Kesän tapahtumat pelästyttivät Hanna-Riikan pahoin. Kuva: Jouni Harala
Kesän tapahtumat pelästyttivät Hanna-Riikan pahoin. Kuva: Jouni Harala

Viime kesänä Hanna-Riikka Siitosen keuhkot ja ­sydän pettivät. Se laittoi kaiken uusiksi. – Kuolemanpelko hiipi minuun vasta jälkikäteen, 16 vuotta syöpää ­sairastanut näyttelijä sanoo.

On kesäinen perjantai­aamu, kun näyttelijä Hanna-Riikka Siitonen, 45, herää mökiltään. Hän kävelee jääkaapille ja ottaa lasin mehua.

Yhtäkkiä Hanna-Riikan henki salpautuu. Hän ei pysty hengittämään.

Hanna-Riikka hoipertelee ulko-ovea kohti, saa sen auki ja kaatuu alastomana kuistille piikikkään kynnysmaton päälle. Siinä hengitys kulkee juuri ja juuri, kunhan ei liikauta sormeakaan.

Hanna-Riikan aamuvirkku isä, muusikko Matti ”Fredi” Siitonen on lähistöllä ulkoilemassa ja näkee, että jokin on vialla. Hänelle tytär saa sanottua vain yhden sanan: ambulanssi.

Pian isä ja Hanna-Riikan aviomies, näyttelijä Janne Virtanen kuskaavat häntä kohti sairaalaa. Auton ikkuna on auki, koska virtaava ilma auttaa hengittämään. Äiti, ylipormestari Eva-Riitta Siitonen on jäänyt mökille Hanna-Riikan ja Jannen 10-vuotiaan Vieno-tyttären kanssa. Tyttö vielä nukkuu.

Siitosten mökki sijaitsee saaressa, mutta sieltä kulkee pieni tie mantereelle. Viereisestä kylästä on hälytetty apuun vapaaehtoinen pelastusryhmä. He ajavat autokyytiä vastaan ja antavat Hanna-Riikalle ensiapua happimaskin avulla ambulanssin saapumiseen asti.

”Tajusin kyllä, että nyt on tosi kyseessä.”

Ambulanssissa Hanna-Riikka haluaisi vain nukkua. Häntä ihmetyttää, että sairaanhoitajat kyselevät häneltä niitä näitä Uusi päivä -ohjelmasta, jossa Hanna-Riikka näyttelee. Vasta jälkikäteen hän tajuaa, että he haluavat pitää hänet hereillä.

– Tajusin kyllä, että nyt on tosi kyseessä. Kuolemanpelko hiipi minuun kuitenkin vasta jälkikäteen. Mieleni pyrki kai suojelemaan minua pahimmalta kaikkein akuuteimpien tapahtumien keskellä, Hanna-Riikka sanoo.

Sairaalassa selviää hengitysvaikeuksien syy: Hanna-Riikalla on molemmissa keuhkoissaan veritulppa. Ne johtuvat todennäköisesti kilpirauhassyövästä, jota hän on sairastanut 16 vuotta. Syöpä hoitoineen lisää veritulppariskiä.

Myös Hanna-Riikan sydän on vaurioitunut, sillä se on saanut liian vähän happea. Virallinen diagnoosi on keuhkoembolia ja akuutti sydänsairaus. Hanna-Riikka joutuu täydelliseen vuodelepoon, jotta veritulpat saadaan hoidettua ja sydäntä pystytään tarkkailemaan koko ajan.

Hanna-Riikka viettää eri sairaaloissa yhteensä kuukauden. Hänet ehditään jo kotiuttaa, mutta hengenahdistuskohtaus toistuu. Kun kohtaus tapahtuu kolmannen kerran, Hanna-Riikka romahtaa.

– Olen aina luullut olevani vahva, mutta olenkin pelkuri. En ole koskaan pelännyt yhtä paljon kuin nyt. Syöpädiagnoosin ohella tämä on elämäni pahin trauma.

Turvaa hoitajilta

Jälkikäteen ajatellen oireita kyllä oli.

Hanna-Riikka juonsi Tangomarkkinat, muttei jaksanut juhlia muun porukan mukana samalla tavalla kuin aiemmin. Ystävä, laulaja Nina Tapio ihmetteli puhelimessa Hanna-Riikan hengästymistä. Hänhän makasi aurinkotuolissa.

Sairaala-aikana Hanna-Riikka piti itsensä rauhallisena ajattelemalla uutta, tulevaa keittiötään, jota putkiremonttimiehet parhaillaan rakensivat. Oli tilanteita, joissa hengittäminen onnistui vain, jos Hanna-Riikka keskittyi samaan aikaan puristelemaan mandariinia. Vaikeina hetkinä turvaa toi myös sairaanhoitaja, joka piti kädestä.

Miestään ja tytärtään Hanna-Riikka ei halunnut sairaalasänkynsä viereen päivystämään. Koko perheen oli ollut tarkoitus lähteä ystäväporukalla viikon mittaiselle veneretkelle, ja Vieno oli odottanut matkaa kovasti. Janne olisi halunnut jäädä, mutta Hanna-Riikka kehotti häntä ja Vienoa lähtemään.

– Joskus on jopa helpompi hakea turvaa tuntemattomista kuin omista läheisistään. Perhe kantaa mukanaan kaikenlaista jo valmiiksi. Eivät he muutenkaan voi käydä tätä tilannetta läpi puolestani, vaan minun pitää löytää siihen keinot itse.

Akuuteimpina pelon hetkinä Hanna-Riikka kertoo aistineensa vierellään kuolleet isovanhempansa.

– Mielessäni kysyin isovanhemmiltani: kuolenko minä nyt? He vastasivat, että et. Se toi lohtua. En tiedä kuvittelinko kaiken vai en, mutta tuo kokemus auttoi minua selviämään. Siksi totuudella ei lopulta ole väliä.

10-vuotias Vieno saattaa patistaa äitinsä välillä lepäämään. "Silloin tunnen sisälläni riipaisun. Eihän hänen pitäisi minusta joutua huolehtimaan." Kuva: Jouni Harala
10-vuotias Vieno saattaa patistaa äitinsä välillä lepäämään. "Silloin tunnen sisälläni riipaisun. Eihän hänen pitäisi minusta joutua huolehtimaan." Kuva: Jouni Harala

Uusia pelkoja

Puhuessa hengitys käy välillä raskaaksi. Jo muutaman portaan kävely väsyttää, mutta se on kuulemma hyvä. Sydäntä pitääkin treenata taas pikku hiljaa vahvemmaksi.

Hanna-Riikan keuhkoveritulpat on nyt hoidettu pois liuottamalla ja uusien syntymistä ehkäistään verenohennuslääkkeillä. Vaikka sydän otti osumaa, se jaksoi. Nyt Hanna-Riikka yrittää hoitaa sydäntään ja yleiskuntoaan rauhallisella liikunnalla ja terveellisellä ruokavaliolla, vaikkei se häntä aina huvittaisi. Henkinen käsittely on vielä kesken.

Hanna-Riikalla todettiin kilpirauhassyöpä 29-vuotiaana. Hän käy syöpäkontrolleissa kolmen kuukauden välein ja joutuu syömään lääkkeitä loppuelämänsä. Leikkauksia on takana viisi.

Siihen kaikkeen Hanna-Riikka oli jo tottunut.

– Kesän jälkeen kaikki elämässäni meni uusiksi. Välillä tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että tässä pitäisi pikku hiljaa alkaa taas elää normaalielämää. Elämä pakottaa minut kovalla kädellä kohtaamaan pelkoni.

Yksi peloista oli yksinolo. Aiemmin itsenäiseen elämäntyyliin tottunut Hanna-Riikka onkin yhtäkkiä normaalia riippuvaisempi toisista. Kun Hanna-Riikka pääsi pois sairaalahoidosta, hän ajatteli muuttavansa telttaan Meilahden sairaalan pihalle, että apu olisi aina lähellä.

– Alkuun en uskaltanut olla hetkeäkään yksin. Jannenkin kanssa olemme tottuneet viipottamaan eri kaupungeissa, mutta aloin varmistella häneltä joka päivä, että tulethan yöksi kotiin. Jos Janne ei päässyt, tuli joku muu. Tarvitsin turvakseni tiedon siitä, että lähelläni oli koko ajan aikuinen ja auto.

Jopa aiemmin tuttu ja turvallinen teatteriympäristö alkoi pelottaa. Kun Hanna-Riikka meni tyttärensä kanssa teatteriin, väkijoukko ja melu tuntuivat yhtäkkiä uhkaavilta. Hän selvisi reissusta puristamalla tiukasti Vienon kättä.

”Olen kiukutellut välillä kuin lapsi ja tarvinnut tukea yllättävissä asioissa.”

Pelko näkyi myös pinnan lyhentymisenä ja avuttomuutena. Hanna-Riikka saattoi täysin varoittamatta mennä tolaltaan jo siitä, ettei saanut hillopurkkia auki.

– Traumaattinen tilanne voi kuulemma saada taantumaan takaisin lapsen tasolle. Trauma on ikään kuin uudelleensyntymä, jonka jälkeen kaikki pitää opetella alusta. Minulle on käynyt juuri niin. Olen kiukutellut välillä kuin lapsi ja tarvinnut tukea yllättävissä asioissa.

Kesän tapahtumat ovat saaneet Hanna-Riikan kyseenalaistamaan suhteensa jopa kannustukseen, jota hän muilta saa.

– Olen tottunut saamaan kehuja siitä, että syövästäni huolimatta hoidan hienosti raskaan työn ja perheen. Nyt mietin, olenko sittenkin tullut riippuvaiseksi noista kehuista. Ajattelenko niiden takia, että olen muka muita vähän vahvempi?

Reippaustauti

Hanna-Riikka on sairastellut pienestä asti. Ennen 12-vuotissyntymäpäiväänsä hänet oli nukutettu 11 kertaa. Se, kasvatuksen ohella, muokkasi Hanna-Riikasta kaiken jaksavaa selviytyjää.

– Kun minulle lapsena tuli flunssa, äitini antoi minulle luvan levätä, kunhan ensin pakkasin koulurepun, söin aamiaisen ja puin päälleni. Varmaan hän ajatteli, ettei pikkujuttujen takia voi jättää koulupäiviä väliin, koska jouduin tekemään niin jo pidempien sairaalajaksojen takia. Siksi ehkä ajattelen, ettei pienestä pidä valittaa, hän pohtii.

– Peittelen viimeiseen asti sitä, etten pärjääkään. Avuttomuus tuntuu minusta nololta ja saa minut tolaltani. Siksi tämänhetkinen tilanteeni tuntuu entistäkin raskaammalta.

Hanna-Riikka kutsuu tsemppitaipumustaan reippaustaudiksi. Hän ei välttämättä itsekään ymmärrä, milloin pitää jaksaa ja milloin voisi jo hiljentää tahtia.

– Jatkuvan sairastelun takia minulta on vähitellen hävinnyt kyky hahmottaa omat rajani. En aina tajua, mikä on normaalia ja mikä ei. Joskus tunnistan vasta toisten ihmisten kummastelusta, että toimin oudosti.

– Ystävänikin ovat kysyneet minulta, olenko oikeasti näin reipas. Niin, olenko, vai esitänkö vain? En tiedä.

Syyskuussa Hanna-Riikka palasi töihin Uusi päivä -ohjelman kuvauksiin. Koko ensimmäinen viikko kuvattiin haastavia ulkokohtauksia, mutta Hanna-Riikka tsemppasi. Vasta viikon jälkeen hän tajusi, ettei tämä ollutkaan tässä.

– Hetkellinen tsemppaus ei riittänytkään, vaan tätähän tämä arki nyt on. Mutta minun on vain pakko jaksaa. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Puolisokin väsyy

Hanna-Riikan syöpähoidot ja tuore trauma ovat tuoneet oman taakkansa myös hänen ja Jannen suhteeseen.

– Tilanteeni vaatii paljon parisuhteelta ja tekee siihen koloja. Puhun sairaudestani enemmän ystävien ja jopa ventovieraiden kanssa kuin oman mieheni. Hän kun on se minun arkeni. Hänen kanssaan tulee juteltua helpommin kauppalistasta kuin päivitettyä niitä isompia juttuja.

Hanna-Riikan mukaan Janne on vanhan sukupolven mies, joka näyttää rakkautensa ennemmin konkreettisilla teoilla kuin puhumalla. Se aiheuttaa toisinaan kitkaa parin välille.

– Ei Jannekaan aina jaksa. Hän kiukuttelee ja ärsyyntyy minun kiukutteluuni. Mutta sairauteni vuoksi hän on se, joka joutuu nielemään ärtymyksensä ja pyytämään anteeksi. Se ei ole ihan reilua. Juuri nyt en silti voi ottaa kantaakseni Jannen tunteita, niiden vuoro tulee myöhemmin.

Hanna-Riikkaa saattaa ärsyttää jo se, että Janne varmistelee moneen kertaan, onko energiapatukat pakattu matkaan.

– Voisihan hän itsekin napata ne patukat laukkuun eikä tehdä asiasta numeroa. Mutta ymmärrän, etteivät läheiseni toimi hassusti pahuuttaan. Se kaikki lähtee järjettömän isosta yhteisestä huolesta, minun hyvinvoinnistani.

Parisuhdetta Jannen kanssa on lujittanut Hanna-Riikan mukaan se, että he tapasivat kypsinä aikuisina, 30- ja 35-vuotiaina. Kahden aikuisen välille syntyikin alusta asti tasavertainen ja turvallinen kumppanuus.

Hanna-Riikka huomauttaa, että pitkäaikainen sairaus voi vääristää myös sitä, miten muut kohtelevat sairastavan puolisoa.

– Sairauteni takia minä olen se, jolta aina kysytään vointia. Kukaan ei kysy Jannelta, miten hän jaksaa. Muiden olisi todella tärkeää huomioida paitsi sairastuneen, myös hänen puolisonsa vointi.

Sairaus on tehnyt Hanna-Riikasta rennon rahankäyttäjän. "En kanna huolta huomisesta."
Sairaus on tehnyt Hanna-Riikasta rennon rahankäyttäjän. "En kanna huolta huomisesta."

Tyttären tukijoukot

Äitiys on aina ollut Hanna-Riikan suurin unelma. Vienon syntymää edelsi kolme vaikeaa vuotta, kun lasta ei kuulunut. Hanna-Riikka sairasti syöpää jo ennen Vienoa, mikä muokkasi äitiyttä alusta asti.

Läheisten apu ja ottaminen osaksi lastenhoitoarkea on ollut perheelle itsestään selvää. Vieno asui koko tämänkin kevään ja kesän isovanhempiensa kanssa Helsingissä, koska Hanna-Riikka ja Janne muuttivat töiden perässä Tampereelle. Syynä järjestelyyn oli myös Töölön-kodissa tehty putkiremontti. Perhe muutti tammikuussa ja pääsi palaamaan kotiin syyskuussa.

– Vienolla on ympärillään vahva lähipiiri, joka on valmis tukemaan häntä aina. Olen kasvattanut hänet turvautumaan minun lisäkseni muihinkin läheisiin.

Vienolle äidin sairaus on tuttu ja arkinen asia. Hän ei Hanna-Riikan mukaan pelkää sairaaloita, vaan luottaa siihen, että äiti hoidetaan siellä kuntoon. Äidin pakollisista lepohetkistäkin on tehty yhteinen juttu. Vieno saa katsella telkkaria ja syödä eväitä samalla, kun Hanna-Riikka lepää.

– En voi silti koskaan täysin tietää, miltä tilanteeni tyttärestäni oikeasti tuntuu. Ehkä se ei lopulta edes ole pelkästään minun asiani. Olenkin rohkaissut Vienoa puhumaan sairauteeni liittyvistä tunteista muiden läheisten kanssa.

Vieno on myös se suurin syy, miksi Hanna-Riikka ylipäätään jaksaa. Tyttärelle ei vatvota vaikeuksista, vaan hänen kanssaan on pakkokin keskittyä ihan tavallisiin juttuihin.

”Vieno on se normaali asia arjessani.”

– Vieno on se normaali asia arjessani. Hän pitää minut elämässä kiinni. Vaikka muuten hapuilen, hän saa minut jaksamaan. Olen hänestä kiitollinen joka ikinen päivä.

Myös omat vanhemmat ovat olleet Hanna-Riikalle korvaamaton tuki. Hän kutsuu itseään, Jannea ja vanhempiaan neljän koplaksi.

– Isäni saa minut rauhoitettua jo pelkällä olemuksellaan. Äitini puolestaan hoitaa kaikki käytännön asiat kaupassakäynnistä kokkaamiseen niin, ettei minun tarvitse huolehtia niistä yksin.

Positiivisuuspakko

Syövästään Hanna-Riikka on vuosien aikana tottunut puhumaan julkisuudessa. Hän tietää, että joitakin avoimuus saattaa ärsyttää.

– Minulle on helpompaa, että kaikki tietävät tilanteeni. Olisi raskaampaa olla puhumatta tästä kaikesta.

Osin Hanna-Riikka myös ymmärtää syöpäkeskusteluun liittyvän kritiikin. Jotkut ovat kyseenalaistaneet, miksi sairastuneet keskittyvät vain positiivisuuteen eivätkä kerro esimerkiksi peloistaan, kivuistaan ja univaikeuksistaan.

– Positiivisuuden buustaus on meille syöpäpotilaille hyvin tyypillistä. Vaikeuksissa vellominen ei nimittäin auta, vaan se kaataisi veneen. Myönteisiin asioihin keskittyminen on usein se ainut keino jaksaa.

Elämä parantumattoman sairauden kanssa on toisaalta myös opettanut Hanna-Riikkaa ottamaan asioita rennosti. Jos tilille ilmaantuu vaikkapa ylimääräistä rahaa, Hanna-Riikka panee tuulemaan.

– En kanna huolta huomisesta, vaan ajattelen, että tänään on bileet, kaikki sileeks. Ostan heti haluamani laukun ja mieluummin samppanjaa kuin kuohuviiniä. Rento rahankäyttö on hauskaa, vaikka myönnän, että perheelle se voi joskus tuntua turvattomalta.

Myös töissä Hanna-Riikka on se, joka sanoo ne asiat, mitä muut eivät uskalla.

– Ei silti ole realistista elää koko ajan hetkessä. Kukaan ei pysty keskittymään sataprosenttisesti vain läsnäoloon. Mutta kokemuksen siitä voi silloin tällöin saada. Voi vaikka keittää ex-tempore kahvit tai varata haaveilemansa matkan.

Absurdeja tilanteita

Näyttelijäntyön ja syöpähoitojen yhdistäminen vie Hanna-Riikan välillä keskelle absurdeja tilanteita. Hänen Uusi päivä -roolihahmonsa Lisbeth ”Lissu” Kanerva pukeutuu näyttävästi, ja toisinaan Hanna-Riikka onkin mennyt syöpäklinikalle hoitoihin suoraan kuvauksista täydessä tällingissä.

– Muut, tuntemattomat potilaat katsovat silloin perääni pitkään. Hoitojen jälkeen saatan palata takaisin kuvauksiin heilumaan jossain ihme avaruusasussa. Tajuan itsekin, miten absurdia tämä elämä joskus on. Mutta näillä mennään.

Samaan aikaan Hanna-Riikka tuntee suurta kiitollisuutta, että saa tehdä intohimotyötään.

”Työ pitää elämässä kiinni.”

– Näytteleminen vie mukanaan ja antaa voimaa jaksaa. Toki se myös kuluttaa. Veikkaan, että villeimmät bileillat ovat osaltani ohi, sillä työn jälkeen pystyn vain lepäämään. Silti työ pitää elämässä kiinni.

Hanna-Riikka tietää olevansa muutenkin monin tavoin onnekas. Tällä hetkellä asiat ovat kohdillaan: työn lisäksi on lapsi, mies ja koti.

– Minulla monet asiat ovat ihan järjettömän hyvin. Ehkä elämäni on jing ja sairauteni jang, jotta tasapaino pysyy yllä, hän pohtii.

– Tiedän, etten tästä nuorene tai parane. Niille en voi mitään, mutta asenteelleni voin. On minusta itsestäni kiinni, miten elän.

Myös musta huumori oikeilla hetkillä auttaa jaksamaan.

– Käyn rauhallisessa yin-joogassa. Tunnin lopuksi ohjaaja aina sanoo, että otetaan vielä viisi viimeistä hengitystä. Silloin mietin, että jos nyt ei kuitenkaan.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 41/2016.

Hanna-­Riikka Siitonen

  • Helsingissä 13.11.1970 syntynyt laulaja ja näyttelijä.
  • Asuu Helsingin Töölössä puolisonsa, ohjaaja-näyttelijä Janne Virtasen ja Vieno-tyttären, 10, kanssa.
  • Tuttu 1990-luvun Taikapeili-duosta. Esiintynyt lukuisissa teatterimusikaaleissa.
  • ­Musiikkituottaja ja näyttelijä Yle TV2:n Uusi päivä -sarjassa.

Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun kyläkauppias Sampo Kaulanen menetti isänsä, hän sulkeutui suruunsa. –Jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu-vaimo miettii nyt.

Jounin kaupastaan tunnetulla Sampo Kaulasella, 38, ja vaimo Michele ”Minttu” Murphy-Kaulasella, 37, on takanaan poikkeuksellisen raskas vuosi.

Koko perheen elämä muuttui peruuttamattomasti keväällä 2016, kun Sampon isä teki itsemurhan kärsittyään pitkään mielenterveysongelmista. Eläkepäivät jäivät viettämättä, lastenlasten varttuminen näkemättä.

Sampo sulkeutui suruunsa. Vierellä Minttu sai huomata, että puoliso, joka oli aina ollut leppoisa veikko kuppia otettuaan, muuttui nyt synkäksi ja äreäksi.

–En pistä pahakseni sitä, että Sampo silloin tällöin lähtee parin kolmen päivän rännille kavereittensa kanssa. Mutta jos surua ja katkeruutta alkaa turruttaa alkoholilla, ollaan väärällä tiellä, Minttu miettii.

–Välillä olin Sampon juomisesta huolissani. En siitä, että hänelle kehittyisi alkoholiongelma, vaan niistä raskaista tunteista, jotka alkoholi nosti esiin, Minttu sanoo.

Muutos parempaan tapahtui vasta kuukausien jälkeen ensin perheen aurinkolomalla ja myöhemmin Sampon ja Mintun kahdenkeskisellä lomalla.

–Yhtäkkiä Sampo alkoi puhua tunteistaan ja peloistaan. Sen reissun jälkeen hänellä ei enää hitsannut niin pahasti, Minttu kertoo.

–On totta mitä sanotaan – ajan kuluminen auttaa suruun, Sampo sanoo.

Mitä Sampo ja Minttu ajattelevat läheisen itsemurhasta? Miten aviopari selviytyi rajusta vuodestaan? Lue Sampon ja Mintun tarina Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.