Hanna on päättänyt elää niin, ettei enää sulje silmiään, kun tulee paha kohta eteen. Esimerkiksi käy konkreettinen harjoitus taannoisella paluulennolla Thaimaasta Suomeen: lentopelosta kärsivä Hanna pääsi tutisemaan lento­koneen ohjaamoon.

– Se oli mahtava kokemus. Pelkoni ­katosi, kun tajusin, että ohjaamossa oli rauhallista, lentäjillä hauskaa työssään, ja jos yksi moottori hajoaisi, kaksi muuta toimisi vielä.

Johanneksen haaveissa odottavat näyttelijän opinnot tai muu elokuvan­tekoon liittyvä. Hän käy Kallion ilmaisutaidelukiota, ihan niin kuin äitinsä aikoinaan.

– Haluaisin oppia lisää, miten tarina päätyy käsikirjoituksesta valkokankaalle ja mitä kaikkea siihen väliin mahtuu. Lukion jälkeen olisi kiva myös matkustella, Johannes pohtii.

Johannes näyttelee seuraavaksi Antti Jokisen elokuvassa Kätilö, jonka kuvaukset alkavat keväällä. Yksi on siis varmaa: Hanna-äiti saa vielä monesti tunteilla elokuvateatterin pimeydessä.

Lue myös:

Hanna Brotherus ja Mikko Kuustonen seurustelevat

Hanna Brotherus

■ Tanssitaiteilija on syntynyt 7.6.1968.Asuu Helsingissä. Perheeseen kuuluu neljä lasta.

■ Tunnetaan kantaaottavista teoksistaan Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansalli­sessa. Työskennellyt muun muassa vanhusten, lasten ja turvapaikanhakijoiden kanssa.

■ Sai juuri Tanssin Maineteko -palkinnon.

Johannes Brotherus

■ Kallion lukiolainen on syntynyt Helsingissä vuonna 1997.

■ Soittaa viulua. Säveltää elokuviin, bändilleen ja äitinsä teoksiin.

■ Esiintyy veljiensä Robertin ja Amoksen kanssa bändissä Brotherus Brothers.

■ Debytoi Pirjo Honka­salon leffassa Betoniyö, joka palkittiin kuudella Jussi-patsaalla. Rooli myös Antti Jokisen tulevassa Kätilö-elokuvassa.

Susanna Ingerttilä asuu nyt kahden nuoremman poikansa kanssa.

Media-alan yrittäjä Susanna Ingerttilä erosi hiljattain it-alalla työskentelevästä miehestään. He menivät naimisiin vuonna 2011. Iltapäivälehdet uutisoivat viime viikolla Susannan jättäneen yksin erohakemuksen.

– Eroon ei liity dramatiikkaa. Muutin pois yhteisestä kodistamme jo pari kuukautta sitten, hän sanoi Suomen Urheiluliiton Keiju Junior Juoksukoulun esittelytilaisuudessa tiistaina.

Susanna vaikutti energiseltä ja hyvinvoivalta avioeroprosessista huolimatta.

– Kaikki on ihan hyvin ja olemme ihan hyvissä väleissä. En näe, että minun pitäisi asiaa sen enempää kenellekään selitellä, hän summasi.

”Kaikki on ihan hyvin ja olemme ihan hyvissä väleissä.”

Avioero on Susannalle toinen. Hän erosi ex-puolisostaan Jani Sievisestä keväällä 2007. Susannalla ja Janilla on kaksi yhteistä lasta, vuonna 1997 syntynyt Aleksanteri ja 2001 syntynyt Aaron.

Iloa koiraharrastuksesta

Koiraharrastuksestaan tunnettu Susanna asuu nyt kahdestaan kuopuksensa Aaronin ja Daisy-koiransa kanssa. Iloa arkeen tuovat myös neljä viiden viikon ikäistä jackrussellinterrierinpentua.

– Kolme tyttöä ja yksi poika. Tytöille on jo löydetty kodit ja poikaakin tullaan tällä viikolla katsomaan, hän kertoi.

Susanna vetää säännöllisesti ratsastustunteja ja päätoimittaa Egorazzi-nettilehteä. 

– Olen tällainen jokapaikanhöylä, hän hymähti.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen mukaan huipulla saa olla itsekäs ja vähän outo.

Ylimielinen. Julkisuudenkipeä. Keskittyisi muiden mollaamisen sijaan treenaamiseen, niin voisi jopa pärjätä.

Muun muassa näin sosiaalisessa mediassa on arvosteltu hiihtäjä Aino-Kaisa Saarista, 37.

”Oikku-Aikku” kertoo elämäkerrallisessa Tahto-kirjassaan hankalista väleistään niin kaksossiskonsa kuin hiihtomaajoukkueen jäsentenkin kanssa. Harvassa ovat ne, jotka eivät saa kuulla kunniaansa, kun moninkertainen maailmanmestari kertaa menneisyyden tapahtumia Pekka Holopaisen kirjoittamassa teoksessa.

Lue myös: Aino-Kaisa Saarinen uutuuskirjassa pahasta välirikosta siskonsa kanssa: ”Kaksossisko osaa olla kylmä kuin mannerjää”

– Olen joka tapauksessa aina halunnut paljon enemmän urheilumenestystä kuin kaikkien kaveruutta, ja päässyt tavoitteeseeni. Hiihto on paras ystäväni, Aino-Kaisa myöntää kirjassa.

Perinteisesti urheilumaailmassa kaikki, mikä tapahtuu pukukopissa, myös jää pukukoppiin. Aino-Kaisa on kuitenkin päättänyt tuoda julkisuuteen asiat, joista niin monesti vaietaan ja kertoa oman näkökulmansa tapahtumista. Oliko viisasta pahoittaa tuttujen mieli vanhoja kaivelemalla – siitä voi olla monta mieltä.

”Hiihto on paras ystäväni.”

Urheilijaminä ja siviiliminä

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että huippu-urheilijat todella ovat itsekeskeisiä, hankaliakin ihmisiä. Myös Aino-Kaisa tuo sen esiin.

– Huipulla saa olla vähän outo. Sillä ikävä fakta on, että minun kokemukseni mukaan näissä ympyröissä ainakin yksilöurheilulajissa voi pärjätä vain ihminen, joka pahimmillaan on sietämättömän itsekäs omien etujensa tavoittelija. Mukavia ja harmittomia maailma suosii harvemmin, Aikku perustelee kirjassa.

Hiihtäjä kuitenkin huomauttaa, että nyt käytävässä keskustelussa hänen huippu-urheilijaminänsä hankaluus korostuu. Aino-Kaisan siiviiliminää pääsee todistamaan harvempi.

”Mukavia ja harmittomia maailma suosii harvemmin.”

– Toivottavasti kukaan ei tämän luettuaan kuvittele, että olen jatkuvasti sellainen itsekäs tiuskija kuin arvokisastarttien alla tai ennen kauden tärkeimpiä harjoituksia. Silloin en tulisi kenenkään kanssa toimeen, kaikkein vähiten itseni.

– 99 prosenttia elämästäni olen erittäin monien suuresti arvostamieni ihmisten antaman todistuksen mukaan kohtelias, avulias, hyväkäytöksinen ja lämmin ihminen.

Jäljelle jäävä yksi prosentti kuitenkin näkyy eniten julkisuudessa.

– Sillä prosentilla tulokset on tehty, Aino-Kaisa toteaa kirjassa.

Lauri Tähkä esittelee parratonta leukaansa Instagramissa.

Muusikko Lauri Tähkä ehti kasvatella muhkeaa partaa pitkän aikaa, mutta tuore Instagram-päivitys kertoo, että mies on joutunut luopumaan metsuriseksuaalityylistään.

Syynä on vedonlyönti, jonka Lauri hävisi noustessaan Suomen virallisen listan ykköseksi. Hän julkaisi myös kuvan todisteeksi.

– Kiitos kuuluu ehdottomasti sinulle, hän kirjoittaa kuvatekstissä faneilleen.

– Olette parasta.

Fanit ovat menestyksestä iloisia, mutta lyhentynyt parta jakaa mielipiteet.

– Kyllä minä nyt niin mieleni pahoitin. Toivottavasti tapaamme partasi pian uudelleen, kommenteissa muun muassa kirjoitetaan.

Kummasta tyylistä tykkäät enemmän?

Heidi Sohlbergin avoimuus sairauden suhteen ei miellytä kaikkia.

Rintasyöpää sairastava Heidi Sohlberg on raportoinut avoimesti sairastumisestaan niin Facebookissa kuin Instagramissakin. Heidi on totuttu näkemään sosiaaliseen mediaan postaamissaan kuvissa iloisen ja reippaan näköisenä, mutta viikonloppuna hän julkaisi Instagram-tilillään päivityksen, jossa kertoi viettävänsä päivän visusti vuoteessa aikakauslehtipinon kanssa.

– Näillä pääsee varmasti alkuun. Nyt oli aika kuunnella kroppaa ja olla itsekäs. Tämän päivän Sembalot jää mun osalta väliin, päivän pyhitän ihanille lehdille ja varmistan että tyyny on hyvin. Veikkaan että nukun myös muutaman tunnin päikkärit. Niskaa ja päätä juilii, aftat suussa... Heidi kuvaili oloaan ja jatkoi hiukan myöhemmin viestiketjussa:

”Tiedän että niitä pahoinvointipäiviä on vielä tulossa lukuisia, siksi nautinkin aina niistä päivistä kun voi olla jalkeilla ja tehdä välillä töitä ja urheilla.”

– Ja olenkin kiitollinen joka ikisestä kivuttomasta päivästä. Tiedän että niitä pahoinvointipäiviä on vielä tulossa lukuisia, siksi nautinkin aina niistä päivistä kun voi olla jalkeilla ja tehdä välillä töitä ja urheilla.

Kaikkia ei voi miellyttää

Viime viikolla Heidi julkaisi Instagramissa koskettavan videon, jossa hän kertoi sadoista saamistaan tsemppiviesteistä. Hän kertoi lukevansa ja säilyttävänsä kaikki viestit, vaikkei kaikkiin ehdikään vastata. Samalla hän kertoi tietävänsä, että varmasti joitakin ärsyttää hänen avoimuutensa.

– Mutta mä ite ajattelen sen niin, että mitä enemmän näistä asioista puhutaan, sitä useampaa suomalaista voidaan auttaa ajoissa, hän kertoo videolla.

Heidi kertoo olevansa kiitollinen myös suomalaiselle sairaanhoidolle sekä syöpä- ja geenitutkimukselle, joita ilman hän ei edes tietäisi sairastavansa syöpää.

Huomiohakuisuutta?

Osa ikävistä kommentoijista on ollut sitä mieltä, että Heidi haalii itselleen vain huomiota sairaudellaan. Myös Heidin taisteluhenki ja reippaus ovat herättäneet joissakin ärsytystä. Kuin vastaukseksi heille Heidi julkaisi maanantaina Instagram-tilillään englanninkielisen mietelauseen: I sometimes smile and act like nothing is wrong. It's called dealing with shit and staying strong.

Eli ”toisinaan hymyilen ja olen kuin kaikki olisi kunnossa. Sitä kutsutaan vahvana pysymiseksi.”

 

Yks sana... #kiitos 🙏🏻💕 #taistellaanyhdessä #kiitollinensiunattuonnellinen #perikseianneta #soturi #fuckcancer

A video posted by Heidi Sohlberg (@heidisohlberg) on