– Rakastan kahden aikuisen arkea. Parhaita ovat kiireettömät viikonloppuaamut, jolloin puolison kanssa kokataan ja syödään pitkään, surffataan netissä ja keskustellaan rauhassa, Hanna Hyypiä sanoo. Kuva: Juha Salminen

Hanna Hyypiän, 36, pitkä parisuhde päättyi siihen, että mies halusi lapsen, Hanna ei. Hän kuuluu siihen kasvavaan joukkoon, jolle äitiys ei ole haave.

Sinä iltana helmikuussa 2012 satoi lunta, mikä tuntui melkein kohtalon ivalta. Hanna Hyypiä oli päättänyt kertoa miehelleen pitkään panttaamansa asian heti, kun he ehtisivät elokuvista kotiin. Ja nyt mies joutui jäämään lumitöihin.

Hanna, 32, istuutui sohvalle odottamaan ja ajatteli, ettei puhumista voinut enää lykätä. Häntä hermostutti ja harmitti: ”Miten voi olla, että lumisadekin tuli tähän vielä hidasteeksi!”

Kun mies saisi pihan kolattua, Hanna pyytäisi tämän viereensä sohvalle ja vastaisi ensimmäistä kertaa suoraan kysymykseen, joka oli roikkunut ilmassa jo vuosia. Hanna tiesi, että 14 vuoden parisuhde olisi sen jälkeen ohi.

Lopulta mies asteli sisälle, ja Hanna sanoi elämänsä vaikeimman lauseen: ”Minun on pakko kertoa sinulle, että olen päättänyt, etten halua lapsia. Koskaan.”

Mies halusi isäksi yhtä selvästi kuin Hanna ei halunnut äidiksi. Kumpikaan ei edes yrittänyt vedota toiseen tai kääntää tämän päätä. Kihlasormukset riisuttiin saman tien sohvapöydälle. Hanna soitti erouutisen vanhemmilleen ja alkoi etsiä itselleen omaa asuntoa.

”Suhde loppui sillä hetkellä sille sohvalle.”

– Suhde loppui sillä hetkellä sille sohvalle. Tuntuihan se kohtuuttomalta, että syntymätön lapsi tuli kahden pitkässä liitossa eläneen ihmisen väliin ja katkaisi kaiken kuin seinään. Mitään vaihtoehtoa ei ollut, ei mitään mahdollisuutta. Ymmärsin hyvin mieheni kannan.

Itku tuli vasta muuttopäivänä uuden kaksion suihkussa, kun Hanna tajusi asuvansa ensi kertaa elämässään yksin. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin helpotus.

– Tuntui kuin olo olisi keventynyt kymmenen kiloa sen jälkeen, kun sain asiani kerrottua. Siitäkin huolimatta, että tunsin itseni petturiksi, joka on tuhlannut toisen aikaa ja romuttanut tämän haaveet. Vaikka enemmänhän olisin ollut petturi, jos olisin lähtenyt mukaan johonkin, mitä en halua. Tapettien värissä voi tehdä kompromisseja, mutta ei tällaisessa asiassa.

Siinä, millaista elämää tahtoo itse asiassa elää.

Askel, jota ei tullutkaan

Milloin Hanna tiesi varmasti, ettei äitiys ollut hänen unelmansa tai lapsiperhearki elämää, jota hän halusi?

Tarkasti sitä on vaikea sanoa. Jälkeenpäin on kuitenkin helppo hahmottaa suhteen kaari.

Hanna rakastui nuorena. Opiskeltiin, muutettiin yhteiseen vuokrakotiin, valmistuttiin, mentiin töihin, ostettiin oma erillistalo. Seuraava askel tässä perinteisessä mallissa olisi ollut perheen perustaminen.

”Siirsin lapsiasiaa eteenpäin aina jollakin syyllä.”

– Muistan minäkin puhuneeni suhteen alussa sellaisia, että haluan kolme lasta ja vielä ennen kuin täytän 30. Mutta kun se steppi sitten olisi pitänyt ottaa, lykkäsin ja lykkäsin, että ei ihan vielä ainakaan. Varmaan tiedostin jo, että en halua lapsia mutta en sanonut sitä koskaan ääneen. Ehkä odotin itsekin, josko rupeaisinkin vielä haluamaan.

Tietenkin tällainen asia vaikuttaa suhteeseen. Hanna alkoi erkaantua puolisostaan.

– Vuosien saatossa lapsista tuli käsittelemätön, haudattu aihe, josta emme pystyneet puhumaan. Vaistosimme molemmat varmasti sen tulleen väliimme. Nyt jälkikäteen ajattelen, että ilmassa roikkuneet toiveet ja odotukset ahdistivat alitajuisesti. Pakenin siksi kotoa harrastuksiin.

Hannasta tuli innokas koiraharrastaja, joka käytti kaiken vapaa-aikansa treenaamiseen ja kilpailemiseen.

– Nyt tuntuu, että siirsin lapsiasiaa eteenpäin aina jollakin syyllä. Otin kolmannen koiran, kun olisi ollut lapsen aika, ja selitin itselleni, että eihän tähän nyt lapsi sovi. Ehkä puhuin miehellekin, että katsotaan sitten, kun saadaan tämä koira kasvatettua.

Into koiranäyttelyihin hiipui heti eron jälkeen, kun ei ollut enää tarvetta paeta mihinkään.

32 kiloa pois

Hannan mukaan eron taustalla oli myös iso elämänmuutos, josta hän kertoo Mirva Mäki-Petäjän ja Ville Kormilaisen kirjassa Elämänmuutos – 11 tositarinaa ihmisistä käännekohdissa (Kosmos). Vuosina 2009–2011 Hanna laihdutti 32 kiloa muuttamalla ruokailu- ja liikuntatapansa täysin.

Kova kuntokuuri muutti Hannan mukaan muutakin kuin ulkomuodon. Hannasta tuntuu, että se muutti kaiken, hänet itsensä läpikotaisin.

– Kun ylipainoa oli yli 30 kiloa, ahdistihan se. Kengännauhoja oli vaikea solmia. Bussissa mietin, mahtuuko kukaan istumaan viereeni. Peiliin katsominen ällötti. Laihdutus toi itsetunnon takaisin. Tuntui, että tulin näkyväksi ja myös tein itseni eri tavalla näkyväksi kuin ennen.

Käänteentekeväksi Hanna kuvailee kevättä 2011, jolloin työnantaja lähetti hänet Jari Sarasvuon valmennukseen pohtimaan omaa elämänpolkua ja henkistä kasvua. Kurssin ansiosta Hanna alkoi varmistua, ettei äitiys kuulunut hänen polkuunsa.

Itselleen Hanna myönsi sen suoraan puolisen vuotta ennen lumisateista eroiltaa.

– Yhtenä kesäpäivänä olin ulkoiluttamassa koiria, istuin puistonpenkin selkänojalla ja sanoin ääneen: ”En halua lapsia. Asia on näin, enkä voi muuttua toiseksi.” Sen sanominen helpotti siinä hetkessä, mutta silti meni vielä aikaa ennen kuin sain kerrottua muille. Pikkuhiljaa rohkeuteni ja varmuuteni kuitenkin kasvoivat.

”Ei lapsettomuuteni ole mikään statement vaan elämääni.”

Valinta vai tunne?

Hannaa nauratti, kun hän hiljattain kuuli, että vapaaehtoisesti lapsettomille on olemassa oma yhdistys. Mihin sitä tarvitaan?

– Ei lapsettomuuteni ole mikään statement vaan elämääni.

Hanna ei ole joutunut puolustamaan valintaansa.

– Onneksi. Ja niin sen kuuluu ollakin. Eihän se kenellekään kuulu. Siihen olen kyllä törmännyt, että kaikkien naisten oletetaan yhä haluavan äideiksi. Miksi se aiheuttaa vieläkin hämmästystä, jos nainen ei halua lapsia?

Onko kyse lopulta edes valinnasta?

– Ehkä se on enemmän tunne. Minulle ei vain ole tullut sellaista tunnetta, että haluaisin olla äiti. Kai sellaisen tunteen pitäisi tulla, jos päättää yrittää saada lapsia? Onhan lasten kasvattaminen niin iso vastuu.

Toisille tulee vahva tunne, että haluaa lapsen. Toisille vastaavasti selvä tunne, ettei halua. Tarvitseeko sitä sen enempää selittää?

Nykyisen avomiehensä kanssa Hanna puhui lapsiasiasta jo ensitreffeillä.

– Minulla oli kaksi kriteeriä: koirista pitää tykätä eikä lapsia saa haluta, kaikesta muusta voidaan sopia, Hanna nauraa.

Kumpikin haluaa elää aikuisarkea. Sellaista leppoisaa elämää, johon kuuluvat kiva työ, liikuntaharrastukset ja hyvät välit läheisiin – sekä tietty vapaus. Hanna pitää siitä, että kahden aikuisen huushollissa arki on mukavaa ja vaivatonta.

– Saan maata sohvalla vaikka koko illan, jos huvittaa. Kukaan ei odota tai vaadi, että huolehdin hänestä. Arvostan sitä, että saan itse määrittää päiväni kulun. Nyt tulee helppo arki -kortti, mutta nautin siitä, että minulla on omat rahat ja omat menot, joita ei tarvitse aikatauluttaa pyykki-, kokkaus- ja kuljetusrumban mukaan. Tuntuu, että lapsiperhearki ottaisi enemmän kuin antaisi.

”Tuntuu, että lapsiperhearki ottaisi enemmän kuin antaisi.”

Mukavuudenhaluinen ja itsekäs, voi joku ajatella, mutta se ei Hannaa hetkauta. Hän toivoo elämältään keveyttä ja tasaisuutta. Lasten mukana tulisi paljon sydäntä vihlovaa huolta ja mahdollisia musertavia murheita.

– En halua sellaista huolta elämääni. Varmasti lapset tuovat valtavasti myös sisältöä ja iloa elämään, mutta en osaa sellaista kaivata. Ja saanhan minä sitä elämääni kummilasteni, siskoni ja kavereideni lasten kautta.

Elämän tarkoitusta on pohdittu maailman sivu, ja monet ovat päätyneet suvunjatkamiseen. Hannan mielestä elämän tarkoitus on elää omannäköistä elämää, sellaista, että voi aidosti sanoa rakastavansa sitä.

– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan omannäköistä arkea. Teen niitä asioita, jotka minua kiinnostavat enkä niitä, joita minun ehkä oletetaan tekevän. On ihanaa, että minulla on mahdollisuus elää juuri niin kuin haluan.

Viime aikoina suomalaisten alhainen syntyvyys on nähty ongelmana, johon on etsitty ratkaisuja television teemailloissa ja lehtien palstoilla.

– Onko lapseton itsekäs? Eikö lapsia haluta yhtä itsekkäistä tarpeista kuin niitä ei haluta? Näitä on tyhmää laittaa vastakkain, kun ihmiset ja heidän elämänsä ovat niin erilaisia, Hanna sanoo.

Harva kai tosiaan ajattelee lisääntyessään isänmaata ja yhteiskunnan uusia veronmaksajia. Enkä joku miettii vanhuuttaan, johon lapset toisivat turvaa.

– Enhän voi tietää, elänkö edes vanhaksi, minähän voin kuolla vaikka huomenna. En halua ajatella 70 vuoden päähän, että missä makaan vaipoissani ja käykö joku katsomassa. Mitään takeitahan siitä ei olisi – lapsihan voisi asua vaikka toisella puolella maapalloa.

– Ei elämää kannata liikaa suunnitella, sehän on tässä ja nyt.

”Silloin mietin, mitä olen mennyt tekemään. Jäänkö sittenkin jostain paitsi?”

Ihana oma elämä

Hanna saattaa huokaista helpotuksesta, kun näkee kiukkuisen lapsen ruokakaupassa tai rasittuneen äidin puiston hiekkalaatikolla. Vain kerran tai kaksi häntä on kouraissut vatsasta. Eräänä aamuna hänen edellään kadulla käveli nuori äiti käsi kädessä suloisen lippispäisen poikansa kanssa.

– Silloin mietin, mitä olen mennyt tekemään. Jäänkö sittenkin jostain paitsi? Puuttuuko minulta jotain? Olisinko sittenkin halunnut?

Se oli sekunnin mittainen läikähdys tai säikähdys, jonka jälkeen kaikki oli taas selkeää.

– Eihän kaikesta voi koskaan olla osallinen. Olen hirveän onnellinen näin. Elän juuri sellaista elämää kuin haluan enkä osaa kaivata mitään muuta. Ajattelen usein, että voi että, kun elämäni on ihanaa.

 

Hanna Hyypiä

36-vuotias helsinkiläinen.

Asuu avomiehensä ja kolmen koiransa kanssa.

Työskentelee myynnin koordinaattorina viinejä maahantuovassa yrityksessä.

Harrastaa kuntosalia, lenkkeilyä, uintia, kahvakuulaa ja ulkoilua.

Ilkeä mies

Hanna, 36: ”Mieheni halusi erota heti, kun kerroin, etten halua lapsia”

Onpa ärsyttävä nainen. Ensin laihdutetaan itsensä sinkkumarkkinoille ja sitten jätetään mies. Mies on nyt ollut varalla, mutta miehen suunnitelmat yhteisestä tulevaisuudesta lapsien kanssa heitetään nyt romukoppaan ja tämä rouva voimaantuu! Kanssasisaret tulevat kohta kertomaan, kuinka suloinen selviytymistarina tästä tulikin naiselle. Jos mies tekisi saman tuhlattuaan 14 vuotta naisen elämästä, mies olisi täysi sika ja naisen elämä pilalla. Mutta joo, täällä se tasa-arvo toimii vaan toiseen...
Lue kommentti

Paluukeikoille valmistautuva Henri Vähäkainu tasapainoilee operatiivisen johtajan ja räppärin roolien välillä.

Viikon kohokohta?

Tajusin, että kohta pääsen oikeasti vanhan porukan kanssa keikoille! Viikon aikana olen antanut haastatteluita ja minusta on otettu promokuvia. Kaikki tuntuu tutulta, vaikka en ole keikkaillut kymmeneen vuoteen muuten kuin Jaajo Linnonmaan häissä ja kerran opiskelijabileissä Turussa. Vastaanotto siellä oli niin mieletön, että aloin ensimmäistä kertaa miettiä paluuta.

”Olin pitkästä aikaa promokuvauksissa.”
”Olin pitkästä aikaa promokuvauksissa.”

Mikä ärsytti?

Pyöritän myös perustamaani teknologia-alan yritystä, ja musahommien vuoksi aikataulut ovat olleet todella tiukilla. Pelottaa, kuinka tulen hanskaamaan kaiken! Tällä tietotaidolla osaisin jo neuvoa 15-vuotiasta, musa-uraansa aloittelevaa Henriä. Harmittaa, että sitä en voi kuitenkaan tehdä. Kaikki piti opetella aikoinaan kantapään kautta.


”Lounaalle!”
”Lounaalle!”


Mikä yllätti?

Imu markkinoilla. Firmani myy yrityksille työkaluja, joiden avulla he voivat digitalisoida liiketoimintaansa. Tuotteidemme kysyntä kasvaa, ja palkkaamme koko ajan uusia työntekijöitä. Musiikkiuran jälkeen lähdin opiskelemaan audiovisuaalista viestintää ja tein muun muassa tuottajanhommia Jenkeissä. Yrittäjyyden olen opetellut ihan itse.

”Fiilistelin Turun-keikan kuvia.”
”Fiilistelin Turun-keikan kuvia.”

Mistä tunsit ylpeyttä?

Viisitoista vuotta sitten alkanut musaura kantaa yhä, vaikka täytin tänä vuonna jo kolmekymmentä ja olen 174 senttiä pitkä. Halusin aikoinani tauon, koska olin tehnyt yli 200 keikkaa vuodessa ja elänyt aika erikoisen nuoruuden. Jos Pikku G:n paluuseen suhtaudutaan näin innolla, olen varmasti tehnyt jotakin aiemmin oikein.


”Porukoiden koira oli luonani hoidossa.”
”Porukoiden koira oli luonani hoidossa.”


Miten rentouduit?

Hengasin kavereiden kanssa ja pelasin videopelejä. Rentoudun usein myös käymällä kuntosalilla. Urheilemalla pystyn heittämään aivot parhaiten narikkaan.

Pikku G

Henri Vähäkainu, 30, oli vuosituhannen alussa yksi Suomen suosituimmista artisteista.

Musiikkiuransa jälkeen räppäri opiskeli audiovisuaalista viestintää ja perusti teknologia-yrityksen.

Asuu yksin Helsingissä.

Pikku G tekee paluun 24.6. Himoksen Juhannuksessa, 14.7. Lahden Summer Upissa ja 28.7. Solarsoundissa Seinäjoella.

Sisunautti Tim Kopran vaimo Dawn Kopra ei katso avaruusleffoja, sillä oman miehen ammatissa riittää tarpeeksi jännitystä. Viime vuonna Dawn seurasi avaruuskävelyä, jonka aikana Tim oli vaarassa kuolla.

Dawn Kopra astuu kotinsa takakuistille puoli kuudelta aamulla ja tähyää taivaalle. On vuoden 2016 toukokuu Houstonissa, Teksasin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Dawn ei ole aamuihminen, mutta tällä kertaa hänellä on hyvä syy herätä: on Dawnin ja hänen aviomiehensä Timothy ”Tim” Kopran 26. hääpäivä.

Dawn tähyilee taivaalla olevaa pientä liikkuvaa valotäplää ja vilkuttaa: siellä Tim on. Neljäsataa kilometriä hänen päänsä yläpuolella, Maapallon kiertoradalla, Kansainvälisellä avaruusasemalla.

– Vähän erilainen hääpäivä, eikö totta? On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun oma kumppani on avaruudessa. Totta kai siihen liittyy paljon stressiä, mutta samaan aikaan olen ylpeä, että Tim saa toteuttaa unelmiaan, Dawn kertoo.

Nyt Dawn, 47, ja suomalaissukuinen Tim, 54, ovat käymässä Suomessa viikon kestävällä vierailulla. He kertovat tiedekeskus Heurekassa yleisölle ja koululaisryhmille avaruudesta. Tim esiintyy lavalla luontevasti ja poseeraa esityksien jälkeen selfieissä – tätäkin astronautin työ on.

– Lasten tapaaminen on mahtavaa. Ahmin itsekin pikkupoikana tietoa avaruudesta ja astronautin työstä. On inspiroivaa jakaa tietoa siitä, että me ihmiset oikeasti pystymme tähän, Tim kertoo.

”On inspiroivaa jakaa tietoa siitä, että me ihmiset oikeasti pystymme tähän.”

Suomalaissukuinen Tim, joka tunnetaan myös tittelillä sisunautti, on ollut avaruudessa kaksi kertaa: kaksi kuukautta vuonna 2009 ja puoli vuotta vuonna 2016. Viime kerralla hänen tehtävänsä oli muun muassa tutkia, mitä pidempiaikainen oleilu avaruudessa tekee ihmiskeholle. Timin ryhmä teki tuona aikana yhteensä 250 erilaista koetta.

Heurekan seinällä vilahtelee kuvia, joita Tim on avaruudessa ottanut. Niissä hän poseeraa avaruuspuku päällään Maapallo takanaan. Yhdessä kuvassa ilmassa leijailee Timin tekemä kuivakka eväsleipä. Kuvat ovat ulkopuolisen silmissä huikeita, mutta Dawnia ne puistattavat.

– Onneksi Tim on taas täällä, hän huokaa.

Henkireikä: puhelut kotiin

Miten suhdetta pidetään yllä, kun toinen puolisoista on avaruudessa? Ihan kuten mitä tahansa kaukosuhdetta: puhelimen ja videon avulla. Kun Dawn näkee kännykkänsä näytöstä, että soittajana on Johnson Space Center, hän tietää, että kannattaa vastata. Avaruuteen kun ei soiteta takaisin.

Avioparin puhelu alkaa yleensä leikkisillä sanoilla:

”Hei, mitä avaruuteen kuuluu?”

”Hyvää, entä maahan?”

Avaruusreissujenkin aikaan Tim ja Dawn puhuvat puhelimessa lähes päivittäin. Videokonferenssin he pitävät kerran viikossa sunnuntai-iltapäivällä, koska silloin Timillä on vapaata.

– Käymme silloin läpi ihan tavallisia juttuja. Tim haluaa tietää, mitä lapsille ja muille läheisille kuuluu. Joskus hän juttelee työasioista, joista en oikein ymmärrä, mutta niinhän se menee muillakin. Harva osaa kuvailla tarkalleen, millaista puolison työ on, Dawn miettii.

Timille yhteydenpito kotiin on henkisesti tärkeää, se pitää pään kasassa.

– Emme me tarvitse noita puheluita pysyäksemme hengissä, mutta kyllä niistä on apua. Joskus avaruudessa on aika stressaavaa, joten kotijoukkojen tuki on tärkeää, Tim sanoo.

Tim ja Dawn tapasivat, kun Tim työskenteli sotilaana. Tim osallistui Persianlahden sotaan ja on ollut työkseen myös sotilashelikopterilentäjä.

Tim ei suoraan myönnä, että häntä pelottaisi sodassa tai avaruudessa. Niihin lähtemiseen tarvitaan hänen mukaansa ihan tietynlainen mielenlaatu.

– Tuskinpa olisin astronautti, jos se pelottaisi minua.

Dawnin mielestä työ astronauttina on tavallaan turvallisempaa kuin sotilaana.

– Sodassa kaikki yrittivät satuttaa häntä, avaruudessa kaikki pyrkivät pitämään hänet hengissä.

”Sodassa kaikki yrittivät satuttaa häntä, avaruudessa kaikki pyrkivät pitämään hänet hengissä.”

Astronautin työssä on terveyshaittansakin. Avaruudessa luuntiheys laskee kaksi prosenttia kuukaudessa, joten puolen vuoden reissulla luumassaa voi kadota 12 prosenttia. Siksi astronautit urheilevat kaksi tuntia päivittäin. Lisäksi säteilylle altistuminen lisää syöpäriskiä.

Hyvääkin silti tapahtuu:

– Säännöllisen treenaamisen takia Tim palasi maahan osin jopa voimakkaampana kuin lähtiessään, Dawn sanoo.

Dawnin paksussa kultasormuksessa on avaruusaseman kuva ja merkinnät 46 ja 47. Ne ovat Timin avaruuslentojen numerot.
Dawnin paksussa kultasormuksessa on avaruusaseman kuva ja merkinnät 46 ja 47. Ne ovat Timin avaruuslentojen numerot.

Ammatin varjopuolet

Dawnilla ja Timillä on kaksi lasta, 20-vuotias Matthew ja 21-vuotias Jacqueline. Jälkikasvu ei aio seurata isän jalanjäljissä, sillä heitä kiinnostavat eri asiat ja he ovat nähneet ammatin varjopuolet. Kuten sen, että isä on niin paljon poissa. Eikä vain avaruudessa, vaan jo valmistautuessaan lentoihin.

Ensimmäisellä kerralla Tim treenasi avaruusmatkaa varten neljä ja puoli vuotta, toisella kerralla kaksi ja puoli vuotta. Hän treenasi erilaisten avaruusvälineiden käyttämistä muun muassa Venäjällä ja Kanadassa ja saattoi olla poissa kotoa kuukausia putkeen.

Dawnin näkökulmasta se tarkoittaa, että käytännön arki jää kokonaan hänen kontolleen. Se ei kuulemma ahdista. Vuosien aikana Dawn on tottunut hoitamaan asiat itse. Hän kunnostaa vuotavat putket, pimahtaneen tietokoneen ja selvittää lasten kinat.

”Tiesin alusta asti, mihin ryhdyin. Tämä on osa Timiä, tällainen hän on.”

– Tiesin alusta asti, mihin ryhdyin. Tämä on osa Timiä, tällainen hän on. Minulla on paljon ystäviä, jotka tarjoutuvat auttamaan ongelmissa, mutta kiitän heitä ja sanon kokeilevani itse ensin, Dawn kertoo.

– Kun lapset olivat pienempiä, pyrin pitämään arkemme aina samanlaisena, oli isä sitten kotona tai ei. He eivät saaneet isän ammatin vuoksi erillisvapauksia.

Vertaistukea Dawnille tarjoaa astronauttipuolisoiden oma kerho. Perheet asuvat Houstonissa Teksasissa lähekkäin, joten yhteydenpito on helppoa.

Kerhoon kuuluu myös miehiä. Avaruudessa on käynyt noin 550 ihmistä, joista noin 60 on ollut naisia.

Joulukortteja avaruuteen

On joulupäivä 2016. Dawn, lapset ja Dawnin vanhemmat ovat kokoontuneet Koprien kotona videopuhelun äärelle avaamaan lahjapaketteja.

Tim katselee avaruudessa tietokoneeltaan, kun Dawn avaa hänen antamaansa yllätysjoululahjaa. Paketista paljastuvat helmet, jotka Tim osti Venäjältä ennen Kazakstanista lähtenyttä avaruuslentoaan. Nasan työntekijä on onnistunut junailemaan paketin perheen joulukuusen alle Dawnin huomaamatta.

Dawn taas on lähettänyt venäläisen huoltoaluksen mukana Timille lahjaksi itse kutomansa villasukat, suklaata ja joulukortteja läheisiltä.

– Yritämme pitää arjen niin normaalina kuin mahdollista. Joskus videopuheluun vastaan minä, joskus yli­opistossa opiskelevat lapset. Silloin he huikkavat opiskelukavereilleen, että tulkaa moikkaamaan meidän isää, se on avaruudessa, Dawn hymyilee.

Timin mukaan kaikista pienimmät ja itsestäänselvimmät asiat ovat niitä, joita avaruudessa kaipaa. Ruohon tuoksua, sateen ropinaa, tuulta. Ja herkkuja.

Dawn lähettää silloin tällöin Timille huoltosukkulan mukana salsaa ja sipsejä. Hän lähetti niitä aikanaan rintamallekin. Tai no, perinteiset rouskuvat sipsit eivät avaruusmatkaa kestäisi, mutta Dawn on löytänyt tilalle pehmeitä, suuria tortilloja eli tostadoita.

”Avaruussapuska on kuin telttailuruokaa.”

– Avaruussapuska on kuin telttailuruokaa. Se on hyvää, mutta alkaa toistaa itseään, kun sitä syö puoli vuotta putkeen. On hienoa päästä välillä herkuttelemaan salsalla ja sipseillä pitkän päivän jälkeen. Se muistuttaa kodista, Tim sanoo.

Avaruusarjessa pitää muutenkin tehdä yllättävän tavallisia asioita. Esimerkiksi imuroida. Kun Dawn hurauttaa kotonaan imurin päälle antaakseen pölyille huutia, saman tekee Tim avaruudessa. Imurointi avaruussukkulassa on tärkeää, koska pöly ei laskeudu mihinkään painovoiman puutteen vuoksi ja voi pakkautua ilmanvaihtoventtiileihin.

Astronautit myös hukkaavat avaruudessa helposti tavaroitaan, koska ne leijuvat milloin mihinkin.

– On muuten ihan varma, että jos aseman seinässä on pienikin kolo, irrallinen tavara löytää tiensä sinne ja katoaa, Tim virnistää.

”Kaikkeen tottuu. Siihenkin, että oma aviomies on avaruudessa”, Dawn kertoo Timothyn kainalossa.
”Kaikkeen tottuu. Siihenkin, että oma aviomies on avaruudessa”, Dawn kertoo Timothyn kainalossa.

Vaikeinta on hyvästely

Tavallisella tallaajalla ei ole avaruuteen asiaa, joten mielikuvat rakentuvat pitkälti elokuvien luomalle todellisuudelle. Tim pitää Sandra Bullockin tähdittämän Gravity-leffan sisäkohtauksia avaruusasemalla yllättävän todenmukaisina, mutta aseman ulkopuolella tapahtumat ovat hänen mukaansa pelkkää puppua.

Dawn ei avaruusleffoja katso. Hän ei pysty eikä halua, koska ne ruokkisivat liikaa mielikuvitusta. Nytkin Timin matkojen muistelu nostaa hänelle hetkittäin tunteet niin pintaan, etteivät kyyneleet ole kaukana.

Kun Tim ensimmäistä kertaa lensi avaruuteen, hänelle pidettiin isot juhlat, joihin osallistui 250 läheistä. Lento lähti Floridasta, ja kaikki pääsivät seuraamaan sitä. Toisella kertaa lehto lähti Kazakstanista ja paikalla oli vain kourallinen läheisiä.

– Vaikeinta on hyvästien jättö juuri ennen lentoa. On pelottavaa tietää, mihin hän on ryhtymässä, Dawn pohtii.

Astronautille vaarallisimpia hetkiä ovat nousut, laskut ja avaruuskävelyt. Eräs Dawnin silmissä pelottavimmista tilanteista sattui viime vuonna, kun Tim oli aseman ulkopuolella avaruuskävelyllä.

Dawn seurasi tapahtumia Nasan tiloissa livelähetyksenä, kun Tim ilmoitti, että hänen kypäränsä sisällä oli vettä. Kaikki työntekijät terästäytyivät. Vesi kypärässä on vaarallista, koska painottomuudessa se pakkautuu palloksi, joka voi kiinnittyä suun ja nenän eteen. Silloin astronautti hukkuu.

– Se oli minulle todella vaikea hetki. Onneksi minulla oli seuranani Nasan järjestämä astronautti selventämässä Timin ja lennonjohdon välisiä keskusteluja. Astronautti sattui myös olemaan hyvä ystäväni, joten hänen läsnäolonsa auttoi ja lievitti pelkojani, Dawn muistelee.

Tim itse ei ollut tilanteesta moksiskaan. Hän tiesi, että kypärän sisällä oli pieni snorkkeli tällaisia tilanteita varten. Varmuuden vuoksi avaruuskävely silti keskeytettiin aiottua nopeammin.

– Maassa taidettiin olla enemmän peloissaan kuin minä olin. Minulla oli täysin turvallinen olo, tiesin mitä tein, Tim sanoo. Äänessä on ripaus sotilaallista ylpeyttä.

Unelmat toteen

Kun astronautti palaa avaruudesta takaisin kotiin, se vaatii kaikilta hetken totuttelua. Timiltä varsinkin fyysisesti.

– Kun Tim tuli viime lennolta kotiin, ensimmäisenä päivänä hän kompuroi jopa kulmasta kääntyessään, koska tasapainoaisti ei ollut vielä sopeutunut painovoimaan, Dawn sanoo.

”Painottomuuteen avaruudessa tottuu vähän liiankin hyvin.”

– Painottomuuteen avaruudessa tottuu vähän liiankin hyvin. Ilmassa voi pyöriä miten paljon vain, ja siitä tulee luonnollinen olotila. Maahan saapuessa olo muuttuu painovoiman takia ihan hirveäksi. Tuntuu kuin olisi kunnolla kipeä: joka paikkaa kolottaa ja olo on raskas, Tim kertoo.

Silti pariskunta on onnellinen ja ylpeä Timin työstä ja unelmien toteutumisesta.

– Toki kiitos kuuluu myös perheelleni. Olen vaimolleni todella kiitollinen, että hän on pitänyt huolta arjesta. On tärkeää muistaa se ja kertoa se hänelle tasaisin väliajoin, Tim kehaisee.

Dawn hymyilee leveästi, muttei suostu ottamaan edes osaa meriiteistä itselleen.

– Parasta on nähdä Tim onnellisena. Sitä iloa on hienoa katsella.

Emmi Peltonen, 17, lopetti opiskelun peruskouluun ja keskittyi luistelemiseen. Leijonalegenda Ville Peltonen tukee tytärtään huippu-urheilussa niin pitkälle kuin mahdollista.

Vaaleatukkainen tyttö on niin pieni, että valkoiset luistimet hänen jaloissaan näyttävät melkein koomisen isoilta. Kaksivuotias vaappuu ja kaatuu välillä jään pintaan, muttei lakkaa yrittämästä ylös.

Eletään 2000-luvun alkua. Emmi Peltonen ottaa ensituntumaa luisteluun ulkojäällä Munkkiniemessä Helsingissä. Hän on halunnut itselleen omat luistimet nähtyään äitinsä kiitävän jäällä. Kyllin pieniä oli vaikea löytää, mutta lopulta onnisti.

Luistelun kanssa käy samoin kuin kävelemään oppimisessa. Emmi saa juonesta kiinni hämmästyttävän varhain ja ihmeen hyvin. Tytöllä on vahva tahto, huomaavat Hanna ja Ville Peltonen, mutta eivät ehkä arvaa, että tytär nähdään vielä kansainvälisillä kilpailujäillä.

Kovaa treeniä päivittäin

Tänään on harvinainen päivä. Tahoillaan kiireiset tytär ja isä, Emmi ja Ville Peltonen ovat samassa maassa ja samassa paikassa, tässä helsinkiläisessä kahvilassa. Muhkeat korvapuustit pöydässä saavat syömisistään tarkan Emmin mietteliääksi.

– Pannaanko yksi puoliksi?

Ville pudistaa päätään.

– Syö vain ja nauti, hän kannustaa tytärtään ja hymyilee.

Lahjakkuus, kova työnteko ja reipas asenne. Siinä perusasiat, joista Peltosten luistelijaperhe menestyksensä ammentaa.

Ville Peltonen on NHL:ssä asti loistanut huippujääkiekkoilija, tytär Emmi kisaa taitoluistelussa MM-tasolla. Myös muut perheenjäsenet ovat jäällä kuin kotonaan. Äiti Hanna Peltonen on entinen SM-tason taitoluistelija ja Emmin veljet Jesper ja Aleksi pelaavat jääkiekkoa. Jo isoäiti oli taitoluistelija, isänisä maajoukkuetason kiekkoilija.

Voisi luulla, että menestyneen NHL-pelaajan perheessä lapsia olisi hemmoteltu mielin määrin.

Mutta ei, Ville ja Hanna ovat kasvattaneet pesueensa tervejärkisesti. Kotitöihin täytyy osallistua, koulu hoitaa ja vanhempia pitää kunnioittaa.

– Isä on opettanut, ettei mitään saa ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä, Emmi sanoo.

Hänen elämässään se tarkoittaa itsekuria ja uutteraa treenaamista. Pullaa ja muita herkkuja voi syödä, mutta harvemmin.

Päivittäin täytyy harjoitella. Jäällä ollaan kaksi tai kolme kertaa päivässä. Usein treeniin kuuluu lisäksi oheisharjoittelua – juoksua, voimaharjoittelua, kehonhuoltoa.

"Ikinä ei tunnu siltä, että vanhempani olisivat pettyneitä minuun."

Taviksen korviin hurjalta kuulostavat määrät ovat Emmille perusarkea. Treeni uuvuttaa välillä muttei kyllästytä. Hän on nähnyt lapsesta asti, millaista huippu-urheilijan elämä on. Jäällä yleisön edessä tehty suoritus on vain kirsikka kakun päällä.

– Vaikka menisi huonosti, ikinä ei tunnu siltä, että vanhempani olisivat pettyneitä minuun. Isä on aina sanonut, että muista Emmi, teet tätä itsellesi, et meille tai muille. Tee rohkeasti omaa juttuasi, hae rajojasi.

Emmi tietää, että elämässä täytyy olla muutakin kuin urheilua. Noin kerran viikossa hän pitää lepopäivän, jolloin voi herkutella, maata sohvalla, nähdä ystäviä, käydä leffassa, shoppailla. Tehdä kaikkea sellaista, mitä muutkin 17-vuotiaat tekevät.

Toisin kuin useimmat muut samanikäiset, Emmi ei kuitenkaan käy koulua. Hän lopetti opinnot yhdeksänteen luokkaan keskittyäkseen luisteluun täysillä. Ratkaisu ei hätkähdyttänyt hänen vanhempiaan.

– Taitoluistelussa parhaat vuodet ovat usein alle kaksikymppisenä. Nyt on Emmin hetki kokeilla rajojaan, katsoa, miten pitkälle hän urheilijana pääsee. Opiskella voi milloin vain myöhemminkin, isä Ville sanoo.

– Aion miettiä asiaa uudelleen olympiavuoden 2018 jälkeen. Opiskeluvaihtoehtoja on useita, Emmi toteaa.

”Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani”, Emmi sanoo.
”Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani”, Emmi sanoo.

Epäonnistumiset kuuluvat asiaan

Emmi on lupaava kyky vaativassa lajissa, nuori nainen matkalla maailman huipulle. Tammikuussa taitoluistelun EM-kisoissa hän ylsi lyhytohjelmallaan uransa ennätyspisteisiin: 53,32.

Maaliskuussa Emmi kisasi MM-tittelistä Helsingin Hartwall Arenalla. Hän seisoi jään reunalla liekinpunaisessa mekossaan ja luki lyhytohjelman pisteensä valotaululta: 50,74. Yleisö taputti villisti nuorelle suomalaislupaukselle, mutta Emmi tiesi, etteivät pisteet todennäköisesti riitä finaaliin. Valmentaja Sirkka Kaipio halasi häntä lohdutukseksi. Emmin pisteillä ei herunut jatkopaikkaa.

Kyse on niin pienistä eroista hiotuissa suorituksissa, ettei taviskatsoja niitä välttämättä edes huomaa. Emmillä ei onneksi ole kiire.

– Myös epäonnistumiset kuuluvat asiaan. Kokonaisuutena olin tyytyväinen. Kotiyleisön edessä luisteleminen oli upeaa, Emmi hehkuttaa puolitoista kuukautta MM-jään tapahtumien jälkeen.

– Emmi tietää, että kaikesta, myös heikommin menneistä suorituksista, voi oppia jotakin, sanoo isä Ville.

Säikähdys kaukalossa

Hartwall Arenan kaukalo on tuttu ympäristö paitsi Emmille, myös urallaan HIFK:n paidassa useita kausia pelanneelle Villelle.

Jääkiekkokansa järkyttyi syvästi syksyllä 2012, kun kiihkeässä paikallispelissä Jokeri-hyökkääjä iski kaukalossa Ville Peltosen kimppuun ja teloi hänet sairaalakuntoon. Moni muistaa kuvat jäällä tajuttomana viruneesta Peltosesta.

Tilanne pelotti katsojia – miltä se mahtoikaan tuntua perheenjäsenistä?

Peltoset eivät tuota iltaa mielellään muistele.

Emmi oli silloin vasta 12-vuotias. Perhe oli hiljattain palannut Suomeen. Kuka olisi uskonut, että monta loukkaantumista kokenut ja niistä toipunut Ville Peltonen joutuisi uransa pahimpaan tilanteeseen kotimaisilla jäillä?

– Onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä. Aika pian sairaalasta voitiin toimittaa pelästyneelle perheelleni tieto, että tästä selvitään kyllä, Ville sanoo.

– Tärkeintä on, että isällä on nyt kaikki hyvin, Emmi toteaa.

Ville Peltonen toipui ja palasi pian jäälle. Hän pelasi uransa sinetiksi vielä yhden hyvän kauden SM-liigassa. Hokkarit mies pisti lopullisesti naulaan keväällä 2014.

"Vau, on minulla aika kova faija, nostan hattua."

Nyt Ville tekee menestyksekästä valmentajanuraa Sveitsissä.

– Olen nähnyt katkelmia vanhoista peleistä isän uran ajalta. Pakko sanoa että vau, on minulla aika kova faija, nostan hattua, Emmi sanoo lämpimästi.

– Olen antanut isälle lempinimen Lion King, leijonakuningas.

Emmi kutsuu Ville-isäänsä lempinimellä Lion King, Leijonakuningas.
Emmi kutsuu Ville-isäänsä lempinimellä Lion King, Leijonakuningas.

Urheilun ehdoilla

Huippu-urheiluun kuuluu myös se, että loukkaantumisia voi tulla. Pahimmillaan ura, johon on panostettu vuosia, voi kaatua fyysisiin pulmiin. Emmi tietää tosiasiat. 14–15-vuotiaana selän kipuilu hidasti hänen harjoitteluaan. Peltosten perheessä ei kuitenkaan ole tapana kantaa etukäteen turhia huolia.

– Riskit kuuluvat urheiluun. Vaikeudet kohdataan ja ratkaisut haetaan sitä mukaan, kun niitä tulee eteen. Urheilijan täytyy elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä tekee, Ville linjaa.

Luistelu vaatii paitsi fyysisiä ja henkisiä, myös isoja taloudellisia uhrauksia. Taustajoukkojen on oltava kunnossa. Tarvitaan fysioterapeuttia, urheilulääkäriä, koreografia, puvuntekijää, valmentajaa. Emmillä niitä on peräti kaksi – Sirkka Kaipio Suomessa ja Rafael Arutunian Yhdysvalloissa. Arutunianin aiempia valmennettavia ovat olleet esimerkiksi Kiira Korpi ja Michelle Kwan. Ilman vanhempien vankkumatonta tukea Emmin luistelu-ura ei olisi mahdollinen.

"Haluan, että lapsillani on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan."

– Isä ja äiti ovat parhaat ja tärkeimmät tukijani, Emmi sanoo.

– Olen iloinen siitä, että olemme voineet tarjota Emmille hyvät olosuhteet. Haluan, että lapsillani on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan, Ville toteaa.

– Hannaa on paljolti kiittäminen lasten arjen järjestämisestä. Arki ratkaisee niin paljon, hän lisää.

Emmin ja Villen suhde on selvästi lämmin. Pari vuotta sitten oli silti vaihe, jolloin kotona paiskottiin ovia.

– Taisin välillä olla aika vaikea. Nakkelin niskojani enkä suostunut kuuntelemaan isän ja äidin neuvoja, vaikka kyllä tiesin heidän olevan oikeassa, Emmi myöntää.

Kielipuoli koulussa

Emmi syntyi Yhdysvalloissa Villen pelatessa Nashville Predatorsissa. Hänellä on Suomen ja Yhdysvaltojen kansalaisuus. Perhe asui välillä Sveitsin Luganossa, myöhemmin jälleen Atlantin takana, Floridassa.

"Isä on meidän perheen pääkokki, hän tykkää ruuanlaitosta."

– Isä on aina kotona ollessaan ollut tosi paljon läsnä. Hän hoiti meitä lapsia siinä missä äitikin. Muistan, että aina ennen tärkeää peliä isä nukkui hetken. Pienenä kömmin usein hänen viereensä päiväunille, Emmi kertoo.

– Isä on myös meidän perheen pääkokki, hän tykkää ruuanlaitosta.

Suomea on Peltosilla puhuttu aina. Englanti on kuitenkin Emmin vahvempi kieli. Hanna ja Ville korjailevat välillä kotosalla lempeästi lastensa puheen päätteitä ja sanajärjestystä.

Siinä missä Villen lapsuudenmaisemaa olivat Vantaan Klaukkalan elementtitalot, metsät ja ulkojäät, varttui Emmi lämpimillä ilmastovyöhykkeillä etäällä Suomesta. Hyvää seuraa olivat isän pelikavereiden samanikäiset lapset, joista moneen Emmi pitää yhteyttä edelleen.

Sitten perhe muutti Suomeen.

Emmi meni viidennelle luokalle englantilaiseen kouluun ja opiskeli englanniksi ala-asteen loppuun.

Seuraava askel oli Pohjois-Haagan urheilupainotteinen, täysin suomenkielinen yläaste.

Se oli sokki.

– Äiti ei aluksi pitänyt suomenkielistä koulua hyvänä ideana, ja hetken verran tunsin samoin.

– Ujostutti. En tohtinut viitata tunneilla, koska pelkäsin, että sanon väärin, Emmi muistelee.

Jälkikäteen ajatellen koulu oli hyvä ratkaisu.

Liikunnassa Emmi sai loistaa, se on aina ollut todistuksessa kymppi kuten Villelläkin aikoinaan. Emmi sai uusia kavereita. Kolmessa vuodessa suomi alkoi sujua. Isä auttoi matematiikan tehtävissä.

"Perheenä olemme tottuneet siihen, että asiat ympärillä voivat muuttua nopeasti."

– Kulttuurien välissä kasvaminen on tuonut lapsille haasteita mutta on myös antanut paljon, Ville uskoo.

– Perheenä olemme tottuneet siihen, että asiat ympärillä voivat muuttua nopeasti. Tietyllä tavalla kotimme on aina ollut Suomessa. Olemme olleet täällä joka kesä, usein jouluisinkin, ja vaalineet suhteita täällä asuviin perheenjäseniin.

Molemmissa maissa on puolensa. Suomessa Emmi nauttii erityisesti pohjoisesta luonnosta, Yhdysvalloissa auringosta ja ihmisten avoimuudesta.

Jääkiekkoa katsoessaan Peltoset hurraavat kuitenkin vain yhdelle joukkueelle – tietysti Suomelle.

Äitiyslomalle ohjaaja Alli Haapasalo ei ole vielä ehtinyt, vaikka laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa.

Syysprinssi-elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Alli Haapasalo odottaa ensimmäistä lastaan amerikkalaisen puolisonsa Christian Giordanon kanssa. 

– Lapsen laskettu aika on 12 päivän kuluttua. Oletamme odottavamme poikaa, Alli kertoi parin saapuessa perjantaina Allas Seapoolin avajaisiin Helsingin Katajanokalle.

Ensimmäinen raskaus on Allin mukaan sujunut hyvin.

– Onneksi on ollut niin helppo raskaus, että pystyy vielä porhaltamaan ihmisten ilmoilla. En ole kertaakaan edes oksentanut, hän virnisti.

Yli kymmenen vuotta New Yorkissa asunut pari muutti Suomeen, kun Alli sai kutsun tulla ohjaamaan Syysprinssiä.

– Olin päättänyt, etten muuta ennen kun minulla on elokuvaprojekti sovittuna. Etenkään kun mies joutui ottamaan lopputilin ja muuttamaan toiselle puolelle maapalloa. Eikä lapsia kannata Amerikassa tehdä, vaan Suomessa, Alli jutteli.

Täydellinen ajoitus

Alli ei ole vielä malttanut jäädä äitiyslomalle, koska hänellä on useita projekteja kesken.

– Vauvan ajoitus on kyllä täydellinen. Alkukesän vauvan kanssa pääsee nauttimaan kunnolla kesästä. 

Synnytystä nainen ei osaa etukäteen jännittää.

– Aion mennä tilanteen mukaan. Jos kaikki menee yhtä hyvin kuin äidilläni meni, niin olen turvallisin mielin.

Nimeäkin tulokkaalle on jo mietitty.

– Haluamme nimen, joka toimii myös kansainvälisesti. Meillä on eri sukunimet, joten pitää miettiä etunimeä senkin mukaan.